Veni, vidi – ja maitojunalla kotiin

Elokuvajuonien klassikoihin kuuluu tarina, jossa sinisilmäinen, huoleton jokamies tai jokanainen päätyy puolivahingossa vallan huipulle, esimerkiksi senaattiin tai suuren yrityksen johtoon. Päähenkilö koettaa edetä muualla elämässä oppimillaan säännöillä: sanotaan asiat niin kuin ne ovat, käydään suoraan asiaan ja luotetaan siihen, että työtoverit ovat hyväntahtoisia ja ymmärtävät jokahenkilön tervettä järkeä. Vähitellen heille kuitenkin käy ilmi, että yhteistä hyvää tärkeämpiä ovat oma etu sekä poliittiset lehmänkaupat, ja yksinkertaiset uudistustoiveet tallautuvat järjestelmän rattaisiin.

Joulupyhinä tv:ssä pyöri eräs alan klassikkoelokuva, Mr. Smith goes to Washington (ohjaus Frank Capra 1939). Elokuvassa partiolaispoikien johtaja Jefferson Smith (James Stewart), Lincolnin ja Washingtonin suuri ihailija, nimitetään senaattoriksi. Kirkasotsainen senaattori puhuu sivu suunsa, herättää ihastusta ja kauhistusta, ja vastustaa suuren yrityspampun patosuunnitelmaa kotivaltiossaan. 2000-luvun uudelleentulkinnassa Legally Blonde 2 (2003) Elle Woods (Reese Witherspoon) puolestaan lähtee Washingtoniin ajamaan eläinkoekieltoa, mutta joutuu huomaamaan, että hänen ihailemansa kongressiedustajakin on eläinkokeita tekevän yrityksen talutusnuorassa. Legally Blondessa on monia hahmoja ja kohtauksia, jotka ovat suoraan verrannollisia Jefferson Smithin Washingtonin-seikkailuihin.

Koska kyseessä on elokuvamaailma, Jefferson Smith ja Elle Woods onnistuvat naiviudessaankin voittamaan joukon kyynistyneitä poliitikkoja puolelleen ja puolustamaan asiaansa, tuomaan ihmisissä esiin sen hyvän, mitä heissä on. Kumpaistakin elokuvaa ja varsinkin jälkimmäistä on moitittu naiviudesta ja imelyydestä. Elokuvia katsoessani mietin, että niissä on kuitenkin yksi erittäin realistinen piirre: muutosta toivovan jokaihmisen ja vallan verkostoihin rutinoituneiden päättäjien maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan. Tässä mielessä voi hyvin ymmärtää Jefferson Smithiä, joka vapisevin äänin koettaa puolustaa asiaansa senaatissa, ja samastua Elle Woodsiin, joka palaa kongressista jalat rakoilla, yritettyään turhaan saada poliitikkojen huomiota. Eivätkä elokuvissa esitetyt lehmänkaupat edes pärjää sille, mitä tosielämän vallan kabineteissa tapahtuu, ja miten kärkkäitä päättäjät voivat olla sabotoimaan hyviäkin ehdotuksia – vain siksi, että sitä esittää väärä puolue tai henkilö.

Etäisyys vallan käyttäjien ja tavallisten ihmisten arkijärjen välillä selittää sitä, että säännöllisesti on kysyntää suorasuille, jotka kyseenalaistavat vallankäytön ja päätöksenteon periaatteet. Tosielämän herra Smithit ja Elle Woodsit eivät valitettavasti ole aivan yhtä menestyksekkäitä kuin elokuvissa – he eivät saa yhtä paljon aikaan, jolleivät sopeudu järjestelmään, ja jossain vaiheessa se vie heidät kovin kauas alkuperäisistä kannattajista. Päätöksenteko vaatii kompromisseja ja neuvottelutaitoja, mutta miten paljon voi antaa periksi ilman, että luopuu periaatteistaan. Liian jäykkäniskaiset tai yksinkertaiset matkaavat ennen pitkää maitojunalla kotiin, liian sopeutuvat taas kadottavat alkuperäiset tavoitteensa.

Mikä on sopiva myöntymisen ja sopeutumisen aste? Legally Blonde -elokuvassa kongressiedustaja (Sally Field) toteaa, että hänen täytyy säilyttää välit rahoittajiinsa, jos haluaa saada jotain hyvää aikaiseksi. Elle Woods vastaa jokseenkin näin: ”Mutta noin et saa aikaiseksi mitään hyvää.”  Kirkassilmäisyydelle, periaatteille ja terveelle järjelle pitäisi jäädä jokin sija myös vallan ytimessä.

Satunnaisesti aiheeseen liittyvää
Jane Ehrlichin analyysi elokuvasta
Mr. Smith goes to Washington

Everyman goes to Washington
– Random Blowe pohtii yhteyksiä ja eroja Obaman ja Jefferson Smithin välillä
”Poor Sarah” – Judith Warner vertaa Sarah Palinia ja Elle Woodsia; jatkokommentteja aiheesta

Michael Jacobsonin arvio
elokuvasta Mr. Smith goes to Washington

Rotten Tomatoes elokuvasta Legally Blonde 2
Groucho Reviews elokuvasta Legally Blonde 2

Mainokset

Pahvi-Kaarina / Papp-Karin

Bloggaren skriver lite gran om Alf Sjöbergs Karin Månsdotter (1954) som delvis baserar sig på August Strindbergs pjäs Erik XIV. Karin Månsdotter (d. 1612) var en knektdotter som blev kung Eriks frilla, sedan maka och för en kort tid Sveriges drottning. Många böcker har skrivits om denna unga kvinna och hennes öde.

Bloggaren tyckte att Alf Sjöbergs version började lustigt med en slapstick-prolog om Karin Månsdotters liv i pappkulisserna, men som helhet var filmen ganska ojämn med långa ohistoriska och även annars ointressanta monologer. Kungens sekreterare Jöran Persson (jfr. Göran Persson) försöker att representera folket och blir kanske mest ohistorisk av alla.

Harva 1500-luvun ruotsalaisnainen on nauttinut yhtä suurta huomiota kuin kuningas Kustaan poikien naiset: Juhanan kanssa elelleet Kaarina Hannuntytär, Katarina Jagellonica sekä Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter) (k. 1612), joka oli hullun kuningas Erik XIV:n rakastajatar, puoliso, hetken aikaa jopa kuningatar. Moni historiallisten romaanien kirjoittaja on sivunnut hänen kohtaloitaan, ja moni sukunsa juuria tutkiva halajaisi olla Kaarinan jälkeläinen.

Vanhaa aikaa käsitteleviä historiallisia elokuvia on vähemmän kuin romaaneja, tai siltä ainakin näyttää, mutta välillä tulee vastaan myös yllätyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Jouluaattona FST5 näytti Alf Sjöbergin ohjaaman elokuvan Karin Månsdotter (1954).  Lehtiarvioiden perusteella odotin teatterilta kaikuvaa pukudraamaa, mutta tulos oli villimpi – ja hajanaisempi.

Elokuva alkaa slapstick-henkisellä mykkäfilmikohelluksella, jonka pahvikulisseissa pikakelataan Kaarina Maununtyttären kuvitteellisia elämänvaiheita. Hän saa nyyhkiä porsaiden joukossa luuta kädessä ja singahtaa kurpitsavaunuissa kuninkaanlinnaan, minne kuninkaan sihteeri, kansan parasta pohtiva Jöran Persson (onko nimi enne?) tuo hänet kuninkaan tueksi.

Tämän jälkeen seuraa August Strindbergin näytelmään Erik XIV perustuvia kohtauksia, joissa esiintyvä surkea ja veltto kuningas on sukua Monty Pythonin vinkuvalle Herbert-prinssille. Nauloja ja tyynyjä paiskeleva kuningas joutuu asianmukaisesti syöstyksi vallasta vuoden 1568 paikkeilla, kun hän on aikalaisten silmissä osoittanut mielipuolisuutensa muun muassa surmaamalla aristokraatteja ja avioitumalla alhaissäätyisen Kaarinan kanssa.

Elokuva jatkuu vielä näytelmän tuolle puolen, kuvaamaan katkeroituneen Kaarinan ja Erik XIV:n viimeisiä tilintekoja. Lopussa Kaarina harkitsee tyttärensä Sigridin huudattamista kuningattareksi Englannin Elisabetin tyyliin, mutta luopuu ja vetäytyy Suomeen, jossa hän enimmäkseen viettikin myöhemmät vuotensa.

Elokuva on kiinnostava siinä mielessä, että siinä on paljon ajallisia kerroksia – Strindbergin tapa tarkastella menneisyyttä, 1950-luvun elokuvaohjaajan käsitys menneisyydestä, ja jossain kaukana myös 1500-luvun tapahtumakerrokset. Kokonaisuutena tarina jää kuitenkin hajanaiseksi rykelmäksi monologeja ja raivokohtauksia, jotka eivät luo kovin kummoista tulkintaa mistään aikakaudesta tai edes henkilöistä, ainakaan 2000-luvun katsojan näkökulmasta. Vaatteita on kuitenkin ommeltu viimeisen päälle, ja näyttää siltä, että leskikuningatar Katarinan istuimen jäljennös pönöttää erään aution linnansalin keskivaiheilla.

Muuten vaan aiheeseen liittyvää:
Kaarina Maununtyttärestä kaunokirjallisuudessa ovat kirjoittaneet esimerkiksi Mika Waltari ja Carina Forsgren. Lisää ruotsinkielisistä tulkinnoista tässä bloggauksessa; monia historiallisia romaaneja on listattu tälle sivustolle.
Mutta miltä mahtoi näyttää Mirjam Himbergin ohjaama, samaiseen Strindbergin näytelmään perustuva tv-elokuva Erik XIV? Entä Elsa Tervon näytelmä ”Eerik XIV ja Juhana”?

Uusiohämärivirkkilöintiä

Today marks the 120th anniversary of  the birthday of Olli aka Väinö Nuorteva, a Finnish journalist and humorous columnist, whose repertoire varied from mock theatre plays to sketches ridiculing bureaucracy. The virtuosity of the feuilletonist is at its best in Finnish, but eventual English readers will find more information in the link given above.

Olli eli Väinö Nuorteva (1889-1967) syntyi tasan 120 vuotta sitten Mäntsälän apteekkarin perheeseen. Hänet tunnetaan parhaiten taidokkaista, purevista pakinoistaan, joista moni on kestänyt aikaa – ja jotkut, esimerkiksi neuvostomaailmalle vinoilevat, on jälkikäteen voinut todeta osuvammiksi kuin aikoinaan ehkä ajateltiinkaan. Jotkut tekstit taas kertovat nimenomaan omasta ajastaan, ja ken on tottunut Ollin ainakin periaatteessa sitoutumattomaan, eri tahoille vinoilevaan tyyliin, saattaa hätkähtää paatosta, jota löytyy hänen Hakkapeliitta-lehteen kirjoittamistaan pätkistä.

Olli ammensi aiheita niin teatterimaailmasta, lehtielämästä, politiikasta ja eri ihmisryhmien arjesta. Hänen tulkintansa Hamletista, Kalevalan kilpalaulannasta tai teatterin runoaapisesta jättävät lukijaansa lähtemättömän jäljen. Mustapartaisen miehen lisäksi  kuuluisiin vakiohahmoihin kuuluivat pakinoitsija ja hänen huonetoverinsa Kalle Niemeläinen, kamreeri ja rouva Jakari, kirjailija Otso Kirjosiipi, älköönkä unohdettako satunnaisempia vierailijoita kuten Manasse Olotilannetta.

Jos pakinat huvittivat lasta uskomattomuudellaan, aikuista ne huvittavat myös uskottavuudellaan. Hirtehisemmästä pakinaryhmästä tulee mieleeni esimerkiksi Virallinen kummitusjuttu. Pakinan virkamies tulee kuolemansa jälkeenkin töihin, kunnes saa virallisen vahvistuksen kuolemastaan. Vaikka varsinaisia kummituksia ei ole nähtykään, vuosien varrella on osoittautunut, että byrokratiassa vainajat ovat lujilla. Ollin teemoihin näyttää samastuneen myös tämä kliininen tutkija, ja  hänen huumorinsa ystäviä löytyy muualtakin.

Kuten aiemminkin todettu, Olli ehti olla monessa muussa mukana. Hän on muistellut toimittajan työtään muistelmakokoelmassa Me neekerit. Alastonta totuutta lehtimiehistä ja toimitustyön piiristä (1946). Muistelossaan Olli kuvaa tuskaa, jota tunsi, kun hän joulukuussa 1917 istui toimittajana (eli ”lehtineekerinä”) edukunnan lehterillä. Käsittelyyn tuli Suomen itsenäisyysjulistus, ja eduskunta hyväksyi sen. Toimittajan ja hänen sanomalehtensä ylin unelma ja tavoite oli toteutunut – mutta mikä oli päällimäisenä reportterin mielessä? Tuska siitä, että päätös oli tehty liian myöhään iltapäivällä – uutinen ei enää ehtinyt seuraavan aamun lehteen!

Ollin tyyli on jäljittelemätön, sen pohjana on monipuolinen elämänkokemus, työkokemus, järjestötyö, suomen kielen opinnot (ja aloiteltu tutkimustyökin, aiheenä hölmöläistarinat), laaja yleissivistys sekä alati valpas, leikittelevä mieli. Tässä mielessä hän muistuttaa Kari Suomalaista, joka parhaina aikoinaan hyödynsi pilapiirroksissaan riemukkaasti kaunokirjallisuutta, maalaustaidetta, historiaa ja kansanperinnettä.

——————————————————–

Ollista aiemmin tässä blogissa ja kotiseutublogissa.

Englanninkielinen kiteytys Ollin toiminnasta.

Ollin pakinaa YLEn Elävässä Arkistossa.

Ollin pakinavuodet. Ja Aristoteleen kantapään otsikkomuotoilun takia bloggaaja joutui luopumaan alkuperäisestä, ei muutenkaan kovin omaperäisestä otsikosta ”Hyvää, sanoi bloggaaja, syntymäpäivää”.

Myös renkajärveläisblogi juhlistaa Ollin syntymäpäivää.

Teatteri Pesä esittää la 12.12. klo 13 Keravan kirjastolla Ollin pakinoita.

Ollin elämäkerta löytyy myös Kansallisbiografiasta.

Maininta vanhasta Ollin pakinasta ”Talvisodan uutisissa”.

Uusintapainoksia Ollin pakinakokoelmista saa Lasipalatsin suunnalta.

Good enuf readin’

Wired-lehden syyskuun numero ehti lojua pitkään luettavien pinossa, mutta onneksi se tuli lopulta lukuvuoroon. Juttu graigslist.org -sivuston sitkeästä ”perinteikkyydestä” toi mieleen nostalgisoituneet muistot 1990-luvun nettielämästä. Oli hauskaa lukea historiatulkintaa sellaisesta, minkä kehittymistä on itse ollut jotenkin seuraamassa, vaikka sitten vähän puolivillaisesti ja lähinnä satunnaistekemisen kautta. Jutussa ”Gone” analysoitiin sitä, millaisia mahdollisuuksia nykyteknologian maailmassa on pitävästi lavastaa katoamisensa; ”The Placebo Problem” puolestaan pohti sitä, miksi lumelääkkeet ovat alkaneet vaikuttaa masennuksen hoidossa yhä tehokkaammin.

Artikkeli ”The good enuf rvlutn” esitteli MP3-ilmiön: ”tarpeeksi hyvä” (esim. MP3-toisto) kelpaa monille, koska se on ollut helppo ladata ja käyttää, ja vähitellen monet ovat tottuneet pitämään ohutta MP3-ääntä hyvänä. Vapaasti tekniikkaa ja ihmistoimintaa mielessäni vertaillen pohdin, mitä ”good enuf” -ajattelu merkitsisi esimerkiksi töissä tai huippujen huipulle haaveilevassa koulutuspolitiikassa. Kaikessa ei pidä tyytyä riittävään eikä varsinkaan hyväksyä riittämätöntä – mutta tietyssä mielessä ”good enuf” voisi olla hyvä asenne hillitsemään jatkuvan suorittamisen ja itsensäylittämisen oravanpyörää. Ainakin ”good enuf” -ajattelusta on hyvä olla tietoinen, jos haluaa puolustaa huippulaatua.

Koulutus- ja kasvatuspoliittiset pohdinnat jatkuivat artikkelin ”Revenge of the Nerds” parissa. Kirjoittaja Daniel Roth käsitteli koulukulttuuria, jossa nörtteily – merkityksessä ”aiheestaan innostunut” – on out. Hyvien opintosuoritusten sijaan monille on tärkeämpää kuulua joukkoon ja olla ”cool” (tuttu aihe monista nuorisoelokuvista, esimerkiksi takavuosina pyörineestä elokuvasta ”Mean Girls”, jossa Lindsay Lohan koettaa unohtaa matikantaitonsa saadakseen suosiota).

Joissakin sandiegolaisissa kouluissa on panostettu luovuuteen ja siihen, että koululaisia houkutellaan innostumaan luomisesta, ideoinnista ja koulusuorituksista. Kiinnostavaa kyllä, eräs keskeinen keino on se, että opettajien ja oppilaiden tilat ovat yhteiset. Heillä on yhteiset vessat ja oleskelutilat, joissa vanhemmatkin voivat liikkua, ja oppilaiden on esiteltävä opiskelutuloksiaan myös ulkopuolisille. Viimeksi mainittu ”yleisölle kirjoittaminen” on palkitsevampaa kuin opettajalle kirjoittaminen, kuten todetaan myös Wired-lehden jutussa ”The New Literacy”.

”A big high school has a youth-owned culture. You’ve got to break that”, toteaa muuan lehteen haastateltu. Vaikka verbi ”break” kuulostaa väkivaltaiselta, eri sukupolvien tuominen yhteen on jotain, mitä on kaivattu muuallakin. Junassa tapaamani päihdetyöntekijä kertoili taannoin, että on saatu hyviä tuloksia sillä, että nuoret aikuiset ovat hankkiutuneet mukaan syrjäytymässä olevien nuorten porukoihin. ”A big chunk of the school experience is having them hang out with the adults they could imagine becoming”, on Wired-lehden pointti. Useita ja monenlaisia aikuisia tarkoittaisi useampia mahdollisuuksia kuvitella omaa tulevaisuuttaan.

Metro-lehden kolumnisti kysyi taannoin, kuinka moni pitäisi normaalina, että työkaverit rääkyisivät täyttä kurkkua haukkumasanoja, huitoisivat toisiaan salkuillaan, heittelisivät toisiaan irtaimella tai lähettelisivät toisilleen pilkkatekstareita (olkoonkin, että aikuismaailmassa on omat viidakkonsa). Kuitenkin tämä on masentavan tyypillistä koululaisten arkea. Nuoria ei pitäisi jättää liian yksin omaan maailmaansa, rakentamaan toimintakulttuuriaan yksipuolisten rakennuspalikoiden avulla. Aikuisten ja koululaisten monenlaiset kohtaamiset olisivat hyvä juttu molemmille osapuolille.

Vanhojen aikojen lumoa

Keskiajan ja uuden ajan alun tutkimusta tehdään hyvin monilla eri tieteenaloilla, vaikka nämä tieteenalat eivät hyvästä tahdosta huolimatta aina kohtaa toisiaan. Siksi on tervetullutta, että yhteistyötä pyritään kehittämään eri tavoin. Perjantaina 4.12.2009 aloitti Turun yliopistossa toimintansa Turku Center for Medieval and Early Modern Studies.

Tilaisuudessa keskuksen johtoryhmä, prof. Marjo Kaartinen, dos. Sanna-Kaisa Tanskanen, dos. Matti Peikola sekä FM Tom Linkinen kertoivat, miten ajatus keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen keskuksesta oli vähitellen kehittynyt, kunnes se nyt nousi uudistuvan yliopiston painopistealueeksi. Tilaisuuteen oli myös koottu viidenkymmentä posteriesitystä eri tieteenalojen tutkimushankkeista, jotka esittelivät alan tutkimusta Turun yliopistosta.

Mukana oli historian, kielitieteiden, filosofian, taidehistorian ja monien muiden alojen tutkimushankkeita. Ne oli ryhmitelty erilaisten kattoteemojen alle – tällaisia olivat muun muassa kaupunki, valta, ammatit, sukupuoli, järki ja tunteet, kasvit ja eläimet. Tuloksena olikin paljon parempi ryhmittely kuin vaikka oppiainerajojen mukainen koonto, koska eri aiheet kohtasivat toisensa yli oppiainerajojen. Tämä auttoi heti törmäyttämään eri alojen hankkeita tuoreella tavalla.

Tilaisuudessa esiteltyjen yksittäishankkeiden tutkimusaiheina olivat niin kaupunkikätilöt, englantilaisia reseptit, uuden ajan alun kirjeenvaihto, Agricolan morfosyntaktinen tietokanta ja uuden ajan alun filosofian eläinkäsitykset. Joukossa oli monia henkilökohtaisia hankkeita, mutta myös suurhankkeita kuten uuden ajan alun kaupunkia ja sukupuolta tutkiva kansainvälinen hanke sekä Agricolan suuri sanakirjahanke. Lisätietoja löytyy varmasti piakkoin hankkeen kotisivuilta.

Toivottavasti vielä puuttuvienkin alojen tutkijat liittyvät mukaan keskuksen toimintaan, sillä näyttää siltä, että mahdollisuuksia on monenlaiseen hyödylliseen yhteistyöhön. Tapaamisessa ideoitiin muun muassa säännöllisiä seminaareja, studia generalia -luentosarjaa sekä kansainvälistä yhteistyötä. Koska hanketta on ideoitu pitkään ja koska sillä on pohjaa eri alojen vuosia kestäneessä tutkimustyössä, näyttää siltä, että paljon kiintoisia asioita on vireillä.

Katso myös
Turun yliopiston uutinen aiheesta

Tampere Centre for Classical, Medieval and Renaissance Studies

Nordic Centre for Medieval Studies

Lite mere organic, ikke?

Så det er den svenske miljøminister, der fører an, da hun og Charlotte [den danske miljøminister] benytter en ledig frokostpause under OECD-mødets anden dag til at powershoppe i kvarteret omkring St. Germain-des-Prés.
“For en kvindelig minister i Sverige er det lige så vigtigt at komme på hotlisten i Elle, som at få en forside i D[agens ]N[yheter]”, forklarer hun … hos Sonia Rykiel. … [hun er] meget smuk på en cool, svensk made…
“… I Danmark skal en miljøminister helst være lite mere
organic, ikke?”
(Hanne-Vibeke Holst,
Kronprinsessen, 2002)

Hanne-Vibeke Holstin kirja Kronprinsessen kertoo kuvitteellisen joskin tositapahtumia hyödyntävän tarinan energisestä ja kirkasotsaisesta ympäristöministeristä, Charlotte Damgaardista. Kirjoittaja käsittelee viihteen keinoin politiikan ja median kyynisyyttä, joka uhkaa pimentää myös Damgaardin elämän. Jatkuva kiire, työmäärä, vieraantuvat ystävät, kabinettijuonittelut ja perheriidat varjostavat ministerin yrityksiä toimia vastuullisen valtionaisen elkein.

Tarina tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta poliittiselta fantasialta: se houkuttelee lukijaa unelmoimaan, että päätöksenteon huipulla voisi olla tilaa lahjakkaalle ja uupumattomalle nuorelle (kauniille naiselle), joka tuo politiikkaan ruohonjuuritason ja järjestötoiminnan asiantuntemuksensa ja onnistuu välttämään juonittelun salakuopat ja pyrkii nostamaan Tanskan ympäristöpolitiikan kärkinimeksi. Tavallaan unelma tuntuu naivilta, toisaalta se kiehtoo – olisi hauskaa uskoa, että toisenlainen päätöksenteko olisi mahdollista.

Kun marraskuun lopussa kävin Kööpenhaminassa, ajattelin, että siinä ympäristössä Holstin maalaamat unelmat eivät tuntuneet ihan yhtä mahdottomilta kuin piirun verran pohjoisemmilla leveyspiireillä. Ainakin kaupungin yliopistokortteleissa, missä kadut vilisivät työmatkapyöräilijöitä ja raideliikenne vei ripeästi paikasta toiseen, voi aistia ympäristöystävällisen elämäntavan eetosta. Hotellilta olisi voinut vuokrata paitsi pyöriä, myös sähköauton, jolla saattoi päästä ilmaiseksi maksullisille parkkialueille.

Tuntui entistä uskottavammalta kuvitella Holstin ministeri polkemassa kuljetuskärryissä istuvia lapsiaan päivähoitoon ennen työn aloittamista. Niinhän kaikki tekivät. Kirjassa esiintyvä, yllä lainattu vertailu ruotsalaisen ja tanskalaisen ympäristöministerin välillä tuntui sekin entistä ymmärrettävämmältä.

Kööpenhamina tuntuu olevan onnen omiaan ilmastokonferenssin järjestämispaikaksi. Se muistuttaa silkalla miljööllään, että toisenlaiset maailmat ovat mahdollisia ja että esimerkiksi työmatkapyöräily on paitsi hyödyllistä ja luontoystävällistä, myös hauskaa ja cool – jälkimmäistä on korostanut Financial Timesin kolumnisti Tyler Brulé, joka viihtyy usein pohjoismaisessa tunnelmassa ja on ihaillut muun muassa puku päällä töihin viilettäviä kööpenhaminalaismiehiä.

Työmatkalla ollen edesautoin itse lähinnä vanhojen kirjojen kierrätystä,  koska kaivelin antikoista hyödyllistä ammattikirjallisuutta. Lopulta oli haettava apua myös fisk-kirppikseltä, josta löytyi sopiva vanha matkalaukku hankintojen kuljettamiseksi. (Vinkkejä nahkamatkalaukun tuunaajista otetaan vastaan, väsky kaipaisi hiukan kunnostusta.) Yliopiston kulmalla (Skt. Peders Stræde 1) toimiva fisk myy käytettyä tavaraa ja fiks-kierrätysmuotoilua – näyteikkunan solmiomekosta maanläheisempiin tuotteisiin. Samoissa tiloissa toimii myös kahvila. Ja eikös vain myytävien kirjojen hyllyssä piillyt tanskalaisen uskonpuhdistuksen aikaa valottava lähdejulkaisukin…

Fisk

Fisk, Köpenhamn

Solmiomekko (vas) ja muuta kierrätyshenkistä vaatemuotoilua fisk-liikkeen ikkunassa Kööpenhaminassa. Fiskistä myös esim. Vagabondin sivuilla

Kööpenhaminasta muualla:
Monocle July-August 2009: ”Metropolitan life coupled with intimacy, Scandinavian welfare, low crime rates and a relaxed athmosphere – an ideal combination, right? … That’s what many Copenhageners think as they weave their way around the city’s vast network of cycle paths. The city is clean and green and flows smoothly (and will make the perfect backdrop for the COP15 climate conference this year)”