Tukholman verilöyly 1520 / 2024

21.01.2024 klo 3:40 pm (Elävät kuvat, Historiaa, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Stockholms Bloodbath (2023, ensi-ilta 2024). Kuuntele myös: ”Stockholm Bloodbath – Pohjoismaiden historian suurimmat verikekkerit”, Yle Kulttuuriykkönen (16.1.2024) https://areena.yle.fi/podcastit/1-67449206

”Det är summa summarum att mycket ont haver här alltid varit.” (Olaus Petri)

”Suuri osa tästä tapahtui todella.” Jokseenkin näin julistaa tekstitys, kun Mikael Håfströmin Stockholms Bloodbath -elokuva vaatii ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tukholman verilöyly kieltämättä on historiallinen tapahtuma, jossa riittää elokuvallisia juonenkäänteitä. On kahden valtakunnan välinen valtataistelu, valheellisia armahduslupauksia, kostonhimoinen piispa, teloituslavalla vieriviä päitä ja roviolle heitettäviä ruumiita. Keskityn edempänä kommentoimaan hiukan sitä, miten erityisesti naishenkilöiden vaiheet sivuavat historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Tukholman verilöylystä kertovaa vanhaa piirroskuvaa. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Stockholm_Bloodbath.jpg

Historiallisessa rymistelyelokuvassa toki otetaan myös kerronnallisia vapauksia, mutta vuoden 1520 tapahtumat tarjoavat erinomaisen pohjan. Vuonna 1397 syntynyt pohjoismainen Kalmarin unioni natisee liitoksissaan, ja Tanskan kuningas Kristian II on päättänyt nujertaa Ruotsin pyrkimykset irtautua unionista. Ruotsia johtavan valtionhoitaja Sten Sturen kuoltua Tukholmaa puolustaa Kristiina Gyllenstierna, hänen leskensä, joka on ottanut johdon lastensa etujen valvojana.

Vaikeassa tilanteessa Tukholma antautuu, kun Kristian II lupaa armahdusta. Sovinnon hetki ja kruunajaisjuhla saa kuitenkin kohtalokkaan käänteen, kun piispa Gustav Trolle vaati kuninkaalta oikeutta niitä henkilöitä vastaan, jotka olivat vastustaneet häntä. Aiemmat armahduslupaukset eivät enää päteneet, koska nyt kyse olikin kirkonmiehen vastustamisesta ja väitetysti kerettiläisyydestä. Kymmenittäin maan johtavia aatelismiehiä teloitetaan ja aatelisnaisia lapsineen viedään vankeuteen Tanskaan, missä osa heistä menehtyy. Muuan Tukholman juhlista pois jäänyt ja teloituksen välttänyt Kustaa Erikinpoika (Gustav Eriksson) kuitenkin nostaa kapinalipun ja nousee ennen pitkää Ruotsin kuninkaaksi. On ihan tyylikästä, että häneen ei elokuvassa viitata (isänsä mainitaan aivan oikein teloitettavien luettelossa), koska hänen tulevaisuutensa vasta urkeni tapahtumien jälkeen.

Elokuva Stockholm Bloodbath kertoo unionin loppuvaiheen valtataistelusta, mutta pääosassa ovat ”Erikssonin” perheen tytär Anna ”Eriksson” ja mykkä kasvattisisar Freja. Heidän perheensä kuolee Kristian II:n kannattajien käsissä, ja nuoret naiset päättävät kostaa sekalaiselle soturijoukolle, johon kuuluu niin saksalaisia, tanskalaisia kuin kaukaa ulkomailtakin tulleita. Alkaa kostomatka halki taistelujen piinaaman Ruotsin, Annan sukulaisen Kristina Gyllenstiernan luo. Näin Anna ja Freja joutuvat todistamaan Tukholman verilöylyn tapahtumia, mutta maksavat samalla myös omia kalavelkojaan.

Kuva elokuvasta Margrete I (2021) ja Stockholm Nloodbath (2023/2024) - kuvat IMDb:stä.
Vasemmalla Kalmarin unionin ensimmäinen hallitsija Margareeta kuvattuna vuodesta 1402 kertovassa elokuvassa ottopoikansa Erik Pommerilaisen rinnalla. Oikealla Stockholm Bloodbathin elokuvajuliste, jossa Kuningas Kristian II taustalla, rinnallaan Gustav Trolle ja Hemming Gadh; eturivissä vasemmalta oikealle Kristina Gyllenstierna, ”Erikssonien” kasvattitytär Freja ja Anna ”Eriksson” (historiallisesti Anna Eriksdotter, Gunilla Besen ja Erik Turenpoika Bielken tytär). Kuvat IMDb, linkit blogitekstin lopussa.

Stockholm Bloodbath on ennen kaikkea rymistelyelokuva (varsin verinen ja paikoin sadistiseen vivahtava), mutta se tarjoaa monenlaisia kiinnostavia viittauksia historiallisiin yksityiskohtiin. Fokus on yhtäältä sankarittarien ja toisaalta piispojen kosto- ja sotaretkissä. Katolisen ajan piispoilla oli omat sotilaansa ja piispanlinnansa, ja he olivat tärkeitä vallan käyttäjiä. Aatelisnaisilla oli sananvaltaa ja merkitystä niin dynastioiden sisäisissä kuin ulkoisissakin valtataisteluissa. Elokuvassa taistelut käydään henkilötasolla – Freja on erinomainen jousiampuja ja ratsastaja. Myös Anna ”Eriksson” ja Kristina Gyllenstierna osoittavat kykyjä lähitaisteluun. Samoin piispa Didrik Slagheck (elokuvassa pikemmin palkkasoturi) silpoo väkeä oikealta ja vasemmalta.

Tapahtumilla on historialliset kytköksensä, vaikka päähenkilöt eivät todellisuudessa itse aivan niin alttiisti tahranneet käsiään vereen. Kristina Gyllenstierna johti Tukholman puolustusta miehensä jälkeen ja lastensa edustajana, ja hän oli vähällä itsekin päätä hengestään. Elokuvasta on siivottu pois Kristinan elossa olleet pojat, mikä on historioitsijan silmään ärsyttävää: juuri pojat, mahdolliset tulevat valta-aseman perijät, olivat tärkeä peruste Kristinalle käyttää valtaa hänen miehensä kuoltua. (Kristinasta lisätietoja Svenskt kvinnobiografiskt lexikonissa https://skbl.se/en/article/KristinaNilsdotterGyllenstierna )

Mitä tulee Anna ”Erikssoniin”, jonka mies Johan Natt och Dag kuolee Tukholman verilöylyssä, hänen ”sukunimensä” on anakronismi. 1500-luvulla ei käytetty -son-päätteisiä sukunimiä, mutta sen sijaan kyllä paljon patronyymejä -son ja –dotter. Aatelisetkaan eivät usein käyttäneet sukunimiä Tuleva ”Kustaa Vaasa” oli hänkin vain ”Kustaa Erikinpoika”, Gustav Eriksson. Anna ”Erikssonin” tulisi siis olla Anna Eriksdotter, mutta se olisi oletettavasti ollut liian mutkikasta elokuvan maailmaan. Kieltämättä asiaa on välillä vaikeaa selittää englanninkielisissä tieteellisissä artikkeleissakaan. (Sukunimien käytöstä lisää tässä blogitekstissä https://anulah.wordpress.com/2020/12/04/omaa-sukua-aina-vaan/)

Tukholman verilöylyn aikoihin eli joka tapauksessa Anna Erikintytär, Bielken sukua, jonka mies Johan Natt och Dag menehtyi Tukholman verilöylyssä. Tämä Anna ei kuitenkaan lähtenyt housuasussa yksityiselle kostoretkelle, vaan piti Kalmarin linnaa hallussaan ja johti sen puolustusta, tarjoten suojelusta kapinanjohtaja Kustaa Erikinpojalle, tulevalle kuninkaalle. (Anna Bielkestä lyhyesti esimerkiksi Svenskt kvinnobografiskt lexikonissa https://skbl.se/en/article/AnnaBielke). Anna noudatti tässä äitinsä esimerkkiä. Olihan hän Viipurin linnaa johtaneen Erik Turenpoika Bielken ja Gunilla Johanintytär Besen tytär, ja Gunilla-äiti oli pitänyt Viipurin linnaa hallussaan miehensä kuoltua – omien lastensa etujen valvojana. (Lisätietoja esimerkiksi tästä artikkelistani: https://skbl.se/en/article/GunillaJohansdotterBese) Olisi mukava nähdä historiallinen elokuva, joka hahmottaisi naisten roolin juuri dynastian perinnön jatkajina ja leskivallan käyttäjinä; nykyisissä menneisyyteen sijoittuvissa elokuvissa he usein ovat vain moderneja yksilöitä henkilökohtaisine agendoineen. Unionikuningatar Margareetasta kertova elokuva tavoitti tämän aiheen paremmin (ks. esim. tämä blogiteksti: https://anulah.wordpress.com/2022/02/06/aiti-ja-poika/).

Tukholman verilöylyn ja Kristian II:n hovin liepeillä liikkui myös historiallisia naisia, joita ei ole otettu mukaan elokuvan tarinaan. Kristian II oli tosiasiallisesti naimisissa Habsburg-prinsessa Isabellan (Tanskassa Elisabet) kanssa, mutta jatkoi silti suhdettaan Dyvekeen, nuoreen naiseen, jonka äiti Sigbrit Willoms oli mahtava kauppias (ks. esim. https://en.wikipedia.org/wiki/Sigbrit_Willoms), jonka vaikutusvallasta kuninkaaseen olisi saanut oman elokuvansa. Dyveke kuoli epäselvissä olosuhteissa, ja hänen kuolemaansa viitataan ohimennen elokuvassa, mutta skandaalinomainen suhde ja varsinainen puoliso on jätetty tarinasta kokonaan pois. (Habsburg-suhteet avasivat Kristian II:lle tien Kultaisen taljan ritarikuntaan, ja Kristian esiintyikin maalauksissa aina taljaa kuvaavan kaulariipuksen kanssa. Elokuvassa riipuksesta on tehty jonkinlainen kultainen hampaankaivelukoukku.)

Tukholman verilöyly kuuluu pohjoismaisten veristen välienselvittelyjen sarjaan. Keskiajalla erinäiset mahtavien perheiden kohtaamiset ja juhlat kääntyivät veritöiksi ja kuolemaksi. Kristian II ja Gustav Trolle saivat ruotsalaisessa historiankirjoituksessa konnan roolin. Kristiania kutsuttiin Ruotsissa Kristian Tyranniksi, ja viholliset vertasivat 1590-luvulla Kaarle-herttuaa tähän tyrannin prototyyppiin (lisää Kaarle-herttuasta esimerkiksi tässä bloggauksessa: https://anulah.wordpress.com/2017/04/23/pyovelin-miekka-ja-muut-hankalat-aihetodisteet/)

Koska tapahtumat liittyivät korkean tason valtataisteluun, niistä pyrittiin sekä levittämään poliittisesti värittyneitä kuvauksia että hävittämään tietoja. Elokuvassa sivutaankin kysymystä, kuka lopulta kirjoittaa historiaa ja kenen näkökulmasta se kerrotaan. Vaikka Tukholman verilöylystä on puhuttu paljon historiankirjoituksessa, monet yksityiskohdat ovat hämärän peitossa tai sekoittuneet eri suunnilta syydetyn propagandan sumuun. Selviteltävää riittää, vaikka hiljattain Ruotsin Kansalliskirjasto maksoi kaksi miljoonaa kruunua Olaus Magnuksen kirjoittamasta, aiemmin tuntemattomasta silminnäkijäkuvauksesta, joka löytyi erään vanhan kirjan sivuilta. (Aiheesta mm. Helsingin Sanomien uutinen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005615397.html)

Elokuvan kielivalinnan on ilmeisesti ajateltu vetoavan laajempaan kansainväliseen yleisöön. Tällöin myös näyttelijöiden joukkoon solahtanee helposti useita eri kansallisuuksia. Mutta voi sillä olla sekin vaikutus, jonka eräs lukiolaisoletettu taannoin totesi junassa matkatovereilleen, pohtiessaan toista historiallista mäiske-elokuvaa: ”Napoleon oli v***n hyvä, mutta vähän meni maku, kun ne puhu englantia.”

PS. Vartiointi tuntui kyllä järjestetyn huonosti. Vahtikoirat eivät oivalla haukkua, kukaan ei muka huomaa kartanolle ratsastavia korstoja, vartiomiehet ovat leireissä kovin harvassa.

Stockholm Bloodbath, Internet Movie Database (IMDb) https://www.imdb.com/title/tt18163814/?ref_=tt_mv_close

Margrete I, Internet Movie Database (IMDb) https://www.imdb.com/title/tt9308390/?ref_=nm_flmg_c_9_act

Kuuntele myös: ”Stockholm Bloodbath – Pohjoismaiden historian suurimmat verikekkerit”, Yle Kulttuuriykkönen (16.1.2024). Juhani Kenttämaan vieraina studiossa prof. Anu Lahtinen, elokuvatoimittaja Lauri Lehtinen sekä SKS:n arkiston johtaja Outi Hupaniittu. https://areena.yle.fi/podcastit/1-67449206

Olaus Petri -lainaus Kari Tarkiaisen teoksen Sveriges Österland (SLS 2008 s. 258) mukaan.

Jätä kommentti

Lotta Svärd ja lotat vaiettu aihe?

15.10.2023 klo 6:20 am (Elämää hollituvassa, Historiaa, Kirjat, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

Lauantain Hesaria lukiessa 14.10.2023 vähän harmitti, että taas oltiin lehdessä sitä mieltä että tutkijoita ei kiinnosta. Tällä kertaa ”porvarillisena pidetty lotta-liike ei ole naistutkijoita kiinnostanut” (kirjailija Silja-Elisa Laitosen haastattelu). Meillä nyt kuitenkin on Lotta Svärd -liikkeen järjestötutkimusta, tekijöinä mm. nykyiset professori Tiina Kinnunen sekä dosentit Marjo-Riitta Antikainen, Seija-Leena Nevala-Nurmi, Maritta Pohls jne. Tutkielmia paikallisista lotista tai lotta-aiheista valmistuu liki vuosittain. Pikaiset lukuvinkit täältä:
https://blogit.utu.fi/poliittinenhistoria/2021/05/12/maanpuolustuksesta-mangaan-satavuotias-lotta-svard-tutkimuksen-kohteena/

Tämä ”tutkijat vaikenevat” / ”tutkijoita ei kiinnosta” -väite pulpahtaa pintaan milloin missäkin aiheessa, kuten olen todennut esimerkiksi Historiallisessa Aikakauskirjassa (kuvakaappaus alla, linkki https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/10/HAik_3_2021_suuntaviivoja.pdf):

– Pahoittelen assyriologi-sanaan osunutta typoa, i on tippunut pois.

Marraskuun 15. päivänä 2023 ilmestyy teos Tietokirjallisuuden lajit ja rajat (Gaudeamus), jossa artikkelini ”Tutkija, toimittaja ja taiteilija historian tulkkeina” käsittelee yhteyksiä ja tietokatkoksia näiden kolmen kentän – tieteen, taiteen, median – välillä. https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/tietokirjallisuuden-lajit-ja-rajat/4841004 Sama ongelma on tunnistettu myös Ruotsissa. (*

Yleisesti ottaen, jos tulee vastaan ihan mistä vaan historia-aiheesta väite, että historioitsijoita / tutkijoita ei ole kiinnostanut tai että ollaan vaiettu, niin mielestäni kannattaa tarkistaen (edes googlata tai) tehdä pikainen kirjallisuushaku esimerkiksi osoitteessa https://kansalliskirjasto.finna.fi/ tai helka.helsinki.fi (kannattaa valita ”uusin ensin”, niin esim. 1920-luvun julkaisut eivät pomppaa sotkemaan tuloksia). Kuten yllä mainitussa artikkelissani totean, yksi ongelma lienee se, että ihmistieteet putoavat usein mediassa kulttuuri- ja tiedepalstojen väliin eikä niistä uutisoida, jolloin vaikutelma voi olla, että ei ole tutkittu.

Toki historiantutkijoita on Suomessakin rajallinen määrä ja ihan kaikesta emme ehdi joka vuosi julkaista uutta kirjallisuutta. Ja toki monissa sotahistorian esityksissä käsitellään paljon enemmän miesten tekoja ja esimerkiksi Mannerheimista on ilmestynyt teoksia varmaan vuosittain koko itsenäisyytemme ajan, mutta naisista riittää tutkittavaa ja tutkitaan myös. Historia-alalla on parhaillaan meneillään väitökirjatutkimus, jossa käsitellään naisten (usein vähäistä) esittämistä oppikirjojen sotahistorian osuuksissa. Aihetta tutkivan FM Hilda Tolosen maisterintutkielma on jo avoimesti luettavissa verkossa: https://helda.helsinki.fi/items/69250414-14da-46cc-85ff-89146d82ab93

Olen esimerkiksi kevätlukukaudella 2024 käynnistämässä kurssin, jossa on tarkoitus kirjoittaa lottien pienoiselämäkertoja Lotta Svärd -museon käyttöön, toivottavasti pääsette lukemaan niitä verkostakin ennen pitkää. Elämäkertatöiden apuna käytämme arkisto- ja aikalaisaineistoja sekä tutkimusta, josta tässä pari klassikkoa. Juho Wilska esitteli ne poliittisen historian blogitekstissä sanoilla ”Puuhaa koko lottajärjestön juhlavuodeksi, lue läpi Lottien Suomi -hankkeessa julkaistut kirjat!”

Annika Latva-Äijö (2004): Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918–1928.
Pia Olsson (2005): Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa.
Tiina Kinnunen (2006): Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen.
Maritta Pohls & Annika Latva-Äijö (2009): Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta.
Marjo-Riitta Antikainen (2012): Velvollisuuden kutsu. Fanni Luukkonen johtajana.

(* Ruotsissa käydystä keskustelusta ks. esim. Lisa Bjurwald, ”Striden om biografin” 6.12.2021, https://dels.nu/striden-om-biografin/ Ebba Witt-Brattström, ”Rena rama trollfabriken när de ignorerar forskning” 29.9.2022, https://www.expressen.se/kultur/ebba-witt-brattstrom-1/rena-rama-trollfabriken–nar-de-ignorerar-forskning/ (Kiitos ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset kustantamo-kontaktit asian esiin tuomisesta!)

Lisäys: Toimittaja Minna Uusivirta on todennut Journalisti-lehden jutussaan, että aiemman Etsi Xpertti -palvelun loppuminen on vaikeuttanut asiantuntijoiden löytämistä. https://journalisti.fi/artikkelit/2023/02/kysymykseesi-ei-enaa-vastata-miksi-toimittajille-tarkoitettu-etsi-xpertti-palvelu-lopetettiin/ Mitä taas tulee tutkijoiden löytämiseen yliopistojen sivuilta, käyttäjäkokemus on usein tämän kuolemattoman blogitekstin kuvauksen mukainen: https://avoimenmaan.wordpress.com/2017/09/04/tutkijoiden-loytaminen-yliopistojen-nettisivuilta/

Jätä kommentti

Pohjoismaiset päivät siltoja rakentamassa

12.08.2023 klo 8:20 am (Historiaa, Oma työ, På svenska, Taide ja kulttuuri, Talous ja yhteiskunta, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

På svenska: Bloggaren har deltagit i Nordiska dagar på Drakamöllan (7-8 augusti 2023, se programmet nedan) och rapporterar om presentationer och diskussioner som varierade från vetenskap och kultur till ekonomi och idrott. Många intressanta inlägg! Rasmus Emborg och Ina Mickos, representanter för Ungdomens Nordiska Råd, höll ett aktuellt tal om ungas ställning. En central önskan var att unga skulle inkluderas i beslutsfattande och diskussion från början, istället för att prata över deras huvuden eller försöka gissa vad de vill. Förhoppningsvis gav presentationen nya idéer om hur man kan agera framöver för att vara mera inklusiva. Och det var så många intressanta inlägg som fysikern Clara Veltes presentation om grundforskningens betydelse – kolla gärna hennes spännande projekt gällande turbulens: https://www.dtu.dk/english/news/all-news/nyhed?id=2d52d982-ae78-4a22-9fa1-d2f4e1eea619! Mera information om Drakamöllan går att hittas på hemsidan https://nordisktforum.com/

Drakamöllan on nähnyt monenlaista vuosisatojen mittaan – se on ollut tavallinen maatila, se on nähnyt ruukkitoiminnan kukoistuksen ympäröivässä Skoonessa, ja siellä on asunut Flower Power -kulttuuriväkeä, ennen kuin siitä tuli nykyisen omistajansa Ingalill Thorsellin johdolla kartanohotelli ja monenlaisten tieteen ja kulttuurin edustajien kokoontumispaikka. Siellä järjestetään kesällä myös aivan erityinen oopperatapahtuma. Keväisin ja syksyisin Drakamöllan tarjoaa mahdollisuuden hakea stipendiä viikon tai kahden oleskeluun Nordiskt Forum -kohtaamisissa, jolloin kourallinen ihmisiä kokoontuu eri puolilta pohjoismaita – kukin edistää omaa tieteen, taiteen tai politiikan hankettaan, mutta aterioilla keskustellaan yhdessä hankkeista sekä kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Kesäisin lähiniityllä laiduntaa islanninhevosten lauma, ja kivenheiton päässä alkaa luonnonsuojelualue.

Elokuussa 2023 järjestettiin ensimmäistä kertaa Pohjoismaiset päivät (Nordiska dagar), joissa puhuttiin Pohjolasta ja pohjoismaisesta yhteistyöstä monelta kantilta. Ohjelman alla joitakin otteita päivien puheenvuoroista.

Pohjoismainen yhteistyö ja rauhanomainen rinnakkainelo eivät ole mitenkään itsestäänselvä tai historiallisesti vakaa asia. Valtakunnat ja seudut ovat vuosisatojen mittaan ajautuneet valtataisteluihin ja suorastaan sotiin keskenään – ja Ruotsiin kuuluvassa Skoonessa on yhä esimerkiksi kirkossa muistosanat, joissa ylistetään paikallisten urheutta, kun nämä 1600-luvulla ajoivat pois Ruotsin sotajoukot. Myös monenlaista sanailua ja vinoilua voi havaita – uudehko elokuva unioninkuningatar Margareetasta toi esiin jo keskiajallakin esitettyjä epäluuloja naapurikansojen välillä.

Eroja onkin melko paljon: kun pohdittiin, millainen on päätöksenteon ”pohjoismainen malli”, moni viittasi ruotsalaiseen laajan keskustelun malliin. Tähän kuitenkin todettiin, että Tanskassa ja Suomessa päätöksiä tehdään toisaalta nopeammin ja varsinkin Suomessa kovin vähällä keskustelulla. Kansainvälisessä vertailussa maat ovat silti lopultakin yllättävän läheisiä. Professori Åsa von Schoultz (Helsingin yliopisto) totesikin esityksessään, että esimerkiksi luottamus demokratiaan ja poliittiseen järjestelmään vaihtelee pohjoismaasta toiseen, mutta maailmanlaajuisessa vertailussa erot kutistuvat varsin pieniksi. Ja joskus into yhteisestä maailmasta on noussut suureksi: Morthen Norhagen Ottesen ja Rasmus Glenthøj kertoivat esityksessään1800-luvun skandinavistisista vallankaappaushankkeista, joista olivat löytäneet aiemmin tuntematonta aineistoa.

Päivän kulttuuriosuudessa Lise Bach Hansen ja Lars Mogensen sanailivat hauskasti kulttuurista ja yhteistyöstä Tanskan ja Ruotsin välillä. Lise Bach Hansen kertoi, että Tanska käyttää enemmän rahaa kulttuuriin, mutta että sen paremmin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkaan eivät usko, kun heille siitä kerrotaan. Ruotsalainen keskustelukumppani kiirehtikin heti ”epäilemään”, että kruunun kurssiheilahtelut selittävät asian. Puhujat pohtivat mahdollisuuksia ja haasteita järjestää enemmän tanskalaisia ja ruotsalaisia yhteistilaisuuksia ja ylittää maiden välisiä kielimuureja. Lars Mogensenin mukaan tanskaa puhuva studiovieras ruotsalaisessa kulttuuriohjelmassa herättää radion kuuntelijoissa aina paljon reaktioita.

Jennie Fahlström kertoi Stockholms handelshögskolanin taide- ja kulttuurityöstä. Työskenneltyään taideyhdistyksessä hän ryhtyi opiskelemaan Hankenissa oppiakseen lisää yritysten taidesuhteesta. Haastattelujen mukaan taidekokoelma alkaa usein opiskeluvaiheen satunnaishankinnoista eikä esim. investointina. Hanken on panostanut taide- ja kulttuuriyhteistyöhön: taidekoulujen loppunäyttelyitä Hankenissa, kirjallisuuspiirejä jne. Fahlström ja Erik Wetter kertoivat myös siitä, miten merkittävässä roolissa perheomisteiset yritykset ovat sekä maailmanlaajuisesti että Pohjolassa, myös kulttuurin ja taiteen tukijoina.

Rasmus Emborg ja Ina Mickos, nuorten pohjoismaisen neuvoston edustajat, pitivät aina ajankohtaisen puheenvuoron nuorten asemasta yleisesti ja Pohjolassa erityisesti. Keskeinen toive on tietenkin, että nuoret otettaisiin mukaan päätöksentekoon ja keskusteluun alusta alkaen eikä puhuttaisi heidän päänsä yli tai koetettaisi arvailla, mitä he haluavat. Totesin miettiväni, että tässäkin iässä koen usein, että minua infantilisoidaan ja että päätöksenteossa puhutaan pääni yli, ja on tullut tietty turhautuminen vaikutusmahdollisuuksiin – kuitenkin tilanne tietenkin erilainen kuin aikoinaan. Puheenvuoro sanallisti joitakin ongelmia, joita olen miettinyt vaikken ole osannut tarkkaan sanoittaa, ja antoi toivottavasti uusia ideoita siitä, miten toimia jatkossa.

Tieteestä esitettiin hyvin monenlaisia tärkeitä puheenvuoroja. Clara Velte kertoi turbulenssin ydinongelmia käsittelevästä ERC-tutkimuksestaan ja toi esiin perustutkimuksen ongelmat: miten saada rahoitusta hyvin perustavanlaatuisten fysiikan ja matemaatikan ongelmien ratkaisemiseen, jos ei niistä pysty heti osoittamaan suuria voittoja? Omaa hankettaan nyt menestyksekkäästi pyörittävä Velte kertoi matkan varrella kohtaamistaan haasteista ja totesi, että perustutkimusta tehdään nyt enemmän muualla kuin pohjoismaissa, mikä voi johtaa tieteellisen ydinosaamisen heikkenemiseen, jos aina etsitään helppoja ja nopeita sovelluksia. Lisätietoja hankkeesta: https://www.dtu.dk/english/news/all-news/nyhed?id=2d52d982-ae78-4a22-9fa1-d2f4e1eea619

Mona Forsskåhl, Arcadan rehtori, käsitteli tieteen, kulttuurin ja sivistyksen hyvin moninaisia polkuja oman kokemuksensa kautta. Hän totesi, että tieteelle ja koulutukselle on ominaista se, että pohtii sitä, missä on voinut erehtyä. Jatkopohdintana mieleeni tuli, että tämä piirre voi tehdä tieteentekijöistä haavoittuvaisia tilanteessa, jossa esim. poliitikko tai byrokraatti ei lainkaan ole kiinnostunut pohtimaan missä voisi olla väärässä, vaan latelee tieteentekijöille ”totuuden” heidän omasta alastaan. Tästä on Ilona Kemppainen kirjoittanut tuonnoin blogissaan: https://avoimenmaan.wordpress.com/2018/09/19/akateemiset-zombit/

Paljon kaikkea muutakin kiinnostavaa kuultiin – musiikkitaiteesta huolehti säveltäjä Sten Sandell, jonka sanaa, säveltä ja ääntä yhdistelevät teokset saivat ainutlaatuisen säestyksen ulkoa kantautuneista sateen ja tuulen kohinoista. Hans-myrsky kuitenkin kulki pääosin lännestä ja pohjoisesta ohi, ja puolensataa osanottajaa sai nauttia monipuolisesta ohjelmasta sääolojen häiritsemättä. Monipuolinen päivitys pohjoismaisiin elämänaloihin antoi uutta virtaa alkavaan syksyyn.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka oleskeli Drakamöllanissa Svenska Litteratursällskapet i Finlandin stipendiaattina keväällä 2023 ja joka työstää yleisesitystä Pohjoismaiden historiasta.

Islanninhevosia niityllä Drakamöllanin vieressä.

Päivitys 5.2.2024: Suomen Drakamöllan-alumnien tapaamisessa sovittiin, että Nordiskt Forum -viikkoihin osallistuneiden järjestäessä tapahtumia voidaan käyttää tunnistetta Nordiskt Forum Drakamöllan eli #NordisktForumDrakamöllan

Jätä kommentti

Jane Eyren maailmat

15.05.2023 klo 8:01 am (Historiaa, Kirjat, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , ,

Viime päivityksessä viipyilin Elizabeth Gaskellin kirjoittamassa Charlotte Brontën elämäkerrassa ja päädyin sitten myös lukemaan uudelleen Jane Eyren – suomennettuna Kotiopettajattaren romaanin. Kun jotain kirjaa lukee uudestaan eri elämäntilanteissa, käy kiinnostavaksi paitsi kirjan tarina, myös lukukokemuksen muutokset. vaihtelevat.

Lapsena olin kiinnostunein Jane Eyren jännittävistä nuoruusvuosista ja kirja jäi kerran toisensa jälkeen kesken siinä kohdilla, kun Jane oli täysikasvuinen ja saapui Thornfield Halliin kotiopettajattareksi. Koululaisen silmissä aikuishahmot (parikymppinen Jane ja 35-vuotias Rochester) hoippuivat haudan partaalla eikä heillä voinut olla paljoa kiinnostavaa sanottavaa. Viime vuosina taas Jane Eyren lapsuudenkuvaus on tuntunut uuvuttavan sadistiselta, joten olen usein päinvastoin hypännyt siitä yli.

Mutta nyt ajattelin lukea kirjan rauhassa alusta loppuun. Pysähdyin erikseen miettimään, miten maisemat ja huonetilat tuntuivat levollisilta (joskin usein myös ummehtuneilta tai kylmiltä ja vetoisilta), kun niissä ei ollut mitään digitaalista hälinää. Lukiessani saatoin mielessäni kuulla kellon raksuttavan, nähdä lyhdyn valon liikkuvan seinällä, viimesyksyisten lehtien kahisevan, kun Jane Eyre nojautui aitaan ja katseli talvisia, mutta vähälumisia maisemia.

Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, miten Charlotte kuvaa lapsen maailmaa: pelästystä pylväsmäisen Brocklehurstin edessä, sitä, miten päähenkilön maailmassa pyörteilevät havainnot lastenkamarista, alakuloisista syksyisistä maisemista ja toisaalta mielikuvituksen ja tarinoiden luomat haavekuvat Lapinmailta Kauko-Itään. Usein, kun sote-ongelmista uutisoidaan, mieleeni tulee, että paras tapa välttää huonoa hoitoa on sama, jolla lapsi-Jane toivoi välttävänsä helvetin: ”Minun täytyy pysyä hyvin terveenä eikä kuolla ollenkaan.”

Ensimmäiset luvut saavat myös miettimään, että apteekkari Lloyd antaa esimerkin, miten lasten kaltoinkohtelu tunnistetaan. Gatesheadissa Jane Eyreä moititaan alakuloisuudesta, ja hänen surunsa syitä vähätellään. Apteekkarille tarjotaan monenlaista selitystä Janen huonosta voinnista, mutta Lloyd näkee ristiriidat selitysten ja omien havaintojensa välillä ja onnistuu kysymään orvolta lapselta paljastavia kysymyksiä. Jane Eyre taas kiteyttää kaltoinkohdellun uskoutumisen riskit pelätessään ”menettävänsä tämän ensimmäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä”.

Lukukokemus vei yhtäältä muistoihin aiemmista omista lukukerroista analogisemmalla 1900-luvulla. Toisaalta totesin, että nykyajassa on puolensa. Voi helposti hakea lisätietoja henkilöistä, tapahtumista ja teoksista, joihin kirjassa viitataan. Ennenkin hain kirjoja, joihin viitattiin, mutta usein ne olivat vaikeita löytää. Esimerkiksi Helena Burnsn lukema Rasselas jäi aikoinaan arvoitukseksi, mutta nyt sen voisi lukea verkosta: https://en.wikipedia.org/wiki/The_History_of_Rasselas,_Prince_of_Abissinia

Näinä päivinä voi myös helposti etsiä netistä vaikkapa ”Wolfen kuolemaa kuvaavan maalauksen”, https://www.gallery.ca/collection/artwork/the-death-of-general-wolfe-0 jollainen oli Jane Eyren käyttämässä huoneessa Millcotessa – lyhyessä siirtymätilanteessa, jossa hän odotti kuljettajaa hakemaan hänet Thornfield Halliin. Huoneen tauluista on tehty oma analyysinsa: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1179/bst.2002.27.3.247?journalCode=ybst20 Osa tämäntyyppisistä artikkeleista on sellaisia, etten oikein osaa päättää, ovatko ne (tai niiden lukeminen) oppineisuuden huipentumia vai jonkinlaista fanituksen kanavointia. Tällainen ongelma taitaa välillä vaivata monenkin tutkimusaiheen kanssa.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tutkimus on kääntänyt esiin todella paljon siitä, mikä Brontën teoksissa on kolonialistista ja imperialistista, ja kai se on tarpeellista (vaikka joskus tuntuu, että siitäkin olennaisin sanottiin jo 20 vuotta sitten). Mutta ainakin kolonialismi pönöttää turkkilaissohvana keskellä punaista huonetta kirkkaasti näkyvänä, nykyään se lymyää kännykän metalleissa ja suklaamunien käsittämättömissä halpalahjoissa.

Benjamin West, The Death of General Wolfe, National Gallery of Canada, Ottawa,
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Death_of_General_Wolfe

Jätä kommentti

Humanists of late capitalism

09.05.2023 klo 8:33 am (Elämäntapoja, Kirjat, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , ,

Minna Lindgrenin uudessa romaanissa Sävelsinkö väitöskirjatutkijan maailma menee apokalyptisenpuoleiseen kaaokseen, kun hän yrittää tutkia juhlitun, dementoituvan säveltäjän työtä etnografian keinoin. Hän toisin sanoen haastattelee 90-vuotiasta säveltäjää, jonka koti on puolittaisessa lahoamisen tilassa ja niin on muistikin. Samaan aikaan myös väitöskirjatutkijan oppiaine, tiedekunta ja yliopisto ovat hajoamisen tilassa. Ohjaava professori istuu seminaarien aikana etänä eri kehittämiskokouksissa ja lopulta ilmassa on viimeinen sammuttaa valot -tunnelmaa.

Lindgrenin kirja resonoi vuosikymmenten takaisten ja nykyisten väitöskirjatutkijoiden tuskaisten tuntojen kanssa. Lukiessa mieleeni tulivat muun muassa René Gothonin varsin raadollinen teos ”Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle” (1991) josta en oikeastaan muista lohdutuksen sanoja vaan mitä kammottavimpia kuvauksia siitä, miten tutkielmantekijät jätetään heitteille liian suurten odotusten keskelle. Myös Pirkko Lindbergin Candida-romaani muistuu mieleen: siinä Lindberg vinoilee kansainvälisyyttä ja eurooppalaista kulttuuria kiitteleville yliopistilaisille. Tarina seurailee Voltairen Candiden vaiheita, samanlaisesta idealismista vastoinkäymisten kautta voipumiseen.

Lindgrenin kirjaa lukiessa tulee ikävä eurooppalaisen kulttuurin ihailua – nyt jäljellä on lähinnä kyyninen kapitalismi, älykköposeeraus ja hyödyntavoittelu, jonka nimissä opetus ja tutkimus siirretään tekoälyn valvontaan ja tutkijat ulkoistetaan siivoojiksi ja vanhustenhoitajiksi. Hoivatyöläis- ja tutkijaproletariaatin elämät kietoutuvat toisiinsa, kun apurahatutkija joutuu auttamaan laulavaa vanhushoitajaa dementoituvan säveltäjän saattohoidossa.

Nauru takertuu kurkkuun, niin mustaa huumori on, ja vaikka tiedemaailman ja vanhustenhuollon ongelmia karnevalisoidaan, kirja osuu moniin oikeasti kipeisiin kohtiin. Sekä tutkijat että hoitajat rämpivät ongelmissa ja toimintalabyrinteissä, jotka tilastoissa ja poliittisessa puheessa kehystetään fantastiseksi post-gutenbergiaaniseksi pluskyvykkyydeksi. Luin kirjan samaan aikaan, kun HS uutisoi ettei kaikki koulutus kannata (palkkapussin kannalta) ja julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen englannin kielen käytöstä tilanteissa, joissa sen paremmin opiskelijat kuin opettajat eivät oikein hallitse kieltä. Kirjan kuvaukset kieli- ja tulkintaongelmista tutkijaseminaarissa resonoivat samojen ongelmien kanssa.

Väitöskirjatutkijoiden ohjaajana en oikein osannut irrottaa kuvausta todellisesta elämästä ja olin lukiessani kiukkuinen sekä päähenkilön saamasta huonosta väitöskirjaohjauksesta että päähenkilön nääntyneestä naiviudesta, jotka toisaalta resonoivat tosimaailman pahimpien tilanteiden kanssa. Pitäisikö Sävelsinkö-teos ehkä lykätä luettavaksi kenelle tahansa, joka pohtii tutkijaksi ryhtymistä? Väitöskirjatutkijan kokemukset resonoivat sen turhautumisen kanssa, jota saan viikoittain lukea somepäivityksistä.

Vaikka kirja ei ole suoraan todellisuutta toistava, se heijastelee tieteentekijöiden hämmennystä vaatimusten ristipaineissa ja toimii ehkä varoittavana esimerkkinä siitä, että tietyissä tilanteissa voi olla parempi mennä suoraan suorittavaan työhön kulkematta akateemisten pilvilinnojen ja romahdusten kautta. Tarvittaisiin ehkä tiedemaailman ulkopuolinen arvioimaan, miten hauska tai humoristinen kirja on. Ajattelemisen aihetta se antaa. Musiikkimaailman asiantuntija ehkä puolestaan kiinnittäisi huomiota erityisesti säveltäjämaailman teemoihin ja voisi päätyä aivan toisenlaisiin havaintoihin.

Illalla havaittua: kirjan kansiteksti hehkuu laskevan auringon valossa, heijastaen hienosti taivaan kirkkautta pimenevässä huomeessa.

—————————————

Ks. myös blogilastu ”Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun” vuodelta 2007.

Tuoreita ”aiotko tutkijaksi, lue nämä ensin” -puheenvuoroja viime ajoilta
Anu Wartiovaara: Suomen tieteen kilpailukyky hiipuu salakavalasti https://www.tieteessatapahtuu.fi/index.php/numerot/2-2023/suomen-tieteen-kilpailukyky-hiipuu-salakavalasti-hatahuuto-nuorten-tietelijoiden
Mona Mannevuo: Yliopistossa opin pelkäämään työttömyyttä https://yle.fi/a/74-20033527

1 kommentti

”Ajattelin, että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa”- lue arkkiteinin jäätävä kirje!

03.02.2023 klo 1:19 pm (Historiaa, Oma työ, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , ,

[Edit: päätin vaihteeksi testata klikkiotsikkoa, vrt. https://anulah.wordpress.com/2017/03/07/hatkahdyttava-totuus-naantyneesta-vaimosta/]

Miten opastaa nuoria ihmisiä vaarallisessa maailmassa? Ongelmaa ovat joutuneet pohtimaan vanhemmat ja kasvattajat maailman sivu. Jo muinaiset sumerilaiset tuskailivat kiittämättömien lasten kanssa, ja Gottlund valitti 1800-luvun alussa, että lapset kurittavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. (Ks. https://anulah.wordpress.com/2012/11/03/ennen-lapset-kasvatettiin/)

Puoli vuosituhatta sitten eräs karkuripoika koetteli Turun arkkiteini Paulus Scheelin ja Tallinnan porvari Hans Suurpään välejä. Kirkollisten velvoitteidensa lisäksi Paulus Scheel kävi kauppaa ulkomaille, majoitti ulkomaisten kauppiaiden poikia näiden opiskellessa Turussa, ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa monien kanssa.

Kun Paulus Scheelin palvelija kävi Tallinnassa vuonna 1510, Hansin poika Mårten karkasi isänsä ja äitipuolensa luota ja kätkeytyi Scheelin laivaan. Scheel puolestaan kohtasi pojan juuri ennen lähtöään Venäjälle neuvotteluihin, joten hän selitti ottaneensa pojan ja tämän asiat pikaisesti hoitoonsa, kunnes ehtisi perehtyä tilanteeseen paremmin.

Tapahtumasta käytiin poikkeuksellisen kovasanaista kirjeenvaihtoa, sillä Hans Suurpää syytti Paulusta ja tämän palvelijaa poikansa houkuttelemisesta Turkuun. Tällainen syytös kävi arkkiteinin kunnialle, ja Paulus lateli lyhyin, kiihtyneen oloisin virkkein oman kantansa, samoin kuin muutamia kasvatusohjeita:

Olisin varsin mielelläni nähnyt, että hän olisi heti palannut luoksenne. Mitään hyötyä en tiedä hänestä saavani. [–] Nyt kun palasin Venäjältä, hän seurasi minua tänne Ruotsiin ja käy nyt täällä koulua. Asunnon ja ruoan olen antanut hänelle ystävyytemme tähden. Jos haluatte hakea hänet pois, olkaa hyvä vaan. En pyytänyt häntä tänne, en hakenut häntä tänne, en aio häntä täältä pois ajaa. Olen antanut hänelle hyviä neuvoja parhaimpani mukaan mitä olen suinkin voinut. Ketään en voi pakottaa sinne, minne hän itse ei halua, en myöskään antaa kahlita ja vangita teidän tähtenne, tai ryhtyä pyöveliksi tai kyläpoliisiksi. Ei siis tarvitse kirjoittaa minulle niin loukkaavia kirjeitä [–]

Tiedätte nyt, että hän on täällä, toimikaa hänen kanssaan miten haluatte. Ajattelin, että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa siitä, että olen varjellut häntä joutumasta johonkin roistojoukkoon tai ryhtyä muuhun hullutukseen. Mutta jos suvaitsette ottaa vastaan neuvoni, kohdelkaa poikaanne rauhallisesti ja harkiten, jos haluatte hänestä aikanaan iloa. Ihmistä ei voi heti saada niin viisaaksi ja järkeväksi kuin mitä hänen tulisi olla. Teidät Jumalan haltuun uskoen. (Käännös AL, korjaukset tervetulleita)

Mårten Suurpää, oli saanut erityisenä suosionosoituksena Turun piispalta Maunu Särkilahdelta (Magnus Nicolai Stjernkors) testamenttilahjoituksen, jolla hänen oli määrä rahoittaa opintojaan. Ilmeisesti isä Hans oli kuitenkin haluton lähettämään poikaa Turkuun. Scheel ei ilmeisesti koskaan lähettänyt kirjettä, tai Hans-isä ei sitä ainakaan saanut – hän kuoli samoihin aikoihin, ja porvarin ja arkkiteinin riita raukesi.

Kun Mårten nyt oli orpo, hänen äitipuolensa ilmoitti, että uskoi mielellään Mårtenin Paulus Scheelin ja muiden turkulaisten huomaan, jotta nämä kasvattaisivat hänestä hyvän papin. Mårten opiskelikin tämän jälkeen sekä Turussa että myöhemmin Upsalassa. Birgit Klockars on arvellut, että hän saattaa olla sama henkilö kuin kirkkoherra Mårten Johannis, joka mainitaan Nauvossa 1530-luvun lopulla.

Otteita kirjeestä (Paval / Paulus Scheel, Turun tuomiokirkon arkkiteini, Hans Suurpäälle vuonna 1511). Diplomatarium Fennicum 5471, aiemmin Finlands medeltidsurkunder VII, 5471, http://df.narc.fi/document/5471, myös dokumentit 5423, 5424, 5449, samoin Birgit Klockars, I nådens dal, (1979),163 sekä Hanska & Lahtinen teoksessa Huoneentaulun maailma, SKS 2010. Kirjeet kuvattuna myös täällä https://www.doria.fi/handle/10024/124101

Venlige helsa forsent met Gudh. Som i skriffwe mik til, Hans, besynnerlige gode wen, bode nw och swa i höstres om ider son Morthen, at myn drengh skulde haffua stulit och lockat honom tedhan from ider etc., [–] Huad han [Morthen] swarade ther til, weth han sielff göra rekenskap fore. Män myn drengh vrsakade han oc alle andre, the i skepet wore, at the hade met honom inthe göra. [–]

Jagh hade ganska gerna seet, at han hade stragx komit ider tilhonde igen. Engen fordel weth iak mik aff honom haffua. [–] Nw sidhan jak kom fron Rytzelandh folde han mik hiit til Abo oc gonger her nw til scola. Kosten och hwsrwm hauer jach vnt honom for wener skuldh. Teckis ider lata henta honom igen, thet mai göra. Jnte bodh hahde jac effter honom, inthe hentade jac honom hiidh, ey heller achter jac honom hädan föra. Jac haffuer vnderwist honom met godom ordom thet bäste oc yterste jach haffuer kunnit göra. Engen kan jach truffwa tidh han sielff wil ey fara, ey heller kan jac nagon latha basta eller bynda for ider skuldh, eller bödhel eller byswen aff mik göra. Ty giordis icki behoff at scriffua sa hommodigh breff fron ider. [–]

i wethe nw han är her, görer om honom huad ider täckis. Jach menthe mik haffua fortjänt tak oc engen owilia, at jak honom haffuer hyllat til mik ther vppa, at han skulde icke koma i on skalke hopp eller tage sik nogot löst liffwerne fore. Män vele i tagha myt rodh, tho roder jac ider fulleliga, ati fara wiseliga oc sacta met honom, swa frampt i wele noghen tidh hugnat aff honom haffua. man kan icke skapa menniskien stragx sa wiiss och kloch, som henne bör wara. Jder her met Gud befellendis.

Jätä kommentti

Joulukirje diktaattoreille

24.12.2022 klo 10:48 am (Historiaa, Oma työ, Talous ja yhteiskunta, Uncategorized)
Tags: , , , , , , , , , , , ,

Edit 29.12.2022. Koska historioitsijana elän epäsynkronisessa suhteessa aikaan ja useammin enemmän menneellä vuosituhannella kuin nykyisellä, tulin lukeneeksi jouluaaton Hesarin vasta 5 päivää myöhässä ja huomasin silloin, että sama kirje oli julkaistu uudelleen HS:ssa tänä vuonna.Tätä blogissa tarjottua taustoitusta et kuitenkaan lukenut HS:stä.

Kulttuurihenkilöiden poliittiset kohukommentit tai ”skandaalipaperit”, samoin kuin ”äärisivustojen” reaktiot eivät ole vain 2000-luvun yksinoikeus.

Jouluaattona 24.12.1938 Frans Emil Sillanpää julkaisi ”Joulukirjeen diktaattoreille” (Suomen Sosialidemokraatti no. 348, 24.12.21938) ja puhutteli siinä niin Stalinia, Hitleriä kuin Mussoliniakin. Sanoma oli lyhyesti ottaen se, että vaikka diktaattorit kuvittelivat olevansa suuria, on sivistys ja kristinuskon sanoma heitä suurempi ja pysyvämpi. Mussolinin soidenkuivatushankkeitakin hän väheksyi suomalaisittain mitattömiksi.

Joulukirje diktaattoreille kuvamuodossa

Alkuperäinen joulukirje ja sen herättämä keskustelu on nykyään luettavissa Kansalliskirjaston hienossa digitoitujen sanomalehtien kokoelmassa os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1317312?page=6. Ja keskusteluahan kyllä syntyi. Tekstiä julkaistiin uudelleen ja lainailtiin sekä kiittäen että moittien. Useampikin lehti nosti paheksuen esiin sen, että Sillanpää kajosi Napoleonin maineeseen. Toinen julisti, että diktaattorit olivat järjestäneet leipää ja työtä paremmin kuin demokraattiset järjestelmät.

Monille Sillanpään puheenvuoro oli tervetullut kulttuurin ja myötätunnon puolustus. Sillanpäätä moitittiin yhtäältä marksilaisuuden äänitorveksi, toisaalta kehuttiin, että hän oli korostanut oletetuille vasemmistolaisille lukijoille demokratian arvoa totalitaaristen järjestelmien rinnalla (ja vallakumouksen sijasta). Yhden mielestä Sillanpään kirje oli skandaali, toisen mielestä reaktiot olivat ”hälinää” tai ”myrsky vesilasissa”. Osa kommentoijista ei ollut tainnut lukea alkuperäistä kirjettä, sillä Sillanpäätä kehotettiin muun muassa muistamaan, että Saksassa oli vaikuttanut sellainen hieno kirjailija kuin Goethe. Sillanpää oli kuitenkin nimenomaan maininnut Goethen esimerkkinä siitä, millaiset saksalaisen kulttuurin aarteet säilyisivät 1930-luvun poliittisten käänteiden tuolle puolen.

Kuulostavatko reaktiot tutuilta? Mieleeni tuli nykyajan vaatimukset, että kaikkia tulisi kritisoida tasapuolisesti (tähän voidaan esittää ns. false balance -kritiikkiä). Lukematta tai kuulopuheen perusteella tuomitseminen ei ainakaan tviittijakojen aikana ole mitenkään vierasta. Tutuilta kuulostivat moitteet nimettöminä huutelevista kritiikoista (”nimettömät sala-ampujat sekä puhelimessa että lähetyksissään ovat sitä kauhistuneet”, kuittasi Suomen Sosialidemokraatti 2.1.1939), samoin valitukset siitä, että kulttuuripersoonat sekaantuvat politiikkaan. Muutamassakin puheenvuorossa huomautettiin, että lehdistön muka neutraali suhtautuminen ohitti sen, mitä tiedettiin Saksan keskitysleireistä (kyllä, juutalaisvainot ja keskitysleirit mainittiin useissa jutuissa). Aihetta kommentoivia puheenvuoroja julkaistiin ahkerasti eri lehdestä toiseen, samaan tapaan kuin nykyään jaetaan ja siteerataan ahkerasti ristiin eri medioita tai julkaistaan saman pakinoitsijan tekstiä eri lehdissä.

Vanha kunnon ”mitä ulkomailla ajatellaan” -tulokulma toistui myös. Jotkut olivat huolissaan diplomaattisuhteiden vaarantumisesta Italiaan ja Saksaan. Jonkun kirjoittajan mielestä Ranskaakin olisi pitänyt moittia. Epäiltiin, että nyt jää Nobel saamatta, tai toisaalta arvailtiin, että tällä se nyt viimeistään irtoaa. Samalla uutisoitiin, että Koskenniemi sentään oli tehnyt hyvän vaikutuksen muun muassa Italiassa. Saksassa Sillanpään teokset menivät makulatuuriin, ilmeisesti ei kuitenkaan rovioille.

Marraskuussa 1939 tunnelmat olivat toisenlaiset. Sillanpää oli tuore nobelisti, Suomessa oli käynnissä ”ylimääräiset kertausharjoitukset”; vuoden 1938 ”joulupukki-kirje” oli joko unohdettu tai sitä pidettiin nyt viisaana puheenvuorona, joskin huomio keskittyi enemmänkin Sillanpään marssilauluun. Myöhemmin Sillanpään puheenvuoroon on viitattu jämäkkänä ja arvokkaana kannanottona, johon on palattu mm. Helsingin Sanomissa 1993 (maksumuurin takana) ja Demokraatissa 2013.

”Kun nyt vain sodat pysyisivät edes niissä rajoissa, joissa niitä nykyään käydään, yleinen rauha säilyisi sekä työtä ja toimeentulomahdollisuuksia olisi”, oli nimimerkki Aapo pohtinut Etelä-Suomen Sanomissa 10.1.1939. Kunpa olisivat pysyneet. Sillanpään joulukirje muistuttaa joka tapauksessa siitä, että nykyhetken hulinassa on hyvä koettaa pitää katse myös kauempana horisontissa ja miettiä, mikä pysyy ja mikä on tärkeintä. Hyvin voi myös jouluna 2022 yhtyä hänen loppusitaattiinsa:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä!

—————————————

Koska tämä teksti on bloggaus eikä tutkimus, en lähtenyt hakemaan aiheesta tutkimuskirjallisuutta, mutta aiheesta on kirjoitettu kirjallisuusvinkkien kera esimerkiksi nyk. Demokraatissa vuonna 2013 https://demokraatti.fi/f-e-sillanpaa-kirjoitti-joulukirjeen-diktaattoreille-suomen-sosialidemokraatissa-75-vuotta-sitten ja Veikko Huuskan blogikirjoituksessa https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/157339-f-e-sillanpaan-joulukirje-diktaattoreille-jouluna-1938 Artikkelit on haettu Kansalliskirjaston digi https://digi.kansalliskirjasto.fi/ haulla ”joulukirje diktaattoreille”.
Blogitekstin jakokuvaksi on valittu Hyvinkään kaupunginmuseolla säilytettävä valokuva Frans Emil Sillanpäästä vierailulla Hyvinkäällä.

Jätä kommentti

So long Tirppa, mä lähden Norsulaan

22.12.2022 klo 4:51 am (Elämää hollituvassa, Oma työ, Taide ja kulttuuri)
Tags: , , , , , , , , , ,

[Toim. huom. teksti on loppuvuodelta 2022, jotkut havainnot ovat voineet vanhentua.]

Onnistuin! Täällä ollaan. Mitäs nyt pitää tehdä?

Tällaisia aloitusviestejä on pulpahdellut joulukuun mittaan somemaailmassa, joka tunnetaan nimellä Mastodon. Twitterin ”Lintusivu” (”Birdsite”) on uuden omistajansa kanssa muutellut algoritmia ja sekoillut toimittajien tilijäädytysten ja some-linkkien blokkaamisen kanssa siinä määrin, että moni on alkanut etsiä uutta sijaa somekeskusteluille. Itsekin kyllästyin omistajan yleiseen hölmöilyyn, ja muutenkin – vaikka Twitter on ollut kiinnostava keskustelupaikka, se tuppaa vääntämään asiat ja tunteet jotenkin kireälle. Kymmenen vuoden takainen 2010 hassuttelu on vaihtunut aggressiivisempaan poseeraamiseen, riitelyyn, yleiseen keuhkoamiseen ja misinformaatioon.

Jos kaipaa paikkaa, joka ei profiloidu sekoilevan omistajansa hahmoon, Mastodon sopii hyvin: se on hajautettu, avoimeen koodiin perustuva verkosto, jolla on monia palvelimia (päälle 12 000, jos tulkitsin oikein tätä? https://mastodon.help/instances) ja niiden ylläpitäjinä yksityishenkilöitä, järjestöjä ja muita organisaatioita. Ei siis ollakaan yhden ison yrityksen tai sen johtajan ailahtelujen armoilla.

Twitteristä Mastodoniin siirryttyä tähyilin hetken aikaa tuttujen Twitter-pakolaisten seurassa ihmetellen: mitäs nyt, minnes nyt, mites tää toimii? Sitten esiin alkoi tulla uusia nimiä, aiheita ja asioita. On klassisia nkoira- ja kissakuvia, upeita maisemia eri puolilta maailmaa, monenlaisten tutkijoiden kuulumisia mitä erilaisimmista aiheista Alaskasta Tasmaniaan. Esimerkiksi @bookstodon tarjoaa monenlaisia kirjakuulumisia, lanu-kirjailijat (lasten ja nuorten kirjallisuutta siis!) kuten Magdalena Hai ovat aktiivisesti mukana suomenkielisessä kirjakeskustelussa. Mukana on myös mm. Kirsin kirjanurkka.

Ja tunnelma! Mikä tunnelma! Twitteristä Mastodoniin tultua olo oli kuin olisi siirtynyt kamalasta markettihälinästä vanhaan viihtyisään kahvilaan, jossa on paksut matot ja mukavia nojatuoleja. Siellä voi istuskella juomassa glögiä ja vaihtamassa kuulumisia ihmisten kanssa. Niin, tosiaan viestejä ei nosta esiin algoritmi, vaan päivitykset virtaavat aikajärjestyksessä silmien edessä, ja omaa viestivirtaa voi ohjata suodattimin, hashtagein, tägäyksin tai jaoin. Mastodonin tunnuskuvissa sympaattinen norsu seikkailee ympäri maailmaa ja luonnon helmassa. On enemmän tilaa kirjoittaa, ja jotenkin keskustelu, joka Twitterissä äkkiä kääntyy kireäksi virheellisten sanavalintojen nyppimiseksi, kehittyy rakentavaan ja kiinnostavaan ”hauska on tietää” -suuntaan.

Hyvin sopiikin mastodon.socialin toivottaa tervetulleeksi tällaisen kuvan kera:

Toki tyylinsä kullakin ja tyylinsä palvelimillakin. Eri palvelinten säännöt hiukan poikkeavat toisistaan – esimerkiksi osa suomalaisista palvelimista rajaa käyttökieleksi suomen – mutta palvelinten välillä voidaan viestitellä, kuten sähköpostikin kulkee hotmailin, gmailin ja jippii:n välillä. Aloitin suomalaisella palvelimella (edit 17.11.2023: ko. palvelinta ei enää ole), jonka ylläpito alkoi jossain vaiheessa valittaa, että on liikaa puidenhalailutunnelmaa ja pitää saada rähinää. Rähinä ei nyt itseäni just kiinnostanut, joten vaihdoin maisemaa, mikä oli suht kätevää, vaikka hetki menikin säätäessä. Jos joku keskustelija ei noudata palvelimen sääntöjä, hän joutuu palvelimelta pois, ja jos joku palvelin toimii kyseenalaisin periaattein, muut palvelimet voivat sulkea sen pois. Twitteristä on siirtynyt myös positiivisia asioita – esimerkiksi jouluksi on suunnitteilla yhteisoloa ja viestintää #JoinIn-häsän äärellä.

Norsulassa Twitterin omituinen tilanne on herättänyt paljon vitsailua. Twitteriä kommentoidaan välillä niin paljon, että joku voi siihen väsähtää, mutta suodattimilla voi myös rajata aiheita, jotka eivät kiinnosta itseä. Viime päivinä yhteishupia syntyi erehdyksestä, joka sai alkunsa, kun Twitter esti ”Join Mastodon” (joinmastodon.org) -osoitteen. Eräs toimittaja päätyi monen erehdyksen summana kertomaan, että Twitter oli blokannut Mastodonin perustaja John Mastodonin.

Syötteeseen virtasi #JohnMastodon-vitsejä ja meemejä John Mastodonista mastodontin hahmossa, Keanu Reevesin tulkitsemana seikkailijana, historiallisissa valokuvissa muka rakentamassa varhaista mastodonia. Onpa jo esitetty, että itse asiassa John Mastodonia tärkeämpi alku-mastodonin kehittäjä olikin hänen puolisonsa Johanna / Joan Mastodon, joka on syrjäytetty historiasta. Mustavalkokuvia on jaettu muka puolisoista yhdessä ja erikseen, erilaisen vanhan teknologian äärellä. (Mastodonin kehitti alun perin Eugen Rochko, joka on mastodon.socialin ylläpitäjä.)

Mastodonista ohjeistaa hyvin ja selkeästi Roni Laukkarinen, jolla on päivittyvä bloggaus ”Näin aloitat Mastodonin käytön – Mihin rekisteröityä, ketä seurata?” https://www.rollemaa.fi/nain-aloitat-mastodonin-kayton-mihin-rekisteroitya-keta-seurata/ Laukkarisella on myös erinomainen pikaohje: ”Jos et jaksa lukea tai et ole kiinnostunut yksityiskohdista, luo tili Mastodoniin (mas.to) tästä.” (Hyviä havainnollistuksia myös täällä: https://www.spongefile.com/mastodon-quickstart-guide/)

Instanssista kannattaa tosiaan lähtökohtaisesti tarkistaa käyttöehdot, koska ylläpito on voinut rajata pois esimerkiksi organisaatiot, markkinoinnin tai tietyt kielet. Itse suuntasin H-NET:in ylläpitämään osoitteeseen https://h-net.social/ koska sen käyttöperiaatteet olivat rakentavat mutta yksinkertaiset, ja se oli suunnattu humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen ihmisille (https://h-net.social/@anulahtinen). Laukkarisen yllämainitussa kirjoituksessa on esitelty hyvin erilaisia palvelimia, ”instansseja”.

Hankalinta on alussa löytää ja linkittää seurattavakseen itseä kiinnostavat ihmiset muilta palvelimilta, mutta senkin oppii nopeasti. Mastodon toimii selaimella melko hyvin, applikaatioissa voi olla vaikeampi saada eri osia helposti näkyville. Alla on oma selainnäkymäni, jossa vierekkäisillä palstoilla voi keskustella, seurata yleistä feediä, omia ilmoituksia tai tietyn henkilön sivua.

Olen ollut Twitterissä vuodesta 2009 ja seurannut siellä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden päivittyvää seurantaa, seurannut Conan O’Brienin somekohtaloita ja #ImWithCoco-kampanjointia (https://anulah.wordpress.com/?s=conan+o%27brien) ja kirjoittanut siitä vuonna 2013 katsausartikkelinkin Lähikuvaan (”Tv-viihde sosiaalisen median pyörityksessä: Conan O’Brienin tapaus” https://journal.fi/lahikuva/article/view/121170). Ajankulukseni toin Twitteriin lisää 1500-lukua ja tviittailin sinne suuren osan Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikkakirjaa 1500-luvun lopulta (https://anulah.wordpress.com/2012/08/14/twiittaavan-aatelismiehen-havaintoja/) Myöhemmin käytin Twitteriä myös opetuksessa, kun testasimme historiatiedon jakamista kurssilla ”Kevään 1918 Helsinki tviitteinä” (ks. yhteisartikkeli Yliopistopedagogiikassa https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2019/12/31/helsinki-1918-twitter-toteutuksena/). Keväällä 2020 huvittelimme aiheesta #pähkinäsaarenrauhameemeinä.

Olin juuri jännityksellä seuraamassa, pääsenkö Twitterissä 3000 seuraajan määriin asti, kun Twitterin omistajavaihto vei maun kokon hommasta. Ja nyt kun olen pari viikkoa palloillut Mastodonissa, tuntuu siltä, että Norsulassa on hauskempi viettää aikaa. Sehän ei ole sama kuin Twitter eikä korvaa Twitteriä kokonaan, mutta olen alkanut ajatella, että en ehkä kaipaa niitä asioita, jotka jäivät Twitteriin, vaikka joitakin ihmisiä kaipaan. Mutta siihenhän on helppo ratkaisu – tulkaa mukaan Mastodoniin!

Ulkomailla samanhenkisiä pohtii mm. Mike Masnick kirjoituksessaan ”Why Would Anyone Use Another Centralized Social Media Service After This?” Techdirt 21.12.2022 https://www.techdirt.com/2022/12/21/why-would-anyone-use-another-centralized-social-media-service-after-this/ Mastodonissa on jo Itä-Suomen yliopiston aktiivisomettajarehtori Tapio Määttä, eilen sinne ilmestyi Kielipankki, ja ehkäpä Historiallinen Aikakauskirjakin voisi sieltä ottaa pienen jalansijan. (Edit: Historiallinen Aikakauskirja on nyt ”fediversessä” os. https://toot.community/@HAik hyvässä seurassa mm. Suomen Antropologin https://h-net.social/@suomenantropologi@fediscience.org kanssa.)

Kuka on seuraava?

Jätä kommentti

Pikku Barbron kuume ja ylisukupolvinen huoli

19.12.2022 klo 11:56 am (Historiaa, Oma työ, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Nykyään ja toistaiseksi voimme torjua rokotuksin ja antibiootein monia tauteja ja infektioita, jotka 500 vuotta sitten jättivät pieniä vuoteita tyhjiksi ja ison surun vanhempien mieleen. Silti äkillinen kuume tai syysflunssa kylmää vanhemman mieltä ja muistuttaa siitä, että kun asiat ovat hyvin, ne ovat aina hyvin tähän asti.

Ylhäisen ruotsalaisen aatelisrouva Elsa Possen kirje vajaa 500 vuotta sitten kuvaa samaa huolta: ”Olen nyt sangen levoton tyttäreni, pikku Barbron vuoksi, joka on ollut kipeänä kaksi päivää; sairaus alkoi kovalla kuumeella, kaikkivaltias Jumala tietää, mikä tauti voi olla kyseessä…” (Jagh är nw ganska illa till fridz fför mijn dotter skul Barbro lilla ssom haffwer nw warit siwk i twå daghar, och är begynt mz en swår hetha, gudh alzmechtig weet huadh siukdom thz skal wara.)

Nykyään kuitenkin antibiootit ja monet hoitokeinot pelastavat tilanteessa, jossa entisaikojen varakkaimmatkin vanhemmat löysivät vain hyvin rajallisia hoitokeinoja. Kun kuume nousi, ei koskaan tiennyt, mitä seuraisi, paranisiko olo pian vai ollenkaan. Pienetkin kylmettymiset saattoivat johtaa vakaviin infektioihin. 1600-luvulla elänyt Agneta Horn kuittasi lapsena sairastaneensa monta kertaa kuumetaudin, jonka jälkeen hän joutui opettelemaan kävelemisen uudelleen.

Historian opiskelijat tekevät ensimmäisenä vuonnaan Helsingin yliopistossa kirjoitelman yhdestä menneisyyden henkilöstä (ns. mummotehtävä). Pienoiselämäkerroissa on ratkaisevia eroja sen suhteen, millaista elämä oli ennen sotia ja sotien jälkeen – ison eron tekevät antibiootit.

Ennen sotia eläneiden perhetarinoissa usein joku perheenjäsen menehtyy keuhkotautiin, veremyrkytykseen tai infektioihin, jotka nykyään olisi mahdollista hoitaa. Ja *toistaiseksi* on mahdollista hoitaa, jos antibioottiresistantit kannat eivät voita. Sotien jälkeen kertomusten yleisluonne muuttuu, odottamaton kuolema vierailee perheissä harvemmin.

Entä miten kävi Barbron? Elsa Posse lopetti kirjeensä: ”Rakas sisareni, toivon kuitenkin, että pikku Barbro Jumalan avulla sentään paranee.” (Käre H: syster, förhoppes migh likwel näst Gwdz hielp at thz skall wel bliffua bättre mz Barbro lilla.)

Kirjeen pikku Barbro, isänsä suvun mukaan tunnettu Barbro Axelintytär Bielke, tosiaan parani, varttui ja meni naimisiin Gabriel Oxenstiernan kanssa. Barbro-rouvan tunnetuin poika oli nimeltään Axel Oxenstierna.

—————–

Ks. myös bloggaus ”Omaa sukua aina vaan” https://anulah.wordpress.com/2020/12/04/omaa-sukua-aina-vaan/

Lähde: Elsa Axelintytär Possen kirje tuntemattomalle (ehkä siskolleen Margaretalle), vuosi tuntematon, Adliga ätten Bielke vol. 2, Bielkesamlingen E 1986, Riksarkivet (Ruotsin valtionarkisto). Barbro-tytär oli syntynyt vuonna 1556, joten kirje lienee vuosien 1556-1566 väliseltä ajalta. Kirje julkaistu väitöskirjassani (Anu Lahtinen, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset, SKS 2007, 88-89; ilm. myös ruotsiksi 2009.)

Lisää perheen historiasta esimerkiksi kirjasta Perheen jäljillä, toim. Johanna Ilmakunnas ja Anu Lahtinen, avoimesti verkossa os. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202201148351, samoin Perheen jäljillä -hankeblogi os. http://perheenjaljilla.blogspot.com/

Kansikuva teoksesta Perheen jäljillä

Jätä kommentti

”Seisoen pöydällä lasi kädessä”

26.08.2022 klo 6:09 pm (Elämäntapoja, Historiaa, Kirjat, Oma työ, Uncategorized)
Tags: , , , , , , , , ,

”75 tyttötynkää on taas ilmoittautunut haluawansa ylioppilaiksi! Nyt saa kapakkapuolue yliopistossa lisäkseen uusia woimia, ja tulee kai sen asema yhä enenewien naisylioppilasten awulla taatusti woitolle. Kello 2 jälkeen saadaan nyt nähdä walkolakkisia kassapäitä tulwailewan ylioppilastaloon janoansa sammuttamaan. Kerrotaan erään naismaisterin wiime maisteriwihkijäisissä, seisoen pöydällä lasi kädessä, pitäneen puheita ihastuneille miestowereilleen. Mikähän nyt seuraava aste? – Onhan jo olemassa raittiusseura miespuolisia ylioppilaita warten. Otetaankohan siihen naisylioppilaitakin jäseniksi? Ellei, niin järjestäkää Herran nimessä pian Raittiusseura naisylioppilaita warten. Muuten kapakkaelämä Ylioppilastalossa ei lopu ikänään. – Ääni syvistä riveistä.”

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/556162/articles/81518690

Pohjalaisen yleisönosaston kirjoittaja ilmaisi 5.5.1896 huolensa opiskelevien naisten alkoholin käytöstä. Mahdollisia maailmoja maalaavat kysymykset (”Mikähän nyt seuraava aste?”) ja huoli kapakkaelämästä kärjistyivät muistelukseen eräästä naismaisterista, joka vuoden 1894 promootiossa oli pitänyt puhetta pöydällä seisten. Ilmeisesti tällä viitattiin Tekla Hultiniin, tulevaan toimittajaan, filosofian tohtoriin ja poliitikkoon, jonka Päivälehti oli 1.6.1894 uutisoinut pitäneen puheen promootiojuhlien aikana.

Päivälehti oli tuoreeltaan uutisoinut maisteripromootiosta 1894, että Tekla Hultin piti siellä puheen. ”Laakereita, viiniä ja naisia!” tuumi lehti, mutta promootiokuvaus ei maalaillut sellaista rappion uhkaa kuin 1896 mielipidekirjoitus Pohjalaisessa. Hultinin äiti oli saanut käsiinsä mielipidekirjoituksen ja lähettänyt sen tyttärelleen, ja ilmeisesti tarina kierteli muutenkin – näin on ainakin ymmärrettävä Venla Kiisken tutkimusta Tekla Hultin, poliitikko (Jyväskylän yliopisto 1978, s. 44 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/66364). Hultin sai vielä myöhemmin, vaalikampanjan aikana, kuulla huhuja, että oli altis nostamaan ”champagne-lasia” (Kiiski 1978, s. 164)

Väärin juhlittu? Kiisken mukaan Tekla Hultin jätti myöhemmin tohtoripromootion väliin, mutta muuten hän jatkoi näkyvissä yhteiskunnallisissa tehtävissä lannistumatta. Promootioajat olivat vasta alkua.

Tekla Hultinista myös esim. https://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/tekla-hultin

FT Reetta Hännisen tutkimushankkeesta saamme lähivuosina lisätietoa Hultinin elämästä ja toiminnasta. https://www.hssaatio.fi/apurahat/ainoa-ja-ensimmainen-tekla-hultin-1864-1943/

Ainoa ja ensimmäinen. Tekla Hultin 1864–1943

Jätä kommentti

« Older entries