Tukholman verilöyly 1520 / 2024

21.01.2024 klo 3:40 pm (Elävät kuvat, Historiaa, Oma työ, Taide ja kulttuuri, Tutkimus)
Tags: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Stockholms Bloodbath (2023, ensi-ilta 2024). Kuuntele myös: ”Stockholm Bloodbath – Pohjoismaiden historian suurimmat verikekkerit”, Yle Kulttuuriykkönen (16.1.2024) https://areena.yle.fi/podcastit/1-67449206

”Det är summa summarum att mycket ont haver här alltid varit.” (Olaus Petri)

”Suuri osa tästä tapahtui todella.” Jokseenkin näin julistaa tekstitys, kun Mikael Håfströmin Stockholms Bloodbath -elokuva vaatii ensimmäisen kuolonuhrinsa. Tukholman verilöyly kieltämättä on historiallinen tapahtuma, jossa riittää elokuvallisia juonenkäänteitä. On kahden valtakunnan välinen valtataistelu, valheellisia armahduslupauksia, kostonhimoinen piispa, teloituslavalla vieriviä päitä ja roviolle heitettäviä ruumiita. Keskityn edempänä kommentoimaan hiukan sitä, miten erityisesti naishenkilöiden vaiheet sivuavat historiallisia tapahtumia ja henkilöitä.

Tukholman verilöylystä kertovaa vanhaa piirroskuvaa. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Stockholm_Bloodbath.jpg

Historiallisessa rymistelyelokuvassa toki otetaan myös kerronnallisia vapauksia, mutta vuoden 1520 tapahtumat tarjoavat erinomaisen pohjan. Vuonna 1397 syntynyt pohjoismainen Kalmarin unioni natisee liitoksissaan, ja Tanskan kuningas Kristian II on päättänyt nujertaa Ruotsin pyrkimykset irtautua unionista. Ruotsia johtavan valtionhoitaja Sten Sturen kuoltua Tukholmaa puolustaa Kristiina Gyllenstierna, hänen leskensä, joka on ottanut johdon lastensa etujen valvojana.

Vaikeassa tilanteessa Tukholma antautuu, kun Kristian II lupaa armahdusta. Sovinnon hetki ja kruunajaisjuhla saa kuitenkin kohtalokkaan käänteen, kun piispa Gustav Trolle vaati kuninkaalta oikeutta niitä henkilöitä vastaan, jotka olivat vastustaneet häntä. Aiemmat armahduslupaukset eivät enää päteneet, koska nyt kyse olikin kirkonmiehen vastustamisesta ja väitetysti kerettiläisyydestä. Kymmenittäin maan johtavia aatelismiehiä teloitetaan ja aatelisnaisia lapsineen viedään vankeuteen Tanskaan, missä osa heistä menehtyy. Muuan Tukholman juhlista pois jäänyt ja teloituksen välttänyt Kustaa Erikinpoika (Gustav Eriksson) kuitenkin nostaa kapinalipun ja nousee ennen pitkää Ruotsin kuninkaaksi. On ihan tyylikästä, että häneen ei elokuvassa viitata (isänsä mainitaan aivan oikein teloitettavien luettelossa), koska hänen tulevaisuutensa vasta urkeni tapahtumien jälkeen.

Elokuva Stockholm Bloodbath kertoo unionin loppuvaiheen valtataistelusta, mutta pääosassa ovat ”Erikssonin” perheen tytär Anna ”Eriksson” ja mykkä kasvattisisar Freja. Heidän perheensä kuolee Kristian II:n kannattajien käsissä, ja nuoret naiset päättävät kostaa sekalaiselle soturijoukolle, johon kuuluu niin saksalaisia, tanskalaisia kuin kaukaa ulkomailtakin tulleita. Alkaa kostomatka halki taistelujen piinaaman Ruotsin, Annan sukulaisen Kristina Gyllenstiernan luo. Näin Anna ja Freja joutuvat todistamaan Tukholman verilöylyn tapahtumia, mutta maksavat samalla myös omia kalavelkojaan.

Kuva elokuvasta Margrete I (2021) ja Stockholm Nloodbath (2023/2024) - kuvat IMDb:stä.
Vasemmalla Kalmarin unionin ensimmäinen hallitsija Margareeta kuvattuna vuodesta 1402 kertovassa elokuvassa ottopoikansa Erik Pommerilaisen rinnalla. Oikealla Stockholm Bloodbathin elokuvajuliste, jossa Kuningas Kristian II taustalla, rinnallaan Gustav Trolle ja Hemming Gadh; eturivissä vasemmalta oikealle Kristina Gyllenstierna, ”Erikssonien” kasvattitytär Freja ja Anna ”Eriksson” (historiallisesti Anna Eriksdotter, Gunilla Besen ja Erik Turenpoika Bielken tytär). Kuvat IMDb, linkit blogitekstin lopussa.

Stockholm Bloodbath on ennen kaikkea rymistelyelokuva (varsin verinen ja paikoin sadistiseen vivahtava), mutta se tarjoaa monenlaisia kiinnostavia viittauksia historiallisiin yksityiskohtiin. Fokus on yhtäältä sankarittarien ja toisaalta piispojen kosto- ja sotaretkissä. Katolisen ajan piispoilla oli omat sotilaansa ja piispanlinnansa, ja he olivat tärkeitä vallan käyttäjiä. Aatelisnaisilla oli sananvaltaa ja merkitystä niin dynastioiden sisäisissä kuin ulkoisissakin valtataisteluissa. Elokuvassa taistelut käydään henkilötasolla – Freja on erinomainen jousiampuja ja ratsastaja. Myös Anna ”Eriksson” ja Kristina Gyllenstierna osoittavat kykyjä lähitaisteluun. Samoin piispa Didrik Slagheck (elokuvassa pikemmin palkkasoturi) silpoo väkeä oikealta ja vasemmalta.

Tapahtumilla on historialliset kytköksensä, vaikka päähenkilöt eivät todellisuudessa itse aivan niin alttiisti tahranneet käsiään vereen. Kristina Gyllenstierna johti Tukholman puolustusta miehensä jälkeen ja lastensa edustajana, ja hän oli vähällä itsekin päätä hengestään. Elokuvasta on siivottu pois Kristinan elossa olleet pojat, mikä on historioitsijan silmään ärsyttävää: juuri pojat, mahdolliset tulevat valta-aseman perijät, olivat tärkeä peruste Kristinalle käyttää valtaa hänen miehensä kuoltua. (Kristinasta lisätietoja Svenskt kvinnobiografiskt lexikonissa https://skbl.se/en/article/KristinaNilsdotterGyllenstierna )

Mitä tulee Anna ”Erikssoniin”, jonka mies Johan Natt och Dag kuolee Tukholman verilöylyssä, hänen ”sukunimensä” on anakronismi. 1500-luvulla ei käytetty -son-päätteisiä sukunimiä, mutta sen sijaan kyllä paljon patronyymejä -son ja –dotter. Aatelisetkaan eivät usein käyttäneet sukunimiä Tuleva ”Kustaa Vaasa” oli hänkin vain ”Kustaa Erikinpoika”, Gustav Eriksson. Anna ”Erikssonin” tulisi siis olla Anna Eriksdotter, mutta se olisi oletettavasti ollut liian mutkikasta elokuvan maailmaan. Kieltämättä asiaa on välillä vaikeaa selittää englanninkielisissä tieteellisissä artikkeleissakaan. (Sukunimien käytöstä lisää tässä blogitekstissä https://anulah.wordpress.com/2020/12/04/omaa-sukua-aina-vaan/)

Tukholman verilöylyn aikoihin eli joka tapauksessa Anna Erikintytär, Bielken sukua, jonka mies Johan Natt och Dag menehtyi Tukholman verilöylyssä. Tämä Anna ei kuitenkaan lähtenyt housuasussa yksityiselle kostoretkelle, vaan piti Kalmarin linnaa hallussaan ja johti sen puolustusta, tarjoten suojelusta kapinanjohtaja Kustaa Erikinpojalle, tulevalle kuninkaalle. (Anna Bielkestä lyhyesti esimerkiksi Svenskt kvinnobografiskt lexikonissa https://skbl.se/en/article/AnnaBielke). Anna noudatti tässä äitinsä esimerkkiä. Olihan hän Viipurin linnaa johtaneen Erik Turenpoika Bielken ja Gunilla Johanintytär Besen tytär, ja Gunilla-äiti oli pitänyt Viipurin linnaa hallussaan miehensä kuoltua – omien lastensa etujen valvojana. (Lisätietoja esimerkiksi tästä artikkelistani: https://skbl.se/en/article/GunillaJohansdotterBese) Olisi mukava nähdä historiallinen elokuva, joka hahmottaisi naisten roolin juuri dynastian perinnön jatkajina ja leskivallan käyttäjinä; nykyisissä menneisyyteen sijoittuvissa elokuvissa he usein ovat vain moderneja yksilöitä henkilökohtaisine agendoineen. Unionikuningatar Margareetasta kertova elokuva tavoitti tämän aiheen paremmin (ks. esim. tämä blogiteksti: https://anulah.wordpress.com/2022/02/06/aiti-ja-poika/).

Tukholman verilöylyn ja Kristian II:n hovin liepeillä liikkui myös historiallisia naisia, joita ei ole otettu mukaan elokuvan tarinaan. Kristian II oli tosiasiallisesti naimisissa Habsburg-prinsessa Isabellan (Tanskassa Elisabet) kanssa, mutta jatkoi silti suhdettaan Dyvekeen, nuoreen naiseen, jonka äiti Sigbrit Willoms oli mahtava kauppias (ks. esim. https://en.wikipedia.org/wiki/Sigbrit_Willoms), jonka vaikutusvallasta kuninkaaseen olisi saanut oman elokuvansa. Dyveke kuoli epäselvissä olosuhteissa, ja hänen kuolemaansa viitataan ohimennen elokuvassa, mutta skandaalinomainen suhde ja varsinainen puoliso on jätetty tarinasta kokonaan pois. (Habsburg-suhteet avasivat Kristian II:lle tien Kultaisen taljan ritarikuntaan, ja Kristian esiintyikin maalauksissa aina taljaa kuvaavan kaulariipuksen kanssa. Elokuvassa riipuksesta on tehty jonkinlainen kultainen hampaankaivelukoukku.)

Tukholman verilöyly kuuluu pohjoismaisten veristen välienselvittelyjen sarjaan. Keskiajalla erinäiset mahtavien perheiden kohtaamiset ja juhlat kääntyivät veritöiksi ja kuolemaksi. Kristian II ja Gustav Trolle saivat ruotsalaisessa historiankirjoituksessa konnan roolin. Kristiania kutsuttiin Ruotsissa Kristian Tyranniksi, ja viholliset vertasivat 1590-luvulla Kaarle-herttuaa tähän tyrannin prototyyppiin (lisää Kaarle-herttuasta esimerkiksi tässä bloggauksessa: https://anulah.wordpress.com/2017/04/23/pyovelin-miekka-ja-muut-hankalat-aihetodisteet/)

Koska tapahtumat liittyivät korkean tason valtataisteluun, niistä pyrittiin sekä levittämään poliittisesti värittyneitä kuvauksia että hävittämään tietoja. Elokuvassa sivutaankin kysymystä, kuka lopulta kirjoittaa historiaa ja kenen näkökulmasta se kerrotaan. Vaikka Tukholman verilöylystä on puhuttu paljon historiankirjoituksessa, monet yksityiskohdat ovat hämärän peitossa tai sekoittuneet eri suunnilta syydetyn propagandan sumuun. Selviteltävää riittää, vaikka hiljattain Ruotsin Kansalliskirjasto maksoi kaksi miljoonaa kruunua Olaus Magnuksen kirjoittamasta, aiemmin tuntemattomasta silminnäkijäkuvauksesta, joka löytyi erään vanhan kirjan sivuilta. (Aiheesta mm. Helsingin Sanomien uutinen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005615397.html)

Elokuvan kielivalinnan on ilmeisesti ajateltu vetoavan laajempaan kansainväliseen yleisöön. Tällöin myös näyttelijöiden joukkoon solahtanee helposti useita eri kansallisuuksia. Mutta voi sillä olla sekin vaikutus, jonka eräs lukiolaisoletettu taannoin totesi junassa matkatovereilleen, pohtiessaan toista historiallista mäiske-elokuvaa: ”Napoleon oli v***n hyvä, mutta vähän meni maku, kun ne puhu englantia.”

PS. Vartiointi tuntui kyllä järjestetyn huonosti. Vahtikoirat eivät oivalla haukkua, kukaan ei muka huomaa kartanolle ratsastavia korstoja, vartiomiehet ovat leireissä kovin harvassa.

Stockholm Bloodbath, Internet Movie Database (IMDb) https://www.imdb.com/title/tt18163814/?ref_=tt_mv_close

Margrete I, Internet Movie Database (IMDb) https://www.imdb.com/title/tt9308390/?ref_=nm_flmg_c_9_act

Kuuntele myös: ”Stockholm Bloodbath – Pohjoismaiden historian suurimmat verikekkerit”, Yle Kulttuuriykkönen (16.1.2024). Juhani Kenttämaan vieraina studiossa prof. Anu Lahtinen, elokuvatoimittaja Lauri Lehtinen sekä SKS:n arkiston johtaja Outi Hupaniittu. https://areena.yle.fi/podcastit/1-67449206

Olaus Petri -lainaus Kari Tarkiaisen teoksen Sveriges Österland (SLS 2008 s. 258) mukaan.

Jätä kommentti

”Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee”

10.01.2024 klo 5:24 pm (Elämää hollituvassa, Kirjat, Taide ja kulttuuri, Talous ja yhteiskunta, Uncategorized)
Tags: , , , , , , , ,

Olisi helppoa, kun ei tietäisi muusta eikä osaisi haikailla, millaista opetustyö ennen oli. — Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa. Näemme sen jatkumon, joka toi tähän päivään. Osaamme eritellä hyvin selkeästi, mikä kaikki on mennyt pieleen. (Rytisalo & Kinnunen 2023, s. 12)

Ensiksi allekirjoittaneen henkilökohtaista ränttiä maailman menosta: ”Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa” muistuttaa tunteesta, joka valtaa, kun uutisia lukiessa huomaan miettiväni, luenko oikeasti tärkeää valtakunnallista sanomalehteä vai jonkun keskustakorttelin asukastiedotetta taikka apumonistetta niille, jotka ovat nukkuneet kotitaloustuntinsa ja yhteiskuntaoppinsa ohi. Ehkä kyse on osittain ikääntymisestä ja siitä, että ei hahmota, että oma tieto on karttunut puolen vuosisadan mittaan. Median elämäntapajutut tuntuvat silti usein itsestäänselvyyksien ja epäkiinnostavuuksien vatvomiselta, uutiset ovat usein pikaisia pintaraapaisuja siihen, mitä joku häsläsi Elon Muskin alustalla. Voin kyllä aiemmilta vuosilta muistaa ja historioitsijana tiedän, että mediajutut ovat maailman sivu olleet kierrätettyjä ja kiireisiä, ja aina on ollut tunnetta siitä, että huonompaan päin mennään. Mutta joskus tuntuu, että nykyään on huonommin eikä ketään edes kiinnosta.

Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) tuntuu kommentoivan tätä yhteiskunnallista tunnelmaa, vaikka huomio kohdistuu kouluun. Kirja on koottu kahden työstään kiinnostuneen, mutta työoloihin uupuneen opettajan kirjeenvaihdosta. Kirjassa on varmasti paljon tunnistettavia asioita muidenkin ammattien näkökulmasta. Työmäärä tuntuu kohtuuttoman suurelta ja hyväätarkoittavia neuvojia riittää, taakan keventäjiä vähemmän. Välillä tuntuu siltä, että yhteiskunnan osaaminen murenee ympäriltä; äidinkielen kirjoituksia tarkistavalle ei tule enää eteen kiinnostavia tuoreita näkökulmia, vaan ”kömpelöä epäsuomea” ja ”mökellystä” (62, 64). Pitkään 2010-luvulla oli muodikasta kuitata laadun aleneminen turhana huolena: kyllä diginatiivit oppivat ja omaksuvat uusia hienoja tiedon muotoja, vanhat kalkkikset vaan ei tajuu. Paitsi että eivät välttämättä opi eivätkä omaksu. Huolestuneena toinen kirjoittaja pohtii, että jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee.

Korona-aikana yksin kamppaillut lukiolainen voi itsearvioinnissaan kokea, että on suoriutunut hyvin, kun on saanut itsensä kammettua luokkaan ja istunut siellä hiljaa, mutta kuten kirjassa todetaan, se ei vielä osoita kirjallista taitoa vaan lähinnä elämänhallintaa; se on perustavoite, mutta kielen ja ilmaisun oppiminen on muuta. Opettajat kokevat, että vastuu mistä tahansa ongelmista sysätään heille – opettajan on kyettävä seuraamaan yksilöllisiä opintopolkuja ja raportoitava niistä; on oltava poliisi, psykologi ja sosiaalityöntekijä, mutta työtunnit eivät lisäänny, ei myöskään palkka.

Samalla kun opettajia vaaditaan yhä voimakkaammin yksilöllistämään opetusta, se tehdään käytännössä mahdottomaksi. (s. 34) — me suunnittelemme läpäiseviä ja halkaisevia opetuskokonaisuuksia, väännämme opetuksen ensin kursseiksi ja sitten opetussuunnitelmien muuttuessa kurssit moduuleiksi, puhumme yhtenä päivänä jaksoista ja seuraavana periodeista – kaikki vain siksi, että jonkun ulkopuolisen mielestä se oli kiva uusi idea! (s. 35)

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään, mitä opetushallinnon ylätasolla tapahtuu. Ainakaan siellä ei tunnu olevan kiinnostusta oikeasti pohtia kouluissa vallitsevia olosuhteita. Kirjeenvaihdossa tuodaan esiin monia Ylioppilastutkintolautakunnan ratkaisuja ja Opetushallituksen päätöksiä, jotka arjessa toteutettuna aiheuttavat vain uutta hämminkiä. Arviointisarakkeiden käyttöä ei ohjeisteta, Abitin arviointityökalu on vaikea (digiloikka risoilla piikkareilla kiviseen kuoppaan, todetaan kirjassa). Lopputuloksena on raskas muistitikkuihin perustuva kokeilu, jonka laboratoriorottina toimivat kaikki Suomen lukiot (s. 75) –– Ohjelmasta ei kuulemma voi tehdä paremmin koulukäyttöön sopivaa, sillä se olisi verorahoilla kustannettua kilpailuttamatonta työtä kaupallisiin tuotteisiin nähden. Sen tähden opettajien ja opiskelijoiden täytyy tyytyä sekundaan. (s. 76)

Kirjassa tulee esimerkkejä myös hallinnon kiireestä ja sekavasta koordinoinnista. Kun uutta opetussuunnitelmaa kehitettiin, Opetushallitus lähetti sen lausunnoissa samoilla viikoilla, jolloin oli meneillään ylioppilaskokeet. Hiukan työlästä opettajien enää venyttää pitkää päivää koko yön yli ja alkaa arviointityön jälkeen kommentoimaan opetussuunnitelmaa. Kun päällekkäisyyttä ja aikataulun mahdottomuutta kommentoitiin, vastaus oli, ettei Opetushallituksessa ollut ollut tietoa, että lausuntoaikataulu meni kokeiden kanssa päällekkäin. (s. 35) Oikea käsi ei ilmeisesti tiennyt, mitä vasen teki. Hyvinvointialueisiin liittyvät kuraattorien, terveydenhoitajien ja opintopsykologien tiedonsaantiongelmat johtuvat muun muassa siitä, että Opetushallituksen ohjeet tietosuojasta tulivat viime tingassa. Eipä tieto kulje tai tehoa toiseensaan suuntaan. Kirjeenvaihtajat arvioivat, että tieto oppimisen tason laskusta voi olla yllätys vain opetusministeriölle ja -hallitukselle (s. 420). Olisikohan kouluhallinnon ylätasollakin vähän turhan paljon kiirettä ja ristiriitaisia tavoitteita suhteessa henkilömäärään?

Osansa saavat myös turkulaiset erityispiirteet kuten iankaikkinen toriparkkihanke sekavine kyltityksineen, jos kohta myös taidemuseon näyttelyt ja monet muut tutut piirteet. Myös pohjoisen luonnon ja työn ulkopuolisen elämän merkitys tulee esiin – moni kun tuntuu ajattelevan, että opettajalla ei tarvitse olla luokkahuoneen ulkopuolista elämää. Kirjeissä on välillä vähän tyhjäkäyntiäkin – ja ehkä kriittisyydestä huolimatta opettajamaista kiltteyttä? Mutta paikoin sanottava onkin niin tiukkaa, että se vaatii vastapainonsa. Myös S2-opetuksen viralliset linjaukset ja arjen todellisuus tulevat hyvin esiin. Kiitoksia taas osoitetaan useankin kerran muun muassa Sixten Korkmanille, joka muistuttaa kulttuurin arvosta. Vuoden mittaisen kirjeenvaihdon aikana opettajat päätyvä tahoillaan omansalaisiin uraratkaisuihin.

Kirjan soisi osuvan varsinkin sellaisten käsiin, jotka ovat ehtimiseen kauppaamassa opetukseen vielä sitä, tätä ja tota (yrittäjyyttä, ohjelmointia, taukojumppaa, maanpuolustusta, innovaatioita, sähkökatkoksiin ja poikkeusaikoihin varautumisen vanhempainiltoja) aavistamatta kummoisestikaan, mitä kaikkea opettajat jo tekevät. Kirjoittajat tuovat esiin myös ratkaisuja: lisää aikaa, vähemmän sälää, enemmän tukea nuorille, järkevämpiä ratkaisuja kokeiden suorittamiseen. Tommi Kinnunen listaa viimeisessä kirjeessään:

  1. Koulu mukaan keskusteluihin
  2. Työn määrä kohtuulliseksi
  3. Työskentelyolosuhteet kuntoon
  4. Koulu ei ole korjaussarja [kaikkeen, missä yhteiskunta muuten tyrii]
  5. Nuorten tuki kuntoon (s. 442-447)

Käy järkeen.

Ylimalkaan voi todeta, että asiat eivät ole kohdillaan, jos vastuulliset, oppilaistaan huolehtivat opettajat harkitsevat siivoojan uraa. Eikä kenenkään pitäisi joutua lukemaan toimialajohtajansa lausuntona, että ryhtykööt akateemisiksi hampurilaisenpaistajiksi jos ei opetustyö kiinnosta (s. 17 – muistan lausunnon itsekin lukeneeni). Sellainen suhtautuminen työnantajan osalta osoittaa välittömästi, että kaikki ei ole työoloissa kunnossa.

PS. Helsingin Sanomat uutisoi 20.1.2021, että Helsingin kaupunki antoi opettajille vaihteeksi uuden tehtävän – laskea koulujen tietokoneet ja etsiä kadonneet laitteet muita tehtäviä keskeyttäen. Koska sähköinen järjestelmä ei muuten selviä koneiden seurannasta ja koska miksipä ei ja mitäpä ne opettajat koulussa nyt tekevätkään.

Jätä kommentti