Lämmin vesi sydämessä: rakkauden vertauskuvat

Rakastumisen tunteeseen liitetään useimmiten vertauskuvia lämmöstä, siinä missä taas sydänsuru voi tuntua kylmän viiltävältä. Tutkimuksissa on huomattu myös näitä tuntemuksia ja kuvauksia vastaavia fyysisiä reaktioita: sydän voi tavallaan murtua murheesta ja rakkaus saa verenkierron kiihtymään.

Hanna Kietäväinen-Sirén on väitöskirjassaan  nostanut esiin erään 1600-luvun lopun metaforan: ratsumieheen rakastunut nuori aatelisnainen kuvasi, että hänen sydämensä suuntautui heti ensi näkemällä tulevaan rakastajaan, ”aivan kuin joku olisi valellut lämmintä vettä sen päälle”. (Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700 2015, s. 11, 84, 100)

En tiedä, onko vertauskuva korkeakirjallinen vai ollut arkisessa käytössä. Kun luin lausahduksen ensi kertaa, mietin, onko se vähän ”vetinen” ja ”veretön”, mutta jossain vaiheessa aloin miettiä veden lämmittämisen vaivaa entisinä aikoina. Kaikki lämmittäminen vaati oman työnsä – polttopuun hankkimisen, kantamisen, sytyttämisen. Lämmitettävä vesi oli kannettava jostain, se ei virrannut hanasta. Jopa aatelisnaiselle lämmin vesi lienee ollut jossain määrin erityinen mukavuus, joka saattoi liittyä saunomiseen tai vastaavaan lepohetkeen.

Vertauksen voi siis nähdä tässäkin mielessä kuvaavan rakastumisen tunteen erityisyyttä  ja ihanuutta maailmassa, jossa elämä lienee usein ollut melko viluista. Vastaavasti taas erityisen, viheliäisen kiduttamisen muoto oli kylmän veden kaataminen toisen päälle pakkasella – keino, jota aatelin ja sotajoukkojen kerrottiin käyttäneen talonpoikia ja kapinallisia kurittaessaan. Sille, joka ei päässyt lämpimään, tämä vesikidutus saattoi aiheuttaa kuoleman.

Hanna Kietäväinen-Sirénin lektio
http://www.ennenjanyt.net/2015/06/hanna-kietavainen-siren-erityinen-ystavyys-miehen-ja-naisen-valinen-rakkaus-uuden-ajan-alun-suomessa-n-1650-1700-lectio-praecursoria-13-3-2015/

Hanna Kietäväinen-Sirénin väitöskirja Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700)

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015).

mietoinen

AAPO. ”… rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö rakastuu kuninkaaseen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä et tiedä kusta hän tulee.” Seitsemän veljestä, 2. luku. Historialliset nuket esittävät mm. 1600-luvun Flemingejä. Mietoisten kotiseutumuseo, kuva Anu Lahtinen 2012.

Mainokset

Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Norsuja ja susia

(Sisältänee spoilereita!)

Päiväkotiin pitäisi päästä, mutta missä on vaatteet ja ehditäänkö aamupalalle? Äiti-johtaja ja johtaja-äiti (Anna Pitkämäki) etsii vaatteita hammasharja suussa, kello käy, valmista ei tule, rationaaliset työasiat sekoittuvat kotoisiin absurditeetteihin ja lasten kysymyksiin. Kun lapsi on saatu päiväkotiin, hyökkää vaatekaapista hehkeä juontaja, joka tivaa äiti-johtajalta: voiko kaiken saada?

Näin alkaa Paula Salmisen kirjoittama ja Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras – miten kaiken saa. Lahden Kaupunginteatterin hauska ja eläytyvä komedia perheenäidistä, urahaaveista ja ruuhkavuosista on täynnä tuttuja kohtauksia, asetelmia, repliikkejä ja liikkeitä. Loputtoman pyykin oikaisuravistukset tuntuvat omissa käsivarsissa. Jumahtaneet hartiat, ehtimisen, kiireen ja koordinoinnin ongelmat kuvataan juuri sellaisena tragikoomisena farssina, jollaisina ne usein voi kokea omassakin eteisessään.

Johtaja Anna Pitkämäki ja matriarkka Kirsti Wallasvaara pohtivat, kuka on historian vaikuttavin ihminen – ja miksi vaikutusvaltaisten luetteloissa on vähän naisia. Lehdistökuva: Tarmo Valmela. https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/pressgallery/193

Kaikki ei tietysti nauratakaan. Tuntuu siltä, kuten päähenkilö usein tuumiikin, että ei tämä nyt mennyt niinkuin oli tarkoitus. Vaatimuksia tuntuu olevan valtavasti, pakka hajoaa, mitä itse oikeastaan halusikaan? Mies jää kotiin hoitamaan lasta, mutta tasapainoa ei löydy ilman muuta. Äiti-johtaja miettii menneisyyden suurmiehiä mutta ei oikein samastu näihin, toisaalta matriarkka-norsun tarjoama asema lauman johtajana ei sekään tunnu oikein oikealta. Löytyykö alfanaaraan ja alfauroksen yhteistyöstä uusi tie ja oma ura? Ainakin he haluavat ajatella ja tehdä toisin.

Päiväkotiin ja aamupalalle pitäisi ehtiä ja joskus jonnekin eteenkinpäin, mutta… ”Äiti, rakastathan sä mua eniten?” Anna Pitkämäen lapsina Paavo Kääriäinen, Mirja Räty ja Jari-Pekka Rautiainen. Aikuislapset sopivat oikeastaan hyvin näyttämölle, kyllähän suuri koko vastaa lasten merkitystä ja vaikutusta vanhempiensa elämässä. Lehdistökuva: Tarmo Valmela. https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/pressgallery/193

Alfanaaras yhdistää farssia, vakavia kysymyksiä ja luonnonmystiikkaa intensiivisen puolentoista tunnin esityksen ajan. Tasa-arvo-ongelmien osoittamisessa monet näytelmät ovat päässeet melko pitkälle, ja sehän on tärkeä askel, mutta ratkaisujen löytämisessä ei taidekaan usein pääse kuin puoleenväliin. Tämä näytelmä tarjoaa kuitenkin erilaisia ideoita, nauruterapiaa ja ajateltavaa niille, jotka eivät kaipaa luolamiehiä eivätkä Louhi-hahmoja, vaan etsivät erilaisia, uudenlaisia ja omansalaisia tapoja ajatella perhettä ja työtä.

Lisäys: Uutta tietoa susien perhe-elämästä, samassa hengessä näytelmän ajatusten kanssa: http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/koira-katsoo-ihmista-kuin-isaa-tai-aitia

Lehdistöarvioita Alfanaaras-näytelmästä Lahden kaupunginteatterin sivuilla:
https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/palaute/lehdiston-arvioita/alfanaaras