Elokuvajuonien klassikoihin kuuluu tarina, jossa sinisilmäinen, huoleton jokamies tai jokanainen päätyy puolivahingossa vallan huipulle, esimerkiksi senaattiin tai suuren yrityksen johtoon. Päähenkilö koettaa edetä muualla elämässä oppimillaan säännöillä: sanotaan asiat niin kuin ne ovat, käydään suoraan asiaan ja luotetaan siihen, että työtoverit ovat hyväntahtoisia ja ymmärtävät jokahenkilön tervettä järkeä. Vähitellen heille kuitenkin käy ilmi, että yhteistä hyvää tärkeämpiä ovat oma etu sekä poliittiset lehmänkaupat, ja yksinkertaiset uudistustoiveet tallautuvat järjestelmän rattaisiin.
Joulupyhinä tv:ssä pyöri eräs alan klassikkoelokuva, Mr. Smith goes to Washington (ohjaus Frank Capra 1939). Elokuvassa partiolaispoikien johtaja Jefferson Smith (James Stewart), Lincolnin ja Washingtonin suuri ihailija, nimitetään senaattoriksi. Kirkasotsainen senaattori puhuu sivu suunsa, herättää ihastusta ja kauhistusta, ja vastustaa suuren yrityspampun patosuunnitelmaa kotivaltiossaan. 2000-luvun uudelleentulkinnassa Legally Blonde 2 (2003) Elle Woods (Reese Witherspoon) puolestaan lähtee Washingtoniin ajamaan eläinkoekieltoa, mutta joutuu huomaamaan, että hänen ihailemansa kongressiedustajakin on eläinkokeita tekevän yrityksen talutusnuorassa. Legally Blondessa on monia hahmoja ja kohtauksia, jotka ovat suoraan verrannollisia Jefferson Smithin Washingtonin-seikkailuihin.
Koska kyseessä on elokuvamaailma, Jefferson Smith ja Elle Woods onnistuvat naiviudessaankin voittamaan joukon kyynistyneitä poliitikkoja puolelleen ja puolustamaan asiaansa, tuomaan ihmisissä esiin sen hyvän, mitä heissä on. Kumpaistakin elokuvaa ja varsinkin jälkimmäistä on moitittu naiviudesta ja imelyydestä. Elokuvia katsoessani mietin, että niissä on kuitenkin yksi erittäin realistinen piirre: muutosta toivovan jokaihmisen ja vallan verkostoihin rutinoituneiden päättäjien maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan. Tässä mielessä voi hyvin ymmärtää Jefferson Smithiä, joka vapisevin äänin koettaa puolustaa asiaansa senaatissa, ja samastua Elle Woodsiin, joka palaa kongressista jalat rakoilla, yritettyään turhaan saada poliitikkojen huomiota. Eivätkä elokuvissa esitetyt lehmänkaupat edes pärjää sille, mitä tosielämän vallan kabineteissa tapahtuu, ja miten kärkkäitä päättäjät voivat olla sabotoimaan hyviäkin ehdotuksia – vain siksi, että sitä esittää väärä puolue tai henkilö.
Etäisyys vallan käyttäjien ja tavallisten ihmisten arkijärjen välillä selittää sitä, että säännöllisesti on kysyntää suorasuille, jotka kyseenalaistavat vallankäytön ja päätöksenteon periaatteet. Tosielämän herra Smithit ja Elle Woodsit eivät valitettavasti ole aivan yhtä menestyksekkäitä kuin elokuvissa – he eivät saa yhtä paljon aikaan, jolleivät sopeudu järjestelmään, ja jossain vaiheessa se vie heidät kovin kauas alkuperäisistä kannattajista. Päätöksenteko vaatii kompromisseja ja neuvottelutaitoja, mutta miten paljon voi antaa periksi ilman, että luopuu periaatteistaan. Liian jäykkäniskaiset tai yksinkertaiset matkaavat ennen pitkää maitojunalla kotiin, liian sopeutuvat taas kadottavat alkuperäiset tavoitteensa.
Mikä on sopiva myöntymisen ja sopeutumisen aste? Legally Blonde -elokuvassa kongressiedustaja (Sally Field) toteaa, että hänen täytyy säilyttää välit rahoittajiinsa, jos haluaa saada jotain hyvää aikaiseksi. Elle Woods vastaa jokseenkin näin: ”Mutta noin et saa aikaiseksi mitään hyvää.” Kirkassilmäisyydelle, periaatteille ja terveelle järjelle pitäisi jäädä jokin sija myös vallan ytimessä.
Satunnaisesti aiheeseen liittyvää
Jane Ehrlichin analyysi elokuvasta Mr. Smith goes to Washington
Everyman goes to Washington – Random Blowe pohtii yhteyksiä ja eroja Obaman ja Jefferson Smithin välillä
”Poor Sarah” – Judith Warner vertaa Sarah Palinia ja Elle Woodsia; jatkokommentteja aiheesta
Michael Jacobsonin arvio elokuvasta Mr. Smith goes to Washington
Rotten Tomatoes elokuvasta Legally Blonde 2
Groucho Reviews elokuvasta Legally Blonde 2
Vita Historica 