Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

”Historiallinen kirjailija”: naisesikuvia etsimässä

Kun naisliike on pyrkinyt parantamaan naisten asemaa kulloisessakin nykyhetkessä, se on usein tähynnyt myös historiaan. Historiasta on haettu yhtäältä esikuvia ja toisaalta tietoa siitä, miten naisen asema on muuttunut.

Vuonna 1896 Suomen naisyhdistys, silloin 12-vuotias Suomen ensimmäinen naisasiayhdistys, tähysi sekä menneisyyteen että nykyisyyteen julkaistessaan matrikkelin Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla. Teoksen tekijät toteavat, että tavoiteena on ollut tuoda esiin naissukupolvien työ, vaikka sitten esimerkinomaisesti.

Kirjassa on monia sellaisia henkilöitä kuten Helene Schjerfbeck, Mathilda Wrede ja Fredrika Runeberg, jotka olivat aikanaan ensimmäisiä ja ainokaisia ja jotka on myöhemminkin totuttu muistamaan, kun puhutaan kuuluisista naisista. Mutta lisäksi joukossa on myös joitakin yllättäjiä, esimerkiksi tällainen:

Fincke, Catharina, historiallinen kirjailija. Vanhemmat: Hämeenlinnan päällikkö Sten Fincke, jonka herttua Kaarle mestautti muiden Suomen herrain kanssa Turussa 10.11.1599, ja Brita Fleming. Hän oli naimisissa Ivar Arvidinpoika Tawastin kanssa, joka oli ottanut osaa nuijasodan kukistamiseen ja mestattiin isänsä kanssa 27.3.1599 Munkkilähteen luona Wiipurin ulkopuolella. Mestattujen omaisuus otettiin valtion omaksi ja Catharina F, joka näin oli jäänyt leskeksi ja orvoksi, sai 1601 takaisin ainoastaan äitinsä perinnön. Kertomuksessa, joka käsikirjoituksena säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, on hän kuvannut herttuan toista matkaa Suomeen ja sen verisiä jälkiä.
Julaissut: Relation om hertig Carls andra tåg till Finland och händelserna 1599 (käsikirjoituksena Ruotsin valtionarkistossa). (sivu 51)

Karin Fincken puoliso ja appi, Ivar Arvidinpoika Tawast ja Arvid Henrikinpoika Tawast, olivat nuijasodan kovakouraisimpia kukistajia, joita säätyveljetkään eivät oikein arvostaneet. Kaarle-herttuan noustua valtaan tawastit ja Karin heidän mukanaan kuuluivat häviäjiin. Karinia ei ole myöskään nostettu myöhemmässä kirjallisuudessa esiin. (Tawastin perhettä on tosin käsitellyt Ulla Koskinen mm. väitöskirjassaan Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, vuonna 2011).

On sanottava, että luonnehdinta Karinista historiallisena kirjailijana on suurellinen, vaikka otettaisiin huomioon sekin, että sana ”kirjailija” ei tässä välttämättä tarkoita laajojen teosten kirjoittajaa. Tieto ”relationista” on saavuttanut kirjasen laatijat välikäsien kautta, sillä jos itse tekstiä lähtee etsimään, se osoittautuu vähän toisenlaiseksi. Ruotsin valtionarkistosta löytyy kyllä käsinkirjoitettu asiakirja, joka on otsikoitu ”Välb. Fru Karin Finckes relation om hertig Carls resa till Finland (julkaistu Historiska Handlingar XX, 1905, s. 256-257). Siinä käydään läpi Kaarle-herttuan sotaretkiä Suomeen, erityisesti Turun ja Viipurin tapahtumia. (Aiemmin olen käynyt läpi vuoden 1597 tapahtumia esimerkiksi tämän kuuluisan tapauksen kautta.)

Kyseessä on muutaman sivun mittainen muistiinpano, ilmeisesti kirjoitettu Karin Fincken muistelemana ja jonkun toisen kirjoittamana, koska se päättyy sanoihin ”hän ei osannut kertoa syytä, miksi yllämainitut herrat teloitettiin” (Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta).” Sinänsä on kiinnostavaa, että 1590-luvun tapahtumien muistoa veivät eteenpäin ja sitä muistelivat usein nimenomaan naiset; olen käsitellyt asiaa Johan Flemingin teloituskuvauksia tutkiessani (ks. artikkeli ”A Nobleman’s Death”).

Karin Fincken lisäksi varhaisina suomalaisnaisina on Biograafisissa tiedoissa nostettu esiin myös muutama Naantalin luostarin nunna, joiden lähettämiä kirjeitä on poimittu Suomi-julkaisusta sekä tutkija Edvard Grönbladin lähdejulkaisuista. Nykytutkijan näkökulmasta nämä keskiajan ja 1500-luvun suomalaisnaiset voivat näyttää vähän yllättäviltä valinnoilta ”biograafisten tietojen” joukkoon, heidän sijalleen on nykyään totuttu nostamaan muita nimiä. (edit: Kaisa Kyläkoski kiinnitti huomioni tähän blogitekstiin, jossa tulee esiin Biograafisten tietojen muitakin ongelmia.)

Mutta on nimenomaan kiehtovaa, että 1890-luvun naisasianaiset uskaltautuivat etsimään varhaisia suomalaisia naisesikuvia ja onnistuivat poimimaan heitä esiin ajankohtana, jolloin varhainen Suomen historia yleisesti ja naishistoria erityisesti oli vielä varsin vähän tunnettua. Sikäli kuin luin kirjasen kyllin tarkkaan, esimerkiksi 1500-luvun kauppias Valpuri Innama ja nykyinen ikiklassikko Ebba Stenbock eivät näytä päässeen mukaan. Kaanon ei ole kaikkina aikoina näyttänyt samalta.

——————————————–

Olen joskus doktorandina kirjoittanut muistiin koko Karin Fincken ”relationin” Historiska Handlingar –julkaisun mukaan, joten tässä koko teksti mahdollisesti kiinnostuneille.

Första gången H. F. N. ankom till Findland, så landstegh han ved Karplass bergh. Tå försande han Calr [sic] Sture och Anderss Linnersson att tractera om frijd med Arffve Erichsson, som var landzhöffding och tå krigzöffverste öffver finnarna tillijka medh Axel Kurk, och Hans Erichsson på Brinkela, ståthållare. Och när H. F. N. sendebud var på tractaten, emädan lätt H. F. N. föra sina stycken uppå för:de Karplas bergh, gint emodh Åbo slåt och på för:de bergh lätt H. F. N. sättia på stegel Samuel Ille med 6 andra oadladt.
Strax som H. F. N. gesanter skildes ifrån Arffved Erichsson och Axel Kurk, begynte H. F. N. att låta skiuta inpå för:de Arffved Erichsson och finska adelen, som han thå hadhe på sin sijdha, så at the måtte till ryggia. Sedan i medeltijdh gick H. F. N. till Åbo slått; ther uppå voro fru Elina, Arffved Erichssons fru, fru Karin, Axell Kurkz fru, fru Anna, Anders Båyds [alaviite 3: Anders Nilsson Boije] fru, hvilka H. F. N. lätt fängzla och föra till Sverige.
Och sedan åhret efter som Stångbro slagh stoodh, togo nogra Uplandz rytterer them på Eekhammars gård och förde medh sigh igen till Findland till sina män. Och när Stångbro slagh stodh, komma finnerna till Stokholm och fingo tå återbud ifrån konungh Sigesmunto, att the skulle till baaka igen och kommo tå inthet längre.
Anno 1599 kom H. F. N. andra gången till Findland, tå var Axell Kurk krigzöffverste, och när H. F. N. kom och fick Vijborgh inn, bleffvo thesse 5 af adelen rättadhe, och huffvuden på porten satte: Arffved Hendrichsson, hans son Iffver Arffvedsson, Niels Oloffzson, Jacob Oloffzson och Larss Mårthenson sampt medh een präst och een annan oadel, the bleffvo steglade, men hufvuden sattes hooss the andra på Karieporten och ther bleff Axell Kurk fången och fört till Sverige. Och när H. F. N. rest ifrån Vijborgh, kom han till Åbo och fick thet in; ther blefvo thesse 7 rättadhe och huffvuden sattes på rådstugan: her Johan Flemmingh, hans huffvud bleff inthet upsatt, Steen Finke, Hartvijch Hendrichsson, Christiern Matzssen, Olaff Classon, Niels Ifversson, Michel Påvelsson och Arffved Erichsson blef fången och förder till Sverige.
Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta.

Kuin kyyhky oksalla

English Summary: The blogger compares the lyrics and mood of Kissing a Fool by George Michael to a Swedish song from the year 1651, allegedly written by a person called Christina Regina von Birchenbaum. While the songs are far from identical, there are similarities, too. Paying attention to these similarities may bring a 17th century song writer a little bit closer to our world. BTW there is an error in the English wikipedia article: she did not marry the second man she fell in love with: they were clearly separated by evil rumours in an early phase.

———————

You are far
When I could have been your star
You listened to people
Who scared you to death
And from my heart

George Michaelin lempeän moittiva Kissing a Fool (1988) kantautui korviini, kun olin lukemassa erästä vuoden 1651 laulua, ja äkkiä tuntui siltä että tässähän ollaan saman aiheen äärellä. En ole saanut ruotsinkielisestä vanhasta laulusta ihan tarkkaa suomennosta aikaiseksi, mutta vanhassa ruotsinkielisessä laulussa kertoja kuvaa rakastuneensa (ja käyttää myös sydämen kuvaa ”hjärta”-sanan alkutavua korvaamassa) jaloon nuoreen mieheen, joka kuitenkin antoi pahojen kielten ja petollisten ystävien erottaa heidät toisistaan.

stor kierleek till mig draga,
then ädling mon förwist,

dock lät han sig intaga,
aff arga tungors list.

Christ hur falska wänner,
haa giordt mig till förtreet,
fast thet mitt ♥ta bränner,
i sorg och ifrigheet, …

So 1651, so 1988. Valheelliset ystävät, pahaa puhuvat ”kademiehet” ja muut rauhan rikkojat ovat aikojen saatossa saaneet moitteita rakkauden tärvelemisestä. Kansanlauluissa moititaan ”kylän ämmiä” jotka ovat saaneet ”nuoren tytön sanan alaiseksi”. Vanhoissa lauluissa kamarineidot pilaavat asiat kiukkuisilla sanoillaan – tai joskus myös pelastavat rakastavaiset kulissientakaisilla juonilla. Kaikki on hiuskarvan varassa ja menetykset peruuttamattomia, se kuuluu kohtalontuntuun.

Vuodelle 1651 päivätty laulu on otsikoitu uudeksi lauluksi (En annan ny visa). Laulun säkeiden alkukirjaimista syntyy akrostikon, nimi Christina Regina von Birchenbaum, josta kirjoitan lyhyesti myös hiljattain mainostamassani ohjelmavihossa Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä. Nimi kuulostaa jotenkin oudoksuttavalta, mutta aiempien tutkijoiden mukaan tämä henkilö myös löytyy 1600-luvun kirjeenvaihdosta, De la Gardielle lähetettyjen anomuskirjeiden joukosta – en ole itse vielä onnistunut löytämään näitä kirjeitä, tarkemmin ottaen en ole ehtinyt Ruotsin puolelle niitä etsimään.

Runo vaikuttaa vahvasti elämäkerralliselta; siinä on vaiheita ja henkilöitä, jotka tuntuvat perustuvan oikeaan rosoiseen elämänkulkuun eivätkä vain kuvaa yleisellä tasolla kenen tahansa rakkaudessa osattoman elämää. Aiheeltaan ja kerronnaltaan laulu toki yhdistyy muihin aikakauden runoihin, joissa kuvataan maailman epävakaisuutta ja maallisen onnen haurautta, ja tähytään lohtua tuonpuoleisessa. Christina onkin nimetty ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi suomalaiseksi naisrunoilijaksi. (edit: Kaisa Kyläkosken minulle vinkkaama oheinen blogiteksti toisaalta muistuttaa, ettei akrostikon aina kerro kirjoittajan nimeä.)

Christina (oli oikea nimi mikä tahansa) kertoo, miten on ainut lapsi, kotoisin Karjalasta, ja menettänyt sekä vanhempansa, puolisonsa että kaksi lastaan varhain. Kaikki nämä rakkaudet ovat tulleet hänen elämäänsä ja murheellisesti myös kaikonneet. Christinan laulu on siinä mielessä toisenlainen kuin moderni verrokkinsa, että mukana kulkee koko perhe, ei vain menetetty rakastettu.

Vuonna 1651 Christinan tyttäristä yksi on elossa, mutta miehineen kaukana ”meren ja hiekan takana” – Itämerikö erottaa vaiko ehkä jopa Atlantti. (Runo on säilynyt kokoelmassa, jossa on myös laulu ruotsalaisten lähdöstä uudelle mantereelle.) Christina kertoo, miten ensimmäinen puoliso, ratsumies, on kaatunut 30-vuotisen sodan taisteluihin, ja miten hän itse seitsemäntoista vuoden leskeyden jälkeen löysi uuden onnen – vain menettääkseen ”jalon nuoren miehen” valheellisten ystävien tähden. Aikakaudelle tyypillisin, leskeydestä ja parittomuudesta kertovin kielikuvin hän toteaa jääneensä yksin kuin turturikyyhky oksalle.

Ensam är iag nu bliffwen,
må iag beklaga wist,
och så plat öffwer giffwin,
som turtur på een quist

Kuten sanottu, Christina Reginan ja George Michaelin laulut kietoutuvat mielessäni yhteen. Molemmissa lauluissa surraan rakkautta, joka ei kestänyt panettelijoiden tai pilkallisten lähimmäisten puhetta. Usein pahan puhujat kuvataan juoruamassa päähenkilön uskottomuudesta (1500-luvulla kosija vannottikin kirjeessään, ettei kihlattu neito uskoisi ”maan tapaan”, suutaan soittaviin pahanpuhujiin, jotka pilasivat joskus rakastavaisten välit ”tarpeettomalla suunsoitollaan”). Ehkä Christinan ikä on ollut ongelma sivullisille. Elettyään leskenä 17 vuotta leskenä hänen on täytynyt olla nelissäkymmenissä, ja uusi rakkaus oli ilmeisesti nuorempi; ainakin häneen viitataan nuorena miehenä. (Englanninkielinen wikipedia-artikkeli väittää parin menneen naimisiin, mutta se antaisi laululle aivan oudon sävyn: kyse on selvästi nimenomaan täyttymättömästä ja virallista muotoa vaille jääneestä tunteesta.)

Mielessä käy sekin, että pahoja puheita on helppo syyttää, ”kademiehet” (avundsman) tarjoavat selityksen tilanteessa, jossa todellista selitystä ei ehkä ole tai polttavampia syitä ei haluta penkoa. Kaikki olisi voinut sujua hyvin ilman petollisia ystäviä, mutta ehkä toisaalta ei. Rakastavaiset olisivat saattaneet ihan itsekin sössiä suhteensa. Rakkaus jää traagisesti värittyneeksi, mutta myös ihannoiduksi; mikäpä olisi varmempi itsestään kuin rakkaus, joka ei ole altistunut arjelle.

Yhteistä lauluille on myös, että vaikka toivo on mennyt, rakkaus jää – ja siksi rakastetulle toivotaan vain hyvää. Vuoden 1651 laulussa Christina toteaa, ettei surustaan huolimatta koskaan unohda [sydän]ystäväänsä (skall iag dock aldrig sänckia, then vän utur mitt sinn), ja toivoo että Jumalakin ottaisi huomioon hänen uskollisuutensa. Myös George Michael pohtii: I will wait for you — there is something there that can’t compare with any other.  Silti tunnelmassa korostuu resignaatio.

I’m never gonna be your star,
I’ll pick up the pieces

And mend my heart

Yhteistä laulujen tunnelmille ovat myös etäisyydet: You are far, olet kaukana; tämä voi olla fyysistä kaukaisuutta (CRvB:n tytär kaukana, ensimmäinen mieskin kuollut kaukana), tai suhteen särkymisen aiheuttamaa etäisyyttä. Wie weit so nah.

Tämä ajassa etäisten lyriikoiden vertailu ei välttämättä kestäisi tarkempaa tieteellistä tarkastelua, mutta lastutunnelmointina se voi tuoda esiin sen, että rakkaudessa ja sen kuvauksissa on jotain, mikä voi pysyä vuosisadasta toiseen. Länsimaisen rakkauden kuvastossa on paljon samaa vuosisadasta toiseen. Sydämen symboliikka on mukana vuosisadasta toiseen, mutta uskonnollinen vivahde on haalistunut. Christina sen sijaan vetoaa monessa kohdassa Jumalan suojelukseen ja lohtuun, ja kääntyy lopulta – omalle ajalleen tyypilliseen tapaan – maailman turhuuteen pettyneenä ”todellisen sulhon”, Kristuksen puoleen.

Tämän kirjoitettuani kävin läpi vanhaa työkonettani ja totesin, että olen parina viime vuonna ehtinyt koota Christinasta aina monenkinlaisia johtolankoja, mutta arkistokäynnit puuttuvat. Seuraavaksi pitäisi ainakin nähdä alkuperäinen laulukirja ja selvittää, ovatko De la Gardien arkistossa mahdollisesti lymyävät anomuskirjeet todella yhdistettävissä tähän runoilijaan. Vai onko kyse sittenkin salanimestä? Näyttää nimittäin siltä, että 1800-1900 -lukujen taitteen jälkeen kukaan tutkija ei ole itse käsitellyt kirjeitä, eikä varhaisessa tutkimuksessa näytä olevan tarkkoja arkistoviitteita. Kaikki tutkimukset näyttävät viittaavan yli 100 vuotta sitten tehtyihin arkistohavaintoihin. Katsotaan nyt missä vaiheessa ehdin selvitellä lisää.

Pidän muuten oikeastaan enemmän Michael Bublén uudemmasta Kissing a Fool –tulkinnasta. Mutta kuka tulkitsisi Christina Regina von Birchenbaumin ”uuden laulun”?

KIRJALLISUUTTA JA MUITA AINEISTOJA

”Een Annor Ny Wijsa”, painettu teoksessa 1500- och 1600-talens visböcker III (toim. Adolf Noreen & Anders Grape, 1916-1925).

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015)

Anu Lahtinen, ”Noudatin vanhempieni tahtoa.” Omaelämäkerralliset kirjoitukset 1500-1600 -lukujen Pohjolassa. Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus  (Toim. Heini Hakosalo ym. 2014).

Tässä aiemmin mainitsemassani yleistajuisessa tekstissä on lyhyesti tietoa myös Christina Regina von Birchenbaumista:

Queen Christina in English

Drottning Kristina på Svenska

Kuningatar Kristiinasta suomeksi

 

Rakkaudesta tieteeseen

Pisara tieteen ankaraa  velvoitusta, pisara pyhyyttä, katoava, useimmissa heissä tuskin huomattava pisara mettä kennosta, joka oli tarkoitettu auttamaan ihmistä hänen kärsimyksessään, täytyi heissä olla.     (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 43.)

Helvi Hämäläisen romaani Velvoitus on värikylläinen tiedeihmisten kuvaus, ja paikoittain tuoreempi kuin moni 70 vuotta nuorempi tiede-elämän kuvaus. 1930-luvulta alkava ja sota-aikaan päättyvä romaani kertoo kemisteistä ja lääkäreistä, jotka tasapainoilevat yhdistääkseen perhe-elämän, tieteen ja tieteen kaupalliset sovellukset.

Tarinassa näkyy hyvin, että eletään aikaa, jolloin antibiootteja ei vielä tunnettu, mutta uusia hoitokeinoja ihmishenkien pelastamiseksi kehitellään. Osa päähenkilöistä osallistuu koko tarmollaan tähän tehtävään. Ihmisten keskinäinen rakkaus koetellaan suhteessa tieteellisen tutkimuksen ja lääkärintyön asettamiin velvoitteisiin, ja usein voitolle pääsee velvoitus: perhe joutuu odottamaan, kun tärkeät kokeet vaativat tekijäänsä ja potilas kirurgiaan. Se energia, mitä työn jälkeen jää, menee ensisijaisesti lapsille.

– Velvoitus – se on oikeudentunnon ja velvollisuuden ja tahdon sekoitus, minulla se on useimmiten ristiriidassa sydämeni halun kanssa, vastasi toinen.  … se on aivan kuin rakkauden ja oikeudentunnon välinen ristiriita – minulla ei olisi koskaan muuta ratkaisua kuin jälkimmäinen. Velvoitus – ei, se on jotain muuta kuin kaunis puhe antautumisesta työlle. Kun on sodassa itsensä kanssa ja laatii itsellensä lain, jota noudattaa tehdäkseen oikein, silloin kai toimii velvoituksen mukaisesti. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 277.)

Hämäläisen romaanin päähenkilö on kemisti Hanna Lehtoniemi, joka velvoituksen ohjaamana pitää kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle, vaikka kulloinenkin puoliso haluaisi hänen omistautuvan joko miehelleen tai kodilleen. Naista ja luovaa työtä on käsitelty ennemmin (Victoria Woolfin Oma huone on ikiklassikko) ja varsinkin myöhemmin. Hämäläisen teos sijoittuu kuitenkin lukemistani teoksista ajallisesti ja temaattisesti vähän erilleen, se tuntuu edustavan toisen aallon feminismiä ennen toisen aallon feminismiä. Havainnot ovat tutut, mutta tulkintakehikko on ajankohtansa vuoksi omaperäinen.

Velvoitus puolustaa naisen oikeutta yhdistää ura ja perhe – tai, mikä parasta, esittää asian tapahtuvana tosiasiana. Siinä keskustellaan lasten hankkimisesta ja aiheeseen liittyvistä haasteista, myös ”viikonloppuisistä”, lelutulvasta ja lapsista statussymboleina – todella samankaltaisin sanankääntein kuin nykyäänkin. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin kunnallinen päivähoito tai keskustelu kaksoistaakasta ovat vielä Hämäläisen ja hänen kuvaamansa ajan ulottumattomissa, mutta juuri niillä ratkaistavia ongelmia hän kuvaa. Lopulta naispäähenkilön ja muidenkin henkilöiden työinto saa oikeutuksensa kirjan loppupuolella sodan syttymisestä – isänmaalliset ponnistelut oikeuttavat pitkät työpäivät laboratoriossa. Hämäläinen yhdistää tieteellisen velvoituksen myös suomalaiseen kansanluonteeseen, sekä talonpoikien että virkamiesluokan tinkimättömään työlle omistautumiseen.

Nykypäivän keskustelussa työlle omistautuminen kuvataan (usein perustellustikin) joko menestykseen kohottavana tekijänä tai kaikkinielevänä Moolokina, joka uhkaa perhesuhteita ja ihmisen omaa hyvinvointia. Hämäläisen kirjassa kyse ei ole yksiselitteisesti kummastakaan näistä, vaan eräänlaisesta kohtalosta, joka keskeyttää romanttiset hetket ja viikonlopun lepotauot. Kirurgin on riennettävä leikkaussaliin ja kemistin laboratoriokokeidensa pariin, ja se on myös hänen sisäinen kutsumuksensa. Vaikka liian ankaraa velvoitusta ei voi suositella noudatettavaksi nykyisinä rappeutuneina aikoina, Hämäläinen tuntuu tässä tavoittavan tieteestä jotakin sellaista, mikä nykypäivän keskusteluissa usein katoaa.

Luin teosta vähin erin pitkin kevättä, kesää ja syksyä, samaan aikaan kun itse työskentelin yhdessä keskustakampukseen kuuluvassa 1800-luvun rakennuksessa. Vaikka ulkoiset puitteet eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet ihan yhtä  alkeelliset kuin Hannan laboratoriossa, puute ja köyhyys on ollut jatkuvasti läsnä yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa tiedettä ei nähdä juuri lainkaan opetuksen ja hyvin vähän myöskään itse tieteen näkökulmasta, vain jonkinlaisena patentti- ja yrityshyötyautomaattina. Hannan tunnot ovatkin hyvin lähellä tutkijan tuntoja vuonna 2015:

Kaikki suuri maailmassa oli ulkonaisesti loistotonta, myöskin se, joka oli hänelle rakkainta, tiede. Se vetosi sen vuoksi hänen ja kaikkien palvelijoittensa rakkauteen ja uskollisuuteen. … Ei silti ettei köyhyys olisi saanut häntä nousemaan toisinaan vastarintaan. Hän kapinoi koko sydämestään, kun hän ajatteli nuoria tovereitaan, jotka olisivat halunneet antautua johonkin tutkimustyöhön, mutta eivät voineet. Heillä ei ollut kylliksi ansioita apurahojen saantiin, ja apurahoja oli niin vähän, että he saivat raataa parhaat voimansa hukkaan joissakin toisarvoisissa töissä ja ostaa sitten itselleen kalliin oikeuden tehdä sitä, mihin heidän voimansa olisivat olleet vihityt. (Helvi Hämäläinen: Velvoitus, 1942, 222-223.)

Hämäläinen tavoittaa hyvin sekä taloudellisten huolien aiheuttaman turhautumisen että toisaalta tinkimättömän omistautumisen tieteelle ja jollekin korkeammalle tehtävälle. Vaikka tämä omistautuminen ei itsessään riitä elättämään, se on tärkeä piirre tieteentekijän elämässä. Kyse ei ole vain leipätyöstä, vaan sisäisestä velvoituksesta, tunteesta, että on jotain tärkeitä tavoitteita, joiden vuoksi kannattaa ponnistella ja toivoa, vaikka pettymyksiä ja vaikeuksiakin tulee.

Ihmiset unohtivat tavallisesti tieteen – he kulkivat sen ohitse, sen harjoittajilla ei ollut varoja kylliksi, jotta he olisivat voineet antautua yksinomaan työhönsä, ja kuitenkin: tiede kasvoi heidän keskellään, se ojensi heille apua ja lievitystä, sillä oli usein samat kasvot kuin äidillä – niin, uurteiset, vanhat emon kasvot sillä oli kaikille kevytmielisille ja nopeasti unohtaville lapsilleen. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, [sivunumero puuttuu muistiinpanosta, lisätään kun löydetään])

Tieteen velvoitus taas on jotain, mitä nykyinen korkeakoulupolitiikka ei oikein tunnista arviointi- ja rahoituskriteereissään tai ad hoc -uudistusvaatimuksissaan. On siis mahtavaa, että 70 vuoden takainen teos niin hyvin muistuttaa siitä, mikä on tieteellisen elämän ydin. Hämäläisen päähenkilöt eivät tehtaile artikkeleita viittausindeksiä mittaillen tai urakehitystä ennakoiden (vaikka kaupallistakin soveltamista käsitellään). He tekevät tutkimusta ja julkaisevat edistääkseen tieteellisen tiedon välittymistä.

Hämäläisen tyyliin tapahtumat ja näkymät kuvataan värikylläisinä Helsingin keskustan maisemissa. Aurinko hehkuu hangilla monissa väreissä, usvainen kuutamo on kuin päähenkilöiden lasissa helmeillyt shampanja. Hetkeksi heikkokuntoisesta laboratoriosta piipahdetaan myös yliopiston päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan musiikkiesitystä, jossa Sibeliuksen tyttäretkin ovat paikalla. Kesällä voidaan kiitää huvilalle autolla, jonka sisätiloissa on kukille tarkoitetut maljakot tuomassa esteettistä nautintoa ajomatkaan.

Velvoitus päättyy sota-aikaan, eikä lukija voi olla miettimättä, onko käsikirjoituksen loppua on jotenkin muokattu uudelleen isänmaallisia tarkoituksia varten, sen verran erilainen on sen tempo ja fokus. Muutamassa kohdassa tuntuu muutenkin, että kirjailija on vaihtanut mielipidettään tarinan kulusta. Toisaalta varsin ajankohtainen, kehoittavana tai varoittavana, on myös teoksen lopetus. Siinä lääkäri Meltolahti pohtii pienten lasten tulevaisuutta ja siihen sisältyvää lupausta:

… hän vain rakasti niin suunnattomasti tulevaisuutta, näiden kaikkein pienimpien vallassa kerran olevaa tulevaisuutta. … He ovat tekevä maailman iloiseksi … He, lapsukaiset, ovat ihmiskunnan viattomuuden, paratiisin, ajoilta periytyvä unelma, ja kerran on tuleva sukupolvi, joka toteuttaa tuon unelman. … Ja siihen mennessä: mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, – täytyy kai sanoa: mitä hyvää te teette yhdelle näistä pienimmistä, koska heille tehdään myös pahaa … sen olette tehneet tulevaisuuden suuremmalle hyvyydelle, suuremmalle oikeudenmukaisuudelle, suuremmalle ilolle, suuremmalle ja kaiken täyttävälle rakkaudelle. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, 413-415)

Älä jätä huomiseen…

Motto: Non est, crede mihi, sapientis dicere ’Vivam!’ Sera nimis vita est crastina: vive hodie. (Marcus Valerius Martialis, n. 40-104 jKr.)

Luin kesällä Ragnar Rosénin teosta Vehkalahden pitäjän historia, osa I (ilmestynyt 1936). Kaikin puolin kiinnostava, lähdeviitenumeroin ryyditetty tieteellinen tutkimus.

Viitteethän ovat tieteellisen työn selkäranka (tai selkäydin tai aivokurkiainen, valitse mieleinen), jonka mukana teos seisoo tai kaatuu: lähdetietojen avulla tutkija voi tarkistaa käytetyn lähteen, etsiä siitä lisätietoja tai kyseenalaistaa tulkinnan.

Jossain vaiheessa sitten aloin etsiä kirjan lopusta lähdeviitteitä, joihin leipätekstin viitenumerot viittasivat.

Vaan eipä ollut lähdeviitteitä lopussa. Ei, vaikka oli viitteiden yläindeksinumerot kirjassa…

Etsin pikaisesti selitystä alku- ja loppusivuilta, ja alusta löytyikin lupaus: ”Lähdeluettelo ja aakkosellinen luettelo julkaistaan seuraavan, sisältönsä puolesta ensimmäiseen osaan läheisesti liittyvän osan yhteydessä.”

Ei siis syytä huoleen? Vuosi 1936 vain on kovin huolestuttava ilmestymisvuosi, jos ajatellaan sitä seuranneiden vuosien tapahtumia: yksi jos toinenkin hanke jäi toisen maailmansodan jalkoihin.

Vilkaisu kirjastotietokantaan: Vehkalahden pitäjän historia, osa II, oli ilmestynyt kaikkea muuta kuin piakkoin – sen oli kirjoittanut Martti Korhonen ja se oli ilmestynyt vuonna 1981.

Kakkososan alkusanat vahvistivat pahat aavistukset: Rosén oli vuona 1936 maininnut toisen osan olevan osittain jo valmiina, mutta maailmansota sotki suunnitelmat ja hänen kuoltuaan vuonna 1964 kakkososa oli kauempana valmistumisestaan kuin vuonna 1936. Rosénin jälkeenjääneitä papereita läpikäynyt Korhonen totesi:

Vehkalahdelle korvaamattomaksi tappioksi aineistosta ei — löytynyt pitäjänhistorian II osaan liittyviä kirjoituksia eikä I osasta puuttuvaa lähdeviitteiden luetteloa. Tiettävästi nämä paperit hävisivät talvisodan aikaisissa evakkokuljetuksissa. (Korhonen 1981, 5)

Voi tietysti todeta, kuten kollegat ja kaverit asianmukaisesti mainitsivatkin, että Rosénilla oli ainakin poikkeuksellisen hyvä selitys asialle. Moni kakkososa tai ”myöhemmin asiaa valaiseva esitys” on jäänyt vähemmilläkin perusteilla jonnekin puolivalmiin ja melkein aloitetun välimaille.

Siitä huolimatta tai juuri siksi – jos pitää valita, mitä jättää huomiseksi, älä jätä sitä lähdeluetteloa…

Seitsemän veljestä tanssii ja soi

Säveltäjä Eero Ojasen ja koreografi Marjo Kuuselan baletti Seitsemän veljestä (orkesteria johti Dalia Stasevska)  sai uusitussa muodossaan ensi-iltansa viime perjantaina. Aleksis Kiven kuvaamien veljesten rosoinen metsäläiselämä herätti aikoinaan pahennusta kirjallisissa piireissä. Aika rajuja herjoja kirjassa välillä heitelläänkin, vaikka omintakeisesti kirjoitetut solvaukset eivät välttämättä aina aukea varsinkaan nykylukijalle. Kuitenkin Kiven teos kuvaa loppujen lopuksi sitä, miten kurittomat veljekset kasvavat kunniallisiksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi, ja siinä mielessä se on hyvin säädyllinen tarina.

Satunnaisen tanssiteatterissa kävijän näkökulmasta Seitsemän veljestä on kyllin kaunosieluinen klassikko sointuakseen yhteen baletin kurinalaisen muotokielen kanssa, ja toisaalta jukuripäät päähenkilöt tuovat tarinallaan särmikkyyttä tanssiin. Välillä tanssijat kirmaavat kuin vasikat kevätlaitumella, sitten tapella rymistellään (havereita vältellään aikidosta tutuin kaatumiskeinoin), välillä taas herkistytään kauneuden ja rakkauden tähden. Krapulaakin voi näköjään havainnollistaa baletin keinoin.

Musiikki ja tanssi kietoutuvat toisiinsa hienosti. Toukolalaisten pilkallinen teema ja ilkkuvat tanssiaskelet ovat loistavia.  Metsän olennot ovat täynnä elämää. Härkälauma on parhaimmillaan hurja, vaikka välillä se tuntuu vähän hajoavan. Aakkosia opiskellaan kuin balettiaskelia ikään. Aleksis kivellä on paljon omaperäisiä liikettä ja muotoja kuvaavia sanoja, ja monet tanssiliikkeet sopivat hyvin niitä kuvittamaan. Kuviteltuja ja todellisia naishahmoja on sovitettu tarinaan yllättävän paljon.

Loppupuolella yllätyin Simeonin moniulotteisuudesta – tuo parittomaksi jäävä keskimmäinen veli jää usein vähän irvokkaaksi, mutta balettiin näytti sisältyvän sivujuonne saavuttamattomasta rakkaudesta, joka muutti mielikuvaa koko hahmosta. Hauska nähdä, miten tunnistettavissa veljekset olivat pelkkien liikkeidenkin kautta – Simeonin kireys, Eeron riehakkuus, Juhanin tunnevaltaisuus ja Timon toikkarointi tulivat hyvin esiin.

Monien ”persoonallisen anakronististen” lavastuskokemusten jälkeen Jukolan ja Impivaaran yksinkertainen ja kaunis toteutus viehättää, ja erityisesti Impivaaran metsä on todella kaunis.

Pienenä miinuksena ihmettelen, miten hirveän sitkeä tuntuu olevan perinne, että vähän joka teatterikappaleessa pitää jossain kohdassa läpsäyttää jotakuta naisihmistä takapuolelle, oli se tarinan kannalta relevanttia tai ei. Tällä kertaa taidettiin tosin välttää toinen ikäloppu klisee, kabareehenkinen alushousujen vilauttelu juhlakohtauksissa, vaikka jotain säpinäähän Eero sai aikaan Hämeenlinnan reissulla Simeonin kanssa.

Kaikkiaan kuitenkin: kelpaa katsella ja kuunnella, hienoa oli! Menisin uudestaan, jos aikataulut antaisivat myöten. Näytöksiä on vain syyskuussa, joten tarttukaa hetkeen.

http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/seitseman_veljesta/1846

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 170 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

Sinkkunaisia entisajan Suomessa

Tampereen yliopistolla tarkastettiin eilen lauantaina Tiina Miettisen väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (The Status and Position of Unmarried Women in Western Finland Households in 17th and 18th-century Historical Sources).  Väitöskirja esittää entistä monipuolisemman tulkinnan menneisyyden naimattomien naisten elämänvaiheista.

Raportoin mukavan väitöksen kulkua tuoreeltaan twitterin kautta https://twitter.com/anulah #ihanteista_irrallaan, joten tässä vain Kaisa Kyläkosken ystävällisesti tekemä Storify-koonti: http://storify.com/K_KM_K/anun-twiitit-tiina-vaitoksesta

Väitöstilaisuuden tiedote löytyy täältä http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75787

Tiina Miettisen väitöskirja on luettavissa täällä http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8887-0.pdf

Onnea väittelijälle! Tiina Miettinen on tehnyt hienoa työtä myös sukututkijana, sukututkimuksen opettajana ja Suomen Sukututkimusseuran tieteellisen Genos-julkaisun päätoimittajana, ja tässä väitöskirjatyössään hän osoittaa erinomaisesti myös sen, miten hienosti genealoginen lähestymistapa voi tukea historiantutkimusta, miksei myös päinvastoin. (Miettisen aiempi artikkeli aiheesta http://www.ennenjanyt.net/?p=94)

Twiittaavan aatelismiehen havaintoja

Puolisen vuotta sitten aloin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermansson Flemingin kronikkaa tweetteinä osoitteessa https://twitter.com/klaushssonflemi (Aiheesta aikaisemmin: https://anulah.wordpress.com/2012/02/24/klaus-fleming-twiittaa/)

Hanke etenee pikku hiljaa – 129 twiittiä myöhemmin Klaus Fleming on saanut kerrottua valtakunnan keskeisiä vaiheita, erityisesti Vaasan suvun valtaannoususta ja sotatapahtumista, ja päässyt oman henkilökohtaisen elämänsäkin kirjaamiseen.

Twitter-kronikointi on osoittautunut Klaus Flemingin tapauksessa suhteellisen onnistuneeksi siinä mielessä, että useimmat kronikan virkkeet mahtuvat yksittäiseen twiittiin; välillä joutuu pätkimään pitkää lausetta. Ja kun pikku hiljaa kirjoittaa pätkän kerrallaan muistiin, itselle hahmottuu aiempaa paremmin tiettyjä kronikan piirteitä.

Eräs seikka, jonka olen pistänyt merkille, on, että Klaus Flemingin elämänvaiheet kerrotaan aika lailla sen ihanteellisen elinkaaren mukaan, jonka kreivi Per Brahe hahmotteli ajan nuorille kirjoittamassaan ohjekirjassa Oeconomia.

Lapsuudesta ei ole mainintoja ollenkaan, vaan Klaus Fleming ujuttaa itsensä kronikkaan opiskelijana, joka selvästi lähtee ulkomaiselle opintomatkalle hiomaan koulutustaan ja asiantuntemustaan. Kronikassa tosin jätetään mainitsematta, että Klaus  Fleming joutui eroamaan Rostockin yliopistosta – hän oli muun muassa raivostunut jollekulle, joka pilkkasi hänen outoa ääntämystään, ja osallistunut kaupunkilaisten ja yliopistolaisten välisiin yhteenottoihin.

Kotiinpaluun jälkeen Klaus Fleming seurasi Per Brahen (ja varmasti muidenkin aikalaisten) ohjeistamaa urapolkua: ulkomailla opiskelun jälkeen oli hyvä palvella hovissa hallitsijaa jonkin aikaa, sillä hovi oli hyvä ponnahduslauta tärkeisiin hallintovirkoihin tai sotatehtäviin. Ja kun hyvät työtehtävät alkoivat häämöttää, oli aika perustaa perhe ja varustella mukava kartano omaan käyttöön.

Klaus Fleminginkin elämään osuivat lyhyellä aikavälillä avioliitto Kankaisten Elin Henriksdotter Hornin kanssa, esikoisen syntymä, oman kartanon rakennuttaminen Lehtisiin (jota ensin kutsuttiin ”Uudeksi Kaskiseksi”) Mynämäen Mietoisiin, sekä päällikön tehtävät ”Uudessalinnassa” (Nyslott) eli Olavinlinnassa.

Ei ole varmuutta siitä, miksi ja kenelle Klaus Fleming kirjoitti kronikkaansa, mutta ainakin siitä syntyy vaikutelma, että hän halusi esittää valtakunnan, varsinkin se itäosan historiaa siten, että hänen ja hänen vaimonsa perhe saivat mahdollisimman merkittävän aseman historiankirjoituksessa.

Herman-isän, tulevan appiukko Klaus Henriksson Hornin ja muiden sukupiiriin kuuluvien hallintotehtävät ja sotamenestys esitellään. Kirjoittaja on halunnut tehdä selväksi, että Louhisaaren Flemingien ja Kankaisten Hornien merkitys Suomen alueen historiassa on ollut keskeinen. Eikä Klaus ole vielä lähelläkään 1590-luvun valtataisteluja, joten twiitattavaa riittää jatkossakin.

Olen välillä koettanut linkittää twiiteissä mainittuja henkilöitä myös esimerkiksi Wikipedia-artikkeleihin, mutta huomannut samalla, että monet 1500-luvun henkilöistä kertovat verkkotekstit ovat täynnä isoja ja pieniä asiavirheitä. Niiden korjaamisessa riittäisi töitä,  jos vain suinkin ehtisi, ja välillä jutut ovat niin paksuja tai Katarina Jagellonica ja Maununtytär menevät sekaisin tms. että ei vaan pysty voi kykene artikkeleihin linkittämään. Selvästi olisi vielä sarkaa siinä, että saataisiin verkkoon tolkun elämäkertatietoja 1500-luvun ihmisistä.

« Older entries