Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

Älä jätä huomiseen…

Motto: Non est, crede mihi, sapientis dicere ’Vivam!’ Sera nimis vita est crastina: vive hodie. (Marcus Valerius Martialis, n. 40-104 jKr.)

Luin kesällä Ragnar Rosénin teosta Vehkalahden pitäjän historia, osa I (ilmestynyt 1936). Kaikin puolin kiinnostava, lähdeviitenumeroin ryyditetty tieteellinen tutkimus.

Viitteethän ovat tieteellisen työn selkäranka (tai selkäydin tai aivokurkiainen, valitse mieleinen), jonka mukana teos seisoo tai kaatuu: lähdetietojen avulla tutkija voi tarkistaa käytetyn lähteen, etsiä siitä lisätietoja tai kyseenalaistaa tulkinnan.

Jossain vaiheessa sitten aloin etsiä kirjan lopusta lähdeviitteitä, joihin leipätekstin viitenumerot viittasivat.

Vaan eipä ollut lähdeviitteitä lopussa. Ei, vaikka oli viitteiden yläindeksinumerot kirjassa…

Etsin pikaisesti selitystä alku- ja loppusivuilta, ja alusta löytyikin lupaus: ”Lähdeluettelo ja aakkosellinen luettelo julkaistaan seuraavan, sisältönsä puolesta ensimmäiseen osaan läheisesti liittyvän osan yhteydessä.”

Ei siis syytä huoleen? Vuosi 1936 vain on kovin huolestuttava ilmestymisvuosi, jos ajatellaan sitä seuranneiden vuosien tapahtumia: yksi jos toinenkin hanke jäi toisen maailmansodan jalkoihin.

Vilkaisu kirjastotietokantaan: Vehkalahden pitäjän historia, osa II, oli ilmestynyt kaikkea muuta kuin piakkoin – sen oli kirjoittanut Martti Korhonen ja se oli ilmestynyt vuonna 1981.

Kakkososan alkusanat vahvistivat pahat aavistukset: Rosén oli vuona 1936 maininnut toisen osan olevan osittain jo valmiina, mutta maailmansota sotki suunnitelmat ja hänen kuoltuaan vuonna 1964 kakkososa oli kauempana valmistumisestaan kuin vuonna 1936. Rosénin jälkeenjääneitä papereita läpikäynyt Korhonen totesi:

Vehkalahdelle korvaamattomaksi tappioksi aineistosta ei — löytynyt pitäjänhistorian II osaan liittyviä kirjoituksia eikä I osasta puuttuvaa lähdeviitteiden luetteloa. Tiettävästi nämä paperit hävisivät talvisodan aikaisissa evakkokuljetuksissa. (Korhonen 1981, 5)

Voi tietysti todeta, kuten kollegat ja kaverit asianmukaisesti mainitsivatkin, että Rosénilla oli ainakin poikkeuksellisen hyvä selitys asialle. Moni kakkososa tai ”myöhemmin asiaa valaiseva esitys” on jäänyt vähemmilläkin perusteilla jonnekin puolivalmiin ja melkein aloitetun välimaille.

Siitä huolimatta tai juuri siksi – jos pitää valita, mitä jättää huomiseksi, älä jätä sitä lähdeluetteloa…

Valkean kuoleman vanki

”Ranskalainen sankaritar Jeanne d’Arc oli fantastinen nainen, jolla oli vahva tahto ja uskomattoman suuria päämääriä. Hän ei välittänyt siitä, mikä hänen aikanaan oli sallittua tai ei-sallittua. Hän kulki omia teitään ja taisteli viimeiseen asti uskomansa asian puolesta.”

Näin esittäytyy kuvalehti Jeanne d’Arc Living, jonka tekijät kertovat myös ”suuresta kunnioituksesta tätä fantastista naista kohtaan” ja kertovat yrittävänsä ajatella uudella tavalla ja taistella sen eteen, mihin uskovat. Goed zo. Kuvalehdessä he ilmeisesti taistelevat valko-harmaa-sävyisten sisustuselemettien puolesta (”ranskalais-pohjoismaalainen maalaistyyli”).

Lehti oli ”pakko ostaa”, pitihän historiantutkijan saada selville, millainen on taistelevan ranskalaisen maalaisneidon anti sisustajille. Aika hämäräksi se kuitenkin jäi. En nyt tokikaan odottanut, että lehti olisi omistettu taisteluvarusteissa rymistelevälle, ääniä kuulevalle Jeannelle, mutta en nyt ehkä tätäkään odottanut. Lehti esittelee sisustuslehtien tyyliin ihmisten asuntoja, joissa on valkeita puusenkkejä, mallinukkeja, vanhoja valkoisia hääpukuja, vanhoja käsineitä… kaikkea mikä on kaunista ja elotonta.

Tekijät ilmoittavat myös ponnistelevansa kovasti, jotta lehti voisi ilmestyä ilman häiritseviä mainoksia. Sinänsä vähän joka juttu on omalla tavallaan mainos, koska esitellyt kodit näyttävät kuuluvan esimerkiksi sisustustarvikkeiden myyjille, joiden verkkokaupan osoite on liitetty tarinan yhteyteen. Lehden tekijät itsekin myyvät sisustustuotteita verkkosivuillaan. Taisinkin mennä halpaan ja ostaa kuvalehtimäisen tuotekatalogin; vaikka tuotekatalogeja kai monet kuvalehdet ovat.

Aina voi toki sanoa, että jos pidät tällaisista lehdistä, tämä on lehti sinua varten. Varsinkin, jos WordtoWord-palvelun tuottama suurin piirtein ok suomennos ei tunnu töksähtävältä (esimerkiksi ”ei-sallittu” voisi ehkä kenties mahdollisesti paremminkin olla ”kielletty”, ks. alun sitaatti).  Jotenkin kuolleilta ja autioilta asetelmat kuitenkin näyttävät. Siinä mielessä kuollut Jeanne d’Arc ehkä sopii teemaan. Tai kuten CMX lauloi aikoinaan: Vain talven uniako kaipaan kun jään tähän tyhjään taloon, talvivaloon kylmään unohdun. 

Herätti mielenkiinnon: ”Talven unelmia” -numerossa pahoitellaan kovasti sitä, että marraskuun numerossa jotakin kotia oli luonnehdittu jouluiseksi, vaikka esitellyn kodin asukkaat eivät vietä joulua. Pahastumisen- ja pahoittelunaiheensa kullakin.

Jäämme odottamaan: Emmeline Pankhurst Garden –puutarhalehti, Tekla Hultin Glamour -kauneudenhoitolehti, Bathin rouva Wedding –häälehti.

Kirjallinen viite: ”Valkoisen kuoleman vanki” viittaa Anna Ahmatovan Hyvinkään Sanatoriumissa kirjoittamaan runoon.

Regina on kuollut, eläköön Regina

Jokin aika sitten uutisoitiin Regina-lehden alasajosta – tuon vanhan oululaisklassikon. Sosiaalisen median päivityksissä muisteltiin jonkin verran aikoja, jolloin lehden ”Naiset unelmia” -palsta kuului koululaisten jännittäviin / humoristisiin / nolosteleviin lukuhupeihin. Mutta vähän aikaa sitten huomasin, että lehtihän on uudestisyntynyt. Tai voisi sanoa, että samalla nimellä julkaistaan jotain vähän muuta.

Vanhassakin Regina-lehdessä (kuten myös saman kustantajan julkaisemassa SinäMinässä) oli mukana novelleja ja lukijoiden kertomuksia. Niiden maailma oli kuitenkin 1990-luvun teinille jotenkin vaivaannuttava. En tiedä kuka niitä kirjoitti, mutta niissä pyörivät vanhempien sukupolvien epäterveet parisuhdekuviot – avioliitot olivat väkivaltaisia, naiset aiheuttivat itse ongelmansa, epäkohdat korjasi yleensä rakkaus. Vaikka lehti on voinut olla joskus repäisevän erilainen, se tuntui tavoittelevan yleisöä, joka oli vähenemään päin.

Vanhan Reginan henkilöhahmot olivat varmaan tarkoituksella alempaa keskiluokkaa, jotka eivät kauheasti kurkotelleet taiteen, korkeakoulutuksen tai uraelämän suuntaan tai joiden toiveista ei ylimalkaan kummemmin kerrottu muiden kuin rakkausjuttujen kautta. Ihmissuhteet olivat tunkkaisia ja maailma ahdas. Novellit noudattivat täsmällisesti tyttö takaa pojan -draaman kaarta, aina samassa kohtaa koitti kriisi tai epäilys, joka ratkesi onnelliseen pariutumiseen. 2000-luvun alun jälkeen en kauheasti lukenut vanhaa Reginaa, mutta vilkaisujen perusteella juttujen rakenne pysyi melko samanlaisena.

Uudessa Regina-lehdessäkin novellit liikkuvat usein rakkauden ja ihmissuhteiden parissa, mutta sekä tyyli, teema että rakenne ovat vapaampia. Jotkut ovat kunnianhimoisempia kuin toiset, mutta niitä lukee mielikseen. Haastatteluissa on naisia, jotka itse kirjoittavat, säveltävät ja esiintyvät, Heli Laaksosesta Hannu Mäkelään ja Kaari Utrioon – kauneudenhoitovinkit ja ihmissuhdepalstat ovat jääneet pois. Kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen ei suhtauduta pingottuneesti, liian tiukasti määritellen tai luokitellen. Tällaisena olisin Reginan halunnut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Ottia tuota

Tampereella järjestetty Blockfest ei ole ollut omalla kesätapahtumien listalla, mutta sitä koskeva uutisointi herätti huomioni. Tai oikeastaan uutisointia koskeva uutisointi kiinnitti huomiota. Näyttää siltä, että Blockfestin järjestäjillä on ollut vaikeuksia saada julki oikaisua uutiseen, jonka mukaan festareilla olisi tapahtunut puukotus. Nyttemmin festareita moittinut mielipidekirjoittaja on osoittautunut olemattomaksi. Tekevälle sattuu, ei vähiten toimituksille, mutta tässä tapauksessa kai ainakin oikaisumahdollisuus tuntuisi kohtuulliselta.

http://www.facebook.com/notes/blockfest/avoin-vastine-aamulehdelle-lehtijuttu-tuhosi-nuorison-maineen/10150265613540547

http://www.stara.fi/2011/08/26/aamulehti-karysi-valehenkilosta-blockfest-kohussa/

http://www.stara.fi/2011/08/28/aamulehti-uhkailee-nyt-myos-staraa/

Rakkauslapsi – Kärleksbarn

Bloggaren vill bara helt kort kommentera, att Herman Lindkvist valde ett lite ambivalent ord när han talade om ”kärleksbarnet” (gällande glada nyheter från Sverige) – se nedan vad Svenska akademiens ordbok säger. Men på allvar: visst är det glada nyheter, lyckoönskningar till Vickan & familjen!
http://www.aftonbladet.se/nyheter/article13483662.ab

Ruotsin kuningashuoneella on vaihteeksi iloisia uutisia kerrottavana – historian popularisoija Herman Lindkvist kiirehti riemuitsemaan, että kruununprinsessa Victorian odottama pienokainen on oikea ”rakkauslapsi”.
http://www.iltasanomat.fi/kuninkaalliset/victorian-opettaja-rakkauslapsi/art-1288408070162.html
Bloggaaja ei tosin malta olla huomauttamatta, että ”rakkauslapsi” – kärleksbarn – on sanana vähän monimerkityksinen, kuten allaoleva lainaus osoittanee.
(Svenska akademiens ordbokin verkkoversio on muuten lievimmin sanottuna loistava historiantutkijan[kin] apuväline.)

Svenska akademiens ordbok (http://g3.spraakdata.gu.se/saob/)
– KÄRLEKS-BARN.
[KÄRLEKS-BARN.ssg 1]
1) (†) till 1: älsklingsbarn. LIND 1: 11031749.
[KÄRLEKS-BARN.ssg 2]
2)
[jfr eng. love child]
(ngt vard.) till 3: barn utum äktenskapet, oäkta barn. CRUSENSTOLPE Mor. 5: 168 (1843). Han var ju ett tocket där kärleksbarn. LAGERGREN Minn.1: 266 (1922).
[KÄRLEKS-BARN.ssg 3]
3) (†) till 3: kvinna som lever blott för erotik o. kärleksäventyr. Älskarinnor,/ Små Gudinnor, / Kärleksbarn,/ Som ställen Edra garn,/En Man at få. ENVALLSSON Pig. 21 (1781). ARNELL Moore LR2: 91 1830.
[KÄRLEKS-BARN.ssg 4]
4) (†) till 3; bildl., om kärleken (i sin första begynnelse). LUCIDOR (SVS) 447 (1674). Det späda kärleksbarn, så lindrigt bör bemötas,/ Så noga aktas vil, så ömt och varsamt skötas.

A lue sie hyvä lehti!

Ennen puhelinmyyntikiellon asettamista tapasin joutessani ja vähän kurillani kysellä lehtiä kauppaavilta puhelinmyyjiltä, olisiko heillä Parnassoa puoleen hintaan. Eipähän ollut, mutta kirjamessuilla tuli hyvä tarjous aikoinaan  vastaan, tilaajan hyödyksi.

Jos Parnasso herättää mielikuvan hiukan pölyttyneestä, vaikeaselkoisen korkeataiteellisesta julkaisusta, kannattaa ehkä päivittää mielikuvaa ja vilkaista lehden 2000-luvun numeroita. En tarkoita, että Parnasso päästäisi lukijaansa liian helpolla, vaan sitä, että se on hyvin monipuolinen kurkistusikkuna nyky- ja eilispäivänkin kirjallisuuteen ja laajemminkin kirjalliseen kulttuurin.

Kuluneen vuoden numeroissa on käsitelty suomentamisen ihanuutta ja kurjuutta (ja suomittu siinä sivussa Saarikosken käännöstapaa), kirjojen aineellisia ulottuvuuksia kuten kansitaidetta ja e-kirjan tuloa, venäläistä kirjailijaskeneä,  kuunnelmia, Harry Potter -sarjan kaarta, lintulyriikan olemusta sekä narsismin tai maahanmuutto- ja kehityskeskustelun kaltaisia oman aikamme piinallisia ilmiöitä.

Hannu Tapani Klamin sanoin ”myönnän mielihyvin tai mielipahoin”, että en kaikkea kirjallisuuden alaa ymmärrä tai tunne, mutta mielihyvin myös luen ja poimin mukaan mitä poimin. Joissakin puheenvuoroissa on ehkä otettu alleviivattu taiteilija- ja toisinajattelijapositio, mikä saattaa  hymähdyttää, kun oma sturm und drang ei nyt juur ole päällä. Mutta on hauska lukea hehkutusta sellaisestakin kirjallisuudesta tai runoudesta, jota ei itse aivan ymmärrä tai jonka merkitystä ja yhteyksiä ei tunne.

Pääsee vähän fiiliksiin joka tapauksessa, ja monia runoilijoita ei tulisi tunnettua minkään vertaa, jos ei heidän töitään tulisi sopivina annoksina vastaan Parnasson sivuilla. (Riemastuttavana tuoreena esimerkkinä Jaakko Seppälän ”Olento”.)  Välillä taas voi nyökkäillä samanhenkisten Buddenbrook– ja Huxley-diggailujen tai oikeakielisyyden vaatimusten äärellä.

Tieteentekijänä on helppo samastua moniin kirjailijoiden työn absurdeihin piirteisiin, kuten rahoitus- ja kustantamokuvioiden vääristymiin, jota ruoditaan varsinkin Parnasson sarjakuvissa ja pilapiirroksissa. Myös lukijakirjeet tuntuvat kovin tutunsävyisiltä – kuten tieteellisissä aikakauslehdissä, myös taiteen puolella tulee selväksi, että niin tiede- kuin taidekirjojenkin kirjoittajat ja niiden arvostelijat ovat usein valovuosien päässä toisistaan.

Historioitsijana on hauskaa huomata myös, että sekä kulttuurihistorian näkökulma että historiallinen romaani ja aikalaisromaanikin ovat voimissaan, vaikka tutkijan roolissa tulee välillä miettineeksi, lukevatko arvostelijat romaaneja kuin tarkkaa ja todenmukaista menneisyyden esitystä ikään. (Tällä en tarkoita, että historiantutkimuskaan olisi aina erinomaisen tarkkaa ja todenmukaista tai että historiallinen romaani ei voisi avata menneisyyteen sellaisia näkymiä, joita historiantutkijankin kannattaa pohtia.) Historiallisten näkymien lisäksi kirja-arviot osoittavat, että kirjallisuus elää myös tiiviisti tässä ajassa Romanian romaneineen ja facebook-linkityksineen.

Testiryhmä suosittelee.

Sivukommentti aiheesta lehtimyyjät: joskus puhelimitse sai oikeasti hyviä tarjouksia, mutta toivoisin ettei enää tarjottaisi tuota väljähtynyttä ”ihan iloisella asialla lähdin soittelemaan … palkitsemme sinut neljällä ilmaisella lehdellä, maksettavaksi tulee vain [poskettoman kalliit] postituskulut…”

Pohjoismaisia kuulumisia

Tämä lastu on alun perin julkaistu Suomen sukututkimusseuran blogissa heinäkuussa 2010.

Kesälukemiston joukkoon on kertynyt muutama pohjoismaisen sukututkimuksen julkaisu: tanskalaiset Slaegten. Forum for slaegtshistorie (heinäkuu 2010) ja Slaegt & Data 2/2010 sekä norjalainen Slekt og data 2/2010. Slaegten sisältää ennen kaikkea lyhyitä uutisia eri yhdistysten toiminnasta ja kuulumisista. Pienissä artikkeleissa pohditaan lyhyesti muun muassa sukuun kuuluvien esineiden kuten perhekorujen merkitystä ja kartoitetaan Euroopan kruunupäiden äitienpuoleisia sukulinjoja. Huomio kiinnittyy siihen, että jostakin syystä aatelisia esivanhempia ei kuitenkaan pidetä kiintoisina – kuninkaallisia niiden olla pitää. Eivätkö alempisäätyisetkin sukujuuret ole jännittäviä, sellaisten jäljittämisessäkin on isompi haaste?

Slaegt og Data puolestaan kartoittaa muun muassa iPhonen käyttökelpoisuutta sukututkimuksessa. Mobiili sukututkimus helpottuu, kun sukupuut kulkevat mukana taskussa – toisaalta ohjelmia testaillut kirjoittaja tähyää jo tulevaan iPad-hankintaansa ja sen isomman näytön antamiin mahdollisuuksiin. Toisessa tekniikkaan keskittyvässä artikkelissa taas annetaan hyödyllisiä vinkkejä asiakirjojen valokuvaamiseen arkistoissa.

Lehdessä pohditaan myös laajasti monia kiinnostavaa teemaa, miten tuoda ”lihaa” sukupuun ”luuston” ympärille. Jos sukututkija haluaa luoda itselleen yleismielikuvaa esivanhempiensa elinoloista, hän saattaa löytää itsensä selvittelemässä jos jonkinmoisia paikallishistoriallisia kysymyksiä junien aikatauluista paikallisessa koulussa käytettyihin oppikirjoihin. Kiintoisaa on myös lukea DIS-Danmarkin yleiskokouksen kuulumisia. Avoin keskusteluraportti antaa myönteisen kuvan aktiivisesta ja keskustelevasta yhteisöstä, jossa on meneillään paljon kehityshankkkeita.

Norjalainen Slekt og Data puolestaan keskittyy teemanumerossaan DNA-tutkimukseen. Mukaan on ehtinyt maininta uusista DNA-havainnoista, joiden mukaan neandertalinihminen ja nykyihminen ovat kuin ovatkin risteytyneet. Lehdessä on hyvä setti DNA-tutkimuksesta yleisesti ja sukujuurten tutkimisesta erityisesti.

Erilaisia testejä esittelevät artikkelit muistuttavat myös niiden rajoituksista – eri firmojen tietomäärät vaihtelevat, ja vaikka niiden tiedostoista löytyisikin samaa perimää omaavia, DNA-analyysin vertailu kirkonkirjojen tarjoamiin sukutietoihin voi olla hankalaa. Henkilöt, jotka tutkituttavat perimäänsä esimerkiksi lääketieteellisistä syistä, eivät välttämättä lämpene potentiaalisten sukulaisten yhteydenottoyrityksille. Lisäksi on muistettava, että jos omaa perimäänsä alkaa kartoittaa, on potentiaalisten sukulaisten lisäksi löytävä myös joitakin terveysriskeihin viittaavia geenitietoja, jotka saattavat tulla yllätyksenä tai jopa järkytyksenä.

Näiden teema-artikkelien lisäksi lehdessä käsitellään niin siirtolais- kuin pelastusarmeijataustaisten esivanhempien tutkimuksen haasteita. Uteliaisuutta herättää myös norjalaislehden julistama kirjoituskilpailu, jossa etsitään tutkittua tietoa George Washingtonin väitetyistä norjalaisista sukujuurista. Voittajatekstille on luvassa 5000 Norjan kruunun palkkio.

Pohjoismaiseen luettavaan voi halutessaan käydä tutustumassa esimerkiksi Sukututkimusseuran kirjastossa, kun se taas kesälomien jälkeen jatkaa toimintaansa. Ja tietysti siellä on paljon muutakin kiintoisaa luettavaa.

Slaegten. Forum for slaegtshistorie, Juli 2010.
Slaegt & Data. Medlemsblad for DIS-Danmark 2/2010.
Slekt og data. Medlemsblad for DIS-Norge 2/2010.

Good enuf readin’

Wired-lehden syyskuun numero ehti lojua pitkään luettavien pinossa, mutta onneksi se tuli lopulta lukuvuoroon. Juttu graigslist.org -sivuston sitkeästä ”perinteikkyydestä” toi mieleen nostalgisoituneet muistot 1990-luvun nettielämästä. Oli hauskaa lukea historiatulkintaa sellaisesta, minkä kehittymistä on itse ollut jotenkin seuraamassa, vaikka sitten vähän puolivillaisesti ja lähinnä satunnaistekemisen kautta. Jutussa ”Gone” analysoitiin sitä, millaisia mahdollisuuksia nykyteknologian maailmassa on pitävästi lavastaa katoamisensa; ”The Placebo Problem” puolestaan pohti sitä, miksi lumelääkkeet ovat alkaneet vaikuttaa masennuksen hoidossa yhä tehokkaammin.

Artikkeli ”The good enuf rvlutn” esitteli MP3-ilmiön: ”tarpeeksi hyvä” (esim. MP3-toisto) kelpaa monille, koska se on ollut helppo ladata ja käyttää, ja vähitellen monet ovat tottuneet pitämään ohutta MP3-ääntä hyvänä. Vapaasti tekniikkaa ja ihmistoimintaa mielessäni vertaillen pohdin, mitä ”good enuf” -ajattelu merkitsisi esimerkiksi töissä tai huippujen huipulle haaveilevassa koulutuspolitiikassa. Kaikessa ei pidä tyytyä riittävään eikä varsinkaan hyväksyä riittämätöntä – mutta tietyssä mielessä ”good enuf” voisi olla hyvä asenne hillitsemään jatkuvan suorittamisen ja itsensäylittämisen oravanpyörää. Ainakin ”good enuf” -ajattelusta on hyvä olla tietoinen, jos haluaa puolustaa huippulaatua.

Koulutus- ja kasvatuspoliittiset pohdinnat jatkuivat artikkelin ”Revenge of the Nerds” parissa. Kirjoittaja Daniel Roth käsitteli koulukulttuuria, jossa nörtteily – merkityksessä ”aiheestaan innostunut” – on out. Hyvien opintosuoritusten sijaan monille on tärkeämpää kuulua joukkoon ja olla ”cool” (tuttu aihe monista nuorisoelokuvista, esimerkiksi takavuosina pyörineestä elokuvasta ”Mean Girls”, jossa Lindsay Lohan koettaa unohtaa matikantaitonsa saadakseen suosiota).

Joissakin sandiegolaisissa kouluissa on panostettu luovuuteen ja siihen, että koululaisia houkutellaan innostumaan luomisesta, ideoinnista ja koulusuorituksista. Kiinnostavaa kyllä, eräs keskeinen keino on se, että opettajien ja oppilaiden tilat ovat yhteiset. Heillä on yhteiset vessat ja oleskelutilat, joissa vanhemmatkin voivat liikkua, ja oppilaiden on esiteltävä opiskelutuloksiaan myös ulkopuolisille. Viimeksi mainittu ”yleisölle kirjoittaminen” on palkitsevampaa kuin opettajalle kirjoittaminen, kuten todetaan myös Wired-lehden jutussa ”The New Literacy”.

”A big high school has a youth-owned culture. You’ve got to break that”, toteaa muuan lehteen haastateltu. Vaikka verbi ”break” kuulostaa väkivaltaiselta, eri sukupolvien tuominen yhteen on jotain, mitä on kaivattu muuallakin. Junassa tapaamani päihdetyöntekijä kertoili taannoin, että on saatu hyviä tuloksia sillä, että nuoret aikuiset ovat hankkiutuneet mukaan syrjäytymässä olevien nuorten porukoihin. ”A big chunk of the school experience is having them hang out with the adults they could imagine becoming”, on Wired-lehden pointti. Useita ja monenlaisia aikuisia tarkoittaisi useampia mahdollisuuksia kuvitella omaa tulevaisuuttaan.

Metro-lehden kolumnisti kysyi taannoin, kuinka moni pitäisi normaalina, että työkaverit rääkyisivät täyttä kurkkua haukkumasanoja, huitoisivat toisiaan salkuillaan, heittelisivät toisiaan irtaimella tai lähettelisivät toisilleen pilkkatekstareita (olkoonkin, että aikuismaailmassa on omat viidakkonsa). Kuitenkin tämä on masentavan tyypillistä koululaisten arkea. Nuoria ei pitäisi jättää liian yksin omaan maailmaansa, rakentamaan toimintakulttuuriaan yksipuolisten rakennuspalikoiden avulla. Aikuisten ja koululaisten monenlaiset kohtaamiset olisivat hyvä juttu molemmille osapuolille.

Homo Europaeus – Äyräpään hemmo

The blogger has been reading some stuff about the more or less utopian projects for European unity. Having experienced some projects funded and meticulously administered by the European Union, she is not too optimistic about the creative prospects, although some good practices may emerge in a long run. Nevertheless, it is interesting to read optimistically skeptical and skeptically optimistic texts as published in Uusi Atlantis. Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista (New Atlantis. Comments on European utopias and dystopias, ed. Ville Hytönen & Pauli Rautiainen). The diversity of Europe is reflected on the pages of the book as well as on the pages of a new magazine, L’Européen, commented in this entry. Some attention is also paid to the multiple meanings of Homo Europaeus – that can also be associated with the Finnish family name Europaeus, ”a person from Äyräpää”.

Oletan, etteivät Savitaipaleen poika D. E. D. Europaeus (museonsa täällä) tai sukunsa osanneet aikoinaan ennakoida, että heidän äyräpääläisyyteen viittaava nimensä saisi uuden sävyn linkittyessään eurooppalaisen ihmisen, homo Europaeuksen, olemukseen tai mahdolliseen tulemiseen. Eurooppalaista ihmistä (ilman Äyräpään-yhteyksiä) sekä hänen maanosaansa tarkastellaan muun muassa Savukeitaan julkaisemassa kirjasessa Uusi Atlantis – Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista, joka on myös ladattavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona.

Euroopan hämmentävä moninaisuus ja sekalaisuus tulee esiin myös Uuden Atlantiksen sivuilla. Kirjoittajat ottavat monessa kohtaa vauhtia Euroopan määritelmiin Euroopan ulkopuolelta – luvalla sanoen välillä tuntuu siltä, että Eurooppa on joillekin artikkeleille sangen löyhä lähtökohta, jonka kautta siirrytään kommentoimaan kirjoittajalle läheisempiä teemoja, esimerkiksi kurdien tai suomen sukulaiskielien asemaa. Vaikka nämä aiheet ovat varmasti tärkeitä, kokonaisvaikutelmaksi jää, että kirjaan on päätynyt pari turhan hajanaista Ceterum censeo -artikkelia, jotka välittävät kirjoittajan syvän huolen mutta eivät täysin tempaise lukijaa puolelleen.

Yhdysvallat kummittelee tietenkin vertailuissa mukana, ihailtuna ja vihailtuna. Artikkeleissa näkyy sekä ylimielisyyttä (Euroopan kulttuuri vs. USA:n kaupallisuus) että haikeutta (”Yhdysvallat on menestystarina, suurempi kuin mitä EU voi koskaan olla”) ja lisäksi vielä pelkoa, kun historiaa rinnastetaan nykyiseen. Nähdäänkö Yhdysvaltojen sisällissodan kaltainen painajainen Euroopassa, vai ovatko tähän mennessä käydyt maailmansodat tehneet tehtävänsä ja vältetäänkö uudet veriset episodit, jos sisällissotaa sellaiseksi paranee kutsua?

Ainakin mitä omaan alaani eli tieteeseen tulee, tuntuu joskus siltä, että Yhdysvaltoihin verrattuna Euroopan tiederahoitus on tuomittu kompuroimaan liialliseen jähmeyteen:  ”Me haluamme saman innovatiivisuuden kuin USA:ssa, mutta byrokratian keinoin.” Toki voi olla, että oma käsitykseni USA:n korkeakoulupolitiikasta on skeptisyydessäänkin liian valoisa.

(Aiheesta aiemmin: Anu Lahtinen, ”Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä – substanssi ja instituutio?”, Ennen ja nyt 1/2007,  Juha Merilän bloggaus ”Miten saamme luovia tutkimusympäristöjä?” sekä Pertti Alasuutarin ”Yliopistot eivät ole innovaatiotehtaita”)

Euroopan nykytilan ja tulevaisuuden epämääräisyyttä heijastaa se, että paradoksaalisesti toiset artikkelit toteavat Europpan liian hajanaiseksi olemaan yhteisesti juuri mitään mieltä tai herättämään yhteistuntoa (”Kuka eläisi Brysselin puolesta?”). Samoin lausutaan perusteltujakin epäilyksiä, että ”Euroopan unioni ei pääsisi omaksi jäsenekseen, koska se ei ole tarpeeksi demokraattinen”. Toiset kirjoittajat taas näyttävät olettavan Euroopan suhteellisen demokraattiseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jota he vaativat ottamaan kantaa esimerkiksi muiden maiden ihmisoikeuskysymyksiin ja demokratiakehitykseen.

Kiinnostavaa kyllä, kirjassa huomioidaan merkittävänä rajana Rooman valtakunnan pohjoisraja ja esitetään, että sen mukainen pohjois-etelä -jako on itä-länsi -jakoa syvempi. Mielestäni voisi ajatella, että Itä- ja Länsi-Rooman jako ja sitä myötäillyt kirkollinen juopa vuodesta 1054 loisivat kyllä melko pitkää jatkumoa myös itä-länsi -vastakkainasetteluille (joita en sinänsä pidä väistämättöminä tai ehdottoman jyrkkinä).

Jos Uusi Atlantis on melkoinen osoitus eurooppalaisuuden pohdinnan moninaisuudesta ja hajanaisuudesta, samaa piirrettä on uudessa ranskankielisessä lehdessä L’Européen, jonka numero 2 (kesä-elo 2009) tarttui hihaan jostain helsinkiläisestä lehtikioskista. L’Européen pyrkii omalla tavallaan ottamaan haltuunsa eurooppalaisuutta. Artikkeleissa pyritään käsittelemään ja kartoittamaan uutisia ja ilmiöitä pitkin poikin Eurooppaa – oli kyse sitten maakohtaisista maantienopeuksista, ekologisista ratkaisuista tai pittoreskista arkkitehtuurista.

Oli sinänsä ihailtavaa, että lehdessä oikeasti kuljettiin pitkin poikin maanosaa; kun katettavana on niin monenlaisia kulttuureja ja käytäntöjä, mukaan mahtui toki yksinkertaistuksiakin – esimerkiksi jutussa, jossa Suomen taajamanopeuden raportoitiin olevan 30 km/h. Viimeksi kun tarkistin, 50-40km/h oli sentään aika hallitseva. Mutta mitäpä pienistä.

Kaikkea tätä erilaisuuden moninaisuutta ja josjonkinmoisuutta pengottuani mieltäni jäi edelleen kalvamaan pohdinta Uuden Atlantiksen sivuilta:

Kun EU-eurooppalaisuutta luodaan ylhäältä alas ja poliittisen rakenteen tueksi, projektista kalskahtaa pahasti epäaitous. Yhdysvallat perustuu vapauden idealle … Mikä on Euroopan idea?

L’Européen, leuropeen-web.eu
Uusi Atlantis. Puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista
.
Toim. Ville Hytönen ja Pauli (Rautiainen). Savukeidas, Turku 2008.

« Older entries