Kirjoitetaan nyt töihin paluun kunniaksi toinenkin lastu teemalla ”terveisiä perheestä”, ennen kuin on aika alkaa blogitsekin hypettää Conanin uutta tulemista, tällä kertaa SuomiTV:ltä.
Kollegani kirjoitti hiljan blogissaan ajatuksista, joita kirja Tutkimusmatkoja äitiyteen oli herättänyt. Kyseinen kirja on onnistunut kokoelma, jossa yliopistolaisnaiset kertovat kokemuksiaan siitä, miten äitiyden ja tieteentekijän elämä sopivat yhteen – tai miten ne eivät sovi. Mukana on menestys- ja menetystarinoita eri sukupolvien varrelta.
Ehkä selkeimmin tarinoista nousee esiin ihmisten eriarvoinen kohtelu ja kohtaloiden sattumanvaraisuus. Jonkun pomo kannustaa ja onnittelee, toinen kauhistuu ja hyljeksii. Ongelmia aiheuttavat esimerkiksi pätkätyösuhteet (yhdistettynä byrokratian sekoiluihin) – linkitettäköön vaikkapa tämä esimerkki.
Välillä yliopistotyö tuntuu muutenkin olevan turhan uskollinen työskentelyaikatauluille ja menetelmille, jotka ehkä toimivat silloin, kun yliopistolaisista monet olivat naimattomuuteen ja perheettömyyteen sitoutuneita, maailmasta kieltäytyneitä pappeja.
Moni tutkija on välillä apurahoilla, ja jos äitiyslomalle jää apurahakaudella, äitiysraha voi olla mitätön – jos taas sattuu olemaan hyvin rahoitetussa projektissa, pääsee alussa palkoille ja jaa senkin jälkeen kelpo ansiosidonnaista. No lasten tuloa ei välttämättä just voi ajoittaa parhaan rahoitustilanteen mukaan. Lastenhoitovapaiden päätyttyä rahoitusta saattaa edelleen vielä olla, tai sitten ei. Lähipiiri saattaa ottaa osan lasten ja talouden hoidosta asiakseen, tai sitten ei. Ja niin edelleen.
Mietin silti, kun Turun naisten historiaa -teoksen julkkareista uutisoitiin, että työn ja perheen yhdistäminen on usein ollut vaikeaa, että välillä tuo yhdistäminen on myös yksinkertaisesti pahuksen mahtavaa. Tällä en halua vähätellä tutkijaäitien, muiden äitien tai isienkään vastuksia, arkisia tai ammatillisia, joita toki itselläkin tulee vastaan ja joita kollegani edellämainitussa blogissa hyvin pohtii. En myöskään väitä, että lapsia pitäisi tai kannattaisi kaikkien elämäänsä tavoitella. Mutta joskus lapsi voi avata uusia, luovia, erilaisia, monenlaisia mahdollisuuksia elämään, töissä ja vapaalla.
Kukin ratkaisee tykönään, edustaako enemmän linjaa mikään ei saa muuttua lapsen myötä vai linjaa tärkeysjärjestykset menivät täysin uusiksi. Saman tilanteen voi myös tulkita eri tavoin. Oma työnteko voi myös saada voimia perheellisyydestä. Joskus voi olla vaativaa, kun lapsi vaatii huomiota kesken jonkun työprojektin. Mutta se voi silti silti palkitsevampaa ja virkistävämpää kuin vaikkapa se, että yliopistobyrokratia vaatii huomiota kesken työprojektin (ja jälkimmäinen piirre onkin tieteentekijöiden selvityksen mukaan saanut monet harkitsemaan alan vaihtoa – ja myös vaihtamaan).
Välillä voi olla, että perheellisen täytyy niinsanotusti tehdä valintoja eri työtehtävien ja urahankkeiden välillä, mutta mikä parasta, välillä valintoja nimenomaan saa tehdä. Ja välillä voi keksiä kolmannen vaihtoehdon valintojen väliltä. Valinnoista ei välttämättä pidä syyttää perhettä (sana ”perhesyyt” ei kuulu omiin sanavalintoihini), ja joskus sitä voi suorastaan kiittää. Ja toivottaa ja tavoitella voimia, elämäniloa ja työn iloa kaikille monenlaisten perheiden ympäröimille tai niitä ilman eteenpäin porskuttaville.
Historiallinen anekdootti vaikkapa nykypolitiikan analyysin taustaksi: jo 1500-luvun aateliset oivalsivat, että perheen vointi oli hyvä ja hyväksytty peruste, jolla saattoi jättää väliin muutamatkin poliittiset kokoukset tai kiusalliset sotaretket. Kustaa Vaasa valitteli välillä, että hänen uskotut miehensä vain hummailivat perheensä luona ja kuni
ngas ja valtakunta saivat odotella. Puolensa siinäkin.
Vita Historica 