”Keskeytämme juonen isänmaallisen tiedotuksen ajaksi”

”Turku ja lähtevä laiva. Rinnassa poreilivat keväiset padot. Tässä oli melkein jo vapautus.
Voidritteleitä lastataan laivaan. Raidan on kuljettava siitä ohi toisen luokan hyttiin. Kahden muun tavarat tuodaan samaan hyttiin. Liikaa. Kerran hänkin matkustaa ensi luokassa. Tilaa hytin itselleen. (…) Tästä ahtaudesta kyllä selviää olemalla kannella.
Raita palasi katsomaan lastausta. Noin ansaitsee Suomi takaisin sitä, mitä huvinhaluiset ihmiset ulkomailla tuhlaavat. Raita menee työhön ja ansaitsee itse takaisin ulkomailta sinne tuhlaamansa. Moninkertaisesti. Hänen vuokseen ei Suomen tarvitse metsiään eikä voitansa myydä. Raita hymähti. Hänhän oli kuin talonemäntä, joka laski tulojaan ja menojaan!
Hän tomertui: niin tulisi maansa puolesta jokaisen laskea.”
(Elsa Heporauta: Maa vai taivas. 2. painos, WSOY, Porvoo 1944.)

Toisinaan tuntuu siltä, että kirjassa pitäisi jossain kohtaa lukea ylimääräinen tiedote: ”Tauko. Keskeytämme nyt juonen kantaaottavan tiedotuksen ajaksi.” Elsa Heporaudan kirjassa Maa vai taivas tällainen tauko syntyy yllämainitussa, hiukan irrallisessa kohtauksessa, jossa päähenkilö Raita äkisti pysähtyy murehtimaan Suomen taloudellista tilaa. Ei ole sinänsä outoa tai huono juttu, että kirkasotsainen Raita pohtii maansa parasta, mutta en löytänyt loogista yhteyttä muuhun tarinaan, eikä se tunnu pohjustavan seuraavia tapahtumia. Tuntuu siltä, että kirjoittajan on suorastaan pakko nostaa esiin tietty teema, vaikka se haittaisi itse esitystä.

Virginia Woolf pohtii samaa teoksessaan Oma huone, kun hän neljännessä luvussa kommentoi Jane Austenin ja Charlotte Brontën tuotantoa. Woolf ihailee Austenin taitavaa tyyliä, joka pysyy johdonmukaisena, ja toteaa erityisesti, että Austenin elämän ja kirjoitustyön vaikeudet eivät samenna tekstiä. Kuten elämäkertakirjailija Jon Spence toteaa, Austen pystyi näköjään kääntämään turhautumisen, suuttumuksen ja kielteiset kokemukset ironiaksi ja leikkisyydeksi. (Spencen mielestä Austen hylkäsi erään kirjaluonnoksensa nimenomaan siksi, että oli ajautunut liian synkkään, vaikeiden kokemusten painostamaan moodiin, jota ei pystynyt jatkamaan.)

Brontëa lukiessaan Woolf sen sijaan löytää ”kiusallisen katkoksen” Kotiopettajattaren romaanin (1847) luvusta kaksitoista, jossa Jane Eyre ikävöi nähdä kaukaisuuteen, vaeltaa eloisampiin ja haastavampiin maisemiin kotiopettajattaren tehtävistään:

”Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se tuotti minulle väliin tuskaa. (…) Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän velhensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin (…) On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.
Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun…”

Brontën kannanotto on aikakauden oloissa enemmän kuin ymmärrettävä, mutta sitä ei ole helppo yhdistää Jane Eyren muuhun toimintaan, se ei tunnu kovin selkeästi nivoutuvan ympäröivään tekstiin, eikä kaukokaipuuseen juuri palata myöhemmin. Woolf  harmittelee, että olosuhteet saivat Brontën kirjoittamaan vihan vallassa, kun hänen olisi pitänyt saada tilaisuus kirjoittaa tyynesti. Tyyneyden tavoittelusta voi olla monta mieltä, mutta tässäkin tuntuu siltä, että juonen ja tarinan ulkopuoliset tunnot ja vaatimukset murtautuvat tekstiin. Ehkä se kuvaa myös sitä, että aikakauden kirjallisuudessa ei ollut sellaista kirjoittamisen perinnettä, jonka avulla Brontën pohtima naisen asema olisi voitu helposti nivoa tekstiin.

Sivupolut eivät toki välttämättä ole pahaksi. Cato vanhemmalla oli tapana lausahtaa puheensa lopuksi Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, ”muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Sitkeä muistuttelu tuottikin tulosta, joten ehkä asiasta poikkeamisesta voi olla hyötyäkin omalle asialle: tyylirikko voi yllättävyydessään herättää, myös yllämainitussa Brontën tai Heporaudan tapauksissa.

Joskus, kun tarkasteltavana on kaukaisten aikojen teksti, voi olla vaikea jäljittää sivupolun syitä. Erityisen yllättävä sivupolku tulee vastaan aatelisen Erik Turesson Bielken (k. 1599) hautasaarnassa. Lukemani vanhat ruumissaarnat noudattavat tiettyä kaavaa – niissä kerrotaan vainajasta, hänen kunniallisesta suvustaan ja elämästään, samoin kuin hänen hurskaasta kuolemastaan, ja kokonaisuutta höystetään usein jollakin sopivalla raamatullisella lauseella, joka nivotaan tarinaan.

Erik oli kuitenkin jäädä sivulliseksi omassa hautajaissaarnassaan. Teksti esittelee hänet pikaisesti, ylistää sitten äiti Sigrid Sturen sukua, maan ensimmäistä kreivillistä sukua, jonka jäseniä (Sigridin perhettä) julmasti murhattiin Erik XIV:n toimesta (grufeliga mördh, iemmerliga dräpin, och tyranskeliga af dagha taghen). Leskiäiti Sigrid mainitaan saarnaa kuuntelemassa, joten sinänsä on ymmärrettävää, että hänen perheensä nostetaan esiin (Bielke suku sen sijaan ohitetaan pikaisesti).

Mutta kun itse Erik-pojan kuolema on kuvattu, loikkaakin saarna äkkiä Sigrid Sturen veljen, Karl Sturen vuonna 1598 tapahtuneeseen kuolemaan:

”Ja rakkaat kristityt, kuten näkemme, Jumala kaikkivaltias kutsuu kuoleman kautta luokseen monia oikeamielisiä ja hurskaita, niin hengellisestä kuin maallisestakin säädystä, kuten myös muun muassa kaksi vuotta sitten tapahtui, kun hyväsukuinen herra (jota en voi tässä jättää mainitsematta) autuaasti edesmennyt Kreivi Karl Sture, joka oli sellainen herra, etteivät häntä sure ja sydämen murheessa kaipaa ainoastaan hänen rakastettava Rouvansa, sisaruksensa, sukulaiset ja perhepiiri, vaan moni rehellinen, oikeamielinen ruotsalaismies tänä päivänäkin hänsä sydämen huokauksin ja vuolain kyynelein kaipaa, mistä erityisesti ne, jotka ovat perehtyneet korkeimpiin asioihin ja tärkeisiin tapahtumiin, voivat todenmukaisesti vahvistaa.” (käännös AL)

Poloinen Erik! Ensimmäisen kihlattunsa hylkäämä, vaimonsa ja lapsensa menettänyt, pian sen jälkeen itsekin menehtynyt, ja nyt kuolemassakin enonsa varjoon jäävä mies – sillä aivan näin vuolaita kaipauksen sanoja ei papilta liiennyt itse vainajalle. Puhumattakaan hänen vaimostaan, joka haudattiin samalla, mutta johon saarna ehtii vasta melko pikaisesti ja vasta Karl Sturen jälkeen.

Miksi Erik Bielken hautasaarna sitten keskeytyi tämän suurmiesmuistelun ajaksi? Oliko Karl Sturea vastaan meneillään jotain mustamaalausta? Tuntuiko siltä, että itse Erikistä ei irtoa tarpeeksi juttua, niin että hänet haluttiin epäsuorasti rinnastaa maineikkaaseen enoon? Tai toivoiko Sigrid Sture tai pappi pääsevänsä vallan ottaneen Kaarle-herttuan suosioon siten, että hänen edesmennyttä neuvostaan näin muistettiin? Vai olenko lukenut liian vähän saarnatekstejä tietääkseni, että tällaisia poikkeamia on tehty joskus muulloinkin?

Tämäkin sivupolku kuitenkin herättää ällistyneen lukijan ja herättää tutkijan kysymään, mitä taustalla piilee.

Mainokset

Porttiteoria à la Tyler Brûlé

Tämä porttiteoria liittyy lentokenttien lähtöportteihin. Sellaisiin lentoihin joiden yhteydessä jaetaan ilmaisia lehtiä. Niitä on kiva ottaa ja lukea. Ja sitten siitä tulee tapa matkoilla. Ja sitten alkaa tuntua kivalta ostaa ja lukea niitä silloinkin, kun ei ole matkoilla. Ja sitten on myöhäistä, sitä vain istuu ja lueskelee ja hekumoi hyvin kirjoitetun tekstin äärellä ja oppii uutta maailmasta.

Tämä porttiteoria on nimettävä Tyler Brûlén mukaan. Lehtimaailman miekkonen hoitaa Monocle-lehden päätoimittajahommia ja kirjoittaa muun muassa Financial Timesin kolumnia Last Word -sivulle. Usein lentokentän lähtöportilla onkin tullut luettua näitä Financial Timesin kolumneja, joissa taas usein seikkaillaan lentokentän lähtöporteilla. Viimeksi sunnuntain numerossa Mr. Brûlé kirjasi fiiliksiään New Yorkin lennon kanelbulle-tarjonnasta.

Turistiluokassa, laivoilla ja junissa matkustelevan voi välillä olla vaikeaa hahmottaa tuskaa, jota ykkösluokan palvelujen pikku epämiellyttävyydet voivat aiheuttaa. Brûlén sieluun isketyt haavat johtuvat usein sentään suht harmittomista seikoista kuten paperisista alushousuista: elämänhalu katoaa, kun joutuu käyttämään moisia mörköjä hierojalla käydessään, hän murehti aikoinaan. Comon ostovinkitkään eivät kaikilla välttämättä tule välittömään hyötykäyttöön. Eräässä kolumnissa mainittiin Brûlén assistentti, ja tuolloin mieleen hiipi aatos, mahtaisiko hänen assistenttinsa sympata Miranda Priestleyn avustajaa – vaatimustaso on molemmilla korkea.

Ei ihme, että Fast Lane -kolumnit ovat välillä kirvoittaneet mielipidepalstoilla epäilyjä, että koko kaveri on toimituskunnan villiintyneen mielikuvituksen tuotos. Kun Brûlé taannoin moitti Yhdysvaltain 1. naisen vaatetusta, kuului myös ehdotuksia, että Tylerin olisi aika väistyä ja antaa sijaa kuvitteellisen siskon Crème Brûléen kolumneille. Ainakin joidenkin bloggausten perusteella Brûlé kuitenkin on vahvasti olemassa ja singahtelee pitkin poikin palloa kauneuden ja mukavuuden suojakuplassa.

Sen lisäksi, että outokin viehättää, Brûlélla on myös tuttuja fiiliksiä jaettavana. Huonon ja hyvän palvelun kokemuksia voi saada sekä naapurikorttelin Siwassa että Japanin lentokentällä. Vieraan ja kotoisan sekoitus syntyy, kun samassa kappaleessa puhutaan muoti-, gourmet- tai palveluvalikoimista, joita ei ole tiennyt jääneensä paitsi, ja toisaalta riemuitaan tutummista näkymistä kuten tanskalaisesta työmatkapyöräilystä, Esplanadilla kahvittelusta, Akateemisen kirjakaupan lehtivalikoimasta ja pulahduksesta Tukholman saaristossa. Brûlé puhvaakin usein Itämeren piiriä, jossa hänen juurensa ovat.

Niin ja tämä on siis vain kuvaus yhdestä kolumnista lehdessä, joka toimii kohtalokkaan houkuttelevana lähtöporttina paitsi talouden, usein myös kulttuurin, matkailun, muodin, yhteiskunnan, työelämän ja tieteen maailmoihin, joista ei ole paluuta. Ja hyvin kirjoitettuakin on se, eikä aina kumarra mammonalle, joskin näkökulmista voi välillä huomata, että kohdeyleisön materiaalinen maailma ei ole täysin synkronissa historioitsijaplantun elämänpiirin kanssa.

Ja entäs ne Lucy Kellawayn kolumnit ja ”agony aunt” -osio, tai Adam Smithin vinkkipalsta, tai John Authers, tai kirja-arviot… No, niistä ehkä lisää toisella kertaa.

Pohjolan prinsessoista

Tänä vuonna kesän ja syyskesän korvalle osui useita kirjajulkkareita. Äskettäin päästiin juhlimaan keskiajan metodioppaan Keskiajan avaimen (toim. Marko Lamberg, Anu Lahtinen & Susanna Niiranen) valmistumista: monivuotinen hanke sai alkunsa Jyväskylässä jo tämän vuosituhannen alkupuoliskolla, itsekin ehdin pitkään ja hartaasti viilata ja höylätä artikkeleita.

Tumman ja painavan tietojärkäleen jälkeen painosta pulpahti äsken kepeämpi tietokirja Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariinpienoiselämäkertoja menneisyyden kuninkaiden tyttäristä, sisarista ja äideistä. En ole kaikkein fanaattisin nykyprinsessojen harrastaja, mutta historian hämärissä heidän elämäntarinansa ovat tervetulleita – parhaimmillaan löytyy sellaista kirjeenvaihtoa ja sellaisia tuntoja, jota alemman säädyn ihmisistä on vaikea tavoittaa. Näin on asian laita erityisesti, kun puhutaan myöhäiskeskiajan ja renessanssiajan prinsessoista.

Varhaisimmat maininnat sen sijaan kiehtovat enemmänkin tarunomaisuudellaan: merirosvoprinsessa Alfhild, Eowynin ja Elizabeth Swannin hengenheimolainen ei liene oikeasti ollut olemassa, mutta kertomus Itämeren ja Suomenkin rannoilla purjehtivasta soturineidosta on itsessään kiintoisa. Vakaammilla vesillä liikutaan, kun tutkitaan renessanssiprinsessojen osuutta kaapparitoimintaan: esimerkiksi Kustaa Vaasan tytär Cecilia näyttää valtuuttaneen kaappareita, jotka hoitivat likaisen työn ja luovuttivat vierasmaalaisten laivojen lastit saaliina aikakautensa ”bileprinsessalle”.

Ihan ”tavallisenakin” prinsessana oleminen kävi työstä niin ennen kuin nykyäänkin. Oli tunnettava tapoja, järjestettävä juhlia, neuvoteltava tärkeistä asioista, välitettävä viestejä, opastettava palvelusväkeä, varottava juonittelijoiden ja huhupuheiden ansoja. Vaikka varsinaisista hallitsijoista on kirjoitettu erinäisiä elämäkertoja, kuningatarpuolisot, prinssit ja prinsessat ovat jääneet yllättävänkin vähälle huomiolle. Kuitenkin koko kuninkaallinen perhe ja suku näytteli tärkeää osaa monissa historian hetkissä.

Monesta Pohjolan prinsessasta voisi kirjoittaa vaikka oman elämäkertateoksen, mutta se jää tuonnemmaksi. Seuraava tietokirja siirtyy kaupunkilaisnaisten pariin, sillä ensi vuonna ilmestyvässä yhteisjulkaisussa (mukana mm. prof. Kirsi Vainio-Korhonen & FM Sini Ojala) on tarkoitus kertoa Turun naisten historiaa, ja tieteellisellä puolella on tarkoitus perehtyä 1500-luvun maalaisyhteisöön.

Prinsessat-kirjaan liittyviä haastatteluja ja juttuja
Löytöretki Pohjolan hoveihin
(utu Online -haastattelu)
Nokkelat, urheat, sitkeät (Turun Sanomat)

Kirjaan liittyvää tulevaa ohjelmistoa
Kirjamessuilla Turussa su 4.10., Agricola-lava klo 11.20, Akateemisen kirjakaupan piste klo 11.40
Kirjamessuilla Helsingissä su 25.10., Katri Vala -lava klo 11.00

Piipahduksia elävään taiteeseen

Sain taas hauskan muistutuksen siitä, millaisia mainioita taiteilijoita ja luovia ihmisiä maailmassa on, kun pääsin katsomaan esittävän taiteen sikermää Saaren kartanolla. Koneen Säätiön omistamalla kartanolla oli paikalla taiteilijoita ja kulttuuriväkeä, joista monet olivat valmistelleet esityksiä kartanon taiteilijaresidenssissä. Allaolevat kuvaukset vastaavat allekirjoittaneen kirjoittajan käsityksiä siitä, mitä oli meneillään.

Ohjelmaan kuului Pauliina Hulkon ja työryhmän avoin harjoitus esityksestä Pavlovan koe. Hulkko luonnehti esitystä koreofoniseksi: ensin ihmiset olivat kuvailleet omin sanoin heille näytettyä pätkää Anna Pavlovan tulkitsemasta Kuolevasta joutsenesta (”nainen, lyhyt röyhelöhame, askel eteen, kallistuu vasemmalle…”). Tämän jälkeen tanssija toisti esityksessään näiden kuvailujen mukaisia liikesarjoja. Tulos oli tietysti aika erilainen kuin Pavlovan alkuperäisessä esityksessä – historioitsijalle se sopi kuvaamaan kadonneita tapahtumia kuvaavien lähteiden viitteellisyyttä.

Lars Wingård puolestaan esitti nukketeatteriesityksen Doktor Heartless – a surgical cabaret, jonka esiintymispaikkana oli otollisesti Kartanon viileä, liki keskiaikainen kellari. Doktor Heartless, kalmankalpea kuikelo, tavoitteli kirurgista läpimurtoa anatomisella friikkishow’llaan ja oli valmis kiduttamaan Pinokkiota sekä raatelemaan itseään ja lähimmäisiään saadakseen aplodeja ja mainetta kirurgina.  Toivottavasti poloinen Doktor Heartless löysi sittenkin tulevaisuutensa glitter-puolella… vai lieneekö sekin ollut lopun alkua?

Kolmantena ohjelmanumerona kartanolla esiintyi Quo Vadis -teatteri, jonka jurttapalettiin kuului sanaton, esineiden ja tunteiden yhteyksiä luotaava esitys. Käytössä oli niin kännyköitä, pelottavia peilejä kuin hanskoja, joiden sisään oli sujautettu partakoneenteriä. Kuten tarkoitus onkin, sisältö aukeaa epäilemättä erikielisillekin katsojille, vai mitä sanotte puolisolle tarkoitetusta, nuppineuloin täytetystä omenasta, jonka lapsi vahingossa söi. Hauskuutta ja riipaisevuutta siis löytyi.

Kaiken kruununa hiipuvan kesän leppeä ilta Saaren kartanolla, jonne vesi- ja maantiet ovat tuoneet ihmisiä jo yli tuhannen vuoden ajan.

Aino Kallas: tulkintoja

Lopen Syrjässä, Aino Kallas -tapahtumassa 2.8.2009 esiteltiin uunituore kirja Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (toim. Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas ja Ritva Hapuli, BTJ-kustannus 2009). Teoksesta löytyy monenlaisia näkökulmia Aino Kallaksen (synt. Krohn, 1878-1956) elämään ja työuraan, ja lisäksi siinä käsitellään myös Aino Kallas -kirjoituskeruun tuloksia.

Noin kaksisataasivuinen teksti on kirjoitettu yleistajuisesti ja ilman viitteitä, ja luvut ovat juuri sopivan mittaisia, niin että tulin lukeneeksi kirjan melkein kertaistumalta: ”Vielä seuraava luku, ennen kuin alan tehdä muita asioita…” Minkä jälkeen oli pakko vielä tehdä siitä vielä pari muistiinpanoa.

Kirjan alussa on Maarit Leskelä-Kärjen ja Kukku Melkaksen lyhyt Aino Kallaksen elämäkerta, jossa valotetaan hänen elämänvaiheitaan ja kirjailijakehitystään. Muut artikkelit tuovat mukaan sukutradition tuntoja – sisaruuden ja suvun merkitystä, näkökulmia Aino Kallaksen asemaan virolaisena kirjailijana, hänen luontosuhteeseensa, matkailijan elämäänsä, poliittisiin tuntoihinsa ja siihen, miten hänet on vastaanotettu ja muistettu kirjailijana.

Artikkelit on kirjoitettu sujuvasti ja niistä näkyy kirjoittajien rautainen asiantuntemus aiheeseensa. Teksti on punnittua ja viihdyttävää, kerrankin tuntuu siltä että artikkelikokoelma on tyyliltään yhtenäinen, vaikka samalla tuokin hyvin monenlaisia näkökulmia Kallakseen. Artikkelianalyysit kertovat myös muutamasta viime vuosien arkistolöydöstä, esimerkiksi kadonneeksi ja hävitetyksi oletetun Batsheba-näytelmän uudelleen löytyminen.  Tuntuukin siltä, että uusien tulkintojen lisäksi tutkitustakin menneisyyden hahmosta löytyy myös aina jotain uutta aineistoa.

Kirjan lopussa äänen saavat keräyskilpailuun osallistuneet Kallaksen muistelijat. Sekä muisteluissa että itse artikkeleissa tulee vastaan Aino Kallaksen asema kahden – tai useammankin – kulttuurin välissä: suomalaisuusaatetta edustava nuori nainen solmii avioliittonsa kautta kiinteän suhteen Viroon, jota haluaa kaikin tavoin tukea oman aseman etsimisessä, mutta törmää väistämättä myös kulttuurieroihin ja kohtaa vierautta sekä uudessa että vanhassa kotimaassaan. Eikä juopa synny vain näiden kahden maan välillä tasapainoillessa, liikkuuhan Kallas pitkiä aikoja myös diplomaattina Lontoossa ja kauempanakin, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Pohjois-Afrikassa.

Kirjassa tuodaan hyvin esiin kirjailijan määrätietoinen kirjailijaidentiteetin rakentaminen sekä kamppailu äitiyden ja työn ristipaineessa – ja rehellisyyden nimissä on todettava, että on täysin käsittämätöntä ja tajunnanräjäyttävää, miten paljon aiempien vuosikymmenten naiset ovat pystyneet luomaan kaikkien käytännön koti- ja perhetehtävien lomassa.  Olin näiden analyysien rivinväleissä näkevinäni taas uusia muotoutuvia näkökulmia, jotka odottavat ääneenlausujaansa ja tulkitsijaansa ja joita kirjan kirjoittajat varmasti ajallaan tuovat esiin.

Tulipa samalla vastaan lisätietoa ”Valkean laivan odotuksesta” – siihen on viitattu viime aikoina, kun on puhuttu virolaisista, jotka toivoivat ulkopuolista apua Neuvostoajan  vaikeisiin aikoihin.  Kirjasta sain tietää, että taustalla onkin 1860-luvun uskonnollis-sosiaalinen liike, josta Aino Kallas kirjoitti oman mainion novellitulkintansa.

Lukiessani pohdin myös sitä, että moni menneisyyden henkilö on yleisissä muisteluissa ensisijaisesti tunnettu rakastumistensa kautta. Kuten kirjassakin todetaan, toisille Kallas on tuttu ennen kaikkea suhteestaan erääseen kuuluisaan suomalaiseen runoilijaan (ja tunnustan itsekin kyselleeni nimenomaan tästä aiheesta, kun aloin Kallaksesta tulla tietoiseksi). Samalla tavoin kollegani, joka pian väittelee 1700-luvun von Ferseneistä, on törmännyt siihen, että monille keskeistä on vain Marie Antoinetten suhde kyseisen suvun vesaan, vaikka heidän maailmaansa kuului niin määrättömän paljon muutakin.

Nämä kuuluisat rakkaustarinat voivat toki toimia virikkeenä, joka herättää muutenkin kiinnostuksen tiettyihin menneisyyden ihmisiin ja heidän elämäänsä: ja toisaalta, kuten iltapäivälehtien jutuissakin, rakastuminen ja tunnekuohut tekevät ehkä kaukaisista ja kuuluisista ihmisistä inhimillisempiä ja läheisempiä. Toisaalta, jos ei katse ulotu yksittäisten rakkaussuhteiden tuolle puolen, ne voivat peittää ja latistaa näiden ihmisten elämän ja teot kovin kapeisiin mittoihin. Nämä ongelmat eivät koske käsillä olevaa kirjaa, joka päinvastoin laajentaa Aino Kallaksesta esitettyjen tulkintojen kirjoa.

The Other Other Boleyn Girl

Philippa Gregoryn alkuperäinen historiallinen romaani on jäänyt lukematta, mutta tuli katsottua sekä BBC:n ”The Other Boleyn Girl” (2003, mukana kuvassa Natascha McElhorne, Jodhi May, Jared Harris & Steven Mackintosh) että Columbia Picturesin & Universalin samanniminen elokuva (2008, Natalie Portman, Scarlett Johansson, Eric Bana).

Molemmissa elokuvissa katsoja pääsee siis seuraamaan kuvitteellista tulkintaa siitä, miten aatelisnaiset Mary ja Anna Boleyn elävät 1500-luvun hovissa ja tavoittelevat monista vaimoistaan sittemmin tunnetun Henrik VIII:n  suosiota. Säyseämmäksi ja perinteisemmäksi tulkittu Mary elää jonkin aikaa kuninkaan rakastajattarena, mutta määrätietoinen Anna Boleyn nousee lopulta kuningattareksi – joksikin aikaa, ennen kuin hän joutuu astelemaan mestauslavalle.

Kumpainenkin elokuvaversio kommentoi tavallaan niitä mahdollisuuksia ja vaarallisia riskejä, joita suhde kuninkaaseen toi tullessaan. Toisaalta todetaan, että tyttärillä oli vetovoimansa vuoksi merkitystä valtaverkostoissa – elokuvissa joskus ylitulkittuinakin.  Näyttelijät tuntuvat eläytyvän intensiivisesti naisten hätään tilanteessa, jossa heidän olisi synnytettävä hallitsijalle miespuolinen perijä tai tuhouduttava.

Vanhemmat ja sukulaiset puolestaan laskelmoivat tyytyväisenä tulevan menestyksensä lastensa avioliittojen varaan – osittain tämä koskee myös George-poikaa, jonka avioliitto sanellaan tarinan sivujuonteena. Koska sisaruussuhteet ovat olleet omassa tutkimuksessani mielenkiintoni kohteena, olikin kiinnostavaa katsoa, miten elokuvantekijät tulkitsivat valtataistelujen vaikuttavan sisarten välisiin suhteisiin.

BBC:n versio on, tuskin yllättävästi, rosoisempi ja lyhyempi, ainakin dvd:llä yhdessä osassa. Sisarukset tunnustavat ajoittain tuntojaan kameralle, mikä on aavistuksen teennäistä mutta assosioitavissa aikakauden ripittäytymiskäytäntöihin. Musiikkia on käytetty säästellen, ja kankaiden kahina ja jalkojen kopina riittää pitkälle luomaan tunnelmaa. Toisaalta dokumentaarisuus tuo myös joitakin lässähdyksiä – erityisesti loppupuolella, kun draamallisen huipentuman sijasta nähdäänkin kaukaa kuvattuja turisteja nykyajan Lontoossa.

Tuoreemman dvd:n kansikuva on aika halvan ja teennäisen näköinen poseerauskuva – mikä tahansa kohtaus itse elokuvasta olisi näyttänyt paremmalta.  Vaihteen vuoksi tässä historiallisessa elokuvassa ei käytetä niinkään sinistä vaan keltaista suodatinta. Ilmassa on suuren pukudraaman tuntua ja tuntoja analysoidaan kaunopuheisemmin mutta myös hiukan paperinmakuisemmin kuin BBC:n versiossa.

Elokuvan henkilöt eivät ole niin sokerisia kuin dvd-kansikuvan perusteella voisi ajatella. Sisarten äiti on aika alleviivatun tiedostava, ja Anna Boleyninkin suusta kuullaan hetkittäin aika reippaita lausahduksia naisten tasa-arvosta. Aivan niillä sanoilla aikalaiset eivät varmaan olisi tuntojaan luodanneet, mutta repliikit on kai tehty puhuttelemaan nykykatsojaa, jota voi syystä askarruttaa, millaiseksi naiset asemansa kokivat aikakauden hierarkkisessa maailmassa.

Lopussa Mary-sisko kaapaisee Elisabet-prinsessan mukaansa ja näyttää ottavan tämän kasvatettavakseen, eräänlaisena protestina miesperillisen loputtomalle metsästämiselle. Tämäkin tulkinta on toki draamallisesti kiintoisa, jos ei odota liian tarkkaa historiallisuutta.  Ehkä omaa mielikuvaani aikalaisnaisista vastaa parhaiten Katarina Aragonialainen, joka kamppailee tiukasti kuningattaren asemastaan – mutta tutkijan mielikuva on vain mielikuva sekin.

Enemmän tai vähemmän harkittuja anakronismeja piisaa, ne ovat kummankin elokuvan suola ja ainainen historioitsija-katsojan dilemma. Maarit Leskelä-Kärki pohtii toisessa yhteydessä: ”On vaikea sanoa, mikä on oikein – historiallisen tarkka dokumentaatio vai samastumisen tarjoaman allegorian rakentaminen?” (Aino Kallas. Tulkintoja… 2009, s. 187).  Tiukempi ankkuroituminen menneisyyteen voi olla vähän vaivalloisempaa, mutta se voisi myös tuottaa aidosti tuoreita ja koskettavia tulkintoja – anakronistisissa allegorioissa on välillä tiettyä helppouden makua. Paitsi elokuvassa Leijona talvella, joka on veijarimaisuudessaan jotenkin eri tavalla ajaton kuin moni lähteille uskollisempi esitys.