Savitaipale 1918

Tämä blogilastu on julkaistu ensin Savitaipale-blogissani, mutta koska vuosi 1918 on muutenkin tapetilla ja ensi vuonna hyvin ajankohtainen kaikin tavoin, julkaisen sen myös Vita Historicassa.

Itku siinä isolta Lauriltakin pääsi, kun ne valitsivat vastoin kansan tahtoa Suomelle kuninkaan siinä voiton riemussa. (Eetu Hyrkkänen, Kauhun kevät, s. 26)

Lainasin Reiposen tilan kesäkahvilasta pari kirjaa lukemisiksi. Pelon päivät sisältää siviilien muisteluita vuoden 1918 Savitaipaleen tapahtumista, Kauhun kevät taas on koonnut sotatoimissa olleiden muisteluita, osin myös aiemmin julkaistuja tekstejä. Teokset ovat ilmestyneet 2009 ja 2010, mutta ne sisältävät varhaisempia muisteluita (useimmat muistelijat ovat kuolleet viimeistään 1980-luvulla) ja haastatteluja, joiden kieltä toimitus on hiukan muokannut. Mukana on myös joitakin aikalaistekstejä, mm. Evert Pöllän päiväkirjamuistiinpanot maalis-huhtikuulta 1918 – ne päättyvät hänen kaatumiseensa Savitaipaleen valtauksessa 23.4.1918 – sekä Onni Jäkälän päiväkirja 1917-1919, jossa on niin säämerkinnät kuin muutkin paikalliset kuulumiset:

Maanantaina tammikuun 21 p:nä 1918
Tytöt lopettivat villojen uudelleen raasimisen. Taavetista kuuluu kummia. Punakaartilaiset ja järjestyskaartilaiset siellä kahakoivat. Kuolleitakin on. Lukumäärää ei vielä tiedetä.
Vihdoinkin tuli pyryistä ja pakkasista loppu. Alkaa nimittäin suojata, +1 C.
(Onni Jäkälän päiväkirja, Pelon päivät, s. 129)

Koska tekstit on kirjoitettu monenlaisista näkökulmista ja koottu eri lähteistä, tyyli vaihtelee sopua hakevasta ymmärtämisestä lahtari- ja rosvokaarti-luonnehdintoihin. Tällaisina kirjat kuvastavat hyvin sitä, miten monin erilaisin tavoin sota koettiin ja muistettiin. Tietyt muistot ja menetykset ovat yhteisiä: Savitaipaleen kirkon ja pappilan tuhoa valtaustaisteluissa surraan tai muistellaan traagisena ja mieleenpainuvana tapahtumana, eikä ihme. Kirkon polttamisesta syy menee valkoisten tykkitulelle ja pappilan polttamisesta taas punaisille, siis ainakin näiden muisteluiden mukaan.

20170727_154655

Muistitiedosta on aina syytä muistaa, että siinä äkkiä menevät yksityiskohdat sekaisin, vaikka muisteluissa voi hyvin välittyä tiettyjä tunnelmia ja myöhempiä kokemuksia. Kuten esimerkiksi Anne Heimo on tutkimuksissaan osoittanut, muistojen kertominen ja kokoaminen on ollut tärkeä tapa kertoa ja käsitellä menneisyyttä, varsinkin kun arkistoaineistot ovat usein olleet järjestämättä tai salaisiksi julistettuja (tai niitä ei ole säilynyt). Kertomuksista näkyy toki se, että nimet ja paikat ovat välillä menneet muisteluissa sekaisin, ja Nåhlströmistä on tullut Nordström tai jotain ihan muuta. Näitä ovat toimittajat korjanneet hakasulkeissa, kuten muistelussa ”Kun menin ulos, niin pappila oli täydessä tulessa, samoin Olkkola [Olkkola ei palanut]”.

”Minulla on syytä lisätä, että muistivirheet ovat mahdollisia”, totesi punaisten hyökkäysvaiheen kaoottisuutta kuvannut Hj. Tulander omassa osuudessaan (Kauhun kevät, s. 183). Ja kukin kuvaa tietenkin omaa näkökulmaansa: punaisten kenttäsairaalasta vastannut pohtii tauteja ja rohtoja, joita joutui hoitelemaan, kun taas valkoisiin kuulunut muistelee miten venematkalla laulettiin Jääkärin marssia, joka oli saatu käsinkirjoitettuna versiona miesten haltuun. Koulupojan päiväkirjassa käsitellään perin pohjin eri ryhmillä olleita asemerkkejä. Avustusjoukoissa ollut muisteli leivänmuruja syöneitä lapsia ja monien kertomuksissa välähtävät kärsivät eläimet, jotka joutuivat rintamalinjan, junan tai pommitusten uhreiksi.

Siviilimuisteluissa korostuu, että moni ei valinnut puoltaan ilman muuta vaan koetti lähinnä pysytellä pois tieltä. Paikalliset koettivat varoa ja vältellä joukkoja, piilottelivat viljaa ja ajoivat hevosia ja elintarvikkeita turvaan. Vaihtelevien näkökulmien ansiosta Savitaipaleen vuosi 1918 näyttäytyy monisärmäisenä. Sekä viholliset että omat aiheuttivat pettymyksiä ja vaaratilanteita, mutta antoivat myös turvakirjeitä ja apua.

Molemmilla puolilla oli vakaumuksen ihmisiä, jotka etsivät totuutta ja molemmilla niitä, jotka elivät sensaatiosta (Anna Kohonen, Kauhun kevät, s. 66)

Huhut ja paniikkireaktiot sekoittivat rivejä ja huoltoyrityksiä, ja sota jätti perintönään monille elinikäisiä kärsimyksiä. Yhdessä kokoelmat muistuttavatkin hyvin sodan koko kauheudesta ja seurausten lohduttomuudesta:

Siellä oli kuolleita ja taloja oli raunioina. Varastot savusivat ja antoivat hyvin kaamean vaikutuksen sodan tilanteesta. Komea kirkko oli palanut suureksi tuhkaläjäksi. Näytti, että koko maailma oli yhtä kuollutta. (Antti Karkia, Kauhun kevät, s. 229)

Pelon päivät. Siviilihenkilöiden aikalaismuistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2009.

Kauhun kevät. Sotaan osallistuneiden henkilöiden muistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö ja työryhmä. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2010.

 

Hyvinkää sata vuotta

Yleensä olen kirjoittanut Hyvinkään historiasta omassa blogissaan (Hyvinkään harjumailta), mutta koska Hyvinkään juhlavuosi liittyy myös monen vuoden mittaiseen tutkimus- ja kirjoitustyöhöni, Hyvinkään historiateokseen, julkaisen tämän lastun myös Vita Historica:ssa.

Tänään Hyvinkää juhlii satavuotista itsenäistä kuntataivaltaan! Tasan sata vuotta sitten Hyvinkään aseman koululla järjestettiin ensimmäinen kuntakokous.  Siinä päätettiin yksimielisesti, että myös kunnalliselämä olisi aloitettava välittömästi. Varsinainen kunnan toiminta alkaisi vuoden 1918 alusta.

Hyvinkään asemanseutu oli kehittynyt nopein harppauksin 1890-luvulta lähtien. Villatehdas ja terveysmatkailu olivat tuoneet sinne lyhyt- ja pitkäaikaisia asukkaita ja työntekijöitä. Lähelle asemaa oli noussut oma rukoushuone, paljolti omin voimin rahoitettu ja rakennettu, useita kansakouluja oli perustettu, aseman viereen oli noussut komea postitalo, hiukan kauempana komeilivat työväentalo, seurantalo ja raittiusyhdistys Raivaajien talo. Oli elokuvateatteria ja hotellia ja Sonckin suunnittelema komea parantolarakennus. Ei ihme, että Hyvinkään asema Nurmijärven ja Hausjärven takamaana alkoi olla kestämätön.

Itsenäistyminen oli otettu tavoitteeksi jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta erilaiset byrokraattiset käänteet olivat sitä viivyttäneet. Viimein elokuussa 1917 Riihimäen Sanomat (päivän 18.8.1917 numero – tuolloin ei vielä ollut Hyvinkään Sanomia) uutisoi kuntakokouksesta:

Hyvinkaan_perustaminen_RiSa

Kuva on Kansalliskirjaston hienosta digitaalisten sanomalehtien arkistosta, jossa on muun muassa Riihimäen Sanomat ja Uusimaa -lehtien, tuolloisten Hyvinkään seudun uutislähteiden, vuosikertoja avoimesti luettavissa aina itsenäisyyden alkuvuosille asti. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search

Riihimäen Sanomat ei uutisoinnissaan ollut ihan kauhean tarkka. Jos vertaa alkuperäiseen kokouspöytäkirjaan (Hyvinkään kaupunginarkistossa), voi huomata että lehtiuutisessa H. J. Linnan etunimen alkukirjaimet ovat lipsahtaneet väärin päin. Myös äänimäärä on pyöristetty 2000 – 300 (tarkkaan ottaen 1803 – 346, ilman tiettyjä vähennyksiä 2149 ja 350). Kunnan esimiesehdokkaasta ei vielä äänestetty mies ja ääni -periaatteella, vaan varakkaalla äänestäjällä oli enemmän ääniä. Lisäksi kokouksessa kaksi edustajaa äänesti valtakirjalla jonkun poissaolevan puolesta. Vaaliuudistus oli tuloillaan, ja mies ja ääni -periaatteen käyttämistä esitettiin kokouksessa, mutta vanha käytäntö voitti. Paikalla oli 79 äänestäjää, joista 44 kannatti sosialidemokraattien Emil Sallilaa (joka oli Ahjossa johtotehtävissä ja valittiin 1920-luvulla kansanedustajaksi). Mies ja ääni -periaatteella Sallila olisi voittanut.

Kokouspöytäkirjasta ilmenee, ja Katri Lehto on tämän näytelmässään kuvannutkin, että hävinnyt Sallila ja sosialidemokraatit poistuivat äänestyksen jälkeen mielenosoituksellisesti ja ilmoittivat, etteivät tulisi osallistumaan kunnallisten asioiden hoitoon. Käytännössä Sallila ja monia muita työväen edustajia kuitenkin jo valittiin erilaisiin vastuutehtäviin ja syksymmällä he olivat taas aktiivisesti mukana – Sallila valittiin myös 12-henkisen kunnalliselämää valmistelevan toimikunnan jäseneksi. Syksyn kuluessa valmisteltiin kunnan taloudellista toimintaa, ja vuoden 1918 alussa Hyvinkään kunnasta tuli erillinen nimismiespiiri osana Helsingin kihlakuntaa. Samalla Hyvinkään seutu, joka parisataa vuotta aiemmin vielä kokonaisuudessaan kuului Hämeeseen, oli siirtynyt hallinnollisesti Uudenmaan lääniin.

Kesä 1917 oli levotonta aikaa kunnallisen elämän alkutaipaleelle. Venäjän kevättalvinen vallankumous oli herättänyt paljon toiveita yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta samalla poliittinen ja taloudellinen kaaos aiheutti epävarmuutta, ja työttömyys, inflaatio ja elintarvikepula aiheuttivat levottomuutta. Hyvinkään seudun elintarvikelautakunnassa valitettiin, että ”n.s. huligaaniainesten taholta” oli tapahtunut omavaltaisuuksia. Vielä tuossa vaiheessa yritettiin tilannetta rauhoittaa oikeiston ja vasemmiston yhteisillä järjestysmiehillä. Uuden kunnan toimintaa ei helpottanut se, että sillä ei käytännössä ollut alussa lainkaan omia tuloja – verotuloja oli luvassa vasta vuosien päästä, oli otettava lainaa paikallisilta pankeilta alkuun pääsemiseksi. Kuten tiedetään, vuosi 1918 suisti sekä Hyvinkään että koko maan kaaokseen, jota tutkineen on pakko ihmetellä sitä, että niinkin hyvin on selvitty nollapisteestä ylöspäin.

Hyvinkään kunnallinen toiminta alkoi hyvin pienimuotoisesti, luottamushenkilöpohjalta, ja kunnan palveluksessa toimi vain muutamia henkilöitä. Siitä on tultu (ja onneksi on tultu) pitkä matka vuoteen 2017, jolloin Hyvinkää kuntana on iso työnantaja ja monen merkittävän yrityksen ja organisaation paikkakunta. Teollisuuspaikkakunnan perintö näkyy yhä Hyvinkäällä, vaikka suuri osa savupiipputeollisuudesta on jo historiaa. Toinen valtti, terveysmatkailijoita aikoinaan houkutellut vehreys ja luonnonläheisyys ovat edelleen nykypäivää.

Hyvää syntymäpäivää, Hyvinkää!

kirjankansi2017

Jatkoa seuraa mm. 23.8.2017, kun Hyvinkään virallisella satavuotisjuhlaviikolla ilmestyy Hyvinkään seudun uusi historiateos.

 

 

Keskiajan ja 1500-luvun tutkimuksia SLS:n julkaisusarjoissa

Svenska litteratursällskapet i Finland on vuosikymmenten mittaan julkaissut monia tärkeitä keskiajan ja 1500-luvun tutkimuksia. Joukossa on Greta Hausenin nimistöhistoriallisia tutkimuksia, Gunvor Kerkkosen tutkimuksia merenkulusta ja asutuksesta Suomenlahden rannikolla sekä Birgit Klockarsin keskiaikajulkaisuja, niin piispa Hemmingin elämäkerta kuin tutkimus Naantalin luostarin väestä.

Huomasin vasta tällä viikolla (kiitos Källan-jäsenlehden http://www.sls.fi/sv/lank/las-medlemstidningen-kallan-pa-natet), että SLS on jo naisten päivän viikolla alkanut julkaista näitä teoksia ilmaisina digitoituina versioina.

Linkkien takaisia teoksia voi lämpimästi suositella. SLS vahvisti twiitillä, että Greta Hausenin Nylands ortnamn (1920-1924) on myös luvassa digitaalisena syksymmällä. Hausenin työ on myös ihan huippu historiantutkijalle, joka haluaa etsiä tiettyyn paikkaan liittyviä tietoja voudintileistä. Esimerkiksi Hyvingeberg-Hyvinkäänvuori -nimipoimintojen viitteet auttoivat löytämääm voudintileistä 1550-luvun vuorityön ensi vaiheet Hyvinkäällä – ilman Hausenin pohjatyötä olisi mennyt hakuammunnaksi. (Hyvinkäänvuoresta eli Hopeavuoresta ja sen kaivoshankkeesta lisää https://hyuffwingae.wordpress.com/2017/06/28/hyvinkaanvuori-hopeavuori/ )

http://www.sls.fi/sv/utgivning/vastnylandsk-kustbebyggelse-under-medeltiden

http://www.sls.fi/sv/utgivning/alands-ortnamn

http://www.sls.fi/sv/utgivning/bondesegel-pa-finska-viken

Bonuslinkki: Fredrika Runeberg ja Min pennas saga – valaiseva monessa aiheessa mutta tarjoaa myös lisätaustoja Fredrikan 1500-luvulle sijoittuneen Sigrid Liljeholm -teoksen taustoista. #1500lukujutut

http://www.sls.fi/sv/utgivning/anteckningar-om-runeberg

Lisäys: Kaisa Kyläkoski kommentoi blogissaan digitoitua Släktbok-aineistoa: http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2017/06/digitoitu-slaktbok.html

Hattulan_voutikunnan_tilikirja_48

Nils Mattsson, Turun linnan lasimestari kävi Hyvinkäänvuorella vuonna 1557 malmisuonta katsomassa, ja tämän voudintilitiedon KA 3826 f. 46v. (aukeaman vasen ylälaita) löysin Greta Hausenin Nylands ortnamn, 1920-1924, s. 502 nimipoimintojen ansiosta.

 

A Tale of Two Widows

The blogger has recently finished an article comparing the lives and entrepreneurship of Valborg Innama (”Valpuri Innamaa”), a female merchant in Turku, and Kenau Hasselaer, widowed merchant in Haarlem. Both were active in the latter part of the sixteenth century, and both were quite hard businesswomen dealing with foreign trade. Both have an afterlife that goes beyond what they achieved in their lives, and both their lives and the stories that live are interesting.

Vuonna 2002, kun olin Alankomaissa tutkijavaihdossa, kirjoittamassa väitöskirjaa, ostin puolivahingossa marketista kirjan, joka kertoi 1500-luvulla vaikuttaneesta kauppias- ja laivanvarustajaleski Kenau Hasselaerista. Arkistolähteiden perusteella Kenau toimi miehensä kuoltua kauppiaana ja laivanvarustajana sekä armottomana veronkiskurina, mutta jälkimaailma tunsi hänet suurenmoisten puolustustarinoiden sankarina: väitettiin, että hän oli johtanut 300 naisen joukkoa espanjalaisia vastaan, kun nämä piirittivät Haarlemia vuonna 1573.

Kenu_Symonsdr_Hasselaer

Gerda H. Kurtzin teos Kenu Symonsdochter van Haerlem (1956) on pitkään ollut keskeinen perustutkimus Kenau Hasselaerin elämästä.

Kiinnostuin Kenausta alun perin siksi, että tarina tuntui muistuttavan niin monella tavalla kuvauksia Ebba Stenbockista Turun linnan piirityksen aikana. Ebba oli yksi väitöskirjani henkilöistä, ja tuntui hämmentävältä miten moni lähde ohimennen mainitsi että hän halusi olla mukana johtamassa linnan puolustusta tai rohkaisi ”miehekkäällä” esimerkillään (miessydäminen nainen on tyypillinen kriisiaikojen sankaritarhahmo) – mutta oli tavattoman vaikeaa päästä kiinni yhtään tarkempaan kuvaukseen. Väitöskirjaa varten perkasinkin mielestäni kaikki kuviteltavissa olevat lähteet jotka asiasta olisivat voineet jotain mainita. Kenauhun liitetyt tarinat resonoivat Ebban tarinan kanssa, mutta enempää ei asiasta oikein irronnut. Tämäntyyppiset tarinat kietoutuvat myös uuden ajan alussa ihmisiä kiehtoneeseen Juditin aiheeseen sekä tyrannia vastaan käytävän taistelun teemaan.

Lopulta alkoivat kiinnostaa enemmänkin Kenaun kauppatoimet. Hän toi mieleen muut 1500-luvun kauppiaanlesket, esimerkiksi turkulaisen Valborg Innaman (jota suomenkielisissä teoksissa usein myös kutsutaan Valpuri Innamaaksi). Molemmat olivat  niinsanotusti piinkovia bisnesihmisiä, jotka käräjöivät koko ajan velallistensa kanssa ja monista muistakin asioista. Molempien kaupankäyntiin vaikuttivat 1500-luvun jälkipuoliskon sodat, ja molemmat kävivät ulkomaankauppaa. Molemmat näyttävät myös nauttineen korkeamman hallintotason arvonantoa, kun taas suhteet omaan kaupungin hallintoon olivat välillä kireät.

Kenau, jonka veljetkin olivat laivanvarustamo- ja ulkomaankauppatoimissa, toi maahan viljaa ja puuta. Valborg jatkoi miehensä kuoltua Innamaan kauppahuoneen liiketoimia. Valborg jopa jatkoi kauppahuoneen asioiden hoitamista omissa nimissään,  vaikka solmikin avioliiton – itse asiassa hän avioitui neljä kertaa eläessään. Tämä oli poikkeuksellista – yleensä leski avioiduttuaan jätti viralliset kauppahuoneen johtotehtävät miehelleen, vaikka hänen asiantuntemuksensa oli edelleen tärkeä. Sen sijaan, että Valborg olisi tehnyt näin, hän harmitteli, että velalliset yrittivät sopia asioitaan aviomiehen kanssa.

2017-06-23 12.30.09

Valborg halusi pitää Innaman kauppahuoneen asiat käsissään ja häntä harmitti, kun hänen velallisensa ”kutsuttivat raatihuoneelle mieheni Olavi Kaarlenpojan, joka minulla köyhällä naisella on kolmannessa avioliitossa, ja tahtoivat saada hänet ottamaan sen verran rahaa kuin heitä miellytti hänelle antaa.” Valborg Innama kuningas Juhanalle v. 1577, Skrivelser till Johan III vol. 3, Riksarkivet. Käännös Aulis Oja 1937, s. 97, ks. alla.

Viimeistelin hiljan englanninkielisen artikkelin, jossa käsittelin tarkemmin näiden kahden naisen toimintaa yrittäjinä. Kahden maantieteellisesti melko etäällä mutta samaan aikaan eläneen kauppiaan vaiheita oli kiinnostavaa mutta haastavaa vertailla; kuten aina, jatkotutkimusta  ja -vertailua kaivattaisiin tietenkin. Toisaalta elämänvaiheissa (leskeytymisestä alkanut aktiivinen kauppatoiminta, tiukka oman edun valvonta jne.) näkyy monia piirteitä, jotka olivat ominaisia monille 1500-luvun kauppiaanleskille, vaikka nämä eivät olisikaan olleet aivan yhtä laajaa kauppaa käyneitä liikenaisia. (Usein on tapana puhua ”vahvoista naisista”, mutta ilmaisu on kovin epäselvä, sanoisinko tyhjä, ja sitä käytetään usein sellaisistakin naisista, joiden ainoa dokumentoitu vahvuus on se, että he ovat jääneet jollain tavalla lähteisiin.)

Molemmat hahmot ovat esiintyneet lukemattomissa fiktiivisissä tai ainakin mielikuvituksellisissa menneisyyden esityksissä, mutta tutkimusta voisi olla enemmänkin, ja varsinkin vertailua ja laajemman viitekehyksen tutkimusta. Yksi Kenaun veljistä seilasi Ruotsinkin suuntaan ja Kenau itse kävi Norjan kauppaa – hänen kohtalokseen näyttää koituneen oma merimatka, jolle hän lähti laivurinsa jäätyä vangiksi. Ilmeisesti Kenau tapasi kohtalonsa merirosvojen käsissä vuonna 1588, sillä hän katosi ja hänen laivansa tavattiin myynnissä satamassa, joka oli pahamaineinen ryöstettyjen ja hylättyjen laivojen kauppapaikka.

Vielä yksi yllättävä yhteys Kenaun ja kolmannen ”suomalaisen” naishahmon välillä: kun Alankomaissa vuonna 1940 mietittiin vapaaehtoista naisten puolustusjärjestöä, pohdittiin, voisiko joukkojen nimeen ottaa Kenaun; esikuvana oli tuolloin Suomen Lotta Svärd -järjestö ja sen taustatarinana toiminut Runebergin runo Lotta Svärdistä. Nimi Kenau on toisaalta hollannin kielessä kääntynyt substantiiviksi, jonka merkitys vastaa ”äkäpussia” – Kenaun maine on siis ollut vähän ristiriitainen.

KIRJALLISUUTTA

Edelleen paras Valborg/Valpuri -elämäkerta: Oja, Aulis. Valpuri Innamaa. Turkulainen suurporvari 1500-luvulla. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 6, ss. 94-110. Kirjaa saattoi ainakin vielä joku vuosi sitten ostaa Varsinais-Suomen Maakuntaliitosta. Yleisemmin Turun naisten elämästä tuollakin aikakaudella kerrotaan esimerkiksi kirjassa Naisten kaupunki.

Gerda H. (Gerdina Hendrika) Kurtz, jonka omat vaiheet Haarlemin kaupunginarkistonhoitajana ovat kiintoisat, kirjoitti v. 1956 perusteoksen Kenaun elämästä (Kenu Symonsdochter van Haarlem).

Els Kloek, Kenau Kenau: de heldhaftige zakenvrouw uit Haarlem (1526-1588), Verloren 2001 on myös verkossa. Els Kloek on julkaissut muitakin elämäkertateoksia, joissa Kenaun vaiheet ovat mukana.

Valborg Innama / Valpuri Innamaa on myös kiehtonut monia romaaninkirjoittajia, viimeksi varmaankin Kristiina Vuoren romaani Kaarnatuuli on käsitellyt hänen elämäänsä.

Juditin merkityksestä uuden ajan alussa on kirjoittanut Margarita Stocker teoksessaan Judith: Sexual warrior, women and power in western culture (Yale University Press 1998). Tyranni – marttyyri -kuvastosta 1500-luvun Ruotsissa ks. myös Anu Lahtinen, A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden. Rebellion and Resistance. Ed. Henrik Jensen. Cliohres Network of Excellence, Pisa 2009. http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf

 

Riitoja, rikollisia ja irtolaisia 1600-luvun Iisalmesssa

Taannoisessa gradubloggauksessa jäi vielä uupumaan kevätlukukauden viimeisin gradutyö, mutta nyt sekin on verkossa. Ville-Pekka Kääriäinen on gradussaan tarttunut aiheeseen ”Kontrolli suurvallan syrjäseudulla: Kruunun ja paikallisyhteisön kohtaaminen Iisalmen pitäjän käräjillä 1684–1694https://helda.helsinki.fi/handle/10138/191102?show=full

Usein kun yleisesityksissä käsitellään Suomen historiaa, puhutaan oikeastaan siitä, mitä tiedetään Etelä- ja Länsi-Suomesta, mutta eri seutukunnissa on omat piirteensä, joista monia ei ole oikeasti vielä tutkittu. Esimerkiksi takavuosina ilmestyneet Viipurin läänin historiat ovat osoittaneet, että Itä-Suomen historiaa tulee tarkastella sen omien aineistojen ja erityispiirteiden kautta.

Ei ole ihan pikkujuttu perehtyä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoihin, niiden vanhojen käsialojen ja ruotsin kielen kiemuroihin, ja seurata monipolvisia riitatapauksia käräjiltä toiselle. Huolellisen tutkimuksen tuloksena voi löytyä, kuten tässä tapauksessa, uutta tietoa siitä, miten keskusvallan kontrolli toimi Iisalmen seudulla.

Gradussa käsitellään niin  irtolaisiin kohdistuneita toimenpiteitä, seksuaalirikollisuutta kuin maanomistukseen liittyviä konflikteja. Esiin tule sekä paikallisia ja ajallisia erityispiirteitä että viitteitä, jotka ovat linjassa yleisen kehityksen kanssa.

——————————————–

Edellisen gradun kaveriksi satunnaislöytö Heldasta: Merikki Lappi, Omtal av kvinnor på 1700-talet. En analys av Pehr Kalms brev, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/191170?show=full käsittelee mainintoja naisista Pehr Kalmin kirjeissä C. F. Mennanderille. Näyttää siltä, että Kalmilla oli tapana käyttää avioituneista naisista näiden aviopuolisoiden sukunimeä, mikä ei 1700-luvulla vielä ollut vakiintunut käytäntö.

 

Kevään graduja

Opinnäytetöiden ohjaaminen on tavattoman antoisaa, koska niiden kautta pääsee kurkistamaan itselle aivan uusiin aiheisiin. Kuten toisaalla keskusteluissa todettiin, historia-alan graduissa on usein erinomaista lähdetyötä, ja on hienoa nähdä miten tutkielman tekijä ottaa aineiston haltuunsa. Lisäksi pääsee näkemään, miten paikallinen ja ajallisesti rajattu aihe kuitenkin liittyy osaksi suuria linjoja, joista kirjoitin myös Historiallisen Aikakauskirjan 2/2017 pääkirjoituksessani (http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=11&t=6691). Alla joitakin kevään gradutöitä, jotka nykyisinä sähköisinä aikoina ovat kätevästi luettavissa verkossa. Suosittelen.

Niina Hägg: Mainettaan parempia. Aviottomana syntyneet lapset ja heidän äitinsä Kymintehtaan tehdasyhdyskunnassa 1904–1915. Monipuolisesti lähdeaineistoa käyttävä tutkielma vahvistaa aiempien tutkimusten havaintoja, että vaikka avioton raskaus aiheutti häpeää ja epävarmuutta, Kymintehtaalla aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki turvanaan. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184173

Pasi Pykälistö: Valapaton tulva Kymenlaaksossa 1898-1910 – paikallisyhteisö ja luonnonkatastrofi autonomian ajan lopulla. Kymijokilaaksossa koettiin vuona 1898 ja 1899 ”valapaton tulvana” tunnettu suurtulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräiden. Opinnäytetyö tarkastelee tulvan aiheuttamia vahinkoja ja yhteiskunnallista keskustelua ja tuo esiin, miten teollisuuden ja maatalouden suhde ja intressit ympäristön käyttöön tulivat tulvakeskusteluissa näkyviksi. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181399

Anna Hyödynmaa: Asumisen saumakohdassa – Työväestön asunto-osuuskunnat Käpy ja Voitto 1920-luvulla. Työ tarkastelee 1920-luvun pienimuotoisia asunto-osuuskuntia. Asumismuotona asunto-osuuskunta jäi Suomessa varsin harvinaiseksi. Asunto-osuuskunnat jäivät vuokra-asumisen ja osakeyhtiöiden väliseen saumakohtaan, ja niiden asukkaat olivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohdassa. Gradu tuo esiin sekä asunto-osuuskuntien hallintoa että arjen haasteita. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184169

Markus Meriruoho: Adlercreutzin rykmentin upseeristo Viaporin antautumisen jälkeen vuonna 1808. Gradussa on selvitetty Adlercreutzin rykmentin upseeristoa, upseerien taustoja ja elämänvaiheita sekä sitä, mitä heille tapahtui sodan päätyttyä. Miten he selvisivät vankeudesta Venäjällä ja kuinka moni siirtyi Ruotsin puolelle?  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184165

——————————————
Lisäksi kiinnostavia graduja lähialoilta:
Janika Aho: Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181389
Toni Simanainen: Goottilainen typografia ja symboliikka Saksalaisen ritarikunnan alueilla: keskiajan semioottisen merkityksen muutos keskiajan lopulta 1900-luvun alkuun  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184159

In the Footsteps of Queen Christina

(Alempana tietoa suomeksi)

This winter, I have been involved in an interesting project together with the Finnish Baroque Orchestra. In the concert Dancing Queen – Music from the life of Christina, Queen of Sweden, the concert program contained an extra booklet with articles about Christina; one written by Matti Klinge, another by the undersigned and yet another by Laura Yli-Seppälä. As stated on the homepage of FIBO, ”the texts also fathomed the European roots of the Finnish national identity, which reach far back in time to long before the official independence of our country”.

My article ”The Women of North and the European Civilisation” (from the page 20) also discusses some other Nordic women, such as Bridget of Sweden, Beata Rosenhane and the somewhat mysterious Christina Regina von Birchenbaum. I will write more about the last-mentioned a little later on.

The booklet ”In the Footsteps of Queen Christina” is now available online in Finnish, Swedish and English (links below). Enjoy!
_______________________________
Tänä talvena olen siis ollut mukana kiinnostavassa yhteistyöhankkeessa Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa. Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä -konserttiohjelmassa julkaistiin Matti Klingen, allekirjoittaneen ja Laura Seppälän artikkelit, joissa käsiteltiin kuningatar Kristiinaa, hänen aikaansa sekä laajemmin kysymyksiä Pohjolan naisista ja oppineisuudesta.
Ohjelmalehtinen, jossa on artikkelini ”Pohjolan naiset ja eurooppalainen sivistys”, on nyt julkaistu verkossa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Siinä käsitellään myös muutamia muita naisia, kuten Pyhää Birgittaa, Beata Rosenhanea ja hiukan arvoituksellista varhaista runoilijaa (runoilijanimeä?) Christina Regina von Birchenbaumia. Jälkimmäisestä minun on tarkoitus kirjoittaa vähän enemmänkin, ensin tässä blogissa ja sitten toisaalla. [Tässä on 10.4.2017 ilmestynyt pohdintani Christinan runosta.]
Taideyhteistyö on todella mukavaa ja kiinnostavaa! Alustavana puhvina seuraava yhteistyöhanke – Kulkuriteatterin Punainen rubiini. Lisää siitäkin tuonnempana.
Kristiina - Egmont - Laukko

Kuningatar Kristiina maalari Egmontin kuvaamana Minervana. Maalaus Laukko Historicum, kuva FT Liisa Lagerstam.

Tutkimusartikkelin anatomia

Historiallisen aikakauskirjan toimitus on vuoden alussa linjannut entistä tarkempia ohjeita tieteellisen artikkelin rakenteesta. Lopulliset ohjeet ilmestyvät helmikuussa 2016 Historiallisen aikakauskirjan omilla sivuilla, mutta tässä perusohjeita ja joitakin pohdintoja, joista monien voi ajatella sopivan muihinkin historia-alan julkaisuihin:

Artikkelin alkuun kirjoitetaan kappaleen mittainen ingressi, joka kiteyttää artikkelin keskeiset kysymykset ja kontekstin. (Joissakin julkaisuissa alkuun tulee hiukan laajempi tiivistelmä.) Sen jälkeen alkaa itse artikkeli, jonka johdanto-osuuden tulee olla ymmärrettävä myös ilman ingressiä.

Johdanto-osuudessa esitellään artikkelin pääkysymys/tutkimusongelma, avainkäsitteet ja käytetty aineisto. Johdannossa esitellään lyhyesti käytetyt metodit / teoreettinen viitekehys (joita voidaan käsitellä lisää edempänä). Johdannossa tulee käydä ilmi relevantti ajallinen ja alueellinen rajaus sekä se, mikä artikkelissa on uutta suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.

Paljon kaikkea soviteltavaa? Johdanto onkin usein ehkä kaikkein vaikein kirjoitettava: miten saada ydinasiat tiiviisti siihen? Mutta toisaalta johdanto toimii eräänlaisena keittiömestarin esittelynä päivän kattaukseen: kun lukija tietää, mitä aineksia ja välineitä on käytetty, hän pystyy paremmin arvioimaan kokonaisuutta ja sen onnistumista.

Käsittelyluvuissa käsitellään tutkittavaa ilmiötä järjestyksessä, joka on looginen itse tutkimuskysymyksen ja tutkittavan aiheen kannalta. Tavallisesti tarkastelu syvenee aineiston ja metodologisen keskustelun kautta kohti johtopäätöksiä. Artikkelin loppukappaleessa käsitellään johtopäätökset (kyse ei siis ole vain yhteenvedosta). Tässä osuudessa ei enää esitellä uutta materiaalia.

1990-luvun puolivälissä suomalaisessa historia-alan kirjoittamisessa suositeltiin, että teksti tulisi rakentaa kuin dekkari: ”Tässä artikkelissa selvitän, kuka murhasi rouva Spoofin”. Yleistyvä tapa on, että artikkeli noudattaa lähestymistapaa ”Rouva Spoofin murhasi X, ja seuraavassa osoitan, miten kaikki kävi”. Tärkeintä on, että artikkeli etenee loogisesti ja jokainen kappale on luontevaa jatkoa aiemmin annetulle tiedolle.

Jäikö jotain olennaista puuttumaan?

 

Rakkaudesta tieteeseen

Pisara tieteen ankaraa  velvoitusta, pisara pyhyyttä, katoava, useimmissa heissä tuskin huomattava pisara mettä kennosta, joka oli tarkoitettu auttamaan ihmistä hänen kärsimyksessään, täytyi heissä olla.     (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 43.)

Helvi Hämäläisen romaani Velvoitus on värikylläinen tiedeihmisten kuvaus, ja paikoittain tuoreempi kuin moni 70 vuotta nuorempi tiede-elämän kuvaus. 1930-luvulta alkava ja sota-aikaan päättyvä romaani kertoo kemisteistä ja lääkäreistä, jotka tasapainoilevat yhdistääkseen perhe-elämän, tieteen ja tieteen kaupalliset sovellukset.

Tarinassa näkyy hyvin, että eletään aikaa, jolloin antibiootteja ei vielä tunnettu, mutta uusia hoitokeinoja ihmishenkien pelastamiseksi kehitellään. Osa päähenkilöistä osallistuu koko tarmollaan tähän tehtävään. Ihmisten keskinäinen rakkaus koetellaan suhteessa tieteellisen tutkimuksen ja lääkärintyön asettamiin velvoitteisiin, ja usein voitolle pääsee velvoitus: perhe joutuu odottamaan, kun tärkeät kokeet vaativat tekijäänsä ja potilas kirurgiaan. Se energia, mitä työn jälkeen jää, menee ensisijaisesti lapsille.

– Velvoitus – se on oikeudentunnon ja velvollisuuden ja tahdon sekoitus, minulla se on useimmiten ristiriidassa sydämeni halun kanssa, vastasi toinen.  … se on aivan kuin rakkauden ja oikeudentunnon välinen ristiriita – minulla ei olisi koskaan muuta ratkaisua kuin jälkimmäinen. Velvoitus – ei, se on jotain muuta kuin kaunis puhe antautumisesta työlle. Kun on sodassa itsensä kanssa ja laatii itsellensä lain, jota noudattaa tehdäkseen oikein, silloin kai toimii velvoituksen mukaisesti. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 277.)

Hämäläisen romaanin päähenkilö on kemisti Hanna Lehtoniemi, joka velvoituksen ohjaamana pitää kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle, vaikka kulloinenkin puoliso haluaisi hänen omistautuvan joko miehelleen tai kodilleen. Naista ja luovaa työtä on käsitelty ennemmin (Victoria Woolfin Oma huone on ikiklassikko) ja varsinkin myöhemmin. Hämäläisen teos sijoittuu kuitenkin lukemistani teoksista ajallisesti ja temaattisesti vähän erilleen, se tuntuu edustavan toisen aallon feminismiä ennen toisen aallon feminismiä. Havainnot ovat tutut, mutta tulkintakehikko on ajankohtansa vuoksi omaperäinen.

Velvoitus puolustaa naisen oikeutta yhdistää ura ja perhe – tai, mikä parasta, esittää asian tapahtuvana tosiasiana. Siinä keskustellaan lasten hankkimisesta ja aiheeseen liittyvistä haasteista, myös ”viikonloppuisistä”, lelutulvasta ja lapsista statussymboleina – todella samankaltaisin sanankääntein kuin nykyäänkin. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin kunnallinen päivähoito tai keskustelu kaksoistaakasta ovat vielä Hämäläisen ja hänen kuvaamansa ajan ulottumattomissa, mutta juuri niillä ratkaistavia ongelmia hän kuvaa. Lopulta naispäähenkilön ja muidenkin henkilöiden työinto saa oikeutuksensa kirjan loppupuolella sodan syttymisestä – isänmaalliset ponnistelut oikeuttavat pitkät työpäivät laboratoriossa. Hämäläinen yhdistää tieteellisen velvoituksen myös suomalaiseen kansanluonteeseen, sekä talonpoikien että virkamiesluokan tinkimättömään työlle omistautumiseen.

Nykypäivän keskustelussa työlle omistautuminen kuvataan (usein perustellustikin) joko menestykseen kohottavana tekijänä tai kaikkinielevänä Moolokina, joka uhkaa perhesuhteita ja ihmisen omaa hyvinvointia. Hämäläisen kirjassa kyse ei ole yksiselitteisesti kummastakaan näistä, vaan eräänlaisesta kohtalosta, joka keskeyttää romanttiset hetket ja viikonlopun lepotauot. Kirurgin on riennettävä leikkaussaliin ja kemistin laboratoriokokeidensa pariin, ja se on myös hänen sisäinen kutsumuksensa. Vaikka liian ankaraa velvoitusta ei voi suositella noudatettavaksi nykyisinä rappeutuneina aikoina, Hämäläinen tuntuu tässä tavoittavan tieteestä jotakin sellaista, mikä nykypäivän keskusteluissa usein katoaa.

Luin teosta vähin erin pitkin kevättä, kesää ja syksyä, samaan aikaan kun itse työskentelin yhdessä keskustakampukseen kuuluvassa 1800-luvun rakennuksessa. Vaikka ulkoiset puitteet eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet ihan yhtä  alkeelliset kuin Hannan laboratoriossa, puute ja köyhyys on ollut jatkuvasti läsnä yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa tiedettä ei nähdä juuri lainkaan opetuksen ja hyvin vähän myöskään itse tieteen näkökulmasta, vain jonkinlaisena patentti- ja yrityshyötyautomaattina. Hannan tunnot ovatkin hyvin lähellä tutkijan tuntoja vuonna 2015:

Kaikki suuri maailmassa oli ulkonaisesti loistotonta, myöskin se, joka oli hänelle rakkainta, tiede. Se vetosi sen vuoksi hänen ja kaikkien palvelijoittensa rakkauteen ja uskollisuuteen. … Ei silti ettei köyhyys olisi saanut häntä nousemaan toisinaan vastarintaan. Hän kapinoi koko sydämestään, kun hän ajatteli nuoria tovereitaan, jotka olisivat halunneet antautua johonkin tutkimustyöhön, mutta eivät voineet. Heillä ei ollut kylliksi ansioita apurahojen saantiin, ja apurahoja oli niin vähän, että he saivat raataa parhaat voimansa hukkaan joissakin toisarvoisissa töissä ja ostaa sitten itselleen kalliin oikeuden tehdä sitä, mihin heidän voimansa olisivat olleet vihityt. (Helvi Hämäläinen: Velvoitus, 1942, 222-223.)

Hämäläinen tavoittaa hyvin sekä taloudellisten huolien aiheuttaman turhautumisen että toisaalta tinkimättömän omistautumisen tieteelle ja jollekin korkeammalle tehtävälle. Vaikka tämä omistautuminen ei itsessään riitä elättämään, se on tärkeä piirre tieteentekijän elämässä. Kyse ei ole vain leipätyöstä, vaan sisäisestä velvoituksesta, tunteesta, että on jotain tärkeitä tavoitteita, joiden vuoksi kannattaa ponnistella ja toivoa, vaikka pettymyksiä ja vaikeuksiakin tulee.

Ihmiset unohtivat tavallisesti tieteen – he kulkivat sen ohitse, sen harjoittajilla ei ollut varoja kylliksi, jotta he olisivat voineet antautua yksinomaan työhönsä, ja kuitenkin: tiede kasvoi heidän keskellään, se ojensi heille apua ja lievitystä, sillä oli usein samat kasvot kuin äidillä – niin, uurteiset, vanhat emon kasvot sillä oli kaikille kevytmielisille ja nopeasti unohtaville lapsilleen. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, [sivunumero puuttuu muistiinpanosta, lisätään kun löydetään])

Tieteen velvoitus taas on jotain, mitä nykyinen korkeakoulupolitiikka ei oikein tunnista arviointi- ja rahoituskriteereissään tai ad hoc -uudistusvaatimuksissaan. On siis mahtavaa, että 70 vuoden takainen teos niin hyvin muistuttaa siitä, mikä on tieteellisen elämän ydin. Hämäläisen päähenkilöt eivät tehtaile artikkeleita viittausindeksiä mittaillen tai urakehitystä ennakoiden (vaikka kaupallistakin soveltamista käsitellään). He tekevät tutkimusta ja julkaisevat edistääkseen tieteellisen tiedon välittymistä.

Hämäläisen tyyliin tapahtumat ja näkymät kuvataan värikylläisinä Helsingin keskustan maisemissa. Aurinko hehkuu hangilla monissa väreissä, usvainen kuutamo on kuin päähenkilöiden lasissa helmeillyt shampanja. Hetkeksi heikkokuntoisesta laboratoriosta piipahdetaan myös yliopiston päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan musiikkiesitystä, jossa Sibeliuksen tyttäretkin ovat paikalla. Kesällä voidaan kiitää huvilalle autolla, jonka sisätiloissa on kukille tarkoitetut maljakot tuomassa esteettistä nautintoa ajomatkaan.

Velvoitus päättyy sota-aikaan, eikä lukija voi olla miettimättä, onko käsikirjoituksen loppua on jotenkin muokattu uudelleen isänmaallisia tarkoituksia varten, sen verran erilainen on sen tempo ja fokus. Muutamassa kohdassa tuntuu muutenkin, että kirjailija on vaihtanut mielipidettään tarinan kulusta. Toisaalta varsin ajankohtainen, kehoittavana tai varoittavana, on myös teoksen lopetus. Siinä lääkäri Meltolahti pohtii pienten lasten tulevaisuutta ja siihen sisältyvää lupausta:

… hän vain rakasti niin suunnattomasti tulevaisuutta, näiden kaikkein pienimpien vallassa kerran olevaa tulevaisuutta. … He ovat tekevä maailman iloiseksi … He, lapsukaiset, ovat ihmiskunnan viattomuuden, paratiisin, ajoilta periytyvä unelma, ja kerran on tuleva sukupolvi, joka toteuttaa tuon unelman. … Ja siihen mennessä: mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, – täytyy kai sanoa: mitä hyvää te teette yhdelle näistä pienimmistä, koska heille tehdään myös pahaa … sen olette tehneet tulevaisuuden suuremmalle hyvyydelle, suuremmalle oikeudenmukaisuudelle, suuremmalle ilolle, suuremmalle ja kaiken täyttävälle rakkaudelle. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, 413-415)

Oravalan Matti ja Mecklenburgin Albert

Blogilastu on aiemmin julkaistu Glossa ry:n blogissa os. http://www.glossa.fi/wp/?p=244

Tämän vuoden elokuussa juhlittiin Oravalan kylässä, nykyisessä Kouvolassa (aiemmin Valkealaa) erään keskiaikaisen kiistan muistoa. Tarkkaan ottaen juhlan aiheena oli se, että vuonna 1365 setvitty kiista jätti jälkeensä ensimmäiset tiedot elämästä Oravalassa. Tuolloin kuningas Albrekt antoi Turussa kirjeen, jossa hän määräsi, että Mattis aff Orewall saisi takaisin kaiken omaisuuden, jota miehet niin Hämeestä kuin Lappeesta olivat koettaneet häneltä viedä.

Oravalan Mattia käsittelevä kirje on säilynyt 1770-luvun kopiona, joten monet siinä mainitut nimet ja sanat ovat epäselviä. Kärhämä on liitetty erämaiden asuttamiseen: on arveltu että Matti on lähtenyt kruunun tavoitteiden mukaisesti asuttamaan seutua, joka ennen oli toisten laillista eräaluetta, ja että eränkävijät ovat vieneet häneltä hänen raivaamiaan maita. Toisaalta, kun kävin läpi asiakirjaa, sain vaikutelman, että kyse on voinut olla myös irtaimesta omaisuudesta, esimerkiksi Matin omasta eräsaaliista tai kauppatavaroista.

Matti on saanut oikeudet takaavan kirjeen helmikuussa 1365 Albrekt Mecklenburgilaiselta, joka piiritti tuolloin Turun linnaa koettaen vakiinnuttaa asemansa ristiriitojen repimässä valtakunnassa. Mieleen tulee kysymys, oliko Oravalan Matin kärhämässä myös yhteyksiä laajempaan valtakunnassa käytyyn valtataisteluun. Viipurin linnaläänin hallinto antoi tukensa Albrektille; oliko Matilla ehkä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä tähän hallintoon ja oliko hän sitä kautta saanut apua asiansa viemisessä ”kuninkaisiin”?

Korostan, että yllä esittämäni pohdinnat ovat nimenomaan pohdintoja ja ehkä-sanat hyvin painokkaita. Oravalan Matin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten paljon kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia yhden asiakirjan tarkastelu avaa. Paljon jää myös vastaamatta, mutta pohdittavaa ja paikallishistoriallista juhlittavaa Matin tapaus tarjoaa vielä pitkiksi ajoiksi.

Asiakirjan teksti on luettavissa Diplomatarium Fennicumissa – olen kiinnostunut kuulemaan, jos löydätte huomautettavaa ylläesitetystä tulkinnasta! Aihetta on käsitelty mm. Valkealan paikallishistorioissa sekä Seija Nurmen kirjoittamassa Oravalan kyläkirjassa ja Ragnar Rosénin artikkelissa, joka ilmestyi Historiallinen arkisto XXXV:ssä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, joka esitelmöi Oravalan Matista tämän 650-vuotisjuhlatilaisuudessa Oravalan koululla elokuussa 2015.

« Older entries