Oppikirjojen kirjoittamisesta

Aluksi. Huomaan kerran, pari kuussa, että minut tägätään somessa keskusteluun, jossa jostakin [yleensä historian] oppikirjasta [peruskoulu tai lukio] on löytynyt jotain virheellistä tai vanhentunutta: naisia on kovin vähän, alkuperäiskansoja on varsin niukasti, käytetään sanoja kuten tiedemies / ruots. vetenskapsman, vaikka hyvin perustellusti nykyään voisi puhua tutkijoista tai tieteentekijöistä, ruots. esim. forskare. Ihan ensiksi sanon, että on virheitä, puutteita ja biaksia, niin omissa oppikirjahankkeissani kuin muidenkin, ja olisi tietysti tosi hyvä, että olisi mahdollisimman vähän virheitä, ja että olisi ylimalkaan korkeatasoista ja punnittua oppikirjatekstiä.

Minusta on myös tosi hyvä, vaikka välillä ensin voi harmittaakin, että puutteita tuodaan esiin. Usein oppikirjan kirjoittajakin saattaa siinä huomata, että tulipa tehtyä silleen tyhmästi, ja vaikkei enää voisi korjata, keskustelu eri aiheista voi kuitenkin auttaa sitä, että ehkäpä seuraavalla kerralla kirjoja tehtäessä muistetaan, miten voisi tehdä paremmin. Luetaan ne saamelaisten historian yleisesitykset edes, tai tsekataan Suomen romanien historia, tai katsotaan, onko naisten ja miesten nimet jossain suhteessa johonkin (että saisiko sen uskonnollisen vaikuttaja Liisa Eerikintyttären mukaan, jos mainitaan myös esim. Kustaa III:n hevosenhoitajan nimi; esimerkki kuvitteellinen).

Välillä tuntuu siltä, että oppikirjoihin liittyvät kysymykset toistuvat ja löydän itseni kirjoittamasta taas uuteen some-ketjuun aika samoja juttuja. Ihan ok, koska some-ketjuja tulee ja menee, ja siis hyvä että minut tägätään, niin tiedän mitä on menossa ja voin itsekin oppia uutta. Ja varmaan arvaatte, jos tutkimustani tunnette, että olen oppikirjahankkeissa koettanut miettiä mm. nais- ja sukupuolihistorian ja vähemmistöjen jne merkityksiä ja esittämistä, ja sit varmaan taas unohtanut jotain muuta. Joka tapauksessa ajattelin, että säästän omaa ja muiden vaivoja kirjoittamalla omat havaintoni oppikirjatyöstä yhteen blogitekstiin.

Varauksia ja varoituksia. Havaintoni ovat subjektiivisia ja osin muistinvaraisia. Olen ollut kirjoittamassa kahta lukion oppikirjasarjaa ja sen pohjalta nähnyt työtä ja sen reunaehtoja. Lisäksi olen jutellut monien kollegojen ja opettajatuttujen kanssa, jotka ovat olleet muissa oppikirjahankkeissa, sekä lukenut graduja ja tieteellisiä artikkeleita, joissa käsitellään oppikirjoja. Kirjoitin yo-pedagogiikan lopputyön historian oppiaineesta perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmissa 1980-luvulta vuoteen 2010, eli toivoakseni näkökulmani voi liikkua jotenkin yleisellä tasolla, nostamatta tikun nokkaan sen paremmin omia kuin muidenkaan kirjasarjoja tai kustantamoja.

En ole enää kohta 5 vuoteen kirjoittanut oppikirjoja enkä ole uusissa hankkeissa, joten toivon, että voin kirjoittaa jotain asiantuntemusta osoittaen mutta vaikuttamatta siltä, että markkinoisin tai selittelisin nimenomaan omia kirjojani, joista en myöskään enää tarkkaan muista, mitä itse kirjoitin ja mitä muut kirjoittivat ja mitä käsikirjoituksesta ehkä karsittiin. Olen ollut omiin hankkeisiin joiltain osin tyytyväinen, toisilta osin en, ja sama koskee toimitusprosesseja. Olen myös ehkä jossain keskivaiheella, mitä tulee mielipiteisiin oppikirjoista – mielestäni niitä ei kannata pakata liian täyteen yksityiskohtia, mutta suhtaudun varauksellisesti siihen, että oppikirjat voisi korvata sillä, mitä olen ymmärtänyt avoimien alustojen tai ilmiöoppimisen tarjoavan.

Varsinkin kun ylioppilaskirjoitukset on kytketty nyt hyvin kiinteästi osaksi yliopistojen sisäänpääsymenettelyjä, tuntuu perustellulta, että ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvat tulevat tarvitsemaan jonkun peruskoonnin, joka auttaa heitä valmistautumaan ylioppilaskirjoituksiin. Toki jo minun aikoinani v. 1994 oli olemassa projektikohtaisia ylioppilaskirjoitusten kysymyksiä – maantiedossa toteutettiin tutkielma, valittava maantieteellinen alue vapaa, ja ylioppilaskirjoituksissa piti vastata juuri oman tutkielman alueen osalta [v. 1994 piti kertoa tutkielma-alueen luonnonympäristöstä, oma tutkielmanaiheeni oli Saamenmaa kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se 1990-luvulla ymmärrettiin]. Varmaan samanalaisia kysymyksiä on yhä ja voisi olla enemmänkin. Mutta kuitenkin olen ymmärryksessä, että edelleen on myös niitä tietopohjaisia opetussuunnitelmatavoitteita, joiden vuoksi esim. historiassa edellytetään tiettyjen tietojen omaksumista, joita voi hankkia ja vahvistaa nimenomaan oppikirjasta. Jos vaikka opettaja unohtaa kertoa tai koulu vaihtuu hankalasti tai oppilas haluaa muuten vaan kerrata.

Miten oppikirjoja kirjoitetaan. Uuden oppikirjan kirjoittamista voi motivoida uusi opetussuunnitelma tai se, että jotkut tekniset ratkaisut / aiemman kirjasarjan myynti ovat muuttuneet. Kustantamot usein kustannustoimittajan toimesta alkavat koota asiantuntijaryhmää – historian oppikirjahankkeissa on tyypillisesti ollut historian opettajia ja tutkijoita vaihtelevassa suhteessa. Tutkija pyrkii tarjoamaan uusinta tietoa ainakin tietyistä aiheista, opettajilla on usein huikean rautainen asiantuntemus menneisyyden laajoista aihepiireistä ja kokemus siitä, mitä ja miten koulussa kannattaa opettaa. (Yliopiston kasvatustieteet ja pedagogiikat saattavat olla eri mieltä opettajien kanssa, ja opettajia on tosi moneen junaan tietenkin, joten oppikirjojen kokonaistulos ei välttämättä miellytä kaikkia opettajia tai yliopiston kasvatustieteilijöitä, tai tieteenalan tutkijoita.)

Sitten katsotaan opetussuunnitelmaa ja kurssi- ja tuntimääriä, mietitään pakollisten ja valinnaisten kurssien suoritusmääriä, kurssien suhdetta ylioppilaskirjoituksiin (paljonko kysymyksiä tietty kurssi saa ylioppilaskirjoituksissa, mitä tyypillisesti kysytään). Opetussuunnitelma ja siinä esitetyt tiedolliset ja taidolliset tavoitteet ovat tärkeitä, kun sisältöjä mietitään. Lukiossa opetussuunnitelma antaa ennakkovaikutelmia siitä, mitä ylioppilaskirjoituksissa kysytään. Jos oppikirja ei tue ylioppilaskirjoitusten vastauksista selviämistä, sillä on luultavasti aika heikot näkymät. Joten jos opetussuunnitelmassa lukee, että tietyssä kokonaisuudessa käsitellään löytöretkiä, niin kirjassa käsitellään löytöretkiä, vaikka käsite olisi vanhentunut. Feodaalista yhteiskuntaa käsitellään lukiossa tavalla, joka voi tuntua keskiajan tutkijasta varsin etäiseltä, mutta jos se on opetussuunnitelmassa, siitä pitää kirjassakin jotain olla. Ja vaikka opetussuunnitelmassa korostetaan myös kriittistä tiedon ja tulkintojen käsittelyä, ei voi alkaa ihan joka käsitettä purkamaan yliopistolaisittain.

Tällä on vaikutusta sisältöihin, ei vähiten naisten, lasten ja arjen historiaan (korvaa tämä halutessasi jollain omasta mielestäsi tärkeällä teemalla, jonka puuttumista olet ihmetellyt). Tai alkuperäiskansojen historian esittämiseen jne. Jos esim. naisia, lapsia ja arkea ei mainita opetussuunnitelmassa eikä kysytä ylioppilaskirjoituksissa, ne saattavat joutua kirjassakin vähiin, tai päätyä ns. tietolaatikoihin, jotka jo 1990-luvulla olivat helposti luokkaa ”eihän tätä kysytä kokeessa eihän”. Ruotsissa oli jokin aika sitten (no joo, joskus 2010-luvulla) lukiolaistyttöjen kampanja ”Sluta ruta våra brudar”, ”Lakatkaa lokeroimasta meidän naisia”, jossa koululaiset itse kritisoivat naishistorian kohtaloa tietolaatikoissa. Oppikirja voi onnistua paremmin tai huonommin eri näkökulmien ja ryhmien sisällyttämisessä mukaan, usein voisi mennä paremminkin. Olisikin kiinnostavaa kuulla onnistuneita ratkaisuja ja kirjoituskokemuksia.

Joka tapauksessa – vaikka opetussuunnitelma jotain puhahtaisi naisten ja lasten historiasta (tai korvaa se jollain mielestäsi tärkeällä aiheella), ja vaikka yksittäinen oppikirja kirjoittaisi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista vaikkapa naisista ja arjesta – mutta jos esim. tietyn historiakurssin ylioppilaskysymyksenä olisi vuodesta toiseen jotain sen tapaista kuin Kustaa Vaasan uudistukset, merkantilismi tai kuningasvallan kehitys 1700-luvulla, niin ylioppilaskirjoituksien kysymykset ohjaisivat jossain määrin korostamaan ja arvostamaan kirjoituksiin luvussa jotain muuta kuin niitä naisia ja arkea. En ole nyt seurannut kaikkina vuosina kysymyksiä, ehkä asiat ovat muuttuneet. Mutta opetussuunnitelma ja ylioppilaskirjoituksien odotusaiheet vaikuttavat siis siihen, mitä kustantamojen ja opettajienkin näkökulmasta oppikirjoihin kannattaa laittaa. (Ylioppilastutkintolautakuntaan taidettiin hiljan hakea uutta/uusia historia-alan edustajaa/edustajia, mutta tuntemillani potentiaalisilla toimijoilla tuli muuten vuorokauden tuntien rajallinen määrä vastaan, joten eivät ainakaan hakeneet sinne, eli en tiedä vaikutusmahdollisuuksista sen enempää.)

Voisiko nykyistenkin opetussuunnitelmien puitteissa tehdä parempia oppikirjoja? Aivan varmasti. Oppikirjoja kirjoittamassa oltuani olen huomannut myöhemmin, seuratessani oppikirjoista käytävää keskustelua, että huomiota kiinnitetään esim. naisten nimien määrään hakemistossa. Jos siis nyt aloittaisin oppikirjahankkeen, ehkä aloittaisin pohtimalla, miten koko ajan kirjoittaessa seurataan nimien määriä ja henkilömainintoja. Ehkä. (Arvannette, että menneisyyden naisten nimet ovat usein kadonneet, ja sitten ovat ne, joiden mielestä nimiä pitäisi ylimalkaan olla vähemmän, mutta tietysti on kummallista, jos painotukset on ihan vinossa.) Mutta en enää kirjoittane oppikirjoja, ja ensi kertaa kirjoittaessa tällaisia on kirjoittajan ehkä vaikea tulla ajatelleeksi. On todella paljon kaikkea, mitä oppikirjaa tehdessä on mietittävä. Voi olla joskus eroavia mielipiteitäkin prosessiin osallistuvilla. Tästä päästään siihen, että kirjoja kirjoitetaan usein työryhminä, joissa joku kirjoittaja vastaa tietystä osuudesta; tekstejä voidaan myös kirjoittaa pareina tai siten, että kukin vuorollaan editioi. Sit taas 3-4 kirjoittajaa ei kuitenkaan parhaalla tahdollakaan ole kaiken tiedon asiantuntijoita eikä tule huomanneeksi kaikkia virheitä. Jotain taisi mennä mm. meidän kirjan autonomian ajan käsitteissä metsähän päin.

Kustannustoimittajakin voi olla juuri aloittanut – tuntuu siltä että kustannustoimittajien rotaatio on ollut viime vuosina hurjaa – eikä välttämättä tunne kustantamon ja oppiaineen kirjojen perinteitä, oppiaineesta puhumattakaan. Pohjatyötä voidaan vähän tehdä, mutta ei taida olla mitään ”muista ainakin nämä” -listauksia esim. tasa-arvon näkökulmasta, eivätkä kaikki kirjoittajat tai kustantamot niistä taitaisi ihan vaan ilahtuakaan. Muistan haalineeni kokoon joitakin oppikirjoja koskevia gradutöitä ja muita tutkimuksia, joissa saatettiin analysoida esimerkiksi nuijasodan tai kansainvälisten suhteiden esittämistä historian oppikirjoissa. Tällaisista tutkielmista voi saada tukea, jos ehtii niitä hakea käsiinsä ja jos kirjahankkeessa on konsensus, että asia on tärkeä. – Tutkielmissa on on nostettu tosi kiinnostavia pointteja esim. kuvitusvalinnoista, historiantutkijat taas ovat saattaneet olla kriittisiä huomatessaan vanhentuneita käsitteitä.

Oppikirjoihin kohdistuu paljon toiveita. Oikeastaan – ja tässä nyt varmasti olen myös puolueellinen – ei vain somessa vaan oikeastaan vielä enemmän oppikirjatutkimuksessa tuntuu toistuvan sentyyppinen kaava, että otetaan oppikirjoja ja tutkitaan jotain aihetta, todetaan puutteita ja harmitellaan. Oppikirjan tekijänä tekisi mieli sanoa kaikkien puolesta, että huomaattehan, että on monta kohtaa, jotka eivät ole ihan väärin. No, mutta mielellään korjattaneenkin kun huomataan fiboja, ja olisi hienoa jos ei olisi virheitä ja vikoja. Vaatimukset sit ovat myös erisuuntasia. Osa opettajista ja pedagogiikan tutkijoista / tuntijoista / opettajista on ymmärtääkseni sitä mieltä, että paras kun oppikirjoja ei olisi ollenkaan, että ne ovat joka tapauksessa oppimisen tiellä. Kirjoja usein myös moititaan jo nykyisellään liian pitkiksi, nimiä on liikaa, ja kirjojen toivottaisiin olevan lyhyempiä tai jättävän enemmän tilaa vapaalle tiedon hakemiselle. Sitten taas lehdissä ja yleisessä keskustelussa näkee myös kysyttävän [toki välillä vähän retorisesti, tyylin ”olisinpa tiennyt tästä”], miksi asiasta X ei ole kerrottu oppikirjoissa, eli toiveena ja odotuksena tavallaan monilla kuitenkin on, että oppikirjan pitäisi sisältää paljon ja monenlaista tietoa.

Kustantamon työskentelyssä tulee usein vastaan se, että kustantamo haluaa myydä kirjaa mahdollisimman laajalle, monelle, monenlaisille oppilaille, kouluille ja opettajille. Tällöin kustantamon edustajat miettivät, mikä on sopivan keskitietä, millainen kirja vastaa opiskelijoiden ja opettajien toiveisiin – lyhyesti, lukion osalta: millainen kirjan pitäisi olla, jotta voi sanoa käyttäjille: tästä saat tukea ylioppilaskirjoituksiin, jotka ovat tärkeät yliopistoon pääsemiseksi. [Pitäisikö näin olla – ehkä ei, mutta kun nyt ylioppilaskirjoitukset ylätason varsin määrätietoisesti ohjaamina lykättiin tärkeäksi sisäänpääsymittariksi, niin näin se nyt on.]

Oppikirjatyön resurssit ovat rajalliset. Jotkut kustantamot saattavat kustantaa kirjoittajilleen virkavapaata leipätyöstä, jotta nämä voisivat jonkin aikaa keskittyä oppikirjan kirjoittamiseen (kuulopuhe, en ole ensikäden tietona saanut vahvistusta). Yleensä kuitenkin kirjoja tehdään OTO [oman toimen ohella] tiukoin aikatauluin ja niukoin resurssein. Monet kustantamot ovat pörssiyhtiöitä, joissa kirjatuotantokin on alisteinen kvartaaliajattelulle, ja kirjoista saatetaan puhua kuin mistä tahansa tuotteesta, jota myydään asiakkaille, sen sijaan että sillä olisi erityistä merkitystä kansakunnan yleissivistyksen kannalta. Muut kuin pörssiyhtiöt ja isot konsernit saattavat toimia vähän toisin, kuitenkin niilläkin tuotantobudjetit ovat todennäköisesti melko rajallisia ja tuottotoiveet sellaisia, että isoja investointeja, pohjatöitä tai muita ei ihan äkkiä tehdä.

Kulujen minimoimiseksi oppikirjojen kirjoittajia saatetaan patistaa varsin säästeliäisiin ratkaisuihin, mitä tulee kuvitukseen tai edes oppikirjojen suunnittelupalaverien matkakuluihin. [Historian oppikirjoissa kuvituksen hankkiminen saattaa aiheuttaa erityisiä haasteita, kun nättejä värivalokuvia Suomen keskiajasta ei välttämättä löydy kansainvälisistä kuvapankeista tai ylimalkaan mistään.] Tässä on tapahtunut selvä siirtymä 2000-luvulla; vielä vuosituhannen vaihteessa jotkut oppikirjat olivat selvästi ”kokeellisempia”, esimerkiksi kiinnittyivät yliopistotutkimukseen, tai rikkoivat kurssijakoja. En ole ollut näissä hankkeissa, mutta kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluissa olen antanut ymmärtää itselleni, että myyntitulos ei ole houkutellut uusiin kokeellisuuksiin, kun tuottovaatimukset ovat moniaalla kasvaneet. Huoli taloudellisesta tuloksesta ei tuppaa lisäämään kokeilunhalua tai anna tilaa sille, että veivataan asioita uusiksi siinä vaiheessa, kun taiton korjaukset alkavat aiheuttaa lisäkuluja ja oppikirjan pitäisi olla syksyn kirjamarkkinoilla.

Sopimuksia allekirjoitettaessa kirjoittajille tyypillisesti maksetaan ennakko, mikä on tyypillistä kustannussopimusten kanssa muutenkin, mutta odotusarvo on, että oppikirjan kirjoittaja saa hyvityksen omana aikana kirjoitetusta oppikirjasta myyntituotoista [kun ennakko ensin on katettu]. Jos sarja sitten ei myykään tai sen tuotanto keskeytetään [muistaakseni näin oli Tammen Corpus-sarjan laita], tai opetussuunnitelma muuttuu ja aiemmat pakolliset kurssit muuttuvat vapaaehtoisiksi tai sisältö muuttuu [esim. nykyään vapaaehtoinen Suomen vanhempi historia lukiossa päättyy 1860-lukuun, kun aiemmin rajavuosi oli pitkän 1808/09 ja autonomian alku oli pakollista], niin kirjojen myyntituotto voi jäädä vähäiseksi. Tietokirjailijoiden edunvalvontajärjestön kannanotoista voi seurata hiukan sitä, millaisia epäkohtia oppikirjasopimuksista ja palkkioista ja tekijänoikeuksista on otettu esiin 2000-luvulla. Oppikirjan kirjoittajille jää siis aika paljon taloudellista riskiä, ja he joutuvat miettimään, paljonko voivat panostaa oppikirjaan aikaansa, jos toivo on pantava epävarmoihin tuottoihin. Kokemukseni mukaan he silti panostavat paljon, koska pitävät hyvää työtä tärkeänä. Mutta resurssit ja aika ovat rajalliset.

Koska siis oppikirjoja kirjoitetaan melko lailla oman toimen ohella ja tuotto-odotus on epävarma, pohjatyökin jää rajalliseksi. Kustannustoimittajilla saattaa olla kasvava määrä kirjasarjoja handlattavana samanaikaisesti, heillä saattaa olla (en tiedä, oletan) ohjeistuksia keskittyä ”tarpeeksi hyvään” tulokseen joka ei vie liikaa aikaa eikä tule liian kalliiksi. Yhteistyötä voidaan tehdä asiantuntijoiden kanssa ja luetuttaa käsikirjoituksia tai osuuksia luotto-opettajilla tai tietyn aihepiirin asiantuntijoilla, mutta tässäkin tulee ongelmansa – jos käsikirjoitus menee esimerkiksi [valitsen nyt vähän kuvitteellisen esimerkin, voitte kuvitella politisoituneempia aiheita] huonekaluhistorioitsijalle, lienee todennäköistä, että tulee paljon toiveita tyylihistorian huomioimisesta, jos taas merenkulun tutkijalle, tulee toiveita merenkulun merkityksen kattavasta huomioimisesta. Rajalliset sivumäärät ja aika sit taas rajoittavat sitä, keltä ehditään kysyä ja miten huomiot pystytään hiomaan tekstiin, kun kirjoitetaan usein iltatuimaan, viikonloppuina ja OTO.

Paremmin voisi mennä, ja olen itse jälkikäteen ajatellut monista oppikirjoista, joissa olin mukana, että voi kun olisin ehtinyt lukea tietokirjan X tai jututtaa tutkijaa Y tai kokeilla opettajan B kanssa tiedon tai tehtävän toimivuutta tai miettiä erilaisten etnisten ryhmien ja vähemmistöjen ja naisten ja lasten näkyvyyttä kokonaisuudessa. Mutta historiankin tiedonala on aikamoisen laaja hallittavaksi ihan sinällään, joten kaikenlaista tapahtuu. Oppikirjatyössä usein tärkeitä ovatkin kirjoittajina toimivat opettajat. He ovat historian oppikirjan kirjoittajina luokkahuoneen superasiantuntijoita ja heillä on ihan huikea yleisasiantuntemus historiaan, erilainen kuin tieteentekijällä.

Mitä olisi tehtävä? Oma vaikutelmani on, että oppikirjojen sisältöön voisi vaikuttaa aika paljon, jos opetusuunnitelma ja (lukiossa) ylioppilaskirjoitusten kysymykset ohjaavat molemmat ottamaan huomioon tiettyjä sisältöjä tai näkökulmia. Oppikirjojen laadunvarmistusta tukisivat resurssit – joko kustantamojen tai koulujen tai jonkun yhteishyvän edustajan. Tällä hetkellä tosin ilmeisesti kovat toiveet kohdistuvat siihen, että oppikirjat saataisiin kouluihin pikemminkin entistä halvemmalla, tai että voitaisiin siirtyä opettajien avoimesti jakamiin ilmaisin materiaaleihin. En varsinaisest pidätä hengitystäni mitään näitä skenaarioita odotellessa. Lisäksi on tendenssiä vaatia, että pikemminkin olisi ns. kriittistä lukutaitoa kuin jotain tiettyjä tietosisältöjä. Itse uskon kyllä siihen, että joku perussetti yhteistä tietoa olisi hyvä nykyisessä pirstaloituvassa maailmassa.

Lopuksi. Koska oppikirjakeskustelut, kuten vähän mitkä vaan keskustelut, somessa välillä lähtevät ns. laukalle, olen kirjoittanut tähän monenlaisia varauksia – ettei tulisi vaikutelmaa että tiedän kaiken kaikesta tai että olisin mielestäni itse onnistunut oppikirjailijana jotenkin erityisesti tms. Haluan myös korostaa, että olen kirjoittanut ylläolevat huomiot vapaa-ajalla eräänä iltana hyvin rajallisessa ajassa odotellessani nuorimpien perheenjäsenten nukahtamista, muistinvaraisesti ja tekemättä laajoja taustatutkimuksia. Ehkä nämä vastaavat ainakin joihinkin somekeskusteluihin, täydennetään tarvittaessa. Aiemmin olen koonnut vähän vastaavan pikaisen koonnin verkkokysymykseen ”Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla”, ei täydellistä mutta tarvittaessa täydennettävän, käytettäväksi paremman puutteessa. Täydennetään tarvittaessa. https://anulah.wordpress.com/2021/04/05/suomi-kolonialismi-tai-etniset-ja-taloudelliset-valtasuhteet-by-any-other-name-ja-aika-ennen-itsenaisyytta/

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että olisi tärkeää tavalla tai toisella tutustuttaa kaikki Suomessa koulua käyvät myös oman maamme historiaan sellaisena kuin tutkijat sen tuntevat. Jos historiaan ei perehdytä koulussa, joku muu taho alkaa kyllä tarjota tietoa ja ”tietoa” menneisyydestä ja vie aloitteen tarinan kertojana. Kovin optimistisesti puhutaan välillä siitä, että tiedon käsittelyssä tärkeintä on kriittisyys, mutta kriittinen tiedonkäsittely- ja tiedonhakukyky tuppaa kehittymään sitä mukaa, kun tietomäärä karttuu. Siksipä tieteentekijät usein ovat kovin varovaisia, jos heiltä vaaditaan varmaa tietoa, koska karttuva tieto on opettanut oman asiantuntemuksen rajat.

Ja kyllä, mielestäni tiedemies on ihan hyvin korvattavissa tutkijalla. Ja hyvä kustantamo kiittää, jos huomautetaan, ja korjaa. Mistä päästään siihen, että olen mm. jollekin kustantamolle (en muista mille) huomauttanut, että kiitos kun viittasitte teokseeni oppikirjassanne, mutta nimi on kyllä väärin. Ja saanut vastauksen, että kiitos korjauksesta, emme nyt kuitenkaan enää ota uusia painoksia tai ainakaan juuri korjaa niitä, parempi onni ensi kerralla.

Ja ihan viimeksi: Minua kiinnostaisivat todella paljon erilaiset onnistuneiksi koetut ratkaisut ja se, miten niissä on ratkaistu työmäärän ja rajallisten resurssien aiheuttamat haasteet. Tosin en varmaan kirjoita enää oppikirjoja, kun oma kustantamo siirtyi uusiin kirjasarjoihin ja yhdelle kustantamolle julkaissut ei oikein helposti irtaudu uusiin kustantamoihin. Mutta yleisellä tasolla tietysti alan professorina pidän tätä aihetta kaikin tavoin tosi tärkeänä.

Oliko tästä jotain hyötyä? Aaro Hellaakosken sanoin: Kypsyikö jotain? Annoinko johonkin valon?

Ja nyt hei sori jo kättelyssä, jos sävy on bloggauksessa jotenkin huono, kun aikaa on rajallisesti ja aivosoluja kans… ”Yritin olla hyvä ja ystävällinen” lauloi Mamba.

Eläköön vaalijat!

”Innovaatio on yliarvostettua – ylläpito on usein paljon tärkeämpää” (Innovation is overvalued, maintenance often matters more). Näin kirjoittivat Andrew Russell & Lee Vinsel kirjoituksessaan Hail the maintainers, joka ilmestyi Aeon-julkaisussa viitisen vuotta sitten. (https://aeon.co/essays/innovation-is-overvalued-maintenance-often-matters-more)

Olen ajatellut tätä väittämää yhä uudelleen viime vuosina. Tutkijoitakin ohjeistetaan pitämään ”pitchaus-puhetta” ja kaikin tavoin tuomaan esiin tutkimuksensa uutuutta ja mullistavuutta. Suonenvedontapainen huippujen etsiminen on ollut jo pitkään tapetilla, aivan kuin huiput leijuisivat irrallaan tukevasta maaperästä ihan oman huipukkuutensa varassa.

Kaiken tämän varjoon jää kuitenkin helposti kysymys ylläpidosta ja vaalimisesta. On helppo hihkaista, että nyt pölyt pois arkistosta ja kaikki aineistot verkkoon. Mutta kukapa muuten ylläpitää niitä digitaalisia aineistoja? Harmillisesti ne voivat vaatia vaalimista enemmänkin kuin paperiaineistot. Tätä pohdin Historiallisen Aikakauskirjan 2/2021 pääkirjoituksessa, kun Historiallisen Aikakauskirjan digisiirto oli alkamassa. https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/06/HAik_2_2021_suuntaviivoja.pdf

Viime päivinä tutkijat ovat keskustelleet somessa siitä, miksi tieteellinen tieto ei tavoita yleisöä, niin että tutkijat saavat jatkuvasti lukea, että naishistoria, arjen historia, toinen maailmansota ja hyvässä lykyssä jopa vuosi 1918 ja Mannerheim ovat niinsanotusti vaiettuja aiheita. Asiaan vaikuttaa tiedonvälityksen ja nykyuutisoinnin logiikka, jossa ihan uusi on jännempää kuin jo tunnettu. Olemme kuitenkin välillä miettineet, eikö voisi olla jotain arvoa sellaisellakin uutisella, jossa kerrottaisiin esimerkiksi, että aiempi vahva osaaminen saa nyt vielä hienomman ilmiasun uudessa teoksessa.

On myös muuan asia, joka tuli vahvasti esiin, kun joitakin vuosia sitten aloin tutkia poliittisen historian professori Lauri Aadolf Puntilan verkostoja. Oikeastaan tarkoitus oli keskittyä ja yhä kerään tietoja hänen akateemisista verkostoistaan. Mutta kun olin jonkin aikaa perannut hänen noin 600 volyymin arkistokokelmaansa, aloin kiinnittää huomiota siihen, että professorin oman käsialan lisäksi aineistoissa esiintyi toinen – siisti käsiala, joka arkistoi, korjasi, merkitsi tiedoksi, välitti eteenpäin.

Neiti Alli Hytti, fil.yo englannin kielen opiskelija ja Viipurista evakuoitu nuori nainen, päätyi 1940-luvulla ensin toimistosihteeriksi Suomen Kulttuurirahastoon, jossa Lauri Aadolf Puntilalla oli keskeinen rooli, ja myöhemmin Puntilan mukana edelleen Huhtamäen palkkalistoille ja lopuksi Yrjö Jahnssonin säätiöön, mutta työskenteli ennen kaikkea Puntilan apuna niin Kulttuurirahaston, yliopiston kuin yhteiskunnallisten verkostojenkin tukena. Eräässä kirjeessä tuttava tervehtikin neiti Hyttiä, palauttaessaan lainaamansa nauhoitteen: ”Anteeksi nyt, että olin sen välillä hukannut, mutta minulla ei olekaan hyvää sihteeriä”.

Muutamat arkistosta löytyvät, sihteeri Hytin pöydälle päätyneet toimeksiannot kuvaavat hänen työtehtäviensä kirjoa.

Näin LAP sihteeri Hytille:

”Olen sanellut rullaan [ääninauha] poliittista historiaa. Alussa on vähän epävarmuutta esim. päivämäärien suhteen. Kirjoitetaan joka päivää koskeva tai koskevat uutiset kautta linjan juuri tuon ylläolevan tavoin ulkopolitiikka, talouspolitiikka, sisäpolitiikka ja sosiaalipolitiikka kukin eri liuskoille ja jatketaan aiheenmukaisesti vuodesta toiseen. Otetaan kolme kappaletta. Kiitos PL”

Ja näin puolestaan sihteeri Hytti LAP:lle:

Professori Puntila, [1.2.1974] / toivon, että matkanne olisi kaikin puolin onnistunut, vaikka Otava ei tainnutkaan saada positiivista vastausta yrittämiltään kustantajilta. / Professori Nurmio ilmoitti lukeneensa S[—-]n käsikirjoituksen ja olevansa valmis kokoukseen. / Tohtori S[—]n tiedusteli sopivaa päivää Välimäen rahaston hoitokunnan kokouksenpitoa varten. [–] Maisteri R[—-] peruuttaa 13.2. klo 15:ksi sovitun kokouksen [–] Kouluneuvos Jahnssonin syntymäpäiväksi on varattu kukkalaite. [–] rouva Kuuskoski [–] antaa sen Teille onnittelukäynnille mennessänne. / Olen pahoillani, mutta en tavoittanut Rouvaanne perjantaina iltapäivällä, joten varmuuden vuoksi Lindgren tulee lentokentälle ja tuo postin tullessaan.

Ja sitten sitaatti kirjeestä, jota usein ajattelen, kun koetan saada näkyvyyttä jollekin omalle asialle:

”Hyvä Neiti, jälleenkin joudun vaivaamaan omissa asioissani. Olen luvannut pitää esitelmän Hämeenlinnassa ensi sunnuntaina myös toimittaa referaatin lehtiin. Voisitteko ystävällisesti sen monistaa ja toimittaa seuraaviin lehtiin: [lista n. 25 lehdestä] Monin kiitollisin terveisin Teidän L A Puntila. JK. Voisitteko postittaa samalla minulle 5. kpl.”

Pikaisen digitaalisen sanomalehtikirjaston vilkaisun perusteella noin 1 julkaisu tarttui Alli Hytin lähettämään referaattiin ja julkaisi sen. Tällainen aikalaisittain tavattoman laajalevikkinen oman näkökulman rummuttaminen oli L. A. Puntilalle keskeinen tapa tuoda omaa asiaansa julkisuuteen; hänen arkistoissaan on lukemattomia kopioituja kirjeitä ja vetoomuksia. Mutta siihen tarvittiin mahdollistaja – sihteeri Hytti, joka muisteluidensa perusteella koki, että pääsi tehtävässään itsekin osalliseksi monenlaisesta jännittävästä.

”Sihteeri, siinä vasta kova tekijä”, kirjoitettiin äskettäin HS:n pääkirjoitussivulla. L. A. Puntilan arkistojen äärellä, tutkimushankkeen hallinnon ja tiedottamisen äärellä tai tieteellisen aikakauskirjan uudistuksen äärellä on helppo olla tästä samaa mieltä. Ja kyllä vielä kännykkäaikanakin voisi välillä olla käyttöä Lindgrenille, joka tulisi varmuuden vuoksi postin kanssa lentokentälle vastaan…

Kirjoittaja on Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja ja aika monen oman hankkeensa sihteeri, joka julkaisi hiljattain artikkelin sihteeri, neiti Alli Hytistä teoksessa Thanks for Typing: Remembering Forgotten Women in History. Artikkelissa on tarkempi viitteytys, jotka kirjoittaja olisi mielellään ehtiessään laittanut tähänkin, mutta hänellä ei olekaan hyvää täysiaikaista sihteeriä; kaikkia apunaan työskennelleitä hän kyllä muistaa monin kiitollisin terveisin.

Porvoon mitalla

Emme ole olleet paikalla, kun voivero on maksettu, emmekä viljaveroa kerättäessä, … emme ole voineet tarkkaan tietää mittojen eroa. Jumala tietäköön, miten tässä on näin käynyt, koskaan emme tiedä mitään saaneemme omaksi hyödyksemme, ei edes markan vertaa voita.

Näin vakuutti Pepotin Nils Perinpoika (Nils Persson / Niilo Pietarinpoika) joulukuussa 1556 Turun linnassa, samoin kuin hänen kirjurinaan toiminut Matts Sigfridinpoika (Matts Sigfridsson / Matti Sipinpoika tai Siprinpoika). Hämeen ja Uudenmaan voutina toiminut Nils oli pahassa pulassa: häntä epäiltiin veropetoksesta Porvoossa.

Tuomiolla linnassa oli useita Suomen alueen vouteja ja heidän kirjureitaan, joita syytettiin siitä, että he olivat kantaneet veroa suurilla mitoilla ja painoilla, mutta toimittaneet maksut Tukholmaan pienempien mittojen mukaan ja pitäneet itse ylijäämän. Kootut selitykset eivät auttaneet, kun selvää oli, että joku oli kirjaimellisesti vetänyt välistä ennen verotuotteiden kuljettamista eteenpäin. Laskelmien mukaan Nils oli saanut omaksi edukseen ainakin 10 tynnyrillistä voita.

Porvoon mittaa, niin paino- kuin tilamittojakin, ihmeteltiin joulukuussa 1556 Turun linnassa, kun Juhana-herttuan johdolla selvitettiin useita veropetoksia. Jaakko Teitin valitusluettelo, toim. Kustavi Grotenfelt, julk. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1894, 141. Samassa tapauksessa käytettyä bismare-sanaa selittää Svenska Akademiens Ordbok https://www.saob.se/artikel/?seek=BESMAN

Eri seuduilla koottiin veroja erikokoisilla mitoilla, ja Suomessa oli selvästi käytetty isompia mittoja kuin Tukholmassa. Kun kuninkaalle asti ei kuitenkaan tullut ylijäämää ja kun verotettavat valittivat mittojen suuruutta, tuomittiin nämä petolliset voudit veropetoksesta ”kuninkaan varkaina” hirteen. (Toki oli mahdollista, jos omaisuutta riitti, ostaa armahdus rukouksilla ja lahjoituksilla.) Pepotin Nils Perinpoikaa vastaan esitettiin sellainenkin syyte, että hän väitti nauttivansa verovapautta omasta tilastaan muttei pystynyt esittämään hallitsijan antamaa kirjettä asiasta.

Nils-voudin ja hänen kirjurinsa tapaus on ensimmäinen tuntemani tapaus, jossa puhutaan ”Porvoon mitasta” (Borgå wikt, myöh. Borgåmått) ja nimenomaan veropetoksen yhteydessä. Samaa ilmaisua löytyy myöhemmin toistuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun julkaisuista – milloin annetaan selkään Porvoon mitalla, milloin tulee vettä tai lunta Porvoon mitalla, milloin kannetaan lunta Porvoon mitalla. Sinänsä on aivan oikeutettua käyttää ilmaisua myös positiivisessa mielessä, ilman syytettä petoksesta – suurella mitalla olisi ollut mahdollisuus mitata myös vieraanvaraisesti ilman pahaa tarkoitusta.

Sanontaa on ihmetelty silloin tällöin, vuonna 1892 Turun lehdessä muuan forssalainen lukija toivoi tarkennusta mittaan ja toimitus asian selittikin. Porvoon mitta on joskus yhdistetty myös 1800-luvulla Porvoossa toimineeseen viinatehtaaseen ja sen säiliöihin. Ja joku muukin vilunkivouti kuin Nils ja kirjuri Matts on voinut osua myös vuosien 1500-1900 välille ja antaa lisäpontta tarinalle. Mutta kuten taannoin Helsingin Sanomissakin oli puhetta, vanha tarina petollisesta voudista ja Porvoon mitasta tulee vastaan on siis melkein puolen vuosituhannen takaa, Kustaa Vaasan ja Juhana-herttuan ajoilta. Eikä siis ole pelkkä tarina, vaan oikeusjuttuihin kirjattu tapaus.

Mikä on se Kuuluisa Porvoon mitta, kyselee lukija Turun lehdessä 25.8.1892.
Lehden toimitus vastaa Turun lehdessä 25.8.1892.

Linkkejä aiheesta

”Kavallusta Porvoon mitalla” (Esa Lilja, HS 18.4.2021)
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007923203.html

”Mistä tulee sanonta Porvoon mitalla” (Kysy.fi)
http://www.kysy.fi/kysymys/mista-tulee-sanonta-porvoon-mitalla

Kustaa Vilkuna: ”Maksetaan (tai annetaan) Porvoon mitalla” selitys Kotiseutu-lehdessä käyttää myös Jaakko Teitin valitusluetteloa lähteenään 01.01.1935 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 1 s. 69-70

Alkuperäinen aineisto, ”Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan”, on Ruotsin valtionarkistossa, mutta painettu lähdejulkaisu on sähköisenäkin: https://www.doria.fi/handle/10024/167654 (kiitos Kaisa Kyläkoski toimivan linkin vinkkaamisesta).

”Porvoon mitalla” -lausahdusta löytyi Kansalliskirjaston digitaalisesta julkaisuarkistosta 5040 esiintymää. Borgåmått esiintyi haussa harvemmin. – Tein pikaisen sanahaun, en perinpohjaista analyysiä sanan käytössä. Hakuja voi itse kukin tehdä os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Apurahatutkijat yliopistoyhteisössä

Kun usein on tottunut odottamaan hartiat hiukan kyyryssä jotain uutisia yliopistomaailman kriiseistä, niin olipa piristävää lukea jotain muuta, nimittäin uutisia Itä-Suomen yliopistosta (Kuopio, Joensuu): ”Kesäkuun 2021 alusta alkaen apurahatutkijoiden on mahdollista solmia osa-aikainen työsuhde yliopiston kanssa, mikä takaa heille pääsyn työsuhteeseen normaalisti kuuluvien etujen piiriin sekä entistä kiinteämmin osaksi yliopistoyhteisöä.” https://www.uef.fi/fi/artikkeli/ita-suomen-yliopisto-parantaa-apurahatutkijoidensa-asemaa-tarjolla-osa-aikainen-tyosuhde

Apurahatutkijoiden asema on tyypillisesti heikko, ja he jäävät usein työyhteisön laidoille, kun tiedotussähköpostit ja työterveys ja monet resurssit on suunnattu työsuhteisille. Tästä seuraa outoja tilanteita, kun rahoitustavat vaihtelevat – yhtenä lukuvuonna tutkija saattaa olla palkkatutkija ja toisena apurahatutkija, tai samassa hankkeessa voi olla palkka- ja apurahatutkijoita.

Monet listaviestitkin on ohjelmoitu menemään nimenomaan työsuhteisille ja sekä vapaa- että työajan juhla/kokoustiedot täytyy erikseen välittää apurahatutkijoille tai dosenteille. Osattomuuden kokemukset ovat päivittäin nähtävissä mm. somessa, ja niihin on vaikea puuttua ruohonjuuritasolla.

Tulee ainakin seuraavat hyvät puolet vielä mieleen:
1) jos esimerkiksi väitöskirjahankkeen palkkarahoitus päättyy mutta saa viimeistely/hankeapurahaa, voi jatkaa työsuhteisena eikä tunnukset, käyttäjäoikeudet tms. muutu.
2) Yliopiston kannalta voi toimia vetovoimatekijänä, jos apurahaa hakiessa miettii, mitä eri affiliaatiovaihtoehdoilla on tarjota.
3) Apurahahankkeen vetäjänä voi suunnitella, että jos rahoitusta tulee, jaetaan riittävän pitkiä jaksoja, jotta 10% työsuhdemahdollisuus toteutuu.
4) Voi paremmin omintunnoin kutsua apurahatutkijoita myös kehityskokouksiin tms. joissa heidän ei tarvitsisi olla vain pro bono.
5) Työsuhde antaa mahdollisuuden opetuskokemuksiin.
Kollega muistutti myös siitä, että tutkimuksen ja opetuksen välinen suhde vahvistuu positiivisesti, kun tutkijoille annetaan pieni korvaus siitä, että he voivat opettaa.

Toki voi herätä kysymyksiä, miten työmäärä pidetään hallinnassa, ja muitakin ongelmia tulee mieleen. Lyhytrahoitteiset tutkijat eivät edelleenkään kuulu joukkoon. Itä-Suomen yliopiston linjaus on kuitenkin tervetullut tunnustus apurahatutkijoille ja jotenkin piristävä avaus. Vaihteeksi mahdollisuuksia, ei vain uhkia.

Aika janalla

Yliopistotyössä on 2000-luvulla puhuttu paljon ajankäytöstä, ajankäytön suunnittelusta ja ajankäytön laskemisesta. Asia on ollut ajankohtainen tänä syksynä, kun Helsingin yliopistossa on viimeinen mahdollisuus suorittaa opintoja vanhojen tutkintovaatimusten mukaan. Vuoden vaihteessa kaikki yli kymmenen vuotta vanhat opinnot vanhenevat.

Suoritukset ja tutkinnot ovat vanhenneet välillä aiemminkin, mutta valmistumisodotukset ja vuotuiset suoritusvaatimukset ovat kiristyneet kiristymistään. Opintotuen ehtona pitää nykyään suorittaa paljon enemmän opintoja per lukuvuosi kuin 25 vuotta sitten. Monille entisille ja nykyisillekin opiskelijoille opinnot ja tutkielmat ovat silti jotain muuta kuin parin vuoden aikalaatikko, joka täytetään suorituksilla ja josta kiirehditään selkeisiin työtehtäviin. Sen sijaan moni pohtii elämänsä suuntaa. Elämä tekee mutkia ja kiemuroita. Korkeakoulupolitiikan linjauksissa aikataulut ja suoritetut opintopisteet kuitenkin linjaavat, että juuri valmis, lasketussa ajassa suoritettu tutkinto on tie onneen, sekä hallinnon, yliopistorahoituksen että ihmisen itsensä näkökulmasta.

Toki valmistuminen on monilla myös oma tavoite, ja jos tutkinnon saaminen pitkittyy, siitä voi seurata stressin ja häpeänkin tunteita, työllistymisvaikeuksia tai muita todellisia huolia. Kuluneena vuonna olemme tehneet paljon töitä sen puolesta, että kaikki halukkaat ehtisivät suorittaa tutkintonsa ennen määräaikaa. Olen koettanut myös itselleni kirkastaa niitä etappeja ja määräaikoja, jotka pitää tietää ja muistaa kertoa opiskelijoille. On ihan helpotus, jos vuoden vaihteessa voi unohtaa vanhat kurssikoodit ja -vaatimukset, jotka muutenkin jo pyörivät hyrränä mielessä.

Viime viikonloppuna toisaalta sain muistutuksen siitä, että nämä aikalaatikot ja kellotukset ovat lopultakin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Lueskelin antropologi Edward T. Hallin kirjaa The Silent Language (ilmestynyt alun perin 1959, uusi painos 1990). Kirja kommentoi erilaisia kulttuuriin rakennettuja, julkilausumattomia oletuksia ajasta ja ajankäytöstä. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemminkin se muistuttaa ihan riittävän ajankohtaisesti, ettei ole yleismaailmallista ymmärrystä siitä, miksi asiat pitäisi toteuttaa tietyssä ajassa, parantaako aika todella haavat, tai onko oikea aloitus/valmistumisaika ylimalkaan määriteltävissä/merkittävä. Länsimaisittain on tyypillistä ajatella, että tilaisuus alkaa tietyllä kellonlyömällä ja asiat saadaan valmiiksi tietyllä aikataululla. Jossain toisessa kulttuurissa voidaan ajatella, että tilaisuus aloitetaan ja tehtävä toteutetaan, kun kaikki on valmista, mieli on valmistautunut, asiat ovat kohdillaan. Siihen voi mennä tunteja, päiviä tai kauemmin. Kaikkialla aikaa ei edes ajatella lineaarisesti eteneväksi.

Yksityiskohta kaiverruksesta Maine (Fama) ja Historia, Open Domain, Rijksmuseum, http://hdl.handle.net/10934/RM0001.COLLECT.450127

Hall vertasi tuolloista länsimaista ja erityisesti amerikkalaista (”meidän”) aikakäsitystä(mme) monien eri kulttuurien ja maanosien käsityksiin ja totesi jotain, mikä hyvin kiteytyy opintosuoritusajattelussa: ”By and large, the overriding pattern with us is that once you have scheduled the time, you have to use it as designated, even when it turns out that this is not necessary or advantageous. … If we have allocated so much time to a certain activity, we can change it once, or maybe twice, when we are trying to discover the proper amount of time for the activity. We cannot continually move the walls of our time compartments back and forth, even though an activity may actually call for such flexibility. The pattern of the immovable time wall applies in most situations, even long periods of time, such as how long it takes to complete a college career.” (154-155)

Tämä aika-ajattelu ja etenemisodotukset ovat koko tutkintojärjestelmän, suoritusvaatimusten ja vanhenevien tutkintosuoritusten ytimessä. Ja siinä on puolensa, jos haluaa edetä lineaarisessa ajassa seuraaviin vaiheisiin. Mutta tällainen tapa ajatella aikaa ja ajankäyttöä ei ole mitenkään yksiselitteisesti ainoa tai oikea, eikä kaikkea elämää yleensä saa lainkaan sullottua tällaisiin ”projektiaikoihin”.

Erilaisten deadlinein paineessa voi olla hyvä muistaa, että valmistumis- ja suoritusaikataulut ovat enemmän tai vähemmän sopimuksenvaraisia ja elämänalakohtaisia. Aina sopinee myös muistuttaa, että ihmisarvo tai elämän arvo ei lopulta ole kiinni siitä, paljonko suorituksia kokoaa tietyssä aikalaatikossa. Kulttuurissamme on nyt vallalla käsitys, että asioiden prosessoiminen ennalta suunnitellussa ajassa on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia, josta palkitaan, ja josta poikkeamisesta rangaistaan. Tämä ei ole välttämätön asioiden tila. Asiat voisivat olla myös toisin. Ja jos katsoo ympärilleen aikalaatikosta, voi ehkä huomata, että ne ovat toisin.

Etäsyksy kampuksella

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja kuvasin siinä syksyn alkua:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Tutkijat tuuliajolla?

Britanniassa on kuluneella viikolla  herättänyt hämminkiä uutinen, että sata EU-kansalaista, heidän joukossaan historioitsija Eva Johanna Holmberg, ovat saaneet kehotuksen poistua Britanniasta, vieläpä varsin ripeässä järjestyksessä – huolimatta EU-maan kansalaisuudesta, työpaikasta, perhesuhteista tai muista yksityiskohdista. Tylynsävyinen kirje näytti toteuttavan pahimmat pelot siitä, että Brexit johtaisi EU-maiden kansalaisten mielivaltaiseen kohteluun. Kun asia nousi julkisuuteen, ministeriö ilmoitti kirjeiden lähteneen erehdyksessä, ja tapahtunutta on nyt koetettu hyvitellä.

Peter Frankopan on Evening Standardissa (Foreign scholars should receive letters of welcome, not rejection) muistutellut mieliin 1930-luvun ja sen, miten Saksa vuonna 1933 vei melko vähällä hälyllä läpi lakimuutoksen, joka syrjäytti juutalaistaustaiset tieteentekijät yliopistosta. Francopan totesi, että 1930-luvun Britannia tarttui tilaisuuteen ja rekrytoi lupaavia tutkijoita Manner-Euroopasta (myös muita kuin juutalaisia tai Saksassa asuneita), kun taas nyt suuntaus näytti olevan toisenlainen.

Vuoden 1933 asetus palautti mieleeni, että kun kirjoitin YFK:n 110-vuotishistoriaa vuonna 1997, tutustuin vuosikymmeniä koskemattomina lojuneisiin vanhoihin papereihin ja löysin saksankielisen kirjeen, joka oli päivätty Berliinissä neljäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1934. Berliiniläinen dosentti Maximilian Ehrenstein osoitti kirjeensä Helsingin yliopiston farmaseuttisen oppilaitoksen johtajalle, apulaisprofessori Jim Östlingille. Hän tiedusteli, löytyisikö hänelle Suomesta tutkijanpaikkaa. Selitys on koruton:

” — daß mein Großvater väterlicherseits Jude gewesen ist, ich bin demnach im Sinne der deutschen Gesetze nicht rein arisch. Ich kann daher meine Lehrtätigkeit in der Universität Berlin nicht fortsetzen.”

Ehrenstein oli määritelty juutalaiseksi, koska hänen isoisänsä oli isän puolelta ollut juutalainen. 1930-luvun kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä juutalaiset kuuluivat ryhmiin, joille sälytettiin vastuu niin Saksan sotatappiosta vuonna 1918 kuin vuoden 1929 taloudellisesta romahduksestakin. Niinpä 35-vuotiaan dosentti Maximilian Ehrensteininkaan ei auttanut vedota tieteellisiin ansioihinsa tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Hänellä oli väärät esi-isät, joten se siitä.

Ehrensteinin tieteellinen ansioluettelo vaikuttaa sangen lupaavalta. Hän oli työskennellyt tunnetun saksalaisen professori H. Thomsin laboratoriossa. Ehrensteinin saavutuksista mainitaan eräässä kirja-arviossa muun muassa näin (samalla tiettyjä nykytutkimuksen käytäntöjä sivuten):

Maximilian Ehrenstein’s (1899-1968) spadework, a person who, for the first time, managed to remove the C19 between the A and B rings of the steroidskeleton, a feat which nowadays would never have been published due to lack of reproducability… (Hubert Rehmin kirja-arvio teoksesta In Retrospect: From the Pill to the Pen)

Olisiko Ehrenstein tahtonut asettua vaatimattomaan helsinkiläiseen, opiskelijoiden kansoittamaan farmaseuttiseen laboratorioon? Elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein siirtyi USA:han ja osallistui siellä tärkeisiin tutkimushankkeisiin. (Aikoinaan löytämieni elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein oli ihaillut Saksan uutta johtajaa ja oli ymmällään siitä, ettei saanut olla mukana rakentamassa kolmatta valtakuntaa.) Hyödyn keräsi sillä välin siis Yhdysvallat, ei kylmäkylkinen Saksa tai vähävarainen suomalainen tiedeyhteisö.

Kirjoitin aiheesta 1990-luvun lopulla farmasian opiskelijoiden ainejärjestölehdessä MDS:ssä ja pohdin tuolloin: ”Mitä takeita meillä on siitä, ettei vastaavaa voisi tapahtua uudelleen Euroopassa – historian karusta opetuksesta huolimatta?” Historioitsija joutuu yhtaikaa olemaan varovainen rinnastusten kanssa ja toisaalta tiedostamaan, että asiat voivat, kun niikseen tulee, ottaa hallitsemattomia suuntia. Viimeviikkoiset ”sata kirjettä EU-kansalaisille” eivät nyt varsinaisesti rauhoittaneet sen paremmin tieteentekijöiden kuin muidenkaan asianomaisten tunnelmia.

Kirjoittaja on julkaissut farmasian opetusta ja opiskelijaelämää käsittelevät julkaisut Fiat lege artis (1997) sekä Spes farmaciae (1998) yhdessä Touko Issakaisen kanssa. Ks. myös myöhempi bloggaus Spes farmaciae.

 

 

 

Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 170 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

« Older entries