Hyvinkää sata vuotta

Yleensä olen kirjoittanut Hyvinkään historiasta omassa blogissaan (Hyvinkään harjumailta), mutta koska Hyvinkään juhlavuosi liittyy myös monen vuoden mittaiseen tutkimus- ja kirjoitustyöhöni, Hyvinkään historiateokseen, julkaisen tämän lastun myös Vita Historica:ssa.

Tänään Hyvinkää juhlii satavuotista itsenäistä kuntataivaltaan! Tasan sata vuotta sitten Hyvinkään aseman koululla järjestettiin ensimmäinen kuntakokous.  Siinä päätettiin yksimielisesti, että myös kunnalliselämä olisi aloitettava välittömästi. Varsinainen kunnan toiminta alkaisi vuoden 1918 alusta.

Hyvinkään asemanseutu oli kehittynyt nopein harppauksin 1890-luvulta lähtien. Villatehdas ja terveysmatkailu olivat tuoneet sinne lyhyt- ja pitkäaikaisia asukkaita ja työntekijöitä. Lähelle asemaa oli noussut oma rukoushuone, paljolti omin voimin rahoitettu ja rakennettu, useita kansakouluja oli perustettu, aseman viereen oli noussut komea postitalo, hiukan kauempana komeilivat työväentalo, seurantalo ja raittiusyhdistys Raivaajien talo. Oli elokuvateatteria ja hotellia ja Sonckin suunnittelema komea parantolarakennus. Ei ihme, että Hyvinkään asema Nurmijärven ja Hausjärven takamaana alkoi olla kestämätön.

Itsenäistyminen oli otettu tavoitteeksi jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta erilaiset byrokraattiset käänteet olivat sitä viivyttäneet. Viimein elokuussa 1917 Riihimäen Sanomat (päivän 18.8.1917 numero – tuolloin ei vielä ollut Hyvinkään Sanomia) uutisoi kuntakokouksesta:

Hyvinkaan_perustaminen_RiSa

Kuva on Kansalliskirjaston hienosta digitaalisten sanomalehtien arkistosta, jossa on muun muassa Riihimäen Sanomat ja Uusimaa -lehtien, tuolloisten Hyvinkään seudun uutislähteiden, vuosikertoja avoimesti luettavissa aina itsenäisyyden alkuvuosille asti. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search

Riihimäen Sanomat ei uutisoinnissaan ollut ihan kauhean tarkka. Jos vertaa alkuperäiseen kokouspöytäkirjaan (Hyvinkään kaupunginarkistossa), voi huomata että lehtiuutisessa H. J. Linnan etunimen alkukirjaimet ovat lipsahtaneet väärin päin. Myös äänimäärä on pyöristetty 2000 – 300 (tarkkaan ottaen 1803 – 346, ilman tiettyjä vähennyksiä 2149 ja 350). Kunnan esimiesehdokkaasta ei vielä äänestetty mies ja ääni -periaatteella, vaan varakkaalla äänestäjällä oli enemmän ääniä. Lisäksi kokouksessa kaksi edustajaa äänesti valtakirjalla jonkun poissaolevan puolesta. Vaaliuudistus oli tuloillaan, ja mies ja ääni -periaatteen käyttämistä esitettiin kokouksessa, mutta vanha käytäntö voitti. Paikalla oli 79 äänestäjää, joista 44 kannatti sosialidemokraattien Emil Sallilaa (joka oli Ahjossa johtotehtävissä ja valittiin 1920-luvulla kansanedustajaksi). Mies ja ääni -periaatteella Sallila olisi voittanut.

Kokouspöytäkirjasta ilmenee, ja Katri Lehto on tämän näytelmässään kuvannutkin, että hävinnyt Sallila ja sosialidemokraatit poistuivat äänestyksen jälkeen mielenosoituksellisesti ja ilmoittivat, etteivät tulisi osallistumaan kunnallisten asioiden hoitoon. Käytännössä Sallila ja monia muita työväen edustajia kuitenkin jo valittiin erilaisiin vastuutehtäviin ja syksymmällä he olivat taas aktiivisesti mukana – Sallila valittiin myös 12-henkisen kunnalliselämää valmistelevan toimikunnan jäseneksi. Syksyn kuluessa valmisteltiin kunnan taloudellista toimintaa, ja vuoden 1918 alussa Hyvinkään kunnasta tuli erillinen nimismiespiiri osana Helsingin kihlakuntaa. Samalla Hyvinkään seutu, joka parisataa vuotta aiemmin vielä kokonaisuudessaan kuului Hämeeseen, oli siirtynyt hallinnollisesti Uudenmaan lääniin.

Kesä 1917 oli levotonta aikaa kunnallisen elämän alkutaipaleelle. Venäjän kevättalvinen vallankumous oli herättänyt paljon toiveita yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta samalla poliittinen ja taloudellinen kaaos aiheutti epävarmuutta, ja työttömyys, inflaatio ja elintarvikepula aiheuttivat levottomuutta. Hyvinkään seudun elintarvikelautakunnassa valitettiin, että ”n.s. huligaaniainesten taholta” oli tapahtunut omavaltaisuuksia. Vielä tuossa vaiheessa yritettiin tilannetta rauhoittaa oikeiston ja vasemmiston yhteisillä järjestysmiehillä. Uuden kunnan toimintaa ei helpottanut se, että sillä ei käytännössä ollut alussa lainkaan omia tuloja – verotuloja oli luvassa vasta vuosien päästä, oli otettava lainaa paikallisilta pankeilta alkuun pääsemiseksi. Kuten tiedetään, vuosi 1918 suisti sekä Hyvinkään että koko maan kaaokseen, jota tutkineen on pakko ihmetellä sitä, että niinkin hyvin on selvitty nollapisteestä ylöspäin.

Hyvinkään kunnallinen toiminta alkoi hyvin pienimuotoisesti, luottamushenkilöpohjalta, ja kunnan palveluksessa toimi vain muutamia henkilöitä. Siitä on tultu (ja onneksi on tultu) pitkä matka vuoteen 2017, jolloin Hyvinkää kuntana on iso työnantaja ja monen merkittävän yrityksen ja organisaation paikkakunta. Teollisuuspaikkakunnan perintö näkyy yhä Hyvinkäällä, vaikka suuri osa savupiipputeollisuudesta on jo historiaa. Toinen valtti, terveysmatkailijoita aikoinaan houkutellut vehreys ja luonnonläheisyys ovat edelleen nykypäivää.

Hyvää syntymäpäivää, Hyvinkää!

kirjankansi2017

Jatkoa seuraa mm. 23.8.2017, kun Hyvinkään virallisella satavuotisjuhlaviikolla ilmestyy Hyvinkään seudun uusi historiateos.

 

 

Mainokset

1500-luvun tuohikirje Tallinnasta

The blogger has been leafing through an interesting source book into the history of the town of Tallinn – there are examples of last wills, letters, songs, judicial documents, etc. If you are interested in medieval / early modern Tallinn and can read some Estonian (the sources are translated to Estonian), you may find some lively and interesting sources in Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (2014, ed. by Tiina Kala, Juhan Kreem, Lea Kõiv, Kalmer Mäeorg, Anu Mänd & Triin Parts). In this blog text, the focus is on a birch-bark letter, sent by Klaus Kursell (who was  soon after beheaded for treason) to Erik Håkansson Slang, see http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V)

Kahjuks ma kirjutan eesti hullem kui loen. Aga õnneks ma oskan lugeda eesti, sest see raamat oli huvitav: Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Koos ka Klaus Kurselli (http://et.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell) kiri (kirjutatud kasetohule!) Toompea lossi peamehelle Erik Hakessonille (Erik Håkansson Slang, http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V). Kursell hukati süudistatuna Rootsi riiki reetmises.

Tallinnan matkalla tarttui mukaan muutamiakin uusia julkaisuja seudun varhaisesta historiasta. Paluureissulla ehdin käydä läpi teosta Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Jos viron kielen lukeminen sujuu suurin piirtein, kirja tarjoaa kiintoisia esimerkkejä (eri kielistä viroksi käännettyjä, osin myös alkuperäisiä vironkielisiä asiakirjoja ja tekstejä) elämästä Tallinnassa.
Julkaisuun on käännetty testamentteja, kirjeitä, häälauluja, hallintotekstejä ja monia muita tekstejä, jotka valottavat eri puolia Tallinnan historiasta. Kunkin lähteen yhteydessä on taustoittava teksti ja tietoa esimerkiksi tutkimuskirjallisuudesta.
Vastaan tuli myös jokunen tuttu henkilö. Sivulla 149 on julkaistu tuohelle kirjoitettu viesti, jonka vastaanottaja oli Erik Hakesson eli Erik Håkansson (Slang, Viurilan sukua, ks. http://runeberg.org/frfinl/0429.html). Sama kaveri oli nuorempana toiminut serkkunsa Erik Flemingin ja tämän puolison Hebla Sparren kartanonvoutina Suitiass ja kirjoitellut silloin kirjeitä muun muassa Tallinnan raadille (aiheesta enemmän täällä: http://www.helsinki.fi/mm/suitia/fleming.htm). Joskus 2000-luvun alussa kävinkin Tallinnan kaupunginarkistossa lukemassa joitakin näitä kirjeitä alkuperäisinä.
Vuonna 1570 Erik Håkansson oli Tallinnassa johtotehtävissä, kun Ruotsi vahvisti otettaan Suomenlahden etelärannikosta. Olot eivät aina olleet helpot, kun taudit ja sota verottivat väestöä – Erik kirjoitti eräässä viestissään, että toivoi avukseen Ruotsista miehiä, joilla olisi kelpo vaimoja, jotka puolestaan voisivat opastaa palvelusväkeä. Yleensä säilynyt kirjeenvaihto sentään kirjoitettiin paperille, mutta uuteen kirjaan on poikkeuksellisuudessaan otettu Erik Håkanssonin saama tuohikirje Klaus Kursellilta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell). Vaikka tuohikirjeitä tunnetaan muista kaupungeista aikaisemmilta ajoilta, Tallinnan kaupunginarkiston kokoelmissa se on ainutlaatuinen.
Kursell oli vuonna 1570 pahassa pulassa, sillä vaikka hän oli ollut Ruotsin kuninkaan palveluksessa, hän oli alkanut vehkeillä tätä vastaan. Oikeudenkäynnin alla Klaus koetti vielä lähestyä ”hyvämaineista, rakasta” Erik Håkanssonia ystävällisellä kirjeellä, jossa ihmetteli, ettei linnan päällikkö ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi tätä pistäytymään puoleksi tunniksi keskustelemaan polttavista asioista. Miten pyynnön kanssa lieneekin käynyt, Kursellin kohtaloa se ei pelastanut, vaan hänet tuomittiin petturuudesta kuolemaan ja teloitettiin.
———————————-
Kollega vinkkasi muutamia linkkejä venäläisiin tuohikirjeisiin, joissa on myös mm. lasten tekemiä piirustuksia:

Elsa Heporaudan maisemissa

Kesän kotimaan matkailu keskittyi tänä vuonna Puumalaan, joka on Elsa Heporaudan (os. Koponen, vuoteen 1935 Hästesko, 1883-1960) synnyinkunta. Elsan isä oli Sahanlahden sahanhoitaja ja mm. valtiopäiväedustaja.Elsa Heporaudan omaa vaiheikasta elämää ulkomaan opintoineen, kirjailijantöineen ja kalevalaisen perinteen vaalimisineen esiteltiin kaupungintalon ikkunoihin kiinnitetyssä näyttelyssä.

Sahanlahti on historian ystävälle hyvä visiittipaikka kantatie 62:n varressa (tässä kohdalla Suomen kauneimpien joukkoon nimetty Lietvedentie). 1740-luvulla sen koskipaikkaan perustettiin vesisaha, joka toimi 1900-luvun alkupuolelle asti. (http://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/sahanlahden-historiaa/)

Nyt paikalla, Elsa Heporaudan syntymäkodissa, toimii Sahanlahti Resort, majoitus- ja ravintolayritys historiallisessa ja todellakin kuvankauniissa miljöössä. (http://www.sahanlahtiresort.fi/) Nautimme visiitillämme paikallisen tuottajan hyvänhyvää jäätelöä.

020720143733

Sahanlahti Resortin yhteydessä myös pieni kotiseutumuseo, jossa opas esittelee tehtaan ja lähiseudun asukkaiden historiaa (http://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/museo/). Kokoelmiin kuului yllättäin myös satoja vuosia vanhan veneen jäänteet. Lapsivieraita kiehtoivat erityisesti pihapiirissä liikkuvat kissat sekä ravintolan verannan leikkipiste leluineen. Puumalan keskustassa hitiksi osoittautui puolestaan Puumalan sillalle vievä näköalahissi sekä pieni näköalakahvila.

Aiheeseen liittyviä sekalaisia linkkejä:

Yrjö Männistön artikkeli Elsa Heporaudan ja hänen miehensä toiminnasta opettajina ja kulttuurivaikuttajina (http://www.kasvhistseura.fi/dokumentit/1212150547_ymannisto.pdf.pdf) Suomen kasvatuksen ja koulutuksen seuran vuosikirjassa (2012).

Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) artikkeli Elsa Heporaudan teoksesta (Sankaripoikia http://www.ennenjanyt.net/?p=358)

Lietveden maisematietä on juuri kehuttu Suomen kauneimmaksi. (http://yle.fi/uutiset/lukijat_suosittelevat_luontokohteita_5_erityisen_kaunista_lomareittia_suomessa/7295956))

Puumala-lehden uutiset Lietvedentien sijoittumsesta (http://www.puumalalehti.fi/lehtiarkisto/260614.pdf)

Hissimatka Puumalan sillan näköalahissillä (http://www.youtube.com/watch?v=8dDeItiW0v0)

Kantatie 62 Matti Grönroosin sivustolla (http://www.mattigronroos.fi/Tiet/Kt62.htm)

Elsa Heporauta aiemmin tässä blogissa (https://anulah.wordpress.com/2009/08/21/keskeytamme-juonen-isanmaallisen-kannanoton-ajaksi/)

Maunu ja muut mietoislaiset

Mietoisissa avattiin tänään kotiseutuviikot. Aurinkoisessa säässä peltoaukeat, vanha Tavastilan pihapiiri ja lähiseudun maisemat uhkuivat hyvinvointia ja hyvää mieltä. Leppoisat juhlavieraat rupattelivat keskenään vanhoista koulukavereistaan ja elämänvaiheistaan, ja Mietoisten nimikkovalssi soi aurinkoisessa duurisävelmässä.

Mietin, että ehkä paikkakunnan poika, kronikoiden ylistämä Maunu II Tavast oli hyvä tyyppi yksinkertaisesti siksi, että seudulla jo 1300-luvulla vallitsi leppoisan nasevasti sanaileva tekemisen meininki? Maunu sitten vaan purevan hyväntahtoisesti naljaillen sovitteli talonpoikais- ja muitakin kapinoita ja rettelöitä ja sopi kirkolle tehtävistä lahjoituksista. 

Alla muutamia kuvia Tavastilan kotiseutumuseosta. Ohikulkumatkalla olevia lapsiperheitä voisi pistäytyessä viihdyttää  maatilapienoismalli, vanhan ajan koululuokka sekä vitriinillinen historian ja satumaailman nukkehahmoja – mukana Ruusunen, Maunu Tavast,  Lehtisten Henrik Flemingin epitafissa kuvattu perhe ja monia muita (samoja henkilöitä os http://www.mynamaenseurakunta.fi/sites/mynamaenseurakunta.fi/files/jaetut/_MG_6534.jpg). http://www.mynamaenseurakunta.fi/kirkot-ja-muut-tilat/mynamaen-kirkko

Nuket on tehnyt nukketaiteilija Esteri Railakka (1906-1988). Museossa on myös torppareiden taksvärkkipoletteja, paikallisen terveyssisaren työvälineistö sekä paikallisia käsitöitä vuosien varrelta.

Mietoisten kotiseutumuseo http://www.museot.fi/museohaku/index.php?museo_id=21523 avoinna vuonna 2012 kesä-elo ma-pe 10-15, su 12-15 ja sopimuksesta. Lasten museopäivä tiistaina 3.7.2012 klo 16-19

Maunu II Tavast ja Henrik Flemingin perhettä

”Verbindung liegt in der Vergangenheit”

Otsikko on Deutsche Bahnin ohjelmahaun ilmoitus (vrt. suomalaisittain Onko Mikkeliin menijöitä, juna menj justiisa). Heidelbergin vierailulla menneisyyden yhteydet näyttelivät tärkeää osaa (yksi rataliikenteenkin vaihtoyhteys oli kyllä mennyttä siinä vaiheessa kun matkaseurueemme selvitti tiensä Mannheimin asemalta oikeaan paikkaan).

Tieteellisiä menneisyyden yhteyksiä edusti Medieval Europe – Medieval Cultures and Technological Resources joka keskusteli erilaisista mahdollisuuksista kehittää ja liittää yhteen digitaalisia palveluita, joiden kautta voidaan tarjora keskiaikaisia asiakirjoja ja tekstejä. Kunnianhimoisena tavoitteena on luoda Virtual Center for Medieval Studies, käytännössä hyvien toimintatapojen vaihtaminen on joka tapauksessa edistystä sekin.  Päädyin itse ryhmään, jonka pitäisi pondeerata alan ontologioita, saadaanpa nähdä…

Heidelberg tarjosi tietenkin tälle hienot puitteet (ja herätti samalla miettimään, että olisi tärkeää tällaisissa hankkeissa pitää mukana myös taidehistorian ja arkeologian edustajat). Ei ihme, että kaupunki oli romantiikan ajan ajattelijoille ja kirjoittajille inspiraation lähde, sillä on siihen kaikki tarvittavat piirteet – ja paikka oli selvästi hitti jo roomalaisajalla.

Heiligenbergin suuntaan kulkiessa mieleen tuli myös Erica Jongin kirja Lennä, uneksi / Fear of Flying ja sen omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävät Heidelberg-kuvaukset – mutta mikä pyhäinhäväistys, että kirjan sankaritar körötteli kukkulalle autolla! Muutenkin päähenkilön kokemus Heidelbergistä heijastelee toisen maailmansodan kaikuja – suonikohjuiset sotalesket ovat kauan sitten poistuneet kuvioista ja natsiajan amfiteatteri mainitaan koruttomasti matkaoppaissa, se kerrostuu osaksi Heidelbergin historian jatkumoa.

Verbindung liegt in der Vergangenheit.

Turku, naisten kaupunki

Naisten kaupunki – Turkulaisten naisten historiaa (Turun historiallinen yhdistys, Turku 2010) julkistetaan Turun kaupunginkirjastossa 30.11. klo 13-15.

Joillekin tutuille olen jo useaan otteeseen pohtinut seuraavaa tapausta 1500-luvun loppupuolelta. Turkulaisnainen matkusti Tukholmaan etsimään kadonnutta puolisoaan ja löysi tämän uudelleen avioitueena toisen naisen kanssa. Kaksinnaiminen oli tuohon aikaan vakava rikos, joten mies sai kuolemantuomion, koska vaimo ei halunnut pyytää puolisolleen armoa. Vaimo kuitenkin lupasi maksaa miehelleen käärinliinat. Oliko kyseessä ystävällinen ele – kunniallisten hautajaisten järkkääminen oli sentään aikalaisille tärkeä eikä ihan halpakaan hanke? Vai oliko kyseessä viimeinen selkäänpuukotus? Niin tai näin, kovin hyvä ei ollut näiden puolisoiden suhde.

Onneksi Turun seudun naisten historiassa on esimerkkejä sopuisammastakin elämästä. Löytyy kummityttöään muistaneita kauppiaita ja siskontyttäriään auttaneita sukulaisnaisia.  Jonkinlainen hallitsija – vasalli -suhde tosin tuli mieleen siitä kirjeestä, jolla muuan 1400-luvun raatimies luovutti rakkaalle vaimolleen maatilan ”kiitokseksi uskollisesta palveluksesta, jota hän on osoittanut ja jota hänen tulee vastakin osoittaa” – asiakirjan muotoilu tuo mieleen kuninkaan antamat verovapaudet tai muut suosionosoitukset.

Kuuluisa kauppias Valborg Innama, suomalaisittain Valpuri Innamaa, puolestaan harmitteli, että hänen velallisensa koettivat sopia velanmaksusta hänen miehensä kanssa, tämä kun ei Valborgin mielestä osannut pitää kyllin puoliaan. Valborg olisi kauppataitoineen ehkä ollut Scarlett O’Haran tai Joenpellon rouva Sara Gladin hengenheimolaisia, vaikka hänestä on usein maalattu ehkä liiankin yksioikoista ”tarmokkaan äkäpussin” kuvaa.

Nämä ja monet muut tapaukset ovat olleet aineistona tänään taittoon lähteneelle kirjalle  Naisten kaupunki. Turkulaisten naisten historiaa ilmestyy joulun alla Turun historiallisen yhdistyksen julkaisusarjassa Turun historiallinen arkisto. Allekirjoittanut vastaa keskiajan ja 1500-luvun osuudesta, 1600-1800 -lukujen osuuden on kirjoittanut professori Kirsi Vainio-Korhonen, ja itsenäisyyden ajan historiaa valottaa FM Sini Ojala. Lisäksi mukana on monia lyhyitä henkilökuvia ”Vanumammasta” Irja Ketoseen, kirjoittajina joukko Turun yliopiston opiskelijoita, jotka ovat tehneet hienoa työtä turkulaisten naiskohtaloiden selvittäjinä. Paljon jää toki vielä tulevaisuudessakin etsittäväksi.

Kuten tutkijayhteisössä usein käy, olen syvästi kiitollinen kollegoille, jotka ovat auliisti antaneet kommenttejaan ja myös muutamia hienoja kuvia käyttöön. Kirjaa voi aikanaan ostaa ainakin Turun seudulla kirjakaupoista, ja sitä voi aikanaan myös tilata Tiedekirjan tai Granum-verkkokirjan kautta. Turun historiallisen yhdistyksen aiemmin julkaisemia, Turun historiasta kertovia artikkeleita löytyy myös yhdistyksen sivuilta digitoituina versioina.

Lisäys pari päivää myöhemmin: Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen osana käynnistyy myös Naisten Turku -muistelutyöpajoja. Asiasta uutisoi muun muassa YLE. Työpajojen vetäjinä on kirjahankkeeseenkin osallistuneita opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita sekä ansiokkaita historiantutkijoita kuten FT Maarit Leskelä-Kärki. Naisten kaupunkia kantaa ajatus siitä, että jokaisen kokemukset ja muistot ovat tärkeitä ja tallentamisen arvoisia. Tänään mieleeni juolahti myös, että naisten kaupunki -teemahan on ollut vireillä ainakin Helsinginkin suunnalla – Ateneumissa on viimeisiä päiviä näyttely Naisten kaupunki ja Schildtsin syksyn kirjoihin kuuluu kirja Kvinnornas Helsingfors. Kaikkien kaupunkien naiset, liittykää yhteen?

Julkkareihin liittyvä linkki http://www.turku2011.fi/uutiset/naisten-kaupunki-turkulaisten-naisten-historiaa-kirja-joulumarkkinoille_fi

Lite mere organic, ikke?

Så det er den svenske miljøminister, der fører an, da hun og Charlotte [den danske miljøminister] benytter en ledig frokostpause under OECD-mødets anden dag til at powershoppe i kvarteret omkring St. Germain-des-Prés.
“For en kvindelig minister i Sverige er det lige så vigtigt at komme på hotlisten i Elle, som at få en forside i D[agens ]N[yheter]”, forklarer hun … hos Sonia Rykiel. … [hun er] meget smuk på en cool, svensk made…
“… I Danmark skal en miljøminister helst være lite mere
organic, ikke?”
(Hanne-Vibeke Holst,
Kronprinsessen, 2002)

Hanne-Vibeke Holstin kirja Kronprinsessen kertoo kuvitteellisen joskin tositapahtumia hyödyntävän tarinan energisestä ja kirkasotsaisesta ympäristöministeristä, Charlotte Damgaardista. Kirjoittaja käsittelee viihteen keinoin politiikan ja median kyynisyyttä, joka uhkaa pimentää myös Damgaardin elämän. Jatkuva kiire, työmäärä, vieraantuvat ystävät, kabinettijuonittelut ja perheriidat varjostavat ministerin yrityksiä toimia vastuullisen valtionaisen elkein.

Tarina tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta poliittiselta fantasialta: se houkuttelee lukijaa unelmoimaan, että päätöksenteon huipulla voisi olla tilaa lahjakkaalle ja uupumattomalle nuorelle (kauniille naiselle), joka tuo politiikkaan ruohonjuuritason ja järjestötoiminnan asiantuntemuksensa ja onnistuu välttämään juonittelun salakuopat ja pyrkii nostamaan Tanskan ympäristöpolitiikan kärkinimeksi. Tavallaan unelma tuntuu naivilta, toisaalta se kiehtoo – olisi hauskaa uskoa, että toisenlainen päätöksenteko olisi mahdollista.

Kun marraskuun lopussa kävin Kööpenhaminassa, ajattelin, että siinä ympäristössä Holstin maalaamat unelmat eivät tuntuneet ihan yhtä mahdottomilta kuin piirun verran pohjoisemmilla leveyspiireillä. Ainakin kaupungin yliopistokortteleissa, missä kadut vilisivät työmatkapyöräilijöitä ja raideliikenne vei ripeästi paikasta toiseen, voi aistia ympäristöystävällisen elämäntavan eetosta. Hotellilta olisi voinut vuokrata paitsi pyöriä, myös sähköauton, jolla saattoi päästä ilmaiseksi maksullisille parkkialueille.

Tuntui entistä uskottavammalta kuvitella Holstin ministeri polkemassa kuljetuskärryissä istuvia lapsiaan päivähoitoon ennen työn aloittamista. Niinhän kaikki tekivät. Kirjassa esiintyvä, yllä lainattu vertailu ruotsalaisen ja tanskalaisen ympäristöministerin välillä tuntui sekin entistä ymmärrettävämmältä.

Kööpenhamina tuntuu olevan onnen omiaan ilmastokonferenssin järjestämispaikaksi. Se muistuttaa silkalla miljööllään, että toisenlaiset maailmat ovat mahdollisia ja että esimerkiksi työmatkapyöräily on paitsi hyödyllistä ja luontoystävällistä, myös hauskaa ja cool – jälkimmäistä on korostanut Financial Timesin kolumnisti Tyler Brulé, joka viihtyy usein pohjoismaisessa tunnelmassa ja on ihaillut muun muassa puku päällä töihin viilettäviä kööpenhaminalaismiehiä.

Työmatkalla ollen edesautoin itse lähinnä vanhojen kirjojen kierrätystä,  koska kaivelin antikoista hyödyllistä ammattikirjallisuutta. Lopulta oli haettava apua myös fisk-kirppikseltä, josta löytyi sopiva vanha matkalaukku hankintojen kuljettamiseksi. (Vinkkejä nahkamatkalaukun tuunaajista otetaan vastaan, väsky kaipaisi hiukan kunnostusta.) Yliopiston kulmalla (Skt. Peders Stræde 1) toimiva fisk myy käytettyä tavaraa ja fiks-kierrätysmuotoilua – näyteikkunan solmiomekosta maanläheisempiin tuotteisiin. Samoissa tiloissa toimii myös kahvila. Ja eikös vain myytävien kirjojen hyllyssä piillyt tanskalaisen uskonpuhdistuksen aikaa valottava lähdejulkaisukin…

Fisk

Fisk, Köpenhamn

Solmiomekko (vas) ja muuta kierrätyshenkistä vaatemuotoilua fisk-liikkeen ikkunassa Kööpenhaminassa. Fiskistä myös esim. Vagabondin sivuilla

Kööpenhaminasta muualla:
Monocle July-August 2009: ”Metropolitan life coupled with intimacy, Scandinavian welfare, low crime rates and a relaxed athmosphere – an ideal combination, right? … That’s what many Copenhageners think as they weave their way around the city’s vast network of cycle paths. The city is clean and green and flows smoothly (and will make the perfect backdrop for the COP15 climate conference this year)”

Flemingien maisemissa

Takana mahtava retkipäivä Flemingien maisemissa. Päivän reitti kulki sukupiirille tärkeiden kirkkojen, kartanoiden ja maisemien kautta Mynämäen (ja Mietoisten), Askaisten, Taivassalon ja Uudenkaupungin kuvioihin. Samalla totesin, että samaan tapaan kuin on tärkeää lukea alkuperäislähteitä, on myös tärkeää katsella alkuperäismaisemia.

Tietenkään maisemat eivät ole täysin alkuperäisiä – merivesi on paennut kauemmas sitten 1400-1500 -lukujen, laidunniemet ja -saaret ovat metsittyneet, talvitiet ja ratsupolut korvattu autoteillä ja pellot salaojitettu. Mutta esimerkiksi kartanoiden rannikonläheisyys korostuu, kun näkee samana päivänä  Saaren, Louhisaaren, Lehtisten ja Sundholman kartanot.

Kartanoista viimeksimainittu eli Sundholm (josta löysin vain tällaisen kuvaston) on edelleenkin hyvin lähellä rantaa, ja matkalla saatiin kuulla, että Saaren ja Sundholman omistaneet Aminoffit tekivätkin kartanoiden välistä matkaa vesitse. Myös Ivar Flemingin & Mätta Gottskalkintyttären (Ulv) tai Lars Flemingin & Birgitta Larsintyttären (Tre rosor) ja heidän väkensä voi ajatella hyötyneen Saaren tarjoamasta etapista matkalla esimerkiksi Turusta Sundholmaan, kun Saari 1500-luvun toisella neljänneksellä kuului Sundholman perheen omistukseen.

Meri oli kartanoiden asukkaiden kulkuväylä ja elannon lähde, mutta myös arvaamaton uhka. Georg Haggrén on Saaren kartanon asiakirjoista löytänyt maininnan ”näkin viemästä” karjasta. Monet Flemingin sukupiirin jäsenet kuolivat merillä – joskus on säilynyt vain lyhyt maininta, joskus on enemmänkin tietoa. Louhisaaren herra, amiraali Klaus Larsinpoika Fleming kuoli meritaistelussa vuonna 1644. Hänen vaimonsa Elena (Helena) Bielke puolestaan hukkui vuonna 1651 naisseurueineen, kun hänen laivansa joutui merihätään Vaxholman edustalla. Olen kirjoittanut aiheesta toisaalla sukututkimuksen näkökulmasta, sillä hautajaissaarnat osoittavat, että Elenan naisseuralaiset kuuluivat kukin omalla tavallaan Flemingin sukupiiriin:

Elena Bielke ei kahdessa avioliitossaan ollut saanut omia lapsia. Hän oli kuitenkin huolehtinut miehensä lapsista, jotka olivat syntyneet tämän ensimmäisestä avioliitosta. Merihätään joutuneessa seurueessakin oli mukana Elenan naimaton tytärpuoli Anna, poikapuolen vaimo ja tämän kaksi tytärtä. Hiukan kaukaisempaa sukua oli lapsipuolten serkku, täysorpo Märta Silfversparre. Märtan vanhemmat olivat aikoinaan huolehtineet Klaus Flemingin tyttärestä, ja nyt oli tullut serkun vuoro elää Flemingien hoivissa.
Murheellinen kuvaus merionnettomuudesta on tutkijalle arvokas, sillä
se kertoo aatelisnaisten välisistä suhteista, heidän holhokeistaan ja siitä,
miten sukulaiset huolehtivat toistensa lapsista.
(Anu Lahtinen:  ”Suojatit, apurit ja kiistakumppanit”, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 47,  jossa myös sukupuu aiheesta)

Jos meren sijasta kurotetaan mantereen suuntaan, monien kartanoiden läheisyydestä löytyy tärkeä kirkko. Askaisten kirkko on puolestaan perinteiltään ja ulkoasultaan yhdistettävissä läheiseen Louhisaaren kartanoon. Sieltä löytyy Flemingin suvun hautavaakunoita, lasi-ikkunoista myös Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616) ja hänen kahden vaimonsa Elin Henrikintyttären (Horn) ja Dorothea von Rappen (k. 1652) vaakunat. Klausia kutsuttiin lähteissä ”Lehtisten Klaus-herraksi” tai ”nuoreksi herra Klauksi” erotuksena aikalaisesta, kovaotteisesta rautamarski Klaus Erikinpoika Flemingistä (k. 1597).

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli siis vaikeutensa erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit, Henrikit – tai vaikka Elinit! Lehtisten Klaus Flemingin puolison Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko Elin Fleming, jolla oli ainakin kaksi samanaikaista täyskaimaa, ja myös Klausin veli Magnus oli naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa.

Tämän Klausin poika Henrik Fleming (k. 1650), joka nuorena rakkarina meni mukkelis makkelis Turun linnan pihalla, sai hullulta munkilta pureman poskeensa ja saattoi kitsaan isänsä raivon partaalle, vakiintui ja vaurastui vanhemmiten, rakennutti Mietoisten kivikirkon ja lahjoitti saarnastuolit muun muassa Turun tuomiokirkkoon, Naantaliin, Askaisiin ja Taivassaloon. Hautamonumentti komeilee Mynämäen kirkossa. Myös Tukholman Pyhän Jakobin kirkkoa, joka sijaitsee oopperatalon vieressä, koristaa samaisen Henrikin lahjoittama portaali. Lahjoituksista on riittänyt ainesta kokonaiseen teokseen Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi, jossa FT Tuija Tuhkanen käsittelee Henrik Flemingin tapaa luoda kirkkotiloista muistomerkkejä itselleen.

******

Fleming-retken keskeinen ydinpitäjä Mynämäki viettää muuten 700-vuotisjuhliaan, ja sen kunniaksi se julkistaa pian oman näyttelyn kirjastossaan. Pääsin etukäteen vähän kurkkimaan mynämäkeläisen standardikodin sisustusta ja muuta näyttelytavaraa – energiseltä vaikuttaa. Harmi, ettei Mynämäen kotiseutuaakkosista löytynyt kuvaa netistä, kyseinen juliste näytti ainakin meikäläisen silmään hauskalta kotiseutuhistorian tiivistelmältä. Mukana toki myös hra Henrik Fleming ja Maunu Tavast, ”hyvin syndyin hyväst väest”.