Parempi naida kuin palaa

27.09.2009 klo 3:54 pm (Elävät kuvat, Historiaa, In English, Taide ja kulttuuri)
Tags: , , , , ,

This time, the blogger takes a look at ”The Bachelor” (1999), a remake of ”Seven Chances” (1925), but it is hard for an average talkie to compete with any movie that has Buster Keaton starring in it.

Alkuperäinen Seven Chances (1925) ei ole Keatonin huippukauden leffoista paras, mutta Keaton esittää silti mainiosti erästä klassikkohahmoaan, ujon hämmentynyttä nuorukaista. Jimmy Shannon -Keatonin on mentävä naimisiin muutaman tunnin sisällä, jos aikoo saada suuren perinnön. Erinäisten sattumusten kautta morsianehdokkaita kertyy satoja, ja lopussa Jimmy-Keaton juoksee heitä pakoon ja saa samalla niskaansa kivivyöryn, mutta onnistuu lopulta saamaan ajoissa unelmiensa naisen.

Chris O’Donnellin näyttelemässä uudellenfilmatisoinnissa Poikamies pulassa (The Bachelor 1999) Jimmy Shannon ei ole toivottoman ujo vaan sitoutumiskammoinen nuori mies, joka kosintaa yrittäessään tuntee vapauden karkaavan käsistään ja sössii sanavalinnoissaan siinä määrin, että on kadottaa myös tyttöystävänsä Annen (Renée Zellweger).

Tälläkin kertaa kirkkoon nukahtanut Jimmie löytää itsensä tuhannen wannnabe-morsiamen ympäröimänä, ja nämä tahtovat tietää millä kriteereillä hän puolisonsa valitsee. Sitten tietysti seuraa takaa-ajoa, oikean morsiamen löytäminen, julkinen tunnustus, synninpäästö, vihkiminen ja sovinto morsianjoukkojen kanssa.

74 vuotta Keaton-filmatisoinnin jälkeen käytössä on paremmat resurssit, enemmän kameroita, joukko käsikirjoittajia ja paljon puhetta, mutta yksinkertaisen tunnin mittaisen alkuperäistarinan tulkitseminen hauskasti  kahden tunnin mittaisena ei tuota parasta mahdollista tulosta, varsinkaan kun Keatonin käyttämät vauhdikkaan fyysiset gagit ovat näköjään poissa laskuista.

Joissakin kohdin O’Donnellin säpsähtenyt muistuttavat etäisesti Keatonista, ja eräässä kohtauksessa Jimmy-O’Donnell hortoilee pörssissä etäisesti samaan tapaan kuin Buster Keaton esittäessään onnetonta miljonäärityhjäntoimittajaa ”Pilkkapölkyssä” (The Saphead 1920). Mutta niistä on pitkä matka sekä hyvään Keaton-kunnianosoitukseen että muuten vaan hyvään elokuvaan.

Jotkut sivuhahmot kuten sankarittaren ällönlemmekkäät vanhemmat ja avioliiton patriarkaalisuutta analysoiva yliopisto-opiskelija (eräs Jimmyn tavoittelemista korvikemorsiamista) ovat huvittavia. Ylimalkaan tämän elokuvan naimisiinraahaavana voimatekijänä eivät ole niinkään naiset, vaan nimenomaan elokuvan miehet koettavat kovasti akkulturoida sitoutumiskammoista Jimmyä. Sanoman vie lopulta parhaiten perille pappi ja leskimies, jonka kuvaus avioliitosta saa nuorukaisen aidosti vihkivireeseen.

Jätä kommentti

Muodin ja talouden muotit

27.09.2009 klo 10:59 am (Elämäntapoja, Talous ja yhteiskunta, Virtuaalinen lehtihaavi)
Tags: , , , , , , , , , , ,

In this entry, different magazines and newspapers are presented. The lists of powerful women in Fortune & Financial Times are contrasted with Swedish discussion of fashion blogs and the hope that women’s spending power ”could save the world from recession”, (in the words of the Newsweek cover story). Whether the lipstick index is true or not – the blogger remains a bit sceptical about this – there is hope in the world as long as the Swedish tabloids are capable of combining deconstructionism and the Let’s Dance program in the same article.

Viikon lehtihaaviin on tarttunut artikkeleita kuluttamisesta, taloudesta ja muodista. Göteborgin asunnottomien lehti Faktum – ett friluftsmagasin käsittelee muotiblogeja ja bloggaajien vastuuta. Eräässä artikkelissa pohditaan, ovatko muotiblogit silkkaa pintaa vai tarjoavatko ne esimerkiksi nuorille naisille mahdollisuuksia itse määritellä elämäänsä ja asemaansa. Faktum toteaa, että ruotsalaismediassa muotiblogeista on tullut pinnallistuneen kulttuurin symboli. Vaikka ”oman tyylin rakentaminen” olisi niissä periaatteessa mahdollista, blogeja moititaan siitä, että ne käytännössä seuraavat samaa kaavaa.

Artikkelissa moititaan muotiblogeja myös siitä, että ne eivät ole ottaneet yhteiskunnallista vastuuta ja kommentoineet esimerkiksi taloudellista romahdusta. Tämä yhdelle blogityypille asetettu vastuun vaatimus tuntuu äkkiseltään aika kovalta.  Joskohan jokusen muunkin alan harrasteblogi jätti mainitsematta Lehman Brothersin tuhon eikä tunnistanut yhteiskunnallista vastuutaan. Ja kenties ihmisten elämässä on muitakin tieto- ja virikelähteitä kuin muotilastut. (En sinänsä moiti Faktum-lehden hyviä juttuja.)

Sinänsä muoti ja suhdanteet löytävät kosketuspintaa – laskusuhdanne on iskenyt muotitaloihin, muoti on koettanut sopeutua laskusuhdanteeseen, ja muodista on haettu piristystä laman iskiessä. Esimerkiksi InStyle ja Bazaar ovat pitkin vuotta tarjonneet tarinoita työttömäksi jääneistä toimittajista, ja (omassa luokassaan) edulliset ostosvinkit ovat hiipineet niiden sivuille. Idealistisimmat voivat haaveilla siitä, että muodin taloudellinen ja ekologinen nousu linkittyisivät toisiinsa, kun muoti hakee uusia ekologisia ratkaisuja.

Sekä muotilehtien että talouslehtien sivuilla on myös pohdittu ”huulipunaindeksin” (lipstick index, Financial Times) toimivuutta – ajatusta, että laman iskiessä huulipunan myynti kasvaa, kun kosmetiikasta kaivataan piristystä elämään tai kohennusta ulkonäköön (ja esimerkiksi parempaa onnea työ- tai avioliittomarkkinoilla).

Newsweek on tällä viikolla ollut erityisen optimistisella tuulella – kansilehtijutussa Female factor (21.9.2009) laskeskellaan, että maailman naisten kasvava ostovoima, vaikka onkin vielä alhaisempi kuin miesten, voisi nostaa maailman lamasta. Lehti ei pohdi niinkään naistenmuodin taloudellista potentiaalia kuin esimerkiksi rahoja, joita Kiinan ja Intian työssäkäyvät naiset sijoittavat terveyteen, perheeseen ja koulutukseen.

Tiettyjä epäilyn sanojakin voi tietysti esittää näistä toiveista – onko kyseessä tiukkojen aikojen tuoma toiveajattelu, entä mistä pelastus sitten kun seuraava kasvun stoppi tulee vastaan? Talous ja maailma ylimalkaan tarvitsevat varmasti sekä naisten että miesten työpanosta ja ideoita, mutta pelkkä naiseus tai mieheys ei tehne heistä maailmantalouden pelastajia.

On joka tapauksessa kiintoisaa, että viikon Financial Times, Fortune ja Newsweek pohtivat naisten myönteistä kontribuutiota markkinoilla ja työelämässä. Sekä Fortune että Financial Times listaavat viikonloppunumerossaan 50 talousmaailman johtonaista (mukana Suomen uutisissakin mainittu Anne Lauvergeon – listalle pääsy ei välttämättä tarkoita kaikinpuolista esikuvallisuutta). Kumpaisenkaan päälistoilla tai lisälistoilla ei ole yhtään suomalaista. Lehtiviikon suomalaiseksi naiseksi nousee Fortunen Airbus-mainoksessa esiintyvä ”Marja-Liisa Turtiainen and her global team, making Airbus logistics first class”.

Yllätyslöytö lehtihaavista:
– Iltapäivälehdistön ja dekonstruktion tiet voivat kohdata sovussa. Katrine Kielos käsittelee Aftonbladetin kakkossivulla dekonstruktion käsitettä Göran Hägglundin ja ”Let’s Dance” -ohjelman yhteydessä. Verkkoversiosta tosin on hävinnyt viimeinen virke, joka tässä alla:
Veckans största nyhet måste emellertid vara att Gudrun Schyman ska delta i ”Let’s Dance”. Den mest genusteoretiserande, föräldraförsäkringsdelande, könsrollsifrågasättande av dem alla ska skaka rumpa i den folkligaste fredagsunderhållningen.
Detta, Göran Hägglund, är dekonstruktion!

Yllätyslöytö bittivirrasta:
– Huulipunan myyntikäyrää (lipstick effect/indicator/index/curve) etsiessäni törmäsin Rebecca Klementovichin hienoihin taideteoksiin.

Jätä kommentti

Palavien siltojen ja M. A. Nummisen kasvojen valossa

26.09.2009 klo 12:15 pm (Historiaa, In English, Kirjat, Oma työ, På svenska, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , ,

This entry lists some impressions from the Gothenburg book fair, held in Gothenburg 24-27 September 2009. In the book fair, Nordic literature and IKEA shelves were present side to side with international human rights forums. The blogger visited the fair to present her new book, a Swedish translation of her study on women’s agency in early modern noble families.

Här berättar skribenten om sitt besök på Göteborg bokmässan där hon presenterade sin egen bok Anpassning, förhandling, motstånd (Svenska litteratursällskapet i Finland & i Sverige Atlantis, se Atlantisbok.se) om kvinnor som aktörer i en adlig familj (tack Camilla Frostell för ditt översättningsarbete!!!) – se också vad en lyssnare tyckte om temat. Dessutom såg skribenten Joanna Rubin Dranger, Burning bridge, M. A. Numminens ”miniopera” om Svenskans kraft mm.

Ei, Göteborgin polttopullojen ja kivien heittäjät eivät ole riistäytyneet, vaan liekit ja valo ovat havaintoja pitkältä marssilta Göteborgin kirjamessujen halki. Olin siellä esittelemässä ruotsin kielelle käännettyä tutkimustani Anpassning, förhandling, motstånd, joka kertoo Flemingin sukupiirin naisista, jonka Camilla Frostell on kääntänyt todella taitavasti (ja ainakin yksi kuulija kiinnostui). Haastatteluissa syntyi hauskoja linkkejä Henrika Tandefeltin Borgå 1809 -kirjassa käsiteltyihin vallan ja velvollisuuden teemoihin, kertoilimme kirjoistamme yhdessä ja erikseen.

Palavia siltoja edustivat turkulaiset, sillä Euroopan kulttuuripääkaupungin 2011 kirjallisuutta oli esillä teemalla ”Burning Bridge”, kaupungin teemoihin kuuluvan tulipaloteeman hengessä. (Täytyy tosin sanoa, että palavista silloista tulee itselleni yleensä mieleen Tapani Löfvingin seikkailut, jonka alkupuolella hän jossain siltakahakassa menettää korvansa.)

Kirjamessujen torstai ja perjantai tuntuivat viihtyisiltä ja hyvin järjestetyiltä, perjantai-illalla tosin jo tuntui siltä, että voi olla hyväkin livistää alta pois, kun suuret ihmismassat alkoivat tulvia sisään.  Kuulijoita riitti ensimmäisinäkin päivinä monenlaisissa seminaareissa ja pienemmissä keskustelutilaisuuksissa.

Ja kirjoja, kirjoja, kirjoja… houkuttelevia kirjoja… Keskiaikaista simanteko-ohjetta ja aatelisnaisen (Metta Magdalena Lillie) päiväkirjoja ja gotlantilaisia tilikirjoja… Ihan varmaan niille löytyy vielä jotain käyttöä. (Ja itse asiassa löytyykin – esimerkiksi lähdekurssin aineistona.) Yksi asia tosin uupui – paikalliset kollegat.  Kirjamessuilla Turussa ja Hesassakin tapaa paljon enemmän historioitsijoita ja näiden yhdistyksiä. Tai sitten kuljin vaan silmä taskussa.

Esitteitä livahti mukaan erilaisilta kojuilta, päivän päätteeksi saattoi vain ihmetellä Singaporen kirjoittajafestivaalien, puolalaisten painotalojen, palestiinalaisjärjestöjen, tulevaisuuden tutkimuskeskuksen, ex libris -yhdistyksen ja Skaran hiippakuntahistoriallisen yhdistyksen yhteiselämää messujen tuoksinassa.

Messujen tärkeä osa oli myös kansainvälinen tori, jossa käsiteltiin sananvapautta, ydinvoimaa ja monia muita tärkeitä kysymyksiä. Kauempana IKEAn Billy-hylly juhli 30-vuotista taivaltaan ja vanhat Suomen matkailujulisteet vetosivat luontonäkymillään.

Eräs mieluisimmista nähdyistä oli Konstfack-taidekorkeakoulun professori Joanna Rubin Dranger, jonka sarjakuvaromaanit ”Neiti pelokas ja rakkaus” (Fröken livsrädd och kärleken) ja varsinkin ”Neiti tärkeä ja uraputki” (Fröken märkvärdig och karriären) ovat mielestäni sarjakuvamaailman Maija Vilkkumaa -sanoituksia (tosin Joannan tarinoissa on optimistisempi loppunosto).

Messuilla Joanna kertoi erityisesti lastenkirjoistaan ja niiden syntyvaiheista. Huimalta kuulosti myös seminaarin lomassa mainittu Story telling -opintokokonaisuus, jota Konstfack on tarjonnut muutaman vuoden ajan. Siellä voivat kerrontaansa hioa niin muotoilijat, kirjailijat ja mielikuvituksellisempienkin alojen edustajat, vaikka hiukkasfyysikot.

Göteborgin yön tummuessa alkoi illanvietto, ja osanottajat siirtyvät kukin tahoilleen. Meille esiteltiin juhlijoiden kantapaikkoja, ja lisäksi tarina kertoi että tosi VIP-kirjailijoilla oli omat hotellihuonebiletyksensä. Jotenkin hupaisaa ajatella tuolloin mainittua historiaromaanien kirjoittajaa kuvatunlaisissa kemuissa kaiken seurueen kruununa.

Mutta mahtoiko heillä olla hauskempaa kuin vähemmän eksklusiivisessa Pusterviks-baarissa, jossa Claes Andersson ja Katarina Gäddnäs lausuivat runoja (runoja pitäisi tosiaan useammin KUULLA kuin LUKEA), M. Into esitti tavanomaisen hämärää tarinaa jossa Auran aallotkin liplattivat, ja M. A. Numminen marssitti lavalle pienoisoopperaksi kutsumansa esityksen ”Svenskans kraft”, vapaan tulkinnan Suomen historian käännekohdista.

2 kommenttia

Kulutuslainoilla talous kuntoon

26.09.2009 klo 11:04 am (Historiaa, Kirjat, Oma työ, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , ,

This entry comments on the doctoral dissertation about the consumption and lifestyle of the high nobility (especially the Fersen family) in eighteenth-century Sweden by Johanna Ilmakunnas, University of Helsinki. Some remarks are also made about other studies in seventeenth-century, written by Kirsi Vainio-Korhonen and Jessica Eriksson.

En svensk beskrivning om Johanna Ilmakunnas avhandling och disputation kan hittas i Essetter.

Tänä viikonloppuna väittelyvuorossa oli Helsingin yliopiston historian laitoksen tutkija Johanna Ilmakunnas, ja tarkastettavan väitöskirjan aiheena oli ”Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa”. Vastaväittäjänä oli professori Kirsi Vainio-Korhonen; leppoisa ja oivaltava keskustelu, jopa naurunpurskahdukset leimasivat tätä parituntista tilaisuutta.

Johanna Ilmakunnas tutkii 1700-luvulla eläneen aristokraattisen Fersenin perheen elämäntapaa ja kulutustottumuksia usean sukupolven ajan. Elämäntapa näkyi sekä koulutusvalinnoissa että uran ja edustuselämän rakentamisessa samoin kuin perhe-elämässä ja asumistottumuksissakin. Lähteinä on käytetty sekä tilinpitoa että perheen kirjeenvaihtoa.

Ilmakunnaksen tutkimus valaisee entistä tarkkakatseisemmin 1700-luvun ruotsalaisen aatelin elämää niin kotimaisissa kuin ulkomaisissakin hoveissa, ja vastaväittäjä kiinnitti huomiota siihen, että tällä kertaa kulutus keskittyi aatelisiin miehiin.

Kun Fersenin perheen taloudenpitoa vertaa paria vuosisataa edeltäneeseen tilanteeseen (kuten tämän kirjoittaja tietysti mielessään tekee), sieltä löytää sekä kiintoisia yhtäläisyyksiä että eroavuuksia. On varovaisia isiä, jotka ovat kyllä valmiita panostamaan lastensa tulevaisuuteen mutta koettavat silti toppuutella näitä pahimmoisesta tuhlaavaisuudesta.

Kiintoisan vastaparin muodostavat veljekset Carl ja Axel von Fersen, joista jälkimmäinen lienee pitänyt silmällä paitsi oman perheensä tuloja, myös anteliaan veljensä ja kenties tämän pelivelkaisen vaimonkin tilejä. Laskennallisesti myös Carl von Fersenin kirjanpito näytti olevan tasapainossa, mutta väittelijä totesi, että syynä oli 1700-luvun kirjanpito, jossa lainatkin merkittiin tuloiksi. Tämä poikikin hauskan pohdinnan siitä, edustavatko nykyajan kulutuslainat ja pikavipit samanlaista ajattelua.

Viranhoito ja muut edustustehtävät ovat vuosisadasta toiseen olleet tärkeä osa aatelisen elämää, mutta näyttävät usein kustantaneen paljon enemmän kuin mitä tuottivat. Silti varoja on pitänyt käyttää – säädynmukaisesti, mutta ei välttämättä kohtuuttomasti. Toki monet ovat halunneet käyttää enemmän kuin esimerkiksi ylellisyysasetukset olisivat sallineet.

Eroa aikaisempiin vuosisatoihin näkyy 1700-luvun kulutusesineiden ja myös esimerkiksi palvelijoiden määrän huima kasvu. Huimasti ovat kasvaneet myös lähteet. Ilmakunnas näyttää kärsineen pikemminkin runsaudenpulasta valikoidessaan sopivia otoksia laajoista arkistoista.

Muodikkaat lemmenseikkailut tuntuvat tuovan melkoisen eron vaikkapa 1500-luvun aatelisperheen elämään verrattuna. Mitä he olisivat mahtaneet tuumia 1700-luvun (ylhäisön) ajattelutavasta, että avioparien välinen rakkaus ja uskollisuus oli ihan noloa ja tylsää. Vaikka varhaisempinakin vuosisatoina sattui kaikenlaisia syrjähyppyjä, niistä keskusteltiin eri sävyssä.

Vastaväittäjä kiinnitti huomiota siihen, että esimodernin ajan tutkimuksessa on usein etsitty aatelisnaisen toimijuutta esimerkiksi kartanonemännän roolista. Fersenin perhepiirin naiset eivät kuitenkaan omistautuneet tällaisille tehtäville. Johanna Ilmakunnas totesi kuitenkin, että suvun naisten ei oletettu olevan toimettomina, mutta aristokraattiperheessä kartano kuului palvelijoiden hoidettavaksi ja naisetkin hoitivat esimerkiksi hovivirkoja.

Tässä mielessä Fersenien tilanne eroaa esimerkiksi siitä, mitä Kirsi Vainio-Korhonen on todennut tutkiessaan Sophie Creutzin elämää tai mitä Jessica Eriksson on todennut Metta Magdalena Lillien päiväkirjojen perusteella. Sophie Creutzilla oli tärkeät tehtävänsä kartanollaan, ja Metta Magdalenan päiväkirjan pito näyttää päättyneen avioliittoon, jonka solmiminen toi hänelle runsain mitoin työtä leskimiehen kartanolla.

http://essetter.blogspot.com/2009/09/mera-1700-tal.html

Jätä kommentti

Verojäniksiä ja nokkaverohaukia

19.09.2009 klo 9:09 am (Historiaa, Oma työ, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , ,

Nyt on vilskettä väitösrintamalla. Tänään Turun yliopistossa tarkastettiin Suomen historian alaan kuuluva Suvianna Seppälän väitöskirja Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Seppälä tutkii väitöskirjassaan lähes koko nykyisen Suomen aluetta ja osoittaa muun muassa, miten verotus heijasteli alueellisia elinkeinoja sekä verotuksen kehityshistoriaa kullakin seudulla.

Seppälän laajasta analyysistä käy ilmi, että vaikka Kustaa Vaasa uudisti verotusta, monet keskiajalta periytyvät verotusmenettelyt jatkuivat aina 1600-luvulle asti, jolloin Kustaan poika, Kaarle IX, yhtenäisti ratkaisevasti sekä verotuotteiden määrää että verotusperusteita. 1500-luvulla veroyksiköt ja -tuotteet muodostivat kirjavan joukon, johon perehtyminen ennen tämän teoksen ilmestymistä olisi ollut mahdotonta.

Seppälän väitöskirjassa kerrotaan muun muassa, miten Savonlinnan linnanvouti vuonna 1554 ohjeisti paikallisia vouteja, ettei Oulun erämaista kannattanut koettaa kantaa viljaveroa, koska peltojen raivaus oli kesken; näiden alueiden verotus tuottikin ennen kaikkea haukia ja oravannahkoja. Kalastuksen merkitys toimeentulon ja veronmaksun kannalta tulee tässäkin väitöskirjassa esiin.

Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että verotus olisi ”kehittynyt” suoraviivaisesti verotuotteiden painottamisesta rahamaksujen painottamiseen, muutos ei ole näin yksisuuntainen. Kruunu yritti välillä nimenomaan koota verotuotteita, kun oli tarve muonittaa ja varustaa paikallista kruunun väkeä. Kun rahan arvo heikkeni, verovelvolliset olisivat puolestaan mieluummin maksaneet veronsa rahana kuin elintarvikkeina. Verona kerättyjä elintarvikkeita käytettiin linnatalouden kestityksissä ja osana palkkaa. Harmaakiviäkin oli näppärä koota verotuotteina linnojen rakennus- ja korjaustöitä varten.

Koska tutkimuksen kohteena ovat moninaiset verotuotteet nokkaverohauista leipiin ja juustoista lahjajäniksiin, teoksesta löytyy myös monenlaisia tietoja aikakauden ravinnosta, sen säilyttämisestä ja valmistamisesta. Seppälä kertoo eri verotuotteidenkohdalla siitä, miten yleisiä ne olivat yleisesti tai veronkannossa erityisesti. Itse kukin voi tykönään hahmottaa, miten paljon työtä on vaatinut tulkita kirjavia verotustapoja ja verotuotteita ja taustoittaa niistä kukin. Tämä on ilman muuta ohittamaton teos kenelle tahansa, joka suunnittelee sanovansa jotain 1500-luvun verotuksesta tai kameraalisista oloista.

Suvianna Seppälä korostaa väitöksessään, että 1500-luvunkin talonpoika oli sitkeä ja yritteliäs, hyödynsi aikansa uusia innovaatioita ja koetti parhaansa mukaan sovitella veronmaksun oman etunsa mukaisiksi. Mitä viralliseksi verotuotteeksi olikin merkitty, käytännössä talonpojat maksoivat esimerkiksi sellaisia verotuotteita, jotka olivat heille otollisimpia. Esimerkiksi talonpoikaispurjehtijat saattoivat maksaa veronsa ulkomailta ostettuna verkakankaana ja säästää oman tilan tuotteet paikalliseen myyntiin.

1500-luvun verotusta koskevissa tutkimuksissa tulevat usein esiin paineet, joita kohdistui niin veronmaksajiin kuin sen -kantajiinkin. Kuninkaan odotukset olivat korkealla, mitä tuli tilojen tuottoon: hän edellytti, että kartanot ja linnat täyttyisivät verotuotteista ja että kruunun palvelijat käyttäisivät niitä hyvin säästeliäästi. Kummatkin odotukset olivat ylimitoitettuja – valtakunnan tilat eivät olleet kyllin vauraita, veronmaksajat eivät kyllin avokätisiä, eivätkä linnojen asukkaat niin pieniruokaisia kuin kuningas kuvitelmissaan ajatteli.

Kuten esimerkiksi Anssi Mäkinen on todennut omassa väitöskirjassaan, varsinkin 1500-luvun lopulla Itä-Suomen alueet alkoivat olla sodan raunioittamia ja tilat autioituneita. Tämä johti tempoileviin verotusratkaisuihin: jotta tilat olisivat voineet toipua, niille toisaalta luvattiin helpotuksia, mutta koska kuningas kuitenkin kaipasi kovasti täydennystä tuloihinsa, hän tuon tuostakin otti käyttöön uusia vaihtoehtoisia keinoja veron keräämiseen, siinä toivossa että viljaton tila sittenkin pystyisi maksamaan yhden lehmän tai päinvastoin.

Käytännössä tällainen kääntely tuotti lähinnä kosmeettisia tuloksia, sillä köyhä tila pysyi köyhänä, eikä siellä välttämättä ollut sen paremmin leipää kuin lehmääkään. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että tuo vääntäminen tuo mieleen viime aikojen soutamiset ja huopaamiset arvonlisäveron, eläkemaksujen verotuksen ja muutaman muunkin menettelyn välillä – ja yhtä kosmeettisilta näyttävät myös ratkaisujen elvyttävät vaikutukset.

Nykyihmiselle voi kuulostaa tutulta sekin, että kun varsinaista pääveroa oli vaivalloista muuttaa, oli helpompaa otta käyttöön kaikenlaisia ”väliaikaisia” apuveroja, joilla oli taipumusta muuttua pysyväisluonteisiksi. Entä mitä on ajateltava kuninkaan häitä varten kerätyn veron perustelusta: ”Kansan on iloittava kuninkaallisesta kihlauksesta ja sen sallitaan armollisesti maksaa hääveroa.” Siinä pohdittavaa myös naapurimaan kuninkaallisiin häihin valmistautuville…

Suvianna Seppälä: Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009. Ks. myös Turun yliopiston sähköinen julkaisujärjestelmä.

Jätä kommentti

En halua Harry Winstonia

18.09.2009 klo 7:24 am (Kirjat)
Tags: , , , ,

Pari vuotta sitten ilmestynyt Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada 2003) oli hauska lukukokemus, joka antoi miettimisen aihetta myös yliopistolla hääriville saavuttamattoman tavoittajille. Ostin kirjasta oman kappaleen eräälle ruotsalaiskollegalle, jonka pomo ei paljoa jäänyt jälkeen kirjan hahmosta, assistenttiaan Andya piinaavasta päätoimittaja Mirandasta. Nyt syksyllä tavatessamme juttelimme siitä, että kirja antaa samastumiskohteen niille, joilla on koukuttava työ mutta jokseenkin karmeat työskentelyolosuhteet. Tosin kirjan varsinainen Pariisin-huipentuma tuntui itsestäni jotenkin lattealta suhteessa muuhun tekstiin, mutta kaikkiaan kirja tarjosi kepeässä muodossa oikeaa mietittävää työstä ja elämänpolkujen valinnasta, eikä päähenkilön rakkauselämäkään mennyt lopussa ihan kaavamaisimpia polkuja.

Sen jälkeen ilmestyi VIP-ihmisiä (Everyone Worth Knowing 2005), jossa päähenkilö Bette kyllästyy työhönsä investointipankissa, ottaa hatkat ja pestautuu yritykseen, jonka tehtävänä on järjestää näyttäviä bileitä ja saada niiden osallistujat näyttämään hyvältä mediassa. Tämäkin kirja oli viihdyttävä ja tarjosi hupilukemistona myös mietittävää siitä, millainen työ on tekemisen arvoista ja miten helppoa tai vaikeaa on hypätä tuntemattomaan. Kuten Prada-kirja, tämäkin teos sisälsi kasvutarinaa ja loistokkaan elämän ihailua ja vihailua. Loppupuolen ratkaisu kirjallisten unelmien tavoitteluineen tosin alkoi kuulostaa jo aika tutulta, ja ratkaiseva käänne jäi jotenkin vielä latteammaksi kuin Prada-kirjassa. Betten pahin vihanainen, Ellie Insider, jäi myös kummallisen pinnalliseksi ja selittämättömäksi pahan ilmentymäksi.

Weisbergerin uusin Haluan Harry Winstonin (Chasing Harry Winston 2008) huvittaa entistä vähemmän. Kirjassa on kolme pian kolmekymppistä naista, jotka tavoittelevat onneaan irto- ja kiintosuhteiden kautta ja ponnistelevat löytääkseen paikkansa työelämässä. Yksi päättää saada Harry Winston -kihlasormuksen sormeensa vuoden sisällä, toinen taas päättää  omistautua irtosuhteille, kolmas tietää, että hänen pitäisi olla tyytyväinen työhönsä ja tavoiteltuun poikaystäväänsä, mutta stressi vaivaa… Mukana kuvassa ovat jälleen kerran VIP-kirjasta tuttu epämieluinen lemmikki (jonka kohtalo tosin ratkeaa toivotulla tavalla), erään päähenkilön kirjoittajaunelmat, rasittavat vanhemmat ja tietysti monenlaiset bilemestat.

Mutta tapahtumia ja ihmisiä on liikaa, juoni tempoilee minne sattuu ja aiemmat uskottavat karikatyyrihahmot ovat vaihtuneet jotenkin luonnottomin tyyppeihin. Tapahtumat etenevät töksähdellen. Aikaisempien kirjojen lievä ongelma, draaman huipun katoaminen, on tässä teoksessa entistä näkyvämpi. Juonta kehitellään ja onnelliseen loppuun pääsyä pitkitetään keinotekoisilla jipoilla kuten päähenkilön odottamattomilla suorasukaisuuden puuskilla tai  jääräpäisellä haluttomuudella vastata puhelimeen tai lukea sähköpostejaan. Kovin tulee Sinkkuelämää -leffan ”juoni” mieleen.

Haluan Harry Winstonin on kirjana luvattoman raakilemainen, ja taitossakin on virheitä; rivinvaihtoja puuttuu sieltä täältä. Yksi päähenkilöistä, Leigh, yrittää kirjassa saada tolkkua käsikirjoituksesta, jonka kuuluisuuteen ponnahtanut kirjailija on sepustanut mutta joka ei tavoita aiempien teosten tasoa.  Weisbergerin kolmas kirja ponnistelee samanlaisten ongelmien kanssa kuin sen sivuilla kuvattu fiktiivinen teos. Rahastuksen makua…

Jätä kommentti

Flemingien maisemissa

13.09.2009 klo 8:20 pm (Historiaa, Oma työ, Seutuja, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Takana mahtava retkipäivä Flemingien maisemissa. Päivän reitti kulki sukupiirille tärkeiden kirkkojen, kartanoiden ja maisemien kautta Mynämäen (ja Mietoisten), Askaisten, Taivassalon ja Uudenkaupungin kuvioihin. Samalla totesin, että samaan tapaan kuin on tärkeää lukea alkuperäislähteitä, on myös tärkeää katsella alkuperäismaisemia.

Tietenkään maisemat eivät ole täysin alkuperäisiä – merivesi on paennut kauemmas sitten 1400-1500 -lukujen, laidunniemet ja -saaret ovat metsittyneet, talvitiet ja ratsupolut korvattu autoteillä ja pellot salaojitettu. Mutta esimerkiksi kartanoiden rannikonläheisyys korostuu, kun näkee samana päivänä  Saaren, Louhisaaren, Lehtisten ja Sundholman kartanot.

Kartanoista viimeksimainittu eli Sundholm (josta löysin vain tällaisen kuvaston) on edelleenkin hyvin lähellä rantaa, ja matkalla saatiin kuulla, että Saaren ja Sundholman omistaneet Aminoffit tekivätkin kartanoiden välistä matkaa vesitse. Myös Ivar Flemingin & Mätta Gottskalkintyttären (Ulv) tai Lars Flemingin & Birgitta Larsintyttären (Tre rosor) ja heidän väkensä voi ajatella hyötyneen Saaren tarjoamasta etapista matkalla esimerkiksi Turusta Sundholmaan, kun Saari 1500-luvun toisella neljänneksellä kuului Sundholman perheen omistukseen.

Meri oli kartanoiden asukkaiden kulkuväylä ja elannon lähde, mutta myös arvaamaton uhka. Georg Haggrén on Saaren kartanon asiakirjoista löytänyt maininnan ”näkin viemästä” karjasta. Monet Flemingin sukupiirin jäsenet kuolivat merillä – joskus on säilynyt vain lyhyt maininta, joskus on enemmänkin tietoa. Louhisaaren herra, amiraali Klaus Larsinpoika Fleming kuoli meritaistelussa vuonna 1644. Hänen vaimonsa Elena (Helena) Bielke puolestaan hukkui vuonna 1651 naisseurueineen, kun hänen laivansa joutui merihätään Vaxholman edustalla. Olen kirjoittanut aiheesta toisaalla sukututkimuksen näkökulmasta, sillä hautajaissaarnat osoittavat, että Elenan naisseuralaiset kuuluivat kukin omalla tavallaan Flemingin sukupiiriin:

Elena Bielke ei kahdessa avioliitossaan ollut saanut omia lapsia. Hän oli kuitenkin huolehtinut miehensä lapsista, jotka olivat syntyneet tämän ensimmäisestä avioliitosta. Merihätään joutuneessa seurueessakin oli mukana Elenan naimaton tytärpuoli Anna, poikapuolen vaimo ja tämän kaksi tytärtä. Hiukan kaukaisempaa sukua oli lapsipuolten serkku, täysorpo Märta Silfversparre. Märtan vanhemmat olivat aikoinaan huolehtineet Klaus Flemingin tyttärestä, ja nyt oli tullut serkun vuoro elää Flemingien hoivissa.
Murheellinen kuvaus merionnettomuudesta on tutkijalle arvokas, sillä
se kertoo aatelisnaisten välisistä suhteista, heidän holhokeistaan ja siitä,
miten sukulaiset huolehtivat toistensa lapsista.
(Anu Lahtinen:  ”Suojatit, apurit ja kiistakumppanit”, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 47,  jossa myös sukupuu aiheesta)

Jos meren sijasta kurotetaan mantereen suuntaan, monien kartanoiden läheisyydestä löytyy tärkeä kirkko. Askaisten kirkko on puolestaan perinteiltään ja ulkoasultaan yhdistettävissä läheiseen Louhisaaren kartanoon. Sieltä löytyy Flemingin suvun hautavaakunoita, lasi-ikkunoista myös Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616) ja hänen kahden vaimonsa Elin Henrikintyttären (Horn) ja Dorothea von Rappen (k. 1652) vaakunat. Klausia kutsuttiin lähteissä ”Lehtisten Klaus-herraksi” tai ”nuoreksi herra Klauksi” erotuksena aikalaisesta, kovaotteisesta rautamarski Klaus Erikinpoika Flemingistä (k. 1597).

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli siis vaikeutensa erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit, Henrikit – tai vaikka Elinit! Lehtisten Klaus Flemingin puolison Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko Elin Fleming, jolla oli ainakin kaksi samanaikaista täyskaimaa, ja myös Klausin veli Magnus oli naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa.

Tämän Klausin poika Henrik Fleming (k. 1650), joka nuorena rakkarina meni mukkelis makkelis Turun linnan pihalla, sai hullulta munkilta pureman poskeensa ja saattoi kitsaan isänsä raivon partaalle, vakiintui ja vaurastui vanhemmiten, rakennutti Mietoisten kivikirkon ja lahjoitti saarnastuolit muun muassa Turun tuomiokirkkoon, Naantaliin, Askaisiin ja Taivassaloon. Hautamonumentti komeilee Mynämäen kirkossa. Myös Tukholman Pyhän Jakobin kirkkoa, joka sijaitsee oopperatalon vieressä, koristaa samaisen Henrikin lahjoittama portaali. Lahjoituksista on riittänyt ainesta kokonaiseen teokseen Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi, jossa FT Tuija Tuhkanen käsittelee Henrik Flemingin tapaa luoda kirkkotiloista muistomerkkejä itselleen.

******

Fleming-retken keskeinen ydinpitäjä Mynämäki viettää muuten 700-vuotisjuhliaan, ja sen kunniaksi se julkistaa pian oman näyttelyn kirjastossaan. Pääsin etukäteen vähän kurkkimaan mynämäkeläisen standardikodin sisustusta ja muuta näyttelytavaraa – energiseltä vaikuttaa. Harmi, ettei Mynämäen kotiseutuaakkosista löytynyt kuvaa netistä, kyseinen juliste näytti ainakin meikäläisen silmään hauskalta kotiseutuhistorian tiivistelmältä. Mukana toki myös hra Henrik Fleming ja Maunu Tavast, ”hyvin syndyin hyväst väest”.

http://tammikuu44.wordpress.com/2009/06/11/kotiseutuaakkoset-mynamaen-kovakalloisille/

1 kommentti

Verta polviin asti

12.09.2009 klo 4:57 am (Historiaa, Kirjat, Oma työ, Tutkimus)
Tags: , , , , , ,

Vaikka nuijasodan verityöt (1596-1597) eivät ehkä enää kuohuta kansan syviä rivejä, sota on pitkään ollut kansallisen historiankirjoituksen kipupiste, jonka hurmeisilla kentillä tutkijat ovat käyneet omia kahakoitaan. Talonpoikien kapinasta ja sen verisestä lopusta on löydetty talonpoikaisen vapauden puolustustahtoa, siihen on peilailtu vuoden 1918 tapahtumia, synnyn syitä on etsitty vallantavoittelijoiden kiihotuksista ja elinolojen kurjistumisesta sekä reaalipolitiikan ja yksinkertaisen rahvaan yhteentörmäyksistä. Laajemmin katsottuna nuijasota on vain yksi episodi, osa 1500-luvun lopun valtakamppailua, jossa eri yhteiskuntaryhmät ja henkilöt ottivat mittaa toisistaan.

Onko kaikesta tästä vielä uutta sanottavissa niin monen hyllymetrillisen jälkeen? Kyllä, varsinkin jos sanottava esitetään hienosti rytmitettynä tiedeproosana, jollaiseksi voisi kutsua Mirkka Lappalaisen uutta kirjaa Susimessu. En ole vielä ehtinyt lukea koko kirjaa, joka vasta ilmestyi, mutta koska henkilöt ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, olen uteliaisuuttani lukenut tutun tapauksen sieltä, toisen täältä. Kirja näyttää tekevän lupaavaa synteesiä 1590-luvun tapahtumista. Voimme tiettyyn rajaan ymmärtää sekä Kaarle-herttuaa että nuijasodan kapinoitsijoita, Klaus Flemingiä että vallasta kamppailevaa Sigismundia. Eikä meidän tarvitse suomalaisina historian käyttäjinä tuijottaa itseämme sokeiksi pelkkiin nuijasodan tapahtumiin, vaan konflikti oli koko tuolloisen valtakunnan laajuinen, ja sen lopputulemaan vaikuttivat suuret tapahtumat ja muutossuunnat Euroopan toisilla laidoilla.

Paljon tutkitusta aiheesta on joskus vaikea repäistä uutta näkökulmaa. Lappalaisen aloitus ”Kesällä 1598 suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin” on piristävän herättävä, eikä näytä siltä, että myöhemmilläkään sivuilla olisi uinahtamisen vaaraa. Ja behold! Tässä kirjassa on käytetty alkuperäislähteitä – liian usein nuijasodan kuvaa on rakennettu ensisijaisesti esimerkiksi Grönbladin kiintoisien mutta auttamattoman valikoituneiden lähdejulkaisujen varaan. Esimerkiksi Gottlundin Kopiokirja on loistokamaa, samoin Ruotsin arkistojen ”sekalaiset kokoelmat”.

2 kommenttia

Pyhä isoäiti keskiajan puuveistoksissa

06.09.2009 klo 6:44 pm (Historiaa, Oma työ, Tutkimus)
Tags: , , , , , , ,

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.
——————————————————————————

Suomen kirkoissa säilytetään edelleen monia keskiaikaisia, katolisen kirkon kunnioittamien pyhimysten veistoksia. Nykyään kunnioitus on aika vähissä – lauantaisen väitöstilaisuuden jälkeen kuulimme muun muassa, että jonkun kirkon suntio oli ohimennessään potkaissut puista muinaismuistoa ja todennut, että näitähän piisaa.

Lauantainen väitöstilaisuus olisi ehkä voinut valaista suntiolle, että keskiaikaisia veistoksia ei piisaa ihan mahdottomasti ja että niistä on löydettävissä kaikenlaista arvokasta tietoa. Väittelijä, taidehistorioitsija Elina Räsänen on tutkimuksessaan tutkinut suositun myöhäiskeskiajan pyhimyksen, Neitsyt Marian äidin eli ”pyhän Annan” Suomessa säilyneitä puuveistoksia.

Väitöstutkimuksessaan Elina Räsänen on sekä tutkinut uudelleen, luetteloinut ja kuvannut kaikki Suomesta löytyvät pyhää Annaa kuvaavat veistokset että analysoinut sekä patsaita että niihin liittynyttä kulttia ja pyhää Annaa kuvaavien taideteosten kohtaamista.

Matkan varrella tulee vastaan paljon kiinnostavia tietoja, ei vähiten siitä, miten näihin patsaisiin on aiemmin suhtauduttu. Lukijaa, joka on tottunut (ja kyllästynytkin) siihen, että entisajan naisia kuvataan vanhassa tutkimuksessa usein ”tarmokkaina emäntinä” (sana ”tarmokas” tuntuu olevan vakiintunut tapa ilmaista, että mitäänhän emme tästä henkilöstä oikeasti tiedä, mutta varmaan nainen joka on jäänyt lähteisiin jotenkin oli tarmokas), huvittaa havainto, että myös pyhää Annaa kuvaavia patsaita on varhaisemmassa tutkimuksessa luonnehdittu ”emäntämäiseksi” ja ”tarmokkaaksi”.

Historioitsijan näkökulmasta on kiintoisaa lukea, millaisina pyhän Annan kultista kertovat kirjalliset lähteet näyttäytyvät, kun tiedot suhteutetaan aineellisiin jäänteisiin. Elina Räsänen on pohtinut pyhän Annan kulttia tukeneiden henkilöiden tavoitteita ja suhdetta kyseiseen pyhimykseen.

Tutkimus etenee paljon tässä kuvattua pidemmälle pohtien materiaalisuuden, ruumiillisuuden ja tilallisuuden kysymyksiä, olivathan veistokset pyhimysten ruumiillistumia. Huikeimmalta tuntui ehkä havainto, että pyhä Anna oli tietyissä yhteyksissä, sekä kuvallisesti että  hymneissä, Jumalan rinnalla.

Teoksensa alussa väittelijä ilmoitti kertovansa kaukaisista ajoista, jolloin ”lapsia sylissään pitelevä isoäiti oli uskonnollisen kunnioituksen kohteena myös Pohjoismaissa”. Lektiossaan hän totesi, että isoäitiyden merkitykset ja määritelmät ovat ajankohtaisia nykyäänkin – kipeimmillään silloin, kun selvitellään, onko isoäiti aikuisen lapsensa perheenjäsen ja oikeutettu oleskelemaan samassa maassa tämän kanssa.

Väitös käytiin juoheasti kahdella kielellä. Vastaväittäjä, professori Jan von Bonsdorff  (Upsalan yliopisto) esitti kysymyksensä ruotsiksi ja vastaväittäjä puolusti näkökantojaan suomeksi. Sekä kysymyksiä että vastauksia oli ilo kuunnella.

Jätä kommentti