Minna Lindgrenin uudessa romaanissa Sävelsinkö väitöskirjatutkijan maailma menee apokalyptisenpuoleiseen kaaokseen, kun hän yrittää tutkia juhlitun, dementoituvan säveltäjän työtä etnografian keinoin. Hän toisin sanoen haastattelee 90-vuotiasta säveltäjää, jonka koti on puolittaisessa lahoamisen tilassa ja niin on muistikin. Samaan aikaan myös väitöskirjatutkijan oppiaine, tiedekunta ja yliopisto ovat hajoamisen tilassa. Ohjaava professori istuu seminaarien aikana etänä eri kehittämiskokouksissa ja lopulta ilmassa on viimeinen sammuttaa valot -tunnelmaa.
Lindgrenin kirja resonoi vuosikymmenten takaisten ja nykyisten väitöskirjatutkijoiden tuskaisten tuntojen kanssa. Lukiessa mieleeni tulivat muun muassa René Gothonin varsin raadollinen teos ”Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle” (1991) josta en oikeastaan muista lohdutuksen sanoja vaan mitä kammottavimpia kuvauksia siitä, miten tutkielmantekijät jätetään heitteille liian suurten odotusten keskelle. Myös Pirkko Lindbergin Candida-romaani muistuu mieleen: siinä Lindberg vinoilee kansainvälisyyttä ja eurooppalaista kulttuuria kiitteleville yliopistilaisille. Tarina seurailee Voltairen Candiden vaiheita, samanlaisesta idealismista vastoinkäymisten kautta voipumiseen.
Lindgrenin kirjaa lukiessa tulee ikävä eurooppalaisen kulttuurin ihailua – nyt jäljellä on lähinnä kyyninen kapitalismi, älykköposeeraus ja hyödyntavoittelu, jonka nimissä opetus ja tutkimus siirretään tekoälyn valvontaan ja tutkijat ulkoistetaan siivoojiksi ja vanhustenhoitajiksi. Hoivatyöläis- ja tutkijaproletariaatin elämät kietoutuvat toisiinsa, kun apurahatutkija joutuu auttamaan laulavaa vanhushoitajaa dementoituvan säveltäjän saattohoidossa.
Nauru takertuu kurkkuun, niin mustaa huumori on, ja vaikka tiedemaailman ja vanhustenhuollon ongelmia karnevalisoidaan, kirja osuu moniin oikeasti kipeisiin kohtiin. Sekä tutkijat että hoitajat rämpivät ongelmissa ja toimintalabyrinteissä, jotka tilastoissa ja poliittisessa puheessa kehystetään fantastiseksi post-gutenbergiaaniseksi pluskyvykkyydeksi. Luin kirjan samaan aikaan, kun HS uutisoi ettei kaikki koulutus kannata (palkkapussin kannalta) ja julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen englannin kielen käytöstä tilanteissa, joissa sen paremmin opiskelijat kuin opettajat eivät oikein hallitse kieltä. Kirjan kuvaukset kieli- ja tulkintaongelmista tutkijaseminaarissa resonoivat samojen ongelmien kanssa.
Väitöskirjatutkijoiden ohjaajana en oikein osannut irrottaa kuvausta todellisesta elämästä ja olin lukiessani kiukkuinen sekä päähenkilön saamasta huonosta väitöskirjaohjauksesta että päähenkilön nääntyneestä naiviudesta, jotka toisaalta resonoivat tosimaailman pahimpien tilanteiden kanssa. Pitäisikö Sävelsinkö-teos ehkä lykätä luettavaksi kenelle tahansa, joka pohtii tutkijaksi ryhtymistä? Väitöskirjatutkijan kokemukset resonoivat sen turhautumisen kanssa, jota saan viikoittain lukea somepäivityksistä.
Vaikka kirja ei ole suoraan todellisuutta toistava, se heijastelee tieteentekijöiden hämmennystä vaatimusten ristipaineissa ja toimii ehkä varoittavana esimerkkinä siitä, että tietyissä tilanteissa voi olla parempi mennä suoraan suorittavaan työhön kulkematta akateemisten pilvilinnojen ja romahdusten kautta. Tarvittaisiin ehkä tiedemaailman ulkopuolinen arvioimaan, miten hauska tai humoristinen kirja on. Ajattelemisen aihetta se antaa. Musiikkimaailman asiantuntija ehkä puolestaan kiinnittäisi huomiota erityisesti säveltäjämaailman teemoihin ja voisi päätyä aivan toisenlaisiin havaintoihin.
—————————————
Ks. myös blogilastu ”Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun” vuodelta 2007.
Tuoreita ”aiotko tutkijaksi, lue nämä ensin” -puheenvuoroja viime ajoilta
Anu Wartiovaara: Suomen tieteen kilpailukyky hiipuu salakavalasti https://www.tieteessatapahtuu.fi/index.php/numerot/2-2023/suomen-tieteen-kilpailukyky-hiipuu-salakavalasti-hatahuuto-nuorten-tietelijoiden
Mona Mannevuo: Yliopistossa opin pelkäämään työttömyyttä https://yle.fi/a/74-20033527
Vita Historica 