Homo Europaeus – Äyräpään hemmo

The blogger has been reading some stuff about the more or less utopian projects for European unity. Having experienced some projects funded and meticulously administered by the European Union, she is not too optimistic about the creative prospects, although some good practices may emerge in a long run. Nevertheless, it is interesting to read optimistically skeptical and skeptically optimistic texts as published in Uusi Atlantis. Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista (New Atlantis. Comments on European utopias and dystopias, ed. Ville Hytönen & Pauli Rautiainen). The diversity of Europe is reflected on the pages of the book as well as on the pages of a new magazine, L’Européen, commented in this entry. Some attention is also paid to the multiple meanings of Homo Europaeus – that can also be associated with the Finnish family name Europaeus, ”a person from Äyräpää”.

Oletan, etteivät Savitaipaleen poika D. E. D. Europaeus (museonsa täällä) tai sukunsa osanneet aikoinaan ennakoida, että heidän äyräpääläisyyteen viittaava nimensä saisi uuden sävyn linkittyessään eurooppalaisen ihmisen, homo Europaeuksen, olemukseen tai mahdolliseen tulemiseen. Eurooppalaista ihmistä (ilman Äyräpään-yhteyksiä) sekä hänen maanosaansa tarkastellaan muun muassa Savukeitaan julkaisemassa kirjasessa Uusi Atlantis – Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista, joka on myös ladattavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona.

Euroopan hämmentävä moninaisuus ja sekalaisuus tulee esiin myös Uuden Atlantiksen sivuilla. Kirjoittajat ottavat monessa kohtaa vauhtia Euroopan määritelmiin Euroopan ulkopuolelta – luvalla sanoen välillä tuntuu siltä, että Eurooppa on joillekin artikkeleille sangen löyhä lähtökohta, jonka kautta siirrytään kommentoimaan kirjoittajalle läheisempiä teemoja, esimerkiksi kurdien tai suomen sukulaiskielien asemaa. Vaikka nämä aiheet ovat varmasti tärkeitä, kokonaisvaikutelmaksi jää, että kirjaan on päätynyt pari turhan hajanaista Ceterum censeo -artikkelia, jotka välittävät kirjoittajan syvän huolen mutta eivät täysin tempaise lukijaa puolelleen.

Yhdysvallat kummittelee tietenkin vertailuissa mukana, ihailtuna ja vihailtuna. Artikkeleissa näkyy sekä ylimielisyyttä (Euroopan kulttuuri vs. USA:n kaupallisuus) että haikeutta (”Yhdysvallat on menestystarina, suurempi kuin mitä EU voi koskaan olla”) ja lisäksi vielä pelkoa, kun historiaa rinnastetaan nykyiseen. Nähdäänkö Yhdysvaltojen sisällissodan kaltainen painajainen Euroopassa, vai ovatko tähän mennessä käydyt maailmansodat tehneet tehtävänsä ja vältetäänkö uudet veriset episodit, jos sisällissotaa sellaiseksi paranee kutsua?

Ainakin mitä omaan alaani eli tieteeseen tulee, tuntuu joskus siltä, että Yhdysvaltoihin verrattuna Euroopan tiederahoitus on tuomittu kompuroimaan liialliseen jähmeyteen:  ”Me haluamme saman innovatiivisuuden kuin USA:ssa, mutta byrokratian keinoin.” Toki voi olla, että oma käsitykseni USA:n korkeakoulupolitiikasta on skeptisyydessäänkin liian valoisa.

(Aiheesta aiemmin: Anu Lahtinen, ”Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä – substanssi ja instituutio?”, Ennen ja nyt 1/2007,  Juha Merilän bloggaus ”Miten saamme luovia tutkimusympäristöjä?” sekä Pertti Alasuutarin ”Yliopistot eivät ole innovaatiotehtaita”)

Euroopan nykytilan ja tulevaisuuden epämääräisyyttä heijastaa se, että paradoksaalisesti toiset artikkelit toteavat Europpan liian hajanaiseksi olemaan yhteisesti juuri mitään mieltä tai herättämään yhteistuntoa (”Kuka eläisi Brysselin puolesta?”). Samoin lausutaan perusteltujakin epäilyksiä, että ”Euroopan unioni ei pääsisi omaksi jäsenekseen, koska se ei ole tarpeeksi demokraattinen”. Toiset kirjoittajat taas näyttävät olettavan Euroopan suhteellisen demokraattiseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jota he vaativat ottamaan kantaa esimerkiksi muiden maiden ihmisoikeuskysymyksiin ja demokratiakehitykseen.

Kiinnostavaa kyllä, kirjassa huomioidaan merkittävänä rajana Rooman valtakunnan pohjoisraja ja esitetään, että sen mukainen pohjois-etelä -jako on itä-länsi -jakoa syvempi. Mielestäni voisi ajatella, että Itä- ja Länsi-Rooman jako ja sitä myötäillyt kirkollinen juopa vuodesta 1054 loisivat kyllä melko pitkää jatkumoa myös itä-länsi -vastakkainasetteluille (joita en sinänsä pidä väistämättöminä tai ehdottoman jyrkkinä).

Jos Uusi Atlantis on melkoinen osoitus eurooppalaisuuden pohdinnan moninaisuudesta ja hajanaisuudesta, samaa piirrettä on uudessa ranskankielisessä lehdessä L’Européen, jonka numero 2 (kesä-elo 2009) tarttui hihaan jostain helsinkiläisestä lehtikioskista. L’Européen pyrkii omalla tavallaan ottamaan haltuunsa eurooppalaisuutta. Artikkeleissa pyritään käsittelemään ja kartoittamaan uutisia ja ilmiöitä pitkin poikin Eurooppaa – oli kyse sitten maakohtaisista maantienopeuksista, ekologisista ratkaisuista tai pittoreskista arkkitehtuurista.

Oli sinänsä ihailtavaa, että lehdessä oikeasti kuljettiin pitkin poikin maanosaa; kun katettavana on niin monenlaisia kulttuureja ja käytäntöjä, mukaan mahtui toki yksinkertaistuksiakin – esimerkiksi jutussa, jossa Suomen taajamanopeuden raportoitiin olevan 30 km/h. Viimeksi kun tarkistin, 50-40km/h oli sentään aika hallitseva. Mutta mitäpä pienistä.

Kaikkea tätä erilaisuuden moninaisuutta ja josjonkinmoisuutta pengottuani mieltäni jäi edelleen kalvamaan pohdinta Uuden Atlantiksen sivuilta:

Kun EU-eurooppalaisuutta luodaan ylhäältä alas ja poliittisen rakenteen tueksi, projektista kalskahtaa pahasti epäaitous. Yhdysvallat perustuu vapauden idealle … Mikä on Euroopan idea?

L’Européen, leuropeen-web.eu
Uusi Atlantis. Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista
.
Toim. Ville Hytönen ja Pauli (Rautiainen). Savukeidas, Turku 2008.

Mainokset

Olavinlinna en het Juhannusvuur

This time, the blogger has read some Belgian comic books, De Rode Ridder (The Red Knight) no. 195, called ”Olavinlinna” and ”De Lieve Lilleham”, an album in the series of the adventures of Suske & Wiske (Spike & Suzy / Bob & Bobette / Willy & Wanda); in both comic books, published by the Studio of Willy Vandersteen, the Olavinlinna Castle and its history play a role, giving exotic color to the story. In the adventures of the Red Knight, though, the past and present are combined in a way that may amuse a Finn, or at least a historian. More about Suske en Wiske in English. In Nordic translations, by the way, Suske and Wiske translate into Finn & Fiffi.

Kun belgialainen sarjakuvasankari Johan, De Rode Ridder (”punainen ritari”, The Red Knight) eräänä kauniina keskiajan kesäpäivänä ratsastaa Olavinlinnaan, hän ei aavista, millainen juonittelujen verkko hänen ympärilleen kiristyy.  Iloinen linnanpäällikkö Risto (!) ottaa hänet vastaan ystävällisesti, mutta hänen vaimonsa Frida (!) ja kaksoisveli Mika (!!) juonittelevat hyväntuulisen, vahingossa puukolla itseään viiltävän päällikön kuolemaa. Mustalaisnaisen varoitukset eivät auta – Risto kuolee petollisen veljensä käsissä. Paha saa kuitenkin palkkansa, ja lopulta Mika kaatuu juhannuskokkoon suomalainen puukko rinnassaan. Hehkeissä harsoissaan uimasille heittäytynyt Frida puolestaan joutuu Olavinlinnan vesissä elävän hirviön kitaan.

De Rode Ridder ei tässä 195. albumissaan (Olavinlinna, 2003) ole parhaassa iskussa – vaikka kannessa komeilee alkuperäisen piirtäjän, Willy Vandersteenin nimi, kirja on hänen studiolleen työskennelleen Karel Biddeloon käsialaa. On kuitenkin hauska jäljittää tarinantekijän lähteitä ja sitä, millaisista elementeistä hän on tarinansa rakentanut. Paikallisväriä tarjoavat Osmo-sepän keittelemä paloviina (”ei nautittu Olavinlinnassa keskiajalla”, mutisee lukija) sekä taitavasti taottu puukko (”Een PUUKKO! … Wat zouden we zonder Puukko beginnen?”), jolla Johan-ritari kostaa Riston kuoleman.

Kuten yllämainituista esimerkeistä jo huomaa, nimistö (Risto, Mika, Jyrki, Osmo…) on modernia tai keskiajalle epätyypillistä, ja moderni on myös linnan ympäristö. Linnan tornit ja rakenteet on kuvattu nykyisessä asussa (mukaanlukien 1700-luvun lisäsiivet), ja 1800-luvulla istutetut lehtipuutkin viheriöivät keskiaikaisella linnanpihalla. No, mutta mitä pienistä. Vesihirviö (käärme) näyttää kehitellyn Olaus Magnuksenkin raportoimasta vetehisestä/näkistä, joka soittelee linnanpäällikön kuolemaa ennustellen Olavinlinnan vesistöissä 1550-luvun puupiirroksessa (Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia).

De Rode Ridderin seikkailu on perinpohjaisin kansainvälinen seikkailu, jossa Olavinlinna on tullut vastaan, vaikka suomalaisittain tunnetumpi kansainvälinen vaikute on varmaan Olavinlinnan käyttö Tintti-albumissa Ottokarin valtikka, erään kuvitteellisen linnan esikuvana. Olavinlinna ja sen vanhat tarinat tulevat vastaan myös erässä varhaisemmassa, Willy Vandersteenin nimissä julkaistusta albumissa, lapsille suunnatussa sarjakuvassa Anu ja Antti (holl. Suske en Wiske, ransk. Bob et Bobette  – nimet eri kielillä löytyvät täältä, ja englanninkielinen muistelupläjäys täältä).

Olavinlinna komeilee 1980-luvulla suomeksikin ilmestyneessä sarjakuva-albumissa Seikkailu pohjoismaissa (De lieve Lilleham, 1984, piirtäjä Paul Geerts, keskustelua täällä). Albumissa Fantasian maasta saapuu nuori vaaleakutrinen Hanseman (Lilleham), jonka juonien seurauksena päähenkilöt seikkailevat pohjoismaissa. Oudossa pohjolan maassa juhlitaan juhannusta ja kohdataan kaikenlaisia maahisia ja menninkäisiä. Loppukamppailut käydään modernin karussa Olavinlinnassa ja sen pihalla, missä kuuluisa musta pässi ja Eerik Akselinpoika Tott saapuvat kurmottamaan petollista Hansemania. Toki Olavinlinnaa on käytetty kotimaisissakin yhteyksissä – vuoden 1965 Lumilinna on edelleen sangen vinkeä laulu- ja fantasiapotpuri.

Annetaan pois tarpeettomana: sekava tarina

Steven Spielbergin ohjaama elokuva Terminaali (The Terminal, 2004) perustuu kiehtovahkoon ideaan ihmisestä, Viktor Navorskista (Tom Hanks), joka jää jumiin lentokentälle: kotimaassa on vallankaappaus, joten hän ei voi palata sinne, mutta passi on mitätöity ja sen myötä viisumikin mennyttä, joten häntä ei myöskään päästetä JFK:n lentokentältä Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin, jonne hän ilmoittaa aikovansa.

Varsinkin alku on kiinnostava – lentokenttien ja virastojen byrokratia sekä vieraan kulttuurin ja kielen säännöt lyövät avokämmenellä viatonta vierailijaa. Tulos on ironinen, hauska ja liikuttavakin, kun Viktor joutuu seuraamaan televisioruuduista odottamatonta verilöylyä kotimaassa, jonne ei voi palata ja jonne ei saa yhteyttä. Tulkkia ei löydy, viranomaiset puhuvat vierasta kieltä. Innokkaasti yhteisymmärrystä etsivä Viktor joutuu todistamaan, miten eväsomena (”Big Apple!”) murskaa sipsipussin (”Karkovia!”).

Lentokentällä Viktor sitten harhailee byrokraattien pompoteltavana ja muiden kenttäläisten hyljeksimänä, mutta kehittää itsellen vähitellen tulonlähteitä, solmii ystävyyssuhteita ja pääsee työntekijöiden salaisiin iltajuhliin, joissa nautitaan lentomatkojen ruoantähteitä. Tämä aiheuttaa mielenkarvautta valvontakameroita tuijottelevalle turvallisuuspäällikölle (Stanley Tucci), jota haluaisi harmillisen häiriötekijän pois lentokentältään – tavalla tai toisella.

Tom Hanksin ja Stanley Tuccin välinen vääntö on elokuvan parasta antia. Pieni ihminen versus Byrokraatti -asetelma sopii kaksikolle loistavasti. Hyväntahtoinen Viktor-Tom harhailee, törmäilee ja remontoi lentokenttää uusiksi hämmentyneellä jäyhyydellä, joka tuo hetkittäin mieleen Buster Keatonin. Hahmon tapa sopeutua ja luoda kauneutta outoihin olosuhteisiin tuo monella tavalla mieleen myös vaikkapa Kaurismäen elokuvan Mies vailla menneisyyttä.

Pitkin matkaa elokuvaan tulee kuitenkin yhä enemmän sivutarinoita, jotka eivät tunnu istuvan alkuperäiseen juoneen. Tehdään yhtä. Ja toista. Ja muutetaan mieltä kesken kaiken. Lentokentällä piipahtava lentoemo Amelia (Catherine Zeta-Jones) on jumissa ihmissuhteissa, jotka tuntuvat kuuluvan toiseen elokuvaan tai ehkä johonkin sinkkusarjaan. Ja Viktor Navorskin matkan alkuperäinen syy tuntuu jotenkin kornilta – tai yksinkertaisesti tarpeettomalta. Lopun murtautuminen lentokentältä jää sekin jotenkin epäuskottavaksi, jopa elokuvan sisäisen uskottavuuden kriteereillä.

Joidenkin elokuvien onnahtelut selittyvät, kun katsoo dvd:n poistettuja kohtauksia. Niistä käy ilmi, että syystä tai toisesta tarinan rakennetta, kohtauksia tai juonta on muutettu leikkausvaiheessa (eikä aina parempaan suuntaan: I am Legend -elokuva oli selvästi rakennettu alkuperäistä loppua kohti, ja teatterilevitykseen mennyt räiskintäversio oli siihen verrattuna aika heikko). Terminaalin dvd-versiossa on levyllinen ekstroja, mutta senkään materiaalista ei löydy vihiä siitä, että elokuvaa olisi enää prosessissa muutettu, joten ilmeisesti ongelmat ovat olleet mukana alun perinkin.

Kiinnostava pätkä kuitenkin, eikä ihan ilman todellisuuspohjaa. Kuuluisin lentokentälle jumiin jäänyt henkilö lienee Mehram Karimi Nasseri, ja muutkin ovat päätyneet kansainvälisen alueen mottiin vaihtelevista syistä.

Takana yhteisen kansakunnan tulevaisuus?

Suomalaista sivistystä luotaessa tarvitaan kaikki kansankerrokset mukaan. Vanha patriarkallinen kahtiajako, juopa ylhäisten ja alhaisten välillä, ei enää tyydytä kansallisesti valveutunutta mieltä. Sosiaaliset uudistukset ja työväenluokan aseman parantaminen tulevat ohjelmaan ja samaa tietä myös naisasia, miehensä rinnalla suomalaisuuden puolesta taistelevan naisen tunnustaminen miehen kanssa tasa-arvoiseksi.
Nainen … liittyy yhdessä veljensä kanssa ”Suomalaiseen seuraan”, joka paikkakunnalla ajaa suomalaisuuden asiaa. Siellä hän tutustuu aatteen innostamaan nuorukaiseen, jonka kanssa hän perustaa kodin … kotisivistys, joka näissä merkeissä luotiin, oli tervettä ja arvokassisältöistä.
Aino Voipio, Kotisivistyksestä. Pellervo-seura, Helsinki 1949.

Sata vuotta sitten (ja vähän myöhemminkin) maassamme eli unelma yhteisestä kansakunnasta ja sivistyksestä, jota visioivat muun muassa kirjallisuuden ja kuvataiteen edustajat.  Visiot tosin eivät olleet yksimielisiä, vaan erilaisia tulkintoja ja tulevaisuuden toiveita esittivät niin sivistyneistö ja kansa kuin näiden ryhmien välillä liikkuneet ”läpikulkuihmisetkin”. Kansasta olisi toivottu paljon, eikä sivistyneistökään aina vastannut toivekuvia. Jotkut kansakunnan tulevaisuuden rakentajat nousivat suomalaisen sivistyksen kaanoniin, toiset jäivät unohduksiin.

Monet näistä kansakunnan rakennuspyrinnöistä on hyvässä ja pahassa lakaistu maton alle, mutta niiden perintö elää vielä nykypäivässä. Suomalaisuuden visionäärejä ja kansakunnan edustajia, kanonisoituja ja sivistyneitä, itseoppineita ja unohdettuja käsiteltiin 19.11.2009 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran seminaarissa 1900-luvun alun aatteita. Monet alustukset ja kommentit liittyivät Järnefeltien perheeseen. Upseeri, topografi ja suomalaisuusmies Alexander Järnefelt (k. 1896) on useimmin tunnettu kulttuuriperheen isänä, mutta Jouni Yrjänä nosti esiin Alexanderin oman toiminnan, joka nosti esiin tämän oman toiminnan ja kiintoisan roolin upseerina, joka omalla ammattialallaan edusti pitkään yksin suomenmielisyyttä. Jouni Yrjänän  esitys perustui hänen ja Teemu Keskisarjan kirjoittamaan teokseen Alexander Järnefelt. Kenraali ja suomalaisuustaistelija. (SKS 2009). Monissa seuranneissa alustuksissa käsiteltiin Alexander Järnefeltin poikaa Arvidia (k. 1932), tämän ajatusmaailmaa ja tuotantoa.

Illan viimeinen esitys Läpikulkuihimisiä puolestaan linkittyi Kukku Melkaksen päätoimittamaan samannimiseen kirjaan (SKS 2009), jossa arkastellaan sekä sivistyneistön muotoilemaa omakuvaa kuin kansankin näkökulmia kirjallisuuden, taiteen, yksityiskirjeiden ja lehdistöaineiston kautta. Teoksen ovat kirjoittaneet tutkijaryhmän Kuviteltu kansa jäsenet, ja artikkeleissa pohditaan niin kansankuvauksia – vaikkapa palvelijoiden esittämisen tapoja – kuin esimerkiksi sivistyneistöä, esimerkiksi Krohnin sisarten tulkintojen kautta. Kuten Irma Sulkunen totesi eräässä kommenttipuheenvuorossaan (tai kuten allekirjoittanut tässä muistinvaraisesti ajatusta siteeraa), Järnefeltin ja Krohnin kaltaisten sivistyneistöperheiden toiminnan ja ajatusmaailman tutkimuksessa onkin tärkeää, että sekä perheen naisten että miesten merkitys otetaan kokonaistulkinnassa huomioon.

Hannu Salmen blogissa käsitellään samaa seminaaria.

Kenelle säkkipillit soivat?

Joskus konferensseja ja symposiumeja voi joutua järjestämään ikään kuin viran puolesta, jolloin ei välttämättä pääse kuulemaan juuri itseään houkuttavimpia esityksiä, tai kiireet voivat haitata konferenssiosanottoa niin, ettei ehdi nauttia esityksistä. Tällaisten kokemusten jälkeen on mieluisaa, kun pääsee järkkäilemään ja osallistumaan sellaiseen symposiumiin, jonka esitykset ovat toinen toistaan kiintoisampia ja avaavat itselle mainioita näkymiä. Tällainen symposium oli viime viikon lopulla Tampereella järjestetty Materiaaliset maailmat. Aineellinen kulttuuri ja sosiaaliset verkostot Itämeren alueella 1300-1700-luvuilla.

Hauskaa oli, vaikka itse sanonkin, tai nimenomaan koska itse sanonkin, sillä tätä tilaisuutta oli mietitty tutkijaporukalla, ja mietitty nimenomaan porukkaa yhteisesti kiinnostavia teemoja. Kantavaksi aiheeksi nousi lopulta materiaalinen kulttuuri, josta kävivät esitelmöimässä muun muassa Albertus Pictor -tutkija Pia Melin (Tukholman yliopisto), prof. Jan von Bonsdorff (Upsalan yliopisto) ja monet kotoiset tutkijat, jotka tarkastelivat menneisyyden materiaalisia maailmoja taidehistorian, ”tavallisen historian”, arkeologian ja muiden lähitieteiden kautta.

Alustuksissa analysoitiin muun muassa sitä, millainen lahja kelpasi kihlauksen todisteeksi, millaisissa olosuhteissa esine muuttui taikuuden välikappaleeksi ja miksi 1700-luvun nuorten aatelissisarten kapiot maksoivat niin erilaisia summia. Aineellista maailmaa lähestyttiin myös kaupunkikokemusten ja maaomaisuuden kartuttamisen kautta. Kokonaisuutta on vaikea lyhyesti kuvata, mutta eri aiheiden kautta menneisyyden maailman aineellinen ulottuvuus ja koettu elinympäristö, samoin sen muuttuvat merkitykset, tulivat konkreettisemmiksi sekä lähdeanalyysien että hienojen esinekuvien kautta.

Myös sukukirjojen ja sukuvaakunoiden välistä suhdetta pohdittiin – Tiina Miettinen esitteli sukututkimuksen varhaisia juuria Pohjolassa ja tarkasteli sukupuiden esittämistä sekä kirjallisissa lähteissä että kirkkojen vaakunoissa. Mutta mihin käyttöön oli tarkoitettu Ulla Koskisen tilikirjoistaan löytämät, erään aatelismiehen kartanoille tilatut Daavidin harppu ja säkkipilli? Kotoisen musisoinninko iloksi, sotajoukkojen soiteltavaksi, vaiko paimenelle petoja karkottamaan, Grimmelshausenin seikkailukkaan Simplicissimuksen tyyliin? Kuinka monelle ihmiselle riitti ryyppy korkeasta passglasista, kun siitä tarjottiin majatalossa paloviinaa?  Ja miten suuret kulkuset lopulta koristivat aatelisia asuja keskiajan pohjolassa?

Isiä, työmiehiä ja tiedemiehiä

Denna vecka deltog bloggaren i seminariet ”Manlighetens långa linjer” i Jyväskylä. I presentationerna diskuterades den nordiska mannens och manlighetens historia från tidigmoderna tider till nutiden – om soldater, om pappor, om fogdar och vetenskapliga män samt arbetarmän och morsgrisar; och begreppet hegemonisk maskulinitet diskuterades omfattande av key note -föreläsaren Jonas Liliequist, Umeå universitet. Ett nyttigt och mysigt möte!

Isänpäivän ja ruotsalaisuuden päivän kynnyksellä Jyväskylässä järjestettiin 5.-6.11.2009 seminaari Manlighetens långa linjer, jossa kuultiin esityksiä 1500-luvulta nykyaikaan asti. Alustuksissa analysoitiin niin vanhojen aikojen talonpoikaisia aviomiehiä kuin tiedemiestenkin vaiheita, samoin kuin sotilaskunniaa ja monikulttuurisia aviopareja (sivumennen sanoen, mahtaisikohan sellaista analyysia saada aikaiseksi menneiltä vuosisadoilta – olihan jossain mielessä ”monikulttuurisia” pareja silloinkin, vaikka juuri nyt mieleeni juolahtaa lähinnä Juhana III ja Katarina Jagellonica).

Kutsuttuna key note -puhujana kuultiin yliopistonlehtori, tutkija Jonas Liliequistia (Uumajan yliopistosta). Pitkän linjan asiantuntijana Liliequist loi katsauksen maskuliinisuuden historian suuriin linjoihin, erityisesti  hegemonisen maskulinisuuden käsitteeseen. Hegemonisella maskuliinisuudella tavataan viitata kulttuurissa vallitsevaan maskuliinisuuden ideaaliin, johon yleensä liitetään voima, valta ja rationaalisuus ja johon verrattuna muut mieheyden mallit ovat vähäarvoisempia.

Käsite on ollut monella tavalla käyttökelpoinen, koska se auttaa analysoimaan muun muassa miesten välisiä eroja ja eriarvoisuutta. Kuten Liliequistin luennossa kuitenkin todettiin, käsitettä on ehditty myös kritisoida monin tavoin. Liliequist lähestyi maskuliinisuutta erityisesti sanaparin miehekäs/epämiehekäs (manlighet/omanlighet) ja haki aineistostaan esimerkkejä siitä, millaisia miehekkyyden ja epämiehekkyyden esimerkkejä varhaismodernissa maailmassa löytyy, 1700-luvun ”mammanpoikien” (morsgrisar) ja keikareiden kuvastoista isänmaallisiin ihannehahmoihin. Entä millaisena miesten kouluna armeija nähtiin 1900-luvun alkupuolella, ja millaiseen mieheyteen kasvoivat Tuntemattoman sotilaan nuoret miehet?

Opetuksen linjakkuus ja silleen

The blogger once heard a stand-up comedian say: ”I thought I was an actor, but now I see that I am a salesperson (in the ”self service” shop with automated paying etc.).” In the same way, the blogger sometimes wishes to say: ”I thought I was a university teacher, but now I see that I am a janitor, a secretary, a copying assistant, and a self-made computer expert.” In other words, this blog text is about the practical problems that tend to make it difficult to focus on teaching (problems like the lack of internet connections and data projectors in class rooms)… And yes, now I also see  why many seminar rooms actually have a small library of their own – in those institutions that have seminar rooms to use…

Syksyn opetusjärjestelyjen kunniaksi erityisenä kaksivuotisjuhlajulkaisuna uudelleenjulkaisen bloggaukseni marraskuulta 2007. Opettaja voi toki jossain määrin itse ajankäytöllään ja muulla vaikuttaa vallitseviin oloihin, mutta tuntuu harmilliselta, että opetuksen sisällölliseen linjakkuuteen ei aina ehdi kunnolla keskittyä, kun yhtä opetustuntia kohden joutuu säätämään niin paljon yleistä käytännön juttua. Käyttääkseni brittilehtien jossain vaiheessa (ehkä vieläkin) viljelemää uutisluonnehdintaa: ”Unelma [opetuksen linjakkuudesta] muuttuu painajaiseksi”.

Kun otetaan huomioon yleisenä talonmiehenä toimimiset ja kopiointisihteerin hommat ja muut, on suoranainen talvisodan ja parin muunkin sodan ihme, että Suomen yliopistojärjestelmä kaikesta huolimatta tuottaa (karkeasti laskien, kuten Ville Kivimäki totesi Haikin kolumnissa taannoin) aika lailla huiman määrän tutkintoja samoilla kokonaisresursseilla, joilla yksi Yalen hoitaa paljon pienemmän opiskelijamäärän. Mutta se linjakkuus… Vaan eteenpäin taas ja entistä viisaampana.

TÄÄ TAITAA OLLA NIITÄ HASARDIHOMMIA VAAN…
(alun perin julkaistu täällä)

Piti tässä vetää muutama luento yhdellä yhteiskurssilla, ja kaikki meni niinkuin siinä Ollin pakinassa, jossa kaikki menee ”päinvastoin”.

Itselleni ihannetilanne olisi se, että saisin etukäteen tietää vähän opiskelijoista ja heidän taustatiedoistaan; että voisin jakaa heille omia luentojani koskevat ohjeistukset ja materiaalit etukäteen, ja että opettaessani tietäisin, mitä muut opettajat aikovat aihepiiristä kertoa ja millaista materiaalia he aikovat jakaa. Sitten mielelläni viittaisin muiden jakamaan materiaaliin ja luentoihin, tämä höystettynä PPT:llä tmvst.

Varauduin siihen, että kurssi olisi keväällä, ja suunnittelin uudistavani osuuttani perin pohjin. Puolivälissä syyslukukautta kuulin, että kurssi onkin päinvastoin jo nyt syksyllä. Toivoin opettajien yhteistä ajatustenvaihtoa kurssin kehittämiseksi ja lähetin tiedot luentoajankohdista, jotka eivät itselleni sopisi. Päinvastoin kävi: kurssi alkoi, mutta en saanut edes tilaisuutta päivittää otsikoitani, puhumattakaan mistään laajemmasta suunnittelutapaamisesta. Päivämäärätoiveitanikaan ei ollut muistettu.

Valikoin opiskelijoille sopivaa materiaalia luettavaksi. Osa kirjoista oli tilattava ulkomailta (omakustanteena, mutta saahan siitä verotuksessa jotain), ja kirjat tulivat myöhässä, koska en ollut varautunut hankkimaan niitä syksyksi. Valikoin ja kopioin niistä osia opiskelijoiden luettavaksi. Itse tietysti piti enimmät kopioida ja kököttää kopiokoneen ääressä kaksipuolisuuksia tapellen, jottei aika turhaan menisi tutkimiseen tai opetuksen suunnitteluun. Täysin selvää ei ollut, kuka kopiot kustantaisi.

Luovutin kopiot ja päivitetyt otsikkoni jaettavaksi etukäteen. Luennolle tultuani ensin omatoimisesti vääntelin paikoilleen piirtoheittimet ja muut vimpaimet, jotka jonkun käsittämättömän syyn takia tavataan tunkea opetustilojen nurkkiin mahdollisimman hankalaan myttyyn. Luentoa aloittaessani ilmeni, että opiskelijat eivät olleetkaan saaneet materiaalia etukäteen. (Syynä on tietysti voinut olla joku force majeur – jostain syystä edellinen luentokerta olikin peruttu. En ollut kuitenkaan saanut tästä tietoa.)

Ongelmana ei ole niinkään se, että asiasta vastaavat slarvaisivat, vaan se, että kukaan ei oikeastaan vastaa paljon mistään. Monta opettajaa jollakin kurssilla, mutta harvoin saa tietoa siitä, mitä muut opettajat tekevät, puhumattakaan siitä, että olisi jotain toivoa opetuksen koherenssin tarkistamisesta; eikä mahdollisesta yleiskoordinoinnista sitten kai maksetakaan kummoisesti, vaan joku hoitaa sitä vasemman jalan pikkuvarpaalla.

Varsinainen ylpeydenaihe tämä itseohjautuva elämä yliopisto-opettajana!