Hiukan lyhennetty versio Sukututkimuspäivillä 2011 pidetystä puheesta.
Suomen sukututkimuspäivät kokoontuu Poriin monien kiinnostavien aiheiden äärelle. Perjantaiseminaarissa tutkijat ovat käsitelleet länsisuomalaisen talonpojan asemaa. Tutkimusmenetelmien lisäksi monia sukututkijoita askarruttavat käytännön asiat. Alkuvuodesta tiedotusvälineissä uutisoitiin, että sukututkijat ovat jopa tietoturvariski. Taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa todettiin, että sukututkijalla oli kyllä oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin.
Alkuperäislähteissä katsottiin olevan arkaluontoista aineistoa, jota oli varjeltava sukututkijan katseilta. Näyttää siltä, että kirkon hallinnossa halutaan linjata KHO:n mukaisesti, että sukututkijoille ei enää annettaisi käyttöön 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, vaan tietoja tulee pyytää seurakunnan työntekijältä, joka sitten hakee ne.
Sukututkijatkin ovat tähän asti saaneet tutkia alle 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, lähinnä siis 1910-1960 -luvuilta, kun ovat antaneet kirjallisen sitoumuksen, että eivät käytä väärin löytämiään tietoja. Nyt tulevaisuus näyttää epäselvältä, ja viimeaikaiset ratkaisut saattavat avata tietä vieläkin tiukemmille rajoituksille, aiempien aineistojen sulkeutumiselle. KHO:n päätös näyttää siis saavan ennakkotapauksen sävyn, vaikka päätöstä ei ole julkaistu niinsanotussa vuosikirjassa, kuten ennakkotapauksiksi tarkoitetut yleensä on.
Yksityisyydensuojaa on ilman muuta tärkeä valvoa, mutta nykyisistä järjestelyistä ei tiettävästi ole seurannut väärinkäytöksiä. Vuonna 2008 sukututkijat laativat Suomen Sukututkimusseuran johdolla ja yhteistyössä tietosuojavaltuutetun kanssa sukututkimustoimialan käytännesäännöt. Tuolloin sovittiin pelisäännöistä, joita sukututkijat noudattavat elossa olevien henkilötietoja käsitellessään. Näiden sääntöjen sekä tiedottamisen ja kouluttamisen ansiosta suomalaiset sukututkijat tuntevat hyvin henkilötietolain säädöksiä.
Yksi tärkeimmistä säännöistä koski sitä, miten sukututkijan on toimittava silloin, kun henkilötietojen keräämisen tarkoituksena on sukukirjan julkaiseminen. Näppituntumalta voisi sanoa, että sukututkimuskoulutuksessa teroitetaan tietosuojakysymyksiä tiukemminkin kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoille ja aloitteleville tutkijoille. Siinä mielessä sukututkijoiden nostaminen silmätikuksi tuntuu kohtuuttomalta. Mikä on muuttunut, ettei kirkkoherranvirastojen sitoumusmenettelyä enää voida jatkaa?
Vaikka sukututkijalla säilyy oikeus pyytää tietoja, jotka seurakunnan edustaja sitten hakee, menettelyssä on hankaluutensa. Sen voi ajatella ruuhkauttavan selvitystyötä ja lisäävän kustannuksia. Lisäksi on aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja. Tutkimuksen näkökulmasta se ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Jos tutkija itse pääsee tutustumaan lähteisiin, hän saattaa huomata, että niistä löytyykin lisätietoja, joita ei olisi osannut etukäteen aavistaa, joita ei välttämättä selvityspyynnössä osaa tiedustella ja joita selvityksen tekijä ei huomaa sukututkijalle raportoida. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.
Myös Suomen Sukututkimusseura pyrkii luonnollisesti tekemään parhaansa, jotta kirkonkirjat eivät jäisi tutkijoiden ulottumattomiin. Seura on perustanut Sukututkijat itse kirkonkirjojen äärelle -hankkeen, jonka tavoitteena on tukea sukututkijoiden tasaveroista kohtelua ja mahdollisuuksia käyttää myös 100 vuotta nuorempaa aineistoa kriittiseen, vastuulliseen tutkimustyöhön.
Toivottavasti voimmekin toimia hyvässä hengessä ja saada asian ratkaistuksi tavalla, joka auttaa sukututkijoita työssään. Suomen sukututkimusseuran puheenjohtajana olen itse oppinut entistäkin enemmän arvostamaan sukututkijoita, jotka pieteetillä ja perinpohjaisuudella perehtyvät omiin juuriinsa. Suurimpia ilonaiheitani tässä tehtävässäni ovat olleet kohtaamiset kentän toimijoiden kanssa.
Hyvää sukututkimusta voisi luonnehtia vastuulliseksi toiminnaksi, jossa otetaan tarkkaan huomioon kansalaisten perusoikeuksiin kuuluva henkilötietojen suoja samoin kuin vainajien tietosuojaan liittyvät kysymykset. Toivon lämpimästi, että yhteistyössä eri tahojen kanssa voimme työskennellä sen hyväksi, että sukututkijat saisivat tulevaisuudessakin itse perehtyä kirkonkirja-aineistoihin.
Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla. Domstolen ansåg att det kan finnas för känsliga uppgifter i kyrkböckerna och menade att skyddet av privatlivet går före offentlighetsprincipen. Medan det i och för sig är viktigt att skydda en persons privatliv, måste det dock påpekas att mig veterligen har släktforskarna inte gjort sig skyldiga till missbruk av information de hittat. Man kan väl tänka sig att forskningen lider om släktforskarna är tvungna att be om uppgifter av församlingsanställda – personer som säkert är vänliga och skickliga men som ändå inte är personligen invigda i enskilda släktforskingsprocesser . Också eventuella misstag blir svårare att kolla eller korrigera – att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Genealogiska samfundet samarbetar aktivt med flera andra institutioner för att förbättra situationen så att släktforskarna inte skulle förlora möjligheten att själv studera kyrkböcker, och jag hoppas att vi också under dessa dagar kan diskutera frågan och hitta vägar till bättre lösningar i framtiden.
Vita Historica 