Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 170 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

Paras työelämä?

The Finnish Government has a new goal: working life / labour market in Finland shall be the best in Europe in 2020. The blogger strongly supports this but cannot resist making some spicy remarks on the present situation. For example, some democracy and appreciation would not hurt.

Viime viikon lopulla juhlittiin koulujen päättymistä. Tuttu opettaja tuli töistä ruusu mukanaan. Ilahduin, koska ajattelin, että hän on saanut edes pienen kiitoksen vaivannäöstään. Aikaisempina vuosina suosittu monimuoto-opettaja oli saanut oppilailta ja oppilasryhmiltä monenlaisia hauskoja kiitoskortteja, mutta viime aikoina hän oli ponnistellut säästösyistä liian suurten ja levottomien ryhmien kanssa, ja kaikkien suurin toive tuntui olevan, että vuosi olisi jo pian ohi. Mukavaa, että joku oli kuitenkin nähnyt opettajan ruusun arvoiseksi, ajattelin.

Ilmeni kuitenkin, että ruusu olikin ylijäämätarjontaa,  joka oli paremman puutteessa jaettu opettajille, koska valmistuville oppilaille oli vahingossa tilattu ruusut kahdelta eri toimittajalta. Ne olivat samalla ainoa seikka, joka muistutti opettajille heidän kurssilaistensa valmistujaisjuhlasta, sillä he eivät itse päässeet juhliin mukaan. Työnantaja oli päättänyt, että heidän tuli päättäjäispäivänä olla muissa tehtävissä kuin juhlimassa oppilaitaan.

Päättäjäisepisodi tuntui kiteyttävän  yhtä ja toista työelämästä, josta hallituksen tavoitteen mukaan pitäisi vuoteen 2020 mennessä saada Euroopan paras. (http://yle.fi/uutiset/tavoite_suomeen_euroopan_paras_tyoelama_vuonna_2020/6146082) Tämä on tietysti hieno tavoite ja kannattaa yrittää, tosin kun katselen työelämän nykytilaa, tekee mieli kysyä, onko tarkoituksena lähinnä elää siinä toivossa, että joku katastrofi kurittaa muuta Eurooppaa niin, että vertailuasetelma muuttuu sitä kautta meidän kannaltamme ratkaisevasti paremmaksi.

Aina välillä valitetaan sitä, että ihmiset laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan siirtyvät pois työelämästä. Ajatus tuntuu olevan, että työntekijät itse valitsevat varhaisen eläkkeellelähtönsä. Silloin ajattelen tuntemiani tielaitoksen tarkastajaa, lähihoitajaa, tehtaan toimistovirkailijaa, talousjohtajaa, kaupungin matkailusihteeriä, paperitehtaan koneidenkäyttäjää, informaatikkoa, toimistosihteeriä, useita opettajia, yliopistoväkeä, konepajan työntekijää, vain muutamia listatakseni.

Kaikki he ovat varsinkin 55. syntymäpäivänsä jälkeen saaneet tuntea olevansa työnantajalleen pelkkä menoerä ja riippakivi, josta on toisaalta puristettu kaikki mehut pois ja kiitokseksi lähinnä valitettu heidän työpaikalle aiheuttamiaan kuluja ja rasituksia. Useimmat näistä henkilöistä on jo siivottu joko työttömyysputkeen tai muiden sopimusten kautta varhennetulle eläkkeelle. Miten heidän voi olettaa pystyvän pidentämään työuriaan, jos työssäolo on muuttunut jokapäiväisiksi nöyryytyksiksi ja kyykyttämisiksi, ja jos työnantaja selkeästi toivoo heidän poistuvan niin pian kuin mahdollista?

Useimmat olisivat hyvin pystyneet työhön, jos siitä olisi kiitetty, jos olisi kannustettu, keskusteltu tehtävien uudelleenjärjestämisestä, ylimalkaan jollain tavalla osoitettu, että työntekijällä on joku arvo työnantajan silmissä. Sen sijaan taloushallinnon ammattilainen sai todeta, ettei hänen asiantuntemuksellaan ollut väliä talouspäätöksissä, korkeasti koulutettu opettaja sai kuulla vain valituksia siitä, että hänen tohtorintutkintonsa tulee koululle kalliiksi (vaikka aidanseipäätkin nauravat ja jopa yliopiston palkkausperiaatteet kunnostautuvat oppilaitoksen tohtorille maksaman 40e tuntipalkan edessä). Ja vähän joka toiselle lykättiin kaikenlaista toisarvoista toimisto- ja raportointityötä, joka söi aikaa itse varsinaiselta työn tekemiseltä. Tai muuten vain organisaatiouudistus vei kaiken tolkun työpaikan ajankäytöstä.

Nämä tuntemani ihmiset ovat aikuisten oikeasti yhteistyökykyistä ja joviaalia porukkaa, mutta ketä tahansa voi alkaa nyppiä, jos työehtosopimusta tulkitaan virheellisesti, työtilat jaetaan uudelleen työntekijöitä kuulematta, ammattitekijän mielipide ohitetaan kädenhuitaisulla ja työmäärää kasvatetaan kysymättä koskaan, miten työntekijä itse voi. Jotkut ovat koettaneet vaikuttaa työoloihinsa luottamushenkilöiden, ammattiliiton tai paikallisten neuvottelujen kautta, jolloin työnantajan rakentava reaktio on ollut joko valittaa salaliitosta tai nerokkaimmillaan kieltää asian käsittely julkisuudessa. Kaikkihan tietysti on hyvin niin kauan kuin paikallisaviisin sivuilla hymistellään hyväntahtoisesti ja eroavien työntekijöiden avoimet kirjeet kiertelevät vain pienen piirin postilaatikoissa.

Tässä olen nostanut erityisesti 50+ työntekijöiden kokemuksia, koska niitä on viime vuosina tullut vastaan suututtavan samankaltaisina. Omat 30+ tuttavapiirini voisivat kertoa omista ikuisen pätkätyön, loputtoman organisaatiouudistuskierteen ja yksipuolisten joustojen kokemuksistaan. Muistan erään aiemman organisaationi korkean tason johtajan vuodenaloituspuheen, jossa puhuttiin vain tulevista haasteista, vaatimuksista ja suorituksista – ei puolta sanaa siitä, että epävarmoihin työoloihinsa sitoutuneen henkilökunnan panos on merkittävä ja arvostettava ja että heidän jaksamisensa on yksi menestyksen avain.

Mitä tulee 20+ ikäpolveen, heillä luultavasti olisi vielä oma tarinansa, jonka sisältönä lienee usein ”työelämä – miten siihen edes pääsee mukaan?”

Tietynlaisen myönteisenkin seikan voisi kuitenkin nostaa esiin: tästä tilanteesta pääsisi aika nopeasti kohti parempaa. Usein, kun olen kuunnellut työpaikkakokemuksia, olen ajatellut, että niin paljon voitettaisiin sillä, että kysyttäisiin työntekijöiltä, mitä heille kuuluu ja miten he viihtyisivät ja jaksaisivat paremmin työpaikallaan.  Sen jälkeen voisi vaikka tarttua muutamaan heidän esittämäänsä ideaan ja toiveeseen. Esimerkiksi siihen, että opettajista voisi olla mukavaa olla läsnä oppilaidensa valmistujaisjuhlassa, tai että alansa asiantuntija (tehtaassa tai yliopistossa) keskittyisi mieluiten työhönsä eikä sen näennäisraportointiin.

Tällaiset askelet voisivat jopa viedä kohti tuota ”paras työelämä 2020” -tavoitetta, eivätkä ne välttämättä edes tulisi kalliiksi.  Ja onneksi tällaisestakin löytyy viitteitä sieltä täältä. Lisäksi kääntöpuolena on todettava, että eläkkeelle päästyään 55+ ihmiset ovat edelleen hyvin arvokas tuki yhteiskunnalle: he ostavat, matkustavat, osallistuvat, ovat mukana järjestöissä, vapaaehtoistoiminnassa ja lastenlastensa arjessa. Jos he eivät kelpaa työelämään, niin muualle kyllä oikein mieluusti. Työelämä siinä vain häviää. Vähän harmillista silti, jos työtään ilolla tehneiden ja siitä ennen kiitostakin saaneiden ihmisten viimeiset työpäivät tuntuvat työnantajan suunnalta huokuvan vain malttamatonta odotusta siitä, että mokomat kuluerät ja kyseenalaistajat jo poistuisivat.

Loppujen lopuksi kirjoittaja nostaa hattua kaikille täyspäisille ja kannustaville työnantajille,  niin henkilöille kuin organisaatioillekin, joista myös kuulee kerrottavan ja joilla on oikeasti ymmärrystä aiheesta ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme”, ja toivottaa näille menestystä ja pitkää ikää, samoin kuin kannustusta työntekijöille ja työntekijöiksi haluaville ikään, alaan ja asemaan katsomatta.

Museovirasto ja Matteus-efekti

Summary in English in the end of the text.

Yleensä mielestäni katselen asioita valoiselta kannalta. Nyt en. Suututtaa meneillään olevat kulttuurisen itsemurhan yritykset. Milloin on kotimaisten kielten tutkimuskeskus lahtipenkissä (jottei kukaan enää ymmärtäisi vastustaa läänien muuttamista aluehallintovirastoiksi?) – yksikkö, joka kielioppien, sanakirjojen, kurssien ja asiantuntija-avun keskuksena tekee kotimaisten kieltemme ja kielen arkisen sujuvuuden hyväksi työtä, jota mikään muu yksikkö maailmassa ei voi tehdä eikä tule tekemään. Toisaalla taas  suomen kielellä julkaistua tutkimusta ollaan automaattisesti arvottamassa heikommaksi kuin englanninkielistä.

Tällä kertaa uutisoidaan, että museovirasto joutuu irtisanomaan 40 henkeä – 15% henkilökunnastaan. Sen seurauksena kartano- ja linnamuseoita menee kiinni, vaikka kävijöitä on ollut viime vuosina. Kansallismuseonkin aukioloja supistetaan.

Museovirasto joutuu tekemään supistukset, koska siltä leikataan 3 miljoonaa. Näin siitä huolimatta, että se on maailman sivu elänyt niukasti, koettanut laskea huolellisesti budjettinsa erilaisten arkeologisten kaivausten järjestämiseksi, palvellut niin viranomaisia, yksityisiä kansalaisia kuin kaupallisiakin tahoja. Ja kiltisti niellyt valtion tuottavuusohjelman aiemmat säästövaatimukset. Kuten tavallista, kiltit eivät hyödy yhtään mitään siitä, että ovat yrittäneet nostaa tuloksellisuuttaan.

Museovirastolla on laajat kuvakokoelmat maamme historiasta – ja niitä tarvitsevat kaupallisetkin julkaisijat, kansainväliset kuvatoimistot eivät moisia kuriositeetteja kokoelmissaan hyysää. Museovirasto myös tarjoaa tiedot monenlaisten kaava- ja rakennussuunnitelmien pohjaksi ja antaa ohjeita vanhojen rakennusten ylläpidosta jne. jne. Sen suojissa säilytetään, huolletaan ja entisöidään vanhoja esineitä. Historiasta ja kulttuurista kehitetään näyttelyitä ja opastuksia eri kielillä, niin kotimaisille kuin kansainvälisille asiakkaille, vanhoille ja nuorille, liikunta- ja näkörajoitteisille. Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena näissä säästöissä on käsillä kansallinen skandaali. En voi olla muistelematta kollegani kuvausta EU-päättäjien kesken käydystä keskustelusta, jossa Saksan edustaja totesi kolean painokkaasti, ennen kaikkea piikkinä erään saarivaltion suuntaan: ”Toisin kuin joissakin maissa, meillä ei ole aikomusta ajaa alas sivistystä ja kulttuuria.” Voisinpa sanoa samoin täkäläisestä menosta! Mutta jos Matteus-efektin (Matt. 22:25) mukaan mennään niin suunta on arvattavissa.

Ehkä museovirastonkin pitäisi kehittää itselleen parinsadan miljoonan gutenbergiläisintergalaktinen hanke, sillä kun tarpeeksi isoja lukuja heitellään, numerolukutaidottomuus näyttää iskevän ja mikä vaan menee läpi, mutta liian nöyrät, vaatimattomat ja maan hiljaiset lakaistaan roskina pihalle. Pitäisikö tässä alkaa kaivella historiasta esimerkkejä siitä, miten huonosti asiat voivat mennä, jos ja kun arkiselle uskolliselle työnteolle ei anneta mitään arvoa, vaan suurelliset visiot ovat ylimpänä johdattajana?

(päivitys 25.2.2012: tämmöinen puheenvuoro löytyi.
http://alastonkriitikko.blogspot.com/2012/02/guggenheim-venaja-suhteet-ja-brandin.html)

(päivitys 3.3.2012: Tuttava kiinnitti huomiotani siihen, että Museoviraston rahoitusongelma liittyy monelle muullekin valtiosektorin toimijalle tuttuun seikkaan: Senaattikiinteistöille maksettaviin vuokriin.Kuten allaolevassa uutisessa todetaan, ”– valtion virastot joutuvat maksamaan valtion omistamista kiinteistöstä kovia vuokria, sillä ne vievät suuren osan virastojen toimintamenoista. Sen vuoksi säästöt kohdistuvat helposti henkilöstön määrään –” Saman muistan yliopistolta ja kunnallispolitiikasta – eri sektorien määrärahankorotukset jäävät näennäisiksi, kun vuokrat nousevat määrärahoja nopeammin. Tässäkin on varmaan joku kirjanpidollinen nerokkuus (ainakin voidaan kehua, että määrärahat ovat kokonaisuutena kasvaneet), mutta tuntuu todelliselta hölmöläisten peiton paikkaamiselta. Museoviraston taloussuunnitelman perusteella juuri vuokramenojen nousu oli osasyynä siihen, että talous meni tiukille. Eikä nuo vuokrat ainakaan laske.

http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2012/03/museoviraston_henkilotyovuodet_vahenevat_yli_50lla_3299018.html

http://www.nba.fi/fi/File/1126/mv-talousarvioehdotus-2012.pdf)

Summary added:
In the text above, the Blogger ventilates her anger at the ongoing cultural suicide. Previously, we have wittnessed outrageous demands to cut the budget of the Institute for the Languages in Finland. At the  research, funding is cut and publishing in languages other than English is becoming less and less valued in funding, regardless of the research field. This time, it is the National Board of Antiquities that has to cut its personnel and close down several museums, despite of a growing number of visitors and a lot of work that is done for the cultural heritage  – and, for that matter, for helping town planning and many other important projects
. At the same time when the cut of 3 million euros are about to paralyse many activities, megalomaniac plans for multimillion projects such as building a new Guggenheim Gallery are being encouraged (for Guggenheim projects see this). Verily I say unto you, the meek do not seem to inherit much around here – it is the Matthew effect that counts.

Hyvää, sanoi Olli, itsenäisyyspäivää

Itsenäisyyspäivän kunniaksi tv:ssä on paljon uusintoja, joten kierrätän uusintalastuna pätkän kahden vuoden takaista lastua. Mietin tässä aamutuimaan, että jos Ollilla (Väinö Nuorteva, 1889-1967) olisi ollut Twitter käytössään, ei olisi tarvinnut surra  eduskunnan lehterillä männävuonna 1917:

”Kuten aiemminkin todettu, Olli ehti olla monessa muussa mukana. Hän on muistellut toimittajan työtään muistelmakokoelmassa Me neekerit. Alastonta totuutta lehtimiehistä ja toimitustyön piiristä (1946). Muistelossaan Olli kuvaa tuskaa, jota tunsi, kun hän joulukuussa 1917 istui toimittajana (eli “lehtineekerinä”) edukunnan lehterillä. Käsittelyyn tuli Suomen itsenäisyysjulistus, ja eduskunta hyväksyi sen. Toimittajan ja hänen sanomalehtensä ylin unelma ja tavoite oli toteutunut – mutta mikä oli päällimäisenä reportterin mielessä? Tuska siitä, että päätös oli tehty liian myöhään iltapäivällä – uutinen ei enää ehtinyt seuraavan aamun lehteen!”

Yllätyslöytö – tilaustutkimus johti kadonneen sukukirjan jäljille

Tämä bloggaus on alun perin julkaistu Kulttuurihistorian oppiaineen omassa blogissa. Itse olen erityisen hyvilläni siitä, että tämä tutkimuslöytö syntyi juuri sellaisesta laajan alan yhteistyöstä – useiden oppiaineiden ja eri maissa asuvien tutkijoiden työstä – joka mielestäni on historiantutkimuksessa parasta.  On aina mukavaa kantaa korsi kekoon tai kahteenkin, se ei ole itseltä pois vaan kaikille enemmän.

Historiantutkimus – ja tutkimus ylimalkaan – on siitä jännittävää, että matkan varrella voi löytää jotain aivan muuta kuin mitä alun perin lähti etsimään. Tällainen löytö on ruotsalaisen kielitieteilijän, mystikon ja muinaistutkijan, Johan Buren (Johannes Bureus 1568-1652) alkuperäinen sukukirja.

Käsinkirjoitettu pergamenttikantinen kirja on erityinen virstanpylväs pohjoismaisen sukututkimuksen historiassa. Se sisältää poikkeuksellisen varhaisen selvityksen Ruotsin Länsipohjan talonpoikaisista sukuverkostoista. Kyse on ajankohtaan nähden harvinaisesta ei-aatelisesta sukututkimuksesta, joka huomioi poikkeuksellisesti sekä mies- että naiskantaiset jälkeläiset.

Kirja löytyi alun perin aivan toisen hankkeen yhteydessä, kesällä 2008, kun kulttuurihistorian k&h-tilauskirjat sai toimeksiannon tutkia Salossa sijaitsevan Fulkilan kartanon historiaa keskiajalta 1700-luvulle. Tilaustyöhön ryhtyivät tutkijat FT Anu Lahtinen (Turun yliopisto) ja FL Tiina Miettinen (Tampereen yliopisto).

Fulkilan kartanon omat arkistot olivat kadonneet, joten johtolankoja oli kerättävä monenlaisista lähteistä kuten hää- ja hautajaisrunoista sekä erilaisten sukujen arkistoista. Johan Buren sukukirja löytyi eräästä tällaisesta arkistokokonaisuudesta. Tiina Miettinen ei heti tunnistanut kirjaa, mutta genealogisen tutkimuksen asiantuntijana hän totesi, että kyseessä oli poikkeuksellisen oloinen varhainen sukuselvitys.

Pari vuotta myöhemmin Tiina Miettinen ja palkittu ruotsalainen genealogi Urban Sikeborg tulivat yhdessä siihen tulokseen, että kirja oli Johan Buren omakätisesti kirjoittama, alkuperäinen sukukirja. Teoksesta tunnetaan myöhempiä kopioita, mutta niissä on epäselviä tai puutteellisia merkintöjä, joita alkuperäinen teos auttaa nyt selvittämään. Ylimalkaan kirja antaa käsityksen siitä, millaisia merkityksiä entisajan ihmiset antoivat sukujuurilleen.

Ruotsalaiset ja suomalaiset genealogiset lehdet ovat viime kuukausina uutisoineet arkistolöydöstä, jota ei olisi tehty ilman Fulkila-hanketta ja monien asiantuntijoiden yhteistyötä. Asiasta raportoi ensimmäisenä Släkthistoriskt forum 3/2011.

Aiheesta muualla
Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillin suvun? Genealogian alkuvaiheita Ruotsissa ja Suomessa. Genos 2/2010.
Nya rön kring Bureätten. Släkthistorisk Forum 3/2011.
Tiina Miettinen: Johan Buren kadonnut sukukirja löytyi Suomesta. Sukutieto 4/2011 (painossa).

Tiina Miettinen on myös Suomen sukututkimusseuran referee-julkaisun, Genoksen, päätoimittaja. Ks. myös Miettisen artikkeli Sukututkimus apuna historiantutkimuksessa”, Ennen ja nyt 1/2007.

Historian narratiivisuus ja silleen…

Kollega osui löytämään sivun, jossa kaupataan historian pääsykokeiden preppausmatskua seuraavin luonnehdinnoin:

Koska Turun ja Tampereen valintakoekirjat ovat luonteeltaan enemmän romaaneja kuin oppikirjoja, voi olennaisen tiedon hahmottaminen olla joskus hankalaa. Siksi … teoriakoosteet on laadittu ohjaamaan lukemistasi oikeisiin asioihin. (alkuperäiset kotisivut)

Viime vuonna Turun yliopistossa oli pääsykoekirjoina seuraavat:
Historia: Syrjämaa, Taina, Edistyksen luvattu maailma. Edistysusko maailmannäyttelyissä 1851–1915, SKS, Helsinki, 2007.
Kulttuurihistoria: Hannu Salmi (toim.), Menneen ja tulevan välissä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja. k&h, Turku 2011.

Kirjoittajien lienee syytä lukea ansiokseen, että heidän töitään luonnehditaan romaanin kaltaisiksi. Ja tunnetusti kerronnallisuus on tärkeä elementti historian kirjoittamisessa. Mutta miten olisi käsitteenä tietokirja / tieteellinen tutkimus / tieteellinen julkaisu?

Ei toki liene mahdotonta että yrityksen kauppaama maksullinen aineisto voisi olla hyödyksikin. Luultavasti ei ole haitaksi. Hintavahko saattaa olla. Ja lisäksi ehkä ajastaan jäljessä, koska Tamperekin näyttää vuonna 2011 luopuneen pääsykoekirjoista. Historian pääsykokeet 2012 ovat vasta hamassa ensi vuoden hämärässä, eikä pääsykoekirjoja tai pääsykokeessa kysyttäviä teemoja ole ehkä edes lyöty lukkoon, joten yrityksellä on sinänsä aikaa vielä päivittää sivunsa ja ohjeistuksensa.

On myös saatavilla toisenlainen vaihtoehto ihan ilmaiseksi – ja se kertoo jotain paitsi tieteenalasta, myös siitä, että historian opiskelijoilla on asennetta!
http://org.utu.fi/tyyala/kritiikki/paasykoeopas/

Kirjoittaja on Kritiikin kopo- ja HOL-vastaava 1998 sekä puheenjohtaja emerita 1999.

(päivitetty klo 10.40: ks. myös kommentit)

Valitse elämä?

Kirjoitetaan nyt töihin paluun kunniaksi toinenkin lastu teemalla ”terveisiä perheestä”, ennen kuin on aika alkaa blogitsekin hypettää Conanin uutta tulemista, tällä kertaa SuomiTV:ltä.

Kollegani kirjoitti hiljan blogissaan ajatuksista, joita kirja Tutkimusmatkoja äitiyteen oli herättänyt. Kyseinen kirja on onnistunut kokoelma, jossa yliopistolaisnaiset kertovat kokemuksiaan siitä, miten äitiyden ja tieteentekijän elämä sopivat yhteen – tai miten ne eivät sovi. Mukana on menestys- ja menetystarinoita eri sukupolvien varrelta.

Ehkä selkeimmin tarinoista nousee esiin ihmisten eriarvoinen kohtelu ja kohtaloiden sattumanvaraisuus. Jonkun pomo kannustaa ja onnittelee, toinen kauhistuu ja hyljeksii. Ongelmia aiheuttavat esimerkiksi pätkätyösuhteet (yhdistettynä byrokratian sekoiluihin) – linkitettäköön vaikkapa tämä esimerkki.

Välillä yliopistotyö tuntuu muutenkin olevan turhan uskollinen työskentelyaikatauluille ja menetelmille, jotka ehkä toimivat silloin, kun yliopistolaisista monet olivat naimattomuuteen ja perheettömyyteen sitoutuneita, maailmasta kieltäytyneitä pappeja.

Moni tutkija on välillä apurahoilla, ja jos äitiyslomalle jää apurahakaudella, äitiysraha voi olla mitätön – jos taas sattuu olemaan hyvin rahoitetussa projektissa, pääsee alussa palkoille ja jaa senkin jälkeen kelpo ansiosidonnaista.  No lasten tuloa ei välttämättä just voi ajoittaa parhaan rahoitustilanteen mukaan. Lastenhoitovapaiden päätyttyä rahoitusta saattaa edelleen vielä olla, tai sitten ei. Lähipiiri saattaa ottaa osan lasten ja talouden hoidosta asiakseen, tai sitten ei. Ja niin edelleen.

Mietin silti, kun Turun naisten historiaa -teoksen julkkareista uutisoitiin, että työn ja perheen yhdistäminen on usein ollut vaikeaa, että välillä tuo yhdistäminen on myös yksinkertaisesti pahuksen mahtavaa. Tällä en halua vähätellä tutkijaäitien, muiden äitien tai isienkään vastuksia, arkisia tai ammatillisia, joita toki itselläkin tulee vastaan ja joita kollegani edellämainitussa blogissa hyvin pohtii. En myöskään väitä, että lapsia pitäisi tai kannattaisi kaikkien elämäänsä tavoitella. Mutta joskus lapsi voi avata uusia, luovia, erilaisia, monenlaisia mahdollisuuksia elämään, töissä ja vapaalla.

Kukin ratkaisee tykönään, edustaako enemmän linjaa mikään ei saa muuttua lapsen myötä vai linjaa tärkeysjärjestykset menivät täysin uusiksi. Saman tilanteen voi myös tulkita eri tavoin. Oma työnteko voi myös saada voimia perheellisyydestä. Joskus voi olla vaativaa, kun lapsi vaatii huomiota kesken jonkun työprojektin. Mutta se voi silti silti palkitsevampaa ja virkistävämpää kuin vaikkapa se, että yliopistobyrokratia vaatii huomiota kesken työprojektin (ja jälkimmäinen piirre onkin tieteentekijöiden selvityksen mukaan saanut monet harkitsemaan alan vaihtoa – ja myös vaihtamaan).

Välillä voi olla, että perheellisen täytyy niinsanotusti tehdä valintoja eri työtehtävien ja urahankkeiden välillä, mutta mikä parasta, välillä valintoja nimenomaan saa tehdä. Ja välillä voi keksiä kolmannen vaihtoehdon valintojen väliltä. Valinnoista ei välttämättä pidä syyttää perhettä (sana ”perhesyyt” ei kuulu omiin sanavalintoihini), ja joskus sitä voi suorastaan kiittää. Ja toivottaa ja tavoitella voimia, elämäniloa ja työn iloa kaikille monenlaisten perheiden ympäröimille tai niitä ilman eteenpäin porskuttaville.

Historiallinen anekdootti vaikkapa nykypolitiikan analyysin taustaksi: jo 1500-luvun aateliset oivalsivat, että perheen vointi oli hyvä ja hyväksytty peruste, jolla saattoi jättää väliin muutamatkin poliittiset kokoukset tai kiusalliset sotaretket. Kustaa Vaasa valitteli välillä, että hänen uskotut miehensä vain hummailivat perheensä luona ja kuni

ngas ja valtakunta saivat odotella. Puolensa siinäkin.

Spam goes paper / A osta sie hyvä lehti

Spämmi on arkipäivää, vaikka onneksi hyvät suodattimet auttavat aika paljon. Tarjolla olisi kaikenlaisia pidennyksiä ja täydennyksiä ja jos jonkinmoisia onnen avaimia, jotka naurattaisivat enemmänkin jos eivät surettaisi, sikäli raadollisesti rahaa tehdään ihmisten epävarmuuksilla.

Tietysti moni norsunluurannikkolainen haluaisi jakaa kanssani enemmän rahaa kuin mitä Suomen valtionbudjetista löytyy. Joskus syntyy jopa hauskoja rinnastuksia 1500-luvun kirjeretoriikkaan, kun joku ”poloinen leski” kirjoittaa, että ei halua ahneiden sukulaistensa saavan miljardien omaisuuttaan, vaan haluaa vastaanottajan avulla käyttää rahansa hyväntekeväisyyteen, mikä on hänen nähdäkseen Jumalalle otollista. Kuten 1500-luvun poloiset lesket, tämä kuvitteellinenkin leski koettaa vakuuttaa vastaanottajaa ja saada sellaista hyötyä jota kirjeessä ei lopultakaan eksplikoiden ilmaista.

Joskus tutkijapoloinen saa omalle kohderyhmälleen suunnattua spämmiä: ”Maailman tärkein kustantamo haluaa julkaista juuri sinun väitöskirjasi / julkaisusi!” Otin kerran nuorena tutkijanplanttuna liian kirjaimellisesti viestin tyyliin ”Hyvä Professori [vastaanottajan nimi], huomasimme, että osallistutte suureen konferenssiin,  jossa kustantamollamme on viinitarjoilu, toivoaksemme ehditte poikkeilla myös alaanne keskittyvän uuden julkaisusarjan esittelytilaisuudessa, toivomme, että voisitte jatkossa julkaista siinä itsekin. Olemme kiinnostuneet teoksistanne.”

Jo äärimmäisen virheellinen titteli herätti vähän epäilyksiä, mutta varmuuden vuoksi otin mukaan erään tekeillä olleen artikkelikokoelman sisällysluettelon. Kyseinen kustannustoimittaja tulikin juttelemaan viinitarjoilussa ja kutsui sydämellisesti tutustumaan kirjapöytään, mutta sain hänet kirjaimellisesti juoksemaan pakoon, kun kiskaisin esiin tuon tekeillä olevan teossuunnitelman.  🙂  Arvoitukseksi jäi tosin, miksi hän alun perinkään arveli, että olisin hyödyllinen kutsuttava ja henkilökohtaisesti tervehdittävä, mutta ehkä joku kotimainen kollega oli hyvässä tarkoituksessa antanut hänelle listaa varteenotettavista konferenssiosanottajista, joille tietyn alan teossarjaa kannattaisi täsmämarkkinoida.

Paras viimeiseksi peräti kuvan kera:  Vanhanaikainen paperispämmikin on vielä voimissaan. Puolen vuoden viiveellä postitse on tullut Amerikoista jostakin ”lehdestä” ”reväisty” ote, mukana käsin sutaistu keltainen postit-tarra ja siinä teksti:  ”[receiver], try this! It is really good! J.” Näköjäns siis ajatuksena on, että minä (tai ehkä kuvitteellinen sihteerini, joka voisi luulla J:n olevan tärkeä liikekumppanini tai kollegani?) täten tarttuisin tähän henkilökohtaiseen viestiin ja tilaisin lehden (à 500 taalaa vuosi tai sitä rataa), joka ”puolueettoman” lehtijutun mukaan veisi minut ja yritykseni (!) sijoittamisen huipulle. Kuten jo eräässä aiemmassa bloggauksessa pohdin, on jotenkin liikuttavaa, että edes spämmääjä kuvittelee tutkijanplantun näin hinnakkaan tuotteen potentiaaliseksi ostajaksi. Mutta toki kannattaa aina yrittää eikä aliarvioida asiakkaan varallisuutta…

A osta sie hyvä lehti.

« Older entries