Suomen paras historiablogi etsinnässä / Finlands bästa historieblogg efterlyses

Tämä ei ole varsinainen blogilastu vaan puhvi. Olen itse valintaprosessissa ollen jäävi, mutta odotan tuloksia mielenkiinnolla:

LÄHETÄ EHDOTUS PARHAAKSI HISTORIABLOGIKSI 15.8.2012 MENNESSÄ
http://agricola.utu.fi/blogipalkinto/
historiablogipalkinto (at) gmail.com

FINLANDS BÄSTA HISTORIEBLOGGAR EFTERLYSES, deadl. 15 augusti 2012
– föreslå en blogg, se http://agricola.utu.fi/blogipalkinto/sv/
historiablogipalkinto (at) gmail.com

Undertecknad är jäv men ser fram emot att få se resultatet  🙂

Lisäys 16.9.2012 Tässä Storify-koosteessa on tietoa hankkeen alkuidean synnystä  ja kehittelystä hetki hetkeltä.  🙂  http://storify.com/K_KM_K/miten-historiablogi-palkinto-syntyi

Mainokset

Back to Aarhus / Århus 15,5 år senare

An illustrated comparison on two conference visits in Aarhus, 1996 & 2012, with a short commentary in Swedish & English, mainly for Nordsaga veterans hanging out there. The Nordsaga Conferences taught us a lot about Nordic cooperation and conferences, besides of which there was the usual amount of various sturm-und-drang of young human beings to be  experienced.

Denna vecka, på en konferens i Århus, råkade jag läsa min kollegas fil.dr. Eva Ahl-Waris bloggning om inhemskt och nordiskt samarbete under 1990-talet (http://avdankadakademiker.blogspot.com/2012/03/historicus-nya-hagkomster-litet-om-hsf.html). Det var  i Århus där det ordnades en nordisk konferens för studenter i historia i november 1996. Legendariska nordiska Nordliv/Nordsaga-konferenser Åbo/Turku 1995, Århus 1996, Reykjavik 1997 & Tromsö 1999 (legendariska för oss deltagare i alla fall) ordnades före allt material började skickas som attachment och före man kunde hitta alla tidtabeller på DB:s sida. Efter hemkomsten letade jag efter bilder och texter om resan 1996. Jag verkar inte ha haft kameran med mig år 1996, men nedan ser ni några bilder och dokument som visar skillnader mellan Århus konferens förr och nu. Det hände också en hel del annat, och Eva berättar lite gran om resor i sin blogg. Som utbytestudent i Uppsala deltog jag inte i den extralegendariska bussresan från och till Finland.

Scanrail 1996, Uppsala – Århus.

Tidtabeller Uppsala – Århus 1996. There was no such thing as the present day http://www.db.de.

In comparison, glimpses of traveling in 2012: Aarhus Airport.

Was there a Rema 1000 around here in 1996 as well? This one sure looks familiar.

Aarhus University main building, a conference venue (among other buildings) for students of history in 1996. The Ring road offered an element of surprise.

Aula of the University, venue for several key note lectures in 1996. As Eva Ahl-Waris writes in her blog, some participants also cut some lectures, I am afraid I was no exception. I tried to find some notes on lectures, but to no avail. Cannot have skipped all presetations, though.

Is there some light at the end of the tunnel? In 1996, we took this tunnel beneath Nordre Ringgade to have a lunch at the Student House.

In 1996, the conference papers were still sent to Århus as prints or typewrited texts, complete with a typewrited covering letter. Information for participants was also sent via air mail. No conference homepages or ”for latest changes, please see the final programme as an attachment” messages.

Nordsaga Conference Leaflet 1996.

The programme for 1996. It is a pity (I guess) that only a little information survives of the student workshops, their participants and topics. I remember some heated discussions dealing with the role of Denmark in the Union of Kalmar, though.

Judging from this programme of a student conference that was going on in Aarhus in the year 2012 (I did not participate in this one, though), the students of today are more ambitious in their choice of topics.

Old School typewrited ruminations of an anonymous Århus 1996 presentation. The topic ”power” seems to have followed the author ever since.

I am relatively confident that this was the location for the conference party in 1996. The was a student party going to get started in 2012 as well.

Aarhus University, new campus in 2012, place for a meeting for the project Gender and the European Town, the first publication of which seems to have a preliminary existence in Amazon already!

The beautiful entrance to the old Aula in 2012.

Historian havinaa, prinsessoja ja ruudinkatkua

The blogger has started to tweet a chronicle (in Swedish) by Klaus (Clas, Klas, Claes) Hermansson Fleming (Lord till Lehtis Manor in present day Finland, d. 1616). See https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi

Bloggaren har börjat twittra Klaus (Klas, Clas, Claes) Hermansson Flemings till Lehtis (d. 1616, inte den ”giftige flemmingen” Clas (Klaus, Klas, Claes) Eriksson Fleming som dog 1597) krönika Memoriale chronicum i https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi för att få några nordiska exempel på hur det förflutna kan presenteras (se tex. https://twitter.com/#!/samuelpepys). Bloggaren har publicerats om Flemingarna också på svenska i sin bok Anpassning, förhandling, motstånd (SLS-Atlantis 2009) mm.

Prinsessahuumaa on ilmassa ja laukauksiakin on ammuttu pienen Itä-Göötanmaan herttuattaren, kruununperijä-Estellen kunniaksi (olkoon hän onnekkaampi kuin jotkut samaa maapalaa herttuakuntana hallinneet!). Samoja teemoja löytyy myös Mynämäen Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616, wikipediassa lyhyesti) kronikkatekstistä Memoriale chronicum. Siellä raportoidaan aikakauden tapaan melko niukasti keskeiset kuninkaallisten syntymät, ruudin keksimisen kaltaiset vanhan ajan kiintoisat sattumukset, taistelut sekä kronikoitsijan omat edesottamukset.

Nyt Klaus on siirtynyt nykyaikaan osoitteeseen https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi. Aloin eilettäin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermanssonin kronikkaa twitterissä, jotta saisimme jonkun kokeellisen pohjoisen vastineen esimerkiksi Samuel Pepysin päiväkirjamerkinnöille (https://twitter.com/#!/samuelpepys). Kronikka on myös suomennettu 1950-luvulla, mutta kun historiantutkija on tämmöinen alkukielisen arvostaja, otetaan nyt koekierros ruotsiksi, katsotaan mitä jatkossa.

Tästä Klaus Flemingistä olen aiemminkin jutellut jotain (https://anulah.wordpress.com/2009/09/13/flemingien-maisemissa/). Hän jäi kaimansa, rautamarski Klaus Flemingin (k. 1597) varjoon, mutta oli aikoinaan melko tärkeissä hallinnon tehtävissä ja kävi ulkomailla yliopistossakin, missä tosin joutui eroamaan arrogantin ja väkivaltaisen käytöksensä takia.

Latinankielisissä muistelmissaan Res in Finnia hän esitti itsensä rauhantahtoisena (, mutta esimerkiksi Ulla Koskisen tutkimuksissa (esimerkiksi tuoreessa väitöskirjassa Hyvien miesten valtakunta) on ilmennyt, että aikalaiset eivät pitäneet häntä kovinkaan leppoisana kaverina. Hän myös hortoili vähän onnettomasti poliittisten vastakkainasettelujen välimaastoss (siitä kerrotaan lisää esimerkiksi Mirkka Lappalaisen teoksessa Susimessu).

Kuvassa on Hangon edustalle Hauensuolen saarelle kaiverrettu vaakunapari. Matkustajat pysähtyivät alueelle usein odottamaan suotuisia tuulia ja pysähtyessään he kaiversivat tai kaiverruttivat vaakunansa ja nimensä kallioon. Tässä on Lehtisten Klaus-herran ja hänen vaimonsa, Kankaisten Horn-sukuun kuuluneen Elin-rouvan vaakunat vuodelta 1586.

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli hankaluuksia erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit ja Elinit. Klausia kutsuttiin lähteissä “Lehtisten Klaus-herraksi” tai “nuoreksi herra Klauksi”. Yllämainitun Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko ja pari kaukaista serkkua nimeltä Elin Fleming, ja Klausin veli Magnus oli hänkin naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa. Olen pariinkin kertaan repinyt hiuksiani, kun olen koettanut selvittää, kuka näistä rouva Elineistä oli se, joka järjesti Johan Flemingille asianmukaisen verhoilun mestauslavalle (tapauksesta lisää vanhassa blogilastussa ja tässä artikkelissa). Useakin näistä Elineistä joutui kokemaan kovia 1590-luvun sotatoimien aikaan, ja niistä on sanottu sananen toisissa kronikoissa, joihin voidaan palata tuonnempana.

KIRJALLISUUTTA

Fleming, Klaus (Hermansson) ”Memorial Cronicum”. Ilmestynyt lähdejulkaisussa Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och början af 17de århundradet. (E. Grönblad.) Andra Flocken. Första Häftet. Helsingfors, J. Simelii Arfwingar 1856.

Vuori, Tauno: Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikat. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 12. Toim. Arvo Viljanti. Varsinais-Suomen Maakuntaliitto, Turku 1953. (sisältää suomennoksen Klausin tekstistä otsikolla ”Muistikronikka eli muistettavien tapahtumien luettelo vuodesta 1380 syyskuun 10 p:vään 1591…”)

—————————

Kirjoittaja on käsitellyt Flemingin sukupiiriä muun muassa väitöskirjassaan Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä monissa artikkeleissa. Prinsessauutisointia on käsitelty teoksissa Skandaali! Historian parhaat lööpit (2006) sekä Pohjolan prinsessat (2009, 2. p. 2010) . Hän on myös penkonut vanhoja kronikkatekstejä ja muistiinpanovihkoja ja koettaa julkaista jotain lisääkin jahka tässä nyt konsa.

History in Words and Images. Ed. Hannu Salmi. Turku 2005.

Piiat ja prinsessat

Bloggaren funderar på tilltalsord som ”piga”, ”jungfru”, ”fröken”, ”mamsell”, ”madam”, ”prinsessa”,  som i början har varit beteckningar för förnäma kvinnor. Mera information kan hittas tex. via SAOB.

Kun sanomalehdessä julkaistaan  lasten syntymäpäiväonnitteluja, tyttöjen kohdalla on suhteellisen tavanomaista onnitella ”perheen prinsessaa”, ”pientä prinsessaa” jne. jne. Tämä prinsessa-sanan käyttö vähän joka käänteessä tuntuu välillä väsyttävältä.

Toisaalta, jos ajattelee vastaavien puhuttelusanojen historiaa, ilmiöllä on vastineensa menneisyydessäkin. Aikoinaan myös sanat piika, neito/neitsyt, neiti ovat viitanneet nimenomaan ylhäisiin naimattomiin naisiin. Koska suuri osa vanhoista lähteistämme on ruotsin kielellä, yleensä teksteissä on ruotsiksi piga, jungfru, fröken jne. Jatkuvassa käytössä varsinkin piika ja neitikin ovat kuitenkin kadottaneet arvonsa ja muuttuneet yleisiksi, jopa vähän alentaviksi ilmaisuiksi, palvelijaan tai ikäneitoon viittaaviksi. Samantapainen inflaatio on ollut aikanaan kunnioittavien nimitysten ”matami” ja ”mamselli” (mamsell) osana.

Lisätietoja nimitysten historiasta voi hakea vaikka Svenska Akademiens Ordbokin haulla. Sieltä ilmenee piga-sanasta, että sen arvellaan polveutuvan ammoisesta ruhtinatarta tarkoittaneesta sanasta: ”fsv. pika, pigha; jfr d. pige, nor. pike, (sen)isl. píka, fin. piika, estn. piiga; sannol. av orientaliskt urspr., inlånat i de skandinaviska språken (trol. via fin. o. estn.) gm volgabulgarisk förmedling, av ett volgabulgariskt ord motsv. en beteckning för förnäm dam, fröken, furstinna o. d. i turkiska språk (t. ex. tjuvassiska piGe), rotbesläktat med ett turkiskt beg, furste”

Käykö prinsessa-nimitykselle samoin? Se on kyllä kestänyt aikaa kohtalaisen sitkeästi, aika monta vuosisataa. Toisaalta kuninkaallisetkaan eivät enää ole entisellään. Ehkä tulevaisuuden tutkijat saavat hajanaisten lähteiden perusteella pohtia sitä, mikä arvoero oli prinsessa Victorialla ja prinsessa Tianalla, tai mikä erityisarvoasema olikaan ”ukin ja mummin omalla pikku prinsessa Jannicalla” (esimerkki kuvitteellinen). Sinänsä viimeksimainittu asema voi olla kaikkein paras.

Kirjoittaja on pohtinut tutkimuksissaan sekä menneisyyden palveluspiikojen että prinsessojen asemaa.

Suomalainen maan tapa / Finske praktiken

Bloggaren har läst Jakob Teitts klagomålsregister om ”Finske praktiken”. Svenska citatet nedan.

Kaikenlaista humpuukia toimitetaan maailmalla ja voidaan puistella päätä yhden ja toisen maan toiminta- ja hallintokulttuureille. Mutta on meilläkin osattu, ainakin 1500-luvulla eläneen Jaakko/Jakob Teitin mukaan. Tämä alhaisaatelinen kokosi aikoinaan listan valituksista, joita suomalaisia aatelisia vastaan oli esitetty.

Vaikka Teitt myöhemmin pahoitteli, että hiukan virkainnossaan liioittelikin, valitusluettelo sisältää kiintoisia luonnehdintoja, joita innostuin iltapuhteella kokeeksi kääntämään. Luonnehdinnat pistävät ainakin miettimään, mitä kaikkea säätämistä ehkä kätkeytyy aikakaudelta säilyneiden kauppa- ja todistusasiakirjojen taakse.  Ne saavat myös suhtautumaan varovaisesti entisaikaa ihannoiviin luonnehdintoihin tai ajatuksiin yliaikaisesta rehellisyydestä tai lainkuuliaisuudesta. (Tässä yhteydessä pitää todeta vielä, että ”finske praktiken” ei viittaa niinkään kieleen tai kansallisuuteen kuin asuinalueeseen).

Pitkän valitusluettelon jälkipuoliskolta löytyy kuvaus tuomarista, joka ei kiinnostu käsittelemään hänelle kerrottuja vääryyksiä, ”– vaan sanoo, että ken haluaa valittaa, älköön hänelle valittako.”

Teitt jatkaa:
”Ja tämä on suomalainen maan tapa: vaieta totuudesta, eikä auttaa köyhiä/poloisia saamaan oikeutta.
Väärennettyjä/valheellisia kirjeitä/asiakirjoja käyttävät maanmieheni yleisesti (väärennetyiksi kutsutaan sellaisia, joissa on valheellisia todistajia ja todistuksia, niiden kautta ja niiden toimesta, jotka eivät asiasta mitään ole ymmärtäneet.)
Vääriä valoja käytetään yleisesti Suomessa, varsinkin ylimpien keskuudessa.
Tähän tapaan: kun heidän pitäisi todistaa, onko jotain tapahtunut tai ei, olipa niin tai näin, he vannovat: ”en koskaan tiennyt moista tapahtuneen”, eivätkä ota mitenkään huomioon onko asia muille kunniallisille/rehellisille miehille ollut tiedossa ja selvillä, vaiko ei.
Mikään kieli ei riitä kertomaan heidän vääriä valojaan, kukaan kunniallinen mies ei voi helposti kuvitellakaan kavalluksia, petoksia ja huijauksia, joita osa maanmiehistäni tekee, ja joita olen heidän asiakirjoistaan saanut selville.”

”Ja tämä on yleistä Suomessa, minkä minä Jakob Teitt myös aion osoittaa todeksi,  — että he antavat valheellisia todistuksia, kauppakirjoja, ja muita. — Jos ei Kuninkaallinen Majesteetti, m[eidän] k[aikkein] a[rmollisin] herramme armollisesti huolehdi köyhistä/poloisista, jotka hätää ja vastoinkäymisiä kärsivät, moisten valheellisten kirjeiden vuoksi, joita niin sopimattomasti vastoin lakia ja oikeutta sanellaan ja sepitetään tässä maassa, pysyvät valheellisten kirjeiden sepittäjät vallassa, ja yleinen väki maassa joutuu tärviölle.

dixi
(olen puhunut).”

Och samma på svenska:

”– utan säger, ther the wilje clage, skole the icke beclage honom.
Och thet är finske practiken, tije sanningen, och inthet hjelpe then fatige til rette.
Falske breff bruke mine landzmän almenneligen (falske breff kallar man, som med falske witne och tyg bekomme äre, igenom them oc aff them, som sig intet um saken förstått haffve).
Falske eeder brukes gemeinligen öffver Finlandh, ibland them öpperste synnerligen.
Udi så måtte: när the skole noget tyge ware så skeett eller icke, ware så tilgongit eller icke, swärje the: jag wiste thet aldrig ware skeett, och achte inthet um thet androm ärligon mannon haffver warit witterligit oc kunnogt, eller eij.
Ingen tunge kan utseije theris falske eeder, ingen ärlig man kan heller så snartt uptencke finantzerij, bedrägerij och svik, som een partt mine landzmän göre, och jag aff nogre theris breff förstått haffver.”

”Och är thet almmeneligit udi Finlad, hvilkit jag Jacob Teijttis och bewise will ther i landet för rette, eller och här för enn borgrätt, att the giffve ther ut falske witnesbreff, item köpbreff, och annet. Szå att the thet giordt haffve skule ingelunde kunne sig unledha.
Hvad Kon:ge M:tt w.a.n.herre icke werdiges nådeligen ansee the fatige, som nöden och mottgongen lidha, för sådane falske breff skuld, som så orilbördeligen emott lag och rätt dictes och sammansätias ther i landet, bliffve the falske breffz dictare för mectige, och menigheten fatig i landet förderffvet. Och är inthet tviffvelsmåll upå, at såsom the med falske breff sig på een städ befinne lathe, szå göre the och upå een annen, emott the fatige som sig inthet förstå um theris handell.
dixi
.”

Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan v. 1555-1556. – Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555-1556. Todistuskappaleita Suomen historiaan. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1894.

Rakkauslapsi – Kärleksbarn

Bloggaren vill bara helt kort kommentera, att Herman Lindkvist valde ett lite ambivalent ord när han talade om ”kärleksbarnet” (gällande glada nyheter från Sverige) – se nedan vad Svenska akademiens ordbok säger. Men på allvar: visst är det glada nyheter, lyckoönskningar till Vickan & familjen!
http://www.aftonbladet.se/nyheter/article13483662.ab

Ruotsin kuningashuoneella on vaihteeksi iloisia uutisia kerrottavana – historian popularisoija Herman Lindkvist kiirehti riemuitsemaan, että kruununprinsessa Victorian odottama pienokainen on oikea ”rakkauslapsi”.
http://www.iltasanomat.fi/kuninkaalliset/victorian-opettaja-rakkauslapsi/art-1288408070162.html
Bloggaaja ei tosin malta olla huomauttamatta, että ”rakkauslapsi” – kärleksbarn – on sanana vähän monimerkityksinen, kuten allaoleva lainaus osoittanee.
(Svenska akademiens ordbokin verkkoversio on muuten lievimmin sanottuna loistava historiantutkijan[kin] apuväline.)

Svenska akademiens ordbok (http://g3.spraakdata.gu.se/saob/)
– KÄRLEKS-BARN.
[KÄRLEKS-BARN.ssg 1]
1) (†) till 1: älsklingsbarn. LIND 1: 11031749.
[KÄRLEKS-BARN.ssg 2]
2)
[jfr eng. love child]
(ngt vard.) till 3: barn utum äktenskapet, oäkta barn. CRUSENSTOLPE Mor. 5: 168 (1843). Han var ju ett tocket där kärleksbarn. LAGERGREN Minn.1: 266 (1922).
[KÄRLEKS-BARN.ssg 3]
3) (†) till 3: kvinna som lever blott för erotik o. kärleksäventyr. Älskarinnor,/ Små Gudinnor, / Kärleksbarn,/ Som ställen Edra garn,/En Man at få. ENVALLSSON Pig. 21 (1781). ARNELL Moore LR2: 91 1830.
[KÄRLEKS-BARN.ssg 4]
4) (†) till 3; bildl., om kärleken (i sin första begynnelse). LUCIDOR (SVS) 447 (1674). Det späda kärleksbarn, så lindrigt bör bemötas,/ Så noga aktas vil, så ömt och varsamt skötas.

Ad fontes – lähteille

Oheinen teksti on muokattu versio Puheenjohtajan kolumnista, jonka piti ilmestyä Sukutieto 2/2011:ssä mutta joka jäi siitä pois.

Tänä vuonna on käsitelty monessakin yhteydessä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua, jossa todettiin, että sukututkijalla on oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin. Historiantutkijana pidän ratkaisua ongelmallisena, vaikka ymmärrän myös yksityisyydensuojan merkityksen. On aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja.

Seurakunnan työntekijät varmasti tekevät hyvää työtä ja joissakin tapauksissa toisten antama selvitys riittää, mutta tutkimuksen näkökulmasta tämä ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Alkuperäislähteiden merkitys on historiantutkijoille tuttu asia, vaikka alkuperäislähteeksi ymmärretään nykyään monia muitakin asioita kuin arkistolähteitä.

Suomen varhaisen historian tutkijat ovat usein tottuneet käyttämään lähdejulkaisuja, joihin on painettu suuri osa aikakauden asiakirjoista. Tällaisia julkaisuja on helppo käyttää ja niitä on pakkokin käyttää, koska varsinkin keskiajan asiakirjalähteemme ovat sirottuneet sinne tänne eurooppalaisiin arkistoihin. Mutta samalla hämärtyy lähteiden alkuperäinen yhteys.

On aivan eri asia, kun pääsee arkistoon katsomaan tiettyä lähdenippua ja näkee, millaiseen kokonaisuuteen etsitty kirje tai asiakirja liittyy. Tällöin tutkija saattaa huomata, että yksittäinen perintöriita, josta hän etsi tietoja, on osa monenlaisten oikeusjuttujen sarjaa, ja taustalla saattaa olla monimutkaisia sukulaisuussuhteita, joista saman lähdenipun asiakirjat kertovat. Alkuperäislähteessä saattaa olla marginaalimerkintöjä, jotka eivät ole päätyneet lähdejulkaisuun. Tai lähdejulkaisussa tai aikaisemmassa tutkimuksessa on saattanut olla virhe, joka on tärkeää korjata.

Lisäksi aineisto on arvaamatonta – alkuperäislähteestä saattaa löytyä jokin kiintoisa lisätieto tai yhteys, jota tutkija ei osaa etukäteen tiedustella. Olen itse ollut joskus ymmälläni, kun olen halunnut tilata 1500-luvun sekalaisia asiakirjoja sisältävän arkistokansion, ja minua on kehotettu ilmoittamaan, minkä nimenomaisen asiakirjan tuosta kansiosta haluan. Olen onneksi saanut arkistovirkailijan vakuuttumaan siitä, että tarvitsen nähtävilleni koko kansion, koska sen sisältöä ei ole luetteloitu enkä siis voi etukäteen tietää, mitä tietoja sieltä tarkalleen haluan, ennen kuin olen tutustunut koko sisältöön.

Joskus arkistosta löytyy todella jännittäviä lähteitä, jotka saattavat herättää kiinnostuksen johonkin aivan uuteen tutkimusaiheeseen. Kuten sukututkimuksen juhlaseminaarissa olleet saattoivat kuulla, kollegani, Genoksen päätoimittaja Tiina Miettinen löysi kiintoisan sukukirjan eräästä kartanoarkistosta aivan odottamatta. Kartanon historian kirjoitushanke poiki kiinnostavia sukuhistoriallisia tutkimusnäkökulmia ja useita kiintoisia aiheeseen liittyviä artikkeleita. [Edit: tästä esimerkki myöhemmässä bloggauksessa ”Yllätyslöytö – tilaustutkimus johti kadonneen sukukirjan jäljille”.]

Omiin merkittäviin löytöelämyksiini kuuluu Tallinnan kaupunginarkistossa tekemäni havainto, kun kävin läpi 1500-luvun asiakirjoja. Ritari Erik Flemingin kirjeet olivat minulle tuttuja, koska ne oli aiemmin julkaistu, mutta kokoelmasta löytyi myös hänen puolisonsa Hebla Sparren kirjeitä, joita ei oltu painettu. Alkuperäisaineistojen tutkiminen onkin usein ollut erittäin tärkeää erityisesti naisten, lasten ja vähäväkisten elämän tutkimisessa.

Olipa tutkimuksen kohteena 1500-luvun voudintili, 1700-luvun kirkonkirjoja tai vuosien 1910-60 rippikirjoja, tutkijan – sukututkijan, historiantutkijan, kulttuuriperinteen tutkijan – tutkimustyön kannalta yhtä tärkeää on päästä itse tekemään oma tutkimuksensa. Yksittäinen selvityspyyntö ei tuota samaa tulosta, samoja oivalluksia tai samoja yhdistelmiä. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

———–

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla (se tex. Kyrkopressen 27.1.2011). Att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Det här har jag ofta märkt när jag har studerat källmaterialet – antingen som historieforskare eller som släktforskare. När man själv läser källor, vare det nu är medeltida liturgitexter, 1700-talets brevväxling eller 1910-talets kyrkböcker, kan man hitta uppgifter som man inte ens visste fanns där. Genealogiska samfundet arbetar aktivt för att förbättra situationen så att släktforskarna skulle ha bättre möjligheter för att själv studera kyrkböcker.

Yhteistyön toivossa

Hiukan lyhennetty versio Sukututkimuspäivillä 2011 pidetystä puheesta.

Suomen sukututkimuspäivät kokoontuu Poriin monien kiinnostavien aiheiden äärelle. Perjantaiseminaarissa tutkijat ovat käsitelleet länsisuomalaisen talonpojan asemaa.  Tutkimusmenetelmien lisäksi monia sukututkijoita askarruttavat käytännön asiat. Alkuvuodesta tiedotusvälineissä uutisoitiin, että sukututkijat ovat jopa tietoturvariski. Taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa todettiin, että sukututkijalla oli kyllä oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin.

Alkuperäislähteissä katsottiin olevan arkaluontoista aineistoa, jota oli varjeltava sukututkijan katseilta. Näyttää siltä, että kirkon hallinnossa halutaan linjata KHO:n mukaisesti, että sukututkijoille ei enää annettaisi käyttöön 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, vaan tietoja tulee pyytää seurakunnan työntekijältä, joka sitten hakee ne.

Sukututkijatkin ovat tähän asti saaneet tutkia alle 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, lähinnä siis 1910-1960 -luvuilta, kun ovat antaneet kirjallisen sitoumuksen, että eivät käytä väärin löytämiään tietoja. Nyt tulevaisuus näyttää epäselvältä, ja viimeaikaiset ratkaisut saattavat avata tietä vieläkin tiukemmille rajoituksille, aiempien aineistojen sulkeutumiselle. KHO:n päätös näyttää siis saavan ennakkotapauksen sävyn, vaikka päätöstä ei ole julkaistu niinsanotussa vuosikirjassa, kuten ennakkotapauksiksi tarkoitetut yleensä on.

Yksityisyydensuojaa on ilman muuta tärkeä valvoa, mutta nykyisistä järjestelyistä ei tiettävästi ole seurannut väärinkäytöksiä. Vuonna 2008 sukututkijat laativat Suomen Sukututkimusseuran johdolla ja yhteistyössä tietosuojavaltuutetun kanssa sukututkimustoimialan käytännesäännöt. Tuolloin sovittiin pelisäännöistä, joita sukututkijat noudattavat elossa olevien henkilötietoja käsitellessään. Näiden sääntöjen sekä tiedottamisen ja kouluttamisen ansiosta suomalaiset sukututkijat tuntevat hyvin henkilötietolain säädöksiä.

Yksi tärkeimmistä säännöistä koski sitä, miten sukututkijan on toimittava silloin, kun henkilötietojen keräämisen tarkoituksena on sukukirjan julkaiseminen. Näppituntumalta voisi sanoa, että sukututkimuskoulutuksessa teroitetaan tietosuojakysymyksiä tiukemminkin kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoille ja aloitteleville tutkijoille. Siinä mielessä sukututkijoiden nostaminen silmätikuksi tuntuu kohtuuttomalta. Mikä on muuttunut, ettei kirkkoherranvirastojen sitoumusmenettelyä enää voida jatkaa?

Vaikka sukututkijalla säilyy oikeus pyytää tietoja, jotka seurakunnan edustaja sitten hakee, menettelyssä on hankaluutensa. Sen voi ajatella ruuhkauttavan selvitystyötä ja lisäävän kustannuksia. Lisäksi on aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja. Tutkimuksen näkökulmasta se ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Jos tutkija itse pääsee tutustumaan lähteisiin, hän saattaa huomata, että niistä löytyykin lisätietoja, joita ei olisi osannut etukäteen aavistaa, joita ei välttämättä selvityspyynnössä osaa tiedustella ja joita selvityksen tekijä ei huomaa sukututkijalle raportoida. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

Myös Suomen Sukututkimusseura pyrkii luonnollisesti tekemään parhaansa, jotta kirkonkirjat eivät jäisi tutkijoiden ulottumattomiin. Seura on perustanut Sukututkijat itse kirkonkirjojen äärelle -hankkeen, jonka tavoitteena on tukea sukututkijoiden tasaveroista kohtelua ja mahdollisuuksia käyttää myös 100 vuotta nuorempaa aineistoa kriittiseen, vastuulliseen tutkimustyöhön.

Toivottavasti voimmekin toimia hyvässä hengessä ja saada asian ratkaistuksi tavalla, joka auttaa sukututkijoita työssään. Suomen sukututkimusseuran puheenjohtajana olen itse oppinut entistäkin enemmän arvostamaan sukututkijoita, jotka pieteetillä ja perinpohjaisuudella perehtyvät omiin juuriinsa. Suurimpia ilonaiheitani tässä tehtävässäni ovat olleet kohtaamiset kentän toimijoiden kanssa.

Hyvää sukututkimusta voisi luonnehtia vastuulliseksi toiminnaksi, jossa otetaan tarkkaan huomioon kansalaisten perusoikeuksiin kuuluva henkilötietojen suoja samoin kuin vainajien tietosuojaan liittyvät kysymykset. Toivon lämpimästi, että yhteistyössä eri tahojen kanssa voimme työskennellä sen hyväksi, että sukututkijat saisivat tulevaisuudessakin itse perehtyä kirkonkirja-aineistoihin.

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla. Domstolen ansåg att det kan finnas för känsliga uppgifter i kyrkböckerna och menade att skyddet av privatlivet går före offentlighetsprincipen. Medan det i och för sig är viktigt att skydda en persons privatliv, måste det dock påpekas att mig veterligen har släktforskarna inte gjort sig skyldiga till missbruk av information de hittat. Man kan väl tänka sig att forskningen lider om släktforskarna är tvungna att be om uppgifter av församlingsanställda – personer som säkert är vänliga och skickliga men som ändå inte är personligen invigda i enskilda släktforskingsprocesser . Också eventuella misstag blir svårare att kolla eller korrigera – att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Genealogiska samfundet samarbetar aktivt med flera andra institutioner för att förbättra situationen så att släktforskarna inte skulle förlora möjligheten att själv studera kyrkböcker, och jag hoppas att vi också under dessa dagar kan diskutera frågan och hitta vägar till bättre lösningar i framtiden.

Concordia res parvae crescunt

Kevyesti muokattu versio Suomen sukututkimuspäivillä 2010 pitämästäni puheesta. Lähinnä tervehdykset ym. siivottu pois.

Suomen sukututkimuspäivät on jo perinteikäs ja aina myös uudistuva osa Sukututkimusseuran toimintaa. Melko uusiin ohjelmanumeroihin kuuluu esimerkiksi tutkimusseminaari, joka Turussa järjestettiin paikallisten sukututkijain, Turun historiallisen yhdistyksen ja Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen kanssa, ja jossa käsiteltiin kaupunkitutkimuksen uusia suuntia. Kuulimme uutta sekä piikojen, kauppiaiden että porvarisrouvien elämästä menneinä aikoina ja uskon, että paikalla olleet saivat uusia eväitä sekä historian että sukututkimuksen tarkastelemiseen.

Mikäpä tosiaan parempi teema Turulle kuin kaupunkiteema – itsekin Turussa pitkään opiskelleena ja tutkimusta tehneenä toivon tietysti, että vierailevatkin ihmiset ihastuisivat tähän kevättalviseen kaupunkiin. Näinä päivinä meillä on tietysti erinomaiset mahdollisuudet vaihtaa ajatuksia sekä sukututkimuksesta että sukututkimusjärjestöjen toiminnasta ja siitä, miten voisimme jatkossakin tehdä hyvää työtä.

Sukututkimuspäivät ovat elävä osoitus siitä, että eri puolilta Suomea löytyy paikallisia järjestäjiä, jotka ovat valmiit kantamaan kortensa kekoon sukututkimuspäivien järjestämiseksi. Lapua, Kotka, nyt viestikapula tuodaan Turkuun, mistä sitä seuraavaksi kiidätetään Poriin ja siitä ymmärtääkseni on suuntana Kallavesj…

On virkistävää ja yleissivistävääkin päästä tutustumaan myös kunkin järjestäjäseudun paikallishenkeen, ja kiitän jo tässä vaiheessa lämpimästi tämänkinkertaisia paikallisia järjestäjiä. Paikalliset yhdistykset ja yhteistyö niiden kanssa ovat seurallekin valtavan tärkeitä.

Keskusteluissa ehdittiin keskustella myös yhdistysten keskinäisestä yhteistyöstä – paikallisyhdistysten ja sukuseurojen yhteistyömahdollisuuksista. Pohdittiin sitä, olisiko paikallisyhdistyksien ja sukuseurojen kesken tarvetta ja kiinnostusta yhteistyölle, sekä yhteisille teemapäiville että sellaisille tapaamisille, joissa yhdistysaktiivit voisivat käsitellä joko yhteisiä teemoja tai sitten esimerkiksi yhdistysten hyvien toimintaideoiden ja käytäntöjen jakamista.

Aiemmilla sukututkimuspäivillä ja sukukirjaraadeissa olen nähnyt, miten elinvoimainen sukututkimusharrastus on ja miten monia ansiokkaita järjestöaktiiveja seuran ja muiden alan yhdistysten tehtävissä liikkuu. Tutkimustyössäni, keskiajan ja 1500-luvun tutkijana joudun usein jäljittämään menneisyyden ihmisten suhdeverkostoja, ja tässä työssä olen monin tavoin saanut käyttää sukututkimuksen menetelmiä ja sukututkimuskirjallisuutta.

Toiveenani on, että voin tänä vuonna antaa hyvän kiertää, kun itse olen nyt mukana seuran toiminnassa. Toimin mielihyvin sen puolesta, että mahdollisimman moni kokisi valtakunnallisen ja paikallisen seuratoiminnan omakseen. Kuulen mielelläni kokeneiden tunnelmia ja ideoita ja toivon, että itse kukin rohkaistuu tulemaan osaltaan mukaan.

Det är både inspirerande och förvånande hur många olika forum och resurser det finns för dagens släktforskare. Vi har olika nätresurser och sociala forum, och dessutom har vi många aktiva föreningar och aktiva släktforskare som hjälper till att ordna sådana här möten. Det är inte alltid så lätt att hitta finansiering eller andra resurser för alla olika slags projekt, så jag tänker med tacksamhet på antalet anställda och frivilliga som arbetar för släktforskningens främjande. Det är mitt hopp att Genealogiska samfundet i Finland, i samarbete med andra föreningar och aktiva frivilliga, kan också i framtiden vara ett forum för folk som vill samla sina idéer och krafter för gemensamma nytta och nöje. Kom gärna fram med idéer och önskemål!

Lausukoot sitten Nerudaa / Hovpoeter och kärleksdikter

Bloggaren har hört att poeter inte vill skriva dikter till Victorias och Daniels bröllop, för att läsas ut på ”Kärleksalléen” i Stockholm. Annorlunda skulle det ha varit på 1500-talet, då skulle flera poeter säkert ha skrickat sina texter in. Inte menar jag att vi skulle återvända till 1500-talet.  Men om poeterna är motvilliga, varför inte ge röst åt folket, som har redan skickat in ett antal dikter på Aftonbladets sidor?

Pari päivää sitten YLE uutisoi rojalistisesta runokiistasta, joka on vaivannut Ruotsia. Taidehallin johtaja oli lähtenyt visioimaan runobulevardia, jossa Victorian ja Danielin häiden aikaan kaikuisivat maan arvostetuimpien runoilijoiden tilaisuutta varten laatimat rakkausrunot. Mutta runoilijat eivät olleetkaan innostuneet.

Uutisen alun luettuani ajattelin, että ongelmana oli mitättömän oloinen maksu – kolmisensataa euroa ja kymmenen tekijänkappaletta painetusta juhlakirjasta. Mutta ilmenikin, että osa arvostetuista runoilijoista vastusti monarkiaa ja osa piti runobulevardia liian banaalina ajatuksena.

Pöytälaatikkorunoilijat taas olisivat mielellään osallistuneet, mutta bulevardin ideanikkari näytti ylenkatsovan heidän tarjousehdotuksiaan, vaikka tässähän olisi loistava mahdollisuus antaa suurten kansanryhmien osallistua hankkeeseen. Vaan ehkä sitten hakevat aineistoa maailmankirjallisuudesta (vaikkapa vanhasta kunnon Nerudasta).

En sinänsä ihmettele runoilijoidenkaan reaktiota – muuan heistä totesi muuten, että vaimo on tasavaltalainen ja ottaa eron, jos mies sekaantuu hovirunoiluun. Toisaalta runoja supattelevat puut voisivat olla ihan vinkeä ajatus, varsinkin jos hanke irrotettaisiin hääjuhlajumusta yleisemmälle tasolle ja jos tavalliset ihmiset saisivat osallistua. Silloinhan se voisi luoda kansanjuhlan tuntua.

Kiintoisaa joka tapauksessa havaita, miten ajat ovat muuttuneet. On vaikea kuvitella, että vaikkapa 1500-luvun kynänkäyttäjät olisivat ylenkatsoneet mahdollisuutta helskytellä säkeitä kuninkaallisten kunniaksi. Päin vastoin, he tarttuivatkin  toimeen pyydettyinä ja pyytämättä. Tähän tapaan uutisoitiin esimerkiksi Kustaa Vaasan tyttärestä Elisabetista tämän hääjuhlien aikaan, kun ”maassa kiersi iloinen uutinen”:

Kuninkaan tytär, neiti Elisa / haluaa osoittaa uskollista rakkautta / ja jakaa kaiken ilossa ja surussa / Mecklenburgin herttuan kanssa. (1581)

ja tähän tapaan taas lirkuteltiin isosisko prinsessa Ceciliasta, jonka teot (esimerkiksi yölliset kohtaamiset ulkomaisen kreivin kanssa) eivät aina yltäneet hovirunoilijan ylistämien hyveiden tasolle:

Tässä on Cecilia itse, ruotsalaisten kuninkaiden jälkeläinen! / Ihanin vedoin näyttää kuva hänen ylväät piirteensä: / Otsa loistaa lumenvalkeana, silmät säteilevät kuin aurinko, / Huulten suloinen pari voittaa ruusujen hehkun. / Kiharat loistavat kuin kulta, kauneuden jumalattarien siunaus / Ei koskaan olet levittänyt purppuraansa hienommalle poskelle. / Totisesti ihania lahjoja! Ja kuitenkin kauniimmin koristaa, / Korkea ruhtinatar, Teitä hyveiden läheinen liitto!
(1500-luku)

Entisinä aikoina häärunot saattoivat toimia myös uutisten välittäjinä, jos niitä onnistuttiin painettuna ja käsin kopioituina välittämään eri tahoille. Tällainen PR-toiminta oli tärkeääkin, sillä aina löytyi myös niitä tahoja, jotka runoilivat vähemmän kunnioittavasti. Kustaa Vaasan yhtenä huolena olikin, että Cecilia-tyttären lemmenseikkailut päätyisivät ulkomaisten irvileukojen pilkkalauluihin. Tällaisia pilkkalauluja vastaavat nykyään prinsessoista kerrotut skandaalilehtijutut – jotkut ilmiöt eivät katoa, vaikka muuttaisivatkin muotoaan.

* Runo-otteet bloggaajan kirjasta (Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin. Atena, Jyväskylä 2009).
*
Aftonbladetin lukijoiden runoja Victorialle ja Danielille

« Older entries