Armo vai oikeus?

Kunnialla (ja häpeällä) on entisaikoina ollut nykyistä suurempi merkitys ihmisen asemalle. Tosin juhlavien julistusten taakse on voinut kätkeytyä vähemmän kunniakkaita neuvotteluita. Joskus esimerkiksi 1500-luvun aatelismies saattoi mahtipontisesti julistaa uskollisuutta hallitsijaa ja isänmaataan kohtaan kuolemaan asti, mutta epäsuorasti samalla vihjata että tämä uskollisuus oli voimassa niin kauan kuin hallitsija ei pettänyt häneen kohdistettuja toiveita.

Joskus menneiden vuosisatojen ihmiset tuntuvat pitävän hyvinkin periaatteellisesti kiinni kunniastaan, vaikka se uhkasi  viedä tai veikin heidät mestauslavalle. 1590-luvulla ruotsalainen aristokraatti Gustav Banér totesi arvostavasti säätyveljestään Karl Henrikssonista (Horn-sukua), että väärin syytettynä tämä “arvosti kunniaa enemmän kuin hyötyä eikä halunnut olla Machiavellin oppipoika” ja hakea kuninkaan suosiota muiden kustannuksella.

Kun Ruotsin kuninkaalle alamaisia aristokraatteja 1590-luvulla eri yhteyksissä syytettiin maanpetturuudesta, oli tasapainoiltava oikeuden vaatimisen ja armon anomisen välimaastossa. Joka vaati oikeutta, piti itseään syyttömänä. Joka pyysi hallitsijalta, että tämä antaisi armon käydä oikeudesta, tunnusti syyllisyytensä. Tilanteesta riippuen syytetyt (ja tuomitut) päätyivät erilaisiin ratkaisuihin. Palvelijan mukaan Johan Fleming, parikymppinen nuorukainen, joka teloitettiin Turun torilla syksyllä 1599 (lähinnä isänsä Klaus Flemingin tekojen vuoksi), piti mestauslavalla jäähyväispuheen, jossa totesi (muiden ihmisten tapaan) olevansa suuri syntinen Jumalan edessä, mutta maallisen oikeuden näkökulmasta viaton.

Uutisissa tulee välillä vastaan muistutuksia siitä, että armon ja oikeuden välinen ero voi tulla ajankohtaiseksi nykymaailmassakin.  Tällä hetkellä kaksi ruotsalaistoimittajaa  joutuu punnitsemaan, miten reagoida etiopialaisen tuomioistuimen langettamaan tuomioon. (http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/12/ruotsalaistoimittajat_11_vuodeksi_vankeuteen_3130351.html) Ryhtyäkö pitkään valitusprosessiin siinä toivossa, että terroristijärjestön avustamisesta ja laittomasta maahantulosta langetettu tuomio voitaisiin kumota, vai tunnustaako syytteet oikeiksi siinä toivossa, että voisi ehkä saada pikaisestikin armahduksen?

Kysymykseen voi suhtautua käytännöllisesti ja etsiä keinoa, jolla pääsee nopeimmin pälkäästä, mutta toisaalta seurauksia ei voi täysin ennakoida. Ja periaate – usko omaan syyttömyyteen ja halu hakea oikeutta sen mukaisesti – voi tuntua tärkeältä sekin, myös nykyajan ihmiselle.

Blogilastu on syntynyt oheispohdintana kirjoittajan viimeistellessä artikkelia 1500-luvun aatelismiesihanteesta. Aiheeseen sivuava englanninkielinen artikkelini ”A Nobleman’s Death” Johan Flemingin kuolemasta on luettavissa os. http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf.
Saman tai hitusen myöhemmän ajan aatelisesta elämästä Ruotsin valtakunnassa – Suomen alue mukaan lukien ovat kirjoittaneet myös mm. Ulla Koskinen (väitöskirja ”Hyvien miesten valtakunta”, netissä mm. artikkeli 1500-luvun aatelin aineellisesta kulttuurista), Liisa Lagerstam (väitöskirja ”A Noble Life”, ks. esim. haastattelu), Marko Hakanen (väitöskirja ”Vallan verkostoissa”) ja Mirkka Lappalainen (väitöskirja ”Suku, valta, suurvalta” ja teos ”Susimessu”).

Piiat ja prinsessat

Bloggaren funderar på tilltalsord som ”piga”, ”jungfru”, ”fröken”, ”mamsell”, ”madam”, ”prinsessa”,  som i början har varit beteckningar för förnäma kvinnor. Mera information kan hittas tex. via SAOB.

Kun sanomalehdessä julkaistaan  lasten syntymäpäiväonnitteluja, tyttöjen kohdalla on suhteellisen tavanomaista onnitella ”perheen prinsessaa”, ”pientä prinsessaa” jne. jne. Tämä prinsessa-sanan käyttö vähän joka käänteessä tuntuu välillä väsyttävältä.

Toisaalta, jos ajattelee vastaavien puhuttelusanojen historiaa, ilmiöllä on vastineensa menneisyydessäkin. Aikoinaan myös sanat piika, neito/neitsyt, neiti ovat viitanneet nimenomaan ylhäisiin naimattomiin naisiin. Koska suuri osa vanhoista lähteistämme on ruotsin kielellä, yleensä teksteissä on ruotsiksi piga, jungfru, fröken jne. Jatkuvassa käytössä varsinkin piika ja neitikin ovat kuitenkin kadottaneet arvonsa ja muuttuneet yleisiksi, jopa vähän alentaviksi ilmaisuiksi, palvelijaan tai ikäneitoon viittaaviksi. Samantapainen inflaatio on ollut aikanaan kunnioittavien nimitysten ”matami” ja ”mamselli” (mamsell) osana.

Lisätietoja nimitysten historiasta voi hakea vaikka Svenska Akademiens Ordbokin haulla. Sieltä ilmenee piga-sanasta, että sen arvellaan polveutuvan ammoisesta ruhtinatarta tarkoittaneesta sanasta: ”fsv. pika, pigha; jfr d. pige, nor. pike, (sen)isl. píka, fin. piika, estn. piiga; sannol. av orientaliskt urspr., inlånat i de skandinaviska språken (trol. via fin. o. estn.) gm volgabulgarisk förmedling, av ett volgabulgariskt ord motsv. en beteckning för förnäm dam, fröken, furstinna o. d. i turkiska språk (t. ex. tjuvassiska piGe), rotbesläktat med ett turkiskt beg, furste”

Käykö prinsessa-nimitykselle samoin? Se on kyllä kestänyt aikaa kohtalaisen sitkeästi, aika monta vuosisataa. Toisaalta kuninkaallisetkaan eivät enää ole entisellään. Ehkä tulevaisuuden tutkijat saavat hajanaisten lähteiden perusteella pohtia sitä, mikä arvoero oli prinsessa Victorialla ja prinsessa Tianalla, tai mikä erityisarvoasema olikaan ”ukin ja mummin omalla pikku prinsessa Jannicalla” (esimerkki kuvitteellinen). Sinänsä viimeksimainittu asema voi olla kaikkein paras.

Kirjoittaja on pohtinut tutkimuksissaan sekä menneisyyden palveluspiikojen että prinsessojen asemaa.

Hyvää, sanoi Olli, itsenäisyyspäivää

Itsenäisyyspäivän kunniaksi tv:ssä on paljon uusintoja, joten kierrätän uusintalastuna pätkän kahden vuoden takaista lastua. Mietin tässä aamutuimaan, että jos Ollilla (Väinö Nuorteva, 1889-1967) olisi ollut Twitter käytössään, ei olisi tarvinnut surra  eduskunnan lehterillä männävuonna 1917:

”Kuten aiemminkin todettu, Olli ehti olla monessa muussa mukana. Hän on muistellut toimittajan työtään muistelmakokoelmassa Me neekerit. Alastonta totuutta lehtimiehistä ja toimitustyön piiristä (1946). Muistelossaan Olli kuvaa tuskaa, jota tunsi, kun hän joulukuussa 1917 istui toimittajana (eli “lehtineekerinä”) edukunnan lehterillä. Käsittelyyn tuli Suomen itsenäisyysjulistus, ja eduskunta hyväksyi sen. Toimittajan ja hänen sanomalehtensä ylin unelma ja tavoite oli toteutunut – mutta mikä oli päällimäisenä reportterin mielessä? Tuska siitä, että päätös oli tehty liian myöhään iltapäivällä – uutinen ei enää ehtinyt seuraavan aamun lehteen!”

Eerik XIV – hullaannuttava hullu

Oopperatuotanto Eerik XIV Turun Logomossa oli huima spektaakkeli. Laulajien kasvot kuvastuvat jättiläisruudulta, hullun kuninkaan mielipuolinen sivupersoona, Majesteetti, riehuu ja rokkaa valtavan telineen huipulla, ja kuorolaiset juoksevat komeissa asuissaan ees taas. Lavasteet pyörivät ympäri vääjäämättömyydellä kuin kellokoneisto tai avaruuden planeetat, joiden asemista Erik ennustaa kohtaloaan.

Moni muukin on tarttunut tarinaan mielipuolisuuteen luisuvasta Erik-kuninkaasta ja hänen alhaissyntyisestä jalkavaimostaan/rakastetustaan Karinista. (ks. esimerkiksi aiempi bloggaukseni Pahvi-Kaarinasta.) Erik XIV:n roolin laulaa mezzosopraano Charlotte Hellekant. Naislaulaja kuninkaan roolissa vapauttaa ehkä hahmot perinteisestä nais-mies -soitimesta ja keskittää huomion pikemminkin Erikin mielen hajoamiseen. Repliikeissä viitataan siihen, miten kuningas ja tavallinen mies ajautuvat erilleen Erikin mielessä (tulee etäisesti mieleen vanha Hollywood-filmatisointi kuningatar Kristinasta, joka haluaa ”vain olla nainen” vai miten se menikään).

Sinänsä 1500-luvun hallitsija, järjellinenkin, on nykynäkökulmasta vähintäänkin narsisti – henkilö, jonka ympärillä muu maailma pyörii, joka pitää käsissään toisten elämää ja kuolemaa. Kun hallitsijan mieli järkkyy, alamaiset ovat todella hätää kärsimässä koettaessaan sopeutua mielettömiin vaatimuksiin, torjua mielettömiä epäilyksiä tai pelastaa omansa ja muiden hengen.

Karinia on välillä yritetty tulkita suomalaissyntyiseksi, mutta tulkinta on todettu virheelliseksi. Tässä oopperassa, joka siis on pääosin ruotsiksi, Erik on se, joka laulaa välillä myös suomeksi. Ilmeisesti suomen kieli on osittain ikään kuin hullun puhetta, jota muut läsnäolevat henkilöhahmot pitävät osin hourailuna. Kahdessa ensimmäisessä näytöksessä Erik houraileekin aika paljon, tai palaa takautumissaan kuningasvaltansa käännekohtiin.

Libretossa on käytetty myös alkuperäisiä tekstejä, esimerkiksi Erikin vankeusajan päiväkirjaa, jossa osittain on täysin hämäriä pohdintoja Erik-nimisistä henkilöistä tai kuolleiden hengistä, mutta myös kommentteja vankeuden arjesta. Historioitsijan näkökulmasta viitteet lähteisiin ja tapahtumiin ovat mainioita, mutta kahta ensimmäistä näytöstä ne myös kuormittavat. Kolmas näytös on ensimmäisiä eheämpi ja liikuttavampi, kun ensin Erik ja Karin viettävät rauhallisemman hetken Turussa, joutuakseen sitten erotetuiksi vallan kaapanneen, mutta majesteetillisen epäluulon kalvaman Juhanan käskystä.

Monissa perinteikkäissä oopperoissa kaikki kuolevat lopuksi. Turhat kuolemat harmittavat, esimerkiksi sellaiset kuin Aida – miksi ihmeessä tämän piti mennä sinne hautaholviin? Oikeastaan Carmenkin olisi voinut ratsastaa auringonlaskuun toreadorinsa kanssa (kuten hän muuten tekee Spike Jonesin versiossa). Karin elää. Niin elää myös kreivitär Märta Leijonhufvud (libretossa miehen mukaan Stureksi kutsuttu), jonka miehen ja pojan Erik XIV hulluuskohtauksessaan murhaa ja murhauttaa.

Karinille annetaan mahdollisuus nostattaa kapina, joka toisi Erikin uudelleen valtaan ja saattaisi Juhanan erottamat puolisot takaisin yhteen. Vallankaappaussuunnitelmia todella olikin. Oopperassa Karin kieltäytyy, ja vallankaappaushanke valuu tyhjiin. Tämä jää vaivaamaan kreivitär Märta Leijonhufvudia, joka palaa vielä myöhempinä vuosina Karinin luokse kysymään: Miksi? Miksi Karin hylkäsi miehensä?

Näyttää siltä, että Siltasen Karinin mielestä ero on paras myös Erikille. Hullu kuningas jää vankiselliinsä kuvittelemaan, että puoliso on hänen lähellään, ei toisella puolen valtakuntaa. Samalla Karin myös estää miestään syyllistymästä enempään verenvuodatukseen. Tutkijat ovat arvelleet myös, että Karinillekin oli helpotus vapautua mielipuolisen miehen arvaamattomasta seurasta.

Joistakin Karinin repliikeistä tulee mieleen, että hänellä on orastava ymmärrys, ettei tietyn rajan jälkeen mitään ole tehtävissä hullun puolison pelastamiseksi. Silloin on parempi kannatella itseään koska ei voi kannatella toista. Karin ja muutkin kysyvät oopperan kuluessa, mikä häntä oikein kantaa. Lopussa Karin vastaa: ”Minä itse.”

Sivuhuomio: Murhattavat Svante ja Nils olivat liikuttavan kirkasotsaisia, hiukan vanhan maailman näytelmähahmojen henkisiä. Eläneet Sture-perheen miehet lienevät väistämättä tienneet ja tunteneet, kuten aikalaisensa Per Brahe, että hovielämä on vanhan sanonnan mukaan ”loisteliasta kurjuutta”, jossa joutuu kärsimään epäoikeudenmukaisuuksia ja vielä osoittamaan siitä kiitollisuutta.