Yliopistotyössä on 2000-luvulla puhuttu paljon ajankäytöstä, ajankäytön suunnittelusta ja ajankäytön laskemisesta. Asia on ollut ajankohtainen tänä syksynä, kun Helsingin yliopistossa on viimeinen mahdollisuus suorittaa opintoja vanhojen tutkintovaatimusten mukaan. Vuoden vaihteessa kaikki yli kymmenen vuotta vanhat opinnot vanhenevat.
Suoritukset ja tutkinnot ovat vanhenneet välillä aiemminkin, mutta valmistumisodotukset ja vuotuiset suoritusvaatimukset ovat kiristyneet kiristymistään. Opintotuen ehtona pitää nykyään suorittaa paljon enemmän opintoja per lukuvuosi kuin 25 vuotta sitten. Monille entisille ja nykyisillekin opiskelijoille opinnot ja tutkielmat ovat silti jotain muuta kuin parin vuoden aikalaatikko, joka täytetään suorituksilla ja josta kiirehditään selkeisiin työtehtäviin. Sen sijaan moni pohtii elämänsä suuntaa. Elämä tekee mutkia ja kiemuroita. Korkeakoulupolitiikan linjauksissa aikataulut ja suoritetut opintopisteet kuitenkin linjaavat, että juuri valmis, lasketussa ajassa suoritettu tutkinto on tie onneen, sekä hallinnon, yliopistorahoituksen että ihmisen itsensä näkökulmasta.
Toki valmistuminen on monilla myös oma tavoite, ja jos tutkinnon saaminen pitkittyy, siitä voi seurata stressin ja häpeänkin tunteita, työllistymisvaikeuksia tai muita todellisia huolia. Kuluneena vuonna olemme tehneet paljon töitä sen puolesta, että kaikki halukkaat ehtisivät suorittaa tutkintonsa ennen määräaikaa. Olen koettanut myös itselleni kirkastaa niitä etappeja ja määräaikoja, jotka pitää tietää ja muistaa kertoa opiskelijoille. On ihan helpotus, jos vuoden vaihteessa voi unohtaa vanhat kurssikoodit ja -vaatimukset, jotka muutenkin jo pyörivät hyrränä mielessä.
Viime viikonloppuna toisaalta sain muistutuksen siitä, että nämä aikalaatikot ja kellotukset ovat lopultakin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Lueskelin antropologi Edward T. Hallin kirjaa The Silent Language (ilmestynyt alun perin 1959, uusi painos 1990). Kirja kommentoi erilaisia kulttuuriin rakennettuja, julkilausumattomia oletuksia ajasta ja ajankäytöstä. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemminkin se muistuttaa ihan riittävän ajankohtaisesti, ettei ole yleismaailmallista ymmärrystä siitä, miksi asiat pitäisi toteuttaa tietyssä ajassa, parantaako aika todella haavat, tai onko oikea aloitus/valmistumisaika ylimalkaan määriteltävissä/merkittävä. Länsimaisittain on tyypillistä ajatella, että tilaisuus alkaa tietyllä kellonlyömällä ja asiat saadaan valmiiksi tietyllä aikataululla. Jossain toisessa kulttuurissa voidaan ajatella, että tilaisuus aloitetaan ja tehtävä toteutetaan, kun kaikki on valmista, mieli on valmistautunut, asiat ovat kohdillaan. Siihen voi mennä tunteja, päiviä tai kauemmin. Kaikkialla aikaa ei edes ajatella lineaarisesti eteneväksi.
Hall vertasi tuolloista länsimaista ja erityisesti amerikkalaista (”meidän”) aikakäsitystä(mme) monien eri kulttuurien ja maanosien käsityksiin ja totesi jotain, mikä hyvin kiteytyy opintosuoritusajattelussa: ”By and large, the overriding pattern with us is that once you have scheduled the time, you have to use it as designated, even when it turns out that this is not necessary or advantageous. … If we have allocated so much time to a certain activity, we can change it once, or maybe twice, when we are trying to discover the proper amount of time for the activity. We cannot continually move the walls of our time compartments back and forth, even though an activity may actually call for such flexibility. The pattern of the immovable time wall applies in most situations, even long periods of time, such as how long it takes to complete a college career.” (154-155)
Tämä aika-ajattelu ja etenemisodotukset ovat koko tutkintojärjestelmän, suoritusvaatimusten ja vanhenevien tutkintosuoritusten ytimessä. Ja siinä on puolensa, jos haluaa edetä lineaarisessa ajassa seuraaviin vaiheisiin. Mutta tällainen tapa ajatella aikaa ja ajankäyttöä ei ole mitenkään yksiselitteisesti ainoa tai oikea, eikä kaikkea elämää yleensä saa lainkaan sullottua tällaisiin ”projektiaikoihin”.
Erilaisten deadlinein paineessa voi olla hyvä muistaa, että valmistumis- ja suoritusaikataulut ovat enemmän tai vähemmän sopimuksenvaraisia ja elämänalakohtaisia. Aina sopinee myös muistuttaa, että ihmisarvo tai elämän arvo ei lopulta ole kiinni siitä, paljonko suorituksia kokoaa tietyssä aikalaatikossa. Kulttuurissamme on nyt vallalla käsitys, että asioiden prosessoiminen ennalta suunnitellussa ajassa on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia, josta palkitaan, ja josta poikkeamisesta rangaistaan. Tämä ei ole välttämätön asioiden tila. Asiat voisivat olla myös toisin. Ja jos katsoo ympärilleen aikalaatikosta, voi ehkä huomata, että ne ovat toisin.
Vita Historica 