Ajantietoa uusin keinoin

A new research project, using HTR to study people, mobility, and networks in 16th-century Southern Finland (Prof. Anu Lahtinen (PI), History, Faculty of Arts, University of Helsinki): The research project, funded by The Finnish Cultural Foundation (Suomen Kulttuurirahasto) will use handwritten text recognition technology to index and analyse 16th century documents. The aim of the project is to study networks and mobility in the light of 16th century cameral bookkeeping and other documents.


Laitoin tästä hankkeesta ensi uutiset jo pikapikaa historian yksikön blogiin, mutta kirjoitan omaan blogiini nyt vielä vähän vapaamuotoisemmin. Helmikuussa koitti ilon päivä, kun Suomen Kulttuurirahasto myönsi 145 000 euron rahoituksen hankkeelle 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa. (1) Hankkeen tavoitteena on tutkia tutkia koneavusteisesti erityisesti 1500-luvun voudintilien tarjoamaa tietoa aikakauden paikallisyhteisöjen ja yksilöiden sosiaalisista suhteista ja liikkuvuudesta.

Ennen kaikkea tämä tarkoittaa sitä, että mahdollisimman paljon erityisesti Uudenmaan ja Kanta-Hämeen voudintilejä ja muita relevantteja aineistoja digitoidaan, indeksoidaan ja tutkitaan, ja kehitetään tekstin koneavusteista tulkintaa sekä avainsanojen (esimerkiksi henkilönimien ja paikannimien) etsintää. Olen hakenut rahoitusta viime vuosina eri suunnilta, mutta hankkeita ja hakijoita on paljon. HTR, Handwritten text recognition ei myöskään ole vielä mitenkään yksinkertaisesti sovellettavissa, mutta se on kehittynyt huimasti eri kokeiluissa. Sitä hienompaa on, että Suomen Kulttuurirahasto nyt tarttui ideaan ja antoi rahoituksen Huhtamäen rahastosta.

Voudintilit on nimestään huolimatta paljon muutain kuin tilejä – siellä on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maakirjaselvityksiä, sakkoluetteloita ja kaikenlaista tärkeää tietoa 1500-luvun yhteiskunnasta. Tilejä on satojatuhansia sivuja, mutta niistä on tehty myös asiakirjanimikortistoja 1900-luvun mittaan. Tässä hankkeessa on nyt tarkoituksena yhdistää olemassaolevia kortistoja, ja eräs kollega jo muistutti, että myös voudintilien kannet, jotka tehtiin keskiaikaisista pergamenttilehdistä ja jotka on digitoitu toisaalla, ovat yhdistettävissä tileihin.

Useinhan hankkeille keksitään jo alkuvaiheessa joku hieno akronyymi eli otsikosta muodostuva kirjainyhdistelmä – tämän varhaisen ristin aikoinaan ”Oiliksi” http://users.utu.fi/anulah/oili.html Olen joskus ollut varsin pahoillani, ettei esimerkiksi ”Dynamite”-lyhenteinen hankkeeni (Dynamics of XXX..., olen unohtanut jo, mutta velkaantumisen historiaa siinä oli tarkoitus tutkia pitkällä aikavälillä… ) vuosia sitten saanut rahoitusta.

Tälle hankkeelle en hakuvaiheessa keksinyt mykistävää akronyymiä, mutta olen ajatellut nyt aikatauluja laatiessani ja suunnittelutapaamisia sopiessani pallotellut työnimeä ”Ajantieto” tai ”Ajanluku”, joissa olisi viite ajallisuuteen ja sen lukemiseen / tutkimiseen.

Koneavusteisessa lähteidentulkinnassa voidaan käyttää esimerkiksi Transkribus-ohjelmaa. Kuvassa Kansallisarkiston Acta Historica -kokoelman asiakirja kokeellisesti Transkribus-ohjelman tarkasteltavana.

————————————————————————————————————-
(1) Otsikko viittaa historioitsija Pentti Renvallin voudintiliaineistoja hyödyntäneeseen klassikkoteokseen Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (Turku 1949).

Cherchez la femme – arkistojen naiset

Cherchez la femme! – ”Etsikää naista / Kaiken takana on nainen!”  Tämä ajatus on kirjallisuudesta ja elokuvista tuttu, mutta välillä tuo nainen on kyllä aika monen kiven takana, ei vähiten arkistoreissulla.

Olin Ruotsissa arkistoreissulla viime heinäkuussa, etsimässä muutamaakin 1600-luvun naista, joista piti oleman joitakin jälkiä arkistossa. Lähteitähän löytyi, kun aikani perkasin, mutta aika harvasta naisesta löytyy näppärästi koottuja kokoelmia hänen omalla nimellään.

Totesinkin, ainakin volyymeja plarattuani, että voisin yhtä hyvin jakaa jotain havaintoja tästä etsinnästä. (”Tämä hämmästyttävän yksinkertainen vinkki auttaa sinua löytämään menneisyyden naisia arkistosta!”) Ja ihan ensimmäinen ohje on kyllä päinvastainen kuin Dumas’n toistama lausahdus. Jos haluaa löytää naisen, on nimittäin ensin etsittävä mies – tai mieluiten miehiä.

 

Cherchez l’homme

Cherchez l’homme. Etsityn naisen puolisoita, isiä, veljiä, poikia, lankoja, vävyjä. Vaikka naisella itsellään ei olisi arkistoja, vaikka hän ei olisi lähettänyt kirjeitä, tai nämä kirjeet eivät olisi säilyneet, miehen laita voi olla toisin. Ja miehen kirjeistä, palkkauskuiteista, arkistomapeista voi löytyä tietoa naisista. Ja silloinkin, kun kyse on naisten kirjoittamista lähteistä, ne on voitu aivan hyvin arkistoida hänen miehensä nimen mukaan.

Otetaan esimerkiksi läpikäymäni Magnus Gabriel de la Gardien arkisto 1660-luvulta. Siellä on satoja ja satoja volyymeja saapuneita kirjeitä – miehiltä. Miehiäkään koskevat aineistot eivät ole ihan yksiselitteisesti arkistoidut – ne voivat olla joko etunimen, sukunimen tai patronyymin mukaan. Se etu miesten etsimisessä on, että juuri koskaan heidän papereitaan ei ole arkistoitu vaimon tietojen mukaan; tosin esimerkiksi vaimon lähettämä kirje saattaa sisältää miehestäkin tärkeitä tietoja.

Jos siis etsii naisen elämään kuuluneita miehiä, voi löytyä mainintoja naisista, tai miesten lähettämien kirjeiden joukossa saattaa myös olla hänen vaimonsa, leskensä tai tyttärensä kirjeitä.

Tällä periaatteella lähdin jäljittämään ruotsalaisen ratsumiehen lesken lähettämiä anomuskirjeitä. Lesken kaksi anomusta mainitaan aiemmassa tutkimuksessa, mutta hyvin ylimalkaisin arkistotiedoin. Tiesin kuitenkin, että hän oli ratsumiehen leski, tiesin miehen nimen, ja  tiesin, että anomukset olivat olleet Magnus Gabriel de la Gardien kokoelmassa ainakin 1890-luvulla, jolloin tutkija on nimenomaisesti kertonut ne löytäneensä.

20190724_094107

Magnus Gabriel de la Gardien arkistossa (Riksarkivet) vastaan tuli sellaisiakin kokonaisuuksia kuin ”kirjeitä ja anomuksia, joista allekirjoitukset murentuneet (kirjaimellisesti kääntäen maatuneet?), useimmat ilman päivämäärää”.

 

Anomuksia, naisten anomuksia ja sotaväen leskien anomuksia

Arkistoluettelosta ilmeni, että de la Gardielle saapuneet anomukset ja kirjeet jakautuivat miesten lähettämiin satoihin arkistokotelollisiin; lisäksi löytyi muutama arkistokotelo, joihin oli erikseen koottu naisten lähettämiä anomuksia. Nimensä perusteella lupaavia koteloita olivat muun muassa

  • Naisten anomukset (kvinnors ansökan, svenska)
  • Naisten saksankieliset / saksankielisten naisten anomukset (kvinnors ansökan, tyska)
  • Upseerien leskien ym. anomukset (militäränkor mfl.) – ”mfl. – med flera” -merkintä voi tarkoittaa aivan mitä tahansa; kokoelmassa oli myös mm. laivureiden ja musikanttien leskien kirjeitä.

Tilasin kyseiset arkistokotelot ja sen lisäksi vielä erinäisiä perhepiirin miehiä mahdollisesti mainitsevat arkistokotelot. Kun kävin koteloita muutenkin läpi, saatoin hyvin nähdä, että naisten lähettämiä kirjeitä oli aakkostettu 1) oman etunimensä 2) miehensä etunimen 3) miehensä upseerinarvon 4) oman sukunimen (joka tuolloin ei muuttunut) 5) miehen sukunimen 6) patronyymin tai jonkin satunnaisperusteen mukaan.

Lisäksi aakkostus on tyypillisesti hyvin horjuvaa, ja on muistettava, että esimerkiksi Katarina saattaa olla (ja olikin) aakkostettu C:n kohdalle, tai sitten K:n kohdalle, jolloin oli siis tarkistettava sekä kotelot A-J että K-W. (Kotelo K-W alkoikin heti kunniakkaasti erään Christinen lähettämällä kirjeellä.) Koteloissa voi olla myös erikseen joku pikkunippu, jossa on vain merkintä ”nimettömiä/epäselviä/sekalaisia”.

Ranskankielisen Madelaine Francoisin kirje oli sattumoisin kotelossa ”kvinnors ansökan, svenska” – kenties hänen puolisonsa oli kuitenkin ruotsalainen, mene tiedä. Kotelossa ”kvinnors ansökan, tyska” oli siinäkin heti alkajaisiksi ranskankielinen kirje; tämä esimerkkinä siitä että vähän mitä vaan voi olla vähän missä vaan.

Screenshot_20190723-120553_Chrome

Tästä kirjekollaasista ehkä arvaakin erään tutkimani naisen henkilöllisyyden – olen aiemminkin käsitellyt hänen elämäänsä ja lisää on luvassa, kunhan aikaa riittää ja julkaisusuunnitelmat selkiävät.

 

Mitä löytyi?

Miten kävi etsimieni kahden anomuskirjeen? Etsin kahta anomusta, löysin kaksi anomusta. Ne eivät tokikaan olleet samassa kotelossa, vaan toinen oli kotelossa ”militäränkor” (upseerien ja sotaväen leskiä, luokiteltu miehen sotilasarvon mukaan) ja toinen kotelossa ”kvinnors ansökan – svenska” (jotenkin aakkostettuna ei sitten ei). Etsimäni nainen oli ratsumiehen leski, ja ruotsinkielinen nainen, ja toisessa kirjeessä ratsumies-puoliso mainittiin, toisessa ei. Siinä lienee olleet arkistointiperusteet.

Etsimäni naisen lähettämissä anomuksissa oli viittauksia siihen, että muualla kokoelmissa voisi olla vielä pidempiä anomuspapereita (tai sitten ne ovatkin ehkä kuninkaalle lähetettyjen anomusten joukossa, eli pitäisikin katsoa kuninkaan kansliaan saapuneet anomukset), mutta lisäpapereita etsiessäni en ollut sen onnekkaampi kuin edeltäjäni 1890-luvulla – toistaiseksi.

Tuntui silti hienolta henkilökohtaisesti päästä lukemaan ja katsomaan nämä asiakirjat, joita myöhemmässä tutkimuksessa on hetkittäin pidetty ihan tavoittamattomina. Alkuperäisestä lähteestä näkee käsialaan, sinetöintiin ja sanavalintoihin liittyviä asioita, joita varsinkaan ylimalkainen aiemman tutkimuskirjallisuuden maininta ei korvaa.

Eikä nyt ole vielä sanottua, ettei lisääkin voisi löytyä vaikkapa volyymista Ser. C:XII, E 1649 Brev o ansökningar med flörmultnade underskrifter de flesta utan datum… Lisäksi löysin miesten lähettämistä anomuksista joitakin potentiaalisia lankomiehiä, joiden kautta saattaa löytyä lisätietoja. Kuten yllä jo toin esiin, etsintää ei koskaan pidä jättää ensimmäiseen löytöön, koska mikään ei takaa, että saman henkilön lähettämä aineisto olisi yhdessä ja samassa arkistokotelossa.

Naisten etsiminen menneisyyden arkistoista ei siis ole mitenkään päin mahdotonta, päinvastoin se on usein todella kiinnostavaa, ja siinä välillä tulee omaksuttua myös erittäin paljon tietoa aikakauden miehistä ja siitä, miten heitä koskeva aineisto on tai ei ole järjestetty. Harvoin silti kyse on sellaisesta aineistosta, jossa pääsisi etenemään pienimmän vastuksen mukaan. Arkistomatkallani tein monenlaisia pistokokeita ja hutitulkintayrityksiä niin sinettien, vaakunakuvien kuin arkistointiratkaisujenkin pohjalta. Mutta sain myös koottua uusia lähteitä, joihin pitää seuraavaksi palata.

 


 

Esimerkkejä aikaisemmista seikkailuista naishistorian lähteiden parissa ks. esim.

Datanhallinta käytännössä: havaintoja historian graduseminaarista

Blogilastu on alun perin julkaistu Helsingin yliopiston Think Open -blogissa 14.6.2019 https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Yliopiston yleiset ohjeet ja linjaukset kertovat, miten tietoa tulisi käsitellä vastuullisesti. Miten nämä ohjeet kääntyvät oman tieteenalan käyttöön? Historian professori Anu Lahtinen kertoo blogilastussaan, miten historian opetus hakee tuntumaa datanhallintaan ja sen opettamiseen. Graduseminaarissa tehty harjoite toi esiin sen, että uudet teknologiat muuttavat aineistonhallintaa, mutta tieteenalan peruslähtökohdat vaikuttavat käytännön toteutukseen ja ohjaavat sitä.

Datanhallintaohjeet ja historian graduntekijät

Eräs avoimen ja vastuullisen tieteen avainkysymyksiä on, miten tutkimusaineiston elinkaaresta huolehditaan. Datanhallintaan liittyy monia muistiinpanojen, tietosuojan, aineiston järjestämisen, jakamisen ja tallettamisen kannalta tärkeitä kysymyksiä. Harvoin kuitenkaan jok’ikinen datahallinnan kysymys koskettaa jokaista opiskelijaa tai tutkijaa.

Varsinkin opiskelijoiden näkökulmasta ajatus suurten aineistojen kokoamisesta tuntuu selvästi hiukan vieraalta, ja joka tapauksessa on tyypillistä, että gradua tekevä opiskelija pohtii, mitä yleisohjeet tarkoittavat juuri hänen aiheensa tai aineistonsa osalta. Olen pohtinut tätä itsekin tutkijana, kun olen ollut mukana testaamassa ja tekemässä historia-alan aineistonhallintasuunnitelman (Data Management Plan, DMP) ohjeistusta.

Aineistonhallinta on aihe, jota historioitsijat ovat pohtineet vähän eri käsittein jo pitkään, mutta digitaalisuus tuo aiheeseen omat uudet mahdollisuutensa ja haasteensa. Opetuksessa datanhallintakin kuuluu niihin aiheisiin, jotka on esiteltävä vähin erin ja muuttuvien tilanteiden mukaan: DMP-ohjeiden täräyttäminen johdantokurssilaisten eteen jättäisi aiheen luultavasti liian abstraktiksi ja etäiseksi.

Harjoite ja sen toteutus

Graduseminaarin vetäjänä ja opinnäytetöiden ohjaajana olin kiinnostunut siitä, miten historian graduseminaarilaiset kokivat datanhallintakysymykset ja miten datanhallintaohjeet mahdollisesti tukivat heidän työtään. Siksi tein vuoden alussa lyhyen orientaatiotehtävän, jossa pyysin gradueminaarilaisiani pohtimaan vajaan liuskan verran, mitä datanhallinta merkitsi heidän gradutyössään. Harjoitteen pohjana toimi myös ideointikeskustelu Helsingin yliopiston kirjaston väen kanssa.

Annoin tehtävän tueksi linkin yliopiston kirjaston Datanhallinnan perusoppaaseen ja pyysin seminaarilaisia pohtimaan vajaan liuskan verran, mitä datanhallinta heidän omalle gradutyölleen merkitsi. Esitin lisäksi seuraavat kysymykset:

  • Millaista dataa omassa gradutyössäsi syntyy?
  • Miten säilytät ja järjestät datasi?
  • Syntyykö gradutyön aikana aineistoja, jotka haluaisit säilyttää ja jakaa?

Vastauksia tuli yksitoista, eli käytännössä kaikilta seminaarilaisilta. Tämä blogilastu pohjautuu lyhyeen raporttiin, jonka lähetin myös seminaarilaisille luettavaksi kevään päätteeksi.

Millaista dataa gradutyössä syntyy?

Historian alalla tutkimus kohdistuu ennen kaikkea teksteihin, asiakirjoihin ja julkaisuihin, jossain määrin myös kuviin. Tyypillisesti lähteitä käydään lukemassa arkistoissa tai vastaavissa kokoelmissa, ja tutkimuskirjallisuuteen perehdytään kirjastossa tai sähköisten yhteyksien kautta. Arkistoissa tehdään muistiinpanoja, myös sähköisiä kokoelmia ja tietokantoja voidaan käyttää ja koota omalle koneelle tietoja mm. Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta tai Kansallisarkiston digiarkistosta. Opiskelijoiden vastaukset heijastavat hyvin tätä tilannetta.

Useimmat seminaarilaiset totesivat kokoavansa aineistoa tekstitiedostoiksi (muistiinpanot, gradutyön käsikirjoitusversiot) sekä exceliin. Exceliä käytettiin tyypillisesti arkistomateriaalin jäsentämiseen, tekstitiedostoja oman tulkinnan työstämiseen. Osa opiskelijoista totesi rakentavansa excel-muistiinpanot siten, että tiedosta saattoi myöhemmin jäsentää esimerkiksi taulukoita tai muuta numeraalista tietoa.

Gradutyöskentelyssä oli tyypillistä, että arkistoaineistoja kuvattiin myöhempää analyysiä varten. Kuviin liittyvien, esimerkiksi exceliin koottavien metatietojen (päivämäärä, vuosi, tiedostoa kuvaava nimitys) todettiin helpottavan datan löytämistä. Opiskelijat myös litteroivat/transkriboivat eli kirjoittivat tekstiksi kuvaamiensa tai lukemiensa lähteiden sisältöjä. Moni ilmoitti myös tekevänsä käsin tai paperille muistiinpanoja, ja kirjallisuudesta ja muusta aineistosta oli voitu ottaa kopioita tai paperitulosteita. Paperille saatettiin kirjoittaa sekä lähdetietoja että aineistojen herättämiä ajatuksia, oivalluksia ja jatkokysymyksiä.

Miten säilytät ja järjestät datasi?

Historiantutkimuksessa hyvin tyypillisesti käytetään monenlaisia aineistoja ja arkistoja, joiden tietoja yhdistellään. On varsin eri asia tutkia ja jäsentää vaikkapa eduskunnan pöytäkirjoja kuin 1600-luvun pamfletteja tai keskiaikaisia latinankielisiä fragmentteja. Aineiston järjestäminen on siksi aihekohtaista ja etenee aineiston karttuessa.

Opiskelijat kuvasivat useimmissa tapauksissa, että keskeinen aineisto oli järjestetty tietokoneen erikseen nimettyihin kansioihin, satunnaisemmat havainnot ja aineistolöydöt saattoivat olla hiukan epäjärjestyksessä. Kansiointia voisi verrata arkistoalalta tuttuun arkistokaavaan. Tyypillisesti, jos kirjallisuusviitteiden hallintaan käytettiin ohjelmaa, mainittiin RefWorks. Kevätlukukaudella historian yksikössä järjestettiin historian maisteriohjelman digiloikka -hankkeen osana myös Zotero-koulutusta ja aineiston jäsentämisestä annettiin graduseminaarissa muutenkin ohjeistusta. (Itse käytän Endnotea.)

Osa seminaarilaisista oli käyttänyt tallennukseen ja varmuuskopioihin muistitikkua, useita tietokoneita tai pilvipalveluita (Google Drive tai yliopiston säilytyspalvelut), osa pohtinut niiden käyttämistä. Tallennus- ja varmuuskopioinnin osalta tuli mieleen, että opetuksessa voisi olla tärkeää tuoda esiin tietosuojakysymykset.

Aineiston jakaminen

Aineistojen jakaminen on aihe, joka keskusteluttaa ja johon liittyy paljon toiveita. Historian tutkimukselle on tyypillistä, että graduntekijä saavuttaa syvällisen tuntemuksen käyttämästään aineistosta, ja toisinaan syntyy esimerkiksi väestökirjanpitoon, oikeusasiakirjoihin tai taloushallintoon perustuvia aineistokokonaisuuksia, jotka olisivat hyödyllisiä esimerkiksi jatkotutkimuksen, suuren yleisön tai aiheeseen linkittyvien organisaatioiden kannalta.

Gradut julkaistaan joka tapauksessa nykyään avoimesti yliopiston palvelimella, Helda-julkaisuarkistossa, joten graduun päätyvät havainnot ja taulukot ovat saatavilla sitä kautta. Usea graduntekijä mainitsi, että oli aikeissa jättää valmiista gradutyöstään kappaleen organisaatiolle (yritys, kunta), jonka historiaa gradutyö tulisi sivuamaan. Tämä onkin hyvä täsmätiedotusidea, sillä toisinaan esimerkiksi kaupunginmuseon oma käsikirjasto voi olla tietoa hakeville helpompi tietolähde kuin laaja Helda-aineisto.

Muutama opiskelija mainitsi taulukot, joita arkistoaineistosta syntyy, sekä edelleen työtään jäsentävät kuvaajat. Kaikki tällainen aineisto ei välttämättä päädy itse graduun, joten niiden säilyttäminen tai avaaminen voisi olla mahdollista. Talletusalustoista mainittiin pilvipalvelu tai henkilökohtaiset tallennusversiot.

Historiassa suuri osa arkistoaineistosta on jo avoimesti saatavilla esimerkiksi julkisissa arkistoissa tai sähköisinä tietokantoina tai aineistoina (esimerkiksi Kansalliskirjaston tai Kansallisarkiston digitaalisissa palveluissa). Joissakin tapauksissa opiskelija on saattanut kuvata ja koota paljon valokuvia arkistoaineistoista. Tarkoilla metatiedolla varustettu kokoelma arkistokuvia voi tukea jotakuta samaa aihetta tutkivaa, mutta arkistoilla voi myös olla rajoituksia sen suhteen, saako otettuja asiakirjakuvia antaa eteenpäin.

Osa graduntekijöistä ajatteli, että voisi periaatteessa mielellään säilyttää tai jakaa aineistoaan, jos löytäisi niistä kiinnostuneita toimijoita. Muutama graduntekijä nimesikin jatkokäyttöaikeita tai kollegoja, joille aikoi kertoa aineistosta. Jotkut graduntekijät olivat aikeissa jatkaa itse aineiston parissa työnsä valmistuttua.

Loppuhavaintoja

Tein harjoitteen yhtenä graduseminaariin kuuluvana tehtävänä nyt ensi kertaa, ja kuten tavallista, vastaukset toivat esiin täsmennystarpeita sekä opetuksessa että itse harjoitteessa. Huomasin esimerkiksi, mitä olin jättänyt kysymättä – olin epäsuorasti toivonut, että opiskelijat kertoisivat, mitä tukea katsoivat tarvitsevansa, mutta koska kysymys jäi eksplikoimatta, vastauksetkin jäivät saamatta ja jouduin tekemään päätelmiä epäsuorasti. Datahallintaopas antoi kuitenkin hyvän yleisluontoisen rungon, jonka avulla aihetta voitiin lähestyä riittävän yleisellä tasolla.

Vedän graduseminaaria myös lukuvuonna 2019–2020, ja olen ajatellut, että ensi vuonna teetän samanlaisen orientaatiotehtävän heti seminaarin alkupuolella. Kevätpuolella, kun opiskelijat käyvät konkreettisesti perehtymään aineistoihin, voimme lyhyesti keskustella, miten työskentely ehkä muuttaa ajatuksia datanhallinnasta. Ensi lukuvuonna tiedän ja keskustella myös tarkemmin esimerkiksi datanhallintaoppaan antamasta hyödystä.

Graduun liittyy paljon muutakin kuin aineistonhallinnan kysymyksiä, joten tässä kuvattu harjoite on vain yksi osa suurta kokonaisuutta. Joka tapauksessa kyseessä on esimerkki siitä, miten yleisiä linjauksia arjessa sovelletaan ja tulkitaan eri alojen käytännön opetuksessa ja tutkimuksessa. Arjen harjoitteilla rakennetaan kokonaisuutta ja myös saadaan palautetta siitä, mikä käytännössä toimii parhaiten. Näin aineistonhallinnan päivitetyt periaatteet toivottavasti tavoittavat graduntekijät, joista osa on tulevia tutkijoita tai muita datahallinnan(kin) ammattilaisia.


Anu Lahtinen toimii Helsingin yliopiston historian professorina ja Historian maisteriohjelman digiloikan johtajana. Hän on aiemmin kertonut Think Open -blogissa historian yksikön ja avoimen tieteen koulutuspilotin kokeiluista ja toimii HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilönä.

 

Sisältö sanojen takana

Kurt Vonnegutin romaanissa Titaanin seireenit on kohtaus, jossa kaksi miestä on matkalla Marsista Maahan. Toinen, Boaz, haaveilee Hollywoodin yökerhoista ja hauskanpidosta, mutta ei oikeastaan tiedä tarpeeksi voidakseen puhua toiveistaan. Toinen, Unk, on ollut Maassa, mutta ei juuri reagoi Boazin rehvasteleviin yrityksiin kuulostaa maailmaa nähneeltä.

 – Jep, Boaz sanoi Unkille yrittäen salata toiveittensa säälittävän epämääräisyyden. – Me mennään sitten kaikkiin hienoihin paikkoihin ja tilataan itsellemme kaikkea mahdollista hienoa ja liikutaan ja kavereerataan hienojen ihmisten kanssa ja noin ylimalkaan pidetään oikein kunnolla lystiä.  […] meistä tulee kuuluisa pari – kuletaan joka paikassa ja tehdään kaikenlaista. (Kurt Vonnegut, Titaanin seireenit, suom. Marjatta Kapari, Tammi 1979, s. 107)

Tämä epämääräisistä mielikuvista ponnahtava ”tehdään kaikenlaista” tulee aina välillä mieleen, kun kuulee yleistä visiopuhetta vaikkapa digitalisaatiosta tai 3D-tulostamisesta. Voidaan tehdä ”kaikenlaista”, mitä vaan, kunhan joku keksisi ja tietäisi, mitä. Voidaan mullistaa opetus, tutkimus, ihmisten kanssakäyminen. Sen kuin tehdään ”kaikenlaista” digitaalista, vaikkapa hankitaan kaikenlaisia laitteita, tai jotakin, kyllähän te tiedätte…?

Kun visiopuheille haetaan konkretiaa, käytännön toteutusehdotukset tuntuvat joskus ontoilta. Mennään innovaatio-odotukset edellä, mutta pitäisi olla jotain sisältöä, jota uudet kehitelmät palvelevat. Mieleeni on pysyvästi syöpynyt jokusen vuoden takainen radiohaastattelu, jossa hehkutettiin 3D-tulostuksen ihmeitä. Kun toimittaja uteli hehkuttajalta käytännön toteutusta, esimerkiksi saatiin – hääkattauksen serviettipidikkeet, joihin voisi vaikkapa tulostaa yksilölliset kasvot.

Onneksi myöhemmin kuulin esimerkiksi 3D-tulostettavista apuvälineistä, joita voitiin valmistaa katastrofialueella: se kuulosti tehtävältä, jolla on tarkoitus. Mutta sekä Boazin tietämättömyyttä peittelevä ”tehdään kaikenlaista” että nuo 3D-serviettipidikkeet kummittelevat säännöllisesti mielessäni, kun joudun visiopuheen pariin. Ja kyllä joskus tulee oltua Boazin roolissakin, kun yritän kovasti päästä selvyyteen, mitä ”kaikenlaista” nyt oikeasti voisin tehdä ”datallani” (eli tutkimusaineistolla ja siitä kootulla tiedolla) ja milloin digiosaamisesta oikeasti on konkreettista hyötyä tai päinvastoin ei.

Olen vuoden verran vetänyt historian opetuksen digiloikkaa, joka on Helsingin yliopiston rahoittama hanke ja yksi monista yliopiston määräaikaisista opetuksen digikehittämisen hankkeista. Digiloikan blogi löytyy osoitteesta https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/  ja historian omasta digiloikasta olemme julkaisseet sekä yhteisessä digiloikka-blogissa että historian yksikön omassa blogissa (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/).

Yksi digiloikan tavoitteista on, että päästäisiin ankkuroimaan digi-puheen ”tehdään kaikenlaista” siihen, mitä historia, historiatiede ja historian opettaminen perusteiltaan on. Kirjoitin asiasta äsken myös historian yksikön blogiin ja korostin, kuten hankkeemme on koko ajan korostanut, että historian opetuksen digiosaamisen pitää palvella tieteenalan sisältöjä.

On tärkeää erottaa, milloin kyse on lähteiden digitalisaatiosta tai digitaalisista tutkimusmenetelmistä, milloin taas puhutaan opetusteknologian tai julkaisuteknologioiden digitalisaatiosta, milloin digitaalisen viestinnän ja esittämisen keinoista. Ja on myös tärkeää erottaa, milloin puhutaan merkittävästä vaikutuksesta ja milloin digitalisaatiopuheessa liikutaankin pinnallisemmalla tasolla, ”kaikenlaisessa”, mutta ei päästäkään sanojen kautta kunnolla kiinni tietoon ja sisältöön.

Kaikki digitalisaation tulokulmat vaikuttavat historian opettamiseen ja historiatieteeseen, mutta eri tasoilla ja eri tavoilla. Vaikka käytössä olisi miten vinkeä digitaalinen luokkahuone tai miten hienoja virtuaalisia teknologioita, se ei paljoa lämmitä, jos ei ole historiallista tietoa ja historioitsijan kriittistä otetta. Lähteet, aineistot, tieteenalan oma keskustelu on välttämätön sisältö, ja niiden antama tieto on tarpeen, jotta digiloikka voisi oikeasti mennä jonnekin. (Lähtökohtaisesti puhuisin kyllä pikemminkin vuosikymmenten mittaisesta digitaalisesta hortoilusta, jota itsekin olen seurannut jo 1990-luvulta alkaen.)

Tätä sisällön ja pohjatyön merkitystä jäin kaipaamaan myös hiljattaisessa uutisessa, jossa pohdittiin, ”Voisiko museosta löytyä yhteiskuntaa hyödyttävä innovaatio”. Lähtökohtaisesti teki mieli sanoa, että museo itsessään on innovaatio. Museot on moneen kertaan osoitettu yhteiskuntaa hyödyttäväksi instituutioksi, jotka tallettavat, jäsentävät ja viestivät monenlaisille yleisöille menneisyyden elämää, kulttuuria ja yhteiskunnallista muutosta.

Seuraavaksi mieleeni tulivat taas Titaanin seireenit ja se, miten visiopuheessa etsitään ”kaikenlaista” ja mitä tahansa (ja vieläkin välillä sitä uutta Nokiaa, mutta viimeistään Siilasmaan muistelmien lukemisen jälkeen todellakin kaipaan ja toivon jotain muuta kuin uutta Nokiaa). Mutta innovaation etsiminenkin kääntyy visiopuheessa turhan usein ”kaikenlaiseksi” ja miksi tahansa. Aeon-esseessään ”Innovation is overvalued” professorit Andrew Russell ja Lee Vinsel tuovat esiin vaaran, että sanaa innovaatio käytetään peittämään sisällön puutetta (a ‘word to hide the lack of substance’). Samassa esseessä he kiinnittävät huomiota ylläpidon ja huollon merkitykseen.

Tarkoitukseni ei nyt tässä ole lytätä innovaatioita yleisesti eikä nimenomaan YLEn uutisessa kuvattua innovaatiotyön tuomista museoon – kuulosti positiiviselta, että esimerkiksi mietittiin, miten lapsille luodaan aktiivinen suhde museoon. Mutta uutisen olisi voinut kehystää toisinkin: tuli vaikutelma, kuin museoiden ydintyö olisi jotain noloa ja torjuttavaa. Kun uutisessa todettiin, ettei museo ole ”pölyttynyt entisajan tallentaja”, ammattilaisten teki mieli huomauttaa, että museo on myös ja sen nimenomaan tulee olla entisajan tallentaja. Kokoelmien tarjoama tieto antaa museotyölle sisältöä ja voimaa. Joskus sieltä löytyy pölyäkin, mutta pölyisenäkin kokoelmatyö on arvokasta ja korvaamatonta, eikä vastakkainasettelu innovatiivisuuden tai pölyisyyden välillä tee oikeutta museoiden kokonaistyölle.

Parhaimmillaan museoissa tehdyt oivallukset pohjautuvat siihen, että museoissa on tehty vuosikymmenten työtä menneisyyden dokumentoimiseksi, tallentamiseksi ja tutkimiseksi. (Some-keskutelujen mukaan uutisen museoinno.fi pyrkiikin hyödyntämään kokoelmia ja museoiden osaamista.) Uutisoinnin sanavalinnoista huolimatta ja juuri siksi kannattaa myös muistaa, että vaikka innovaatioita ei tulisikaan, museot ovat arvokkaita – niissä tehdään ”kaikenlaista” muutakin.

(Etsiessään Maata Titaanin seireenien Boaz ja Unk päätyvätkin muuten Merkuriukseen. Kuvittelemiensa ”kaikkien hienojen paikkojen” ja Hollywoodin yökerhojen sijasta Boaz kohtaa olentoja, jotka ovat todellisia ja läsnä ja joille hän on tärkeä. Boaz toteaa, että lopulta tärkeintä ei ole ”tehdä kaikenlaista”, vaan se, että hän voi tehdä hyvää tekemättä pahaa. Boazillekin tärkeintä on lopulta sisältö, elämän sisältö ja merkityksellisyys, sekä ylläpito ja huolenpito muita olentoja kohtaan.)

Kotikunnaan Rilla ja ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotismuistopäivä on juuri takana. Aika moni suomalainen tyttöoletettu lienee lukenut itsensä 1. maailmansotaan Kanadan kotirintamaa kuvaavan ”Kotikunnaan Rillan” (Rilla of Ingleside, alk. 1921) teinitytön kasvukertomuksen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Rilla keskittyi kuvaamaan omaa nuoruuttaan päiväkirjateksteissään, mutta samalla ensimmäisen maailmansodan velvoitteet ja kotirintamaan vaikeudet tulivat osaksi hänen elämäänsä, ja maailmansodan päättyessä hän oli jo varsin aikuinen nuori nainen.

Ensimmäisen maailmansodan uhreja edusti teoksessa Rillan runoilijaveli Walter Blythe (sekä liian aikaisin harmaantuneet ja invalidisoituneet Glenin kylän pojat). Walteria oli jo lapsena kiehtonut tarina Hamelnin pillipiiparista, ja hän tuli kuuluisaksi (John McCraen hengessä kirjoitetulla) runollaan Huilunsoittajasta, joka vei koulupojat mukanaan kuolemaan suureen taisteluun.

Kirja nostaa esiin monenlaisia aikalaistuntoja – ainakin narratiivissa rikkumattoman lojaalisuuden brittiläistä imperiumia kohtaan, naisten tuohtumuksen, heillä kun ei ole äänioikeutta (paitsi poikkeustilanteissa niillä, joilla on perheenjäsen rintamalla) tai Walteria kaipaavan Una Meredithin surun, koska kihlaamattomana hänellä ”ei ole maailman silmissä oikeutta valittaa”.

Oletan, että kirja, kuten osa muistakin Montgomeryn kirjoista, käyttää myös hänen omia kirjeitään ja päiväkirjojaan, vaikka hän itse oli tietysti jo varttunut ihminen. Kotikunnaan Rillaa kirjoittaessaan hän ajatteli uuden maailman syntyvän annetusta uhrista. Sotasankarien uhri oli muutenkin monien puheenaiheena maailmansotien välisenä aikana.

1940-luvun alussa Montgomery kirjoitti pessimistisemmän teoksen, joka on ilmestynyt 2009 nimellä Blythes are Quoted suomeksi vuonna 2010 nimellä Annan jäähyväiset. Toisen maailmansodan aikaan kirjoitettu teos oli monestakin syystä paljon illuusiottomampi kuin poikkeuksellisen yhteiskunnallisen rakennusprojektin visioiva Kotikunnaan Rilla. Siinä Blythen perhe lukee äiti-Annan ja Walter-pojan runoja, mukana on myös itse runo Huilunsoittaja.

Montgomery kertoo, että Walter kaatui Courcelettessa, ja päättää teoksen sotatraumaa kuvaavaan Walterin runoon pistinhyökkäyksen haavoittamasta vihollisesta ja tämän kuvan armottomasta mieleen painumisesta: ”poika jonka tapoin ilomielin, tuo soma poika yhä maassa kiemurtaa”. Tämän runon luettuaan Walterin äiti, vuosikymmeniä aiemmin valoisa Vihervaaran Anna, toteaa: ”Walter … ei olisi ikinä kestänyt muistojaan… ja jos hän olisi nähnyt heidän turhan uhrauksensa heijastuksen tässä uudessa, kaameassa holokaustissa…” Sodasta palannut poika Jem (James) Blythe vastaa sitaatilla, jonka mukaan unohdamme, koska meidän on pakko.

Jos liikaa unohdetaan, tuntuu kuitenkin seurauksena olevan, että samoja virheitä toistetaan uudestaan ja uudestaan. Vuoden 1918 jälkeen monissa maissa huudettiin ”ei koskaan enää sotaa”, mutta tarvittiin vain kaksi vuosikymmentä, ja oltiin uudessa vielä totaalisemmassa sodassa. Tekisikin mieli kääntää Jemin lausuma toisin päin ja sanoa, että meidän on muistettava, meidän on pakko.

Big Mama Thornton

On kuvaavaa, että Big Mama Thortonista (Winnie Mae Thornton, 1926-1984) on vain tämä yksi varsinainen elämäkertateos, joka ilmestyi vuonna 2014 – ja senkin kirjoittamisen ja ilmestymiseen tarvittiin saksalaisen politiikantutkijan, poliitikon ja vammaisten oikeuksien puolustajan Michael Spörken innostus, joka taas heräsi Big Brother & the Holding Companyn ja Janis Joplinin esittämän Ball and Chain -laulun kautta (laulu on Big Mama Thorntonin). Spörken kokoamissa lähteissä ja muistelmissa tulee pitkin matkaa vastaan ne monet vaikeudet ja rajoitukset, joita musta naispuolinen laulaja kohtasi rotuerottelun aikaisessa USA:ssa.

Esiintymisen ja menestymisen mahdollisuudet olivat mustille erilaiset alkaen esiintymispaikoista, esiintymisajankohdista, näkyvyydestä ja palkkioista. Kiertueista päästiin tiedottamaan mustille tarkoitettujen radioasemien kautta tai kaiutinautoilla pari päivää ennen esitystä. Myös valkoisia kiinnostuneita kuulijoita saapui paikalle, mutta heillä oli omat ”karsinansa” eivätkä mustat esiintyjät tai valkoiset kuulijat saaneet kohdata toisiaan esimerkiksi nimikirjoitusten jakamista varten. Big Mama Thornton saattoi olla tähti ja hänen esittämänsä alkuperäinen Hound Dog (jossa sanatkin käyvät enemmän järkeen) suuri menestys, mutta tämä menestys ei esiintyjälle itselleen realisoitunut samalla tavoin kuin hänen inspiroimilleen nuoremman polven tähdille. Kun koulunkäyntikin oli perhevelvoitteiden vuoksi jäänyt vähiin, oli laulajan sitä vaikeampi pitää huolta oikeuksistaan palkkioiden ja sopimusten suhteen.

Kiinnostava kontrasti syntyy Euroopan ja USA:n välille, sillä Euroopassa kiertueita eivät rajoittaneet ainakaan ohjelmallinen rotuerottelu. Euroopan-kiertueelle lähteneet Thornton ja hänen seurueensa vaikuttuivat siitä, että esityksiä kuunneltiin hiiren hiljaa, kunnes lopussa kuulijat nousivat taputtamaan käsiään seisaallaan. Big Mama Thorntonin Euroopan-kiertueeseen 1972 on muuten merkitty myös esiintymispaikka ”Finlandia” ja majoitus Helsingin Vuorikatu 17:n Hospitsissa.

Spörken kirja ei ole kerronnallisesti tai analyyttisesti varsinainen lukuelämys – ylimalkaan tällaisten artisti-elämäkertojen ongelmana on tavaton detaljisuus asioissa, jotka eivät aukene skeneen perehtymättömille, ja laajojen tulkintayhteyksien puuttuminen. Joitakin aiheita, kuten esiintyjätoverin väkivaltainen kuolemaa, alustetaan pitkään ja toisteisesti, jotkut uran suuret käänteet taas ohitetaan maininnalla. Thorntonin elämässä on ollut tragedioita, jotka teos sivuttaa viittauksenomaisesti, mutta jää epäselväksi, onko ne sivuutettu eettisistä syistä, lähteiden puutteessa vai mielenkiinnon puutteessa. Vähän alkoholia käyttävän on vaikea viitteellisistä huomioista hahmottaa, miten alkoholinhuuruisia varsinkin esiintymispaikkojen takahuoneet olivat, mutta maininnat tappeluista ja holtittomasta aseiden käytöstä antavat siitä osittain kuvaa.

Tyylillisesti tulee myös mieleen Buster Keatonin omaelämäkerta, jossa elämäntarina on kerrottu varsin yksinkertaisesti, kouluja käymättömän ja osin järjestelmän turhauttaman henkilön tarinana. Ehkä esiintyjän elämä ei aina käänny kielelliseksi analyysiksi, jos työkin on ollut pikemminkin tilanteisiin menemistä ja tekemistä, eikä esiintymiskeikkojen virrassa ole välttämättä erityistä kerronnallista jännitettä. Spörke välttää joka tapauksessa useiden wikipediassakin elävien myyttisten tarinoiden vahvistamista ja lähdekritiikki näyttää olevan kohdillaan. Tärkeää on, että teos on viitteytetty ja sitä varten on tehty alkuperäistutkimusta ja monia haastatteluja. Thorntonin elämässä olisi vielä varmasti useammankin kirjan verran analysoitavaa ja tutkittavaa.

Michael Spörke 2014: Big Mama Thornton. The Life and Music. McFarland & Company, Inc., Publishers, North Carolina. 188 sivua.

Toipilas ja äidillinen Ebba-rouva

Bloggaren skriver kort om hur Ebba Stenbock, Klaus Flemings maka, tog hand om en lite pojke, Henrik Fleming (1584-1650), vars lårben ”i mursk afbräkte” i en olycka på Åbo slott. För svenska versionen av Henrik Flemings egna memoartext samt litteraturtips på svenska: se slutet av blogginlägget.

Klaus Flemingin (k. 1597) puoliso Ebba Stenbock muistetaan usein parhaiten kuuluisasta Turun linnaan liitetystä herjaus-tarinasta, jota käsittelin viime vuonna tässä blogissa (Mitä Kaarle-herttua todella sanoi? https://anulah.wordpress.com/2017/03/10/mita-kaarle-herttua-todella-sanoi/).

2017-03-08 18.18.07

Asiantuntijaselfie Turun linnasta noin vuodelta 2016 tai 2017. Taustalla Albert Edelfeltin maalaus ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”, Ebba Stenbock kuvassa oikealla.

Miehensä kuoltua Ebba Stenbock mainitaan linnan henkisenä johtajana syksyllä 1597, kun Kaarle-herttuan joukot saapuivat valtaamaan linnaa. Tuolloin Korppolaismäeltä ammutut tykinkuulat näkyvät edelleen Turun linnan seinissä, jos oikein katsoo (ks. Kaponieerin bloggaus Tykinkuulia muureissa http://kaponieeri.blogspot.com/2011/06/tykinkuulia-muureissa.html). Kaarle-herttua ja hänen puoluelaisensa selittivät, ettei linnaa ammuttu tosissaan, vaan naisten säikyttelemiseksi, mutta että linnasta vastattiin oikein tulisella ammuskelulla.

turun_linna_1996

Turun linna Korppolaismäeltä vuonna 1996. Kuva: Anu Lahtinen

Poliittisten valtataisteluiden huipentumat ovat jättäneet erityisesti jälkensä Ebba Stenbockin jälkikuvaan ja häntä on helppo ajatella arkipuheen ”vahvaksi naiseksi” tai aikalaissanonnankin mukaan ”ankaraksi rouvaksi”. Mutta menneisyydenkään ihmiset eivät olleet yksiulotteisia, ja jotkut aikalaiset muistelivat ihan toisenlaisia luonteenpiirteitä. Niinpä Lehtisten kartanon Henrik Fleming (1584–1650) kertoi muistelmissaan ystävällisestä ja hoivaavasta Ebba-rouvasta, joka huolehti onnettomuuteen joutuneesta pikkupojasta, nimittäin Henrikistä itsestään.

mietoinen

Lehtisten kartanon Henrik Flemingin perhettä Mietoisten koulumuseon nukkekabinetissa vuonna 2012. Hahmot perustuvat Mynämäen kirkossa olevaan epitafiin. Taustalla myös muita Mietoisten ja Mynämäen merkkihenkilöitä.

Henrik oli ilmeisesti 1590-luvun alussa vierailulla Turun linnassa äitinsä Elin Hornin kanssa. Hän loukkaantui linnan pihalla, kun pillastunut hevonen säntäsi häntä kohti, ja joutui joutui luunmurtuman vuoksi sairastamaan kaksi viikkoa. Henrik kertoi tapahtumasta 1620-luvulla pienille lapsilleen, kun hän alkoi kirjoittaa opettavaista ”peiliä” omista kommelluksistaan ja vaaroista, joihin oli pikkupoikana joutunut. Onnettomuus Turun linnassa aloitti hänen muistelmansa, jota säilytetään käsikirjoituksena Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa.

Kun olin pieni poika, matkasin (nyttemmin) autuaasti edesmenneen rakkaan äitini kanssa Turun linnaan, kun hän vieraili (nyttemmin) autuaasti edesmenneen Rouva Ebba Stebockin, vanhan herra Klaus Flemingin puolison luona, joka oli silloin Suomen kenraali. Silloin juoksin äitini luota alas rekien luo, koska matkustin rakkaan siskoni lailla reessä.

Vähän sen jälkeen kun tulin portin ja vallihaudan välille, tuli eräs miespalvelija Herra Klausin tallista, vaunuhevosta ajaen, ja älyttömät ihmiset säikyttivät hevosen, niin että se vauhkoontui ja ryntäsi  hevostemme ja rekiemme joukkoon, siihen missä seisoin. Pitkä reki heittelehti sen perässä ja osui oikeaan reisiluuhuni, joka murtui.

Pieni kun olin, kaaduin ja pyörryin ja jäin lojumaan tielle, mutta Jumala varjeli minua siinä vaarassa, niin että (nyttemmin) autuaasti edesmenneen isäni (nyttemmin) autuaasti edesmenneen kirjuri Henrik Stråbock oli niin uskollinen ja nosti minut nopeasti ylös, heittäen minut nopeasti äitini rekeen, ennen kuin sama vauhkoontunut hevonen tuli takaisin. Samassa hevonen kaatoi hänet kumoon, ja hän jäi pahoin sekä hevosen jalkoihin että reen alle.

Tämän vaaran ja onnettomuuden jälkeen, joka kohdalleni oli tullut, kannettiin minut kuolleeksi luultuna Rouvien saliin, ja lähetettiin hakemaan kaupungista parturia. Minut laitettiin sisar Katarinan vuoteeseen. Kun parturi saapui, selvisi hänelle, missä vamma oli, ja päältäni leikattiin varovaisesti kaikki vaatteet, reisiluu laitettiin paikoilleen ja lastoitettiin. Tämän jouduin kestämään hirveällä kivulla ja tuskalla.

Ja Ebba-rouva oli niin hyvä ja hyveellinen rouva, että hän antoi minun maata linnassa omassa kamarissaan ja osoitti minulle suurta äidillisyyttä monilla hyvillä teoillaan, vaikka (nyttemmin) autuaasti edesmenneet äitini ja isänikin usein tulivat luokseni. He eivät saaneet liikutella minua ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut ja luu jotensakin alkanut taas parantua, ja niin Jumala vähitellen auttoi minua taas armollisesti parantumaan.

Näistä vaarallisista vaiheista tulee minun rakkaiden lasteni muistaa ja oppia, että he eivät tällä tavoin juoksisi rakkaiden vanhempiensa ja hyvien ystäviensä luota, vaan olisivat heidän luonaan, ja että jos heidän on mentävä ulos, ottavat mukaan ystävän, joka voi heitä auttaa ja tukea, ja sitten menevät taas takaisin vanhempiensa luo, eivätkä tällä tavoin jää yksin ulos seuraa ja joudu onnettomuuksiin.

Henrik Fleming jatkaa muistelmissaan samantapaisilla kuvauksilla siitä, miten oli joutua hääjuhlissa tappelijoiden jalkoihin, joutua raivohullun oppineen pahoinpitelemäksi ja hukkua jumalattoman palvelijan kanssa jokeen. Ei ihme, että Henrik mainitsee näiden edesottamustensa yhteydessä äitinsä huolestuneet huokaukset ja rukoukset.

Varsinkin alkupuolella hän muistaa lausua opettavaisia huomioita, mutta kun Fleming pääsee nuorukaiselämänsä kuvauksiin, opettavaisuus hälvenee ja tarina etenee pikemminkin melko huolettomana elämänvaiheiden ja edesottamusten kuvauksena. Muistelmia voi lukea ”opettavaisena peilinä” mutta varsinkin kurkistusikkunana siihen, millaista oli pienen aatelispojan ja nuorukaisen elämä noin neljäsataa vuotta sitten.

Aiheesta myös

Anu Lahtinen, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. SKS, Helsinki 2007.

Samuel Loenbom (toim.), Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet 1768 on julkaissut Henrik Flemingin muistelmat. Alkuperäinen käsikirjoitus on Kungliga biblioteketissa Tukholmassa.

Tuija Tuhkanen, Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi. Henrik Flemingin lahjoitukset Suomen kirkoissa. SKS, Helsinki 2008.



Henrik Flemings memoarer, publicerade i Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet. År 1768, 44-46. 

Emedan jag en liten pojke war, fölgde jag med min Salige käre Moder på Åbo Slott, emedan hon besökte S. Fru Ebba (Stenbock) gamle Herr Clas Flemings, som på den tiden General i Finland war: då lop jag ifrån min Moder förut neder till Slädarna, effter jag tillika med min K. Syster i en Släda åkte, och litet der effter jag nederkom imellan porten och wallen, kom en dräng af  Herr Classes stall körandes med en wangns häst, och huru som skalkaktige folket skrämde hästen, tog han till att skena: Och kom så ibland wåra hästar och slädar, der jag stod, och samme lång-släde slängrade effter och kom mig på min högra lår och det således i mursk afbräkte. Och der jag som liten war föll och bort beswimmade och i wägen låg, gaf Gud lyckan i samma farligheten, att min Salig Faders Skrifwer Henric Stråbock Salig, så trogen war och hastigt i det han mig optog, kastandes mig snällt i min Moders Släda, förr än den samma rasande hästen kom tillbakas, och med samma rände hösten honom omkull och såleds blef han illa både af hästen trampad och af släden krossad.

Effter sådant farligt och olyckeligt, som mig wederfors, blef jag för döder opburen i Salen der Fruarne woro och effter Balberaren till Stan skickadt. Lades jag således i Syster Cathrinas säng [Katarina? Tämännimistä siskoa ei muualla mainita. Voisiko olla Ebban tytär Katarina?]. När Barberaren kom kände han hwar skadan war, och såleds all klädren saktlig ifrån mig skuren blef, och lårpipan igen utsträkt och spjelkad. Så måste jag i stor wärk och sweda der uthålla. Och war Fru Ebba en sådan from och dygdesamer Fru, att hon höllt mig på Slottet i hennes kammar liggandes och mig många stora moderliga wälgerningar bewiste, ändock Min Salige Moder och Fader offta kom till mig, dock fingo de inte röra eller föra mig förr än som 14 dagar förbi war och benen sig något ihopa sättja kunde, och Gud mig sedan småningom till helsan nådeligen förhalp. Af denna farligheten skall mine k. Barn wara warnadt och underwist, att de såleds icke skulle löpa ifrån des k. Föräldrar och gode wänner, utan wara hos dem tillstäds, och när de behöfwa att gå ut, taga en wän med sig, deraf de hjelp och annat bistånd hafwa kunna, och sedan gå igen in till dess Föräldrar, och icke såleds med allonedt blifwa ute ibland sådane gemen parti och komma på olycka.

Mera information: Anu Lahtinen, Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming 1470-1620, SLS – Atlantis 2009.

 

 

Spes farmaciae – farmasian toivot

Käsittämätöntä kyllä (vastahan se oli eilen jne.), on näköjään kulunut 20 vuotta siitä, kun yhdessä Touko Issakaisen kanssa kirjoittamani Spes farmaciae (farmasian toivot, 1998), Yliopiston farmasiakunnan historia, näki päivänvalon. Tämä muistui mieleeni, kun huomasin, että tällä viikolla (15.2.) oli Sipin päivä – farmasian opetuksen ja farmasian opiskelijoiden kannalta tärkeän Sipi Siintolan (1885-1953) nimipäivä. Samalla siis on myös Yliopiston farmasiakunnan 130-vuotisjuhlavuosi.

Oma ainejärjestöni on tietysti Kritiikki ry. (tänä vuonna 60 vuotta, muistakaa osallistua tabula gratulatoriaan!), mutta ehdin oikeastaan ensin aktiivisemmin historiankirjoittajana perehtyä YFK:hon ennen kuin aloitin urani Kritiikin kopo-vastaavana ja pj:nä. Vuosina 1996-1998 kirjoitin ja toimitin Touko Issakaisen kanssa paitsi Yliopiston farmasiakunnan, myös Farmasian laitoksen (nykyään Farmasian tiedekunta) historian Fiat lege artis (1997). Kaksoisjulkaisua tehdessä tulivat tutuiksi niin YFK:n toimisto, Helsingin yliopiston arkisto kuin farmasian laitos upouusine tiloineen Viikin kampuksella.

Yliopistollinen farmasian opetus oli pitkään järjestetty eri tavalla kuin ”tavallinen” yliopisto-opetus. Tutkintoon ei vielä ennen II maailmansotaa edellytetty ylioppilastutkintoa, ja sekä farmaseutti- että proviisoritutkinnossa keskeistä oli apteekkiharjoittelu. Jo 1800-luvulla kuitenkin vakiintui käytäntö, jonka mukaisesti proviisorialan opiskelijat suorittivat laboratorio-opintoja Helsingin yliopiston kemian laboratoriossa. Vähitellen tämä opetus eriytyi farmasian opetukseksi.

Farmasiakunnan ja farmasian opetuksen historiassa tärkeä hahmo on Sipi Siintola, joka tuki alan kehittymistä ja opiskelijoiden toimintaa tavattomalla omistautumisella. Siintolan merkitys oli sitäkin tärkeämpi, kun 1930-1950 -lukujen farmasian yksikössä muilla johtavilla opettajilla ei aina ollut aikaa tai mielenkiintoa ajatella opetusta tai opiskelijoiden parasta. Vähän ennen kuolemaansa Sipi Siintola perusti nimikkorahaston, jonka tuotoilla YFK aikoinaan lahjoitti Helsingin yliopistolle biofarmasian professuurin.

6475 . N158568

Hietaniemen kappelin edusta, apteekkari Sipi Siintolan (e. Ilén, s. 9.4.1885, k. 16.2.1953) hautajaiset, hautasaatto. Valokuvaaja Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo. Etualalla näyttää olevan Yliopiston farmasiakunnan lippu. https://www.finna.fi/Cover/Show?id=hkm.HKMS000005%3Akm0000lslr&index=0&size=master

Havainto Siintolan merkittävästä vaikutuksesta johti allekirjoittaneen aloittavan historiantutkijan mielessä pieneen painajaiseenkin, sillä muistan yhä elävästi, että alkuvuodesta 1997 Sipi ilmestyi unessa lukemaan olkapääni yli siihen mennessä kirjoittamaani farmasian historiaa ja pudisteli kriittisesti päätään. Tomerruin siitä herättyäni tuumimaan, että minähän kirjoitan mitä itse parhaaksi näen.

Kirjoitin kyllä joka tapauksessa oman osuuteni Sipi Siintolaa kiitollisena muistaen. Hänen apunsa tuntui vielä haudan takaakin, sillä YFK:n arkistoista löytyi hänen juhlapuheensa, jonka avulla saimme uudelleenajoitettua YFK:n, silloin Farmasiankandidaattiklubin, ensimmäisen toimintavuoden. Tuon hankkeen aikana kokosin myös farmasia-alan naisistumista käsittelevän aineiston, joka on odottanut realisoitumistaan tutkimukseksi. Ehkä kohta pian, jos kustantaja osoittautuu myötämieliseksi.

Kirjoitin farmasian historiaan liittyen hiljattain myös toisen blogitekstin, jossa aiheena on ennen kaikkea tieteentekijöiden sekä kansallisen ja kansainvälisen tieteentekemisen haasteet poliittisesti kireinä aikoina: Tutkijat tuuliajolla.

 

Nordic Childhood, Finland – Hyvinkää, 1700-1870

9781138294226

Book cover of the recent volume Nordic Childhoods 1700–1960 From Folk Beliefs to Pippi Longstocking. Edited by Reidar Aasgaard, Marcia Bunge, Merethe Roos – Routledge, including ”Education of children in rural Finland: the roles of homes, churches, and manor houses” by Anu Lahtinen
https://www.routledge.com/Nordic-Childhoods-17001960-From-Folk-Beliefs-to-Pippi-Longstocking/Aasgaard-Bunge-Roos/p/book/9781138294226

From the home page of the publisher:

This volume strengthens interest and research in the fields of both Childhood Studies and Nordic Studies by exploring conceptions of children and childhood in the Nordic countries (Denmark, Finland, Iceland, Norway, and Sweden). … the book offers a fresh and substantive contribution to the history of childhood in the Nordic countries between 1700 and 1960. The volume also helps readers trace the historical roots of the internationally recognized practices and policies regarding child welfare within the Nordic countries today and prompts readers from any country to reflect on their own conceptions of and commitments to children.

Nordic Childhoods 1700–1960 From Folk Beliefs to Pippi Longstocking. Edited by Reidar Aasgaard, Marcia Bunge, Merethe Roos – Routledge, including ”Education of children in rural Finland: the roles of homes, churches, and manor houses” by Anu Lahtinen

https://www.routledge.com/Nordic-Childhoods-17001960-From-Folk-Beliefs-to-Pippi-Longstocking/Aasgaard-Bunge-Roos/p/book/9781138294226

Tutkijat tuuliajolla?

Britanniassa on kuluneella viikolla  herättänyt hämminkiä uutinen, että sata EU-kansalaista, heidän joukossaan historioitsija Eva Johanna Holmberg, ovat saaneet kehotuksen poistua Britanniasta, vieläpä varsin ripeässä järjestyksessä – huolimatta EU-maan kansalaisuudesta, työpaikasta, perhesuhteista tai muista yksityiskohdista. Tylynsävyinen kirje näytti toteuttavan pahimmat pelot siitä, että Brexit johtaisi EU-maiden kansalaisten mielivaltaiseen kohteluun. Kun asia nousi julkisuuteen, ministeriö ilmoitti kirjeiden lähteneen erehdyksessä, ja tapahtunutta on nyt koetettu hyvitellä.

Peter Frankopan on Evening Standardissa (Foreign scholars should receive letters of welcome, not rejection) muistutellut mieliin 1930-luvun ja sen, miten Saksa vuonna 1933 vei melko vähällä hälyllä läpi lakimuutoksen, joka syrjäytti juutalaistaustaiset tieteentekijät yliopistosta. Francopan totesi, että 1930-luvun Britannia tarttui tilaisuuteen ja rekrytoi lupaavia tutkijoita Manner-Euroopasta (myös muita kuin juutalaisia tai Saksassa asuneita), kun taas nyt suuntaus näytti olevan toisenlainen.

Vuoden 1933 asetus palautti mieleeni, että kun kirjoitin YFK:n 110-vuotishistoriaa vuonna 1997, tutustuin vuosikymmeniä koskemattomina lojuneisiin vanhoihin papereihin ja löysin saksankielisen kirjeen, joka oli päivätty Berliinissä neljäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1934. Berliiniläinen dosentti Maximilian Ehrenstein osoitti kirjeensä Helsingin yliopiston farmaseuttisen oppilaitoksen johtajalle, apulaisprofessori Jim Östlingille. Hän tiedusteli, löytyisikö hänelle Suomesta tutkijanpaikkaa. Selitys on koruton:

” — daß mein Großvater väterlicherseits Jude gewesen ist, ich bin demnach im Sinne der deutschen Gesetze nicht rein arisch. Ich kann daher meine Lehrtätigkeit in der Universität Berlin nicht fortsetzen.”

Ehrenstein oli määritelty juutalaiseksi, koska hänen isoisänsä oli isän puolelta ollut juutalainen. 1930-luvun kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä juutalaiset kuuluivat ryhmiin, joille sälytettiin vastuu niin Saksan sotatappiosta vuonna 1918 kuin vuoden 1929 taloudellisesta romahduksestakin. Niinpä 35-vuotiaan dosentti Maximilian Ehrensteininkaan ei auttanut vedota tieteellisiin ansioihinsa tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Hänellä oli väärät esi-isät, joten se siitä.

Ehrensteinin tieteellinen ansioluettelo vaikuttaa sangen lupaavalta. Hän oli työskennellyt tunnetun saksalaisen professori H. Thomsin laboratoriossa. Ehrensteinin saavutuksista mainitaan eräässä kirja-arviossa muun muassa näin (samalla tiettyjä nykytutkimuksen käytäntöjä sivuten):

Maximilian Ehrenstein’s (1899-1968) spadework, a person who, for the first time, managed to remove the C19 between the A and B rings of the steroidskeleton, a feat which nowadays would never have been published due to lack of reproducability… (Hubert Rehmin kirja-arvio teoksesta In Retrospect: From the Pill to the Pen)

Olisiko Ehrenstein tahtonut asettua vaatimattomaan helsinkiläiseen, opiskelijoiden kansoittamaan farmaseuttiseen laboratorioon? Elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein siirtyi USA:han ja osallistui siellä tärkeisiin tutkimushankkeisiin. (Aikoinaan löytämieni elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein oli ihaillut Saksan uutta johtajaa ja oli ymmällään siitä, ettei saanut olla mukana rakentamassa kolmatta valtakuntaa.) Hyödyn keräsi sillä välin siis Yhdysvallat, ei kylmäkylkinen Saksa tai vähävarainen suomalainen tiedeyhteisö.

Kirjoitin aiheesta 1990-luvun lopulla farmasian opiskelijoiden ainejärjestölehdessä MDS:ssä ja pohdin tuolloin: ”Mitä takeita meillä on siitä, ettei vastaavaa voisi tapahtua uudelleen Euroopassa – historian karusta opetuksesta huolimatta?” Historioitsija joutuu yhtaikaa olemaan varovainen rinnastusten kanssa ja toisaalta tiedostamaan, että asiat voivat, kun niikseen tulee, ottaa hallitsemattomia suuntia. Viimeviikkoiset ”sata kirjettä EU-kansalaisille” eivät nyt varsinaisesti rauhoittaneet sen paremmin tieteentekijöiden kuin muidenkaan asianomaisten tunnelmia.

Kirjoittaja on julkaissut farmasian opetusta ja opiskelijaelämää käsittelevät julkaisut Fiat lege artis (1997) sekä Spes farmaciae (1998) yhdessä Touko Issakaisen kanssa. Ks. myös myöhempi bloggaus Spes farmaciae.

 

 

 

« Older entries