Kemia ja naiset

Yle esitti äskettäin elokuvan Tyttö kuunsillalta (1953). Olen nähnyt sen joskus aiemminkin, mutta koska olin juuri viimeistellyt teoksen naistutkijosta ja erityisesti naisprofessoreista, kiinnitin nyt erityisesti huomiota sankarittaren tieteelliseen uraan.

Ansa Ikonen esittää kemian tohtoria, joka on kaiken huipuksi juuri saamassa ylimääräisen (henkilökohtaisen) professuurin ja päälle miljoonan apurahan (ok, inflaatio oli kovaa, vastaa nykyistä tohtori/dosenttitason vuoden, puolentoista tutkimusapurahaa). Samaan aikaan kuitenkin huomiota vie myös ”plutokraattisen romanttinen ruusulähetys”, sillä nuoruudenrakastettu Joel Rinne on hurmaantunut Ansan puhelinsoitoista.

Kemian naistutkijoita on myös muualla kotimaisessa fiktiossa. Kirjailija Helvi Hämäläisen romaanissa Velvoitus (1942) , jossa tutkija Hanna Lehtoniemi pitää velvoituksen ohjaamana kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle. Teoksesta lisää aiemmassa blogitekstissäni: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Millainen oli naisten tosiasiallinen osuus kemian tieteentekijöinä? Alalla on itse asiassa varhaisia tutkijoita, jo ensimmäinen suomalainen naispuolinen väittelijä oli kemian alalta: tämä Lydia Sesemann väitteli Zürichin yliopistossa vuonna 1874. Kemisti FT Signe Malmgren haki Helsingin yliopistossa avattua toista kemian professuuria 1908.

Elokuvan ilmestyessä oli kemian apulaisprofessorina Nobel-ehdokkaaksikin päässyt Salli Eskola, mutta pikaisesti muistellen ensimmäinen naispuolinen kemian alan professori oli 1976 henkilökohtaisen, ylimääräisen biokemian professuurin saanut Ulla Hamberg. (Ylimääräinen professuuri on sellainen, johon ei nimetä jatkajaa professorin jäätyä eläkkeelle.)

Varsinaiseksi kemian professoriksi valittiin 1980-luvulla Marja-Liisa Riekkola, joka palasi ulkomilta hoitmaan vt. professorin tehtäviä 1984-1987 ja jatkoi sitten vakinaisena. Kemian tieteenalalta on ilmestynyt hyvä juttusarja tieteenalan naisista, joten Riekkolan ja monien muidenkin tärkeiden naiskemistien työstä löytää lisätietoa artikkelisarjassa Naiset ja Kemia: https://suomalaistenkemistienseura.fi/naiset-ja-kemia/

Ansa Ikosen sankaritarhahmon kaltaisia kemistejä on siis ollut Suomessa elokuvan ilmestyessä ja aiemminkin. Erityisesti professuurit olivat kuitenkin pitkään tällä, kuten monilla muillakin aloilla, naisten ulottumattomissa. Naisprofessoreja oli 1950-luvun alussa kourallinen, ja tilanne muuttui melko hitaasti 1900-luvun loppu lähestyttessä. Tästä ja monista muista aiheista lisää teoksessa Proffapoluilla (ilmestymispäivä 8.3.)

Millainen on ollut suomalaisten tutkijanaisten tie? Miten he nousivat ensimmäisiin akateemisiin virkoihin? Millaisia ovat nykyajan urapolut? Anu Lahtisen ja Tuula Vainikaisen teos Proffapoluilla (Avain, ilmestymispäivä 8.3.) valottaa aihetta: https://avain.net/search.php?search=proffapoluilla

Elokuvatiedot: https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_123414

Kiinnostavia tuoreita muistelmia varhaisista naispuolisista professoreista: https://www.tieteessatapahtuu.fi/numerot/1-2022/irma-rantavaara-oppiaineensa-uudistaja

Naisten tiet yliopistossa

Millainen on ollut suomalaisten tutkijanaisten tie? Miten he nousivat ensimmäisiin akateemisiin virkoihin? Millaisia ovat nykyajan urapolut? Anu Lahtisen ja Tuula Vainikaisen teos Proffapoluilla (Avain, ilmestymispäivä 8.3.) valottaa aihetta: https://avain.net/search.php?search=proffapoluilla

TARJOUS 22.5. ASTI! Proffapoluilla-kirjamme on tilattavissa erikoishintaan 25 euroa koodilla PROFFA, joka syötetään kassalla Avaimen verkkokaupassa (http://avain.net).

Päivittyvä lista kirja-arvioista ja muista kirjaan liittyvistä jutuista:
”Naisen tie tieteen huipulle on kivinen”, Helena Pilke, Agricolaverkko 27.4.2022
https://agricolaverkko.fi/review/naisen-tie-tieteen-huipulle-on-kivinen/

Tiedenaisten urapoluilla voi edelleen kompastua äitiprofessorin, kahvinkeittäjän ja yleissihteerin velvollisuuksiin. Anu Lahtisen blogipuheenvuoro Taideyliopiston historiafoorumin blogissa 9.5.2022
https://blogit.uniarts.fi/en/post/piikasesta-professoriksi-tai-painvastoin/
Kirjavinkkaus-esittely, Antti Koskinen 12.4.2022
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/proffapoluilla-tutkittua-ja-koettua-tiedenaisten-elamasta/

Suomalaisten naisten tie tieteen huipulle on ollut mutkikas. Vielä 1900-luvun alussa naisten oli anottava vapautusta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan yliopistossa, ja matkalla tohtoriksi, dosentiksi tai professoriksi oli monta kivikkoa.


Ensimmäinen suomalainen naisprofessori oli historian professori Alma Söderhjelm Åbo Akademissa 1920-luvulla. 2020-luvulla naisten osuus professuureista on edelleen vain kolmannes. Vaikka tänäkin keväänä olemme kuulleet uutisia uusista rehtorien ja tieteellisten johtajien nimityksistä, taivallettavaa riittää. Varsinkin luonnontieteellisten ja teknillisten alojen professuureissa naiset ovat selkeästi vähemmistönä tai puuttuvat kokonaan. Yliopistojen ykkösrehtoreista vain 18 prosenttia on naisia.

Eri tieteenalojen ensimmäiset tunnetaan, mutta mitä tapahtui heidän jälkeensä? Useilla tieteenaloilla ensimmäisen naisprofessorin jälkeen on voinut kulua kymmeniä vuosia ennen kuin seuraava nainen on edennyt samaan asemaan. Syvälle piintyneet asenteet ja epätasa-arvoiset käytännöt on hyvä tunnistaa ja tiedostaa. Tieteen lasikatot tai mustat aukot eivät synny sattumalta.

Proffapoluilla -kirjan kirjoittajat selvittivät naisten asemaa yliopistossa ja kokosivat 160 naisprofessorin kokemuksia urapolustaan. Vähättely, ansioiden ohittaminen ja moninkertaiset pätevyysodotukset ovat tuttuja monille.

Vastapainoksi moni on voinut kokea kollegiaalista yhteistyötä ja saanut tukea ja kannustusta lähipiiristä. Oman perheen, kollegojen, innostavien opiskelijoiden ja uskoa valavien ohjaajien tuki on korvaamatonta. Lopulta eräs tärkeimmistä eteenpäin vievistä tekijöistä on se, että löytyy niitä, jotka näkevät osaamisen ja luottavat tutkijan mahdollisuuksiin ja kehittymiseen.

FM Tuula Vainikainen on pitkän linjan tiedeviestijä ja tietokirjailija. Dosentti Anu Lahtinen on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Teos tarjoaa vertaistukea ja oivalluksia akateemisille urapolulle yliopistoissa.

Julkistustilaisuuden tiedote: https://www.sttinfo.fi/tiedote/kutsu-julkistamistilaisuuteen-laura-kolbe-keho-ja-anu-lahtinen-tuula-vainikainen-proffapoluilla?publisherId=64608824&releaseId=69933493

Äiti ja poika

Kuningatar Margareetan hautamuistomerkki Roskilden katedraalissa. Kuva: Anu Lahtinen 2007.

Osallistuin 25 vuotta sitten pohjoismaiseen opiskelijakonferenssiin, jonne useakin osanottaja oli kirjoittanut tutkielman Kuningatar Margareetasta. Tanskalaisten opiskelijoiden mielestä Margareeta oli hyvä hallitsija, joka ei edustanut mitään tanskalaisen ylivallan tavoittelua; ruotsalaiset ja suomalaiset eivät olleet ihan samaa mieltä vaan muistelivat syitä, joiden vuoksi Ruotsi myöhemmin irtautui unoniyhteydestä. Margareeta on joka tapauksessa kiistatta ollut tärkeä poliittinen vaikuttaja, ja hänen aikanaan syntynyt ns. Kalmarin unioni nautti rauhasta unionikuningattaren valtakauden ajan. Ottopoika ja kruununperijä Erik Pommerilaisen aikana alkoi mennä huonommin.

Elokuva ”Margareeta, Pohjolan kuningatar” tarttuu tähän merkkihahmoon ja tarkastelee hänen elämäänsä erään kuuluisan huijaritarinan näkökulmasta. 1400-luvun alussa nimittäin ilmaantui mies, joka väitti olevansa vankeudessa pidetty kuningattaren poika, Olof Håkansson, jota oli luultu kuolleeksi. Kuningattarella oli kuitenkin jo uusi kruununperijä, ottopoika Erik. Elokuvassa molemmat vetoavat unionikuningattareen äitinään. Oikeasti huijari oli huijari, mutta elokuvan kantavaksi teemaksi on valittu valtapeli, jonka seurauksena oikea poika on onnistuttu pitämään vankeudessa. Kuninkaaksi itseään väittävän ihmisraunion ilmaantuminen keskelle unionin armeijasuunnitelmia ja kuningas Erikin avioliittoneuvotteluja uhkaa sekoittaa tilanteen.

Mutta miten Margareeta oli päätynyt valta-asemaansa ja millainen oli pohjoismaisen unionin tilanne historian valossa? Kerron seuraavassa lyhyesti Margareetan omasta lapsuudesta ja tiestä unionikuningattareksi, palaan sen jälkeen elokuvaan ja sen tapahtumiin.

Sijaishallitsijasta ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”

Margaretan lapsuus ei antanut välittömästi viitteitä loistavasta tulevaisuudesta, vaikka toki hallitsijaperheen lapsi sai ihan hyvät lähtökohdat elämäänsä. Hän oli mahtavan ja häikäilemättömän kuningas Valdemar Atterdagin kuudes ja nuorin lapsi, joka syntyi vuonna 1353. Perhe odotti tuolloin, että isoveli Kristofferista tulisi kuningas, myöhemmin kruunua soviteltiin siskonpoika Albrekt Mecklenburgilaiselle. Toisin kuitenkin kävi. Margareta kihlattiin jo varhain Norjan kuningas Håkanille. Sopimusta tekevät kuningasisät Magnus ja Valdemar sopivat, että Valdemar auttaisi Magnusta nujertamaan oman poikansa Erikin. Kymmenvuotiaana Margareeta saapui Norjan hoviin, Pyhän Birgitan tyttären kasvatettavaksi.

Kuusitoistavuotiaana Margareta aloitti yhteiselämän aviomiehensä kanssa. Håkan joutui hallintotehtävissään matkustamaan kauas, ja nuori kuningatar sai kannettavakseen paljon vastuuta. Perheen poika, 5-vuotias Olof, valittiin vuonna 1375 Valdemarin jälkeen Tanskan kuninkaaksi, ja tämän jälkeen Margareeta asui Tanskassa poikansa sijaishallitsijana, hänen kuningaspuolisonsa Håkan taas asui Norjassa. Håkan kuoli 1380, ja nyt Margareeta hallitsi poikansa sijaisena sekä Tanskaa että Norjaa.

Kun poika Olof sitten vuonna 1387 kuoli, Margareeta ei enää voinut edustaa häntä, ja hänen asemansa hallitsijana oli uhattuna. Nopeasti Margareta kuitenkin onnistunut valituttamaan itsensä sekä Tanskan että Norjan ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”. Vähän myöhemmin hän liittoutui myös ruotsalaisen ylimystön kanssa, ja hänen joukkonsa löivät valtaa tavoitelleen Margareetan sisarenpojan, Albrekt Mecklenburgilaisen. Margareeta lujitti valtansa adoptoimalla kruununperijäksi sisarensa tyttärenpojan, Bogislavin (kruunattuna Erik, lisänimeltä Pommerilainen).

Keskiajalla todettiin aivan suoraan, että oli hyviä puolia siinä, että valtaistuimella oli lapsi, koska viisaat johtajat saattoivat hallita hänen nimissään. Jo aiemmin norjalanen Ingeborg oli ollut pitkään pienen poikansa sijaishallitsijana. Myös Margareetaa seuranneille kuningattarille Filipalle ja Dorothealle oli varattu oikeus toimia holhoojahallitsijoina, mikäli he jäisivät leskiksi poikiensa ollessa alaikäisiä.

Äidin auktoriteetti näkyi myös Margareetan kielenkäytössä. Hän antoi pojalleen muun muassa seuraavat ohjeet: ”Jos joku pyytää kuninkaalta kirjallisia vahvistuksia tuomioista, jotka on annettu, tulee kuninkaan sanoa, ettei hän tiedä, mitä tuomioita on annettu, ja viivytellä asian kanssa mahdollisimman pitkään. Ja kun kuningas ei enää voi viivytellä, tulee hänen sanoa, että asia ratkaistaan niin pian kuin hänen äitinsä saapuu paikalle.” Margareeta ehkä sai aikaan rauhan, mutta hän oli myös vallankäyttäjänä määrätietoinen ja saattoi vältellä kirjallisten sitoumusten antamista – tällöin ei voitu suoraan syyttää lupausten pettämisestäkään.

Elokuvan Margareeta

Miten elokuva sitten kuvaa Margareetaa? Hän on arvovaltainen ja käskemään tottunut nainen, joka haluaa rauhaa. Onko tässä vähän romantisoitu tai alleviivattu ajatus naisen rauhantahtoisuudesta – ehkä hitusen, mutta Margareetahan kyllä saikin aikaan melko tasaiset olot, kun siihen asti edellisten sukupolvien kuninkaat ja kuninkaanpojat olivat tappaneet toisiaan ja veljiään mennen tullen. (Katsokaapa esim. Håtunaleken tai Nyköpings gästabud.) Margareeta säilyttää malttinsa ja puhuu vähäeleisesti aristokraatit puolelleen; ja omapäisille hän osoittaa, ettei kannata asettua haukan saaliiksi.

Odottamatta ilmaantuu rujo mies, joka väittää olleensa 15 vuotta vankeudessa ja joka kutsuu itseään kuningas Olofiksi. Historiallisesti ottaen monenlaisia huijari-kuninkaallisia on nähty – 1300-luvun alussa Bergeniin saapui harmaantunut nainen, joka väitti olevansa kuolleeksi luultu prinsessa Margareta, Norjan neito ja kuningas Erikin tytär, ja jota kerrotaan kunnioitetun pyhimyksenä senkin jälkeen, kun hänet oli huijarina poltettu roviolla.

Margareetan aikana kuninkaana esiintynyt Olof vaikuttaa silkalta huijarilta, mutta reilu sata vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan haastanut ja kuolemaan tuomittu ”Taalainmaan junkkari” (Dalajunkern) Nils Sture saattoi ehkä ollakin aiemman valtionhoitaja Sten Sturen ja hänen leskensä Kristina Gyllenstiernan poika. (Ehkä, mahdollisesti.) Henkilöllisyyden todistaminen ei menneinä aikoina ollut aivan yksinkertaista, ei myöskään sen varmistaminen, että joku oli kuollut. (Vuonna 1550 Tukholmassa teloitettiin Knut-niminen mies, joka oli esiintynyt kuningattaren sisarenpoikana (olisi ollut Ebba Stenbockin veli) ja onnistunut toistuvasti esiintymään kuninkaan edustajana, varastamaan ja huijaamaan ihmisiä. Aina joku uskoi.)

Elokuvan tarina ei ole kirjaimellisesti totta, mutta on se totta siinä mielessä, että kyse on keskiajan hovimaailmasta, jossa voi joutua uhraamaan mitä tahansa ja kenet tahansa. Margareeta pitää arvossa unionia ja rauhan turvaamista, mutta henkilökohtainen hinta on kova. Tarina tarjoaa monia tilannekuvia, joissa tulee näkyväksi valtapolitiikan raadollisuus ja alituinen valppaus – lopulta kehenkään ei voi luottaa, ja tämän oppiminen on osa hallitsijaksi kasvamista. Miljööt ovat minun silmääni suhteellisen uskottavia, vaikka teollisia ikkunaruutuja ja lattiatiiliä taitaa välillä vilahdella; hahmot ovat sopivan ryttyisiä ja arpisia. Valtahierarkioita ja kirkon merkitystä olisi toki voinut pohtia vähän hienovireisemminkin, ja pituudesta olisi saanut helposti vartin pois.

Pisteet siitä, että elokuvan tulokulma on valtapolitiikka sekä äiti-lapsi -suhteet, ei romanttinen rakkaus. Marilyn French on tainnut korostaa lasten merkitystä naisten elämässä, ja valta-asemassa olevan naisen elämässä oma poika, tarvittaessa adoptoitu poika – vävykin saattoi kelvata – oli tärkeä liittolainen, mutta myös mahdollinen vastustaja.

Sekalaista

Muuten kiitämme: monikielisyyttä, ratsastuskuvauksia – juuri joulukuussa keskustelin norjalaiskollegojen kanssa matkareiteistä keskiajan Norjan ja Tanskan välillä – valaistusratkaisuja ja taustan himmennystä, jotka toimivat miljöiden kanssa; lapsimorsian-problematiikan kuljettamista mukana mutta ei liian retostelevasti.

Moitimme: Turhan selväpiirteisesti ajatellut kansallisvaltiot, eestaas loppuratkaisua arpova juonenkuljetus – jonkun käänteen olisi voinut jättää pois; pappi, joka näkee ennalta Margareetan kyvyt ja raivaa esteet hänen tieltään. Kirjeet olivat liian isolla paperilla ja liian isolla käsialalla – tuntui tuhlaukselta. Tai ehkä tanskalaisilla oli varaa käyttää papereita runsaammin kuin ruotsalaisilla…

Ambivalentti suhtautuminen: viittaukset naisrauhaan (naisrauha oli oikea asia, mutta tässa ehkä vähän allevivattu – toisaalta plussaa siitä, että elokuva välttää kliseisimmät naistrauma -kuvastot); tolkun ihmisiin, unioniin, Eurooppaan, yhteiseen armeijaan; Suomen täydellinen puuttuminen; hyvin olisi johonkin nurkkaan sopinut Pommerista Tanskan kautta, Margaretan suosikkina, Suomeen laamanniksi päätynyt ritari Klaus Fleming (vanhin niistä).

Ainakin jos on koko päivän kirjoittanut artikkelia 1500-luvun aatelisnaisesta ja siitä, myikö hän lastensa tulevaisuuden kuninkaan pelastamiseksi, niin hyvin vetoaa tematiikka ja ongelmakohdat. Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun on saatavilla historiallista draamaa, jossa valtaa käyttävä nainen joutuu käymään läpi sieluntaisteluita komeassa miljöössä, dramaattisen musiikin soidessa.

Episodin elokuva-arvio: https://www.episodi.fi/elok…/margareeta-pohjolan-kuningatar/

Lisää tietoa alkukohtauksen verilöylystä, Alussahan isä-Valdemar on teurastanut Gotlannin, siellä on museossa osa jäännöksistä. https://kaponieeri.blogspot.com/2012/12/visby-1361.html (en usko, että Margareta oli siellä, mutta ehkä kohtauksen voi ottaa vähän unenomaisena)

Kirjoittaja on julkaissut aiheeseen liittyen mm. kirjan Pohjolan Prinsessat (Atena 2009). Kuningasvallasta Pohjolassa kertovat myös mm. hänen artikkelinsa uudessa kirjassa Kuninkaallisen mahdin näyttämöt (Sigillum 2021). https://www.sigillum.fi/tuote/kuninkaallisen-mahdin-nayttamot-pohjoismaiset-paalinnat/

Kaikkien maiden ammattilaiset… Paikallisen lakon kansainvälinen puolustus

Ilmestynyt alun perin Hyvinkää-blogissani https://hyuffwingae.wordpress.com/2022/02/03/kansainvalista-tukea-lakolle/

Viime päivinä on uutisoitu paperiteollisuuden lakosta ja sen kotimaisista tukitoimista sekä kansainvälisestäkin tuesta. Kansainvälistä tukea on tullut aiemminkin – hyvinkääläisenä esimerkkinä olen viime vuosina tutkinut Hyvinkään Villatehtaan lakon 1928 taustatukijoita.

Pohjoismainen kutomatyöläisten edunvalvonta kehittyi ja voimistui 1920-luvulla, ja liittojen jäsenet sitoutuivat myös merkittävään taloudelliseen tukeen. 1920-luvulla suomalaiset tukivat ensin Norjan kutomotyöläisten laajaa lakkoa, sitten vuonna 1928 pohjoismaiset liitot käytännössä rahoittivat suurimman osan Hyvinkään kutomotyöläisten lakosta ja lakkolaisille maksetuista avustuksista.

Samaan aikaan ammattiliitot kipuilivat suhteessaan Neuvostoliittoon sekä kommunistien ja sosialidemokraattien eri suuntiin vetäviin kansainvälisiin ryhmittymiin. Hyvinkään lakon jälkipuinnissa kutomotyöläisten liitto päätyi Sosialidemokraattien linjoille ja ottamaan etäisyyttä kommunisteista. (Muuten jos nykypäivän poliittinen vastakkainasettelu huolestuttaa, katsokaapa Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta, miten vasemmisto, oikeisto ja molempien ryhmittymien eri puolueet nimittelivät, parjasivat ja syyttelivät toisiaan ristiin rastiin sotienvälisenä aikana.)

Olen aiemminkin tarkastellut maaliskuusta loppusyksyyn 1928 jatkunutta lakkoa sekä blogissa https://hyuffwingae.wordpress.com/2018/02/27/hyvinkaan-lakko-90-vuotta-sitten/ että Työväentutkimus 2018 -julkaisussa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/274083 . Ennen pandemian alkua tavoitteeni oli matkustaa pohjoismaisiin arkistoihin lukemaan esimerkiksi Kööpenhaminassa sijainneen sihteeristön lähteitä, ja toivon, että pääsen tähän tavoitteeseen kesemmällä. Viime vuodet kirjoitustyö on edennyt kuitenkin kotimaisten ja digitoitujen aineistojen varassa.

Hyvinkään lakon paikallisia, liittotyön kansallisia (toimisto Tampereella) sekä lakkotuen pohjoismaisia yhteyksiä tutkiessa näkyi selvästi, että paikalliset lakkolaiset, liiton toimitsijat ja kansainvälinen sihteeristö toivat mukaan oman näkökulmansa ja resurssinsa, mutta myös osin ristiriitaiset vaatimuksensa. Viestintä Hyvinkään lakosta kulki paljolti Tampereen sihteeristön kautta, käännöksinä, ja ulkomailla työskennellyt August Lindell oli siellä tärkeä tulkki pohjoimaisen ja paikallisen ammattijärjestötoiminnan välillä. Kutomotyöläiset järjestivät myös kansainvälisiä liittotapaamisia.

Kansan Lehti uutisoi 4.2.1930 Tampereella järjestetystä pohjoismaisesta kutomoteollisuuden konferenssista. August Lindellin kautta liitto sai paljon näkyvyyttä tamperelaisessa Kansan lehdessä. Kuva Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta.

Pohjoismaisen yhteistyön aktiivisista toimijoista erottuu ryhmä miehiä, joista osa oli mukana jo 1910-luvun taitteessa ja edelleen 1930-luvun alkaessa. Naispuolisiakin edustajia oli, mutta he olivat liiton toiminnassa vähemmistönä, vaikka naiset olivat alalla työntekijöinä enemmistönä. Kussakin maassa oli omat pitkäaikaiset pohjoismaiset yhteyshenkilönsä, joiden nimet toistuivat kokouspöytäkirjoissa ja konferenssiuutisissa. Aktiivisten liittotoimijoiden suunnalla oli tapahtumassa sukupolvenvaihdos, sillä niin Lindell kuin Ruotsin pitkäikainen yhteyshenkilö Gustaf Janzén menehtyivät vuosikymmenen taitteessa. 1920-luvun aktiivinen edunvalvonta vaihtuikin 1930-luvun kiristyneempiin taloudellisiin ja poliittisiin tunnelmiin.

Artikkeli ”Taistelua on tarmokkaasti avustettava.” Kutomatyöläisten pohjoismainen yhteistyö 1920-luvulla on luettavissa vuosikirjassa Työväentutkimus 2021 os.
https://journal.fi/tyovaentutkimus/issue/view/7979/1334 Artikkelia tehdessä en valitettavasti onnistunut saamaan haaviini Katja Korhosen tutkielmaa naisista kahdessa Kutomateollisuustyöväen liiton ammattiosastossa 1930-luvulla. Vaikka artikkeli ei käsittele Hyvinkäätä, naisvaltaisen alan liitto ja sen toiminta avautuu Korhosen tutkielmassa kiinnostavasti. https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17214

Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

Strugatski-efekti

… hänen valtava työnsä – Gluhovin siis – jota varten hän oli kerännyt aineistoa lähes kymmenen vuotta, oli nyt menossa jorpakkoon, ja syynä oli erittäin merkillinen idiosynkrasia, joka äkkiä oli paljastunut Gluhocissa. Nimittäin: Gluhovin tarvitsi vain istuutua kirjoittamaan tuota tutkimustaan, kun hänen päätään alkoi hirvittävästi särkeä, oksenteluun ja pyörtymiseen saakka…
– Silti hän pystyi aivan hyvin ajattelemaan työtään, Zahar jatkoi, – lukemaan aineistoja, jopa käsittääkseni kertomaan siitä… Sitä minä tosin en muista, valehtelematta paras… Mutta kirjoittaminen oli mahdotonta.

Tuntuuko joskus että työ ei etene vaan vastoinkäymiset kasaantuvat? Tietokone hajoaa juuri, kun tutkimus- tai kirjoitushanke lähestyy loppuaan. Perheenjäsenet sairastuvat konferenssimatkan alla. Arkistoaineisto päätyy konservoitavaksi tai digitointivarastoon juuri kun sitä eniten tarvitsisi. Kirjaston aineistoa ei remontin takia voida lainata ulos.

Miljardi vuotta ennen maailmanloppua ilmestyi Esa Adrianin suomentamana vuonna 1981.

Arkadi ja Boris Strugatskin romaanissa Miljardi vuotta ennen maailmanloppua (1976-1977, suom. 1981) ongelmat ovat vielä himpun verran isompia. Asuntoihin ilmestyy kutsumatta räyhääviä tai vietteleviä seuralaisia, yliluonnollinen voima lähettää sähkeitä oman lapsen vakavasta sairaudesta, meteoriitti putoaa asuntoon, jossa on työn alla tärkeä tutkimustyö, poliisi uhkailee, puhelin soi lakkaamatta ja soittelijalla on aivan käsittämätöntä asiaa…

Strugatskin veljesten tarinassa itse universumi on asettunut poikkiteloin tieteentekijöiden kanssa. Kyseessä on ”homeopaattisen maailmanrakennuksen luonnonlain” kaltainen vastarinta, joka ilmenee maailmankaikkeuden huitaisuina liian pitkälle kurkottavia tieteentekijöitä kohti. Tutkijat näyttävät olevan liian lähellä läpimurtohavaintoja, jotka saattaisivat miljardin vuoden aikana kumuloituessaan johtaa maailmanloppuun, joten universumi käy vastarintaan.

Tarinassa on ehkä omat neuvostoajan piirteensä; joku muukin kuin luonnonlaki saattoi valvoa ja rangaista tieteentekijöitä, joilla oli liian kauaskantoisia ajatuksia. Mutta se vetoaa muutenkin kuvauksena epätoivoisesta kamppailusta arkisten banaliteettien ja keskittyneen ajatustyön välimaastossa. Matemaatikko Vladimir Voevodsky (1966-2017) näyttää todenneen (koneavusteinen käännöksen mukaan) ”Kesäkuusta 2006 marraskuuhun 2007 en työskennellyt lainkaan matematiikan parissa. … Ajatellessani, mitä minulle tapahtui tuolloin, muistan usein A. ja B. Strugatskin tarinaa ’Miljardi vuotta ennen maailman loppua’.”

Välillä, kun yritykset tehdä järjestelmällistä tieteellistä työtä kaatuvat arjen, resurssien tai milloin minkäkin yhteiskunnallisen sekaannuksen tekemiin kamppeihin, ajatus palaa Strugtaskin tarinaan. Tästäkö kirjoituskrampeissa, loppumattomissa ulkotieteellisissä häiriöissä ja yhteiskunnan tieteenvastaisissa ryöpsähdyksissäkin on kyse? Tietystikään ei, mutta miten joskus saattaakin tuntua siltä, kuin luonnonvoimat olisivat kaikkea vastaan… Ainakin voi todeta, että tässäkin vuodessa on ollut vahvoja Strugatski-efektejä.

(Tai Strugatski-kertoimia? Blogialusta ei enää suostunut vaihtamaan otsikkoa, kun olin kerran siihen efekti-sanan tällännyt.)

Perheen jäljillä -teos ehdolla Vuoden historiateokseksi

Lue myös FT Anna Niirasen kirja-arvio Agriolaverkossa:
https://agricolaverkko.fi/review/arkea-tunteita-ja-perhesiteita-artikkelikokoelma-perheen-historiasta-keskiajalta-nykypaivaan/

”Perheen jäljillä” luotaa 1400-luvulta tähän päivään, millaisissa perheissä ihmiset ovat eläneet. Kirja avaa lukijalle yhtaikaa tuttuja ja odottamattomia näkymiä, yhtäläisyyksiä ja eroja. Millaisia merkittäviä muutoksia perhesuhteet ovat historian saatossa kokeneet? 

Sain tälle hankkeelle rahoituksen Emil Aaltosen säätiöltä vuonna 2012 ja hankkeessa on matkan varrella valmistunut useita väitöskirjoja ja muita teoksia ja artikkeleita. Keväällä 2021 hankkeen päätösteos näki päivänvalon. Siinä olemme halunneet tuoda esiin menneisyyden perheistä esimerkiksi sisarusten ja isovanhempien merkityksen, samoin perheen vaihtuvuudet, kun kuolemat, syntymät ja uudet avioliitot muuttivat perhesuhteita.

Historian Ystäväin Liitto on jakanut Vuoden Historiateos –palkintoa jo vuodesta 1973 alkaen. Palkinnon perusteena on, että teos lisää historian ymmärrystä ja tuo uutta tietoa innostavasti sekä kannustaa lukemaan historia-alan teoksia. Lisätietoja päivitetään Liiton sivuille https://www.historianyst.fi/palkitut-kirjat

Kirja Vastapainon verkkokaupassa: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/perheen-jaljilla/2790986

Lisää tietoa Perheen jäljillä -hankkeen blogissa http://perheenjaljilla.blogspot.com/

Asiasta uutisoi ensimmäisenä Historiallinen Aikakauskirja 4/2021, joka julkaisee Historian Ystäväin Liiton uutispalstaa.

Oppikirjojen kirjoittamisesta

Aluksi. Huomaan kerran, pari kuussa, että minut tägätään somessa keskusteluun, jossa jostakin [yleensä historian] oppikirjasta [peruskoulu tai lukio] on löytynyt jotain virheellistä tai vanhentunutta: naisia on kovin vähän, alkuperäiskansoja on varsin niukasti, käytetään sanoja kuten tiedemies / ruots. vetenskapsman, vaikka hyvin perustellusti nykyään voisi puhua tutkijoista tai tieteentekijöistä, ruots. esim. forskare. Ihan ensiksi sanon, että on virheitä, puutteita ja biaksia, niin omissa oppikirjahankkeissani kuin muidenkin, ja olisi tietysti tosi hyvä, että olisi mahdollisimman vähän virheitä, ja että olisi ylimalkaan korkeatasoista ja punnittua oppikirjatekstiä.

Minusta on myös tosi hyvä, vaikka välillä ensin voi harmittaakin, että puutteita tuodaan esiin. Usein oppikirjan kirjoittajakin saattaa siinä huomata, että tulipa tehtyä silleen tyhmästi, ja vaikkei enää voisi korjata, keskustelu eri aiheista voi kuitenkin auttaa sitä, että ehkäpä seuraavalla kerralla kirjoja tehtäessä muistetaan, miten voisi tehdä paremmin. Luetaan ne saamelaisten historian yleisesitykset edes, tai tsekataan Suomen romanien historia, tai katsotaan, onko naisten ja miesten nimet jossain suhteessa johonkin (että saisiko sen uskonnollisen vaikuttaja Liisa Eerikintyttären mukaan, jos mainitaan myös esim. Kustaa III:n hevosenhoitajan nimi; esimerkki kuvitteellinen).

Välillä tuntuu siltä, että oppikirjoihin liittyvät kysymykset toistuvat ja löydän itseni kirjoittamasta taas uuteen some-ketjuun aika samoja juttuja. Ihan ok, koska some-ketjuja tulee ja menee, ja siis hyvä että minut tägätään, niin tiedän mitä on menossa ja voin itsekin oppia uutta. Ja varmaan arvaatte, jos tutkimustani tunnette, että olen oppikirjahankkeissa koettanut miettiä mm. nais- ja sukupuolihistorian ja vähemmistöjen jne merkityksiä ja esittämistä, ja sit varmaan taas unohtanut jotain muuta. Joka tapauksessa ajattelin, että säästän omaa ja muiden vaivoja kirjoittamalla omat havaintoni oppikirjatyöstä yhteen blogitekstiin.

Varauksia ja varoituksia. Havaintoni ovat subjektiivisia ja osin muistinvaraisia. Olen ollut kirjoittamassa kahta lukion oppikirjasarjaa ja sen pohjalta nähnyt työtä ja sen reunaehtoja. Lisäksi olen jutellut monien kollegojen ja opettajatuttujen kanssa, jotka ovat olleet muissa oppikirjahankkeissa, sekä lukenut graduja ja tieteellisiä artikkeleita, joissa käsitellään oppikirjoja. Kirjoitin yo-pedagogiikan lopputyön historian oppiaineesta perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmissa 1980-luvulta vuoteen 2010, eli toivoakseni näkökulmani voi liikkua jotenkin yleisellä tasolla, nostamatta tikun nokkaan sen paremmin omia kuin muidenkaan kirjasarjoja tai kustantamoja.

En ole enää kohta 5 vuoteen kirjoittanut oppikirjoja enkä ole uusissa hankkeissa, joten toivon, että voin kirjoittaa jotain asiantuntemusta osoittaen mutta vaikuttamatta siltä, että markkinoisin tai selittelisin nimenomaan omia kirjojani, joista en myöskään enää tarkkaan muista, mitä itse kirjoitin ja mitä muut kirjoittivat ja mitä käsikirjoituksesta ehkä karsittiin. Olen ollut omiin hankkeisiin joiltain osin tyytyväinen, toisilta osin en, ja sama koskee toimitusprosesseja. Olen myös ehkä jossain keskivaiheella, mitä tulee mielipiteisiin oppikirjoista – mielestäni niitä ei kannata pakata liian täyteen yksityiskohtia, mutta suhtaudun varauksellisesti siihen, että oppikirjat voisi korvata sillä, mitä olen ymmärtänyt avoimien alustojen tai ilmiöoppimisen tarjoavan.

Varsinkin kun ylioppilaskirjoitukset on kytketty nyt hyvin kiinteästi osaksi yliopistojen sisäänpääsymenettelyjä, tuntuu perustellulta, että ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvat tulevat tarvitsemaan jonkun peruskoonnin, joka auttaa heitä valmistautumaan ylioppilaskirjoituksiin. Toki jo minun aikoinani v. 1994 oli olemassa projektikohtaisia ylioppilaskirjoitusten kysymyksiä – maantiedossa toteutettiin tutkielma, valittava maantieteellinen alue vapaa, ja ylioppilaskirjoituksissa piti vastata juuri oman tutkielman alueen osalta [v. 1994 piti kertoa tutkielma-alueen luonnonympäristöstä, oma tutkielmanaiheeni oli Saamenmaa kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se 1990-luvulla ymmärrettiin]. Varmaan samanalaisia kysymyksiä on yhä ja voisi olla enemmänkin. Mutta kuitenkin olen ymmärryksessä, että edelleen on myös niitä tietopohjaisia opetussuunnitelmatavoitteita, joiden vuoksi esim. historiassa edellytetään tiettyjen tietojen omaksumista, joita voi hankkia ja vahvistaa nimenomaan oppikirjasta. Jos vaikka opettaja unohtaa kertoa tai koulu vaihtuu hankalasti tai oppilas haluaa muuten vaan kerrata.

Miten oppikirjoja kirjoitetaan. Uuden oppikirjan kirjoittamista voi motivoida uusi opetussuunnitelma tai se, että jotkut tekniset ratkaisut / aiemman kirjasarjan myynti ovat muuttuneet. Kustantamot usein kustannustoimittajan toimesta alkavat koota asiantuntijaryhmää – historian oppikirjahankkeissa on tyypillisesti ollut historian opettajia ja tutkijoita vaihtelevassa suhteessa. Tutkija pyrkii tarjoamaan uusinta tietoa ainakin tietyistä aiheista, opettajilla on usein huikean rautainen asiantuntemus menneisyyden laajoista aihepiireistä ja kokemus siitä, mitä ja miten koulussa kannattaa opettaa. (Yliopiston kasvatustieteet ja pedagogiikat saattavat olla eri mieltä opettajien kanssa, ja opettajia on tosi moneen junaan tietenkin, joten oppikirjojen kokonaistulos ei välttämättä miellytä kaikkia opettajia tai yliopiston kasvatustieteilijöitä, tai tieteenalan tutkijoita.)

Sitten katsotaan opetussuunnitelmaa ja kurssi- ja tuntimääriä, mietitään pakollisten ja valinnaisten kurssien suoritusmääriä, kurssien suhdetta ylioppilaskirjoituksiin (paljonko kysymyksiä tietty kurssi saa ylioppilaskirjoituksissa, mitä tyypillisesti kysytään). Opetussuunnitelma ja siinä esitetyt tiedolliset ja taidolliset tavoitteet ovat tärkeitä, kun sisältöjä mietitään. Lukiossa opetussuunnitelma antaa ennakkovaikutelmia siitä, mitä ylioppilaskirjoituksissa kysytään. Jos oppikirja ei tue ylioppilaskirjoitusten vastauksista selviämistä, sillä on luultavasti aika heikot näkymät. Joten jos opetussuunnitelmassa lukee, että tietyssä kokonaisuudessa käsitellään löytöretkiä, niin kirjassa käsitellään löytöretkiä, vaikka käsite olisi vanhentunut. Feodaalista yhteiskuntaa käsitellään lukiossa tavalla, joka voi tuntua keskiajan tutkijasta varsin etäiseltä, mutta jos se on opetussuunnitelmassa, siitä pitää kirjassakin jotain olla. Ja vaikka opetussuunnitelmassa korostetaan myös kriittistä tiedon ja tulkintojen käsittelyä, ei voi alkaa ihan joka käsitettä purkamaan yliopistolaisittain.

Tällä on vaikutusta sisältöihin, ei vähiten naisten, lasten ja arjen historiaan (korvaa tämä halutessasi jollain omasta mielestäsi tärkeällä teemalla, jonka puuttumista olet ihmetellyt). Tai alkuperäiskansojen historian esittämiseen jne. Jos esim. naisia, lapsia ja arkea ei mainita opetussuunnitelmassa eikä kysytä ylioppilaskirjoituksissa, ne saattavat joutua kirjassakin vähiin, tai päätyä ns. tietolaatikoihin, jotka jo 1990-luvulla olivat helposti luokkaa ”eihän tätä kysytä kokeessa eihän”. Ruotsissa oli jokin aika sitten (no joo, joskus 2010-luvulla) lukiolaistyttöjen kampanja ”Sluta ruta våra brudar”, ”Lakatkaa lokeroimasta meidän naisia”, jossa koululaiset itse kritisoivat naishistorian kohtaloa tietolaatikoissa. Oppikirja voi onnistua paremmin tai huonommin eri näkökulmien ja ryhmien sisällyttämisessä mukaan, usein voisi mennä paremminkin. Olisikin kiinnostavaa kuulla onnistuneita ratkaisuja ja kirjoituskokemuksia.

Joka tapauksessa – vaikka opetussuunnitelma jotain puhahtaisi naisten ja lasten historiasta (tai korvaa se jollain mielestäsi tärkeällä aiheella), ja vaikka yksittäinen oppikirja kirjoittaisi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista vaikkapa naisista ja arjesta – mutta jos esim. tietyn historiakurssin ylioppilaskysymyksenä olisi vuodesta toiseen jotain sen tapaista kuin Kustaa Vaasan uudistukset, merkantilismi tai kuningasvallan kehitys 1700-luvulla, niin ylioppilaskirjoituksien kysymykset ohjaisivat jossain määrin korostamaan ja arvostamaan kirjoituksiin luvussa jotain muuta kuin niitä naisia ja arkea. En ole nyt seurannut kaikkina vuosina kysymyksiä, ehkä asiat ovat muuttuneet. Mutta opetussuunnitelma ja ylioppilaskirjoituksien odotusaiheet vaikuttavat siis siihen, mitä kustantamojen ja opettajienkin näkökulmasta oppikirjoihin kannattaa laittaa. (Ylioppilastutkintolautakuntaan taidettiin hiljan hakea uutta/uusia historia-alan edustajaa/edustajia, mutta tuntemillani potentiaalisilla toimijoilla tuli muuten vuorokauden tuntien rajallinen määrä vastaan, joten eivät ainakaan hakeneet sinne, eli en tiedä vaikutusmahdollisuuksista sen enempää.)

Voisiko nykyistenkin opetussuunnitelmien puitteissa tehdä parempia oppikirjoja? Aivan varmasti. Oppikirjoja kirjoittamassa oltuani olen huomannut myöhemmin, seuratessani oppikirjoista käytävää keskustelua, että huomiota kiinnitetään esim. naisten nimien määrään hakemistossa. Jos siis nyt aloittaisin oppikirjahankkeen, ehkä aloittaisin pohtimalla, miten koko ajan kirjoittaessa seurataan nimien määriä ja henkilömainintoja. Ehkä. (Arvannette, että menneisyyden naisten nimet ovat usein kadonneet, ja sitten ovat ne, joiden mielestä nimiä pitäisi ylimalkaan olla vähemmän, mutta tietysti on kummallista, jos painotukset on ihan vinossa.) Mutta en enää kirjoittane oppikirjoja, ja ensi kertaa kirjoittaessa tällaisia on kirjoittajan ehkä vaikea tulla ajatelleeksi. On todella paljon kaikkea, mitä oppikirjaa tehdessä on mietittävä. Voi olla joskus eroavia mielipiteitäkin prosessiin osallistuvilla. Tästä päästään siihen, että kirjoja kirjoitetaan usein työryhminä, joissa joku kirjoittaja vastaa tietystä osuudesta; tekstejä voidaan myös kirjoittaa pareina tai siten, että kukin vuorollaan editioi. Sit taas 3-4 kirjoittajaa ei kuitenkaan parhaalla tahdollakaan ole kaiken tiedon asiantuntijoita eikä tule huomanneeksi kaikkia virheitä. Jotain taisi mennä mm. meidän kirjan autonomian ajan käsitteissä metsähän päin.

Kustannustoimittajakin voi olla juuri aloittanut – tuntuu siltä että kustannustoimittajien rotaatio on ollut viime vuosina hurjaa – eikä välttämättä tunne kustantamon ja oppiaineen kirjojen perinteitä, oppiaineesta puhumattakaan. Pohjatyötä voidaan vähän tehdä, mutta ei taida olla mitään ”muista ainakin nämä” -listauksia esim. tasa-arvon näkökulmasta, eivätkä kaikki kirjoittajat tai kustantamot niistä taitaisi ihan vaan ilahtuakaan. Muistan haalineeni kokoon joitakin oppikirjoja koskevia gradutöitä ja muita tutkimuksia, joissa saatettiin analysoida esimerkiksi nuijasodan tai kansainvälisten suhteiden esittämistä historian oppikirjoissa. Tällaisista tutkielmista voi saada tukea, jos ehtii niitä hakea käsiinsä ja jos kirjahankkeessa on konsensus, että asia on tärkeä. – Tutkielmissa on on nostettu tosi kiinnostavia pointteja esim. kuvitusvalinnoista, historiantutkijat taas ovat saattaneet olla kriittisiä huomatessaan vanhentuneita käsitteitä.

Oppikirjoihin kohdistuu paljon toiveita. Oikeastaan – ja tässä nyt varmasti olen myös puolueellinen – ei vain somessa vaan oikeastaan vielä enemmän oppikirjatutkimuksessa tuntuu toistuvan sentyyppinen kaava, että otetaan oppikirjoja ja tutkitaan jotain aihetta, todetaan puutteita ja harmitellaan. Oppikirjan tekijänä tekisi mieli sanoa kaikkien puolesta, että huomaattehan, että on monta kohtaa, jotka eivät ole ihan väärin. No, mutta mielellään korjattaneenkin kun huomataan fiboja, ja olisi hienoa jos ei olisi virheitä ja vikoja. Vaatimukset sit ovat myös erisuuntasia. Osa opettajista ja pedagogiikan tutkijoista / tuntijoista / opettajista on ymmärtääkseni sitä mieltä, että paras kun oppikirjoja ei olisi ollenkaan, että ne ovat joka tapauksessa oppimisen tiellä. Kirjoja usein myös moititaan jo nykyisellään liian pitkiksi, nimiä on liikaa, ja kirjojen toivottaisiin olevan lyhyempiä tai jättävän enemmän tilaa vapaalle tiedon hakemiselle. Sitten taas lehdissä ja yleisessä keskustelussa näkee myös kysyttävän [toki välillä vähän retorisesti, tyylin ”olisinpa tiennyt tästä”], miksi asiasta X ei ole kerrottu oppikirjoissa, eli toiveena ja odotuksena tavallaan monilla kuitenkin on, että oppikirjan pitäisi sisältää paljon ja monenlaista tietoa.

Kustantamon työskentelyssä tulee usein vastaan se, että kustantamo haluaa myydä kirjaa mahdollisimman laajalle, monelle, monenlaisille oppilaille, kouluille ja opettajille. Tällöin kustantamon edustajat miettivät, mikä on sopivan keskitietä, millainen kirja vastaa opiskelijoiden ja opettajien toiveisiin – lyhyesti, lukion osalta: millainen kirjan pitäisi olla, jotta voi sanoa käyttäjille: tästä saat tukea ylioppilaskirjoituksiin, jotka ovat tärkeät yliopistoon pääsemiseksi. [Pitäisikö näin olla – ehkä ei, mutta kun nyt ylioppilaskirjoitukset ylätason varsin määrätietoisesti ohjaamina lykättiin tärkeäksi sisäänpääsymittariksi, niin näin se nyt on.]

Oppikirjatyön resurssit ovat rajalliset. Jotkut kustantamot saattavat kustantaa kirjoittajilleen virkavapaata leipätyöstä, jotta nämä voisivat jonkin aikaa keskittyä oppikirjan kirjoittamiseen (kuulopuhe, en ole ensikäden tietona saanut vahvistusta). Yleensä kuitenkin kirjoja tehdään OTO [oman toimen ohella] tiukoin aikatauluin ja niukoin resurssein. Monet kustantamot ovat pörssiyhtiöitä, joissa kirjatuotantokin on alisteinen kvartaaliajattelulle, ja kirjoista saatetaan puhua kuin mistä tahansa tuotteesta, jota myydään asiakkaille, sen sijaan että sillä olisi erityistä merkitystä kansakunnan yleissivistyksen kannalta. Muut kuin pörssiyhtiöt ja isot konsernit saattavat toimia vähän toisin, kuitenkin niilläkin tuotantobudjetit ovat todennäköisesti melko rajallisia ja tuottotoiveet sellaisia, että isoja investointeja, pohjatöitä tai muita ei ihan äkkiä tehdä.

Kulujen minimoimiseksi oppikirjojen kirjoittajia saatetaan patistaa varsin säästeliäisiin ratkaisuihin, mitä tulee kuvitukseen tai edes oppikirjojen suunnittelupalaverien matkakuluihin. [Historian oppikirjoissa kuvituksen hankkiminen saattaa aiheuttaa erityisiä haasteita, kun nättejä värivalokuvia Suomen keskiajasta ei välttämättä löydy kansainvälisistä kuvapankeista tai ylimalkaan mistään.] Tässä on tapahtunut selvä siirtymä 2000-luvulla; vielä vuosituhannen vaihteessa jotkut oppikirjat olivat selvästi ”kokeellisempia”, esimerkiksi kiinnittyivät yliopistotutkimukseen, tai rikkoivat kurssijakoja. En ole ollut näissä hankkeissa, mutta kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluissa olen antanut ymmärtää itselleni, että myyntitulos ei ole houkutellut uusiin kokeellisuuksiin, kun tuottovaatimukset ovat moniaalla kasvaneet. Huoli taloudellisesta tuloksesta ei tuppaa lisäämään kokeilunhalua tai anna tilaa sille, että veivataan asioita uusiksi siinä vaiheessa, kun taiton korjaukset alkavat aiheuttaa lisäkuluja ja oppikirjan pitäisi olla syksyn kirjamarkkinoilla.

Sopimuksia allekirjoitettaessa kirjoittajille tyypillisesti maksetaan ennakko, mikä on tyypillistä kustannussopimusten kanssa muutenkin, mutta odotusarvo on, että oppikirjan kirjoittaja saa hyvityksen omana aikana kirjoitetusta oppikirjasta myyntituotoista [kun ennakko ensin on katettu]. Jos sarja sitten ei myykään tai sen tuotanto keskeytetään [muistaakseni näin oli Tammen Corpus-sarjan laita], tai opetussuunnitelma muuttuu ja aiemmat pakolliset kurssit muuttuvat vapaaehtoisiksi tai sisältö muuttuu [esim. nykyään vapaaehtoinen Suomen vanhempi historia lukiossa päättyy 1860-lukuun, kun aiemmin rajavuosi oli pitkän 1808/09 ja autonomian alku oli pakollista], niin kirjojen myyntituotto voi jäädä vähäiseksi. Tietokirjailijoiden edunvalvontajärjestön kannanotoista voi seurata hiukan sitä, millaisia epäkohtia oppikirjasopimuksista ja palkkioista ja tekijänoikeuksista on otettu esiin 2000-luvulla. Oppikirjan kirjoittajille jää siis aika paljon taloudellista riskiä, ja he joutuvat miettimään, paljonko voivat panostaa oppikirjaan aikaansa, jos toivo on pantava epävarmoihin tuottoihin. Kokemukseni mukaan he silti panostavat paljon, koska pitävät hyvää työtä tärkeänä. Mutta resurssit ja aika ovat rajalliset.

Koska siis oppikirjoja kirjoitetaan melko lailla oman toimen ohella ja tuotto-odotus on epävarma, pohjatyökin jää rajalliseksi. Kustannustoimittajilla saattaa olla kasvava määrä kirjasarjoja handlattavana samanaikaisesti, heillä saattaa olla (en tiedä, oletan) ohjeistuksia keskittyä ”tarpeeksi hyvään” tulokseen joka ei vie liikaa aikaa eikä tule liian kalliiksi. Yhteistyötä voidaan tehdä asiantuntijoiden kanssa ja luetuttaa käsikirjoituksia tai osuuksia luotto-opettajilla tai tietyn aihepiirin asiantuntijoilla, mutta tässäkin tulee ongelmansa – jos käsikirjoitus menee esimerkiksi [valitsen nyt vähän kuvitteellisen esimerkin, voitte kuvitella politisoituneempia aiheita] huonekaluhistorioitsijalle, lienee todennäköistä, että tulee paljon toiveita tyylihistorian huomioimisesta, jos taas merenkulun tutkijalle, tulee toiveita merenkulun merkityksen kattavasta huomioimisesta. Rajalliset sivumäärät ja aika sit taas rajoittavat sitä, keltä ehditään kysyä ja miten huomiot pystytään hiomaan tekstiin, kun kirjoitetaan usein iltatuimaan, viikonloppuina ja OTO.

Paremmin voisi mennä, ja olen itse jälkikäteen ajatellut monista oppikirjoista, joissa olin mukana, että voi kun olisin ehtinyt lukea tietokirjan X tai jututtaa tutkijaa Y tai kokeilla opettajan B kanssa tiedon tai tehtävän toimivuutta tai miettiä erilaisten etnisten ryhmien ja vähemmistöjen ja naisten ja lasten näkyvyyttä kokonaisuudessa. Mutta historiankin tiedonala on aikamoisen laaja hallittavaksi ihan sinällään, joten kaikenlaista tapahtuu. Oppikirjatyössä usein tärkeitä ovatkin kirjoittajina toimivat opettajat. He ovat historian oppikirjan kirjoittajina luokkahuoneen superasiantuntijoita ja heillä on ihan huikea yleisasiantuntemus historiaan, erilainen kuin tieteentekijällä.

Mitä olisi tehtävä? Oma vaikutelmani on, että oppikirjojen sisältöön voisi vaikuttaa aika paljon, jos opetusuunnitelma ja (lukiossa) ylioppilaskirjoitusten kysymykset ohjaavat molemmat ottamaan huomioon tiettyjä sisältöjä tai näkökulmia. Oppikirjojen laadunvarmistusta tukisivat resurssit – joko kustantamojen tai koulujen tai jonkun yhteishyvän edustajan. Tällä hetkellä tosin ilmeisesti kovat toiveet kohdistuvat siihen, että oppikirjat saataisiin kouluihin pikemminkin entistä halvemmalla, tai että voitaisiin siirtyä opettajien avoimesti jakamiin ilmaisin materiaaleihin. En varsinaisest pidätä hengitystäni mitään näitä skenaarioita odotellessa. Lisäksi on tendenssiä vaatia, että pikemminkin olisi ns. kriittistä lukutaitoa kuin jotain tiettyjä tietosisältöjä. Itse uskon kyllä siihen, että joku perussetti yhteistä tietoa olisi hyvä nykyisessä pirstaloituvassa maailmassa.

Lopuksi. Koska oppikirjakeskustelut, kuten vähän mitkä vaan keskustelut, somessa välillä lähtevät ns. laukalle, olen kirjoittanut tähän monenlaisia varauksia – ettei tulisi vaikutelmaa että tiedän kaiken kaikesta tai että olisin mielestäni itse onnistunut oppikirjailijana jotenkin erityisesti tms. Haluan myös korostaa, että olen kirjoittanut ylläolevat huomiot vapaa-ajalla eräänä iltana hyvin rajallisessa ajassa odotellessani nuorimpien perheenjäsenten nukahtamista, muistinvaraisesti ja tekemättä laajoja taustatutkimuksia. Ehkä nämä vastaavat ainakin joihinkin somekeskusteluihin, täydennetään tarvittaessa. Aiemmin olen koonnut vähän vastaavan pikaisen koonnin verkkokysymykseen ”Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla”, ei täydellistä mutta tarvittaessa täydennettävän, käytettäväksi paremman puutteessa. Täydennetään tarvittaessa. https://anulah.wordpress.com/2021/04/05/suomi-kolonialismi-tai-etniset-ja-taloudelliset-valtasuhteet-by-any-other-name-ja-aika-ennen-itsenaisyytta/

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että olisi tärkeää tavalla tai toisella tutustuttaa kaikki Suomessa koulua käyvät myös oman maamme historiaan sellaisena kuin tutkijat sen tuntevat. Jos historiaan ei perehdytä koulussa, joku muu taho alkaa kyllä tarjota tietoa ja ”tietoa” menneisyydestä ja vie aloitteen tarinan kertojana. Kovin optimistisesti puhutaan välillä siitä, että tiedon käsittelyssä tärkeintä on kriittisyys, mutta kriittinen tiedonkäsittely- ja tiedonhakukyky tuppaa kehittymään sitä mukaa, kun tietomäärä karttuu. Siksipä tieteentekijät usein ovat kovin varovaisia, jos heiltä vaaditaan varmaa tietoa, koska karttuva tieto on opettanut oman asiantuntemuksen rajat.

Ja kyllä, mielestäni tiedemies on ihan hyvin korvattavissa tutkijalla. Ja hyvä kustantamo kiittää, jos huomautetaan, ja korjaa. Mistä päästään siihen, että olen mm. jollekin kustantamolle (en muista mille) huomauttanut, että kiitos kun viittasitte teokseeni oppikirjassanne, mutta nimi on kyllä väärin. Ja saanut vastauksen, että kiitos korjauksesta, emme nyt kuitenkaan enää ota uusia painoksia tai ainakaan juuri korjaa niitä, parempi onni ensi kerralla.

Ja ihan viimeksi: Minua kiinnostaisivat todella paljon erilaiset onnistuneiksi koetut ratkaisut ja se, miten niissä on ratkaistu työmäärän ja rajallisten resurssien aiheuttamat haasteet. Tosin en varmaan kirjoita enää oppikirjoja, kun oma kustantamo siirtyi uusiin kirjasarjoihin ja yhdelle kustantamolle julkaissut ei oikein helposti irtaudu uusiin kustantamoihin. Mutta yleisellä tasolla tietysti alan professorina pidän tätä aihetta kaikin tavoin tosi tärkeänä.

Oliko tästä jotain hyötyä? Aaro Hellaakosken sanoin: Kypsyikö jotain? Annoinko johonkin valon?

Ja nyt hei sori jo kättelyssä, jos sävy on bloggauksessa jotenkin huono, kun aikaa on rajallisesti ja aivosoluja kans… ”Yritin olla hyvä ja ystävällinen” lauloi Mamba.

Eläköön vaalijat!

”Innovaatio on yliarvostettua – ylläpito on usein paljon tärkeämpää” (Innovation is overvalued, maintenance often matters more). Näin kirjoittivat Andrew Russell & Lee Vinsel kirjoituksessaan Hail the maintainers, joka ilmestyi Aeon-julkaisussa viitisen vuotta sitten. (https://aeon.co/essays/innovation-is-overvalued-maintenance-often-matters-more)

Olen ajatellut tätä väittämää yhä uudelleen viime vuosina. Tutkijoitakin ohjeistetaan pitämään ”pitchaus-puhetta” ja kaikin tavoin tuomaan esiin tutkimuksensa uutuutta ja mullistavuutta. Suonenvedontapainen huippujen etsiminen on ollut jo pitkään tapetilla, aivan kuin huiput leijuisivat irrallaan tukevasta maaperästä ihan oman huipukkuutensa varassa.

Kaiken tämän varjoon jää kuitenkin helposti kysymys ylläpidosta ja vaalimisesta. On helppo hihkaista, että nyt pölyt pois arkistosta ja kaikki aineistot verkkoon. Mutta kukapa muuten ylläpitää niitä digitaalisia aineistoja? Harmillisesti ne voivat vaatia vaalimista enemmänkin kuin paperiaineistot. Tätä pohdin Historiallisen Aikakauskirjan 2/2021 pääkirjoituksessa, kun Historiallisen Aikakauskirjan digisiirto oli alkamassa. https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/06/HAik_2_2021_suuntaviivoja.pdf

Viime päivinä tutkijat ovat keskustelleet somessa siitä, miksi tieteellinen tieto ei tavoita yleisöä, niin että tutkijat saavat jatkuvasti lukea, että naishistoria, arjen historia, toinen maailmansota ja hyvässä lykyssä jopa vuosi 1918 ja Mannerheim ovat niinsanotusti vaiettuja aiheita. Asiaan vaikuttaa tiedonvälityksen ja nykyuutisoinnin logiikka, jossa ihan uusi on jännempää kuin jo tunnettu. Olemme kuitenkin välillä miettineet, eikö voisi olla jotain arvoa sellaisellakin uutisella, jossa kerrottaisiin esimerkiksi, että aiempi vahva osaaminen saa nyt vielä hienomman ilmiasun uudessa teoksessa.

On myös muuan asia, joka tuli vahvasti esiin, kun joitakin vuosia sitten aloin tutkia poliittisen historian professori Lauri Aadolf Puntilan verkostoja. Oikeastaan tarkoitus oli keskittyä ja yhä kerään tietoja hänen akateemisista verkostoistaan. Mutta kun olin jonkin aikaa perannut hänen noin 600 volyymin arkistokokelmaansa, aloin kiinnittää huomiota siihen, että professorin oman käsialan lisäksi aineistoissa esiintyi toinen – siisti käsiala, joka arkistoi, korjasi, merkitsi tiedoksi, välitti eteenpäin.

Neiti Alli Hytti, fil.yo englannin kielen opiskelija ja Viipurista evakuoitu nuori nainen, päätyi 1940-luvulla ensin toimistosihteeriksi Suomen Kulttuurirahastoon, jossa Lauri Aadolf Puntilalla oli keskeinen rooli, ja myöhemmin Puntilan mukana edelleen Huhtamäen palkkalistoille ja lopuksi Yrjö Jahnssonin säätiöön, mutta työskenteli ennen kaikkea Puntilan apuna niin Kulttuurirahaston, yliopiston kuin yhteiskunnallisten verkostojenkin tukena. Eräässä kirjeessä tuttava tervehtikin neiti Hyttiä, palauttaessaan lainaamansa nauhoitteen: ”Anteeksi nyt, että olin sen välillä hukannut, mutta minulla ei olekaan hyvää sihteeriä”.

Muutamat arkistosta löytyvät, sihteeri Hytin pöydälle päätyneet toimeksiannot kuvaavat hänen työtehtäviensä kirjoa.

Näin LAP sihteeri Hytille:

”Olen sanellut rullaan [ääninauha] poliittista historiaa. Alussa on vähän epävarmuutta esim. päivämäärien suhteen. Kirjoitetaan joka päivää koskeva tai koskevat uutiset kautta linjan juuri tuon ylläolevan tavoin ulkopolitiikka, talouspolitiikka, sisäpolitiikka ja sosiaalipolitiikka kukin eri liuskoille ja jatketaan aiheenmukaisesti vuodesta toiseen. Otetaan kolme kappaletta. Kiitos PL”

Ja näin puolestaan sihteeri Hytti LAP:lle:

Professori Puntila, [1.2.1974] / toivon, että matkanne olisi kaikin puolin onnistunut, vaikka Otava ei tainnutkaan saada positiivista vastausta yrittämiltään kustantajilta. / Professori Nurmio ilmoitti lukeneensa S[—-]n käsikirjoituksen ja olevansa valmis kokoukseen. / Tohtori S[—]n tiedusteli sopivaa päivää Välimäen rahaston hoitokunnan kokouksenpitoa varten. [–] Maisteri R[—-] peruuttaa 13.2. klo 15:ksi sovitun kokouksen [–] Kouluneuvos Jahnssonin syntymäpäiväksi on varattu kukkalaite. [–] rouva Kuuskoski [–] antaa sen Teille onnittelukäynnille mennessänne. / Olen pahoillani, mutta en tavoittanut Rouvaanne perjantaina iltapäivällä, joten varmuuden vuoksi Lindgren tulee lentokentälle ja tuo postin tullessaan.

Ja sitten sitaatti kirjeestä, jota usein ajattelen, kun koetan saada näkyvyyttä jollekin omalle asialle:

”Hyvä Neiti, jälleenkin joudun vaivaamaan omissa asioissani. Olen luvannut pitää esitelmän Hämeenlinnassa ensi sunnuntaina myös toimittaa referaatin lehtiin. Voisitteko ystävällisesti sen monistaa ja toimittaa seuraaviin lehtiin: [lista n. 25 lehdestä] Monin kiitollisin terveisin Teidän L A Puntila. JK. Voisitteko postittaa samalla minulle 5. kpl.”

Pikaisen digitaalisen sanomalehtikirjaston vilkaisun perusteella noin 1 julkaisu tarttui Alli Hytin lähettämään referaattiin ja julkaisi sen. Tällainen aikalaisittain tavattoman laajalevikkinen oman näkökulman rummuttaminen oli L. A. Puntilalle keskeinen tapa tuoda omaa asiaansa julkisuuteen; hänen arkistoissaan on lukemattomia kopioituja kirjeitä ja vetoomuksia. Mutta siihen tarvittiin mahdollistaja – sihteeri Hytti, joka muisteluidensa perusteella koki, että pääsi tehtävässään itsekin osalliseksi monenlaisesta jännittävästä.

”Sihteeri, siinä vasta kova tekijä”, kirjoitettiin äskettäin HS:n pääkirjoitussivulla. L. A. Puntilan arkistojen äärellä, tutkimushankkeen hallinnon ja tiedottamisen äärellä tai tieteellisen aikakauskirjan uudistuksen äärellä on helppo olla tästä samaa mieltä. Ja kyllä vielä kännykkäaikanakin voisi välillä olla käyttöä Lindgrenille, joka tulisi varmuuden vuoksi postin kanssa lentokentälle vastaan…

Kirjoittaja on Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja ja aika monen oman hankkeensa sihteeri, joka julkaisi hiljattain artikkelin sihteeri, neiti Alli Hytistä teoksessa Thanks for Typing: Remembering Forgotten Women in History. Artikkelissa on tarkempi viitteytys, jotka kirjoittaja olisi mielellään ehtiessään laittanut tähänkin, mutta hänellä ei olekaan hyvää täysiaikaista sihteeriä; kaikkia apunaan työskennelleitä hän kyllä muistaa monin kiitollisin terveisin.

Vahva, heikko, kaikenmoinen

Ebba Stenbockin rautahankintoja koskeva omakätinen kuittaus (oikealla) Ruotsin vationarkiston Stavsundsarkivetissa. Aineisto on omalaatuinen kokoelma välähdyksiä menneisyyden ihmisten elämään, siellä kun on erilaisia omakätisiä kirjoituksia vaihtelevista aiheista, vaikkapa raaka-ainehankintoihin liittyvistä kuiteista. Arkiston järjestähän saatesanoissa (vasemmalla) mainitaan, että Ebba oli ”miehekäs ja peloton luonteeltaan”, ja hän olisi voinut leskeksi jäätyään valita näkymättömämmänkin roolin, mutta hänen elämässään ja luoteessaan oli monenlaisia vivahteita, joita elämäkerran kirjoittaja ja tutkija joutuu pohtimaan hajanaisen aineiston äärellä.

Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.

Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.

Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?

Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.

Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”

Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.

Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.

Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.

——————–

VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.

Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva

HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/

« Older entries