Sisältö sanojen takana

Kurt Vonnegutin romaanissa Titaanin seireenit on kohtaus, jossa kaksi miestä on matkalla Marsista Maahan. Toinen, Boaz, haaveilee Hollywoodin yökerhoista ja hauskanpidosta, mutta ei oikeastaan tiedä tarpeeksi voidakseen puhua toiveistaan. Toinen, Unk, on ollut Maassa, mutta ei juuri reagoi Boazin rehvasteleviin yrityksiin kuulostaa maailmaa nähneeltä.

 – Jep, Boaz sanoi Unkille yrittäen salata toiveittensa säälittävän epämääräisyyden. – Me mennään sitten kaikkiin hienoihin paikkoihin ja tilataan itsellemme kaikkea mahdollista hienoa ja liikutaan ja kavereerataan hienojen ihmisten kanssa ja noin ylimalkaan pidetään oikein kunnolla lystiä.  […] meistä tulee kuuluisa pari – kuletaan joka paikassa ja tehdään kaikenlaista. (Kurt Vonnegut, Titaanin seireenit, suom. Marjatta Kapari, Tammi 1979, s. 107)

Tämä epämääräisistä mielikuvista ponnahtava ”tehdään kaikenlaista” tulee aina välillä mieleen, kun kuulee yleistä visiopuhetta vaikkapa digitalisaatiosta tai 3D-tulostamisesta. Voidaan tehdä ”kaikenlaista”, mitä vaan, kunhan joku keksisi ja tietäisi, mitä. Voidaan mullistaa opetus, tutkimus, ihmisten kanssakäyminen. Sen kuin tehdään ”kaikenlaista” digitaalista, vaikkapa hankitaan kaikenlaisia laitteita, tai jotakin, kyllähän te tiedätte…?

Kun visiopuheille haetaan konkretiaa, käytännön toteutusehdotukset tuntuvat joskus ontoilta. Mennään innovaatio-odotukset edellä, mutta pitäisi olla jotain sisältöä, jota uudet kehitelmät palvelevat. Mieleeni on pysyvästi syöpynyt jokusen vuoden takainen radiohaastattelu, jossa hehkutettiin 3D-tulostuksen ihmeitä. Kun toimittaja uteli hehkuttajalta käytännön toteutusta, esimerkiksi saatiin – hääkattauksen serviettipidikkeet, joihin voisi vaikkapa tulostaa yksilölliset kasvot.

Onneksi myöhemmin kuulin esimerkiksi 3D-tulostettavista apuvälineistä, joita voitiin valmistaa katastrofialueella: se kuulosti tehtävältä, jolla on tarkoitus. Mutta sekä Boazin tietämättömyyttä peittelevä ”tehdään kaikenlaista” että nuo 3D-serviettipidikkeet kummittelevat säännöllisesti mielessäni, kun joudun visiopuheen pariin. Ja kyllä joskus tulee oltua Boazin roolissakin, kun yritän kovasti päästä selvyyteen, mitä ”kaikenlaista” nyt oikeasti voisin tehdä ”datallani” (eli tutkimusaineistolla ja siitä kootulla tiedolla) ja milloin digiosaamisesta oikeasti on konkreettista hyötyä tai päinvastoin ei.

Olen vuoden verran vetänyt historian opetuksen digiloikkaa, joka on Helsingin yliopiston rahoittama hanke ja yksi monista yliopiston määräaikaisista opetuksen digikehittämisen hankkeista. Digiloikan blogi löytyy osoitteesta https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/  ja historian omasta digiloikasta olemme julkaisseet sekä yhteisessä digiloikka-blogissa että historian yksikön omassa blogissa (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/).

Yksi digiloikan tavoitteista on, että päästäisiin ankkuroimaan digi-puheen ”tehdään kaikenlaista” siihen, mitä historia, historiatiede ja historian opettaminen perusteiltaan on. Kirjoitin asiasta äsken myös historian yksikön blogiin ja korostin, kuten hankkeemme on koko ajan korostanut, että historian opetuksen digiosaamisen pitää palvella tieteenalan sisältöjä.

On tärkeää erottaa, milloin kyse on lähteiden digitalisaatiosta tai digitaalisista tutkimusmenetelmistä, milloin taas puhutaan opetusteknologian tai julkaisuteknologioiden digitalisaatiosta, milloin digitaalisen viestinnän ja esittämisen keinoista. Ja on myös tärkeää erottaa, milloin puhutaan merkittävästä vaikutuksesta ja milloin digitalisaatiopuheessa liikutaankin pinnallisemmalla tasolla, ”kaikenlaisessa”, mutta ei päästäkään sanojen kautta kunnolla kiinni tietoon ja sisältöön.

Kaikki digitalisaation tulokulmat vaikuttavat historian opettamiseen ja historiatieteeseen, mutta eri tasoilla ja eri tavoilla. Vaikka käytössä olisi miten vinkeä digitaalinen luokkahuone tai miten hienoja virtuaalisia teknologioita, se ei paljoa lämmitä, jos ei ole historiallista tietoa ja historioitsijan kriittistä otetta. Lähteet, aineistot, tieteenalan oma keskustelu on välttämätön sisältö, ja niiden antama tieto on tarpeen, jotta digiloikka voisi oikeasti mennä jonnekin. (Lähtökohtaisesti puhuisin kyllä pikemminkin vuosikymmenten mittaisesta digitaalisesta hortoilusta, jota itsekin olen seurannut jo 1990-luvulta alkaen.)

Tätä sisällön ja pohjatyön merkitystä jäin kaipaamaan myös hiljattaisessa uutisessa, jossa pohdittiin, ”Voisiko museosta löytyä yhteiskuntaa hyödyttävä innovaatio”. Lähtökohtaisesti teki mieli sanoa, että museo itsessään on innovaatio. Museot on moneen kertaan osoitettu yhteiskuntaa hyödyttäväksi instituutioksi, jotka tallettavat, jäsentävät ja viestivät monenlaisille yleisöille menneisyyden elämää, kulttuuria ja yhteiskunnallista muutosta.

Seuraavaksi mieleeni tulivat taas Titaanin seireenit ja se, miten visiopuheessa etsitään ”kaikenlaista” ja mitä tahansa (ja vieläkin välillä sitä uutta Nokiaa, mutta viimeistään Siilasmaan muistelmien lukemisen jälkeen todellakin kaipaan ja toivon jotain muuta kuin uutta Nokiaa). Mutta innovaation etsiminenkin kääntyy visiopuheessa turhan usein ”kaikenlaiseksi” ja miksi tahansa. Aeon-esseessään ”Innovation is overvalued” professorit Andrew Russell ja Lee Vinsel tuovat esiin vaaran, että sanaa innovaatio käytetään peittämään sisällön puutetta (a ‘word to hide the lack of substance’). Samassa esseessä he kiinnittävät huomiota ylläpidon ja huollon merkitykseen.

Tarkoitukseni ei nyt tässä ole lytätä innovaatioita yleisesti eikä nimenomaan YLEn uutisessa kuvattua innovaatiotyön tuomista museoon – kuulosti positiiviselta, että esimerkiksi mietittiin, miten lapsille luodaan aktiivinen suhde museoon. Mutta uutisen olisi voinut kehystää toisinkin: tuli vaikutelma, kuin museoiden ydintyö olisi jotain noloa ja torjuttavaa. Kun uutisessa todettiin, ettei museo ole ”pölyttynyt entisajan tallentaja”, ammattilaisten teki mieli huomauttaa, että museo on myös ja sen nimenomaan tulee olla entisajan tallentaja. Kokoelmien tarjoama tieto antaa museotyölle sisältöä ja voimaa. Joskus sieltä löytyy pölyäkin, mutta pölyisenäkin kokoelmatyö on arvokasta ja korvaamatonta, eikä vastakkainasettelu innovatiivisuuden tai pölyisyyden välillä tee oikeutta museoiden kokonaistyölle.

Parhaimmillaan museoissa tehdyt oivallukset pohjautuvat siihen, että museoissa on tehty vuosikymmenten työtä menneisyyden dokumentoimiseksi, tallentamiseksi ja tutkimiseksi. (Some-keskutelujen mukaan uutisen museoinno.fi pyrkiikin hyödyntämään kokoelmia ja museoiden osaamista.) Uutisoinnin sanavalinnoista huolimatta ja juuri siksi kannattaa myös muistaa, että vaikka innovaatioita ei tulisikaan, museot ovat arvokkaita – niissä tehdään ”kaikenlaista” muutakin.

(Etsiessään Maata Titaanin seireenien Boaz ja Unk päätyvätkin muuten Merkuriukseen. Kuvittelemiensa ”kaikkien hienojen paikkojen” ja Hollywoodin yökerhojen sijasta Boaz kohtaa olentoja, jotka ovat todellisia ja läsnä ja joille hän on tärkeä. Boaz toteaa, että lopulta tärkeintä ei ole ”tehdä kaikenlaista”, vaan se, että hän voi tehdä hyvää tekemättä pahaa. Boazillekin tärkeintä on lopulta sisältö, elämän sisältö ja merkityksellisyys, sekä ylläpito ja huolenpito muita olentoja kohtaan.)

Mainokset