Viime päivityksessä viipyilin Elizabeth Gaskellin kirjoittamassa Charlotte Brontën elämäkerrassa ja päädyin sitten myös lukemaan uudelleen Jane Eyren – suomennettuna Kotiopettajattaren romaanin. Kun jotain kirjaa lukee uudestaan eri elämäntilanteissa, käy kiinnostavaksi paitsi kirjan tarina, myös lukukokemuksen muutokset. vaihtelevat.
Lapsena olin kiinnostunein Jane Eyren jännittävistä nuoruusvuosista ja kirja jäi kerran toisensa jälkeen kesken siinä kohdilla, kun Jane oli täysikasvuinen ja saapui Thornfield Halliin kotiopettajattareksi. Koululaisen silmissä aikuishahmot (parikymppinen Jane ja 35-vuotias Rochester) hoippuivat haudan partaalla eikä heillä voinut olla paljoa kiinnostavaa sanottavaa. Viime vuosina taas Jane Eyren lapsuudenkuvaus on tuntunut uuvuttavan sadistiselta, joten olen usein päinvastoin hypännyt siitä yli.
Mutta nyt ajattelin lukea kirjan rauhassa alusta loppuun. Pysähdyin erikseen miettimään, miten maisemat ja huonetilat tuntuivat levollisilta (joskin usein myös ummehtuneilta tai kylmiltä ja vetoisilta), kun niissä ei ollut mitään digitaalista hälinää. Lukiessani saatoin mielessäni kuulla kellon raksuttavan, nähdä lyhdyn valon liikkuvan seinällä, viimesyksyisten lehtien kahisevan, kun Jane Eyre nojautui aitaan ja katseli talvisia, mutta vähälumisia maisemia.
Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, miten Charlotte kuvaa lapsen maailmaa: pelästystä pylväsmäisen Brocklehurstin edessä, sitä, miten päähenkilön maailmassa pyörteilevät havainnot lastenkamarista, alakuloisista syksyisistä maisemista ja toisaalta mielikuvituksen ja tarinoiden luomat haavekuvat Lapinmailta Kauko-Itään. Usein, kun sote-ongelmista uutisoidaan, mieleeni tulee, että paras tapa välttää huonoa hoitoa on sama, jolla lapsi-Jane toivoi välttävänsä helvetin: ”Minun täytyy pysyä hyvin terveenä eikä kuolla ollenkaan.”
Ensimmäiset luvut saavat myös miettimään, että apteekkari Lloyd antaa esimerkin, miten lasten kaltoinkohtelu tunnistetaan. Gatesheadissa Jane Eyreä moititaan alakuloisuudesta, ja hänen surunsa syitä vähätellään. Apteekkarille tarjotaan monenlaista selitystä Janen huonosta voinnista, mutta Lloyd näkee ristiriidat selitysten ja omien havaintojensa välillä ja onnistuu kysymään orvolta lapselta paljastavia kysymyksiä. Jane Eyre taas kiteyttää kaltoinkohdellun uskoutumisen riskit pelätessään ”menettävänsä tämän ensimmäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä”.
Lukukokemus vei yhtäältä muistoihin aiemmista omista lukukerroista analogisemmalla 1900-luvulla. Toisaalta totesin, että nykyajassa on puolensa. Voi helposti hakea lisätietoja henkilöistä, tapahtumista ja teoksista, joihin kirjassa viitataan. Ennenkin hain kirjoja, joihin viitattiin, mutta usein ne olivat vaikeita löytää. Esimerkiksi Helena Burnsn lukema Rasselas jäi aikoinaan arvoitukseksi, mutta nyt sen voisi lukea verkosta: https://en.wikipedia.org/wiki/The_History_of_Rasselas,_Prince_of_Abissinia
Näinä päivinä voi myös helposti etsiä netistä vaikkapa ”Wolfen kuolemaa kuvaavan maalauksen”, https://www.gallery.ca/collection/artwork/the-death-of-general-wolfe-0 jollainen oli Jane Eyren käyttämässä huoneessa Millcotessa – lyhyessä siirtymätilanteessa, jossa hän odotti kuljettajaa hakemaan hänet Thornfield Halliin. Huoneen tauluista on tehty oma analyysinsa: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1179/bst.2002.27.3.247?journalCode=ybst20 Osa tämäntyyppisistä artikkeleista on sellaisia, etten oikein osaa päättää, ovatko ne (tai niiden lukeminen) oppineisuuden huipentumia vai jonkinlaista fanituksen kanavointia. Tällainen ongelma taitaa välillä vaivata monenkin tutkimusaiheen kanssa.
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tutkimus on kääntänyt esiin todella paljon siitä, mikä Brontën teoksissa on kolonialistista ja imperialistista, ja kai se on tarpeellista (vaikka joskus tuntuu, että siitäkin olennaisin sanottiin jo 20 vuotta sitten). Mutta ainakin kolonialismi pönöttää turkkilaissohvana keskellä punaista huonetta kirkkaasti näkyvänä, nykyään se lymyää kännykän metalleissa ja suklaamunien käsittämättömissä halpalahjoissa.
Minna Lindgrenin uudessa romaanissa Sävelsinkö väitöskirjatutkijan maailma menee apokalyptisenpuoleiseen kaaokseen, kun hän yrittää tutkia juhlitun, dementoituvan säveltäjän työtä etnografian keinoin. Hän toisin sanoen haastattelee 90-vuotiasta säveltäjää, jonka koti on puolittaisessa lahoamisen tilassa ja niin on muistikin. Samaan aikaan myös väitöskirjatutkijan oppiaine, tiedekunta ja yliopisto ovat hajoamisen tilassa. Ohjaava professori istuu seminaarien aikana etänä eri kehittämiskokouksissa ja lopulta ilmassa on viimeinen sammuttaa valot -tunnelmaa.
Lindgrenin kirja resonoi vuosikymmenten takaisten ja nykyisten väitöskirjatutkijoiden tuskaisten tuntojen kanssa. Lukiessa mieleeni tulivat muun muassa René Gothonin varsin raadollinen teos ”Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle” (1991) josta en oikeastaan muista lohdutuksen sanoja vaan mitä kammottavimpia kuvauksia siitä, miten tutkielmantekijät jätetään heitteille liian suurten odotusten keskelle. Myös Pirkko Lindbergin Candida-romaani muistuu mieleen: siinä Lindberg vinoilee kansainvälisyyttä ja eurooppalaista kulttuuria kiitteleville yliopistilaisille. Tarina seurailee Voltairen Candiden vaiheita, samanlaisesta idealismista vastoinkäymisten kautta voipumiseen.
Lindgrenin kirjaa lukiessa tulee ikävä eurooppalaisen kulttuurin ihailua – nyt jäljellä on lähinnä kyyninen kapitalismi, älykköposeeraus ja hyödyntavoittelu, jonka nimissä opetus ja tutkimus siirretään tekoälyn valvontaan ja tutkijat ulkoistetaan siivoojiksi ja vanhustenhoitajiksi. Hoivatyöläis- ja tutkijaproletariaatin elämät kietoutuvat toisiinsa, kun apurahatutkija joutuu auttamaan laulavaa vanhushoitajaa dementoituvan säveltäjän saattohoidossa.
Nauru takertuu kurkkuun, niin mustaa huumori on, ja vaikka tiedemaailman ja vanhustenhuollon ongelmia karnevalisoidaan, kirja osuu moniin oikeasti kipeisiin kohtiin. Sekä tutkijat että hoitajat rämpivät ongelmissa ja toimintalabyrinteissä, jotka tilastoissa ja poliittisessa puheessa kehystetään fantastiseksi post-gutenbergiaaniseksi pluskyvykkyydeksi. Luin kirjan samaan aikaan, kun HS uutisoi ettei kaikki koulutus kannata (palkkapussin kannalta) ja julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen englannin kielen käytöstä tilanteissa, joissa sen paremmin opiskelijat kuin opettajat eivät oikein hallitse kieltä. Kirjan kuvaukset kieli- ja tulkintaongelmista tutkijaseminaarissa resonoivat samojen ongelmien kanssa.
Väitöskirjatutkijoiden ohjaajana en oikein osannut irrottaa kuvausta todellisesta elämästä ja olin lukiessani kiukkuinen sekä päähenkilön saamasta huonosta väitöskirjaohjauksesta että päähenkilön nääntyneestä naiviudesta, jotka toisaalta resonoivat tosimaailman pahimpien tilanteiden kanssa. Pitäisikö Sävelsinkö-teos ehkä lykätä luettavaksi kenelle tahansa, joka pohtii tutkijaksi ryhtymistä? Väitöskirjatutkijan kokemukset resonoivat sen turhautumisen kanssa, jota saan viikoittain lukea somepäivityksistä.
Vaikka kirja ei ole suoraan todellisuutta toistava, se heijastelee tieteentekijöiden hämmennystä vaatimusten ristipaineissa ja toimii ehkä varoittavana esimerkkinä siitä, että tietyissä tilanteissa voi olla parempi mennä suoraan suorittavaan työhön kulkematta akateemisten pilvilinnojen ja romahdusten kautta. Tarvittaisiin ehkä tiedemaailman ulkopuolinen arvioimaan, miten hauska tai humoristinen kirja on. Ajattelemisen aihetta se antaa. Musiikkimaailman asiantuntija ehkä puolestaan kiinnittäisi huomiota erityisesti säveltäjämaailman teemoihin ja voisi päätyä aivan toisenlaisiin havaintoihin.
Illalla havaittua: kirjan kansiteksti hehkuu laskevan auringon valossa, heijastaen hienosti taivaan kirkkautta pimenevässä huomeessa.
Historiallisia romaaneja lukiessa huomaa välillä, että kirjailijat ovat jo pohtineet samoja asioita kuin tutkijat myöhemmin. Esimerkiksi Kaari Utrion romaani Kirstin (1968) tuo esiin 1500-luvun elämästä monenlaisia osuvia havaintoja, ja Ursula Pohjola-Pirhosen romaanissa Rautamarskin tytär (samoin 1968) pohditaan onnistuneesti Ebba Stenbockin asemaa Turun linnan henkisenä johtajana, käskynhaltija Klaus Flemingin kuoltua.
Pohjolan-Pirhosen romaanin pohdinnat ovat selvästi perustuneet tutkimuksessa käytettyihin kirjekopioihin vuoden 1597 Turun linnan piirityksestä (ns. Finska acterne). Ja sanon tämän positiivisessa mielessä. On hauska kohdata muita, jotka ovat viipyneet samojen naishistoriankin kannalta tärkeiden lähteiden äärellä, joita tutkimuksessa ei tästä näkökulmasta ole kovin paljoa esitelty.
Fredrika Runebergin (os. Tengström, 1807-1879) kirjallisessa tuotannossa taas näkyvät esimerkiksi Samuel S. Lönbomin 1700-luvulla julkaisemat lähdeteokset, joihin painettiin monia 1590-luvunkin tärkeitä lähteitä. 1800-luvun kaunokirjallinen tuotanto ja historiantutkimus limittyivät monin tavoin – olihan historian professori Zachris Topeliuskin erityisen tunnettu Välskärin kertomuksista ja muista historiallisista romaaneista, joissa kirjoitettiin tulkintaa suomalaisten omasta historiasta.
1800-luvun historiallisissa romaaneissa ja näytelmissä kirjailijat marssittivat esiin monia 1500-luvunkin historiallisia hahmoja kuten Klaus Flemingin, Daniel Hjortin ja Ebba Stenbockin (jota he 1800-luvun tapaan, 1500-luvun tavan vastaisesti, usein kutsuivat Ebba Flemingiksi). Fredrika Runeberg otti omaan historialliseen teokseensa nämä todelliset henkilöt ja asetti heidät sivuhahmoiksi, mutta päähenkilönä oli kuvitteellinen aatelisneito, romaanin nimihenkilö Sigrid Liljeholm (1862).
Sigrid on hiukan kuin 1800-luvulta saapunut kaino tyttö, joka vähän syrjästä mutta kuitenkin sisäistä voimaa osoittaen seurailee todellisempien 1500-luvun aatelisnaisten edesottamuksia. Runeberg ei alun perin edes ajatellut, että teosta kutsuttaisiin romaaniksi vaan ajatteli sen kokoelmaksi kuvia ajasta – 1800-luvun naiskirjailijan yleistä varovaisuutta, tai ehkä myös seurausta siitä, että kirjailija kaikkien muiden velvollisuuksiensa lomassa ei aivan ehtinyt viimeistellä teostaan tasapainoiseksi romaaniksi.
Sigridin kohtalo sekä Flemingin perheen kohtalo kietoutuvat toisiinsa, ja hän elää Ebba Stenbockin ja tämän tyttärien kanssa niin nuijasodan alkuvaiheita kuin Turun linnan piiritystäkin. Lopulta, 1500-luvun tutkijan näkökulmasta hiukan anakronistisesti, Sigrid päättää jättää sulhasensa ja keskittyä tyttökoulun opettajaksi. Tässä on hiukan samanlaista sadunomaisuutta kuin Zachris Topeliuksen Tähtien turvatit -kuvitelmassa siitä, miten 1600-luvun orpotyttö olisi voinut saada korkeampaa oppia.
Kuten Pia Forssell ja Kati Launis ovat todenneet, Fredrika Runebergin voi tulkita tuottavan kahden eri ajan naiskuvia. 1500-luvun naiset ovat teoksessa aikaansaapia rouvia, Sigrid edustaa 1800-luvun säätyläistytön ihannetta. Puhtaudessaan ja säyseydessään nuori Sigrid henkilöi naisihannetta, jolla on hyvin vähän tekemistä renessanssin ja suurvalta-ajan naiskuvien kanssa. Joka tapauksessa, Launiksen toteamuksen mukaisesti, Sigrid Liljeholm on maamme ensimmäinen naiskirjailijan luoma naispäähenkilö, joka ei joko mene avioliittoon tai kuole.
1500-luvun historiaa tutkinut näkee, että Runeberg tunsi sekä aikansa lähdejulkaisut että tutkimuskirjallisuuden. Hän on teoksessaan pohtinut paljon esimerkiksi vapaaherratar Ebba Stenbockin ja muiden, historiallisten ja kuvitteellisten, naishahmojen elämää ja asemaa. Ebban lisäksi hänen tyttärensä Katarina ja Hebla Fleming sekä naisen rajallista liikkumatilaa ja tytrannimaisen miehen valtaa tuskaileva Welam de Wijkin äiti saavat paljon tilaa kirjan sivuilla.
Sigridiä voisikin tulkita siten, että Runeberg kirjoittaa naisen historiaa 1500-luvulta kaukaiseen, utooppiseen tulevaisuuteen. ”Historiallinen romaani on tarjonnut hänelle mahdollisiuuden liikkua ajallisesti laajalla alueella, se on tarjonnut hänelle väylän kirjoittaa naisen historiaa ja tehdä näkyväksi se historia, jota eletään sotatantereiden ulkopuolella”, kirjoittaa Kati Launis (2005, 262). Ja edelleen Sigrid Liljeholm on kiinnostava sekä romaanina että historiallisten tapahtumien kuvauksena.
… on helpompi kirjoittaa J. L. Runebergistä mainitsematta Fredrika Runebergiä kuin päinvastoin. Riittäköön kuitenkin tällä erää huomio, että bloggauksen kuvituskuva (Fredrika ”lattialla”) sekä Mastodonissa käyty keskustelu innosti nyt kirjoittamaan Fredrika Runeberg os. Tengström 200 vuotta -juhlan kunniaksi 2007 laatimani esitelmän pohjalta.
KIRJALLISUUTTA
Lahtinen, Anu (2021). Ebba, kuningattaen sisar. Jyväskylä, Atena.
Launis, Kati (2005). Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Pohjolan-Pirhonen, Ursula (1968). Rautamarskin tytär. Helsinki, WSOY.
Runeberg, Fredrika (2007 (1862)). Sigrid Liljeholm. Helsingfors, Svenska litteratursällskapet i Finland.
Miten opastaa nuoria ihmisiä vaarallisessa maailmassa? Ongelmaa ovat joutuneet pohtimaan vanhemmat ja kasvattajat maailman sivu. Jo muinaiset sumerilaiset tuskailivat kiittämättömien lasten kanssa, ja Gottlund valitti 1800-luvun alussa, että lapset kurittavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. (Ks. https://anulah.wordpress.com/2012/11/03/ennen-lapset-kasvatettiin/)
Puoli vuosituhatta sitten eräs karkuripoika koetteli Turun arkkiteini Paulus Scheelin ja Tallinnan porvari Hans Suurpään välejä. Kirkollisten velvoitteidensa lisäksi Paulus Scheel kävi kauppaa ulkomaille, majoitti ulkomaisten kauppiaiden poikia näiden opiskellessa Turussa, ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa monien kanssa.
Kun Paulus Scheelin palvelija kävi Tallinnassa vuonna 1510, Hansin poika Mårten karkasi isänsä ja äitipuolensa luota ja kätkeytyi Scheelin laivaan. Scheel puolestaan kohtasi pojan juuri ennen lähtöään Venäjälle neuvotteluihin, joten hän selitti ottaneensa pojan ja tämän asiat pikaisesti hoitoonsa, kunnes ehtisi perehtyä tilanteeseen paremmin.
Tapahtumasta käytiin poikkeuksellisen kovasanaista kirjeenvaihtoa, sillä Hans Suurpää syytti Paulusta ja tämän palvelijaa poikansa houkuttelemisesta Turkuun. Tällainen syytös kävi arkkiteinin kunnialle, ja Paulus lateli lyhyin, kiihtyneen oloisin virkkein oman kantansa, samoin kuin muutamia kasvatusohjeita:
Olisin varsin mielelläni nähnyt, että hän olisi heti palannut luoksenne. Mitään hyötyä en tiedä hänestä saavani. [–] Nyt kun palasin Venäjältä, hän seurasi minua tänne Ruotsiin ja käy nyt täällä koulua. Asunnon ja ruoan olen antanut hänelle ystävyytemme tähden. Jos haluatte hakea hänet pois, olkaa hyvä vaan. En pyytänyt häntä tänne, en hakenut häntä tänne, en aio häntä täältä pois ajaa. Olen antanut hänelle hyviä neuvoja parhaimpani mukaan mitä olen suinkin voinut. Ketään en voi pakottaa sinne, minne hän itse ei halua, en myöskään antaa kahlita ja vangita teidän tähtenne, tai ryhtyä pyöveliksi tai kyläpoliisiksi. Ei siis tarvitse kirjoittaa minulle niin loukkaavia kirjeitä [–]
Tiedätte nyt, että hän on täällä, toimikaa hänen kanssaan miten haluatte. Ajattelin,että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa siitä, että olen varjellut häntä joutumasta johonkin roistojoukkoon tai ryhtyä muuhun hullutukseen. Mutta jos suvaitsette ottaa vastaan neuvoni, kohdelkaa poikaanne rauhallisesti ja harkiten, jos haluatte hänestä aikanaan iloa. Ihmistä ei voi heti saada niin viisaaksi ja järkeväksi kuin mitä hänen tulisi olla.Teidät Jumalan haltuun uskoen. (Käännös AL, korjaukset tervetulleita)
Mårten Suurpää, oli saanut erityisenä suosionosoituksena Turun piispalta Maunu Särkilahdelta (Magnus Nicolai Stjernkors) testamenttilahjoituksen, jolla hänen oli määrä rahoittaa opintojaan. Ilmeisesti isä Hans oli kuitenkin haluton lähettämään poikaa Turkuun. Scheel ei ilmeisesti koskaan lähettänyt kirjettä, tai Hans-isä ei sitä ainakaan saanut – hän kuoli samoihin aikoihin, ja porvarin ja arkkiteinin riita raukesi.
Kun Mårten nyt oli orpo, hänen äitipuolensa ilmoitti, että uskoi mielellään Mårtenin Paulus Scheelin ja muiden turkulaisten huomaan, jotta nämä kasvattaisivat hänestä hyvän papin. Mårten opiskelikin tämän jälkeen sekä Turussa että myöhemmin Upsalassa. Birgit Klockars on arvellut, että hän saattaa olla sama henkilö kuin kirkkoherra Mårten Johannis, joka mainitaan Nauvossa 1530-luvun lopulla.
Otteita kirjeestä (Paval / Paulus Scheel, Turun tuomiokirkon arkkiteini, Hans Suurpäälle vuonna 1511). Diplomatarium Fennicum 5471, aiemmin Finlands medeltidsurkunder VII, 5471,http://df.narc.fi/document/5471, myös dokumentit 5423, 5424, 5449, samoin Birgit Klockars, I nådens dal, (1979),163 sekä Hanska & Lahtinen teoksessa Huoneentaulun maailma, SKS 2010. Kirjeet kuvattuna myös täällä https://www.doria.fi/handle/10024/124101
Venlige helsa forsent met Gudh. Som i skriffwe mik til, Hans, besynnerlige gode wen, bode nw och swa i höstres om ider son Morthen, at myn drengh skulde haffua stulit och lockat honom tedhan from ider etc., [–] Huad han [Morthen] swarade ther til, weth han sielff göra rekenskap fore. Män myn drengh vrsakade han oc alle andre, the i skepet wore, at the hade met honom inthe göra. [–]
Jagh hade ganska gerna seet, at han hade stragx komit ider tilhonde igen. Engen fordel weth iak mik aff honom haffua. [–] Nw sidhan jak kom fron Rytzelandh folde han mik hiit til Abo oc gonger her nw til scola. Kosten och hwsrwm hauer jach vnt honom for wener skuldh. Teckis ider lata henta honom igen, thet mai göra. Jnte bodh hahde jac effter honom, inthe hentade jac honom hiidh, ey heller achter jac honom hädan föra. Jac haffuer vnderwist honom met godom ordom thet bäste oc yterste jach haffuer kunnit göra. Engen kan jach truffwa tidh han sielff wil ey fara, ey heller kan jac nagon latha basta eller bynda for ider skuldh, eller bödhel eller byswen aff mik göra. Ty giordis icki behoff at scriffua sa hommodigh breff fron ider. [–]
i wethe nw han är her, görer om honom huad ider täckis. Jach menthe mik haffua fortjänt tak oc engen owilia, at jak honom haffuer hyllat til mik ther vppa, at han skulde icke koma i on skalke hopp eller tage sik nogot löst liffwerne fore. Män vele i tagha myt rodh, tho roder jac ider fulleliga, ati fara wiseliga oc sacta met honom, swa frampt i wele noghen tidh hugnat aff honom haffua. man kan icke skapa menniskien stragx sa wiiss och kloch, som henne bör wara. Jder her met Gud befellendis.
Nykyään ja toistaiseksi voimme torjua rokotuksin ja antibiootein monia tauteja ja infektioita, jotka 500 vuotta sitten jättivät pieniä vuoteita tyhjiksi ja ison surun vanhempien mieleen. Silti äkillinen kuume tai syysflunssa kylmää vanhemman mieltä ja muistuttaa siitä, että kun asiat ovat hyvin, ne ovat aina hyvin tähän asti.
Ylhäisen ruotsalaisen aatelisrouva Elsa Possen kirje vajaa 500 vuotta sitten kuvaa samaa huolta: ”Olen nyt sangen levoton tyttäreni, pikku Barbron vuoksi, joka on ollut kipeänä kaksi päivää; sairaus alkoi kovalla kuumeella, kaikkivaltias Jumala tietää, mikä tauti voi olla kyseessä…” (Jagh är nw ganska illa till fridz fför mijn dotter skul Barbro lilla ssom haffwer nw warit siwk i twå daghar, och är begynt mz en swår hetha, gudh alzmechtig weet huadh siukdom thz skal wara.)
Nykyään kuitenkin antibiootit ja monet hoitokeinot pelastavat tilanteessa, jossa entisaikojen varakkaimmatkin vanhemmat löysivät vain hyvin rajallisia hoitokeinoja. Kun kuume nousi, ei koskaan tiennyt, mitä seuraisi, paranisiko olo pian vai ollenkaan. Pienetkin kylmettymiset saattoivat johtaa vakaviin infektioihin. 1600-luvulla elänyt Agneta Horn kuittasi lapsena sairastaneensa monta kertaa kuumetaudin, jonka jälkeen hän joutui opettelemaan kävelemisen uudelleen.
Historian opiskelijat tekevät ensimmäisenä vuonnaan Helsingin yliopistossa kirjoitelman yhdestä menneisyyden henkilöstä (ns. mummotehtävä). Pienoiselämäkerroissa on ratkaisevia eroja sen suhteen, millaista elämä oli ennen sotia ja sotien jälkeen – ison eron tekevät antibiootit.
Ennen sotia eläneiden perhetarinoissa usein joku perheenjäsen menehtyy keuhkotautiin, veremyrkytykseen tai infektioihin, jotka nykyään olisi mahdollista hoitaa. Ja *toistaiseksi* on mahdollista hoitaa, jos antibioottiresistantit kannat eivät voita. Sotien jälkeen kertomusten yleisluonne muuttuu, odottamaton kuolema vierailee perheissä harvemmin.
Entä miten kävi Barbron? Elsa Posse lopetti kirjeensä: ”Rakas sisareni, toivon kuitenkin, että pikku Barbro Jumalan avulla sentään paranee.” (Käre H: syster, förhoppes migh likwel näst Gwdz hielp at thz skall wel bliffua bättre mz Barbro lilla.)
Kirjeen pikku Barbro, isänsä suvun mukaan tunnettu Barbro Axelintytär Bielke, tosiaan parani, varttui ja meni naimisiin Gabriel Oxenstiernan kanssa. Barbro-rouvan tunnetuin poika oli nimeltään Axel Oxenstierna.
Lähde: Elsa Axelintytär Possen kirje tuntemattomalle (ehkä siskolleen Margaretalle), vuosi tuntematon, Adliga ätten Bielke vol. 2, Bielkesamlingen E 1986, Riksarkivet (Ruotsin valtionarkisto). Barbro-tytär oli syntynyt vuonna 1556, joten kirje lienee vuosien 1556-1566 väliseltä ajalta. Kirje julkaistu väitöskirjassani (Anu Lahtinen, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset, SKS 2007, 88-89; ilm. myös ruotsiksi 2009.)
”Så här skriver man god populär historia”, Peter A Sjögren i Min läsning 16 sept 2022.
Anna Möller-Sibelius i Vasabladet 16 sept 2022: ”…genom hennes fokus på en kvinnas liv och beskrivning av de politiska motsättningarna tillsammans med sådant som bröllopsfirande, förlossningar, barnskötsel, … och brevskrivning blir helheten ny.” Möller-Sibelius uppskattar också ”smidig svensk översättning av Heidi Granqvist”.
Freja Rudels, Åbo underrättelser 28.9.2022, uppskattar att Ebba ”får framträda med skuggorna i behåll”, med ”kanske, eventuellt och möjligen…” ”Nu vill man läsa mer. Och besöka Åbo slott och fundera på hur det var att vara barrikerad där med kanonkulorna vinande runt knutarna.”
#EbbaStenbock på Bokmässan i Helsingfors: lör 29.10 kl. 10.30-11.00 Kraftfulla kvinnor och komplicerade män, eller hur var det?, Fiskehamnen/Kalasatama sön 30.10 kl. 15.30-16.00 Ebba Stenbock och kungliga intriger på Åbo slott, Blåbärslandet/Mustikkamaa
I den här biografin möter vi Ebba Stenbock som dotter, syster, maka och mor i en politiskt turbulent tid. Kampen om den svenska kronan rasar för fullt och Ebba Stenbock, med starka band till sin mäktiga adelssläkt, blir plötsligt änka efter ståthållaren Klas Fleming. När sammandrabbningen i Åbo är ett faktum hösten 1597 väljer hon att försvara sin mans ära mot sin egen kusin, hertig Karl. Den utdragna maktkampen får tragiska följder för många familjer, inte minst för Ebba och hennes barn.
I september 1597 befinner sig Ebba Stenbock på Åbo slott, mitt i stormens öga, när en väpnad sammandrabbning mellan hertig Karl och kung Sigismund inte längre går att undvika. Ebbas make, den fruktade Klas Fleming, har alltid varit kungen trogen och Ebba är lojal med sin man. Kommer kungens hjälptrupper att hinna fram innan hertigens soldater stormar slottet? Eller kan Ebbas inflytelserika syster, änkedrottningen Katarina, komma till hjälp? Ebba går inte ostraffad ur kampen, men det hårdaste straffet tilldelas hennes unge son.
Historikern Anu Lahtinen lägger ett omsorgsfullt pussel där källmaterialet ger oss inblickar i Ebba Stenbocks vardag och livet som adelskvinna i 1500-talets svenska rike. Trots att Ebba drabbades av svåra motgångar, och sjukdomar och död utgjorde ett ständigt hot, fanns det också många glädjeämnen. Brevväxlingen med hennes systrar visar att de kvinnliga släktingarna stödde varandra och hjälptes åt vid födslar och under barnsängstiden, och att festliga tillfällen som bröllop och dop samlade släkten. Systrarna utbytte också praktiska råd som gällde skötseln av slott och gårdar.
Pia Ingström skrev i HBL 19.12.2021: ”… en fantasieggande tidsbild med elände och en del ståt, vardag och krig, mycket brevskrivande, resor mellan slott i Sverige och dess östra rikshalva Finland. Nöjesläsaren kan fritt fylla på med känslor, det finns plats mellan raderna.”
Anu Lahtinen (f. 1975) är biträdande professor i Finlands och Nordens historia vid Helsingfors universitet. Hon är expert på 1500-talets historia och har publicerat ett flertal böcker och artiklar om kvinnornas roll i historien.
Recensionsexemplar och intervjuförfrågningar: försäljningskoordinator Hanna Riska, hanna.riska@sls.fi eller +358 40 558 2096.
Anu Lahtinen Ebba Stenbock I maktspelet skugga Cirkapris 25 euro ISBN 978-951-583-563-5 206 s., inbunden Omslag: Antti Pokela Översättning: Heidi Granqvist Utges i Sverige i samarbete med Appell Förlag
Yle esitti äskettäin elokuvan Tyttö kuunsillalta (1953). Olen nähnyt sen joskus aiemminkin, mutta koska olin juuri viimeistellyt teoksen naistutkijosta ja erityisesti naisprofessoreista, kiinnitin nyt erityisesti huomiota sankarittaren tieteelliseen uraan.
Ansa Ikonen esittää kemian tohtoria, joka on kaiken huipuksi juuri saamassa ylimääräisen (henkilökohtaisen) professuurin ja päälle miljoonan apurahan (ok, inflaatio oli kovaa, vastaa nykyistä tohtori/dosenttitason vuoden, puolentoista tutkimusapurahaa). Samaan aikaan kuitenkin huomiota vie myös ”plutokraattisen romanttinen ruusulähetys”, sillä nuoruudenrakastettu Joel Rinne on hurmaantunut Ansan puhelinsoitoista.
Kemian naistutkijoita on myös muualla kotimaisessa fiktiossa. Kirjailija Helvi Hämäläisen romaanissa Velvoitus (1942) , jossa tutkija Hanna Lehtoniemi pitää velvoituksen ohjaamana kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle. Teoksesta lisää aiemmassa blogitekstissäni: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/
Millainen oli naisten tosiasiallinen osuus kemian tieteentekijöinä? Alalla on itse asiassa varhaisia tutkijoita, jo ensimmäinen suomalainen naispuolinen väittelijä oli kemian alalta: tämä Lydia Sesemann väitteli Zürichin yliopistossa vuonna 1874. Kemisti FT Signe Malmgren haki Helsingin yliopistossa avattua toista kemian professuuria 1908.
Elokuvan ilmestyessä oli kemian apulaisprofessorina Nobel-ehdokkaaksikin päässyt Salli Eskola, mutta pikaisesti muistellen ensimmäinen naispuolinen kemian alan professori oli 1976 henkilökohtaisen, ylimääräisen biokemian professuurin saanut Ulla Hamberg. (Ylimääräinen professuuri on sellainen, johon ei nimetä jatkajaa professorin jäätyä eläkkeelle.)
Varsinaiseksi kemian professoriksi valittiin 1980-luvulla Marja-Liisa Riekkola, joka palasi ulkomilta hoitmaan vt. professorin tehtäviä 1984-1987 ja jatkoi sitten vakinaisena. Kemian tieteenalalta on ilmestynyt hyvä juttusarja tieteenalan naisista, joten Riekkolan ja monien muidenkin tärkeiden naiskemistien työstä löytää lisätietoa artikkelisarjassa Naiset ja Kemia: https://suomalaistenkemistienseura.fi/naiset-ja-kemia/
Ansa Ikosen sankaritarhahmon kaltaisia kemistejä on siis ollut Suomessa elokuvan ilmestyessä ja aiemminkin. Erityisesti professuurit olivat kuitenkin pitkään tällä, kuten monilla muillakin aloilla, naisten ulottumattomissa. Naisprofessoreja oli 1950-luvun alussa kourallinen, ja tilanne muuttui melko hitaasti 1900-luvun loppu lähestyttessä. Tästä ja monista muista aiheista lisää teoksessa Proffapoluilla (ilmestymispäivä 8.3.)
Millainen on ollut suomalaisten tutkijanaisten tie? Miten he nousivat ensimmäisiin akateemisiin virkoihin? Millaisia ovat nykyajan urapolut? Anu Lahtisen ja Tuula Vainikaisen teos Proffapoluilla (Avain, ilmestymispäivä 8.3.) valottaa aihetta: https://avain.net/search.php?search=proffapoluilla
Millainen on ollut suomalaisten tutkijanaisten tie? Miten he nousivat ensimmäisiin akateemisiin virkoihin? Millaisia ovat nykyajan urapolut? Anu Lahtisen ja Tuula Vainikaisen teos Proffapoluilla (Avain 2022) valottaa aihetta: https://avain.net/search.php?search=proffapoluilla
Kirjamessut #Proffapoluilla! Turun kirjamessut pe 30.9. klo 14.45-15.05, Puisto-lava: Tuula Vainikainen ja Reetta Kettunen keskustelevat suomalaisten tiedenaisten elämästä kautta aikojen. Helsingin kirjamessut to 27.10. klo 18.00-18.30, Tiedetori: Anu Lahtinen ja Anna Rastas keskustelevat naisista tieteentekijöinä ja heihin kohdistuvista odotuksista. Haastattelijana Jakke Holvas. Helsingin kirjamessut su 30.10. klo 10.30-11.00, Kruununhaka-lava: Anu Lahtinen ja Anna Rastas keskustelevat naisista tieteentekijöinä ja heihin kohdistuvista odotuksista. Haastattelijana Jakke Holvas.
Päivittyvä lista kirja-arvioista ja muista kirjaan liittyvistä jutuista:
Suomalaisten naisten tie tieteen huipulle on ollut mutkikas. Vielä 1900-luvun alussa naisten oli anottava vapautusta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan yliopistossa, ja matkalla tohtoriksi, dosentiksi tai professoriksi oli monta kivikkoa.
Ensimmäinen suomalainen naisprofessori oli historian professori Alma Söderhjelm Åbo Akademissa 1920-luvulla. 2020-luvulla naisten osuus professuureista on edelleen vain kolmannes. Vaikka tänäkin keväänä olemme kuulleet uutisia uusista rehtorien ja tieteellisten johtajien nimityksistä, taivallettavaa riittää. Varsinkin luonnontieteellisten ja teknillisten alojen professuureissa naiset ovat selkeästi vähemmistönä tai puuttuvat kokonaan. Yliopistojen ykkösrehtoreista vain 18 prosenttia on naisia.
Eri tieteenalojen ensimmäiset tunnetaan, mutta mitä tapahtui heidän jälkeensä? Useilla tieteenaloilla ensimmäisen naisprofessorin jälkeen on voinut kulua kymmeniä vuosia ennen kuin seuraava nainen on edennyt samaan asemaan. Syvälle piintyneet asenteet ja epätasa-arvoiset käytännöt on hyvä tunnistaa ja tiedostaa. Tieteen lasikatot tai mustat aukot eivät synny sattumalta.
Proffapoluilla -kirjan kirjoittajat selvittivät naisten asemaa yliopistossa ja kokosivat 160 naisprofessorin kokemuksia urapolustaan. Vähättely, ansioiden ohittaminen ja moninkertaiset pätevyysodotukset ovat tuttuja monille.
Vastapainoksi moni on voinut kokea kollegiaalista yhteistyötä ja saanut tukea ja kannustusta lähipiiristä. Oman perheen, kollegojen, innostavien opiskelijoiden ja uskoa valavien ohjaajien tuki on korvaamatonta. Lopulta eräs tärkeimmistä eteenpäin vievistä tekijöistä on se, että löytyy niitä, jotka näkevät osaamisen ja luottavat tutkijan mahdollisuuksiin ja kehittymiseen.
FM Tuula Vainikainen on pitkän linjan tiedeviestijä ja tietokirjailija. Dosentti Anu Lahtinen on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Teos tarjoaa vertaistukea ja oivalluksia akateemisille urapolulle yliopistoissa.
Kuningatar Margareetan hautamuistomerkki Roskilden katedraalissa. Kuva: Anu Lahtinen 2007.
Osallistuin 25 vuotta sitten pohjoismaiseen opiskelijakonferenssiin, jonne useakin osanottaja oli kirjoittanut tutkielman Kuningatar Margareetasta. Tanskalaisten opiskelijoiden mielestä Margareeta oli hyvä hallitsija, joka ei edustanut mitään tanskalaisen ylivallan tavoittelua; ruotsalaiset ja suomalaiset eivät olleet ihan samaa mieltä vaan muistelivat syitä, joiden vuoksi Ruotsi myöhemmin irtautui unoniyhteydestä. Margareeta on joka tapauksessa kiistatta ollut tärkeä poliittinen vaikuttaja, ja hänen aikanaan syntynyt ns. Kalmarin unioni nautti rauhasta unionikuningattaren valtakauden ajan. Ottopoika ja kruununperijä Erik Pommerilaisen aikana alkoi mennä huonommin.
Elokuva ”Margareeta, Pohjolan kuningatar” tarttuu tähän merkkihahmoon ja tarkastelee hänen elämäänsä erään kuuluisan huijaritarinan näkökulmasta. 1400-luvun alussa nimittäin ilmaantui mies, joka väitti olevansa vankeudessa pidetty kuningattaren poika, Olof Håkansson, jota oli luultu kuolleeksi. Kuningattarella oli kuitenkin jo uusi kruununperijä, ottopoika Erik. Elokuvassa molemmat vetoavat unionikuningattareen äitinään. Oikeasti huijari oli huijari, mutta elokuvan kantavaksi teemaksi on valittu valtapeli, jonka seurauksena oikea poika on onnistuttu pitämään vankeudessa. Kuninkaaksi itseään väittävän ihmisraunion ilmaantuminen keskelle unionin armeijasuunnitelmia ja kuningas Erikin avioliittoneuvotteluja uhkaa sekoittaa tilanteen.
Mutta miten Margareeta oli päätynyt valta-asemaansa ja millainen oli pohjoismaisen unionin tilanne historian valossa? Kerron seuraavassa lyhyesti Margareetan omasta lapsuudesta ja tiestä unionikuningattareksi, palaan sen jälkeen elokuvaan ja sen tapahtumiin.
Sijaishallitsijasta ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”
Margaretan lapsuus ei antanut välittömästi viitteitä loistavasta tulevaisuudesta, vaikka toki hallitsijaperheen lapsi sai ihan hyvät lähtökohdat elämäänsä. Hän oli mahtavan ja häikäilemättömän kuningas Valdemar Atterdagin kuudes ja nuorin lapsi, joka syntyi vuonna 1353. Perhe odotti tuolloin, että isoveli Kristofferista tulisi kuningas, myöhemmin kruunua soviteltiin siskonpoika Albrekt Mecklenburgilaiselle. Toisin kuitenkin kävi. Margareta kihlattiin jo varhain Norjan kuningas Håkanille. Sopimusta tekevät kuningasisät Magnus ja Valdemar sopivat, että Valdemar auttaisi Magnusta nujertamaan oman poikansa Erikin. Kymmenvuotiaana Margareeta saapui Norjan hoviin, Pyhän Birgitan tyttären kasvatettavaksi.
Kuusitoistavuotiaana Margareta aloitti yhteiselämän aviomiehensä kanssa. Håkan joutui hallintotehtävissään matkustamaan kauas, ja nuori kuningatar sai kannettavakseen paljon vastuuta. Perheen poika, 5-vuotias Olof, valittiin vuonna 1375 Valdemarin jälkeen Tanskan kuninkaaksi, ja tämän jälkeen Margareeta asui Tanskassa poikansa sijaishallitsijana, hänen kuningaspuolisonsa Håkan taas asui Norjassa. Håkan kuoli 1380, ja nyt Margareeta hallitsi poikansa sijaisena sekä Tanskaa että Norjaa.
Kun poika Olof sitten vuonna 1387 kuoli, Margareeta ei enää voinut edustaa häntä, ja hänen asemansa hallitsijana oli uhattuna. Nopeasti Margareta kuitenkin onnistunut valituttamaan itsensä sekä Tanskan että Norjan ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”. Vähän myöhemmin hän liittoutui myös ruotsalaisen ylimystön kanssa, ja hänen joukkonsa löivät valtaa tavoitelleen Margareetan sisarenpojan, Albrekt Mecklenburgilaisen. Margareeta lujitti valtansa adoptoimalla kruununperijäksi sisarensa tyttärenpojan, Bogislavin (kruunattuna Erik, lisänimeltä Pommerilainen).
Keskiajalla todettiin aivan suoraan, että oli hyviä puolia siinä, että valtaistuimella oli lapsi, koska viisaat johtajat saattoivat hallita hänen nimissään. Jo aiemmin norjalanen Ingeborg oli ollut pitkään pienen poikansa sijaishallitsijana. Myös Margareetaa seuranneille kuningattarille Filipalle ja Dorothealle oli varattu oikeus toimia holhoojahallitsijoina, mikäli he jäisivät leskiksi poikiensa ollessa alaikäisiä.
Äidin auktoriteetti näkyi myös Margareetan kielenkäytössä. Hän antoi pojalleen muun muassa seuraavat ohjeet: ”Jos joku pyytää kuninkaalta kirjallisia vahvistuksia tuomioista, jotka on annettu, tulee kuninkaan sanoa, ettei hän tiedä, mitä tuomioita on annettu, ja viivytellä asian kanssa mahdollisimman pitkään. Ja kun kuningas ei enää voi viivytellä, tulee hänen sanoa, että asia ratkaistaan niin pian kuin hänen äitinsä saapuu paikalle.” Margareeta ehkä sai aikaan rauhan, mutta hän oli myös vallankäyttäjänä määrätietoinen ja saattoi vältellä kirjallisten sitoumusten antamista – tällöin ei voitu suoraan syyttää lupausten pettämisestäkään.
Elokuvan Margareeta
Miten elokuva sitten kuvaa Margareetaa? Hän on arvovaltainen ja käskemään tottunut nainen, joka haluaa rauhaa. Onko tässä vähän romantisoitu tai alleviivattu ajatus naisen rauhantahtoisuudesta – ehkä hitusen, mutta Margareetahan kyllä saikin aikaan melko tasaiset olot, kun siihen asti edellisten sukupolvien kuninkaat ja kuninkaanpojat olivat tappaneet toisiaan ja veljiään mennen tullen. (Katsokaapa esim. Håtunalekentai Nyköpings gästabud.) Margareeta säilyttää malttinsa ja puhuu vähäeleisesti aristokraatit puolelleen; ja omapäisille hän osoittaa, ettei kannata asettua haukan saaliiksi.
Odottamatta ilmaantuu rujo mies, joka väittää olleensa 15 vuotta vankeudessa ja joka kutsuu itseään kuningas Olofiksi. Historiallisesti ottaen monenlaisia huijari-kuninkaallisia on nähty – 1300-luvun alussa Bergeniin saapui harmaantunut nainen, joka väitti olevansa kuolleeksi luultu prinsessa Margareta, Norjan neito ja kuningas Erikin tytär, ja jota kerrotaan kunnioitetun pyhimyksenä senkin jälkeen, kun hänet oli huijarina poltettu roviolla.
Margareetan aikana kuninkaana esiintynyt Olof vaikuttaa silkalta huijarilta, mutta reilu sata vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan haastanut ja kuolemaan tuomittu ”Taalainmaan junkkari” (Dalajunkern) Nils Sture saattoi ehkä ollakin aiemman valtionhoitaja Sten Sturen ja hänen leskensä Kristina Gyllenstiernan poika. (Ehkä, mahdollisesti.) Henkilöllisyyden todistaminen ei menneinä aikoina ollut aivan yksinkertaista, ei myöskään sen varmistaminen, että joku oli kuollut. (Vuonna 1550 Tukholmassa teloitettiin Knut-niminen mies, joka oli esiintynyt kuningattaren sisarenpoikana (olisi ollut Ebba Stenbockin veli) ja onnistunut toistuvasti esiintymään kuninkaan edustajana, varastamaan ja huijaamaan ihmisiä. Aina joku uskoi.)
Elokuvan tarina ei ole kirjaimellisesti totta, mutta on se totta siinä mielessä, että kyse on keskiajan hovimaailmasta, jossa voi joutua uhraamaan mitä tahansa ja kenet tahansa. Margareeta pitää arvossa unionia ja rauhan turvaamista, mutta henkilökohtainen hinta on kova. Tarina tarjoaa monia tilannekuvia, joissa tulee näkyväksi valtapolitiikan raadollisuus ja alituinen valppaus – lopulta kehenkään ei voi luottaa, ja tämän oppiminen on osa hallitsijaksi kasvamista. Miljööt ovat minun silmääni suhteellisen uskottavia, vaikka teollisia ikkunaruutuja ja lattiatiiliä taitaa välillä vilahdella; hahmot ovat sopivan ryttyisiä ja arpisia. Valtahierarkioita ja kirkon merkitystä olisi toki voinut pohtia vähän hienovireisemminkin, ja pituudesta olisi saanut helposti vartin pois.
Pisteet siitä, että elokuvan tulokulma on valtapolitiikka sekä äiti-lapsi -suhteet, ei romanttinen rakkaus. Marilyn French on tainnut korostaa lasten merkitystä naisten elämässä, ja valta-asemassa olevan naisen elämässä oma poika, tarvittaessa adoptoitu poika – vävykin saattoi kelvata – oli tärkeä liittolainen, mutta myös mahdollinen vastustaja.
Sekalaista
Muuten kiitämme: monikielisyyttä, ratsastuskuvauksia – juuri joulukuussa keskustelin norjalaiskollegojen kanssa matkareiteistä keskiajan Norjan ja Tanskan välillä – valaistusratkaisuja ja taustan himmennystä, jotka toimivat miljöiden kanssa; lapsimorsian-problematiikan kuljettamista mukana mutta ei liian retostelevasti.
Moitimme: Turhan selväpiirteisesti ajatellut kansallisvaltiot, eestaas loppuratkaisua arpova juonenkuljetus – jonkun käänteen olisi voinut jättää pois; pappi, joka näkee ennalta Margareetan kyvyt ja raivaa esteet hänen tieltään. Kirjeet olivat liian isolla paperilla ja liian isolla käsialalla – tuntui tuhlaukselta. Tai ehkä tanskalaisilla oli varaa käyttää papereita runsaammin kuin ruotsalaisilla…
Ambivalentti suhtautuminen: viittaukset naisrauhaan (naisrauha oli oikea asia, mutta tässa ehkä vähän allevivattu – toisaalta plussaa siitä, että elokuva välttää kliseisimmät naistrauma -kuvastot); tolkun ihmisiin, unioniin, Eurooppaan, yhteiseen armeijaan; Suomen täydellinen puuttuminen; hyvin olisi johonkin nurkkaan sopinut Pommerista Tanskan kautta, Margaretan suosikkina, Suomeen laamanniksi päätynyt ritari Klaus Fleming (vanhin niistä).
Ainakin jos on koko päivän kirjoittanut artikkelia 1500-luvun aatelisnaisesta ja siitä, myikö hän lastensa tulevaisuuden kuninkaan pelastamiseksi, niin hyvin vetoaa tematiikka ja ongelmakohdat. Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun on saatavilla historiallista draamaa, jossa valtaa käyttävä nainen joutuu käymään läpi sieluntaisteluita komeassa miljöössä, dramaattisen musiikin soidessa.
Lisää tietoa alkukohtauksen verilöylystä, Alussahan isä-Valdemar on teurastanut Gotlannin, siellä on museossa osa jäännöksistä.https://kaponieeri.blogspot.com/2012/12/visby-1361.html (en usko, että Margareta oli siellä, mutta ehkä kohtauksen voi ottaa vähän unenomaisena)
Viime päivinä on uutisoitu paperiteollisuuden lakosta ja sen kotimaisista tukitoimista sekä kansainvälisestäkin tuesta. Kansainvälistä tukea on tullut aiemminkin – hyvinkääläisenä esimerkkinä olen viime vuosina tutkinut Hyvinkään Villatehtaan lakon 1928 taustatukijoita.
Pohjoismainen kutomatyöläisten edunvalvonta kehittyi ja voimistui 1920-luvulla, ja liittojen jäsenet sitoutuivat myös merkittävään taloudelliseen tukeen. 1920-luvulla suomalaiset tukivat ensin Norjan kutomotyöläisten laajaa lakkoa, sitten vuonna 1928 pohjoismaiset liitot käytännössä rahoittivat suurimman osan Hyvinkään kutomotyöläisten lakosta ja lakkolaisille maksetuista avustuksista.
Samaan aikaan ammattiliitot kipuilivat suhteessaan Neuvostoliittoon sekä kommunistien ja sosialidemokraattien eri suuntiin vetäviin kansainvälisiin ryhmittymiin. Hyvinkään lakon jälkipuinnissa kutomotyöläisten liitto päätyi Sosialidemokraattien linjoille ja ottamaan etäisyyttä kommunisteista. (Muuten jos nykypäivän poliittinen vastakkainasettelu huolestuttaa, katsokaapa Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta, miten vasemmisto, oikeisto ja molempien ryhmittymien eri puolueet nimittelivät, parjasivat ja syyttelivät toisiaan ristiin rastiin sotienvälisenä aikana.)
Olen aiemminkin tarkastellut maaliskuusta loppusyksyyn 1928 jatkunutta lakkoa sekä blogissa https://hyuffwingae.wordpress.com/2018/02/27/hyvinkaan-lakko-90-vuotta-sitten/ että Työväentutkimus 2018 -julkaisussa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/274083 . Ennen pandemian alkua tavoitteeni oli matkustaa pohjoismaisiin arkistoihin lukemaan esimerkiksi Kööpenhaminassa sijainneen sihteeristön lähteitä, ja toivon, että pääsen tähän tavoitteeseen kesemmällä. Viime vuodet kirjoitustyö on edennyt kuitenkin kotimaisten ja digitoitujen aineistojen varassa.
Hyvinkään lakon paikallisia, liittotyön kansallisia (toimisto Tampereella) sekä lakkotuen pohjoismaisia yhteyksiä tutkiessa näkyi selvästi, että paikalliset lakkolaiset, liiton toimitsijat ja kansainvälinen sihteeristö toivat mukaan oman näkökulmansa ja resurssinsa, mutta myös osin ristiriitaiset vaatimuksensa. Viestintä Hyvinkään lakosta kulki paljolti Tampereen sihteeristön kautta, käännöksinä, ja ulkomailla työskennellyt August Lindell oli siellä tärkeä tulkki pohjoimaisen ja paikallisen ammattijärjestötoiminnan välillä. Kutomotyöläiset järjestivät myös kansainvälisiä liittotapaamisia.
Kansan Lehti uutisoi 4.2.1930 Tampereella järjestetystä pohjoismaisesta kutomoteollisuuden konferenssista. August Lindellin kautta liitto sai paljon näkyvyyttä tamperelaisessa Kansan lehdessä. Kuva Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta.
Pohjoismaisen yhteistyön aktiivisista toimijoista erottuu ryhmä miehiä, joista osa oli mukana jo 1910-luvun taitteessa ja edelleen 1930-luvun alkaessa. Naispuolisiakin edustajia oli, mutta he olivat liiton toiminnassa vähemmistönä, vaikka naiset olivat alalla työntekijöinä enemmistönä. Kussakin maassa oli omat pitkäaikaiset pohjoismaiset yhteyshenkilönsä, joiden nimet toistuivat kokouspöytäkirjoissa ja konferenssiuutisissa. Aktiivisten liittotoimijoiden suunnalla oli tapahtumassa sukupolvenvaihdos, sillä niin Lindell kuin Ruotsin pitkäikainen yhteyshenkilö Gustaf Janzén menehtyivät vuosikymmenen taitteessa. 1920-luvun aktiivinen edunvalvonta vaihtuikin 1930-luvun kiristyneempiin taloudellisiin ja poliittisiin tunnelmiin.
Artikkeli ”Taistelua on tarmokkaasti avustettava.” Kutomatyöläisten pohjoismainen yhteistyö 1920-luvulla on luettavissa vuosikirjassa Työväentutkimus 2021 os. https://journal.fi/tyovaentutkimus/issue/view/7979/1334 Artikkelia tehdessä en valitettavasti onnistunut saamaan haaviini Katja Korhosen tutkielmaa naisista kahdessa Kutomateollisuustyöväen liiton ammattiosastossa 1930-luvulla. Vaikka artikkeli ei käsittele Hyvinkäätä, naisvaltaisen alan liitto ja sen toiminta avautuu Korhosen tutkielmassa kiinnostavasti. https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17214
Vita Historica 