Kemia ja naiset

Yle esitti äskettäin elokuvan Tyttö kuunsillalta (1953). Olen nähnyt sen joskus aiemminkin, mutta koska olin juuri viimeistellyt teoksen naistutkijosta ja erityisesti naisprofessoreista, kiinnitin nyt erityisesti huomiota sankarittaren tieteelliseen uraan.

Ansa Ikonen esittää kemian tohtoria, joka on kaiken huipuksi juuri saamassa ylimääräisen (henkilökohtaisen) professuurin ja päälle miljoonan apurahan (ok, inflaatio oli kovaa, vastaa nykyistä tohtori/dosenttitason vuoden, puolentoista tutkimusapurahaa). Samaan aikaan kuitenkin huomiota vie myös ”plutokraattisen romanttinen ruusulähetys”, sillä nuoruudenrakastettu Joel Rinne on hurmaantunut Ansan puhelinsoitoista.

Kemian naistutkijoita on myös muualla kotimaisessa fiktiossa. Kirjailija Helvi Hämäläisen romaanissa Velvoitus (1942) , jossa tutkija Hanna Lehtoniemi pitää velvoituksen ohjaamana kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle. Teoksesta lisää aiemmassa blogitekstissäni: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Millainen oli naisten tosiasiallinen osuus kemian tieteentekijöinä? Alalla on itse asiassa varhaisia tutkijoita, jo ensimmäinen suomalainen naispuolinen väittelijä oli kemian alalta: tämä Lydia Sesemann väitteli Zürichin yliopistossa vuonna 1874. Kemisti FT Signe Malmgren haki Helsingin yliopistossa avattua toista kemian professuuria 1908.

Elokuvan ilmestyessä oli kemian apulaisprofessorina Nobel-ehdokkaaksikin päässyt Salli Eskola, mutta pikaisesti muistellen ensimmäinen naispuolinen kemian alan professori oli 1976 henkilökohtaisen, ylimääräisen biokemian professuurin saanut Ulla Hamberg. (Ylimääräinen professuuri on sellainen, johon ei nimetä jatkajaa professorin jäätyä eläkkeelle.)

Varsinaiseksi kemian professoriksi valittiin 1980-luvulla Marja-Liisa Riekkola, joka palasi ulkomilta hoitmaan vt. professorin tehtäviä 1984-1987 ja jatkoi sitten vakinaisena. Kemian tieteenalalta on ilmestynyt hyvä juttusarja tieteenalan naisista, joten Riekkolan ja monien muidenkin tärkeiden naiskemistien työstä löytää lisätietoa artikkelisarjassa Naiset ja Kemia: https://suomalaistenkemistienseura.fi/naiset-ja-kemia/

Ansa Ikosen sankaritarhahmon kaltaisia kemistejä on siis ollut Suomessa elokuvan ilmestyessä ja aiemminkin. Erityisesti professuurit olivat kuitenkin pitkään tällä, kuten monilla muillakin aloilla, naisten ulottumattomissa. Naisprofessoreja oli 1950-luvun alussa kourallinen, ja tilanne muuttui melko hitaasti 1900-luvun loppu lähestyttessä. Tästä ja monista muista aiheista lisää teoksessa Proffapoluilla (ilmestymispäivä 8.3.)

Millainen on ollut suomalaisten tutkijanaisten tie? Miten he nousivat ensimmäisiin akateemisiin virkoihin? Millaisia ovat nykyajan urapolut? Anu Lahtisen ja Tuula Vainikaisen teos Proffapoluilla (Avain, ilmestymispäivä 8.3.) valottaa aihetta: https://avain.net/search.php?search=proffapoluilla

Elokuvatiedot: https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_123414

Kiinnostavia tuoreita muistelmia varhaisista naispuolisista professoreista: https://www.tieteessatapahtuu.fi/numerot/1-2022/irma-rantavaara-oppiaineensa-uudistaja

Naisten tiet yliopistossa

Millainen on ollut suomalaisten tutkijanaisten tie? Miten he nousivat ensimmäisiin akateemisiin virkoihin? Millaisia ovat nykyajan urapolut? Anu Lahtisen ja Tuula Vainikaisen teos Proffapoluilla (Avain, ilmestymispäivä 8.3.) valottaa aihetta: https://avain.net/search.php?search=proffapoluilla

TARJOUS 22.5. ASTI! Proffapoluilla-kirjamme on tilattavissa erikoishintaan 25 euroa koodilla PROFFA, joka syötetään kassalla Avaimen verkkokaupassa (http://avain.net).

Päivittyvä lista kirja-arvioista ja muista kirjaan liittyvistä jutuista:
”Naisen tie tieteen huipulle on kivinen”, Helena Pilke, Agricolaverkko 27.4.2022
https://agricolaverkko.fi/review/naisen-tie-tieteen-huipulle-on-kivinen/

Tiedenaisten urapoluilla voi edelleen kompastua äitiprofessorin, kahvinkeittäjän ja yleissihteerin velvollisuuksiin. Anu Lahtisen blogipuheenvuoro Taideyliopiston historiafoorumin blogissa 9.5.2022
https://blogit.uniarts.fi/en/post/piikasesta-professoriksi-tai-painvastoin/
Kirjavinkkaus-esittely, Antti Koskinen 12.4.2022
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/proffapoluilla-tutkittua-ja-koettua-tiedenaisten-elamasta/

Suomalaisten naisten tie tieteen huipulle on ollut mutkikas. Vielä 1900-luvun alussa naisten oli anottava vapautusta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan yliopistossa, ja matkalla tohtoriksi, dosentiksi tai professoriksi oli monta kivikkoa.


Ensimmäinen suomalainen naisprofessori oli historian professori Alma Söderhjelm Åbo Akademissa 1920-luvulla. 2020-luvulla naisten osuus professuureista on edelleen vain kolmannes. Vaikka tänäkin keväänä olemme kuulleet uutisia uusista rehtorien ja tieteellisten johtajien nimityksistä, taivallettavaa riittää. Varsinkin luonnontieteellisten ja teknillisten alojen professuureissa naiset ovat selkeästi vähemmistönä tai puuttuvat kokonaan. Yliopistojen ykkösrehtoreista vain 18 prosenttia on naisia.

Eri tieteenalojen ensimmäiset tunnetaan, mutta mitä tapahtui heidän jälkeensä? Useilla tieteenaloilla ensimmäisen naisprofessorin jälkeen on voinut kulua kymmeniä vuosia ennen kuin seuraava nainen on edennyt samaan asemaan. Syvälle piintyneet asenteet ja epätasa-arvoiset käytännöt on hyvä tunnistaa ja tiedostaa. Tieteen lasikatot tai mustat aukot eivät synny sattumalta.

Proffapoluilla -kirjan kirjoittajat selvittivät naisten asemaa yliopistossa ja kokosivat 160 naisprofessorin kokemuksia urapolustaan. Vähättely, ansioiden ohittaminen ja moninkertaiset pätevyysodotukset ovat tuttuja monille.

Vastapainoksi moni on voinut kokea kollegiaalista yhteistyötä ja saanut tukea ja kannustusta lähipiiristä. Oman perheen, kollegojen, innostavien opiskelijoiden ja uskoa valavien ohjaajien tuki on korvaamatonta. Lopulta eräs tärkeimmistä eteenpäin vievistä tekijöistä on se, että löytyy niitä, jotka näkevät osaamisen ja luottavat tutkijan mahdollisuuksiin ja kehittymiseen.

FM Tuula Vainikainen on pitkän linjan tiedeviestijä ja tietokirjailija. Dosentti Anu Lahtinen on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Teos tarjoaa vertaistukea ja oivalluksia akateemisille urapolulle yliopistoissa.

Julkistustilaisuuden tiedote: https://www.sttinfo.fi/tiedote/kutsu-julkistamistilaisuuteen-laura-kolbe-keho-ja-anu-lahtinen-tuula-vainikainen-proffapoluilla?publisherId=64608824&releaseId=69933493

Kaikkien maiden ammattilaiset… Paikallisen lakon kansainvälinen puolustus

Ilmestynyt alun perin Hyvinkää-blogissani https://hyuffwingae.wordpress.com/2022/02/03/kansainvalista-tukea-lakolle/

Viime päivinä on uutisoitu paperiteollisuuden lakosta ja sen kotimaisista tukitoimista sekä kansainvälisestäkin tuesta. Kansainvälistä tukea on tullut aiemminkin – hyvinkääläisenä esimerkkinä olen viime vuosina tutkinut Hyvinkään Villatehtaan lakon 1928 taustatukijoita.

Pohjoismainen kutomatyöläisten edunvalvonta kehittyi ja voimistui 1920-luvulla, ja liittojen jäsenet sitoutuivat myös merkittävään taloudelliseen tukeen. 1920-luvulla suomalaiset tukivat ensin Norjan kutomotyöläisten laajaa lakkoa, sitten vuonna 1928 pohjoismaiset liitot käytännössä rahoittivat suurimman osan Hyvinkään kutomotyöläisten lakosta ja lakkolaisille maksetuista avustuksista.

Samaan aikaan ammattiliitot kipuilivat suhteessaan Neuvostoliittoon sekä kommunistien ja sosialidemokraattien eri suuntiin vetäviin kansainvälisiin ryhmittymiin. Hyvinkään lakon jälkipuinnissa kutomotyöläisten liitto päätyi Sosialidemokraattien linjoille ja ottamaan etäisyyttä kommunisteista. (Muuten jos nykypäivän poliittinen vastakkainasettelu huolestuttaa, katsokaapa Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta, miten vasemmisto, oikeisto ja molempien ryhmittymien eri puolueet nimittelivät, parjasivat ja syyttelivät toisiaan ristiin rastiin sotienvälisenä aikana.)

Olen aiemminkin tarkastellut maaliskuusta loppusyksyyn 1928 jatkunutta lakkoa sekä blogissa https://hyuffwingae.wordpress.com/2018/02/27/hyvinkaan-lakko-90-vuotta-sitten/ että Työväentutkimus 2018 -julkaisussa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/274083 . Ennen pandemian alkua tavoitteeni oli matkustaa pohjoismaisiin arkistoihin lukemaan esimerkiksi Kööpenhaminassa sijainneen sihteeristön lähteitä, ja toivon, että pääsen tähän tavoitteeseen kesemmällä. Viime vuodet kirjoitustyö on edennyt kuitenkin kotimaisten ja digitoitujen aineistojen varassa.

Hyvinkään lakon paikallisia, liittotyön kansallisia (toimisto Tampereella) sekä lakkotuen pohjoismaisia yhteyksiä tutkiessa näkyi selvästi, että paikalliset lakkolaiset, liiton toimitsijat ja kansainvälinen sihteeristö toivat mukaan oman näkökulmansa ja resurssinsa, mutta myös osin ristiriitaiset vaatimuksensa. Viestintä Hyvinkään lakosta kulki paljolti Tampereen sihteeristön kautta, käännöksinä, ja ulkomailla työskennellyt August Lindell oli siellä tärkeä tulkki pohjoimaisen ja paikallisen ammattijärjestötoiminnan välillä. Kutomotyöläiset järjestivät myös kansainvälisiä liittotapaamisia.

Kansan Lehti uutisoi 4.2.1930 Tampereella järjestetystä pohjoismaisesta kutomoteollisuuden konferenssista. August Lindellin kautta liitto sai paljon näkyvyyttä tamperelaisessa Kansan lehdessä. Kuva Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta.

Pohjoismaisen yhteistyön aktiivisista toimijoista erottuu ryhmä miehiä, joista osa oli mukana jo 1910-luvun taitteessa ja edelleen 1930-luvun alkaessa. Naispuolisiakin edustajia oli, mutta he olivat liiton toiminnassa vähemmistönä, vaikka naiset olivat alalla työntekijöinä enemmistönä. Kussakin maassa oli omat pitkäaikaiset pohjoismaiset yhteyshenkilönsä, joiden nimet toistuivat kokouspöytäkirjoissa ja konferenssiuutisissa. Aktiivisten liittotoimijoiden suunnalla oli tapahtumassa sukupolvenvaihdos, sillä niin Lindell kuin Ruotsin pitkäikainen yhteyshenkilö Gustaf Janzén menehtyivät vuosikymmenen taitteessa. 1920-luvun aktiivinen edunvalvonta vaihtuikin 1930-luvun kiristyneempiin taloudellisiin ja poliittisiin tunnelmiin.

Artikkeli ”Taistelua on tarmokkaasti avustettava.” Kutomatyöläisten pohjoismainen yhteistyö 1920-luvulla on luettavissa vuosikirjassa Työväentutkimus 2021 os.
https://journal.fi/tyovaentutkimus/issue/view/7979/1334 Artikkelia tehdessä en valitettavasti onnistunut saamaan haaviini Katja Korhosen tutkielmaa naisista kahdessa Kutomateollisuustyöväen liiton ammattiosastossa 1930-luvulla. Vaikka artikkeli ei käsittele Hyvinkäätä, naisvaltaisen alan liitto ja sen toiminta avautuu Korhosen tutkielmassa kiinnostavasti. https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17214

Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

Strugatski-efekti

… hänen valtava työnsä – Gluhovin siis – jota varten hän oli kerännyt aineistoa lähes kymmenen vuotta, oli nyt menossa jorpakkoon, ja syynä oli erittäin merkillinen idiosynkrasia, joka äkkiä oli paljastunut Gluhocissa. Nimittäin: Gluhovin tarvitsi vain istuutua kirjoittamaan tuota tutkimustaan, kun hänen päätään alkoi hirvittävästi särkeä, oksenteluun ja pyörtymiseen saakka…
– Silti hän pystyi aivan hyvin ajattelemaan työtään, Zahar jatkoi, – lukemaan aineistoja, jopa käsittääkseni kertomaan siitä… Sitä minä tosin en muista, valehtelematta paras… Mutta kirjoittaminen oli mahdotonta.

Tuntuuko joskus että työ ei etene vaan vastoinkäymiset kasaantuvat? Tietokone hajoaa juuri, kun tutkimus- tai kirjoitushanke lähestyy loppuaan. Perheenjäsenet sairastuvat konferenssimatkan alla. Arkistoaineisto päätyy konservoitavaksi tai digitointivarastoon juuri kun sitä eniten tarvitsisi. Kirjaston aineistoa ei remontin takia voida lainata ulos.

Miljardi vuotta ennen maailmanloppua ilmestyi Esa Adrianin suomentamana vuonna 1981.

Arkadi ja Boris Strugatskin romaanissa Miljardi vuotta ennen maailmanloppua (1976-1977, suom. 1981) ongelmat ovat vielä himpun verran isompia. Asuntoihin ilmestyy kutsumatta räyhääviä tai vietteleviä seuralaisia, yliluonnollinen voima lähettää sähkeitä oman lapsen vakavasta sairaudesta, meteoriitti putoaa asuntoon, jossa on työn alla tärkeä tutkimustyö, poliisi uhkailee, puhelin soi lakkaamatta ja soittelijalla on aivan käsittämätöntä asiaa…

Strugatskin veljesten tarinassa itse universumi on asettunut poikkiteloin tieteentekijöiden kanssa. Kyseessä on ”homeopaattisen maailmanrakennuksen luonnonlain” kaltainen vastarinta, joka ilmenee maailmankaikkeuden huitaisuina liian pitkälle kurkottavia tieteentekijöitä kohti. Tutkijat näyttävät olevan liian lähellä läpimurtohavaintoja, jotka saattaisivat miljardin vuoden aikana kumuloituessaan johtaa maailmanloppuun, joten universumi käy vastarintaan.

Tarinassa on ehkä omat neuvostoajan piirteensä; joku muukin kuin luonnonlaki saattoi valvoa ja rangaista tieteentekijöitä, joilla oli liian kauaskantoisia ajatuksia. Mutta se vetoaa muutenkin kuvauksena epätoivoisesta kamppailusta arkisten banaliteettien ja keskittyneen ajatustyön välimaastossa. Matemaatikko Vladimir Voevodsky (1966-2017) näyttää todenneen (koneavusteinen käännöksen mukaan) ”Kesäkuusta 2006 marraskuuhun 2007 en työskennellyt lainkaan matematiikan parissa. … Ajatellessani, mitä minulle tapahtui tuolloin, muistan usein A. ja B. Strugatskin tarinaa ’Miljardi vuotta ennen maailman loppua’.”

Välillä, kun yritykset tehdä järjestelmällistä tieteellistä työtä kaatuvat arjen, resurssien tai milloin minkäkin yhteiskunnallisen sekaannuksen tekemiin kamppeihin, ajatus palaa Strugtaskin tarinaan. Tästäkö kirjoituskrampeissa, loppumattomissa ulkotieteellisissä häiriöissä ja yhteiskunnan tieteenvastaisissa ryöpsähdyksissäkin on kyse? Tietystikään ei, mutta miten joskus saattaakin tuntua siltä, kuin luonnonvoimat olisivat kaikkea vastaan… Ainakin voi todeta, että tässäkin vuodessa on ollut vahvoja Strugatski-efektejä.

(Tai Strugatski-kertoimia? Blogialusta ei enää suostunut vaihtamaan otsikkoa, kun olin kerran siihen efekti-sanan tällännyt.)

Perheen jäljillä -teos ehdolla Vuoden historiateokseksi

Lue myös FT Anna Niirasen kirja-arvio Agriolaverkossa:
https://agricolaverkko.fi/review/arkea-tunteita-ja-perhesiteita-artikkelikokoelma-perheen-historiasta-keskiajalta-nykypaivaan/

”Perheen jäljillä” luotaa 1400-luvulta tähän päivään, millaisissa perheissä ihmiset ovat eläneet. Kirja avaa lukijalle yhtaikaa tuttuja ja odottamattomia näkymiä, yhtäläisyyksiä ja eroja. Millaisia merkittäviä muutoksia perhesuhteet ovat historian saatossa kokeneet? 

Sain tälle hankkeelle rahoituksen Emil Aaltosen säätiöltä vuonna 2012 ja hankkeessa on matkan varrella valmistunut useita väitöskirjoja ja muita teoksia ja artikkeleita. Keväällä 2021 hankkeen päätösteos näki päivänvalon. Siinä olemme halunneet tuoda esiin menneisyyden perheistä esimerkiksi sisarusten ja isovanhempien merkityksen, samoin perheen vaihtuvuudet, kun kuolemat, syntymät ja uudet avioliitot muuttivat perhesuhteita.

Historian Ystäväin Liitto on jakanut Vuoden Historiateos –palkintoa jo vuodesta 1973 alkaen. Palkinnon perusteena on, että teos lisää historian ymmärrystä ja tuo uutta tietoa innostavasti sekä kannustaa lukemaan historia-alan teoksia. Lisätietoja päivitetään Liiton sivuille https://www.historianyst.fi/palkitut-kirjat

Kirja Vastapainon verkkokaupassa: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/perheen-jaljilla/2790986

Lisää tietoa Perheen jäljillä -hankkeen blogissa http://perheenjaljilla.blogspot.com/

Asiasta uutisoi ensimmäisenä Historiallinen Aikakauskirja 4/2021, joka julkaisee Historian Ystäväin Liiton uutispalstaa.

Oppikirjojen kirjoittamisesta

Aluksi. Huomaan kerran, pari kuussa, että minut tägätään somessa keskusteluun, jossa jostakin [yleensä historian] oppikirjasta [peruskoulu tai lukio] on löytynyt jotain virheellistä tai vanhentunutta: naisia on kovin vähän, alkuperäiskansoja on varsin niukasti, käytetään sanoja kuten tiedemies / ruots. vetenskapsman, vaikka hyvin perustellusti nykyään voisi puhua tutkijoista tai tieteentekijöistä, ruots. esim. forskare. Ihan ensiksi sanon, että on virheitä, puutteita ja biaksia, niin omissa oppikirjahankkeissani kuin muidenkin, ja olisi tietysti tosi hyvä, että olisi mahdollisimman vähän virheitä, ja että olisi ylimalkaan korkeatasoista ja punnittua oppikirjatekstiä.

Minusta on myös tosi hyvä, vaikka välillä ensin voi harmittaakin, että puutteita tuodaan esiin. Usein oppikirjan kirjoittajakin saattaa siinä huomata, että tulipa tehtyä silleen tyhmästi, ja vaikkei enää voisi korjata, keskustelu eri aiheista voi kuitenkin auttaa sitä, että ehkäpä seuraavalla kerralla kirjoja tehtäessä muistetaan, miten voisi tehdä paremmin. Luetaan ne saamelaisten historian yleisesitykset edes, tai tsekataan Suomen romanien historia, tai katsotaan, onko naisten ja miesten nimet jossain suhteessa johonkin (että saisiko sen uskonnollisen vaikuttaja Liisa Eerikintyttären mukaan, jos mainitaan myös esim. Kustaa III:n hevosenhoitajan nimi; esimerkki kuvitteellinen).

Välillä tuntuu siltä, että oppikirjoihin liittyvät kysymykset toistuvat ja löydän itseni kirjoittamasta taas uuteen some-ketjuun aika samoja juttuja. Ihan ok, koska some-ketjuja tulee ja menee, ja siis hyvä että minut tägätään, niin tiedän mitä on menossa ja voin itsekin oppia uutta. Ja varmaan arvaatte, jos tutkimustani tunnette, että olen oppikirjahankkeissa koettanut miettiä mm. nais- ja sukupuolihistorian ja vähemmistöjen jne merkityksiä ja esittämistä, ja sit varmaan taas unohtanut jotain muuta. Joka tapauksessa ajattelin, että säästän omaa ja muiden vaivoja kirjoittamalla omat havaintoni oppikirjatyöstä yhteen blogitekstiin.

Varauksia ja varoituksia. Havaintoni ovat subjektiivisia ja osin muistinvaraisia. Olen ollut kirjoittamassa kahta lukion oppikirjasarjaa ja sen pohjalta nähnyt työtä ja sen reunaehtoja. Lisäksi olen jutellut monien kollegojen ja opettajatuttujen kanssa, jotka ovat olleet muissa oppikirjahankkeissa, sekä lukenut graduja ja tieteellisiä artikkeleita, joissa käsitellään oppikirjoja. Kirjoitin yo-pedagogiikan lopputyön historian oppiaineesta perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmissa 1980-luvulta vuoteen 2010, eli toivoakseni näkökulmani voi liikkua jotenkin yleisellä tasolla, nostamatta tikun nokkaan sen paremmin omia kuin muidenkaan kirjasarjoja tai kustantamoja.

En ole enää kohta 5 vuoteen kirjoittanut oppikirjoja enkä ole uusissa hankkeissa, joten toivon, että voin kirjoittaa jotain asiantuntemusta osoittaen mutta vaikuttamatta siltä, että markkinoisin tai selittelisin nimenomaan omia kirjojani, joista en myöskään enää tarkkaan muista, mitä itse kirjoitin ja mitä muut kirjoittivat ja mitä käsikirjoituksesta ehkä karsittiin. Olen ollut omiin hankkeisiin joiltain osin tyytyväinen, toisilta osin en, ja sama koskee toimitusprosesseja. Olen myös ehkä jossain keskivaiheella, mitä tulee mielipiteisiin oppikirjoista – mielestäni niitä ei kannata pakata liian täyteen yksityiskohtia, mutta suhtaudun varauksellisesti siihen, että oppikirjat voisi korvata sillä, mitä olen ymmärtänyt avoimien alustojen tai ilmiöoppimisen tarjoavan.

Varsinkin kun ylioppilaskirjoitukset on kytketty nyt hyvin kiinteästi osaksi yliopistojen sisäänpääsymenettelyjä, tuntuu perustellulta, että ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvat tulevat tarvitsemaan jonkun peruskoonnin, joka auttaa heitä valmistautumaan ylioppilaskirjoituksiin. Toki jo minun aikoinani v. 1994 oli olemassa projektikohtaisia ylioppilaskirjoitusten kysymyksiä – maantiedossa toteutettiin tutkielma, valittava maantieteellinen alue vapaa, ja ylioppilaskirjoituksissa piti vastata juuri oman tutkielman alueen osalta [v. 1994 piti kertoa tutkielma-alueen luonnonympäristöstä, oma tutkielmanaiheeni oli Saamenmaa kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se 1990-luvulla ymmärrettiin]. Varmaan samanalaisia kysymyksiä on yhä ja voisi olla enemmänkin. Mutta kuitenkin olen ymmärryksessä, että edelleen on myös niitä tietopohjaisia opetussuunnitelmatavoitteita, joiden vuoksi esim. historiassa edellytetään tiettyjen tietojen omaksumista, joita voi hankkia ja vahvistaa nimenomaan oppikirjasta. Jos vaikka opettaja unohtaa kertoa tai koulu vaihtuu hankalasti tai oppilas haluaa muuten vaan kerrata.

Miten oppikirjoja kirjoitetaan. Uuden oppikirjan kirjoittamista voi motivoida uusi opetussuunnitelma tai se, että jotkut tekniset ratkaisut / aiemman kirjasarjan myynti ovat muuttuneet. Kustantamot usein kustannustoimittajan toimesta alkavat koota asiantuntijaryhmää – historian oppikirjahankkeissa on tyypillisesti ollut historian opettajia ja tutkijoita vaihtelevassa suhteessa. Tutkija pyrkii tarjoamaan uusinta tietoa ainakin tietyistä aiheista, opettajilla on usein huikean rautainen asiantuntemus menneisyyden laajoista aihepiireistä ja kokemus siitä, mitä ja miten koulussa kannattaa opettaa. (Yliopiston kasvatustieteet ja pedagogiikat saattavat olla eri mieltä opettajien kanssa, ja opettajia on tosi moneen junaan tietenkin, joten oppikirjojen kokonaistulos ei välttämättä miellytä kaikkia opettajia tai yliopiston kasvatustieteilijöitä, tai tieteenalan tutkijoita.)

Sitten katsotaan opetussuunnitelmaa ja kurssi- ja tuntimääriä, mietitään pakollisten ja valinnaisten kurssien suoritusmääriä, kurssien suhdetta ylioppilaskirjoituksiin (paljonko kysymyksiä tietty kurssi saa ylioppilaskirjoituksissa, mitä tyypillisesti kysytään). Opetussuunnitelma ja siinä esitetyt tiedolliset ja taidolliset tavoitteet ovat tärkeitä, kun sisältöjä mietitään. Lukiossa opetussuunnitelma antaa ennakkovaikutelmia siitä, mitä ylioppilaskirjoituksissa kysytään. Jos oppikirja ei tue ylioppilaskirjoitusten vastauksista selviämistä, sillä on luultavasti aika heikot näkymät. Joten jos opetussuunnitelmassa lukee, että tietyssä kokonaisuudessa käsitellään löytöretkiä, niin kirjassa käsitellään löytöretkiä, vaikka käsite olisi vanhentunut. Feodaalista yhteiskuntaa käsitellään lukiossa tavalla, joka voi tuntua keskiajan tutkijasta varsin etäiseltä, mutta jos se on opetussuunnitelmassa, siitä pitää kirjassakin jotain olla. Ja vaikka opetussuunnitelmassa korostetaan myös kriittistä tiedon ja tulkintojen käsittelyä, ei voi alkaa ihan joka käsitettä purkamaan yliopistolaisittain.

Tällä on vaikutusta sisältöihin, ei vähiten naisten, lasten ja arjen historiaan (korvaa tämä halutessasi jollain omasta mielestäsi tärkeällä teemalla, jonka puuttumista olet ihmetellyt). Tai alkuperäiskansojen historian esittämiseen jne. Jos esim. naisia, lapsia ja arkea ei mainita opetussuunnitelmassa eikä kysytä ylioppilaskirjoituksissa, ne saattavat joutua kirjassakin vähiin, tai päätyä ns. tietolaatikoihin, jotka jo 1990-luvulla olivat helposti luokkaa ”eihän tätä kysytä kokeessa eihän”. Ruotsissa oli jokin aika sitten (no joo, joskus 2010-luvulla) lukiolaistyttöjen kampanja ”Sluta ruta våra brudar”, ”Lakatkaa lokeroimasta meidän naisia”, jossa koululaiset itse kritisoivat naishistorian kohtaloa tietolaatikoissa. Oppikirja voi onnistua paremmin tai huonommin eri näkökulmien ja ryhmien sisällyttämisessä mukaan, usein voisi mennä paremminkin. Olisikin kiinnostavaa kuulla onnistuneita ratkaisuja ja kirjoituskokemuksia.

Joka tapauksessa – vaikka opetussuunnitelma jotain puhahtaisi naisten ja lasten historiasta (tai korvaa se jollain mielestäsi tärkeällä aiheella), ja vaikka yksittäinen oppikirja kirjoittaisi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista vaikkapa naisista ja arjesta – mutta jos esim. tietyn historiakurssin ylioppilaskysymyksenä olisi vuodesta toiseen jotain sen tapaista kuin Kustaa Vaasan uudistukset, merkantilismi tai kuningasvallan kehitys 1700-luvulla, niin ylioppilaskirjoituksien kysymykset ohjaisivat jossain määrin korostamaan ja arvostamaan kirjoituksiin luvussa jotain muuta kuin niitä naisia ja arkea. En ole nyt seurannut kaikkina vuosina kysymyksiä, ehkä asiat ovat muuttuneet. Mutta opetussuunnitelma ja ylioppilaskirjoituksien odotusaiheet vaikuttavat siis siihen, mitä kustantamojen ja opettajienkin näkökulmasta oppikirjoihin kannattaa laittaa. (Ylioppilastutkintolautakuntaan taidettiin hiljan hakea uutta/uusia historia-alan edustajaa/edustajia, mutta tuntemillani potentiaalisilla toimijoilla tuli muuten vuorokauden tuntien rajallinen määrä vastaan, joten eivät ainakaan hakeneet sinne, eli en tiedä vaikutusmahdollisuuksista sen enempää.)

Voisiko nykyistenkin opetussuunnitelmien puitteissa tehdä parempia oppikirjoja? Aivan varmasti. Oppikirjoja kirjoittamassa oltuani olen huomannut myöhemmin, seuratessani oppikirjoista käytävää keskustelua, että huomiota kiinnitetään esim. naisten nimien määrään hakemistossa. Jos siis nyt aloittaisin oppikirjahankkeen, ehkä aloittaisin pohtimalla, miten koko ajan kirjoittaessa seurataan nimien määriä ja henkilömainintoja. Ehkä. (Arvannette, että menneisyyden naisten nimet ovat usein kadonneet, ja sitten ovat ne, joiden mielestä nimiä pitäisi ylimalkaan olla vähemmän, mutta tietysti on kummallista, jos painotukset on ihan vinossa.) Mutta en enää kirjoittane oppikirjoja, ja ensi kertaa kirjoittaessa tällaisia on kirjoittajan ehkä vaikea tulla ajatelleeksi. On todella paljon kaikkea, mitä oppikirjaa tehdessä on mietittävä. Voi olla joskus eroavia mielipiteitäkin prosessiin osallistuvilla. Tästä päästään siihen, että kirjoja kirjoitetaan usein työryhminä, joissa joku kirjoittaja vastaa tietystä osuudesta; tekstejä voidaan myös kirjoittaa pareina tai siten, että kukin vuorollaan editioi. Sit taas 3-4 kirjoittajaa ei kuitenkaan parhaalla tahdollakaan ole kaiken tiedon asiantuntijoita eikä tule huomanneeksi kaikkia virheitä. Jotain taisi mennä mm. meidän kirjan autonomian ajan käsitteissä metsähän päin.

Kustannustoimittajakin voi olla juuri aloittanut – tuntuu siltä että kustannustoimittajien rotaatio on ollut viime vuosina hurjaa – eikä välttämättä tunne kustantamon ja oppiaineen kirjojen perinteitä, oppiaineesta puhumattakaan. Pohjatyötä voidaan vähän tehdä, mutta ei taida olla mitään ”muista ainakin nämä” -listauksia esim. tasa-arvon näkökulmasta, eivätkä kaikki kirjoittajat tai kustantamot niistä taitaisi ihan vaan ilahtuakaan. Muistan haalineeni kokoon joitakin oppikirjoja koskevia gradutöitä ja muita tutkimuksia, joissa saatettiin analysoida esimerkiksi nuijasodan tai kansainvälisten suhteiden esittämistä historian oppikirjoissa. Tällaisista tutkielmista voi saada tukea, jos ehtii niitä hakea käsiinsä ja jos kirjahankkeessa on konsensus, että asia on tärkeä. – Tutkielmissa on on nostettu tosi kiinnostavia pointteja esim. kuvitusvalinnoista, historiantutkijat taas ovat saattaneet olla kriittisiä huomatessaan vanhentuneita käsitteitä.

Oppikirjoihin kohdistuu paljon toiveita. Oikeastaan – ja tässä nyt varmasti olen myös puolueellinen – ei vain somessa vaan oikeastaan vielä enemmän oppikirjatutkimuksessa tuntuu toistuvan sentyyppinen kaava, että otetaan oppikirjoja ja tutkitaan jotain aihetta, todetaan puutteita ja harmitellaan. Oppikirjan tekijänä tekisi mieli sanoa kaikkien puolesta, että huomaattehan, että on monta kohtaa, jotka eivät ole ihan väärin. No, mutta mielellään korjattaneenkin kun huomataan fiboja, ja olisi hienoa jos ei olisi virheitä ja vikoja. Vaatimukset sit ovat myös erisuuntasia. Osa opettajista ja pedagogiikan tutkijoista / tuntijoista / opettajista on ymmärtääkseni sitä mieltä, että paras kun oppikirjoja ei olisi ollenkaan, että ne ovat joka tapauksessa oppimisen tiellä. Kirjoja usein myös moititaan jo nykyisellään liian pitkiksi, nimiä on liikaa, ja kirjojen toivottaisiin olevan lyhyempiä tai jättävän enemmän tilaa vapaalle tiedon hakemiselle. Sitten taas lehdissä ja yleisessä keskustelussa näkee myös kysyttävän [toki välillä vähän retorisesti, tyylin ”olisinpa tiennyt tästä”], miksi asiasta X ei ole kerrottu oppikirjoissa, eli toiveena ja odotuksena tavallaan monilla kuitenkin on, että oppikirjan pitäisi sisältää paljon ja monenlaista tietoa.

Kustantamon työskentelyssä tulee usein vastaan se, että kustantamo haluaa myydä kirjaa mahdollisimman laajalle, monelle, monenlaisille oppilaille, kouluille ja opettajille. Tällöin kustantamon edustajat miettivät, mikä on sopivan keskitietä, millainen kirja vastaa opiskelijoiden ja opettajien toiveisiin – lyhyesti, lukion osalta: millainen kirjan pitäisi olla, jotta voi sanoa käyttäjille: tästä saat tukea ylioppilaskirjoituksiin, jotka ovat tärkeät yliopistoon pääsemiseksi. [Pitäisikö näin olla – ehkä ei, mutta kun nyt ylioppilaskirjoitukset ylätason varsin määrätietoisesti ohjaamina lykättiin tärkeäksi sisäänpääsymittariksi, niin näin se nyt on.]

Oppikirjatyön resurssit ovat rajalliset. Jotkut kustantamot saattavat kustantaa kirjoittajilleen virkavapaata leipätyöstä, jotta nämä voisivat jonkin aikaa keskittyä oppikirjan kirjoittamiseen (kuulopuhe, en ole ensikäden tietona saanut vahvistusta). Yleensä kuitenkin kirjoja tehdään OTO [oman toimen ohella] tiukoin aikatauluin ja niukoin resurssein. Monet kustantamot ovat pörssiyhtiöitä, joissa kirjatuotantokin on alisteinen kvartaaliajattelulle, ja kirjoista saatetaan puhua kuin mistä tahansa tuotteesta, jota myydään asiakkaille, sen sijaan että sillä olisi erityistä merkitystä kansakunnan yleissivistyksen kannalta. Muut kuin pörssiyhtiöt ja isot konsernit saattavat toimia vähän toisin, kuitenkin niilläkin tuotantobudjetit ovat todennäköisesti melko rajallisia ja tuottotoiveet sellaisia, että isoja investointeja, pohjatöitä tai muita ei ihan äkkiä tehdä.

Kulujen minimoimiseksi oppikirjojen kirjoittajia saatetaan patistaa varsin säästeliäisiin ratkaisuihin, mitä tulee kuvitukseen tai edes oppikirjojen suunnittelupalaverien matkakuluihin. [Historian oppikirjoissa kuvituksen hankkiminen saattaa aiheuttaa erityisiä haasteita, kun nättejä värivalokuvia Suomen keskiajasta ei välttämättä löydy kansainvälisistä kuvapankeista tai ylimalkaan mistään.] Tässä on tapahtunut selvä siirtymä 2000-luvulla; vielä vuosituhannen vaihteessa jotkut oppikirjat olivat selvästi ”kokeellisempia”, esimerkiksi kiinnittyivät yliopistotutkimukseen, tai rikkoivat kurssijakoja. En ole ollut näissä hankkeissa, mutta kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluissa olen antanut ymmärtää itselleni, että myyntitulos ei ole houkutellut uusiin kokeellisuuksiin, kun tuottovaatimukset ovat moniaalla kasvaneet. Huoli taloudellisesta tuloksesta ei tuppaa lisäämään kokeilunhalua tai anna tilaa sille, että veivataan asioita uusiksi siinä vaiheessa, kun taiton korjaukset alkavat aiheuttaa lisäkuluja ja oppikirjan pitäisi olla syksyn kirjamarkkinoilla.

Sopimuksia allekirjoitettaessa kirjoittajille tyypillisesti maksetaan ennakko, mikä on tyypillistä kustannussopimusten kanssa muutenkin, mutta odotusarvo on, että oppikirjan kirjoittaja saa hyvityksen omana aikana kirjoitetusta oppikirjasta myyntituotoista [kun ennakko ensin on katettu]. Jos sarja sitten ei myykään tai sen tuotanto keskeytetään [muistaakseni näin oli Tammen Corpus-sarjan laita], tai opetussuunnitelma muuttuu ja aiemmat pakolliset kurssit muuttuvat vapaaehtoisiksi tai sisältö muuttuu [esim. nykyään vapaaehtoinen Suomen vanhempi historia lukiossa päättyy 1860-lukuun, kun aiemmin rajavuosi oli pitkän 1808/09 ja autonomian alku oli pakollista], niin kirjojen myyntituotto voi jäädä vähäiseksi. Tietokirjailijoiden edunvalvontajärjestön kannanotoista voi seurata hiukan sitä, millaisia epäkohtia oppikirjasopimuksista ja palkkioista ja tekijänoikeuksista on otettu esiin 2000-luvulla. Oppikirjan kirjoittajille jää siis aika paljon taloudellista riskiä, ja he joutuvat miettimään, paljonko voivat panostaa oppikirjaan aikaansa, jos toivo on pantava epävarmoihin tuottoihin. Kokemukseni mukaan he silti panostavat paljon, koska pitävät hyvää työtä tärkeänä. Mutta resurssit ja aika ovat rajalliset.

Koska siis oppikirjoja kirjoitetaan melko lailla oman toimen ohella ja tuotto-odotus on epävarma, pohjatyökin jää rajalliseksi. Kustannustoimittajilla saattaa olla kasvava määrä kirjasarjoja handlattavana samanaikaisesti, heillä saattaa olla (en tiedä, oletan) ohjeistuksia keskittyä ”tarpeeksi hyvään” tulokseen joka ei vie liikaa aikaa eikä tule liian kalliiksi. Yhteistyötä voidaan tehdä asiantuntijoiden kanssa ja luetuttaa käsikirjoituksia tai osuuksia luotto-opettajilla tai tietyn aihepiirin asiantuntijoilla, mutta tässäkin tulee ongelmansa – jos käsikirjoitus menee esimerkiksi [valitsen nyt vähän kuvitteellisen esimerkin, voitte kuvitella politisoituneempia aiheita] huonekaluhistorioitsijalle, lienee todennäköistä, että tulee paljon toiveita tyylihistorian huomioimisesta, jos taas merenkulun tutkijalle, tulee toiveita merenkulun merkityksen kattavasta huomioimisesta. Rajalliset sivumäärät ja aika sit taas rajoittavat sitä, keltä ehditään kysyä ja miten huomiot pystytään hiomaan tekstiin, kun kirjoitetaan usein iltatuimaan, viikonloppuina ja OTO.

Paremmin voisi mennä, ja olen itse jälkikäteen ajatellut monista oppikirjoista, joissa olin mukana, että voi kun olisin ehtinyt lukea tietokirjan X tai jututtaa tutkijaa Y tai kokeilla opettajan B kanssa tiedon tai tehtävän toimivuutta tai miettiä erilaisten etnisten ryhmien ja vähemmistöjen ja naisten ja lasten näkyvyyttä kokonaisuudessa. Mutta historiankin tiedonala on aikamoisen laaja hallittavaksi ihan sinällään, joten kaikenlaista tapahtuu. Oppikirjatyössä usein tärkeitä ovatkin kirjoittajina toimivat opettajat. He ovat historian oppikirjan kirjoittajina luokkahuoneen superasiantuntijoita ja heillä on ihan huikea yleisasiantuntemus historiaan, erilainen kuin tieteentekijällä.

Mitä olisi tehtävä? Oma vaikutelmani on, että oppikirjojen sisältöön voisi vaikuttaa aika paljon, jos opetusuunnitelma ja (lukiossa) ylioppilaskirjoitusten kysymykset ohjaavat molemmat ottamaan huomioon tiettyjä sisältöjä tai näkökulmia. Oppikirjojen laadunvarmistusta tukisivat resurssit – joko kustantamojen tai koulujen tai jonkun yhteishyvän edustajan. Tällä hetkellä tosin ilmeisesti kovat toiveet kohdistuvat siihen, että oppikirjat saataisiin kouluihin pikemminkin entistä halvemmalla, tai että voitaisiin siirtyä opettajien avoimesti jakamiin ilmaisin materiaaleihin. En varsinaisest pidätä hengitystäni mitään näitä skenaarioita odotellessa. Lisäksi on tendenssiä vaatia, että pikemminkin olisi ns. kriittistä lukutaitoa kuin jotain tiettyjä tietosisältöjä. Itse uskon kyllä siihen, että joku perussetti yhteistä tietoa olisi hyvä nykyisessä pirstaloituvassa maailmassa.

Lopuksi. Koska oppikirjakeskustelut, kuten vähän mitkä vaan keskustelut, somessa välillä lähtevät ns. laukalle, olen kirjoittanut tähän monenlaisia varauksia – ettei tulisi vaikutelmaa että tiedän kaiken kaikesta tai että olisin mielestäni itse onnistunut oppikirjailijana jotenkin erityisesti tms. Haluan myös korostaa, että olen kirjoittanut ylläolevat huomiot vapaa-ajalla eräänä iltana hyvin rajallisessa ajassa odotellessani nuorimpien perheenjäsenten nukahtamista, muistinvaraisesti ja tekemättä laajoja taustatutkimuksia. Ehkä nämä vastaavat ainakin joihinkin somekeskusteluihin, täydennetään tarvittaessa. Aiemmin olen koonnut vähän vastaavan pikaisen koonnin verkkokysymykseen ”Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla”, ei täydellistä mutta tarvittaessa täydennettävän, käytettäväksi paremman puutteessa. Täydennetään tarvittaessa. https://anulah.wordpress.com/2021/04/05/suomi-kolonialismi-tai-etniset-ja-taloudelliset-valtasuhteet-by-any-other-name-ja-aika-ennen-itsenaisyytta/

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että olisi tärkeää tavalla tai toisella tutustuttaa kaikki Suomessa koulua käyvät myös oman maamme historiaan sellaisena kuin tutkijat sen tuntevat. Jos historiaan ei perehdytä koulussa, joku muu taho alkaa kyllä tarjota tietoa ja ”tietoa” menneisyydestä ja vie aloitteen tarinan kertojana. Kovin optimistisesti puhutaan välillä siitä, että tiedon käsittelyssä tärkeintä on kriittisyys, mutta kriittinen tiedonkäsittely- ja tiedonhakukyky tuppaa kehittymään sitä mukaa, kun tietomäärä karttuu. Siksipä tieteentekijät usein ovat kovin varovaisia, jos heiltä vaaditaan varmaa tietoa, koska karttuva tieto on opettanut oman asiantuntemuksen rajat.

Ja kyllä, mielestäni tiedemies on ihan hyvin korvattavissa tutkijalla. Ja hyvä kustantamo kiittää, jos huomautetaan, ja korjaa. Mistä päästään siihen, että olen mm. jollekin kustantamolle (en muista mille) huomauttanut, että kiitos kun viittasitte teokseeni oppikirjassanne, mutta nimi on kyllä väärin. Ja saanut vastauksen, että kiitos korjauksesta, emme nyt kuitenkaan enää ota uusia painoksia tai ainakaan juuri korjaa niitä, parempi onni ensi kerralla.

Ja ihan viimeksi: Minua kiinnostaisivat todella paljon erilaiset onnistuneiksi koetut ratkaisut ja se, miten niissä on ratkaistu työmäärän ja rajallisten resurssien aiheuttamat haasteet. Tosin en varmaan kirjoita enää oppikirjoja, kun oma kustantamo siirtyi uusiin kirjasarjoihin ja yhdelle kustantamolle julkaissut ei oikein helposti irtaudu uusiin kustantamoihin. Mutta yleisellä tasolla tietysti alan professorina pidän tätä aihetta kaikin tavoin tosi tärkeänä.

Oliko tästä jotain hyötyä? Aaro Hellaakosken sanoin: Kypsyikö jotain? Annoinko johonkin valon?

Ja nyt hei sori jo kättelyssä, jos sävy on bloggauksessa jotenkin huono, kun aikaa on rajallisesti ja aivosoluja kans… ”Yritin olla hyvä ja ystävällinen” lauloi Mamba.

Kirjoittamisen äidit

Aleksis Kiven päivän kunniaksi lähiomainen kiinnitti huomiota siihen, että prof. emer. Jukka Aaltonen (JY) on julkaissut uusimmassa Psykoterapia-lehdessä 3/2021 artikkelin ”Transsubstaatio: Ajan ulottuvuudet Aleksis kiven ja Marcel Proustin romaaneissa ja elämässä” (Aaltonen 2021, 224-231).

Keskeisenä käsitteenä on transsubstaatio, ”tekstin muuttuminen konkreettiseksi kokemukseksi, tuntutilaksi”. Lisäksi Aaltonen toteaa, että ”… keskeiseksi nousee kummankin äidin kuolema ja näiden tilalle tulleen, kirjalijoita jäsentyneemmän naisen myönteinen vaikutus itse kirjoitusprosessiin” (Aaltonen 2021, 224).

Biologisten äitien rinnalle nousevat ”kirjoittamisen äidit” C. Lönnqvist ja Céleste (Aaltonen 2021, 227). Aaltonen pohtii myös, melko spekulatiivisesti, millainen tuntutila on voinut syntyä Kiven mahdollisesti lukiessa ruotsinkieliselle Lönnqvistille suomenkielistä tekstiä (Aaltonen 2021, 227).

– Äideistä ja äitikuvista johtui mieleeni Kanervalan (1866) runo Äiti ja lapsi kertoo köyhästä torpasta, josta äiti jouttuu lähettämään poikansa mieron tielle; viruileevi säälin kyynel lukijankin silmissä, kun ”Katoo wiimein hänen silmistänsä Metsän korpeen pieni matkamies”.

Tulee mieleen Aaltonen, vaikkei hän tätä runoa mainitse: ”Tekstiin syntyy sellainen ajattomuuden tunteen hiljaisuus, joka ulottuu lukijaan” (Aaltonen 2021, 225).

Kiristyvässä verkossa

Epäilin jo, että en ehtisi lukea heräteostostani Sitten juoksin pakoon. Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945 (alkuteos 2014, suom. 2015), mutta onneksi kuitenkin aloitin. Berliini 1938-1945 on paikka, jossa nuoren juutalaisnaisen, orvoksi 1941 jääneen Marie Jalowiczin on yhä vaikeampi vältellä pakkotyö-, pidätys- ja häätömääräyksiä.

Selviäminen käy yhä vaikeammaksi, mutta asteettain, ja selviämisen mahdollisuuksia löytyy, mutta samalla päähenkilö joutuu asettamaan vaaraan itsensä ja muita. Kirja tarjoaa korutonta ja illuusiotonta kerrontaa, jossa pilkahtelee paljon avunantoa ja salaisia yhteydenpitokeinoja (keinoja sabotoida Siemensin pakkotyössä tehtyjä ruuveja ja muttereita, keinoja piilotella kurjissa asunnonloukoissa).

Kiinnostava ja hurja oli esmerkiksi kuvaus siitä, miten päähenkilö ystävineen kirjaimellisesti noudattaa juutalaisia koskevia määräyksiä ja kyselee, numeronsa ja asuinalueensa määräysten mukaan ilmoitettuaan, kaupungin poliiseilta, miten heidän pitäisi siirtyä paikasta A paikkaan B, kun eivät juutalaisina saa käyttää junaa tai mennä tiettyjen kaupunginosien halki; ja poliiseista monet ovat hämmentyneitä, että jaa tällaisiakin säädöksiä on.

”Opin tästä kaikesta sen, että edes poliisit eivät tunteneet kaikkia lakeihin sisältyviä määräyksiä, kaikkia noita pikkukiusoja, joilla meitä juutalaisia pidettiin lieassa. Aivan tavalliset kansalaiset tiesivät niistä vielä vähemmän. Saksalainen keskivertokotirouva oli kiinnostunut siitä, mistä hän sai siedettävällä mustanpörssin hinnalla puoli kiloa tomaatteja (…)” (s. 76). Ja tälllaisissa pienissä asetuksissa, ja ihmisiä hämmentävissä arjen hankaluuksissa piilee suuri osa sitä sumuverhoa, joka estää ihmisiä näkemästä toisiaan ihmisinä ja ymmärtämästä toistensa hätää.

On kylmäävää lukea, miten normalisoitunutta kaikenlainen syrjintä ja sorto ja lokerointi [esim. pakkotyöpaikalla Siemensillä ihmisten erottelu ja eriarvoinen kohtelu] voi olla. Muistelija kuvaa myös seksiä vaihdon välineenä, varsin arkisena ja ilottomana keinona selviytyä epäinhimillisissä oloissa.

Kaiken keskellä ihmiset koettavat olla kuin asiat olisivat niin kuin pitää. Päähenkilö on virittäytynyt ajattelemaan selviytymistään, omaa selviytymistään; hän on hionut osaamisensa ja käytöksensä voidakseen puhua itsensä pinteestä. Ja hän selviää, koska kieltäytyy lähtemästä siirtokäskyn saaneen tätinsä huolehtijaksi keskitysleirille; koska säilyttää malttinsa ja huijaa itsensä ulos talosta, kun Gestapo on jo keittiössä.

Kirja kertoo kaunistelematta selviytymisestä, arkisesta ihmisten hyvyydestä, itsekkyydestä ja voimattomuudesta. Koruttomasti ja kaunistelematta se avaa välähdyksiä lukemattomiin kohtaloihin ja yrityksiin selviytyä Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Varmasti oli monia, jotka eivät eläneet kertomaan, vaikka olisivat miten suunnitelleet selviytyvänsä.

Vahva, heikko, kaikenmoinen

Ebba Stenbockin rautahankintoja koskeva omakätinen kuittaus (oikealla) Ruotsin vationarkiston Stavsundsarkivetissa. Aineisto on omalaatuinen kokoelma välähdyksiä menneisyyden ihmisten elämään, siellä kun on erilaisia omakätisiä kirjoituksia vaihtelevista aiheista, vaikkapa raaka-ainehankintoihin liittyvistä kuiteista. Arkiston järjestähän saatesanoissa (vasemmalla) mainitaan, että Ebba oli ”miehekäs ja peloton luonteeltaan”, ja hän olisi voinut leskeksi jäätyään valita näkymättömämmänkin roolin, mutta hänen elämässään ja luoteessaan oli monenlaisia vivahteita, joita elämäkerran kirjoittaja ja tutkija joutuu pohtimaan hajanaisen aineiston äärellä.

Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.

Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.

Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?

Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.

Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”

Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.

Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.

Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.

——————–

VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.

Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva

HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/

« Older entries