The blogger has been reading some stuff about the more or less utopian projects for European unity. Having experienced some projects funded and meticulously administered by the European Union, she is not too optimistic about the creative prospects, although some good practices may emerge in a long run. Nevertheless, it is interesting to read optimistically skeptical and skeptically optimistic texts as published in Uusi Atlantis. Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista (New Atlantis. Comments on European utopias and dystopias, ed. Ville Hytönen & Pauli Rautiainen). The diversity of Europe is reflected on the pages of the book as well as on the pages of a new magazine, L’Européen, commented in this entry. Some attention is also paid to the multiple meanings of Homo Europaeus – that can also be associated with the Finnish family name Europaeus, ”a person from Äyräpää”.
Oletan, etteivät Savitaipaleen poika D. E. D. Europaeus (museonsa täällä) tai sukunsa osanneet aikoinaan ennakoida, että heidän äyräpääläisyyteen viittaava nimensä saisi uuden sävyn linkittyessään eurooppalaisen ihmisen, homo Europaeuksen, olemukseen tai mahdolliseen tulemiseen. Eurooppalaista ihmistä (ilman Äyräpään-yhteyksiä) sekä hänen maanosaansa tarkastellaan muun muassa Savukeitaan julkaisemassa kirjasessa Uusi Atlantis – Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista, joka on myös ladattavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona.
Euroopan hämmentävä moninaisuus ja sekalaisuus tulee esiin myös Uuden Atlantiksen sivuilla. Kirjoittajat ottavat monessa kohtaa vauhtia Euroopan määritelmiin Euroopan ulkopuolelta – luvalla sanoen välillä tuntuu siltä, että Eurooppa on joillekin artikkeleille sangen löyhä lähtökohta, jonka kautta siirrytään kommentoimaan kirjoittajalle läheisempiä teemoja, esimerkiksi kurdien tai suomen sukulaiskielien asemaa. Vaikka nämä aiheet ovat varmasti tärkeitä, kokonaisvaikutelmaksi jää, että kirjaan on päätynyt pari turhan hajanaista Ceterum censeo -artikkelia, jotka välittävät kirjoittajan syvän huolen mutta eivät täysin tempaise lukijaa puolelleen.
Yhdysvallat kummittelee tietenkin vertailuissa mukana, ihailtuna ja vihailtuna. Artikkeleissa näkyy sekä ylimielisyyttä (Euroopan kulttuuri vs. USA:n kaupallisuus) että haikeutta (”Yhdysvallat on menestystarina, suurempi kuin mitä EU voi koskaan olla”) ja lisäksi vielä pelkoa, kun historiaa rinnastetaan nykyiseen. Nähdäänkö Yhdysvaltojen sisällissodan kaltainen painajainen Euroopassa, vai ovatko tähän mennessä käydyt maailmansodat tehneet tehtävänsä ja vältetäänkö uudet veriset episodit, jos sisällissotaa sellaiseksi paranee kutsua?
Ainakin mitä omaan alaani eli tieteeseen tulee, tuntuu joskus siltä, että Yhdysvaltoihin verrattuna Euroopan tiederahoitus on tuomittu kompuroimaan liialliseen jähmeyteen: ”Me haluamme saman innovatiivisuuden kuin USA:ssa, mutta byrokratian keinoin.” Toki voi olla, että oma käsitykseni USA:n korkeakoulupolitiikasta on skeptisyydessäänkin liian valoisa.
(Aiheesta aiemmin: Anu Lahtinen, ”Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä – substanssi ja instituutio?”, Ennen ja nyt 1/2007, Juha Merilän bloggaus ”Miten saamme luovia tutkimusympäristöjä?” sekä Pertti Alasuutarin ”Yliopistot eivät ole innovaatiotehtaita”)
Euroopan nykytilan ja tulevaisuuden epämääräisyyttä heijastaa se, että paradoksaalisesti toiset artikkelit toteavat Europpan liian hajanaiseksi olemaan yhteisesti juuri mitään mieltä tai herättämään yhteistuntoa (”Kuka eläisi Brysselin puolesta?”). Samoin lausutaan perusteltujakin epäilyksiä, että ”Euroopan unioni ei pääsisi omaksi jäsenekseen, koska se ei ole tarpeeksi demokraattinen”. Toiset kirjoittajat taas näyttävät olettavan Euroopan suhteellisen demokraattiseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jota he vaativat ottamaan kantaa esimerkiksi muiden maiden ihmisoikeuskysymyksiin ja demokratiakehitykseen.
Kiinnostavaa kyllä, kirjassa huomioidaan merkittävänä rajana Rooman valtakunnan pohjoisraja ja esitetään, että sen mukainen pohjois-etelä -jako on itä-länsi -jakoa syvempi. Mielestäni voisi ajatella, että Itä- ja Länsi-Rooman jako ja sitä myötäillyt kirkollinen juopa vuodesta 1054 loisivat kyllä melko pitkää jatkumoa myös itä-länsi -vastakkainasetteluille (joita en sinänsä pidä väistämättöminä tai ehdottoman jyrkkinä).
Jos Uusi Atlantis on melkoinen osoitus eurooppalaisuuden pohdinnan moninaisuudesta ja hajanaisuudesta, samaa piirrettä on uudessa ranskankielisessä lehdessä L’Européen, jonka numero 2 (kesä-elo 2009) tarttui hihaan jostain helsinkiläisestä lehtikioskista. L’Européen pyrkii omalla tavallaan ottamaan haltuunsa eurooppalaisuutta. Artikkeleissa pyritään käsittelemään ja kartoittamaan uutisia ja ilmiöitä pitkin poikin Eurooppaa – oli kyse sitten maakohtaisista maantienopeuksista, ekologisista ratkaisuista tai pittoreskista arkkitehtuurista.
Oli sinänsä ihailtavaa, että lehdessä oikeasti kuljettiin pitkin poikin maanosaa; kun katettavana on niin monenlaisia kulttuureja ja käytäntöjä, mukaan mahtui toki yksinkertaistuksiakin – esimerkiksi jutussa, jossa Suomen taajamanopeuden raportoitiin olevan 30 km/h. Viimeksi kun tarkistin, 50-40km/h oli sentään aika hallitseva. Mutta mitäpä pienistä.
Kaikkea tätä erilaisuuden moninaisuutta ja josjonkinmoisuutta pengottuani mieltäni jäi edelleen kalvamaan pohdinta Uuden Atlantiksen sivuilta:
Kun EU-eurooppalaisuutta luodaan ylhäältä alas ja poliittisen rakenteen tueksi, projektista kalskahtaa pahasti epäaitous. Yhdysvallat perustuu vapauden idealle … Mikä on Euroopan idea?
L’Européen, leuropeen-web.eu
Uusi Atlantis. Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista. Toim. Ville Hytönen ja Pauli (Rautiainen). Savukeidas, Turku 2008.
Vita Historica 