Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

Mainokset

”Historiallinen kirjailija”: naisesikuvia etsimässä

Kun naisliike on pyrkinyt parantamaan naisten asemaa kulloisessakin nykyhetkessä, se on usein tähynnyt myös historiaan. Historiasta on haettu yhtäältä esikuvia ja toisaalta tietoa siitä, miten naisen asema on muuttunut.

Vuonna 1896 Suomen naisyhdistys, silloin 12-vuotias Suomen ensimmäinen naisasiayhdistys, tähysi sekä menneisyyteen että nykyisyyteen julkaistessaan matrikkelin Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla. Teoksen tekijät toteavat, että tavoiteena on ollut tuoda esiin naissukupolvien työ, vaikka sitten esimerkinomaisesti.

Kirjassa on monia sellaisia henkilöitä kuten Helene Schjerfbeck, Mathilda Wrede ja Fredrika Runeberg, jotka olivat aikanaan ensimmäisiä ja ainokaisia ja jotka on myöhemminkin totuttu muistamaan, kun puhutaan kuuluisista naisista. Mutta lisäksi joukossa on myös joitakin yllättäjiä, esimerkiksi tällainen:

Fincke, Catharina, historiallinen kirjailija. Vanhemmat: Hämeenlinnan päällikkö Sten Fincke, jonka herttua Kaarle mestautti muiden Suomen herrain kanssa Turussa 10.11.1599, ja Brita Fleming. Hän oli naimisissa Ivar Arvidinpoika Tawastin kanssa, joka oli ottanut osaa nuijasodan kukistamiseen ja mestattiin isänsä kanssa 27.3.1599 Munkkilähteen luona Wiipurin ulkopuolella. Mestattujen omaisuus otettiin valtion omaksi ja Catharina F, joka näin oli jäänyt leskeksi ja orvoksi, sai 1601 takaisin ainoastaan äitinsä perinnön. Kertomuksessa, joka käsikirjoituksena säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, on hän kuvannut herttuan toista matkaa Suomeen ja sen verisiä jälkiä.
Julaissut: Relation om hertig Carls andra tåg till Finland och händelserna 1599 (käsikirjoituksena Ruotsin valtionarkistossa). (sivu 51)

Karin Fincken puoliso ja appi, Ivar Arvidinpoika Tawast ja Arvid Henrikinpoika Tawast, olivat nuijasodan kovakouraisimpia kukistajia, joita säätyveljetkään eivät oikein arvostaneet. Kaarle-herttuan noustua valtaan tawastit ja Karin heidän mukanaan kuuluivat häviäjiin. Karinia ei ole myöskään nostettu myöhemmässä kirjallisuudessa esiin. (Tawastin perhettä on tosin käsitellyt Ulla Koskinen mm. väitöskirjassaan Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, vuonna 2011).

On sanottava, että luonnehdinta Karinista historiallisena kirjailijana on suurellinen, vaikka otettaisiin huomioon sekin, että sana ”kirjailija” ei tässä välttämättä tarkoita laajojen teosten kirjoittajaa. Tieto ”relationista” on saavuttanut kirjasen laatijat välikäsien kautta, sillä jos itse tekstiä lähtee etsimään, se osoittautuu vähän toisenlaiseksi. Ruotsin valtionarkistosta löytyy kyllä käsinkirjoitettu asiakirja, joka on otsikoitu ”Välb. Fru Karin Finckes relation om hertig Carls resa till Finland (julkaistu Historiska Handlingar XX, 1905, s. 256-257). Siinä käydään läpi Kaarle-herttuan sotaretkiä Suomeen, erityisesti Turun ja Viipurin tapahtumia. (Aiemmin olen käynyt läpi vuoden 1597 tapahtumia esimerkiksi tämän kuuluisan tapauksen kautta.)

Kyseessä on muutaman sivun mittainen muistiinpano, ilmeisesti kirjoitettu Karin Fincken muistelemana ja jonkun toisen kirjoittamana, koska se päättyy sanoihin ”hän ei osannut kertoa syytä, miksi yllämainitut herrat teloitettiin” (Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta).” Sinänsä on kiinnostavaa, että 1590-luvun tapahtumien muistoa veivät eteenpäin ja sitä muistelivat usein nimenomaan naiset; olen käsitellyt asiaa Johan Flemingin teloituskuvauksia tutkiessani (ks. artikkeli ”A Nobleman’s Death”).

Karin Fincken lisäksi varhaisina suomalaisnaisina on Biograafisissa tiedoissa nostettu esiin myös muutama Naantalin luostarin nunna, joiden lähettämiä kirjeitä on poimittu Suomi-julkaisusta sekä tutkija Edvard Grönbladin lähdejulkaisuista. Nykytutkijan näkökulmasta nämä keskiajan ja 1500-luvun suomalaisnaiset voivat näyttää vähän yllättäviltä valinnoilta ”biograafisten tietojen” joukkoon, heidän sijalleen on nykyään totuttu nostamaan muita nimiä. (edit: Kaisa Kyläkoski kiinnitti huomioni tähän blogitekstiin, jossa tulee esiin Biograafisten tietojen muitakin ongelmia.)

Mutta on nimenomaan kiehtovaa, että 1890-luvun naisasianaiset uskaltautuivat etsimään varhaisia suomalaisia naisesikuvia ja onnistuivat poimimaan heitä esiin ajankohtana, jolloin varhainen Suomen historia yleisesti ja naishistoria erityisesti oli vielä varsin vähän tunnettua. Sikäli kuin luin kirjasen kyllin tarkkaan, esimerkiksi 1500-luvun kauppias Valpuri Innama ja nykyinen ikiklassikko Ebba Stenbock eivät näytä päässeen mukaan. Kaanon ei ole kaikkina aikoina näyttänyt samalta.

——————————————–

Olen joskus doktorandina kirjoittanut muistiin koko Karin Fincken ”relationin” Historiska Handlingar –julkaisun mukaan, joten tässä koko teksti mahdollisesti kiinnostuneille.

Första gången H. F. N. ankom till Findland, så landstegh han ved Karplass bergh. Tå försande han Calr [sic] Sture och Anderss Linnersson att tractera om frijd med Arffve Erichsson, som var landzhöffding och tå krigzöffverste öffver finnarna tillijka medh Axel Kurk, och Hans Erichsson på Brinkela, ståthållare. Och när H. F. N. sendebud var på tractaten, emädan lätt H. F. N. föra sina stycken uppå för:de Karplas bergh, gint emodh Åbo slåt och på för:de bergh lätt H. F. N. sättia på stegel Samuel Ille med 6 andra oadladt.
Strax som H. F. N. gesanter skildes ifrån Arffved Erichsson och Axel Kurk, begynte H. F. N. att låta skiuta inpå för:de Arffved Erichsson och finska adelen, som han thå hadhe på sin sijdha, så at the måtte till ryggia. Sedan i medeltijdh gick H. F. N. till Åbo slått; ther uppå voro fru Elina, Arffved Erichssons fru, fru Karin, Axell Kurkz fru, fru Anna, Anders Båyds [alaviite 3: Anders Nilsson Boije] fru, hvilka H. F. N. lätt fängzla och föra till Sverige.
Och sedan åhret efter som Stångbro slagh stoodh, togo nogra Uplandz rytterer them på Eekhammars gård och förde medh sigh igen till Findland till sina män. Och när Stångbro slagh stodh, komma finnerna till Stokholm och fingo tå återbud ifrån konungh Sigesmunto, att the skulle till baaka igen och kommo tå inthet längre.
Anno 1599 kom H. F. N. andra gången till Findland, tå var Axell Kurk krigzöffverste, och när H. F. N. kom och fick Vijborgh inn, bleffvo thesse 5 af adelen rättadhe, och huffvuden på porten satte: Arffved Hendrichsson, hans son Iffver Arffvedsson, Niels Oloffzson, Jacob Oloffzson och Larss Mårthenson sampt medh een präst och een annan oadel, the bleffvo steglade, men hufvuden sattes hooss the andra på Karieporten och ther bleff Axell Kurk fången och fört till Sverige. Och när H. F. N. rest ifrån Vijborgh, kom han till Åbo och fick thet in; ther blefvo thesse 7 rättadhe och huffvuden sattes på rådstugan: her Johan Flemmingh, hans huffvud bleff inthet upsatt, Steen Finke, Hartvijch Hendrichsson, Christiern Matzssen, Olaff Classon, Niels Ifversson, Michel Påvelsson och Arffved Erichsson blef fången och förder till Sverige.
Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta.

Kuin kyyhky oksalla

English Summary: The blogger compares the lyrics and mood of Kissing a Fool by George Michael to a Swedish song from the year 1651, allegedly written by a person called Christina Regina von Birchenbaum. While the songs are far from identical, there are similarities, too. Paying attention to these similarities may bring a 17th century song writer a little bit closer to our world. BTW there is an error in the English wikipedia article: she did not marry the second man she fell in love with: they were clearly separated by evil rumours in an early phase.

———————

You are far
When I could have been your star
You listened to people
Who scared you to death
And from my heart

George Michaelin lempeän moittiva Kissing a Fool (1988) kantautui korviini, kun olin lukemassa erästä vuoden 1651 laulua, ja äkkiä tuntui siltä että tässähän ollaan saman aiheen äärellä. En ole saanut ruotsinkielisestä vanhasta laulusta ihan tarkkaa suomennosta aikaiseksi, mutta vanhassa ruotsinkielisessä laulussa kertoja kuvaa rakastuneensa (ja käyttää myös sydämen kuvaa ”hjärta”-sanan alkutavua korvaamassa) jaloon nuoreen mieheen, joka kuitenkin antoi pahojen kielten ja petollisten ystävien erottaa heidät toisistaan.

stor kierleek till mig draga,
then ädling mon förwist,

dock lät han sig intaga,
aff arga tungors list.

Christ hur falska wänner,
haa giordt mig till förtreet,
fast thet mitt ♥ta bränner,
i sorg och ifrigheet, …

So 1651, so 1988. Valheelliset ystävät, pahaa puhuvat ”kademiehet” ja muut rauhan rikkojat ovat aikojen saatossa saaneet moitteita rakkauden tärvelemisestä. Kansanlauluissa moititaan ”kylän ämmiä” jotka ovat saaneet ”nuoren tytön sanan alaiseksi”. Vanhoissa lauluissa kamarineidot pilaavat asiat kiukkuisilla sanoillaan – tai joskus myös pelastavat rakastavaiset kulissientakaisilla juonilla. Kaikki on hiuskarvan varassa ja menetykset peruuttamattomia, se kuuluu kohtalontuntuun.

Vuodelle 1651 päivätty laulu on otsikoitu uudeksi lauluksi (En annan ny visa). Laulun säkeiden alkukirjaimista syntyy akrostikon, nimi Christina Regina von Birchenbaum, josta kirjoitan lyhyesti myös hiljattain mainostamassani ohjelmavihossa Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä. Nimi kuulostaa jotenkin oudoksuttavalta, mutta aiempien tutkijoiden mukaan tämä henkilö myös löytyy 1600-luvun kirjeenvaihdosta, De la Gardielle lähetettyjen anomuskirjeiden joukosta – en ole itse vielä onnistunut löytämään näitä kirjeitä, tarkemmin ottaen en ole ehtinyt Ruotsin puolelle niitä etsimään.

Runo vaikuttaa vahvasti elämäkerralliselta; siinä on vaiheita ja henkilöitä, jotka tuntuvat perustuvan oikeaan rosoiseen elämänkulkuun eivätkä vain kuvaa yleisellä tasolla kenen tahansa rakkaudessa osattoman elämää. Aiheeltaan ja kerronnaltaan laulu toki yhdistyy muihin aikakauden runoihin, joissa kuvataan maailman epävakaisuutta ja maallisen onnen haurautta, ja tähytään lohtua tuonpuoleisessa. Christina onkin nimetty ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi suomalaiseksi naisrunoilijaksi. (edit: Kaisa Kyläkosken minulle vinkkaama oheinen blogiteksti toisaalta muistuttaa, ettei akrostikon aina kerro kirjoittajan nimeä.)

Christina (oli oikea nimi mikä tahansa) kertoo, miten on ainut lapsi, kotoisin Karjalasta, ja menettänyt sekä vanhempansa, puolisonsa että kaksi lastaan varhain. Kaikki nämä rakkaudet ovat tulleet hänen elämäänsä ja murheellisesti myös kaikonneet. Christinan laulu on siinä mielessä toisenlainen kuin moderni verrokkinsa, että mukana kulkee koko perhe, ei vain menetetty rakastettu.

Vuonna 1651 Christinan tyttäristä yksi on elossa, mutta miehineen kaukana ”meren ja hiekan takana” – Itämerikö erottaa vaiko ehkä jopa Atlantti. (Runo on säilynyt kokoelmassa, jossa on myös laulu ruotsalaisten lähdöstä uudelle mantereelle.) Christina kertoo, miten ensimmäinen puoliso, ratsumies, on kaatunut 30-vuotisen sodan taisteluihin, ja miten hän itse seitsemäntoista vuoden leskeyden jälkeen löysi uuden onnen – vain menettääkseen ”jalon nuoren miehen” valheellisten ystävien tähden. Aikakaudelle tyypillisin, leskeydestä ja parittomuudesta kertovin kielikuvin hän toteaa jääneensä yksin kuin turturikyyhky oksalle.

Ensam är iag nu bliffwen,
må iag beklaga wist,
och så plat öffwer giffwin,
som turtur på een quist

Kuten sanottu, Christina Reginan ja George Michaelin laulut kietoutuvat mielessäni yhteen. Molemmissa lauluissa surraan rakkautta, joka ei kestänyt panettelijoiden tai pilkallisten lähimmäisten puhetta. Usein pahan puhujat kuvataan juoruamassa päähenkilön uskottomuudesta (1500-luvulla kosija vannottikin kirjeessään, ettei kihlattu neito uskoisi ”maan tapaan”, suutaan soittaviin pahanpuhujiin, jotka pilasivat joskus rakastavaisten välit ”tarpeettomalla suunsoitollaan”). Ehkä Christinan ikä on ollut ongelma sivullisille. Elettyään leskenä 17 vuotta leskenä hänen on täytynyt olla nelissäkymmenissä, ja uusi rakkaus oli ilmeisesti nuorempi; ainakin häneen viitataan nuorena miehenä. (Englanninkielinen wikipedia-artikkeli väittää parin menneen naimisiin, mutta se antaisi laululle aivan oudon sävyn: kyse on selvästi nimenomaan täyttymättömästä ja virallista muotoa vaille jääneestä tunteesta.)

Mielessä käy sekin, että pahoja puheita on helppo syyttää, ”kademiehet” (avundsman) tarjoavat selityksen tilanteessa, jossa todellista selitystä ei ehkä ole tai polttavampia syitä ei haluta penkoa. Kaikki olisi voinut sujua hyvin ilman petollisia ystäviä, mutta ehkä toisaalta ei. Rakastavaiset olisivat saattaneet ihan itsekin sössiä suhteensa. Rakkaus jää traagisesti värittyneeksi, mutta myös ihannoiduksi; mikäpä olisi varmempi itsestään kuin rakkaus, joka ei ole altistunut arjelle.

Yhteistä lauluille on myös, että vaikka toivo on mennyt, rakkaus jää – ja siksi rakastetulle toivotaan vain hyvää. Vuoden 1651 laulussa Christina toteaa, ettei surustaan huolimatta koskaan unohda [sydän]ystäväänsä (skall iag dock aldrig sänckia, then vän utur mitt sinn), ja toivoo että Jumalakin ottaisi huomioon hänen uskollisuutensa. Myös George Michael pohtii: I will wait for you — there is something there that can’t compare with any other.  Silti tunnelmassa korostuu resignaatio.

I’m never gonna be your star,
I’ll pick up the pieces

And mend my heart

Yhteistä laulujen tunnelmille ovat myös etäisyydet: You are far, olet kaukana; tämä voi olla fyysistä kaukaisuutta (CRvB:n tytär kaukana, ensimmäinen mieskin kuollut kaukana), tai suhteen särkymisen aiheuttamaa etäisyyttä. Wie weit so nah.

Tämä ajassa etäisten lyriikoiden vertailu ei välttämättä kestäisi tarkempaa tieteellistä tarkastelua, mutta lastutunnelmointina se voi tuoda esiin sen, että rakkaudessa ja sen kuvauksissa on jotain, mikä voi pysyä vuosisadasta toiseen. Länsimaisen rakkauden kuvastossa on paljon samaa vuosisadasta toiseen. Sydämen symboliikka on mukana vuosisadasta toiseen, mutta uskonnollinen vivahde on haalistunut. Christina sen sijaan vetoaa monessa kohdassa Jumalan suojelukseen ja lohtuun, ja kääntyy lopulta – omalle ajalleen tyypilliseen tapaan – maailman turhuuteen pettyneenä ”todellisen sulhon”, Kristuksen puoleen.

Tämän kirjoitettuani kävin läpi vanhaa työkonettani ja totesin, että olen parina viime vuonna ehtinyt koota Christinasta aina monenkinlaisia johtolankoja, mutta arkistokäynnit puuttuvat. Seuraavaksi pitäisi ainakin nähdä alkuperäinen laulukirja ja selvittää, ovatko De la Gardien arkistossa mahdollisesti lymyävät anomuskirjeet todella yhdistettävissä tähän runoilijaan. Vai onko kyse sittenkin salanimestä? Näyttää nimittäin siltä, että 1800-1900 -lukujen taitteen jälkeen kukaan tutkija ei ole itse käsitellyt kirjeitä, eikä varhaisessa tutkimuksessa näytä olevan tarkkoja arkistoviitteita. Kaikki tutkimukset näyttävät viittaavan yli 100 vuotta sitten tehtyihin arkistohavaintoihin. Katsotaan nyt missä vaiheessa ehdin selvitellä lisää.

Pidän muuten oikeastaan enemmän Michael Bublén uudemmasta Kissing a Fool –tulkinnasta. Mutta kuka tulkitsisi Christina Regina von Birchenbaumin ”uuden laulun”?

KIRJALLISUUTTA JA MUITA AINEISTOJA

”Een Annor Ny Wijsa”, painettu teoksessa 1500- och 1600-talens visböcker III (toim. Adolf Noreen & Anders Grape, 1916-1925).

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015)

Anu Lahtinen, ”Noudatin vanhempieni tahtoa.” Omaelämäkerralliset kirjoitukset 1500-1600 -lukujen Pohjolassa. Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus  (Toim. Heini Hakosalo ym. 2014).

Tässä aiemmin mainitsemassani yleistajuisessa tekstissä on lyhyesti tietoa myös Christina Regina von Birchenbaumista:

Queen Christina in English

Drottning Kristina på Svenska

Kuningatar Kristiinasta suomeksi

 

In the Footsteps of Queen Christina

(Alempana tietoa suomeksi)

This winter, I have been involved in an interesting project together with the Finnish Baroque Orchestra. In the concert Dancing Queen – Music from the life of Christina, Queen of Sweden, the concert program contained an extra booklet with articles about Christina; one written by Matti Klinge, another by the undersigned and yet another by Laura Yli-Seppälä. As stated on the homepage of FIBO, ”the texts also fathomed the European roots of the Finnish national identity, which reach far back in time to long before the official independence of our country”.

My article ”The Women of North and the European Civilisation” (from the page 20) also discusses some other Nordic women, such as Bridget of Sweden, Beata Rosenhane and the somewhat mysterious Christina Regina von Birchenbaum. I will write more about the last-mentioned a little later on.

The booklet ”In the Footsteps of Queen Christina” is now available online in Finnish, Swedish and English (links below). Enjoy!
_______________________________
Tänä talvena olen siis ollut mukana kiinnostavassa yhteistyöhankkeessa Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa. Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä -konserttiohjelmassa julkaistiin Matti Klingen, allekirjoittaneen ja Laura Seppälän artikkelit, joissa käsiteltiin kuningatar Kristiinaa, hänen aikaansa sekä laajemmin kysymyksiä Pohjolan naisista ja oppineisuudesta.
Ohjelmalehtinen, jossa on artikkelini ”Pohjolan naiset ja eurooppalainen sivistys”, on nyt julkaistu verkossa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Siinä käsitellään myös muutamia muita naisia, kuten Pyhää Birgittaa, Beata Rosenhanea ja hiukan arvoituksellista varhaista runoilijaa (runoilijanimeä?) Christina Regina von Birchenbaumia. Jälkimmäisestä minun on tarkoitus kirjoittaa vähän enemmänkin, ensin tässä blogissa ja sitten toisaalla. [Tässä on 10.4.2017 ilmestynyt pohdintani Christinan runosta.]
Taideyhteistyö on todella mukavaa ja kiinnostavaa! Alustavana puhvina seuraava yhteistyöhanke – Kulkuriteatterin Punainen rubiini. Lisää siitäkin tuonnempana.
Kristiina - Egmont - Laukko

Kuningatar Kristiina maalari Egmontin kuvaamana Minervana. Maalaus Laukko Historicum, kuva FT Liisa Lagerstam.