Ebba Stenbock, kuningattaren sisar

Toukokuussa 1999 istuin Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa ja kävin läpi suomalaisia pienoiselämäkertoja 1500-luvun aatelista. Minun oli määrä kirjoittaa suunnitelmanpätkä Suomen Akatemian hakemukseen, jossa käsiteltiin Suomea johtaneita perheitä 1500-luvulta 2000-luvulle. Omana aiheenani oli Flemingin suku, joten luonnollisesti huomioni kiinnittyi Klaus Flemingiin ja Ebba Stenbockiin.

Ja vähitellen yhä enemmän Ebba Stenbockiin, joka ei itse jättänyt jälkeensä paljon lähteitä mutta joka mainittiin usein esimerkiksi kuningatarsisaren kirjeenvaihdossa. Eilen postilähetyksestä kuoriutui viimein Ebban elämäkerta – ensi töikseni kävin viemässä yhden kappaleen samaiseen kaupunginkirjastoon, jossa tutkimussuunnitelmaakin aikoinaan tein.

Kirjan kansikuvassa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Klaus Flemingin leski” (1879), joka oli näytteillä Hämeenlinnan museossa joitakin vuosia sitten.

Tutkimukset usein elävät omaa elämäänsä – hanke tuli ja meni, väitösaiheeni vähän muuttui ja lopulta väitöskirjassa käsittelin 1500-luvun aatelisnaisten toimijuutta. Ebba Stenbockin ja Flemingin perheen aineistoja oli mukana paljon, mutta ei kronologisesti, elämäkertamaisesti.

Itselleni Ebban elämänvaiheiden kulku oli toki varsin selvää, mutta vuosien mittaan ymmärsin, ettei elämäntarina tullut muille yhtä selväksi väitöskirjan tai tieteellisten artikkelien sivuilta. Uusia lähteitäkin tuli vastaan, ja vuosien mittaan näkökulma aatelisnaisen tai ylimalkaan naisen / naisoletetun elämänkaareen sai uusia sävyjä omassa mielessä. Nyt Ebba Stenbockin elämäkerta on kirjoissa ja kansissa, ja samalla hänen elämänsä toivottavasti nousee paremmin esiin.

Erityisen iloinen olen kirjan kannesta – moni tuntee Albert Edelfeltin teoksessa kuvatun Ebban, ja maalaus on myös teoksen kuvituksena. Mutta Helene Schjerfbeckin muotokuva ”Klaus Flemingin leski” saattaa tavoittaa paremmin ajatuksen Ebban kokemista suruista ja herkkyydestä ja siitä, miten ne näkyvät ihmiskasvoissa.

Ebba-rouva oli vaikutusvaltainen nainen, mutta en halunnut kirjoittaa hänestä pelkistettyä ”vahvan naisen” tarinaa vaan tuoda esiin myös muita puolia. Toivottavasti 1500-luvun naisen elämäntarina avaa uusia näkymiä menneisyyteemme! Paljon saa töitä tehdä, jotta löytäisi tarpeeksi lähteitä tuon ajan vaikutusvaltaisestakaan naisesta, ja jotkut nykyajan pandemiat estivät tietysti arkistoreissut ja tarkastukset Ruotsin puolelle. Onneksi väitöskirjatutkijana tulin kirjoittaneeksi muistiin ja kuvanneeksi aineistoja enemmän kuin olisi ollut aivan välttämätöntä – etätöissä kaikki kootut omat muistiinpanot ja kuvatut arkistosivut tulivat käyttöön.

Seuraavaksi sitten ehkä ”Perkile-Klaus, elämä ja teot”? Tosin myös ”Mahtiporvari Valborg” voisi olla houkutteleva elämäkerta-aihe.

Ebba, Kuningattaren sisar on nyt kirjakaupoissa ja saatavilla myös äänikirjana.
Kustantamon sivu: https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar
Kirjoittajan muita julkaisuja 1500-luvusta ja historiasta ks. https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

Aiheesta muualla:
Haastattelu 4.5.2021 Kulttuuriykkösessä Pia-Maria Lehtolan vieraana https://areena.yle.fi/audio/1-50787444
Toimittaja Kalle Haatasen vieraana 7.5.2021 https://areena.yle.fi/audio/1-50827523
FT Kirsi-Maria Hytösen arvio https://kirsimaria.wordpress.com/2021/05/24/anu-lahtinen-ebba-kuningattaren-sisar/
FT Olli Bäckströmin arvio https://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2021/05/kuningattaren-sisar-ja-marskin-vaimo.html
Jorma Mellerin arvio https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/suomen-vihatuin-mies-ja-hanen-armollinen-rouvansa/
Arla Kanerva, ”Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html
Kirsin kirjanurkka: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2021/08/anu-lahtinen-ebba-kuningattaren-sisar.html

Tunnetusta Edelfeltin maalauksesta tehty opetustaulu.
Maalauksen syntyä voi seurata SLS:n julkaisemista Albert Edelfeltin kirjeistä:
https://edelfelt.sls.fi/personer/3006/stenbock-ebba/


Suomi, kolonialismi (tai etniset ja taloudelliset valtasuhteet tms. tjsp. by any other name?!) ja aika ennen itsenäisyyttä

Some-keskusteluissa nousee aina välillä kysymyksiä Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla.

Kolonialismiin tai imperialismiin liittyvät teemat eivät ole ydinaluettani, mutta yleisesti tapaan suositella tiettyjä mielestäni valaisevia teoksia ruotsalaisten tai novgorodilaisten suhtautumisesta suomen kieleen ja suomalaisuuteen sekä suomalaisten asemasta valtakunnanpolitiikassa, resurssien jakamisessa.

Koska aihepiiri tulee säännöllisesti esille, kokoan ajan säästämiseksi oheen joitakin usein suosittelemiani teoksia ja nimekkeitä. Täydennetään kun lisää tulee mieleen. Omissa nuoruuden artikkeleissa voi olla suht railakasta käsitteenkäyttöä, aina pitää jotain kokeilla. Lista ei ole kattava, mutta koska ajan säästämiseksi viittaisin joka tapauksessa näihin teoksiin, säästän aikaa kokoamalla teokset tähän. Siitä puuttuu ainakin ison Svenskt i Finland – Finskt i Sverige -hankkeen tuotanto. Muutamien otsakkeiden alle olen kirjotitanut joitain omia huomioita sisällöistä.

Omana huomiona totean, että Marko Lamberg toteaa yhtäältä, miten Suomen tultua osaksi Ruotsia ei juuri puhuta kielellisestä tai etnisestä erillisryhmästä ruotsalaisaineistoissa, ja samantyylisesti Mari Isoaho toteaa, että hämäläiset ym. katoavat Novgorodin kronikoista ja viholliseksi tuleekin Ruotsi, kun valtakuntien aluerajat alkavat määrittyä. Isoahon artikkeli on taas kriittinen tiettyjä Jukka Korpelan havaintoja kohtaan (orjakauppa &c.).


Isoaho, Mari. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Häme Novgorodin kronikoissa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2017.
Isoaho tarkastelee perinpohjaisesti Häme-mainintoja Novgorodin kronikoissa ja purkaa osin aiemman tutkimuksen tulkintoja.

Klockars, Birgit. Medeltida förbindelser mellan Finland och Västerås. Turun historiallinen arkisto 31, 1976.
1500-luvulla pohdittiin, että Ruotsin suomalaiset ovat hyvin hedelmällisiä, ja jos kuningas antaisi suomalaisille Ruotsin metsämaasta verovapauden muutamaksi vuodeksi, maa voittaisi siitä, ja suomalaispoloiset saisivat hekin palkkansa.

Korpela, Jukka. Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. SKS 2014.

Kuisma, Markku. Metsäteollisuuden maa — Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920. SKS 2006.
Otsikko taitaa sanoa aika paljon.

Kuisma, Markku. Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Siltala 2009.

Lahtinen, Anu. Piispa Hemming ja talonpojat yhteisillä apajilla. Kiista luonnonvarojen käyttöoikeudesta 1300-luvun Satakunnassa. Ympäristöhistorian näkökulmia. Piispan apajilta trooppiseen helvettiin. 1999.
Käsittelee 1300-luvun kalastuskiistoja ympäristöhistorian kehyksessä.

Lahtinen, Anu. Frontier and borderland. The use of natural resources in Medieval Finland from an environmental history point of view. Frontiers in the Middle Ages. Proceedings of the Third European Congress of Medieval Studies (Jyväskylä, 10-14 June 2003) 2006.
– 1999 artikkelin teemoja englanniksi.

Lamberg, Marko. Kestien ja ruokaruotsien aikaan. Murteet, kielet ja kansallisuudet myöhäiskeskiajan Pohjolassa. Keskiajan rajoilla. Atena 2002.
Kun Suomesta oli tullut osa Ruotsin valtakuntaa, ylätason aineistot eivät juuri kommentoi erillisen etnisen kansanosan olemassaoloa. Esim. Sturekronikassa ei finne-sanaa esiinny kertaakaan, vaan Suomessa käydyt taistelut ovat ruotsalaisten ja venäläisten välisiä. Lamberg arvelee, että kruunulla ja aristokratialla oli tarve korostaa valtakunnan yhtenäisyytttä keskiajalla. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa oppineet sen sijaan kuvasivat Suomea ja suomalaisen kansanosan erityispiirteitä.

Lamberg, Marko. Perceptions of Finns and Ethnic Boundaries in Sweden during the Middle Ages and the Early Modern Era. NORDEUROPAforum 1/2004.

Lamberg, Marko. Piikojen selviytyminen myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun Tukholmassa. Työteliäs ja uskollinen. SKS 2006.

Lamberg, Marko. Ethnic Imagery and Social Boundaries in Early Modern Urban Communities: The Case of Finns in Swedish Towns, c. 1450-1650. Shaping Ethnic Identitities. Ethnic Minorities in Nothern and East Central European States and Communities, c. 1450-2000. East-West Books Helsinki 2007.

Lamberg, Marko. Noitaäiti — Malin Matsintyttären tarina. SKS, 2020.
Lamberg, Marko. Häxmoder — Berättelsen om Malin Mattsdotter. SLS – Natur & Kultur 2021.
Kirja kertoo noitana poltetun Malin Mattsdotterin tarinan ja pohtii myös, mitä syntyperäinen ”suomalaisuus” merkitsi Malinin elämänvaiheissa.

Lähteenmäki, Eila. Ruotsin suomalaismetsien synty. Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasa-kaudella. SKS 2002.
Miten Suomesta päädyttiin Ruotsiin vanhemmalla Vaasa-kaudella.

Massa, Ilmo. Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki 1994.
Aihepiirin klassikko, toki varhaisimmat ajat runtattu aika tiiviiseen pakettiin.

Renvall, Pentti & Halila, Aimo. Suomen kansanedustuksen vaiheet 1850-luvun puoliväliin. 1962.
Kuka edusti, miten edusti, millä mielellä edusti valtiopäivillä ja muuten vaan Suomen aluetta mainitulla ajanjaksolla.

Tarkiainen, Kari. Finnarnas historia i Sverige 1-3.

Toivanen, Tero. Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. Helsingin yliopisto, e-thesis 2018.

Aika janalla

Yliopistotyössä on 2000-luvulla puhuttu paljon ajankäytöstä, ajankäytön suunnittelusta ja ajankäytön laskemisesta. Asia on ollut ajankohtainen tänä syksynä, kun Helsingin yliopistossa on viimeinen mahdollisuus suorittaa opintoja vanhojen tutkintovaatimusten mukaan. Vuoden vaihteessa kaikki yli kymmenen vuotta vanhat opinnot vanhenevat.

Suoritukset ja tutkinnot ovat vanhenneet välillä aiemminkin, mutta valmistumisodotukset ja vuotuiset suoritusvaatimukset ovat kiristyneet kiristymistään. Opintotuen ehtona pitää nykyään suorittaa paljon enemmän opintoja per lukuvuosi kuin 25 vuotta sitten. Monille entisille ja nykyisillekin opiskelijoille opinnot ja tutkielmat ovat silti jotain muuta kuin parin vuoden aikalaatikko, joka täytetään suorituksilla ja josta kiirehditään selkeisiin työtehtäviin. Sen sijaan moni pohtii elämänsä suuntaa. Elämä tekee mutkia ja kiemuroita. Korkeakoulupolitiikan linjauksissa aikataulut ja suoritetut opintopisteet kuitenkin linjaavat, että juuri valmis, lasketussa ajassa suoritettu tutkinto on tie onneen, sekä hallinnon, yliopistorahoituksen että ihmisen itsensä näkökulmasta.

Toki valmistuminen on monilla myös oma tavoite, ja jos tutkinnon saaminen pitkittyy, siitä voi seurata stressin ja häpeänkin tunteita, työllistymisvaikeuksia tai muita todellisia huolia. Kuluneena vuonna olemme tehneet paljon töitä sen puolesta, että kaikki halukkaat ehtisivät suorittaa tutkintonsa ennen määräaikaa. Olen koettanut myös itselleni kirkastaa niitä etappeja ja määräaikoja, jotka pitää tietää ja muistaa kertoa opiskelijoille. On ihan helpotus, jos vuoden vaihteessa voi unohtaa vanhat kurssikoodit ja -vaatimukset, jotka muutenkin jo pyörivät hyrränä mielessä.

Viime viikonloppuna toisaalta sain muistutuksen siitä, että nämä aikalaatikot ja kellotukset ovat lopultakin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Lueskelin antropologi Edward T. Hallin kirjaa The Silent Language (ilmestynyt alun perin 1959, uusi painos 1990). Kirja kommentoi erilaisia kulttuuriin rakennettuja, julkilausumattomia oletuksia ajasta ja ajankäytöstä. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemminkin se muistuttaa ihan riittävän ajankohtaisesti, ettei ole yleismaailmallista ymmärrystä siitä, miksi asiat pitäisi toteuttaa tietyssä ajassa, parantaako aika todella haavat, tai onko oikea aloitus/valmistumisaika ylimalkaan määriteltävissä/merkittävä. Länsimaisittain on tyypillistä ajatella, että tilaisuus alkaa tietyllä kellonlyömällä ja asiat saadaan valmiiksi tietyllä aikataululla. Jossain toisessa kulttuurissa voidaan ajatella, että tilaisuus aloitetaan ja tehtävä toteutetaan, kun kaikki on valmista, mieli on valmistautunut, asiat ovat kohdillaan. Siihen voi mennä tunteja, päiviä tai kauemmin. Kaikkialla aikaa ei edes ajatella lineaarisesti eteneväksi.

Yksityiskohta kaiverruksesta Maine (Fama) ja Historia, Open Domain, Rijksmuseum, http://hdl.handle.net/10934/RM0001.COLLECT.450127

Hall vertasi tuolloista länsimaista ja erityisesti amerikkalaista (”meidän”) aikakäsitystä(mme) monien eri kulttuurien ja maanosien käsityksiin ja totesi jotain, mikä hyvin kiteytyy opintosuoritusajattelussa: ”By and large, the overriding pattern with us is that once you have scheduled the time, you have to use it as designated, even when it turns out that this is not necessary or advantageous. … If we have allocated so much time to a certain activity, we can change it once, or maybe twice, when we are trying to discover the proper amount of time for the activity. We cannot continually move the walls of our time compartments back and forth, even though an activity may actually call for such flexibility. The pattern of the immovable time wall applies in most situations, even long periods of time, such as how long it takes to complete a college career.” (154-155)

Tämä aika-ajattelu ja etenemisodotukset ovat koko tutkintojärjestelmän, suoritusvaatimusten ja vanhenevien tutkintosuoritusten ytimessä. Ja siinä on puolensa, jos haluaa edetä lineaarisessa ajassa seuraaviin vaiheisiin. Mutta tällainen tapa ajatella aikaa ja ajankäyttöä ei ole mitenkään yksiselitteisesti ainoa tai oikea, eikä kaikkea elämää yleensä saa lainkaan sullottua tällaisiin ”projektiaikoihin”.

Erilaisten deadlinein paineessa voi olla hyvä muistaa, että valmistumis- ja suoritusaikataulut ovat enemmän tai vähemmän sopimuksenvaraisia ja elämänalakohtaisia. Aina sopinee myös muistuttaa, että ihmisarvo tai elämän arvo ei lopulta ole kiinni siitä, paljonko suorituksia kokoaa tietyssä aikalaatikossa. Kulttuurissamme on nyt vallalla käsitys, että asioiden prosessoiminen ennalta suunnitellussa ajassa on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia, josta palkitaan, ja josta poikkeamisesta rangaistaan. Tämä ei ole välttämätön asioiden tila. Asiat voisivat olla myös toisin. Ja jos katsoo ympärilleen aikalaatikosta, voi ehkä huomata, että ne ovat toisin.

Historiaa twiitaten

Miten käyttää Twitteriä osana historian metodikurssia? Tässä uunituoreessa artikkelissa minä sekä kollegani, FT Kati Katajisto ja FT Reetta Hänninen raportoimme ”Helsinki 1918” -kurssistamme. Artikkelimme ”Kevään 1918 Helsinki” Twitter-toteutuksena on vuoden 2019 lopussa julkaistu Yliopistopedagogiikka-lehdessä esimerkkinä opetusmenetelmäkokeilusta.

helsinki1918_kuva

Kuvakaappaus artikkelin alusta. Artikkeli on luettavissa verkkoversiona sivulla https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2019/12/31/helsinki-1918-twitter-toteutuksena/

Kurssin alkuidea syntyi vuoden 2017 some-keskusteluissa, kun näytti siltä, että kannanotot sisällissodasta ennakoivat levotonta muistovuotta 2018. Tutkitun tiedon välittämiseksi olin mukana rakentamassa Helsingin yliopiston vuosi 1918 -asiantuntijatietopankkia. Samalla virisi ajatus somen ja vuoden 1918 käsittelystä yliopistokurssilla.

Oheisessa artikkelissa on kokeilun tuloksia. Nyt alkavana vuonna on tarkoitus kokeilla kursseilla muun muassa wikialustoja ja kuvapankkeja.

Lisäys 19.3.2020: Menneisyyden jäljillä -podcastia toimittava väitöskirjatutkija, FM Lotta Vuorio ja FT Kati Katajisto keskustelevat kurssin tekemisestä Podcastissa ”Twiitin mittainen sisällissodan historia”, ks. https://podtail.com/fi/podcast/menneisyyden-jaljilla/-7-twiitin-mittainen-sisallissodan-historia/

Lisätietoja:

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit, Helsingin yliopiston historian blogi 8.4.2018
https://blogs.helsinki.fi/historia/2018/04/08/anu-lahtinen-vuoden-1918-twiitit/

Pia Purra: ”Perttua käy sääliksi” – #Hel­sin­ki 1918-kurs­sil­la opis­kel­tiin his­to­ri­aa tviit­taa­mal­la si­säl­lis­so­dan ajan hel­sin­ki­läi­si­nä, Helsingin yliopiston uutiset 6.6.2018   https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/perttua-kay-saaliksi-helsinki1918-kurssilla-opiskeltiin-historiaa-tviittaamalla-sisallissodan-ajan-helsinkilaisina

Datanhallinta käytännössä: havaintoja historian graduseminaarista

Blogilastu on alun perin julkaistu Helsingin yliopiston Think Open -blogissa 14.6.2019 https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Yliopiston yleiset ohjeet ja linjaukset kertovat, miten tietoa tulisi käsitellä vastuullisesti. Miten nämä ohjeet kääntyvät oman tieteenalan käyttöön? Historian professori Anu Lahtinen kertoo blogilastussaan, miten historian opetus hakee tuntumaa datanhallintaan ja sen opettamiseen. Graduseminaarissa tehty harjoite toi esiin sen, että uudet teknologiat muuttavat aineistonhallintaa, mutta tieteenalan peruslähtökohdat vaikuttavat käytännön toteutukseen ja ohjaavat sitä.

Datanhallintaohjeet ja historian graduntekijät

Eräs avoimen ja vastuullisen tieteen avainkysymyksiä on, miten tutkimusaineiston elinkaaresta huolehditaan. Datanhallintaan liittyy monia muistiinpanojen, tietosuojan, aineiston järjestämisen, jakamisen ja tallettamisen kannalta tärkeitä kysymyksiä. Harvoin kuitenkaan jok’ikinen datahallinnan kysymys koskettaa jokaista opiskelijaa tai tutkijaa.

Varsinkin opiskelijoiden näkökulmasta ajatus suurten aineistojen kokoamisesta tuntuu selvästi hiukan vieraalta, ja joka tapauksessa on tyypillistä, että gradua tekevä opiskelija pohtii, mitä yleisohjeet tarkoittavat juuri hänen aiheensa tai aineistonsa osalta. Olen pohtinut tätä itsekin tutkijana, kun olen ollut mukana testaamassa ja tekemässä historia-alan aineistonhallintasuunnitelman (Data Management Plan, DMP) ohjeistusta.

Aineistonhallinta on aihe, jota historioitsijat ovat pohtineet vähän eri käsittein jo pitkään, mutta digitaalisuus tuo aiheeseen omat uudet mahdollisuutensa ja haasteensa. Opetuksessa datanhallintakin kuuluu niihin aiheisiin, jotka on esiteltävä vähin erin ja muuttuvien tilanteiden mukaan: DMP-ohjeiden täräyttäminen johdantokurssilaisten eteen jättäisi aiheen luultavasti liian abstraktiksi ja etäiseksi.

Harjoite ja sen toteutus

Graduseminaarin vetäjänä ja opinnäytetöiden ohjaajana olin kiinnostunut siitä, miten historian graduseminaarilaiset kokivat datanhallintakysymykset ja miten datanhallintaohjeet mahdollisesti tukivat heidän työtään. Siksi tein vuoden alussa lyhyen orientaatiotehtävän, jossa pyysin gradueminaarilaisiani pohtimaan vajaan liuskan verran, mitä datanhallinta merkitsi heidän gradutyössään. Harjoitteen pohjana toimi myös ideointikeskustelu Helsingin yliopiston kirjaston väen kanssa.

Annoin tehtävän tueksi linkin yliopiston kirjaston Datanhallinnan perusoppaaseen ja pyysin seminaarilaisia pohtimaan vajaan liuskan verran, mitä datanhallinta heidän omalle gradutyölleen merkitsi. Esitin lisäksi seuraavat kysymykset:

  • Millaista dataa omassa gradutyössäsi syntyy?
  • Miten säilytät ja järjestät datasi?
  • Syntyykö gradutyön aikana aineistoja, jotka haluaisit säilyttää ja jakaa?

Vastauksia tuli yksitoista, eli käytännössä kaikilta seminaarilaisilta. Tämä blogilastu pohjautuu lyhyeen raporttiin, jonka lähetin myös seminaarilaisille luettavaksi kevään päätteeksi.

Millaista dataa gradutyössä syntyy?

Historian alalla tutkimus kohdistuu ennen kaikkea teksteihin, asiakirjoihin ja julkaisuihin, jossain määrin myös kuviin. Tyypillisesti lähteitä käydään lukemassa arkistoissa tai vastaavissa kokoelmissa, ja tutkimuskirjallisuuteen perehdytään kirjastossa tai sähköisten yhteyksien kautta. Arkistoissa tehdään muistiinpanoja, myös sähköisiä kokoelmia ja tietokantoja voidaan käyttää ja koota omalle koneelle tietoja mm. Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta tai Kansallisarkiston digiarkistosta. Opiskelijoiden vastaukset heijastavat hyvin tätä tilannetta.

Useimmat seminaarilaiset totesivat kokoavansa aineistoa tekstitiedostoiksi (muistiinpanot, gradutyön käsikirjoitusversiot) sekä exceliin. Exceliä käytettiin tyypillisesti arkistomateriaalin jäsentämiseen, tekstitiedostoja oman tulkinnan työstämiseen. Osa opiskelijoista totesi rakentavansa excel-muistiinpanot siten, että tiedosta saattoi myöhemmin jäsentää esimerkiksi taulukoita tai muuta numeraalista tietoa.

Gradutyöskentelyssä oli tyypillistä, että arkistoaineistoja kuvattiin myöhempää analyysiä varten. Kuviin liittyvien, esimerkiksi exceliin koottavien metatietojen (päivämäärä, vuosi, tiedostoa kuvaava nimitys) todettiin helpottavan datan löytämistä. Opiskelijat myös litteroivat/transkriboivat eli kirjoittivat tekstiksi kuvaamiensa tai lukemiensa lähteiden sisältöjä. Moni ilmoitti myös tekevänsä käsin tai paperille muistiinpanoja, ja kirjallisuudesta ja muusta aineistosta oli voitu ottaa kopioita tai paperitulosteita. Paperille saatettiin kirjoittaa sekä lähdetietoja että aineistojen herättämiä ajatuksia, oivalluksia ja jatkokysymyksiä.

Miten säilytät ja järjestät datasi?

Historiantutkimuksessa hyvin tyypillisesti käytetään monenlaisia aineistoja ja arkistoja, joiden tietoja yhdistellään. On varsin eri asia tutkia ja jäsentää vaikkapa eduskunnan pöytäkirjoja kuin 1600-luvun pamfletteja tai keskiaikaisia latinankielisiä fragmentteja. Aineiston järjestäminen on siksi aihekohtaista ja etenee aineiston karttuessa.

Opiskelijat kuvasivat useimmissa tapauksissa, että keskeinen aineisto oli järjestetty tietokoneen erikseen nimettyihin kansioihin, satunnaisemmat havainnot ja aineistolöydöt saattoivat olla hiukan epäjärjestyksessä. Kansiointia voisi verrata arkistoalalta tuttuun arkistokaavaan. Tyypillisesti, jos kirjallisuusviitteiden hallintaan käytettiin ohjelmaa, mainittiin RefWorks. Kevätlukukaudella historian yksikössä järjestettiin historian maisteriohjelman digiloikka -hankkeen osana myös Zotero-koulutusta ja aineiston jäsentämisestä annettiin graduseminaarissa muutenkin ohjeistusta. (Itse käytän Endnotea.)

Osa seminaarilaisista oli käyttänyt tallennukseen ja varmuuskopioihin muistitikkua, useita tietokoneita tai pilvipalveluita (Google Drive tai yliopiston säilytyspalvelut), osa pohtinut niiden käyttämistä. Tallennus- ja varmuuskopioinnin osalta tuli mieleen, että opetuksessa voisi olla tärkeää tuoda esiin tietosuojakysymykset.

Aineiston jakaminen

Aineistojen jakaminen on aihe, joka keskusteluttaa ja johon liittyy paljon toiveita. Historian tutkimukselle on tyypillistä, että graduntekijä saavuttaa syvällisen tuntemuksen käyttämästään aineistosta, ja toisinaan syntyy esimerkiksi väestökirjanpitoon, oikeusasiakirjoihin tai taloushallintoon perustuvia aineistokokonaisuuksia, jotka olisivat hyödyllisiä esimerkiksi jatkotutkimuksen, suuren yleisön tai aiheeseen linkittyvien organisaatioiden kannalta.

Gradut julkaistaan joka tapauksessa nykyään avoimesti yliopiston palvelimella, Helda-julkaisuarkistossa, joten graduun päätyvät havainnot ja taulukot ovat saatavilla sitä kautta. Usea graduntekijä mainitsi, että oli aikeissa jättää valmiista gradutyöstään kappaleen organisaatiolle (yritys, kunta), jonka historiaa gradutyö tulisi sivuamaan. Tämä onkin hyvä täsmätiedotusidea, sillä toisinaan esimerkiksi kaupunginmuseon oma käsikirjasto voi olla tietoa hakeville helpompi tietolähde kuin laaja Helda-aineisto.

Muutama opiskelija mainitsi taulukot, joita arkistoaineistosta syntyy, sekä edelleen työtään jäsentävät kuvaajat. Kaikki tällainen aineisto ei välttämättä päädy itse graduun, joten niiden säilyttäminen tai avaaminen voisi olla mahdollista. Talletusalustoista mainittiin pilvipalvelu tai henkilökohtaiset tallennusversiot.

Historiassa suuri osa arkistoaineistosta on jo avoimesti saatavilla esimerkiksi julkisissa arkistoissa tai sähköisinä tietokantoina tai aineistoina (esimerkiksi Kansalliskirjaston tai Kansallisarkiston digitaalisissa palveluissa). Joissakin tapauksissa opiskelija on saattanut kuvata ja koota paljon valokuvia arkistoaineistoista. Tarkoilla metatiedolla varustettu kokoelma arkistokuvia voi tukea jotakuta samaa aihetta tutkivaa, mutta arkistoilla voi myös olla rajoituksia sen suhteen, saako otettuja asiakirjakuvia antaa eteenpäin.

Osa graduntekijöistä ajatteli, että voisi periaatteessa mielellään säilyttää tai jakaa aineistoaan, jos löytäisi niistä kiinnostuneita toimijoita. Muutama graduntekijä nimesikin jatkokäyttöaikeita tai kollegoja, joille aikoi kertoa aineistosta. Jotkut graduntekijät olivat aikeissa jatkaa itse aineiston parissa työnsä valmistuttua.

Loppuhavaintoja

Tein harjoitteen yhtenä graduseminaariin kuuluvana tehtävänä nyt ensi kertaa, ja kuten tavallista, vastaukset toivat esiin täsmennystarpeita sekä opetuksessa että itse harjoitteessa. Huomasin esimerkiksi, mitä olin jättänyt kysymättä – olin epäsuorasti toivonut, että opiskelijat kertoisivat, mitä tukea katsoivat tarvitsevansa, mutta koska kysymys jäi eksplikoimatta, vastauksetkin jäivät saamatta ja jouduin tekemään päätelmiä epäsuorasti. Datahallintaopas antoi kuitenkin hyvän yleisluontoisen rungon, jonka avulla aihetta voitiin lähestyä riittävän yleisellä tasolla.

Vedän graduseminaaria myös lukuvuonna 2019–2020, ja olen ajatellut, että ensi vuonna teetän samanlaisen orientaatiotehtävän heti seminaarin alkupuolella. Kevätpuolella, kun opiskelijat käyvät konkreettisesti perehtymään aineistoihin, voimme lyhyesti keskustella, miten työskentely ehkä muuttaa ajatuksia datanhallinnasta. Ensi lukuvuonna tiedän ja keskustella myös tarkemmin esimerkiksi datanhallintaoppaan antamasta hyödystä.

Graduun liittyy paljon muutakin kuin aineistonhallinnan kysymyksiä, joten tässä kuvattu harjoite on vain yksi osa suurta kokonaisuutta. Joka tapauksessa kyseessä on esimerkki siitä, miten yleisiä linjauksia arjessa sovelletaan ja tulkitaan eri alojen käytännön opetuksessa ja tutkimuksessa. Arjen harjoitteilla rakennetaan kokonaisuutta ja myös saadaan palautetta siitä, mikä käytännössä toimii parhaiten. Näin aineistonhallinnan päivitetyt periaatteet toivottavasti tavoittavat graduntekijät, joista osa on tulevia tutkijoita tai muita datahallinnan(kin) ammattilaisia.


Anu Lahtinen toimii Helsingin yliopiston historian professorina ja Historian maisteriohjelman digiloikan johtajana. Hän on aiemmin kertonut Think Open -blogissa historian yksikön ja avoimen tieteen koulutuspilotin kokeiluista ja toimii HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilönä.

 

Sisältö sanojen takana

Kurt Vonnegutin romaanissa Titaanin seireenit on kohtaus, jossa kaksi miestä on matkalla Marsista Maahan. Toinen, Boaz, haaveilee Hollywoodin yökerhoista ja hauskanpidosta, mutta ei oikeastaan tiedä tarpeeksi voidakseen puhua toiveistaan. Toinen, Unk, on ollut Maassa, mutta ei juuri reagoi Boazin rehvasteleviin yrityksiin kuulostaa maailmaa nähneeltä.

 – Jep, Boaz sanoi Unkille yrittäen salata toiveittensa säälittävän epämääräisyyden. – Me mennään sitten kaikkiin hienoihin paikkoihin ja tilataan itsellemme kaikkea mahdollista hienoa ja liikutaan ja kavereerataan hienojen ihmisten kanssa ja noin ylimalkaan pidetään oikein kunnolla lystiä.  […] meistä tulee kuuluisa pari – kuletaan joka paikassa ja tehdään kaikenlaista. (Kurt Vonnegut, Titaanin seireenit, suom. Marjatta Kapari, Tammi 1979, s. 107)

Tämä epämääräisistä mielikuvista ponnahtava ”tehdään kaikenlaista” tulee aina välillä mieleen, kun kuulee yleistä visiopuhetta vaikkapa digitalisaatiosta tai 3D-tulostamisesta. Voidaan tehdä ”kaikenlaista”, mitä vaan, kunhan joku keksisi ja tietäisi, mitä. Voidaan mullistaa opetus, tutkimus, ihmisten kanssakäyminen. Sen kuin tehdään ”kaikenlaista” digitaalista, vaikkapa hankitaan kaikenlaisia laitteita, tai jotakin, kyllähän te tiedätte…?

Kun visiopuheille haetaan konkretiaa, käytännön toteutusehdotukset tuntuvat joskus ontoilta. Mennään innovaatio-odotukset edellä, mutta pitäisi olla jotain sisältöä, jota uudet kehitelmät palvelevat. Mieleeni on pysyvästi syöpynyt jokusen vuoden takainen radiohaastattelu, jossa hehkutettiin 3D-tulostuksen ihmeitä. Kun toimittaja uteli hehkuttajalta käytännön toteutusta, esimerkiksi saatiin – hääkattauksen serviettipidikkeet, joihin voisi vaikkapa tulostaa yksilölliset kasvot.

Onneksi myöhemmin kuulin esimerkiksi 3D-tulostettavista apuvälineistä, joita voitiin valmistaa katastrofialueella: se kuulosti tehtävältä, jolla on tarkoitus. Mutta sekä Boazin tietämättömyyttä peittelevä ”tehdään kaikenlaista” että nuo 3D-serviettipidikkeet kummittelevat säännöllisesti mielessäni, kun joudun visiopuheen pariin. Ja kyllä joskus tulee oltua Boazin roolissakin, kun yritän kovasti päästä selvyyteen, mitä ”kaikenlaista” nyt oikeasti voisin tehdä ”datallani” (eli tutkimusaineistolla ja siitä kootulla tiedolla) ja milloin digiosaamisesta oikeasti on konkreettista hyötyä tai päinvastoin ei.

Olen vuoden verran vetänyt historian opetuksen digiloikkaa, joka on Helsingin yliopiston rahoittama hanke ja yksi monista yliopiston määräaikaisista opetuksen digikehittämisen hankkeista. Digiloikan blogi löytyy osoitteesta https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/  ja historian omasta digiloikasta olemme julkaisseet sekä yhteisessä digiloikka-blogissa että historian yksikön omassa blogissa (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/).

Yksi digiloikan tavoitteista on, että päästäisiin ankkuroimaan digi-puheen ”tehdään kaikenlaista” siihen, mitä historia, historiatiede ja historian opettaminen perusteiltaan on. Kirjoitin asiasta äsken myös historian yksikön blogiin ja korostin, kuten hankkeemme on koko ajan korostanut, että historian opetuksen digiosaamisen pitää palvella tieteenalan sisältöjä.

On tärkeää erottaa, milloin kyse on lähteiden digitalisaatiosta tai digitaalisista tutkimusmenetelmistä, milloin taas puhutaan opetusteknologian tai julkaisuteknologioiden digitalisaatiosta, milloin digitaalisen viestinnän ja esittämisen keinoista. Ja on myös tärkeää erottaa, milloin puhutaan merkittävästä vaikutuksesta ja milloin digitalisaatiopuheessa liikutaankin pinnallisemmalla tasolla, ”kaikenlaisessa”, mutta ei päästäkään sanojen kautta kunnolla kiinni tietoon ja sisältöön.

Kaikki digitalisaation tulokulmat vaikuttavat historian opettamiseen ja historiatieteeseen, mutta eri tasoilla ja eri tavoilla. Vaikka käytössä olisi miten vinkeä digitaalinen luokkahuone tai miten hienoja virtuaalisia teknologioita, se ei paljoa lämmitä, jos ei ole historiallista tietoa ja historioitsijan kriittistä otetta. Lähteet, aineistot, tieteenalan oma keskustelu on välttämätön sisältö, ja niiden antama tieto on tarpeen, jotta digiloikka voisi oikeasti mennä jonnekin. (Lähtökohtaisesti puhuisin kyllä pikemminkin vuosikymmenten mittaisesta digitaalisesta hortoilusta, jota itsekin olen seurannut jo 1990-luvulta alkaen.)

Tätä sisällön ja pohjatyön merkitystä jäin kaipaamaan myös hiljattaisessa uutisessa, jossa pohdittiin, ”Voisiko museosta löytyä yhteiskuntaa hyödyttävä innovaatio”. Lähtökohtaisesti teki mieli sanoa, että museo itsessään on innovaatio. Museot on moneen kertaan osoitettu yhteiskuntaa hyödyttäväksi instituutioksi, jotka tallettavat, jäsentävät ja viestivät monenlaisille yleisöille menneisyyden elämää, kulttuuria ja yhteiskunnallista muutosta.

Seuraavaksi mieleeni tulivat taas Titaanin seireenit ja se, miten visiopuheessa etsitään ”kaikenlaista” ja mitä tahansa (ja vieläkin välillä sitä uutta Nokiaa, mutta viimeistään Siilasmaan muistelmien lukemisen jälkeen todellakin kaipaan ja toivon jotain muuta kuin uutta Nokiaa). Mutta innovaation etsiminenkin kääntyy visiopuheessa turhan usein ”kaikenlaiseksi” ja miksi tahansa. Aeon-esseessään ”Innovation is overvalued” professorit Andrew Russell ja Lee Vinsel tuovat esiin vaaran, että sanaa innovaatio käytetään peittämään sisällön puutetta (a ‘word to hide the lack of substance’). Samassa esseessä he kiinnittävät huomiota ylläpidon ja huollon merkitykseen.

Tarkoitukseni ei nyt tässä ole lytätä innovaatioita yleisesti eikä nimenomaan YLEn uutisessa kuvattua innovaatiotyön tuomista museoon – kuulosti positiiviselta, että esimerkiksi mietittiin, miten lapsille luodaan aktiivinen suhde museoon. Mutta uutisen olisi voinut kehystää toisinkin: tuli vaikutelma, kuin museoiden ydintyö olisi jotain noloa ja torjuttavaa. Kun uutisessa todettiin, ettei museo ole ”pölyttynyt entisajan tallentaja”, ammattilaisten teki mieli huomauttaa, että museo on myös ja sen nimenomaan tulee olla entisajan tallentaja. Kokoelmien tarjoama tieto antaa museotyölle sisältöä ja voimaa. Joskus sieltä löytyy pölyäkin, mutta pölyisenäkin kokoelmatyö on arvokasta ja korvaamatonta, eikä vastakkainasettelu innovatiivisuuden tai pölyisyyden välillä tee oikeutta museoiden kokonaistyölle.

Parhaimmillaan museoissa tehdyt oivallukset pohjautuvat siihen, että museoissa on tehty vuosikymmenten työtä menneisyyden dokumentoimiseksi, tallentamiseksi ja tutkimiseksi. (Some-keskutelujen mukaan uutisen museoinno.fi pyrkiikin hyödyntämään kokoelmia ja museoiden osaamista.) Uutisoinnin sanavalinnoista huolimatta ja juuri siksi kannattaa myös muistaa, että vaikka innovaatioita ei tulisikaan, museot ovat arvokkaita – niissä tehdään ”kaikenlaista” muutakin.

(Etsiessään Maata Titaanin seireenien Boaz ja Unk päätyvätkin muuten Merkuriukseen. Kuvittelemiensa ”kaikkien hienojen paikkojen” ja Hollywoodin yökerhojen sijasta Boaz kohtaa olentoja, jotka ovat todellisia ja läsnä ja joille hän on tärkeä. Boaz toteaa, että lopulta tärkeintä ei ole ”tehdä kaikenlaista”, vaan se, että hän voi tehdä hyvää tekemättä pahaa. Boazillekin tärkeintä on lopulta sisältö, elämän sisältö ja merkityksellisyys, sekä ylläpito ja huolenpito muita olentoja kohtaan.)

Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

Kuin kyyhky oksalla

English Summary: The blogger compares the lyrics and mood of Kissing a Fool by George Michael to a Swedish song from the year 1651, probably written by or for a person called Christina Regina von Birchenbaum. While the songs are far from identical, there are similarities, too. Paying attention to these similarities may bring a 17th century song writer a little bit closer to our world. BTW there is an error in the English wikipedia article: she did not marry the second man she fell in love with: they were clearly separated by evil rumours in an early phase.

———————

You are far
When I could have been your star
You listened to people
Who scared you to death
And from my heart

George Michaelin lempeän moittiva Kissing a Fool (1988) kantautui korviini, kun olin lukemassa erästä vuoden 1651 laulua, ja äkkiä tuntui siltä että tässähän ollaan saman aiheen äärellä. En ole saanut ruotsinkielisestä vanhasta laulusta ihan tarkkaa suomennosta aikaiseksi, mutta vanhassa ruotsinkielisessä laulussa kertoja kuvaa rakastuneensa (ja käyttää myös sydämen kuvaa ”hjärta”-sanan alkutavua korvaamassa) jaloon nuoreen mieheen, joka kuitenkin antoi pahojen kielten ja petollisten ystävien erottaa heidät toisistaan.

stor kierleek till mig draga,
then ädling mon förwist,

dock lät han sig intaga,
aff arga tungors list.

Christ hur falska wänner,
haa giordt mig till förtreet,
fast thet mitt ♥ta bränner,
i sorg och ifrigheet, …

So 1651, so 1988. Valheelliset ystävät, pahaa puhuvat ”kademiehet” ja muut rauhan rikkojat ovat aikojen saatossa saaneet moitteita rakkauden tärvelemisestä. Kansanlauluissa moititaan ”kylän ämmiä” jotka ovat saaneet ”nuoren tytön sanan alaiseksi”. Vanhoissa lauluissa kamarineidot pilaavat asiat kiukkuisilla sanoillaan – tai joskus myös pelastavat rakastavaiset kulissientakaisilla juonilla. Kaikki on hiuskarvan varassa ja menetykset peruuttamattomia, se kuuluu kohtalontuntuun.

Vuodelle 1651 päivätty laulu on otsikoitu uudeksi lauluksi (En annan ny visa). Laulun säkeiden alkukirjaimista syntyy akrostikon, nimi Christina Regina von Birchenbaum, josta kirjoitan lyhyesti myös hiljattain mainostamassani ohjelmavihossa Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä. Nimi kuulostaa jotenkin oudoksuttavalta, mutta – tämä henkilö myös löytyy 1600-luvun kirjeenvaihdosta, De la Gardielle lähetettyjen anomuskirjeiden joukosta. [Edit 2019: Kävin hiljattain Ruotsin valtionarkistossa, ja muokkasin aiempaa ehdollista tietoa varmaksi: olen omin silmin nähnyt Christina Regina von Birchenbaumin kaksi anomuskirjettä.]

Runo vaikuttaa vahvasti elämäkerralliselta; siinä on vaiheita ja henkilöitä, jotka tuntuvat perustuvan oikeaan rosoiseen elämänkulkuun eivätkä vain kuvaa yleisellä tasolla kenen tahansa rakkaudessa osattoman elämää. Aiheeltaan ja kerronnaltaan laulu toki yhdistyy muihin aikakauden runoihin, joissa kuvataan maailman epävakaisuutta ja maallisen onnen haurautta, ja tähytään lohtua tuonpuoleisessa. Christina onkin nimetty ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi suomalaiseksi naisrunoilijaksi. (edit: Kaisa Kyläkosken minulle vinkkaama oheinen blogiteksti toisaalta muistuttaa, ettei akrostikon aina kerro kirjoittajan nimeä.)

Christina kertoo, miten on ainut lapsi, kotoisin Karjalasta, ja menettänyt sekä vanhempansa, puolisonsa että kaksi lastaan varhain. Kaikki nämä rakkaudet ovat tulleet hänen elämäänsä ja murheellisesti myös kaikonneet. Christinan laulu on siinä mielessä toisenlainen kuin moderni verrokkinsa, että mukana kulkee koko perhe, ei vain menetetty rakastettu.

Vuonna 1651 Christinan tyttäristä yksi on elossa, mutta miehineen kaukana ”meren ja hiekan takana” – Itämerikö erottaa vaiko ehkä jopa Atlantti. (Runo on säilynyt kokoelmassa, jossa on myös laulu ruotsalaisten lähdöstä uudelle mantereelle.) Christina kertoo, miten ensimmäinen puoliso, ratsumies, on kaatunut 30-vuotisen sodan taisteluihin, ja miten hän itse yhdeksäntoista vuoden leskeyden jälkeen löysi uuden onnen – vain menettääkseen ”jalon nuoren miehen” valheellisten ystävien tähden. Aikakaudelle tyypillisin, leskeydestä ja parittomuudesta kertovin kielikuvin hän toteaa jääneensä yksin kuin turturikyyhky oksalle.

Ensam är iag nu bliffwen,
må iag beklaga wist,
och så plat öffwer giffwin,
som turtur på een quist

Kuten sanottu, Christina Reginan ja George Michaelin laulut kietoutuvat mielessäni yhteen. Molemmissa lauluissa surraan rakkautta, joka ei kestänyt panettelijoiden tai pilkallisten lähimmäisten puhetta. Usein pahan puhujat kuvataan juoruamassa päähenkilön uskottomuudesta (1500-luvulla kosija vannottikin kirjeessään, ettei kihlattu neito uskoisi ”maan tapaan”, suutaan soittaviin pahanpuhujiin, jotka pilasivat joskus rakastavaisten välit ”tarpeettomalla suunsoitollaan”). Ehkä Christinan ikä on ollut ongelma sivullisille. Elettyään leskenä 17 vuotta leskenä hänen on täytynyt olla nelissäkymmenissä, ja uusi rakkaus oli ilmeisesti nuorempi; ainakin häneen viitataan nuorena miehenä. (Englanninkielinen wikipedia-artikkeli väittää parin menneen naimisiin, mutta se antaisi laululle aivan oudon sävyn: kyse on selvästi nimenomaan täyttymättömästä ja virallista muotoa vaille jääneestä tunteesta.)

Mielessä käy sekin, että pahoja puheita on helppo syyttää, ”kademiehet” (avundsman) tarjoavat selityksen tilanteessa, jossa todellista selitystä ei ehkä ole tai polttavampia syitä ei haluta penkoa. Kaikki olisi voinut sujua hyvin ilman petollisia ystäviä, mutta ehkä toisaalta ei. Rakastavaiset olisivat saattaneet ihan itsekin sössiä suhteensa. Rakkaus jää traagisesti värittyneeksi, mutta myös ihannoiduksi; mikäpä olisi varmempi itsestään kuin rakkaus, joka ei ole altistunut arjelle.

Yhteistä lauluille on myös, että vaikka toivo on mennyt, rakkaus jää – ja siksi rakastetulle toivotaan vain hyvää. Vuoden 1651 laulussa Christina toteaa, ettei surustaan huolimatta koskaan unohda [sydän]ystäväänsä (skall iag dock aldrig sänckia, then vän utur mitt sinn), ja toivoo että Jumalakin ottaisi huomioon hänen uskollisuutensa. Myös George Michael pohtii: I will wait for you — there is something there that can’t compare with any other.  Silti tunnelmassa korostuu resignaatio.

I’m never gonna be your star,
I’ll pick up the pieces

And mend my heart

Yhteistä laulujen tunnelmille ovat myös etäisyydet: You are far, olet kaukana; tämä voi olla fyysistä kaukaisuutta (CRvB:n tytär kaukana, ensimmäinen mieskin kuollut kaukana), tai suhteen särkymisen aiheuttamaa etäisyyttä. Wie weit so nah.

Tämä ajassa etäisten lyriikoiden vertailu ei välttämättä kestäisi tarkempaa tieteellistä tarkastelua, mutta lastutunnelmointina se voi tuoda esiin sen, että rakkaudessa ja sen kuvauksissa on jotain, mikä voi pysyä vuosisadasta toiseen. Länsimaisen rakkauden kuvastossa on paljon samaa vuosisadasta toiseen. Sydämen symboliikka on mukana vuosisadasta toiseen, mutta uskonnollinen vivahde on haalistunut. Christina sen sijaan vetoaa monessa kohdassa Jumalan suojelukseen ja lohtuun, ja kääntyy lopulta – omalle ajalleen tyypilliseen tapaan – maailman turhuuteen pettyneenä ”todellisen sulhon”, Kristuksen puoleen.

Tämän kirjoitettuani kävin läpi vanhaa työkonettani ja totesin, että olen parina viime vuonna ehtinyt koota Christinasta aina monenkinlaisia johtolankoja. Seuraavaksi pitäisi ainakin nähdä alkuperäinen laulukirja (Edit: nähty 2019) ja selvittää, ovatko De la Gardien arkistossa mahdollisesti lymyävät anomuskirjeet todella yhdistettävissä tähän runoilijaan. (Edit: löydetty 2019) Vai onko kyse sittenkin salanimestä? (Edit 2019: ei ole, runon tekijyys toki vaatii lisätutkimusta)  1800-1900 -lukujen taitteen jälkeen kukaan tutkija ei ole itse käsitellyt kirjeitä, eikä varhaisessa tutkimuksessa näytä olevan tarkkoja arkistoviitteita. Kaikki tutkimukset näyttävät viittaavan yli 100 vuotta sitten tehtyihin arkistohavaintoihin. Katsotaan nyt missä vaiheessa ehdin selvitellä lisää. (edit 2019: selvitelty)

Pidän muuten oikeastaan enemmän Michael Bublén uudemmasta Kissing a Fool –tulkinnasta. Mutta kuka tulkitsisi Christina Regina von Birchenbaumin ”uuden laulun”?

KIRJALLISUUTTA JA MUITA AINEISTOJA

”Een Annor Ny Wijsa”, painettu teoksessa 1500- och 1600-talens visböcker III (toim. Adolf Noreen & Anders Grape, 1916-1925).

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015)

Anu Lahtinen, ”Noudatin vanhempieni tahtoa.” Omaelämäkerralliset kirjoitukset 1500-1600 -lukujen Pohjolassa. Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus  (Toim. Heini Hakosalo ym. 2014).

Tässä aiemmin mainitsemassani yleistajuisessa tekstissä on lyhyesti tietoa myös Christina Regina von Birchenbaumista:

Queen Christina in English

Drottning Kristina på Svenska

Kuningatar Kristiinasta suomeksi

 

Veikö Klaus kielen?

Lupaan seuraavaksi käsitellä vähän leppeämpiä aiheita, mutta lisään viime viikon blogilastujen joukkoon vielä yhden ”lähteet kertovat” -tapauksen, vähän vähemmän kuuluisan tarinan. Tässä tapauksessa ei revitty partaa vaan – kieli, ja syylliseksi mainitaan Klaus Fleming itse. Tarina kuvastaa hyvin sitä, miten sekasortoiset ja väkivaltaiset olot olivat 1590-luvun lopulla, kun Ruotsin valtakunnan kruunusta taisteltiin. Suomen käskynhaltijana ja sotaväen ylipäällikkönä Klaus Fleming puolusti kuningas Sigismundin valtaa ja vastusti Kaarle-herttuan yrityksiä laajentaa vaikutusvaltaansa, eikä hän epäröinyt käyttää väkivaltaa. Eräs kertomus, joka Klaus Flemingistä levisi, tiesi kertoa, että käskynhaltija salli palvelijoidensa turvautua väkivaltaan, jotta viestinviejät ja valittajat eivät pääsisi Ruotsiin Kaarle-herttuan luo, ja että hän oli antanut leikata eräältä valittajalta kielen (ks. esim. Heikki Ylikangas, Nuijasota, uudistettu painos 2004, s. 127).

Olen törmännyt tähän tietoon ainakin muutamassa lähteessä. Kaarle-herttuan, myöh. Kaarle IX:n, avioton poika Carl Carlsson Gyllenhielm kertoi muistelmissaan, miten Arbogan valtiopäiville (1597) ”tuli mies, nuori ja vahva kaveri Pohjanmaalta, joka oli uhannut vanhalle Flemingille, että valittaisi Kaarle-herttualle mielivallasta ja vääryydestä jota hänelle osoitettiin. Siksi Fleming oli antanut ottaa hänet kiinni ja leikkauttanut häneltä suuren palan kielestä, sanoen: menepä nyt valittamaan. Tämä mies ei voinut nyt puhua, vaan joutui asettamaan sormet suuhunsa kieltä vasten ja siten muodostamaan sanansa.”

”kom en karl, ung och stark persohn ifrån Österbottn, hvilken hade hotatt gammla Flemmingen, att klaga för herttigh Carl den vold och orätt som honom bevijstes. Therföre Flemmingen hade låtidh honom fast taga och skära ett stoort stycke af tungan på honom, säijandes: gack nu och klaga. Thenna kunde nu inthett tala, uthan han moste stickia fingeren i munnen emot tungan och så förde han orden fram om sin mening.” (Kaarle IX:n aviottoman pojan Carl Carlsson Gyllenhielmin omakätisiä muistiinpanoja vuosilta 1597-1601, Historiska Handlingar XX, toim. Joh. Ax. Almquist, Tukholma 1905, s. 260)

Kyseessä on ilmeisesti Carl Carlssonin itse näkemä tapaus. Vaikka se seikka, että Klaus Fleming oli hänen isänsä pahimpia vihamiehiä, saattoi vaikuttaa siihen, miten hän tapahtumaa kuvasi, eivät hänen muistelmansa muuten anna vaikutelmaa, että hän laittaisi niihin omiaan. Ja valitettavasti, vaikka kaikki puheet Klaus Flemingin julmuuksista eivät pitänekään paikkaansa, tämä tapaus on linjassa sen kanssa mitä hänen äkkipikaisesta ja häikäilemättömästä toiminnastaan muuten tiedetään. Kuten Ulla Koskinen on todennut tutkimuksessaan, 1500-luvun voimistuva kuningasvalta antoi usein paikallisille edustajilleen, aatelisille, vapaat kädet toimia kuninkaan valta-aseman turvaamiseksi.  (Ulla Koskinen, Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, Helsinki 2011, s. 270-271.)

Tarina oli ilmeisesti laajasti tunnettu, koska se näyttää innostaneen tukholmalaista laitapuolen kulkijaa yrittämään onneaan. 21.3.1599 Tukholman raadin eteen tuotiin näet varas, joka  oli pitkään teeskennellyt, ettei voi puhua, koska Klaus Fleming muka oli repinyt häneltä kielen suusta:”Samainen varas on pitkään esittänyt, ettei muka pysty puhumaan, ja on sanonut että herra Klaus Fleming oli repinyt häneltä kielen suusta. Hyväsukuinen Hans Johansson kysyi miksi hän sellaista karkeaa ja valheellista huhua oli antanut levittää, mihin varas vastasi: hän oli näin tehnyt voidakseen vapaasti kerjätä ja jotta ihmiset olisivat auliimmin häntä auttaneet.”

”samme tiuf hafuer och enn tidh lånng hållet sig lyke som hann inthet hadhe kunnett tale, vthenn sagt att her Claes Fleming skulle hafwe låthet skured tungann vthur munnen på honom. derföre tilsporde wälbe:te Hans Jahansson honom hui han sådent grufueligit och osannfärdeligit rychthe hade låthet vthgå, suarade hann på thet hann frytt fingie gå tyggia och folk theste bettere skulle hielpe honom.” (Stockholms stads tänkeböcker 1596-1599, toim. Daniel Amquist, Tukholma 1954, s. 235.)

Ilmeisesti kyseessä ei ollut mainittu pohjanmaalainen vaan eri henkilö, joka oli kuulemistaan jutuista innostunut hakemaan omaa etuaan. Klaus Flemingillä oli ollut vaikutusvaltainen asema myös Tukholmassa Juhana III:n hallituskauden lopulla. Aikaa oli kuvattu raadin pöytäkirjoissa murheelliseksi ajaksi, joka pakotti monien rinnasta huokauksia ja sai monet vuodattamaan kyyneliä, kun ”Klaus Fleming kukoisti” (”Klas Fleming florerer” – Stockholms stads tänkeböcker 1592-1595, toim. Daniel Almquist, Tukholma 1939, 44.). Hänen uhrikseen tekeytyvä varas saattoi siten toivoa erityistä sympatiaa lähimmäisiltään; mutta tälläkin valheella oli lopulta lyhyet jäljet.

Tämä tarina väkivaltaisilta 1500-luvun loppuvuosilta näyttää lähteiden valossa olevan yhtäältä totta, mutta toisaalta myös saaneen huijauksesta valheellista lisäpontta.

 

Pyhä isoäiti keskiajan puuveistoksissa

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.
——————————————————————————

Suomen kirkoissa säilytetään edelleen monia keskiaikaisia, katolisen kirkon kunnioittamien pyhimysten veistoksia. Nykyään kunnioitus on aika vähissä – lauantaisen väitöstilaisuuden jälkeen kuulimme muun muassa, että jonkun kirkon suntio oli ohimennessään potkaissut puista muinaismuistoa ja todennut, että näitähän piisaa.

Lauantainen väitöstilaisuus olisi ehkä voinut valaista suntiolle, että keskiaikaisia veistoksia ei piisaa ihan mahdottomasti ja että niistä on löydettävissä kaikenlaista arvokasta tietoa. Väittelijä, taidehistorioitsija Elina Räsänen on tutkimuksessaan tutkinut suositun myöhäiskeskiajan pyhimyksen, Neitsyt Marian äidin eli ”pyhän Annan” Suomessa säilyneitä puuveistoksia.

Väitöstutkimuksessaan Elina Räsänen on sekä tutkinut uudelleen, luetteloinut ja kuvannut kaikki Suomesta löytyvät pyhää Annaa kuvaavat veistokset että analysoinut sekä patsaita että niihin liittynyttä kulttia ja pyhää Annaa kuvaavien taideteosten kohtaamista.

Matkan varrella tulee vastaan paljon kiinnostavia tietoja, ei vähiten siitä, miten näihin patsaisiin on aiemmin suhtauduttu. Lukijaa, joka on tottunut (ja kyllästynytkin) siihen, että entisajan naisia kuvataan vanhassa tutkimuksessa usein ”tarmokkaina emäntinä” (sana ”tarmokas” tuntuu olevan vakiintunut tapa ilmaista, että mitäänhän emme tästä henkilöstä oikeasti tiedä, mutta varmaan nainen joka on jäänyt lähteisiin jotenkin oli tarmokas), huvittaa havainto, että myös pyhää Annaa kuvaavia patsaita on varhaisemmassa tutkimuksessa luonnehdittu ”emäntämäiseksi” ja ”tarmokkaaksi”.

Historioitsijan näkökulmasta on kiintoisaa lukea, millaisina pyhän Annan kultista kertovat kirjalliset lähteet näyttäytyvät, kun tiedot suhteutetaan aineellisiin jäänteisiin. Elina Räsänen on pohtinut pyhän Annan kulttia tukeneiden henkilöiden tavoitteita ja suhdetta kyseiseen pyhimykseen.

Tutkimus etenee paljon tässä kuvattua pidemmälle pohtien materiaalisuuden, ruumiillisuuden ja tilallisuuden kysymyksiä, olivathan veistokset pyhimysten ruumiillistumia. Huikeimmalta tuntui ehkä havainto, että pyhä Anna oli tietyissä yhteyksissä, sekä kuvallisesti että  hymneissä, Jumalan rinnalla.

Teoksensa alussa väittelijä ilmoitti kertovansa kaukaisista ajoista, jolloin ”lapsia sylissään pitelevä isoäiti oli uskonnollisen kunnioituksen kohteena myös Pohjoismaissa”. Lektiossaan hän totesi, että isoäitiyden merkitykset ja määritelmät ovat ajankohtaisia nykyäänkin – kipeimmillään silloin, kun selvitellään, onko isoäiti aikuisen lapsensa perheenjäsen ja oikeutettu oleskelemaan samassa maassa tämän kanssa.

Väitös käytiin juoheasti kahdella kielellä. Vastaväittäjä, professori Jan von Bonsdorff  (Upsalan yliopisto) esitti kysymyksensä ruotsiksi ja vastaväittäjä puolusti näkökantojaan suomeksi. Sekä kysymyksiä että vastauksia oli ilo kuunnella.

« Older entries