Vahva, heikko, kaikenmoinen

Ebba Stenbockin rautahankintoja koskeva omakätinen kuittaus (oikealla) Ruotsin vationarkiston Stavsundsarkivetissa. Aineisto on omalaatuinen kokoelma välähdyksiä menneisyyden ihmisten elämään, siellä kun on erilaisia omakätisiä kirjoituksia vaihtelevista aiheista, vaikkapa raaka-ainehankintoihin liittyvistä kuiteista. Arkiston järjestähän saatesanoissa (vasemmalla) mainitaan, että Ebba oli ”miehekäs ja peloton luonteeltaan”, ja hän olisi voinut leskeksi jäätyään valita näkymättömämmänkin roolin, mutta hänen elämässään ja luoteessaan oli monenlaisia vivahteita, joita elämäkerran kirjoittaja ja tutkija joutuu pohtimaan hajanaisen aineiston äärellä.

Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.

Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.

Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?

Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.

Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”

Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.

Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.

Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.

——————–

VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.

Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva

HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/

Ebba Stenbock, kuningattaren sisar

Toukokuussa 1999 istuin Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa ja kävin läpi suomalaisia pienoiselämäkertoja 1500-luvun aatelista. Minun oli määrä kirjoittaa suunnitelmanpätkä Suomen Akatemian hakemukseen, jossa käsiteltiin Suomea johtaneita perheitä 1500-luvulta 2000-luvulle. Omana aiheenani oli Flemingin suku, joten luonnollisesti huomioni kiinnittyi Klaus Flemingiin ja Ebba Stenbockiin.

Ja vähitellen yhä enemmän Ebba Stenbockiin, joka ei itse jättänyt jälkeensä paljon lähteitä mutta joka mainittiin usein esimerkiksi kuningatarsisaren kirjeenvaihdossa. Eilen postilähetyksestä kuoriutui viimein Ebban elämäkerta – ensi töikseni kävin viemässä yhden kappaleen samaiseen kaupunginkirjastoon, jossa tutkimussuunnitelmaakin aikoinaan tein.

Kirjan kansikuvassa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Klaus Flemingin leski” (1879), joka oli näytteillä Hämeenlinnan museossa joitakin vuosia sitten.

Tutkimukset usein elävät omaa elämäänsä – hanke tuli ja meni, väitösaiheeni vähän muuttui ja lopulta väitöskirjassa käsittelin 1500-luvun aatelisnaisten toimijuutta. Ebba Stenbockin ja Flemingin perheen aineistoja oli mukana paljon, mutta ei kronologisesti, elämäkertamaisesti.

Itselleni Ebban elämänvaiheiden kulku oli toki varsin selvää, mutta vuosien mittaan ymmärsin, ettei elämäntarina tullut muille yhtä selväksi väitöskirjan tai tieteellisten artikkelien sivuilta. Uusia lähteitäkin tuli vastaan, ja vuosien mittaan näkökulma aatelisnaisen tai ylimalkaan naisen / naisoletetun elämänkaareen sai uusia sävyjä omassa mielessä. Nyt Ebba Stenbockin elämäkerta on kirjoissa ja kansissa, ja samalla hänen elämänsä toivottavasti nousee paremmin esiin.

Erityisen iloinen olen kirjan kannesta – moni tuntee Albert Edelfeltin teoksessa kuvatun Ebban, ja maalaus on myös teoksen kuvituksena. Mutta Helene Schjerfbeckin muotokuva ”Klaus Flemingin leski” saattaa tavoittaa paremmin ajatuksen Ebban kokemista suruista ja herkkyydestä ja siitä, miten ne näkyvät ihmiskasvoissa.

Ebba-rouva oli vaikutusvaltainen nainen, mutta en halunnut kirjoittaa hänestä pelkistettyä ”vahvan naisen” tarinaa vaan tuoda esiin myös muita puolia. Toivottavasti 1500-luvun naisen elämäntarina avaa uusia näkymiä menneisyyteemme! Paljon saa töitä tehdä, jotta löytäisi tarpeeksi lähteitä tuon ajan vaikutusvaltaisestakaan naisesta, ja jotkut nykyajan pandemiat estivät tietysti arkistoreissut ja tarkastukset Ruotsin puolelle. Onneksi väitöskirjatutkijana tulin kirjoittaneeksi muistiin ja kuvanneeksi aineistoja enemmän kuin olisi ollut aivan välttämätöntä – etätöissä kaikki kootut omat muistiinpanot ja kuvatut arkistosivut tulivat käyttöön.

Seuraavaksi sitten ehkä ”Perkile-Klaus, elämä ja teot”? Tosin myös ”Mahtiporvari Valborg” voisi olla houkutteleva elämäkerta-aihe.

Ebba, Kuningattaren sisar on nyt kirjakaupoissa ja saatavilla myös äänikirjana.
Kustantamon sivu: https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar
Kirjoittajan muita julkaisuja 1500-luvusta ja historiasta ks. https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

Aiheesta muualla:
Haastattelu 4.5.2021 Kulttuuriykkösessä Pia-Maria Lehtolan vieraana https://areena.yle.fi/audio/1-50787444
Toimittaja Kalle Haatasen vieraana 7.5.2021 https://areena.yle.fi/audio/1-50827523
FT Kirsi-Maria Hytösen arvio https://kirsimaria.wordpress.com/2021/05/24/anu-lahtinen-ebba-kuningattaren-sisar/
FT Olli Bäckströmin arvio https://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2021/05/kuningattaren-sisar-ja-marskin-vaimo.html
Jorma Mellerin arvio https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/suomen-vihatuin-mies-ja-hanen-armollinen-rouvansa/
Arla Kanerva, ”Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html)

Tunnetusta Edelfeltin maalauksesta tehty opetustaulu.
Maalauksen syntyä voi seurata SLS:n julkaisemista Albert Edelfeltin kirjeistä:
https://edelfelt.sls.fi/personer/3006/stenbock-ebba/


Suomi, kolonialismi (tai etniset ja taloudelliset valtasuhteet tms. tjsp. by any other name?!) ja aika ennen itsenäisyyttä

Some-keskusteluissa nousee aina välillä kysymyksiä Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla.

Kolonialismiin tai imperialismiin liittyvät teemat eivät ole ydinaluettani, mutta yleisesti tapaan suositella tiettyjä mielestäni valaisevia teoksia ruotsalaisten tai novgorodilaisten suhtautumisesta suomen kieleen ja suomalaisuuteen sekä suomalaisten asemasta valtakunnanpolitiikassa, resurssien jakamisessa.

Koska aihepiiri tulee säännöllisesti esille, kokoan ajan säästämiseksi oheen joitakin usein suosittelemiani teoksia ja nimekkeitä. Täydennetään kun lisää tulee mieleen. Omissa nuoruuden artikkeleissa voi olla suht railakasta käsitteenkäyttöä, aina pitää jotain kokeilla. Lista ei ole kattava, mutta koska ajan säästämiseksi viittaisin joka tapauksessa näihin teoksiin, säästän aikaa kokoamalla teokset tähän. Siitä puuttuu ainakin ison Svenskt i Finland – Finskt i Sverige -hankkeen tuotanto. Muutamien otsakkeiden alle olen kirjotitanut joitain omia huomioita sisällöistä.

Omana huomiona totean, että Marko Lamberg toteaa yhtäältä, miten Suomen tultua osaksi Ruotsia ei juuri puhuta kielellisestä tai etnisestä erillisryhmästä ruotsalaisaineistoissa, ja samantyylisesti Mari Isoaho toteaa, että hämäläiset ym. katoavat Novgorodin kronikoista ja viholliseksi tuleekin Ruotsi, kun valtakuntien aluerajat alkavat määrittyä. Isoahon artikkeli on taas kriittinen tiettyjä Jukka Korpelan havaintoja kohtaan (orjakauppa &c.).


Isoaho, Mari. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Häme Novgorodin kronikoissa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2017.
Isoaho tarkastelee perinpohjaisesti Häme-mainintoja Novgorodin kronikoissa ja purkaa osin aiemman tutkimuksen tulkintoja.

Klockars, Birgit. Medeltida förbindelser mellan Finland och Västerås. Turun historiallinen arkisto 31, 1976.
1500-luvulla pohdittiin, että Ruotsin suomalaiset ovat hyvin hedelmällisiä, ja jos kuningas antaisi suomalaisille Ruotsin metsämaasta verovapauden muutamaksi vuodeksi, maa voittaisi siitä, ja suomalaispoloiset saisivat hekin palkkansa.

Korpela, Jukka. Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. SKS 2014.

Kuisma, Markku. Metsäteollisuuden maa — Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920. SKS 2006.
Otsikko taitaa sanoa aika paljon.

Kuisma, Markku. Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Siltala 2009.

Lahtinen, Anu. Piispa Hemming ja talonpojat yhteisillä apajilla. Kiista luonnonvarojen käyttöoikeudesta 1300-luvun Satakunnassa. Ympäristöhistorian näkökulmia. Piispan apajilta trooppiseen helvettiin. 1999.
Käsittelee 1300-luvun kalastuskiistoja ympäristöhistorian kehyksessä.

Lahtinen, Anu. Frontier and borderland. The use of natural resources in Medieval Finland from an environmental history point of view. Frontiers in the Middle Ages. Proceedings of the Third European Congress of Medieval Studies (Jyväskylä, 10-14 June 2003) 2006.
– 1999 artikkelin teemoja englanniksi.

Lamberg, Marko. Kestien ja ruokaruotsien aikaan. Murteet, kielet ja kansallisuudet myöhäiskeskiajan Pohjolassa. Keskiajan rajoilla. Atena 2002.
Kun Suomesta oli tullut osa Ruotsin valtakuntaa, ylätason aineistot eivät juuri kommentoi erillisen etnisen kansanosan olemassaoloa. Esim. Sturekronikassa ei finne-sanaa esiinny kertaakaan, vaan Suomessa käydyt taistelut ovat ruotsalaisten ja venäläisten välisiä. Lamberg arvelee, että kruunulla ja aristokratialla oli tarve korostaa valtakunnan yhtenäisyytttä keskiajalla. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa oppineet sen sijaan kuvasivat Suomea ja suomalaisen kansanosan erityispiirteitä.

Lamberg, Marko. Perceptions of Finns and Ethnic Boundaries in Sweden during the Middle Ages and the Early Modern Era. NORDEUROPAforum 1/2004.

Lamberg, Marko. Piikojen selviytyminen myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun Tukholmassa. Työteliäs ja uskollinen. SKS 2006.

Lamberg, Marko. Ethnic Imagery and Social Boundaries in Early Modern Urban Communities: The Case of Finns in Swedish Towns, c. 1450-1650. Shaping Ethnic Identitities. Ethnic Minorities in Nothern and East Central European States and Communities, c. 1450-2000. East-West Books Helsinki 2007.

Lamberg, Marko. Noitaäiti — Malin Matsintyttären tarina. SKS, 2020.
Lamberg, Marko. Häxmoder — Berättelsen om Malin Mattsdotter. SLS – Natur & Kultur 2021.
Kirja kertoo noitana poltetun Malin Mattsdotterin tarinan ja pohtii myös, mitä syntyperäinen ”suomalaisuus” merkitsi Malinin elämänvaiheissa.

Lähteenmäki, Eila. Ruotsin suomalaismetsien synty. Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasa-kaudella. SKS 2002.
Miten Suomesta päädyttiin Ruotsiin vanhemmalla Vaasa-kaudella.

Massa, Ilmo. Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki 1994.
Aihepiirin klassikko, toki varhaisimmat ajat runtattu aika tiiviiseen pakettiin.

Renvall, Pentti & Halila, Aimo. Suomen kansanedustuksen vaiheet 1850-luvun puoliväliin. 1962.
Kuka edusti, miten edusti, millä mielellä edusti valtiopäivillä ja muuten vaan Suomen aluetta mainitulla ajanjaksolla.

Tarkiainen, Kari. Finnarnas historia i Sverige 1-3.

Toivanen, Tero. Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. Helsingin yliopisto, e-thesis 2018.

Kompakteja osuvia tuokiokuvia

117976992_667542740787238_3550199607313470111_o

Aina joskus ehdin ostaa ja lukea jotain uutta. Taivassalon kirja on mainosteksteissä ja kirja-arvioissa ehkä kehystetty vähän turhankin konkreettiseen suhdekiemuraan, mikä voi herättää mielikuvia Lena Anderssonin Ester-kirjojen kaltaisista taiteilijalemmen käänteistä. Kyllä, tarinan kantavana juonena on mahdoton rakkaus, mutta sitä ei ole tarpeen kehystää kovin konkreettisesti, eikä itse kirja kehystä sitä erityisen tarkkaan.

Kirja elää tarinan kanssa ja ilmankin, tuokiokuvina elämästä, jossa on läsnä vaikea kaipaus ja mahdottomia toiveita (ja hajoavia pesukoneita), monella tapaa yleisesti tunnistettavasti (valo lankkulattioilla, askeleet jotka siirtävät lehtiä ja soraa). Kompakti koonti tarinafragmentteja ja elämän ristiriitaisuuksia 2000-luvun maailmasta virtuaalisine päiväunikirjoineen.

Ja onneksi nykyään Wertherin tai Anna Kareninan ei tarvitse kuolla lopussa. Aihesta voi olla tarkkaa tutkimustakin, joskus tein sattumanvaraista omaa laskelmaa siitä, että 1800-luvun alkupuolella nainen kuoli helposti jo siitä, että joku rakastui häneen epäsopivasti, ja pitkään vähintään siinä tilanteessa, että itse rakastui epäsopivasti. Myöhemmin oli ilmeisesti moraalisesti riittävää esimerkiksi vain ajautua elämänmittaiseen yksinäisyyteen, mutta nykyään voi myös jatkaa elämäänsä.

Mikä on ihan hyvä, koska useimmiten elämä jatkuu, ja siitä on hyvä kirjoittaa.

http://www.teos.fi/kirjailijat/hannele-mikaela-taivassalo.html
http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2020-syksy/lopussa-minun-pit%C3%A4isi-kuolla.html

 

 

Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.

 

Menneisyyden naisia / Women of the Past

 

Turku_Jyvaskyla_helmi2005 057

A printed copy, to be used for history lessons at schools, of a painting ”Hertig Karl insults the corpse of Klas Fleming”, by Albert Edelfeldt, 1878

 

The Blogger has recently published six short biographies of women who actively contributed to Swedish (and Finnish) society between 1300-1700. The biographies are available both in English and Swedish. They are published as part of the The Biographical Dictionary of Swedish Women (SKBL) that aims to improve the availability of biographies of women. In SKBL you can find the following (and 1000 other!) entries:

———————————–

Ohjaan usein opiskelijoita etsimään tietoa Svenskt biografiskt lexikonista eli Ruotsalaisesta elämäkertahakemistosta. Kyseessä on 100 vuotta työn alla ollut julkaisu, ja teoksen elämäkerta-artikkelit ovat usein hyödyllisiä myös Suomen historiasta kiinnostuneille, onhan maallamme pitkä yhteinen historia ja vuoden 1808 jälkeenkin moni merkkihenkilö on vaikuttanut niin Suomessa kuin Ruotsissakin. – Mutta SBL-julkaisuhanke on aloitettu ja sen julkaisuperusteet lukittu 1920-luvulla, jolloin monia naisia ei pidetty historian kannalta kovinkaan kiinnostavina. Etsipä esimerkiksi tietoa Gunilla Besestä – käteen jää pari tiedonmurua hänen isänsä ja miehensä elämäkerta-artikkelien kautta.
https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=18124
https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=18162

Svenskt kvinnobiografiskt lexikon pyrkii korjaamaan tätä vajetta, ja hankkeessa on jo julkaistu yli 1000 ruotsalaisen naisen elämäkertaa. Vuosi sitten kävin läpi näitä naisia ja aloin miettiä, että muutamakin Ruotsin ajan Suomessa vaikuttanut nainen ansaitsisi päästä mukaan. Listasin pikapikaa muutaman naistoimijan, joiden elämää olin tutkinut ja joista olin itse kirjoittanut tai kirjoittamassa. Muutamasta oli ilmestynytkin lyhyitä elämäkertoja toisaalla, mutta katsoin käyneeni alkuperäisaineistoa ja uusinta tutkimusta läpi siten, että elämäkertatietojen päivitys olisi paikallaan. Esimerkiksi Christina Regina von Birchenbaumin elämää käsitelleistä tutkijoista harva näyttää tutustuneen alkuperäisaineistoihin (joista kirjoitin viime vuonna, ks. esim. https://anulah.wordpress.com/2019/09/02/cherchez-la-femme-arkistojen-naiset/ tai kaikki aiheeseen liittyvät bloggaukseni).

Laitoin täydennysehdotuksen SKBL:lle – toiveeni oli tuoda esiin myös Suomen alueella vaikuttaneiden naisten toimintaa, ja lisäksi ylimalkaan vanhempien vuosisatojen naisten elämäkertoja. Naistenpäivän 2020 alla ovat nyt ilmestyneet oheiset kuusi elämäkertaa sekä ruotsiksi (linkit alla) että englanniksi (linkit yllä). Lisääkin kerrottavaa olisi, mutta standardimallisen elämäkerran kirjoittaminen ei ole ihan kevyt homma, vaikka (tai koska) pitää kirjoittaa lyhyesti tietyn rakenteen mukaan. Nämä (ja tuhat muuta!) elämäkertaa siis ruotsiksi (ja ainakin osin myös englanniksi) nyt luettavissanne. Henkilökohtaisesti olen todella iloinen, että pikainen päähänpisto tarjota kuutta elämäkertaa on johtanut näin hyviin tuloksiin.

 

Kotikunnaan Rilla ja ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotismuistopäivä on juuri takana. Aika moni suomalainen tyttöoletettu lienee lukenut itsensä 1. maailmansotaan Kanadan kotirintamaa kuvaavan ”Kotikunnaan Rillan” (Rilla of Ingleside, alk. 1921) teinitytön kasvukertomuksen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Rilla keskittyi kuvaamaan omaa nuoruuttaan päiväkirjateksteissään, mutta samalla ensimmäisen maailmansodan velvoitteet ja kotirintamaan vaikeudet tulivat osaksi hänen elämäänsä, ja maailmansodan päättyessä hän oli jo varsin aikuinen nuori nainen.

Ensimmäisen maailmansodan uhreja edusti teoksessa Rillan runoilijaveli Walter Blythe (sekä liian aikaisin harmaantuneet ja invalidisoituneet Glenin kylän pojat). Walteria oli jo lapsena kiehtonut tarina Hamelnin pillipiiparista, ja hän tuli kuuluisaksi (John McCraen hengessä kirjoitetulla) runollaan Huilunsoittajasta, joka vei koulupojat mukanaan kuolemaan suureen taisteluun.

Kirja nostaa esiin monenlaisia aikalaistuntoja – ainakin narratiivissa rikkumattoman lojaalisuuden brittiläistä imperiumia kohtaan, naisten tuohtumuksen, heillä kun ei ole äänioikeutta (paitsi poikkeustilanteissa niillä, joilla on perheenjäsen rintamalla) tai Walteria kaipaavan Una Meredithin surun, koska kihlaamattomana hänellä ”ei ole maailman silmissä oikeutta valittaa”.

Oletan, että kirja, kuten osa muistakin Montgomeryn kirjoista, käyttää myös hänen omia kirjeitään ja päiväkirjojaan, vaikka hän itse oli tietysti jo varttunut ihminen. Kotikunnaan Rillaa kirjoittaessaan hän ajatteli uuden maailman syntyvän annetusta uhrista. Sotasankarien uhri oli muutenkin monien puheenaiheena maailmansotien välisenä aikana.

1940-luvun alussa Montgomery kirjoitti pessimistisemmän teoksen, joka on ilmestynyt 2009 nimellä Blythes are Quoted suomeksi vuonna 2010 nimellä Annan jäähyväiset. Toisen maailmansodan aikaan kirjoitettu teos oli monestakin syystä paljon illuusiottomampi kuin poikkeuksellisen yhteiskunnallisen rakennusprojektin visioiva Kotikunnaan Rilla. Siinä Blythen perhe lukee äiti-Annan ja Walter-pojan runoja, mukana on myös itse runo Huilunsoittaja.

Montgomery kertoo, että Walter kaatui Courcelettessa, ja päättää teoksen sotatraumaa kuvaavaan Walterin runoon pistinhyökkäyksen haavoittamasta vihollisesta ja tämän kuvan armottomasta mieleen painumisesta: ”poika jonka tapoin ilomielin, tuo soma poika yhä maassa kiemurtaa”. Tämän runon luettuaan Walterin äiti, vuosikymmeniä aiemmin valoisa Vihervaaran Anna, toteaa: ”Walter … ei olisi ikinä kestänyt muistojaan… ja jos hän olisi nähnyt heidän turhan uhrauksensa heijastuksen tässä uudessa, kaameassa holokaustissa…” Sodasta palannut poika Jem (James) Blythe vastaa sitaatilla, jonka mukaan unohdamme, koska meidän on pakko.

Jos liikaa unohdetaan, tuntuu kuitenkin seurauksena olevan, että samoja virheitä toistetaan uudestaan ja uudestaan. Vuoden 1918 jälkeen monissa maissa huudettiin ”ei koskaan enää sotaa”, mutta tarvittiin vain kaksi vuosikymmentä, ja oltiin uudessa vielä totaalisemmassa sodassa. Tekisikin mieli kääntää Jemin lausuma toisin päin ja sanoa, että meidän on muistettava, meidän on pakko.

Big Mama Thornton

On kuvaavaa, että Big Mama Thortonista (Winnie Mae Thornton, 1926-1984) on vain tämä yksi varsinainen elämäkertateos, joka ilmestyi vuonna 2014 – ja senkin kirjoittamisen ja ilmestymiseen tarvittiin saksalaisen politiikantutkijan, poliitikon ja vammaisten oikeuksien puolustajan Michael Spörken innostus, joka taas heräsi Big Brother & the Holding Companyn ja Janis Joplinin esittämän Ball and Chain -laulun kautta (laulu on Big Mama Thorntonin). Spörken kokoamissa lähteissä ja muistelmissa tulee pitkin matkaa vastaan ne monet vaikeudet ja rajoitukset, joita musta naispuolinen laulaja kohtasi rotuerottelun aikaisessa USA:ssa.

Esiintymisen ja menestymisen mahdollisuudet olivat mustille erilaiset alkaen esiintymispaikoista, esiintymisajankohdista, näkyvyydestä ja palkkioista. Kiertueista päästiin tiedottamaan mustille tarkoitettujen radioasemien kautta tai kaiutinautoilla pari päivää ennen esitystä. Myös valkoisia kiinnostuneita kuulijoita saapui paikalle, mutta heillä oli omat ”karsinansa” eivätkä mustat esiintyjät tai valkoiset kuulijat saaneet kohdata toisiaan esimerkiksi nimikirjoitusten jakamista varten. Big Mama Thornton saattoi olla tähti ja hänen esittämänsä alkuperäinen Hound Dog (jossa sanatkin käyvät enemmän järkeen) suuri menestys, mutta tämä menestys ei esiintyjälle itselleen realisoitunut samalla tavoin kuin hänen inspiroimilleen nuoremman polven tähdille. Kun koulunkäyntikin oli perhevelvoitteiden vuoksi jäänyt vähiin, oli laulajan sitä vaikeampi pitää huolta oikeuksistaan palkkioiden ja sopimusten suhteen.

Kiinnostava kontrasti syntyy Euroopan ja USA:n välille, sillä Euroopassa kiertueita eivät rajoittaneet ainakaan ohjelmallinen rotuerottelu. Euroopan-kiertueelle lähteneet Thornton ja hänen seurueensa vaikuttuivat siitä, että esityksiä kuunneltiin hiiren hiljaa, kunnes lopussa kuulijat nousivat taputtamaan käsiään seisaallaan. Big Mama Thorntonin Euroopan-kiertueeseen 1972 on muuten merkitty myös esiintymispaikka ”Finlandia” ja majoitus Helsingin Vuorikatu 17:n Hospitsissa.

Spörken kirja ei ole kerronnallisesti tai analyyttisesti varsinainen lukuelämys – ylimalkaan tällaisten artisti-elämäkertojen ongelmana on tavaton detaljisuus asioissa, jotka eivät aukene skeneen perehtymättömille, ja laajojen tulkintayhteyksien puuttuminen. Joitakin aiheita, kuten esiintyjätoverin väkivaltainen kuolemaa, alustetaan pitkään ja toisteisesti, jotkut uran suuret käänteet taas ohitetaan maininnalla. Thorntonin elämässä on ollut tragedioita, jotka teos sivuttaa viittauksenomaisesti, mutta jää epäselväksi, onko ne sivuutettu eettisistä syistä, lähteiden puutteessa vai mielenkiinnon puutteessa. Vähän alkoholia käyttävän on vaikea viitteellisistä huomioista hahmottaa, miten alkoholinhuuruisia varsinkin esiintymispaikkojen takahuoneet olivat, mutta maininnat tappeluista ja holtittomasta aseiden käytöstä antavat siitä osittain kuvaa.

Tyylillisesti tulee myös mieleen Buster Keatonin omaelämäkerta, jossa elämäntarina on kerrottu varsin yksinkertaisesti, kouluja käymättömän ja osin järjestelmän turhauttaman henkilön tarinana. Ehkä esiintyjän elämä ei aina käänny kielelliseksi analyysiksi, jos työkin on ollut pikemminkin tilanteisiin menemistä ja tekemistä, eikä esiintymiskeikkojen virrassa ole välttämättä erityistä kerronnallista jännitettä. Spörke välttää joka tapauksessa useiden wikipediassakin elävien myyttisten tarinoiden vahvistamista ja lähdekritiikki näyttää olevan kohdillaan. Tärkeää on, että teos on viitteytetty ja sitä varten on tehty alkuperäistutkimusta ja monia haastatteluja. Thorntonin elämässä olisi vielä varmasti useammankin kirjan verran analysoitavaa ja tutkittavaa.

Michael Spörke 2014: Big Mama Thornton. The Life and Music. McFarland & Company, Inc., Publishers, North Carolina. 188 sivua.

Punaisen terrorin päivä Hyvinkäällä

Blogiteksti on aiemmin, 18.2.2018, julkaistu saman bloggaajan kotiseutublogissa
Hyvinkään harjumailta.

Huhtikuussa ja toukokuussa 2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta Hyvinkään valtauksesta ja sen jälkeisistä kenttäoikeustuomioista. Sitä ennen, 18.2.2018, tuli kuitenkin sata vuotta Hyvinkään synkimmän punaisen terrorin päivä. Pari viikkoa aikaisemmin Hyvinkään lentävä osasto oli surmannut useita henkilöitä Hyvinkäällä, Kaukasissa ja Vihdissä. Helmikuun 18. päivänä punaiset pidättivät ja surmasivat kaikkiaan kahdeksan henkeä.

Surmatöihin on haettu selitystä ylhäältä tulleista käskyistä ja turkulaisesta lentävästä osastosta.  Mukana oli kuitenkin suurelta osin paikallisia punaisia, ja näiden punaisten hallusta löydettiin myöhemmin murhattujen omaisuutta.  Vangitsemisten välittömänä perusteena mainittiin aikalaislähteissä ja muisteluissa ”surullisenkuuluisa murhalista”. Samaan aikaan kun punaisen kunnallistoimikunnan jäsenet ja oikeus kovistelivat entisiltä kunnanisiltä kunnan varoja, punakaartilaiset tekivät heidän luonaan kotietsintöjä. Tällaisen etsinnän yhteydessä ilmeisesti löytyi lista tai listoja, joita arveltiin valkokaartilaisen nimiluetteloksi.

Murhille löytynee selitys siitä paikallisesta tilanteesta, jossa Hyvinkään punainen hallinto oli helmikuun puolivälissä. Hallinto kamppaili olemattomien varojen, huolestuttavien uutisten ja huhujen sekä hirvittävän tarvike- ja ruokapulan paineessa. Syrjäytetyn kunnallislautakunnan jäsenillä oli yhä hallussaan kunnan luottosekit ja kunnan arvopapereita. Lisäksi kaipailtiin torikassaa, johon oli koottu torimaksuja kauppiailta ja josta punainen hallinto selvästi toivoi apua rahapulaansa.

27336293_1530091140423294_7691626412693895503_n

Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja ilmoitti helmikuun 1918 jälkipuoliskolla, että Hyvinkäällä oli saatu kiinni valkokaartilaisten nimilista ja tietoa asetilauksista. Tiedonantaja jätti mainitsematta, että 18.2.1918 Hyvinkäällä oli tämän johdosta teloitettu kahdeksan kuulusteluihin kutsuttua. Oikeastaan uhreja oli yhdeksän, sillä ammutuista Matilda Karolina Juhola oli viimeisillään raskaana. Hänet oli kutsuttu kuulusteluihin maan alle paenneen miehensä puolesta. Kuva on Hyvinkään kaupunginmuseon facebook-päivityksestä.

Pari päivää ennen murhia, 16.2.1918, punainen kunnallistoimikunta päätti, että jos julkinen lehtiuutinen ei saisi kunnan entisiä toimijoita tulemaan paikalle, asia siirrettäisiin syyttäjän käsittelyyn. Seuraavana päivänä, 17. helmikuuta, Hyvinkään työväen talolla kokoontui järjestyneen työväen kokous, jossa julistettiin, että punakaartin oli oltava aina valppaana, ”sillä Porvariston jarrutuksesta työväen pyrkimyksiä vastaan on tehtävä loppu”.  Luultavasti Hyvinkään kunnan varojen epäselvä tilanne ja työväen kokouksen antama kehotus toimivat yhtenä kimmokkeena seuraavan päivän väkivallanteoille.

Surmille oli joka tapauksessa paikallinen motiivi: valkoisen ”varjohallinnon” kitkeminen.  18.2.1918 useiden kotien ovilla seisoikin kaartilaisia, jotka vaativat epäiltyjä kuulusteluihin. Kahdeksan kuulusteluihin vietyä surmattiin. Uhrien joukossa oli pakkamestari Otto Sigfrid Heinonen, jota paikalliset arvostivat yhteiskuntaryhmään katsomatta. Helmikuun verityöt järkyttivät ihmisiä perin pohjin, ja myös punaisen siviilihallinnon papereissa näkyy korjausliike. Järjestäytyneen työväen kokous, joka oli 17.2. vaatinut punakaartilta tiukkoja toimia, ilmaisi nyt 21.2. vastalauseensa tapahtuneesta:

Työväen neuvosto joka toimii Sos.de puolueen poliittisena elimenä Paikkakunnalla, on yleistä tilannetta silmällä pitäen havainnut, tekoja joita ei edes sotilaallisessakaan tarkoituksessa voi pitää puolustettavana. Ja jotka Punasenkaarttin ylijohto ja Suomenkansanvaltuuskunta päiväkäskyssään ja julistuksissaan on ankarasti tuominnut. Kokous lausui myöskin paheksumis-lauseen näille menettelyille.

Kun Otto Sigfrid Heinonen haudattiin seurakunnan lahjoittamaan sukuhautaan, oli hautausmaa muistelijoiden mukaan täynnä väkeä. Paikalla oli punaisten aseistettuja partioita, eikä varsinaisia puheita uskallettu pitää. Muistelujen mukaan ainoan seppeleen laski kansakoulun johtokuntaan kuulunut Maija Rajala, joka samalla lausui: ”Totuus ei pala tulessakaan.”  Olojen arkaluontoisuutta kuvastanee se lakoninen tapa, jolla kirkolliskokous totesi, että ”pakkamestari Heinosen jälkeen” oli valittava uusi seurakunnan isännöitsijä.  Toukokuussa uskallettiin puhua suorasanaisesti murhasta.

Väkivallan uhka ei poistunut, joskaan tämän jälkeen Hyvinkäällä ei punaisen vallan aikana saanut surmansa kuin yksi henkilö. Maaliskuun lopussa Hyvinkään vallankumousoikeuden syyttäjä pyysi silti aseman seudulle oikeusapua ja sotilaallista voimaa, jotta järjestys saataisiin pysymään.

Uudenkylän koululla, Jokelan ja Kaukasten tehdasyhdyskuntien lähimaastossa, punakaartilaiset epäilivät opettajan järjestämää jatkokurssia valkokaartilaisten salaiseksi koulutuskurssiksi. Osallistuttuaan itse talven mittaan jatkokursseille punakaartin edustajat kuitenkin totesivat, ettei kursseilla käsitelty mitään epäilyttävää. Uudenkylän tapahtumat kirjattiin kyläkoulun johtokunnan pöytäkirjaan kesäkuussa 1918, ja kerrontatapa tuntuu korostavan, että asiallisella ja avoimella käytöksellä oli vältetty epäluulojen kärjistyminen ja pahemmat verityöt. Pöytäkirjaan kuitattiin myös, että opettajan pihalla oli ammuskeltu iltaisin, mutta koska ammukset eivät osuneet koskaan taloon, oli teot tulkittava lähinnä pelotteluksi. Pelottelukin jätti silti muistijäljet sekä aikuisiin että lapsiin.

Lisää vuoden 1918 tapahtumista Hyvinkäällä mm. blogin pitäjän teoksesta Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia (Siltala & Hyvinkään kaupunki 2017) http://www.siltalapublishing.fi/kirja/301/.  Hyvinkään kaupunginmuseo järjestää 21.4.2018 seminaarin vuoden 1918 tapahtumista Hyvinkäällä (Sisällissota Hyvinkäällä 1918 -seminaarin tiedot facebookissa).

kirjankansi2017

Spes farmaciae – farmasian toivot

Käsittämätöntä kyllä (vastahan se oli eilen jne.), on näköjään kulunut 20 vuotta siitä, kun yhdessä Touko Issakaisen kanssa kirjoittamani Spes farmaciae (farmasian toivot, 1998), Yliopiston farmasiakunnan historia, näki päivänvalon. Tämä muistui mieleeni, kun huomasin, että tällä viikolla (15.2.) oli Sipin päivä – farmasian opetuksen ja farmasian opiskelijoiden kannalta tärkeän Sipi Siintolan (1885-1953) nimipäivä. Samalla siis on myös Yliopiston farmasiakunnan 130-vuotisjuhlavuosi.

Oma ainejärjestöni on tietysti Kritiikki ry. (tänä vuonna 60 vuotta, muistakaa osallistua tabula gratulatoriaan!), mutta ehdin oikeastaan ensin aktiivisemmin historiankirjoittajana perehtyä YFK:hon ennen kuin aloitin urani Kritiikin kopo-vastaavana ja pj:nä. Vuosina 1996-1998 kirjoitin ja toimitin Touko Issakaisen kanssa paitsi Yliopiston farmasiakunnan, myös Farmasian laitoksen (nykyään Farmasian tiedekunta) historian Fiat lege artis (1997). Kaksoisjulkaisua tehdessä tulivat tutuiksi niin YFK:n toimisto, Helsingin yliopiston arkisto kuin farmasian laitos upouusine tiloineen Viikin kampuksella.

Yliopistollinen farmasian opetus oli pitkään järjestetty eri tavalla kuin ”tavallinen” yliopisto-opetus. Tutkintoon ei vielä ennen II maailmansotaa edellytetty ylioppilastutkintoa, ja sekä farmaseutti- että proviisoritutkinnossa keskeistä oli apteekkiharjoittelu. Jo 1800-luvulla kuitenkin vakiintui käytäntö, jonka mukaisesti proviisorialan opiskelijat suorittivat laboratorio-opintoja Helsingin yliopiston kemian laboratoriossa. Vähitellen tämä opetus eriytyi farmasian opetukseksi.

Farmasiakunnan ja farmasian opetuksen historiassa tärkeä hahmo on Sipi Siintola, joka tuki alan kehittymistä ja opiskelijoiden toimintaa tavattomalla omistautumisella. Siintolan merkitys oli sitäkin tärkeämpi, kun 1930-1950 -lukujen farmasian yksikössä muilla johtavilla opettajilla ei aina ollut aikaa tai mielenkiintoa ajatella opetusta tai opiskelijoiden parasta. Vähän ennen kuolemaansa Sipi Siintola perusti nimikkorahaston, jonka tuotoilla YFK aikoinaan lahjoitti Helsingin yliopistolle biofarmasian professuurin.

6475 . N158568

Hietaniemen kappelin edusta, apteekkari Sipi Siintolan (e. Ilén, s. 9.4.1885, k. 16.2.1953) hautajaiset, hautasaatto. Valokuvaaja Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo. Etualalla näyttää olevan Yliopiston farmasiakunnan lippu. https://www.finna.fi/Cover/Show?id=hkm.HKMS000005%3Akm0000lslr&index=0&size=master

Havainto Siintolan merkittävästä vaikutuksesta johti allekirjoittaneen aloittavan historiantutkijan mielessä pieneen painajaiseenkin, sillä muistan yhä elävästi, että alkuvuodesta 1997 Sipi ilmestyi unessa lukemaan olkapääni yli siihen mennessä kirjoittamaani farmasian historiaa ja pudisteli kriittisesti päätään. Tomerruin siitä herättyäni tuumimaan, että minähän kirjoitan mitä itse parhaaksi näen.

Kirjoitin kyllä joka tapauksessa oman osuuteni Sipi Siintolaa kiitollisena muistaen. Hänen apunsa tuntui vielä haudan takaakin, sillä YFK:n arkistoista löytyi hänen juhlapuheensa, jonka avulla saimme uudelleenajoitettua YFK:n, silloin Farmasiankandidaattiklubin, ensimmäisen toimintavuoden. Tuon hankkeen aikana kokosin myös farmasia-alan naisistumista käsittelevän aineiston, joka on odottanut realisoitumistaan tutkimukseksi. Ehkä kohta pian, jos kustantaja osoittautuu myötämieliseksi.

Kirjoitin farmasian historiaan liittyen hiljattain myös toisen blogitekstin, jossa aiheena on ennen kaikkea tieteentekijöiden sekä kansallisen ja kansainvälisen tieteentekemisen haasteet poliittisesti kireinä aikoina: Tutkijat tuuliajolla.

 

« Older entries