Porvoon mitalla

Emme ole olleet paikalla, kun voivero on maksettu, emmekä viljaveroa kerättäessä, … emme ole voineet tarkkaan tietää mittojen eroa. Jumala tietäköön, miten tässä on näin käynyt, koskaan emme tiedä mitään saaneemme omaksi hyödyksemme, ei edes markan vertaa voita.

Näin vakuutti Pepotin Nils Perinpoika (Nils Persson / Niilo Pietarinpoika) joulukuussa 1556 Turun linnassa, samoin kuin hänen kirjurinaan toiminut Matts Sigfridinpoika (Matts Sigfridsson / Matti Sipinpoika tai Siprinpoika). Hämeen ja Uudenmaan voutina toiminut Nils oli pahassa pulassa: häntä epäiltiin veropetoksesta Porvoossa.

Tuomiolla linnassa oli useita Suomen alueen vouteja ja heidän kirjureitaan, joita syytettiin siitä, että he olivat kantaneet veroa suurilla mitoilla ja painoilla, mutta toimittaneet maksut Tukholmaan pienempien mittojen mukaan ja pitäneet itse ylijäämän. Kootut selitykset eivät auttaneet, kun selvää oli, että joku oli kirjaimellisesti vetänyt välistä ennen verotuotteiden kuljettamista eteenpäin. Laskelmien mukaan Nils oli saanut omaksi edukseen ainakin 10 tynnyrillistä voita.

Porvoon mittaa, niin paino- kuin tilamittojakin, ihmeteltiin joulukuussa 1556 Turun linnassa, kun Juhana-herttuan johdolla selvitettiin useita veropetoksia. Jaakko Teitin valitusluettelo, toim. Kustavi Grotenfelt, julk. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1894, 141. Samassa tapauksessa käytettyä bismare-sanaa selittää Svenska Akademiens Ordbok https://www.saob.se/artikel/?seek=BESMAN

Eri seuduilla koottiin veroja erikokoisilla mitoilla, ja Suomessa oli selvästi käytetty isompia mittoja kuin Tukholmassa. Kun kuninkaalle asti ei kuitenkaan tullut ylijäämää ja kun verotettavat valittivat mittojen suuruutta, tuomittiin nämä petolliset voudit veropetoksesta ”kuninkaan varkaina” hirteen. (Toki oli mahdollista, jos omaisuutta riitti, ostaa armahdus rukouksilla ja lahjoituksilla.) Pepotin Nils Perinpoikaa vastaan esitettiin sellainenkin syyte, että hän väitti nauttivansa verovapautta omasta tilastaan muttei pystynyt esittämään hallitsijan antamaa kirjettä asiasta.

Nils-voudin ja hänen kirjurinsa tapaus on ensimmäinen tuntemani tapaus, jossa puhutaan ”Porvoon mitasta” (Borgå wikt, myöh. Borgåmått) ja nimenomaan veropetoksen yhteydessä. Samaa ilmaisua löytyy myöhemmin toistuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun julkaisuista – milloin annetaan selkään Porvoon mitalla, milloin tulee vettä tai lunta Porvoon mitalla, milloin kannetaan lunta Porvoon mitalla. Sinänsä on aivan oikeutettua käyttää ilmaisua myös positiivisessa mielessä, ilman syytettä petoksesta – suurella mitalla olisi ollut mahdollisuus mitata myös vieraanvaraisesti ilman pahaa tarkoitusta.

Sanontaa on ihmetelty silloin tällöin, vuonna 1892 Turun lehdessä muuan forssalainen lukija toivoi tarkennusta mittaan ja toimitus asian selittikin. Porvoon mitta on joskus yhdistetty myös 1800-luvulla Porvoossa toimineeseen viinatehtaaseen ja sen säiliöihin. Ja joku muukin vilunkivouti kuin Nils ja kirjuri Matts on voinut osua myös vuosien 1500-1900 välille ja antaa lisäpontta tarinalle. Mutta kuten taannoin Helsingin Sanomissakin oli puhetta, vanha tarina petollisesta voudista ja Porvoon mitasta tulee vastaan on siis melkein puolen vuosituhannen takaa, Kustaa Vaasan ja Juhana-herttuan ajoilta. Eikä siis ole pelkkä tarina, vaan oikeusjuttuihin kirjattu tapaus.

Mikä on se Kuuluisa Porvoon mitta, kyselee lukija Turun lehdessä 25.8.1892.
Lehden toimitus vastaa Turun lehdessä 25.8.1892.

Linkkejä aiheesta

”Kavallusta Porvoon mitalla” (Esa Lilja, HS 18.4.2021)
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007923203.html

”Mistä tulee sanonta Porvoon mitalla” (Kysy.fi)
http://www.kysy.fi/kysymys/mista-tulee-sanonta-porvoon-mitalla

Kustaa Vilkuna: ”Maksetaan (tai annetaan) Porvoon mitalla” selitys Kotiseutu-lehdessä käyttää myös Jaakko Teitin valitusluetteloa lähteenään 01.01.1935 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 1 s. 69-70

Alkuperäinen aineisto, ”Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan”, on Ruotsin valtionarkistossa, mutta painettu lähdejulkaisu on sähköisenäkin: https://www.doria.fi/handle/10024/167654 (kiitos Kaisa Kyläkoski toimivan linkin vinkkaamisesta).

”Porvoon mitalla” -lausahdusta löytyi Kansalliskirjaston digitaalisesta julkaisuarkistosta 5040 esiintymää. Borgåmått esiintyi haussa harvemmin. – Tein pikaisen sanahaun, en perinpohjaista analyysiä sanan käytössä. Hakuja voi itse kukin tehdä os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Apurahatutkijat yliopistoyhteisössä

Kun usein on tottunut odottamaan hartiat hiukan kyyryssä jotain uutisia yliopistomaailman kriiseistä, niin olipa piristävää lukea jotain muuta, nimittäin uutisia Itä-Suomen yliopistosta (Kuopio, Joensuu): ”Kesäkuun 2021 alusta alkaen apurahatutkijoiden on mahdollista solmia osa-aikainen työsuhde yliopiston kanssa, mikä takaa heille pääsyn työsuhteeseen normaalisti kuuluvien etujen piiriin sekä entistä kiinteämmin osaksi yliopistoyhteisöä.” https://www.uef.fi/fi/artikkeli/ita-suomen-yliopisto-parantaa-apurahatutkijoidensa-asemaa-tarjolla-osa-aikainen-tyosuhde

Apurahatutkijoiden asema on tyypillisesti heikko, ja he jäävät usein työyhteisön laidoille, kun tiedotussähköpostit ja työterveys ja monet resurssit on suunnattu työsuhteisille. Tästä seuraa outoja tilanteita, kun rahoitustavat vaihtelevat – yhtenä lukuvuonna tutkija saattaa olla palkkatutkija ja toisena apurahatutkija, tai samassa hankkeessa voi olla palkka- ja apurahatutkijoita.

Monet listaviestitkin on ohjelmoitu menemään nimenomaan työsuhteisille ja sekä vapaa- että työajan juhla/kokoustiedot täytyy erikseen välittää apurahatutkijoille tai dosenteille. Osattomuuden kokemukset ovat päivittäin nähtävissä mm. somessa, ja niihin on vaikea puuttua ruohonjuuritasolla.

Tulee ainakin seuraavat hyvät puolet vielä mieleen:
1) jos esimerkiksi väitöskirjahankkeen palkkarahoitus päättyy mutta saa viimeistely/hankeapurahaa, voi jatkaa työsuhteisena eikä tunnukset, käyttäjäoikeudet tms. muutu.
2) Yliopiston kannalta voi toimia vetovoimatekijänä, jos apurahaa hakiessa miettii, mitä eri affiliaatiovaihtoehdoilla on tarjota.
3) Apurahahankkeen vetäjänä voi suunnitella, että jos rahoitusta tulee, jaetaan riittävän pitkiä jaksoja, jotta 10% työsuhdemahdollisuus toteutuu.
4) Voi paremmin omintunnoin kutsua apurahatutkijoita myös kehityskokouksiin tms. joissa heidän ei tarvitsisi olla vain pro bono.
5) Työsuhde antaa mahdollisuuden opetuskokemuksiin.
Kollega muistutti myös siitä, että tutkimuksen ja opetuksen välinen suhde vahvistuu positiivisesti, kun tutkijoille annetaan pieni korvaus siitä, että he voivat opettaa.

Toki voi herätä kysymyksiä, miten työmäärä pidetään hallinnassa, ja muitakin ongelmia tulee mieleen. Lyhytrahoitteiset tutkijat eivät edelleenkään kuulu joukkoon. Itä-Suomen yliopiston linjaus on kuitenkin tervetullut tunnustus apurahatutkijoille ja jotenkin piristävä avaus. Vaihteeksi mahdollisuuksia, ei vain uhkia.

Aika janalla

Yliopistotyössä on 2000-luvulla puhuttu paljon ajankäytöstä, ajankäytön suunnittelusta ja ajankäytön laskemisesta. Asia on ollut ajankohtainen tänä syksynä, kun Helsingin yliopistossa on viimeinen mahdollisuus suorittaa opintoja vanhojen tutkintovaatimusten mukaan. Vuoden vaihteessa kaikki yli kymmenen vuotta vanhat opinnot vanhenevat.

Suoritukset ja tutkinnot ovat vanhenneet välillä aiemminkin, mutta valmistumisodotukset ja vuotuiset suoritusvaatimukset ovat kiristyneet kiristymistään. Opintotuen ehtona pitää nykyään suorittaa paljon enemmän opintoja per lukuvuosi kuin 25 vuotta sitten. Monille entisille ja nykyisillekin opiskelijoille opinnot ja tutkielmat ovat silti jotain muuta kuin parin vuoden aikalaatikko, joka täytetään suorituksilla ja josta kiirehditään selkeisiin työtehtäviin. Sen sijaan moni pohtii elämänsä suuntaa. Elämä tekee mutkia ja kiemuroita. Korkeakoulupolitiikan linjauksissa aikataulut ja suoritetut opintopisteet kuitenkin linjaavat, että juuri valmis, lasketussa ajassa suoritettu tutkinto on tie onneen, sekä hallinnon, yliopistorahoituksen että ihmisen itsensä näkökulmasta.

Toki valmistuminen on monilla myös oma tavoite, ja jos tutkinnon saaminen pitkittyy, siitä voi seurata stressin ja häpeänkin tunteita, työllistymisvaikeuksia tai muita todellisia huolia. Kuluneena vuonna olemme tehneet paljon töitä sen puolesta, että kaikki halukkaat ehtisivät suorittaa tutkintonsa ennen määräaikaa. Olen koettanut myös itselleni kirkastaa niitä etappeja ja määräaikoja, jotka pitää tietää ja muistaa kertoa opiskelijoille. On ihan helpotus, jos vuoden vaihteessa voi unohtaa vanhat kurssikoodit ja -vaatimukset, jotka muutenkin jo pyörivät hyrränä mielessä.

Viime viikonloppuna toisaalta sain muistutuksen siitä, että nämä aikalaatikot ja kellotukset ovat lopultakin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Lueskelin antropologi Edward T. Hallin kirjaa The Silent Language (ilmestynyt alun perin 1959, uusi painos 1990). Kirja kommentoi erilaisia kulttuuriin rakennettuja, julkilausumattomia oletuksia ajasta ja ajankäytöstä. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemminkin se muistuttaa ihan riittävän ajankohtaisesti, ettei ole yleismaailmallista ymmärrystä siitä, miksi asiat pitäisi toteuttaa tietyssä ajassa, parantaako aika todella haavat, tai onko oikea aloitus/valmistumisaika ylimalkaan määriteltävissä/merkittävä. Länsimaisittain on tyypillistä ajatella, että tilaisuus alkaa tietyllä kellonlyömällä ja asiat saadaan valmiiksi tietyllä aikataululla. Jossain toisessa kulttuurissa voidaan ajatella, että tilaisuus aloitetaan ja tehtävä toteutetaan, kun kaikki on valmista, mieli on valmistautunut, asiat ovat kohdillaan. Siihen voi mennä tunteja, päiviä tai kauemmin. Kaikkialla aikaa ei edes ajatella lineaarisesti eteneväksi.

Yksityiskohta kaiverruksesta Maine (Fama) ja Historia, Open Domain, Rijksmuseum, http://hdl.handle.net/10934/RM0001.COLLECT.450127

Hall vertasi tuolloista länsimaista ja erityisesti amerikkalaista (”meidän”) aikakäsitystä(mme) monien eri kulttuurien ja maanosien käsityksiin ja totesi jotain, mikä hyvin kiteytyy opintosuoritusajattelussa: ”By and large, the overriding pattern with us is that once you have scheduled the time, you have to use it as designated, even when it turns out that this is not necessary or advantageous. … If we have allocated so much time to a certain activity, we can change it once, or maybe twice, when we are trying to discover the proper amount of time for the activity. We cannot continually move the walls of our time compartments back and forth, even though an activity may actually call for such flexibility. The pattern of the immovable time wall applies in most situations, even long periods of time, such as how long it takes to complete a college career.” (154-155)

Tämä aika-ajattelu ja etenemisodotukset ovat koko tutkintojärjestelmän, suoritusvaatimusten ja vanhenevien tutkintosuoritusten ytimessä. Ja siinä on puolensa, jos haluaa edetä lineaarisessa ajassa seuraaviin vaiheisiin. Mutta tällainen tapa ajatella aikaa ja ajankäyttöä ei ole mitenkään yksiselitteisesti ainoa tai oikea, eikä kaikkea elämää yleensä saa lainkaan sullottua tällaisiin ”projektiaikoihin”.

Erilaisten deadlinein paineessa voi olla hyvä muistaa, että valmistumis- ja suoritusaikataulut ovat enemmän tai vähemmän sopimuksenvaraisia ja elämänalakohtaisia. Aina sopinee myös muistuttaa, että ihmisarvo tai elämän arvo ei lopulta ole kiinni siitä, paljonko suorituksia kokoaa tietyssä aikalaatikossa. Kulttuurissamme on nyt vallalla käsitys, että asioiden prosessoiminen ennalta suunnitellussa ajassa on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia, josta palkitaan, ja josta poikkeamisesta rangaistaan. Tämä ei ole välttämätön asioiden tila. Asiat voisivat olla myös toisin. Ja jos katsoo ympärilleen aikalaatikosta, voi ehkä huomata, että ne ovat toisin.

Etäsyksy kampuksella

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja kuvasin siinä syksyn alkua:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Tutkijat tuuliajolla?

Britanniassa on kuluneella viikolla  herättänyt hämminkiä uutinen, että sata EU-kansalaista, heidän joukossaan historioitsija Eva Johanna Holmberg, ovat saaneet kehotuksen poistua Britanniasta, vieläpä varsin ripeässä järjestyksessä – huolimatta EU-maan kansalaisuudesta, työpaikasta, perhesuhteista tai muista yksityiskohdista. Tylynsävyinen kirje näytti toteuttavan pahimmat pelot siitä, että Brexit johtaisi EU-maiden kansalaisten mielivaltaiseen kohteluun. Kun asia nousi julkisuuteen, ministeriö ilmoitti kirjeiden lähteneen erehdyksessä, ja tapahtunutta on nyt koetettu hyvitellä.

Peter Frankopan on Evening Standardissa (Foreign scholars should receive letters of welcome, not rejection) muistutellut mieliin 1930-luvun ja sen, miten Saksa vuonna 1933 vei melko vähällä hälyllä läpi lakimuutoksen, joka syrjäytti juutalaistaustaiset tieteentekijät yliopistosta. Francopan totesi, että 1930-luvun Britannia tarttui tilaisuuteen ja rekrytoi lupaavia tutkijoita Manner-Euroopasta (myös muita kuin juutalaisia tai Saksassa asuneita), kun taas nyt suuntaus näytti olevan toisenlainen.

Vuoden 1933 asetus palautti mieleeni, että kun kirjoitin YFK:n 110-vuotishistoriaa vuonna 1997, tutustuin vuosikymmeniä koskemattomina lojuneisiin vanhoihin papereihin ja löysin saksankielisen kirjeen, joka oli päivätty Berliinissä neljäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1934. Berliiniläinen dosentti Maximilian Ehrenstein osoitti kirjeensä Helsingin yliopiston farmaseuttisen oppilaitoksen johtajalle, apulaisprofessori Jim Östlingille. Hän tiedusteli, löytyisikö hänelle Suomesta tutkijanpaikkaa. Selitys on koruton:

” — daß mein Großvater väterlicherseits Jude gewesen ist, ich bin demnach im Sinne der deutschen Gesetze nicht rein arisch. Ich kann daher meine Lehrtätigkeit in der Universität Berlin nicht fortsetzen.”

Ehrenstein oli määritelty juutalaiseksi, koska hänen isoisänsä oli isän puolelta ollut juutalainen. 1930-luvun kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä juutalaiset kuuluivat ryhmiin, joille sälytettiin vastuu niin Saksan sotatappiosta vuonna 1918 kuin vuoden 1929 taloudellisesta romahduksestakin. Niinpä 35-vuotiaan dosentti Maximilian Ehrensteininkaan ei auttanut vedota tieteellisiin ansioihinsa tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Hänellä oli väärät esi-isät, joten se siitä.

Ehrensteinin tieteellinen ansioluettelo vaikuttaa sangen lupaavalta. Hän oli työskennellyt tunnetun saksalaisen professori H. Thomsin laboratoriossa. Ehrensteinin saavutuksista mainitaan eräässä kirja-arviossa muun muassa näin (samalla tiettyjä nykytutkimuksen käytäntöjä sivuten):

Maximilian Ehrenstein’s (1899-1968) spadework, a person who, for the first time, managed to remove the C19 between the A and B rings of the steroidskeleton, a feat which nowadays would never have been published due to lack of reproducability… (Hubert Rehmin kirja-arvio teoksesta In Retrospect: From the Pill to the Pen)

Olisiko Ehrenstein tahtonut asettua vaatimattomaan helsinkiläiseen, opiskelijoiden kansoittamaan farmaseuttiseen laboratorioon? Elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein siirtyi USA:han ja osallistui siellä tärkeisiin tutkimushankkeisiin. (Aikoinaan löytämieni elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein oli ihaillut Saksan uutta johtajaa ja oli ymmällään siitä, ettei saanut olla mukana rakentamassa kolmatta valtakuntaa.) Hyödyn keräsi sillä välin siis Yhdysvallat, ei kylmäkylkinen Saksa tai vähävarainen suomalainen tiedeyhteisö.

Kirjoitin aiheesta 1990-luvun lopulla farmasian opiskelijoiden ainejärjestölehdessä MDS:ssä ja pohdin tuolloin: ”Mitä takeita meillä on siitä, ettei vastaavaa voisi tapahtua uudelleen Euroopassa – historian karusta opetuksesta huolimatta?” Historioitsija joutuu yhtaikaa olemaan varovainen rinnastusten kanssa ja toisaalta tiedostamaan, että asiat voivat, kun niikseen tulee, ottaa hallitsemattomia suuntia. Viimeviikkoiset ”sata kirjettä EU-kansalaisille” eivät nyt varsinaisesti rauhoittaneet sen paremmin tieteentekijöiden kuin muidenkaan asianomaisten tunnelmia.

Kirjoittaja on julkaissut farmasian opetusta ja opiskelijaelämää käsittelevät julkaisut Fiat lege artis (1997) sekä Spes farmaciae (1998) yhdessä Touko Issakaisen kanssa. Ks. myös myöhempi bloggaus Spes farmaciae.

 

 

 

Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 170 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

Paras työelämä?

The Finnish Government has a new goal: working life / labour market in Finland shall be the best in Europe in 2020. The blogger strongly supports this but cannot resist making some spicy remarks on the present situation. For example, some democracy and appreciation would not hurt.

Viime viikon lopulla juhlittiin koulujen päättymistä. Tuttu opettaja tuli töistä ruusu mukanaan. Ilahduin, koska ajattelin, että hän on saanut edes pienen kiitoksen vaivannäöstään. Aikaisempina vuosina suosittu monimuoto-opettaja oli saanut oppilailta ja oppilasryhmiltä monenlaisia hauskoja kiitoskortteja, mutta viime aikoina hän oli ponnistellut säästösyistä liian suurten ja levottomien ryhmien kanssa, ja kaikkien suurin toive tuntui olevan, että vuosi olisi jo pian ohi. Mukavaa, että joku oli kuitenkin nähnyt opettajan ruusun arvoiseksi, ajattelin.

Ilmeni kuitenkin, että ruusu olikin ylijäämätarjontaa,  joka oli paremman puutteessa jaettu opettajille, koska valmistuville oppilaille oli vahingossa tilattu ruusut kahdelta eri toimittajalta. Ne olivat samalla ainoa seikka, joka muistutti opettajille heidän kurssilaistensa valmistujaisjuhlasta, sillä he eivät itse päässeet juhliin mukaan. Työnantaja oli päättänyt, että heidän tuli päättäjäispäivänä olla muissa tehtävissä kuin juhlimassa oppilaitaan.

Päättäjäisepisodi tuntui kiteyttävän  yhtä ja toista työelämästä, josta hallituksen tavoitteen mukaan pitäisi vuoteen 2020 mennessä saada Euroopan paras. (http://yle.fi/uutiset/tavoite_suomeen_euroopan_paras_tyoelama_vuonna_2020/6146082) Tämä on tietysti hieno tavoite ja kannattaa yrittää, tosin kun katselen työelämän nykytilaa, tekee mieli kysyä, onko tarkoituksena lähinnä elää siinä toivossa, että joku katastrofi kurittaa muuta Eurooppaa niin, että vertailuasetelma muuttuu sitä kautta meidän kannaltamme ratkaisevasti paremmaksi.

Aina välillä valitetaan sitä, että ihmiset laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan siirtyvät pois työelämästä. Ajatus tuntuu olevan, että työntekijät itse valitsevat varhaisen eläkkeellelähtönsä. Silloin ajattelen tuntemiani tielaitoksen tarkastajaa, lähihoitajaa, tehtaan toimistovirkailijaa, talousjohtajaa, kaupungin matkailusihteeriä, paperitehtaan koneidenkäyttäjää, informaatikkoa, toimistosihteeriä, useita opettajia, yliopistoväkeä, konepajan työntekijää, vain muutamia listatakseni.

Kaikki he ovat varsinkin 55. syntymäpäivänsä jälkeen saaneet tuntea olevansa työnantajalleen pelkkä menoerä ja riippakivi, josta on toisaalta puristettu kaikki mehut pois ja kiitokseksi lähinnä valitettu heidän työpaikalle aiheuttamiaan kuluja ja rasituksia. Useimmat näistä henkilöistä on jo siivottu joko työttömyysputkeen tai muiden sopimusten kautta varhennetulle eläkkeelle. Miten heidän voi olettaa pystyvän pidentämään työuriaan, jos työssäolo on muuttunut jokapäiväisiksi nöyryytyksiksi ja kyykyttämisiksi, ja jos työnantaja selkeästi toivoo heidän poistuvan niin pian kuin mahdollista?

Useimmat olisivat hyvin pystyneet työhön, jos siitä olisi kiitetty, jos olisi kannustettu, keskusteltu tehtävien uudelleenjärjestämisestä, ylimalkaan jollain tavalla osoitettu, että työntekijällä on joku arvo työnantajan silmissä. Sen sijaan taloushallinnon ammattilainen sai todeta, ettei hänen asiantuntemuksellaan ollut väliä talouspäätöksissä, korkeasti koulutettu opettaja sai kuulla vain valituksia siitä, että hänen tohtorintutkintonsa tulee koululle kalliiksi (vaikka aidanseipäätkin nauravat ja jopa yliopiston palkkausperiaatteet kunnostautuvat oppilaitoksen tohtorille maksaman 40e tuntipalkan edessä). Ja vähän joka toiselle lykättiin kaikenlaista toisarvoista toimisto- ja raportointityötä, joka söi aikaa itse varsinaiselta työn tekemiseltä. Tai muuten vain organisaatiouudistus vei kaiken tolkun työpaikan ajankäytöstä.

Nämä tuntemani ihmiset ovat aikuisten oikeasti yhteistyökykyistä ja joviaalia porukkaa, mutta ketä tahansa voi alkaa nyppiä, jos työehtosopimusta tulkitaan virheellisesti, työtilat jaetaan uudelleen työntekijöitä kuulematta, ammattitekijän mielipide ohitetaan kädenhuitaisulla ja työmäärää kasvatetaan kysymättä koskaan, miten työntekijä itse voi. Jotkut ovat koettaneet vaikuttaa työoloihinsa luottamushenkilöiden, ammattiliiton tai paikallisten neuvottelujen kautta, jolloin työnantajan rakentava reaktio on ollut joko valittaa salaliitosta tai nerokkaimmillaan kieltää asian käsittely julkisuudessa. Kaikkihan tietysti on hyvin niin kauan kuin paikallisaviisin sivuilla hymistellään hyväntahtoisesti ja eroavien työntekijöiden avoimet kirjeet kiertelevät vain pienen piirin postilaatikoissa.

Tässä olen nostanut erityisesti 50+ työntekijöiden kokemuksia, koska niitä on viime vuosina tullut vastaan suututtavan samankaltaisina. Omat 30+ tuttavapiirini voisivat kertoa omista ikuisen pätkätyön, loputtoman organisaatiouudistuskierteen ja yksipuolisten joustojen kokemuksistaan. Muistan erään aiemman organisaationi korkean tason johtajan vuodenaloituspuheen, jossa puhuttiin vain tulevista haasteista, vaatimuksista ja suorituksista – ei puolta sanaa siitä, että epävarmoihin työoloihinsa sitoutuneen henkilökunnan panos on merkittävä ja arvostettava ja että heidän jaksamisensa on yksi menestyksen avain.

Mitä tulee 20+ ikäpolveen, heillä luultavasti olisi vielä oma tarinansa, jonka sisältönä lienee usein ”työelämä – miten siihen edes pääsee mukaan?”

Tietynlaisen myönteisenkin seikan voisi kuitenkin nostaa esiin: tästä tilanteesta pääsisi aika nopeasti kohti parempaa. Usein, kun olen kuunnellut työpaikkakokemuksia, olen ajatellut, että niin paljon voitettaisiin sillä, että kysyttäisiin työntekijöiltä, mitä heille kuuluu ja miten he viihtyisivät ja jaksaisivat paremmin työpaikallaan.  Sen jälkeen voisi vaikka tarttua muutamaan heidän esittämäänsä ideaan ja toiveeseen. Esimerkiksi siihen, että opettajista voisi olla mukavaa olla läsnä oppilaidensa valmistujaisjuhlassa, tai että alansa asiantuntija (tehtaassa tai yliopistossa) keskittyisi mieluiten työhönsä eikä sen näennäisraportointiin.

Tällaiset askelet voisivat jopa viedä kohti tuota ”paras työelämä 2020” -tavoitetta, eivätkä ne välttämättä edes tulisi kalliiksi.  Ja onneksi tällaisestakin löytyy viitteitä sieltä täältä. Lisäksi kääntöpuolena on todettava, että eläkkeelle päästyään 55+ ihmiset ovat edelleen hyvin arvokas tuki yhteiskunnalle: he ostavat, matkustavat, osallistuvat, ovat mukana järjestöissä, vapaaehtoistoiminnassa ja lastenlastensa arjessa. Jos he eivät kelpaa työelämään, niin muualle kyllä oikein mieluusti. Työelämä siinä vain häviää. Vähän harmillista silti, jos työtään ilolla tehneiden ja siitä ennen kiitostakin saaneiden ihmisten viimeiset työpäivät tuntuvat työnantajan suunnalta huokuvan vain malttamatonta odotusta siitä, että mokomat kuluerät ja kyseenalaistajat jo poistuisivat.

Loppujen lopuksi kirjoittaja nostaa hattua kaikille täyspäisille ja kannustaville työnantajille,  niin henkilöille kuin organisaatioillekin, joista myös kuulee kerrottavan ja joilla on oikeasti ymmärrystä aiheesta ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme”, ja toivottaa näille menestystä ja pitkää ikää, samoin kuin kannustusta työntekijöille ja työntekijöiksi haluaville ikään, alaan ja asemaan katsomatta.

Museovirasto ja Matteus-efekti

Summary in English in the end of the text.

Yleensä mielestäni katselen asioita valoiselta kannalta. Nyt en. Suututtaa meneillään olevat kulttuurisen itsemurhan yritykset. Milloin on kotimaisten kielten tutkimuskeskus lahtipenkissä (jottei kukaan enää ymmärtäisi vastustaa läänien muuttamista aluehallintovirastoiksi?) – yksikkö, joka kielioppien, sanakirjojen, kurssien ja asiantuntija-avun keskuksena tekee kotimaisten kieltemme ja kielen arkisen sujuvuuden hyväksi työtä, jota mikään muu yksikkö maailmassa ei voi tehdä eikä tule tekemään. Toisaalla taas  suomen kielellä julkaistua tutkimusta ollaan automaattisesti arvottamassa heikommaksi kuin englanninkielistä.

Tällä kertaa uutisoidaan, että museovirasto joutuu irtisanomaan 40 henkeä – 15% henkilökunnastaan. Sen seurauksena kartano- ja linnamuseoita menee kiinni, vaikka kävijöitä on ollut viime vuosina. Kansallismuseonkin aukioloja supistetaan.

Museovirasto joutuu tekemään supistukset, koska siltä leikataan 3 miljoonaa. Näin siitä huolimatta, että se on maailman sivu elänyt niukasti, koettanut laskea huolellisesti budjettinsa erilaisten arkeologisten kaivausten järjestämiseksi, palvellut niin viranomaisia, yksityisiä kansalaisia kuin kaupallisiakin tahoja. Ja kiltisti niellyt valtion tuottavuusohjelman aiemmat säästövaatimukset. Kuten tavallista, kiltit eivät hyödy yhtään mitään siitä, että ovat yrittäneet nostaa tuloksellisuuttaan.

Museovirastolla on laajat kuvakokoelmat maamme historiasta – ja niitä tarvitsevat kaupallisetkin julkaisijat, kansainväliset kuvatoimistot eivät moisia kuriositeetteja kokoelmissaan hyysää. Museovirasto myös tarjoaa tiedot monenlaisten kaava- ja rakennussuunnitelmien pohjaksi ja antaa ohjeita vanhojen rakennusten ylläpidosta jne. jne. Sen suojissa säilytetään, huolletaan ja entisöidään vanhoja esineitä. Historiasta ja kulttuurista kehitetään näyttelyitä ja opastuksia eri kielillä, niin kotimaisille kuin kansainvälisille asiakkaille, vanhoille ja nuorille, liikunta- ja näkörajoitteisille. Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena näissä säästöissä on käsillä kansallinen skandaali. En voi olla muistelematta kollegani kuvausta EU-päättäjien kesken käydystä keskustelusta, jossa Saksan edustaja totesi kolean painokkaasti, ennen kaikkea piikkinä erään saarivaltion suuntaan: ”Toisin kuin joissakin maissa, meillä ei ole aikomusta ajaa alas sivistystä ja kulttuuria.” Voisinpa sanoa samoin täkäläisestä menosta! Mutta jos Matteus-efektin (Matt. 22:25) mukaan mennään niin suunta on arvattavissa.

Ehkä museovirastonkin pitäisi kehittää itselleen parinsadan miljoonan gutenbergiläisintergalaktinen hanke, sillä kun tarpeeksi isoja lukuja heitellään, numerolukutaidottomuus näyttää iskevän ja mikä vaan menee läpi, mutta liian nöyrät, vaatimattomat ja maan hiljaiset lakaistaan roskina pihalle. Pitäisikö tässä alkaa kaivella historiasta esimerkkejä siitä, miten huonosti asiat voivat mennä, jos ja kun arkiselle uskolliselle työnteolle ei anneta mitään arvoa, vaan suurelliset visiot ovat ylimpänä johdattajana?

(päivitys 25.2.2012: tämmöinen puheenvuoro löytyi.
http://alastonkriitikko.blogspot.com/2012/02/guggenheim-venaja-suhteet-ja-brandin.html)

(päivitys 3.3.2012: Tuttava kiinnitti huomiotani siihen, että Museoviraston rahoitusongelma liittyy monelle muullekin valtiosektorin toimijalle tuttuun seikkaan: Senaattikiinteistöille maksettaviin vuokriin.Kuten allaolevassa uutisessa todetaan, ”– valtion virastot joutuvat maksamaan valtion omistamista kiinteistöstä kovia vuokria, sillä ne vievät suuren osan virastojen toimintamenoista. Sen vuoksi säästöt kohdistuvat helposti henkilöstön määrään –” Saman muistan yliopistolta ja kunnallispolitiikasta – eri sektorien määrärahankorotukset jäävät näennäisiksi, kun vuokrat nousevat määrärahoja nopeammin. Tässäkin on varmaan joku kirjanpidollinen nerokkuus (ainakin voidaan kehua, että määrärahat ovat kokonaisuutena kasvaneet), mutta tuntuu todelliselta hölmöläisten peiton paikkaamiselta. Museoviraston taloussuunnitelman perusteella juuri vuokramenojen nousu oli osasyynä siihen, että talous meni tiukille. Eikä nuo vuokrat ainakaan laske.

http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2012/03/museoviraston_henkilotyovuodet_vahenevat_yli_50lla_3299018.html

http://www.nba.fi/fi/File/1126/mv-talousarvioehdotus-2012.pdf)

Summary added:
In the text above, the Blogger ventilates her anger at the ongoing cultural suicide. Previously, we have wittnessed outrageous demands to cut the budget of the Institute for the Languages in Finland. At the  research, funding is cut and publishing in languages other than English is becoming less and less valued in funding, regardless of the research field. This time, it is the National Board of Antiquities that has to cut its personnel and close down several museums, despite of a growing number of visitors and a lot of work that is done for the cultural heritage  – and, for that matter, for helping town planning and many other important projects
. At the same time when the cut of 3 million euros are about to paralyse many activities, megalomaniac plans for multimillion projects such as building a new Guggenheim Gallery are being encouraged (for Guggenheim projects see this). Verily I say unto you, the meek do not seem to inherit much around here – it is the Matthew effect that counts.

« Older entries