Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

Mainokset

Kuin kyyhky oksalla

English Summary: The blogger compares the lyrics and mood of Kissing a Fool by George Michael to a Swedish song from the year 1651, allegedly written by a person called Christina Regina von Birchenbaum. While the songs are far from identical, there are similarities, too. Paying attention to these similarities may bring a 17th century song writer a little bit closer to our world. BTW there is an error in the English wikipedia article: she did not marry the second man she fell in love with: they were clearly separated by evil rumours in an early phase.

———————

You are far
When I could have been your star
You listened to people
Who scared you to death
And from my heart

George Michaelin lempeän moittiva Kissing a Fool (1988) kantautui korviini, kun olin lukemassa erästä vuoden 1651 laulua, ja äkkiä tuntui siltä että tässähän ollaan saman aiheen äärellä. En ole saanut ruotsinkielisestä vanhasta laulusta ihan tarkkaa suomennosta aikaiseksi, mutta vanhassa ruotsinkielisessä laulussa kertoja kuvaa rakastuneensa (ja käyttää myös sydämen kuvaa ”hjärta”-sanan alkutavua korvaamassa) jaloon nuoreen mieheen, joka kuitenkin antoi pahojen kielten ja petollisten ystävien erottaa heidät toisistaan.

stor kierleek till mig draga,
then ädling mon förwist,

dock lät han sig intaga,
aff arga tungors list.

Christ hur falska wänner,
haa giordt mig till förtreet,
fast thet mitt ♥ta bränner,
i sorg och ifrigheet, …

So 1651, so 1988. Valheelliset ystävät, pahaa puhuvat ”kademiehet” ja muut rauhan rikkojat ovat aikojen saatossa saaneet moitteita rakkauden tärvelemisestä. Kansanlauluissa moititaan ”kylän ämmiä” jotka ovat saaneet ”nuoren tytön sanan alaiseksi”. Vanhoissa lauluissa kamarineidot pilaavat asiat kiukkuisilla sanoillaan – tai joskus myös pelastavat rakastavaiset kulissientakaisilla juonilla. Kaikki on hiuskarvan varassa ja menetykset peruuttamattomia, se kuuluu kohtalontuntuun.

Vuodelle 1651 päivätty laulu on otsikoitu uudeksi lauluksi (En annan ny visa). Laulun säkeiden alkukirjaimista syntyy akrostikon, nimi Christina Regina von Birchenbaum, josta kirjoitan lyhyesti myös hiljattain mainostamassani ohjelmavihossa Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä. Nimi kuulostaa jotenkin oudoksuttavalta, mutta aiempien tutkijoiden mukaan tämä henkilö myös löytyy 1600-luvun kirjeenvaihdosta, De la Gardielle lähetettyjen anomuskirjeiden joukosta – en ole itse vielä onnistunut löytämään näitä kirjeitä, tarkemmin ottaen en ole ehtinyt Ruotsin puolelle niitä etsimään.

Runo vaikuttaa vahvasti elämäkerralliselta; siinä on vaiheita ja henkilöitä, jotka tuntuvat perustuvan oikeaan rosoiseen elämänkulkuun eivätkä vain kuvaa yleisellä tasolla kenen tahansa rakkaudessa osattoman elämää. Aiheeltaan ja kerronnaltaan laulu toki yhdistyy muihin aikakauden runoihin, joissa kuvataan maailman epävakaisuutta ja maallisen onnen haurautta, ja tähytään lohtua tuonpuoleisessa. Christina onkin nimetty ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi suomalaiseksi naisrunoilijaksi. (edit: Kaisa Kyläkosken minulle vinkkaama oheinen blogiteksti toisaalta muistuttaa, ettei akrostikon aina kerro kirjoittajan nimeä.)

Christina (oli oikea nimi mikä tahansa) kertoo, miten on ainut lapsi, kotoisin Karjalasta, ja menettänyt sekä vanhempansa, puolisonsa että kaksi lastaan varhain. Kaikki nämä rakkaudet ovat tulleet hänen elämäänsä ja murheellisesti myös kaikonneet. Christinan laulu on siinä mielessä toisenlainen kuin moderni verrokkinsa, että mukana kulkee koko perhe, ei vain menetetty rakastettu.

Vuonna 1651 Christinan tyttäristä yksi on elossa, mutta miehineen kaukana ”meren ja hiekan takana” – Itämerikö erottaa vaiko ehkä jopa Atlantti. (Runo on säilynyt kokoelmassa, jossa on myös laulu ruotsalaisten lähdöstä uudelle mantereelle.) Christina kertoo, miten ensimmäinen puoliso, ratsumies, on kaatunut 30-vuotisen sodan taisteluihin, ja miten hän itse seitsemäntoista vuoden leskeyden jälkeen löysi uuden onnen – vain menettääkseen ”jalon nuoren miehen” valheellisten ystävien tähden. Aikakaudelle tyypillisin, leskeydestä ja parittomuudesta kertovin kielikuvin hän toteaa jääneensä yksin kuin turturikyyhky oksalle.

Ensam är iag nu bliffwen,
må iag beklaga wist,
och så plat öffwer giffwin,
som turtur på een quist

Kuten sanottu, Christina Reginan ja George Michaelin laulut kietoutuvat mielessäni yhteen. Molemmissa lauluissa surraan rakkautta, joka ei kestänyt panettelijoiden tai pilkallisten lähimmäisten puhetta. Usein pahan puhujat kuvataan juoruamassa päähenkilön uskottomuudesta (1500-luvulla kosija vannottikin kirjeessään, ettei kihlattu neito uskoisi ”maan tapaan”, suutaan soittaviin pahanpuhujiin, jotka pilasivat joskus rakastavaisten välit ”tarpeettomalla suunsoitollaan”). Ehkä Christinan ikä on ollut ongelma sivullisille. Elettyään leskenä 17 vuotta leskenä hänen on täytynyt olla nelissäkymmenissä, ja uusi rakkaus oli ilmeisesti nuorempi; ainakin häneen viitataan nuorena miehenä. (Englanninkielinen wikipedia-artikkeli väittää parin menneen naimisiin, mutta se antaisi laululle aivan oudon sävyn: kyse on selvästi nimenomaan täyttymättömästä ja virallista muotoa vaille jääneestä tunteesta.)

Mielessä käy sekin, että pahoja puheita on helppo syyttää, ”kademiehet” (avundsman) tarjoavat selityksen tilanteessa, jossa todellista selitystä ei ehkä ole tai polttavampia syitä ei haluta penkoa. Kaikki olisi voinut sujua hyvin ilman petollisia ystäviä, mutta ehkä toisaalta ei. Rakastavaiset olisivat saattaneet ihan itsekin sössiä suhteensa. Rakkaus jää traagisesti värittyneeksi, mutta myös ihannoiduksi; mikäpä olisi varmempi itsestään kuin rakkaus, joka ei ole altistunut arjelle.

Yhteistä lauluille on myös, että vaikka toivo on mennyt, rakkaus jää – ja siksi rakastetulle toivotaan vain hyvää. Vuoden 1651 laulussa Christina toteaa, ettei surustaan huolimatta koskaan unohda [sydän]ystäväänsä (skall iag dock aldrig sänckia, then vän utur mitt sinn), ja toivoo että Jumalakin ottaisi huomioon hänen uskollisuutensa. Myös George Michael pohtii: I will wait for you — there is something there that can’t compare with any other.  Silti tunnelmassa korostuu resignaatio.

I’m never gonna be your star,
I’ll pick up the pieces

And mend my heart

Yhteistä laulujen tunnelmille ovat myös etäisyydet: You are far, olet kaukana; tämä voi olla fyysistä kaukaisuutta (CRvB:n tytär kaukana, ensimmäinen mieskin kuollut kaukana), tai suhteen särkymisen aiheuttamaa etäisyyttä. Wie weit so nah.

Tämä ajassa etäisten lyriikoiden vertailu ei välttämättä kestäisi tarkempaa tieteellistä tarkastelua, mutta lastutunnelmointina se voi tuoda esiin sen, että rakkaudessa ja sen kuvauksissa on jotain, mikä voi pysyä vuosisadasta toiseen. Länsimaisen rakkauden kuvastossa on paljon samaa vuosisadasta toiseen. Sydämen symboliikka on mukana vuosisadasta toiseen, mutta uskonnollinen vivahde on haalistunut. Christina sen sijaan vetoaa monessa kohdassa Jumalan suojelukseen ja lohtuun, ja kääntyy lopulta – omalle ajalleen tyypilliseen tapaan – maailman turhuuteen pettyneenä ”todellisen sulhon”, Kristuksen puoleen.

Tämän kirjoitettuani kävin läpi vanhaa työkonettani ja totesin, että olen parina viime vuonna ehtinyt koota Christinasta aina monenkinlaisia johtolankoja, mutta arkistokäynnit puuttuvat. Seuraavaksi pitäisi ainakin nähdä alkuperäinen laulukirja ja selvittää, ovatko De la Gardien arkistossa mahdollisesti lymyävät anomuskirjeet todella yhdistettävissä tähän runoilijaan. Vai onko kyse sittenkin salanimestä? Näyttää nimittäin siltä, että 1800-1900 -lukujen taitteen jälkeen kukaan tutkija ei ole itse käsitellyt kirjeitä, eikä varhaisessa tutkimuksessa näytä olevan tarkkoja arkistoviitteita. Kaikki tutkimukset näyttävät viittaavan yli 100 vuotta sitten tehtyihin arkistohavaintoihin. Katsotaan nyt missä vaiheessa ehdin selvitellä lisää.

Pidän muuten oikeastaan enemmän Michael Bublén uudemmasta Kissing a Fool –tulkinnasta. Mutta kuka tulkitsisi Christina Regina von Birchenbaumin ”uuden laulun”?

KIRJALLISUUTTA JA MUITA AINEISTOJA

”Een Annor Ny Wijsa”, painettu teoksessa 1500- och 1600-talens visböcker III (toim. Adolf Noreen & Anders Grape, 1916-1925).

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015)

Anu Lahtinen, ”Noudatin vanhempieni tahtoa.” Omaelämäkerralliset kirjoitukset 1500-1600 -lukujen Pohjolassa. Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus  (Toim. Heini Hakosalo ym. 2014).

Tässä aiemmin mainitsemassani yleistajuisessa tekstissä on lyhyesti tietoa myös Christina Regina von Birchenbaumista:

Queen Christina in English

Drottning Kristina på Svenska

Kuningatar Kristiinasta suomeksi

 

Veikö Klaus kielen?

Lupaan seuraavaksi käsitellä vähän leppeämpiä aiheita, mutta lisään viime viikon blogilastujen joukkoon vielä yhden ”lähteet kertovat” -tapauksen, vähän vähemmän kuuluisan tarinan. Tässä tapauksessa ei revitty partaa vaan – kieli, ja syylliseksi mainitaan Klaus Fleming itse. Tarina kuvastaa hyvin sitä, miten sekasortoiset ja väkivaltaiset olot olivat 1590-luvun lopulla, kun Ruotsin valtakunnan kruunusta taisteltiin. Suomen käskynhaltijana ja sotaväen ylipäällikkönä Klaus Fleming puolusti kuningas Sigismundin valtaa ja vastusti Kaarle-herttuan yrityksiä laajentaa vaikutusvaltaansa, eikä hän epäröinyt käyttää väkivaltaa. Eräs kertomus, joka Klaus Flemingistä levisi, tiesi kertoa, että käskynhaltija salli palvelijoidensa turvautua väkivaltaan, jotta viestinviejät ja valittajat eivät pääsisi Ruotsiin Kaarle-herttuan luo, ja että hän oli antanut leikata eräältä valittajalta kielen (ks. esim. Heikki Ylikangas, Nuijasota, uudistettu painos 2004, s. 127).

Olen törmännyt tähän tietoon ainakin muutamassa lähteessä. Kaarle-herttuan, myöh. Kaarle IX:n, avioton poika Carl Carlsson Gyllenhielm kertoi muistelmissaan, miten Arbogan valtiopäiville (1597) ”tuli mies, nuori ja vahva kaveri Pohjanmaalta, joka oli uhannut vanhalle Flemingille, että valittaisi Kaarle-herttualle mielivallasta ja vääryydestä jota hänelle osoitettiin. Siksi Fleming oli antanut ottaa hänet kiinni ja leikkauttanut häneltä suuren palan kielestä, sanoen: menepä nyt valittamaan. Tämä mies ei voinut nyt puhua, vaan joutui asettamaan sormet suuhunsa kieltä vasten ja siten muodostamaan sanansa.”

”kom en karl, ung och stark persohn ifrån Österbottn, hvilken hade hotatt gammla Flemmingen, att klaga för herttigh Carl den vold och orätt som honom bevijstes. Therföre Flemmingen hade låtidh honom fast taga och skära ett stoort stycke af tungan på honom, säijandes: gack nu och klaga. Thenna kunde nu inthett tala, uthan han moste stickia fingeren i munnen emot tungan och så förde han orden fram om sin mening.” (Kaarle IX:n aviottoman pojan Carl Carlsson Gyllenhielmin omakätisiä muistiinpanoja vuosilta 1597-1601, Historiska Handlingar XX, toim. Joh. Ax. Almquist, Tukholma 1905, s. 260)

Kyseessä on ilmeisesti Carl Carlssonin itse näkemä tapaus. Vaikka se seikka, että Klaus Fleming oli hänen isänsä pahimpia vihamiehiä, saattoi vaikuttaa siihen, miten hän tapahtumaa kuvasi, eivät hänen muistelmansa muuten anna vaikutelmaa, että hän laittaisi niihin omiaan. Ja valitettavasti, vaikka kaikki puheet Klaus Flemingin julmuuksista eivät pitänekään paikkaansa, tämä tapaus on linjassa sen kanssa mitä hänen äkkipikaisesta ja häikäilemättömästä toiminnastaan muuten tiedetään. Kuten Ulla Koskinen on todennut tutkimuksessaan, 1500-luvun voimistuva kuningasvalta antoi usein paikallisille edustajilleen, aatelisille, vapaat kädet toimia kuninkaan valta-aseman turvaamiseksi.  (Ulla Koskinen, Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, Helsinki 2011, s. 270-271.)

Tarina oli ilmeisesti laajasti tunnettu, koska se näyttää innostaneen tukholmalaista laitapuolen kulkijaa yrittämään onneaan. 21.3.1599 Tukholman raadin eteen tuotiin näet varas, joka  oli pitkään teeskennellyt, ettei voi puhua, koska Klaus Fleming muka oli repinyt häneltä kielen suusta:”Samainen varas on pitkään esittänyt, ettei muka pysty puhumaan, ja on sanonut että herra Klaus Fleming oli repinyt häneltä kielen suusta. Hyväsukuinen Hans Johansson kysyi miksi hän sellaista karkeaa ja valheellista huhua oli antanut levittää, mihin varas vastasi: hän oli näin tehnyt voidakseen vapaasti kerjätä ja jotta ihmiset olisivat auliimmin häntä auttaneet.”

”samme tiuf hafuer och enn tidh lånng hållet sig lyke som hann inthet hadhe kunnett tale, vthenn sagt att her Claes Fleming skulle hafwe låthet skured tungann vthur munnen på honom. derföre tilsporde wälbe:te Hans Jahansson honom hui han sådent grufueligit och osannfärdeligit rychthe hade låthet vthgå, suarade hann på thet hann frytt fingie gå tyggia och folk theste bettere skulle hielpe honom.” (Stockholms stads tänkeböcker 1596-1599, toim. Daniel Amquist, Tukholma 1954, s. 235.)

Ilmeisesti kyseessä ei ollut mainittu pohjanmaalainen vaan eri henkilö, joka oli kuulemistaan jutuista innostunut hakemaan omaa etuaan. Klaus Flemingillä oli ollut vaikutusvaltainen asema myös Tukholmassa Juhana III:n hallituskauden lopulla. Aikaa oli kuvattu raadin pöytäkirjoissa murheelliseksi ajaksi, joka pakotti monien rinnasta huokauksia ja sai monet vuodattamaan kyyneliä, kun ”Klaus Fleming kukoisti” (”Klas Fleming florerer” – Stockholms stads tänkeböcker 1592-1595, toim. Daniel Almquist, Tukholma 1939, 44.). Hänen uhrikseen tekeytyvä varas saattoi siten toivoa erityistä sympatiaa lähimmäisiltään; mutta tälläkin valheella oli lopulta lyhyet jäljet.

Tämä tarina väkivaltaisilta 1500-luvun loppuvuosilta näyttää lähteiden valossa olevan yhtäältä totta, mutta toisaalta myös saaneen huijauksesta valheellista lisäpontta.

 

Pyhä isoäiti keskiajan puuveistoksissa

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.
——————————————————————————

Suomen kirkoissa säilytetään edelleen monia keskiaikaisia, katolisen kirkon kunnioittamien pyhimysten veistoksia. Nykyään kunnioitus on aika vähissä – lauantaisen väitöstilaisuuden jälkeen kuulimme muun muassa, että jonkun kirkon suntio oli ohimennessään potkaissut puista muinaismuistoa ja todennut, että näitähän piisaa.

Lauantainen väitöstilaisuus olisi ehkä voinut valaista suntiolle, että keskiaikaisia veistoksia ei piisaa ihan mahdottomasti ja että niistä on löydettävissä kaikenlaista arvokasta tietoa. Väittelijä, taidehistorioitsija Elina Räsänen on tutkimuksessaan tutkinut suositun myöhäiskeskiajan pyhimyksen, Neitsyt Marian äidin eli ”pyhän Annan” Suomessa säilyneitä puuveistoksia.

Väitöstutkimuksessaan Elina Räsänen on sekä tutkinut uudelleen, luetteloinut ja kuvannut kaikki Suomesta löytyvät pyhää Annaa kuvaavat veistokset että analysoinut sekä patsaita että niihin liittynyttä kulttia ja pyhää Annaa kuvaavien taideteosten kohtaamista.

Matkan varrella tulee vastaan paljon kiinnostavia tietoja, ei vähiten siitä, miten näihin patsaisiin on aiemmin suhtauduttu. Lukijaa, joka on tottunut (ja kyllästynytkin) siihen, että entisajan naisia kuvataan vanhassa tutkimuksessa usein ”tarmokkaina emäntinä” (sana ”tarmokas” tuntuu olevan vakiintunut tapa ilmaista, että mitäänhän emme tästä henkilöstä oikeasti tiedä, mutta varmaan nainen joka on jäänyt lähteisiin jotenkin oli tarmokas), huvittaa havainto, että myös pyhää Annaa kuvaavia patsaita on varhaisemmassa tutkimuksessa luonnehdittu ”emäntämäiseksi” ja ”tarmokkaaksi”.

Historioitsijan näkökulmasta on kiintoisaa lukea, millaisina pyhän Annan kultista kertovat kirjalliset lähteet näyttäytyvät, kun tiedot suhteutetaan aineellisiin jäänteisiin. Elina Räsänen on pohtinut pyhän Annan kulttia tukeneiden henkilöiden tavoitteita ja suhdetta kyseiseen pyhimykseen.

Tutkimus etenee paljon tässä kuvattua pidemmälle pohtien materiaalisuuden, ruumiillisuuden ja tilallisuuden kysymyksiä, olivathan veistokset pyhimysten ruumiillistumia. Huikeimmalta tuntui ehkä havainto, että pyhä Anna oli tietyissä yhteyksissä, sekä kuvallisesti että  hymneissä, Jumalan rinnalla.

Teoksensa alussa väittelijä ilmoitti kertovansa kaukaisista ajoista, jolloin ”lapsia sylissään pitelevä isoäiti oli uskonnollisen kunnioituksen kohteena myös Pohjoismaissa”. Lektiossaan hän totesi, että isoäitiyden merkitykset ja määritelmät ovat ajankohtaisia nykyäänkin – kipeimmillään silloin, kun selvitellään, onko isoäiti aikuisen lapsensa perheenjäsen ja oikeutettu oleskelemaan samassa maassa tämän kanssa.

Väitös käytiin juoheasti kahdella kielellä. Vastaväittäjä, professori Jan von Bonsdorff  (Upsalan yliopisto) esitti kysymyksensä ruotsiksi ja vastaväittäjä puolusti näkökantojaan suomeksi. Sekä kysymyksiä että vastauksia oli ilo kuunnella.

”Keskeytämme juonen isänmaallisen tiedotuksen ajaksi”

”Turku ja lähtevä laiva. Rinnassa poreilivat keväiset padot. Tässä oli melkein jo vapautus.
Voidritteleitä lastataan laivaan. Raidan on kuljettava siitä ohi toisen luokan hyttiin. Kahden muun tavarat tuodaan samaan hyttiin. Liikaa. Kerran hänkin matkustaa ensi luokassa. Tilaa hytin itselleen. (…) Tästä ahtaudesta kyllä selviää olemalla kannella.
Raita palasi katsomaan lastausta. Noin ansaitsee Suomi takaisin sitä, mitä huvinhaluiset ihmiset ulkomailla tuhlaavat. Raita menee työhön ja ansaitsee itse takaisin ulkomailta sinne tuhlaamansa. Moninkertaisesti. Hänen vuokseen ei Suomen tarvitse metsiään eikä voitansa myydä. Raita hymähti. Hänhän oli kuin talonemäntä, joka laski tulojaan ja menojaan!
Hän tomertui: niin tulisi maansa puolesta jokaisen laskea.”
(Elsa Heporauta: Maa vai taivas. 2. painos, WSOY, Porvoo 1944.)

Toisinaan tuntuu siltä, että kirjassa pitäisi jossain kohtaa lukea ylimääräinen tiedote: ”Tauko. Keskeytämme nyt juonen kantaaottavan tiedotuksen ajaksi.” Elsa Heporaudan kirjassa Maa vai taivas tällainen tauko syntyy yllämainitussa, hiukan irrallisessa kohtauksessa, jossa päähenkilö Raita äkisti pysähtyy murehtimaan Suomen taloudellista tilaa. Ei ole sinänsä outoa tai huono juttu, että kirkasotsainen Raita pohtii maansa parasta, mutta en löytänyt loogista yhteyttä muuhun tarinaan, eikä se tunnu pohjustavan seuraavia tapahtumia. Tuntuu siltä, että kirjoittajan on suorastaan pakko nostaa esiin tietty teema, vaikka se haittaisi itse esitystä.

Virginia Woolf pohtii samaa teoksessaan Oma huone, kun hän neljännessä luvussa kommentoi Jane Austenin ja Charlotte Brontën tuotantoa. Woolf ihailee Austenin taitavaa tyyliä, joka pysyy johdonmukaisena, ja toteaa erityisesti, että Austenin elämän ja kirjoitustyön vaikeudet eivät samenna tekstiä. Kuten elämäkertakirjailija Jon Spence toteaa, Austen pystyi näköjään kääntämään turhautumisen, suuttumuksen ja kielteiset kokemukset ironiaksi ja leikkisyydeksi. (Spencen mielestä Austen hylkäsi erään kirjaluonnoksensa nimenomaan siksi, että oli ajautunut liian synkkään, vaikeiden kokemusten painostamaan moodiin, jota ei pystynyt jatkamaan.)

Brontëa lukiessaan Woolf sen sijaan löytää ”kiusallisen katkoksen” Kotiopettajattaren romaanin (1847) luvusta kaksitoista, jossa Jane Eyre ikävöi nähdä kaukaisuuteen, vaeltaa eloisampiin ja haastavampiin maisemiin kotiopettajattaren tehtävistään:

”Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se tuotti minulle väliin tuskaa. (…) Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän velhensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin (…) On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.
Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun…”

Brontën kannanotto on aikakauden oloissa enemmän kuin ymmärrettävä, mutta sitä ei ole helppo yhdistää Jane Eyren muuhun toimintaan, se ei tunnu kovin selkeästi nivoutuvan ympäröivään tekstiin, eikä kaukokaipuuseen juuri palata myöhemmin. Woolf  harmittelee, että olosuhteet saivat Brontën kirjoittamaan vihan vallassa, kun hänen olisi pitänyt saada tilaisuus kirjoittaa tyynesti. Tyyneyden tavoittelusta voi olla monta mieltä, mutta tässäkin tuntuu siltä, että juonen ja tarinan ulkopuoliset tunnot ja vaatimukset murtautuvat tekstiin. Ehkä se kuvaa myös sitä, että aikakauden kirjallisuudessa ei ollut sellaista kirjoittamisen perinnettä, jonka avulla Brontën pohtima naisen asema olisi voitu helposti nivoa tekstiin.

Sivupolut eivät toki välttämättä ole pahaksi. Cato vanhemmalla oli tapana lausahtaa puheensa lopuksi Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, ”muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Sitkeä muistuttelu tuottikin tulosta, joten ehkä asiasta poikkeamisesta voi olla hyötyäkin omalle asialle: tyylirikko voi yllättävyydessään herättää, myös yllämainitussa Brontën tai Heporaudan tapauksissa.

Joskus, kun tarkasteltavana on kaukaisten aikojen teksti, voi olla vaikea jäljittää sivupolun syitä. Erityisen yllättävä sivupolku tulee vastaan aatelisen Erik Turesson Bielken (k. 1599) hautasaarnassa. Lukemani vanhat ruumissaarnat noudattavat tiettyä kaavaa – niissä kerrotaan vainajasta, hänen kunniallisesta suvustaan ja elämästään, samoin kuin hänen hurskaasta kuolemastaan, ja kokonaisuutta höystetään usein jollakin sopivalla raamatullisella lauseella, joka nivotaan tarinaan.

Erik oli kuitenkin jäädä sivulliseksi omassa hautajaissaarnassaan. Teksti esittelee hänet pikaisesti, ylistää sitten äiti Sigrid Sturen sukua, maan ensimmäistä kreivillistä sukua, jonka jäseniä (Sigridin perhettä) julmasti murhattiin Erik XIV:n toimesta (grufeliga mördh, iemmerliga dräpin, och tyranskeliga af dagha taghen). Leskiäiti Sigrid mainitaan saarnaa kuuntelemassa, joten sinänsä on ymmärrettävää, että hänen perheensä nostetaan esiin (Bielke suku sen sijaan ohitetaan pikaisesti).

Mutta kun itse Erik-pojan kuolema on kuvattu, loikkaakin saarna äkkiä Sigrid Sturen veljen, Karl Sturen vuonna 1598 tapahtuneeseen kuolemaan:

”Ja rakkaat kristityt, kuten näkemme, Jumala kaikkivaltias kutsuu kuoleman kautta luokseen monia oikeamielisiä ja hurskaita, niin hengellisestä kuin maallisestakin säädystä, kuten myös muun muassa kaksi vuotta sitten tapahtui, kun hyväsukuinen herra (jota en voi tässä jättää mainitsematta) autuaasti edesmennyt Kreivi Karl Sture, joka oli sellainen herra, etteivät häntä sure ja sydämen murheessa kaipaa ainoastaan hänen rakastettava Rouvansa, sisaruksensa, sukulaiset ja perhepiiri, vaan moni rehellinen, oikeamielinen ruotsalaismies tänä päivänäkin hänsä sydämen huokauksin ja vuolain kyynelein kaipaa, mistä erityisesti ne, jotka ovat perehtyneet korkeimpiin asioihin ja tärkeisiin tapahtumiin, voivat todenmukaisesti vahvistaa.” (käännös AL)

Poloinen Erik! Ensimmäisen kihlattunsa hylkäämä, vaimonsa ja lapsensa menettänyt, pian sen jälkeen itsekin menehtynyt, ja nyt kuolemassakin enonsa varjoon jäävä mies – sillä aivan näin vuolaita kaipauksen sanoja ei papilta liiennyt itse vainajalle. Puhumattakaan hänen vaimostaan, joka haudattiin samalla, mutta johon saarna ehtii vasta melko pikaisesti ja vasta Karl Sturen jälkeen.

Miksi Erik Bielken hautasaarna sitten keskeytyi tämän suurmiesmuistelun ajaksi? Oliko Karl Sturea vastaan meneillään jotain mustamaalausta? Tuntuiko siltä, että itse Erikistä ei irtoa tarpeeksi juttua, niin että hänet haluttiin epäsuorasti rinnastaa maineikkaaseen enoon? Tai toivoiko Sigrid Sture tai pappi pääsevänsä vallan ottaneen Kaarle-herttuan suosioon siten, että hänen edesmennyttä neuvostaan näin muistettiin? Vai olenko lukenut liian vähän saarnatekstejä tietääkseni, että tällaisia poikkeamia on tehty joskus muulloinkin?

Tämäkin sivupolku kuitenkin herättää ällistyneen lukijan ja herättää tutkijan kysymään, mitä taustalla piilee.