Historian havinaa, prinsessoja ja ruudinkatkua

The blogger has started to tweet a chronicle (in Swedish) by Klaus (Clas, Klas, Claes) Hermansson Fleming (Lord till Lehtis Manor in present day Finland, d. 1616). See https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi

Bloggaren har börjat twittra Klaus (Klas, Clas, Claes) Hermansson Flemings till Lehtis (d. 1616, inte den ”giftige flemmingen” Clas (Klaus, Klas, Claes) Eriksson Fleming som dog 1597) krönika Memoriale chronicum i https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi för att få några nordiska exempel på hur det förflutna kan presenteras (se tex. https://twitter.com/#!/samuelpepys). Bloggaren har publicerats om Flemingarna också på svenska i sin bok Anpassning, förhandling, motstånd (SLS-Atlantis 2009) mm.

Prinsessahuumaa on ilmassa ja laukauksiakin on ammuttu pienen Itä-Göötanmaan herttuattaren, kruununperijä-Estellen kunniaksi (olkoon hän onnekkaampi kuin jotkut samaa maapalaa herttuakuntana hallinneet!). Samoja teemoja löytyy myös Mynämäen Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616, wikipediassa lyhyesti) kronikkatekstistä Memoriale chronicum. Siellä raportoidaan aikakauden tapaan melko niukasti keskeiset kuninkaallisten syntymät, ruudin keksimisen kaltaiset vanhan ajan kiintoisat sattumukset, taistelut sekä kronikoitsijan omat edesottamukset.

Nyt Klaus on siirtynyt nykyaikaan osoitteeseen https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi. Aloin eilettäin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermanssonin kronikkaa twitterissä, jotta saisimme jonkun kokeellisen pohjoisen vastineen esimerkiksi Samuel Pepysin päiväkirjamerkinnöille (https://twitter.com/#!/samuelpepys). Kronikka on myös suomennettu 1950-luvulla, mutta kun historiantutkija on tämmöinen alkukielisen arvostaja, otetaan nyt koekierros ruotsiksi, katsotaan mitä jatkossa.

Tästä Klaus Flemingistä olen aiemminkin jutellut jotain (https://anulah.wordpress.com/2009/09/13/flemingien-maisemissa/). Hän jäi kaimansa, rautamarski Klaus Flemingin (k. 1597) varjoon, mutta oli aikoinaan melko tärkeissä hallinnon tehtävissä ja kävi ulkomailla yliopistossakin, missä tosin joutui eroamaan arrogantin ja väkivaltaisen käytöksensä takia.

Latinankielisissä muistelmissaan Res in Finnia hän esitti itsensä rauhantahtoisena (, mutta esimerkiksi Ulla Koskisen tutkimuksissa (esimerkiksi tuoreessa väitöskirjassa Hyvien miesten valtakunta) on ilmennyt, että aikalaiset eivät pitäneet häntä kovinkaan leppoisana kaverina. Hän myös hortoili vähän onnettomasti poliittisten vastakkainasettelujen välimaastoss (siitä kerrotaan lisää esimerkiksi Mirkka Lappalaisen teoksessa Susimessu).

Kuvassa on Hangon edustalle Hauensuolen saarelle kaiverrettu vaakunapari. Matkustajat pysähtyivät alueelle usein odottamaan suotuisia tuulia ja pysähtyessään he kaiversivat tai kaiverruttivat vaakunansa ja nimensä kallioon. Tässä on Lehtisten Klaus-herran ja hänen vaimonsa, Kankaisten Horn-sukuun kuuluneen Elin-rouvan vaakunat vuodelta 1586.

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli hankaluuksia erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit ja Elinit. Klausia kutsuttiin lähteissä “Lehtisten Klaus-herraksi” tai “nuoreksi herra Klauksi”. Yllämainitun Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko ja pari kaukaista serkkua nimeltä Elin Fleming, ja Klausin veli Magnus oli hänkin naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa. Olen pariinkin kertaan repinyt hiuksiani, kun olen koettanut selvittää, kuka näistä rouva Elineistä oli se, joka järjesti Johan Flemingille asianmukaisen verhoilun mestauslavalle (tapauksesta lisää vanhassa blogilastussa ja tässä artikkelissa). Useakin näistä Elineistä joutui kokemaan kovia 1590-luvun sotatoimien aikaan, ja niistä on sanottu sananen toisissa kronikoissa, joihin voidaan palata tuonnempana.

KIRJALLISUUTTA

Fleming, Klaus (Hermansson) ”Memorial Cronicum”. Ilmestynyt lähdejulkaisussa Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och början af 17de århundradet. (E. Grönblad.) Andra Flocken. Första Häftet. Helsingfors, J. Simelii Arfwingar 1856.

Vuori, Tauno: Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikat. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 12. Toim. Arvo Viljanti. Varsinais-Suomen Maakuntaliitto, Turku 1953. (sisältää suomennoksen Klausin tekstistä otsikolla ”Muistikronikka eli muistettavien tapahtumien luettelo vuodesta 1380 syyskuun 10 p:vään 1591…”)

—————————

Kirjoittaja on käsitellyt Flemingin sukupiiriä muun muassa väitöskirjassaan Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä monissa artikkeleissa. Prinsessauutisointia on käsitelty teoksissa Skandaali! Historian parhaat lööpit (2006) sekä Pohjolan prinsessat (2009, 2. p. 2010) . Hän on myös penkonut vanhoja kronikkatekstejä ja muistiinpanovihkoja ja koettaa julkaista jotain lisääkin jahka tässä nyt konsa.

History in Words and Images. Ed. Hannu Salmi. Turku 2005.

Mainokset

Runotyttö ja Luostarin lapset / Children of the Abbey

(The English section can be found below.)

Arkikielessä sanalla ”runotyttö” on kielteinen kaiku – sillä viitataan johonkin hempeään ja haaveelliseen ja todellisuudelle vieraaseen. Helsingin Sanomien kuukausiliitekin kiirehti toteamaan tuoreesta Finlandia-voittajasta (onnittelut hälle!), että toisin kuin ”joku runotyttö”, tämä henkilö ei ollut kolunnut kyläkirjastoaan läpi. Ajatus tuntui olevan se, että kyläkirjastojen koluaminen ei ole erityisen hääviä hommaa tai pohjustusta Finlandian arvoiselle kirjailijantyölle, vaan jää runotyttöjen heiniksi.

Muistan myös lukiolaisena kuuluneeni kirjoittajaryhmään, josta muuan lyyristen runojen kirjoittaja (en minä) taisi poistua, kun sai vain palautetta ”runotyttömäisiä tekstejä” – Saarikoski-doktriini oli ehkä suuremmassa suosiossa, ja mikäs siinä jos ei sitä ainoana kirjailijamallina pidetä). Lisäys 24.2.: Kaisa Kyläkosken blogista ja hänen löytämistään sanomalehtiarkiston maininnoista ilmenee, että nuorta kirjailijaa Aino Kallasta tituleerattiin Runotytöksi, tarkkaan ottaen hänet mainittiin ”sulosuisena, viehkeänä Runotyttönä, kiuruna kevättä laulavana…” hänen julkaistuaan runokokoelmassa runon ”Runotyttö”. Kallasta (runoilijanimi Suonio) suositeltiin nuorten tunteita elähdyttämään… http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2012/02/ensimmainen-runotytto.html)

Tyttökirjojen ystäville runotyttö-sanan kaiku on toisenlainen, sillä he ovat oikeasti lukeneet L.M. Montgomeryn kirjasarjan Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään. Onhan niissä haaveellisuutensa ja saa ollakin, mutta samalla kirjoissa kuvataan myös kirjailijan uralle kasvamista ja erinäisiä kapinallisia ja ironisiakin piirteitä löytyy. Näinhän on laita myös Ingallsin Lauran – Maija Vilkkumaan laulussa oleva, essussa kiltisti totteleva Laura on varmaan TV-sarjan Laura, kirjan Laura oli toki myös kiltti mutta hajoitti joskus vihoissaan pulpetin ja muuta pientä… 🙂

Runotyttö-sanan pohdiskelu vei ajatukseni keskimmäisen kirjan jaksoon, jossa Emilia puolestaan ivaa omasta mielestään toivottoman vanhanaikaista kirjaa Luostarin lapset. Onnistuin kaivamaan kirjasta lisätietoja, mistä alla englanniksi.

One of my fb friends forwarded a link to The five most pathetic female film characters of all time (Lindy West: Cry, screech, billow, reapply lip gloss, stand there and do nothing – how to be a terrible role model for women, http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/mar/08/pathetic-female-film-characters). This and some Finnish literary discussions reminded me of what Emily Byrd Starr (or L.M. Montgomery) wrote in Emily Climbs:

”I read an old one [a book] of Aunt Ruth’s the other day — The Children of the Abbey. The heroine fainted in every chapter and cried quarts if any one looked at her. But as for the trials and persecutions she underwent, in spite of her delicate frame, their name was Legion and no fair maiden of these degenerate days could survive half of them — not even the newest of new women. I laughed over the book until I amazed Aunt Ruth, who thought it a very sad volume.” (http://gutenberg.net.au/ebooks03/0300151.txt)

I remember wondering as a child whether the book really existed. Nowadays it is easy to google, and behold! The story of the Children of the Abbey was unveiled. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Children_of_the_Abbey

Even a most unreadable ”fugl töxt 5rzion” of Roche’s book
http://www.archive.org/stream/childrenabbey00rochgoog/childrenabbey00rochgoog_djvu.txt
is readable enough to reveal what Emily meant. Let us just take a look at this sample of sentences:

””Uie t«ars of AniAuda now borst forth. She wept a long time without intemd^ siou, and as soon aa her sobs would permit her to apeak, begged Mra, Duncan to leave her to herself.

bat oh 1 Mortim the bitter tears she ehed fell not for herself alone, obe wept U tbv deatinv. thou?b more nroBDerona.”

Those were the days! Still, according to Guardian, in some movies the heroines are still very much following the glorious path of their Gothic-ish foremothers.

Museovirasto ja Matteus-efekti

Summary in English in the end of the text.

Yleensä mielestäni katselen asioita valoiselta kannalta. Nyt en. Suututtaa meneillään olevat kulttuurisen itsemurhan yritykset. Milloin on kotimaisten kielten tutkimuskeskus lahtipenkissä (jottei kukaan enää ymmärtäisi vastustaa läänien muuttamista aluehallintovirastoiksi?) – yksikkö, joka kielioppien, sanakirjojen, kurssien ja asiantuntija-avun keskuksena tekee kotimaisten kieltemme ja kielen arkisen sujuvuuden hyväksi työtä, jota mikään muu yksikkö maailmassa ei voi tehdä eikä tule tekemään. Toisaalla taas  suomen kielellä julkaistua tutkimusta ollaan automaattisesti arvottamassa heikommaksi kuin englanninkielistä.

Tällä kertaa uutisoidaan, että museovirasto joutuu irtisanomaan 40 henkeä – 15% henkilökunnastaan. Sen seurauksena kartano- ja linnamuseoita menee kiinni, vaikka kävijöitä on ollut viime vuosina. Kansallismuseonkin aukioloja supistetaan.

Museovirasto joutuu tekemään supistukset, koska siltä leikataan 3 miljoonaa. Näin siitä huolimatta, että se on maailman sivu elänyt niukasti, koettanut laskea huolellisesti budjettinsa erilaisten arkeologisten kaivausten järjestämiseksi, palvellut niin viranomaisia, yksityisiä kansalaisia kuin kaupallisiakin tahoja. Ja kiltisti niellyt valtion tuottavuusohjelman aiemmat säästövaatimukset. Kuten tavallista, kiltit eivät hyödy yhtään mitään siitä, että ovat yrittäneet nostaa tuloksellisuuttaan.

Museovirastolla on laajat kuvakokoelmat maamme historiasta – ja niitä tarvitsevat kaupallisetkin julkaisijat, kansainväliset kuvatoimistot eivät moisia kuriositeetteja kokoelmissaan hyysää. Museovirasto myös tarjoaa tiedot monenlaisten kaava- ja rakennussuunnitelmien pohjaksi ja antaa ohjeita vanhojen rakennusten ylläpidosta jne. jne. Sen suojissa säilytetään, huolletaan ja entisöidään vanhoja esineitä. Historiasta ja kulttuurista kehitetään näyttelyitä ja opastuksia eri kielillä, niin kotimaisille kuin kansainvälisille asiakkaille, vanhoille ja nuorille, liikunta- ja näkörajoitteisille. Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena näissä säästöissä on käsillä kansallinen skandaali. En voi olla muistelematta kollegani kuvausta EU-päättäjien kesken käydystä keskustelusta, jossa Saksan edustaja totesi kolean painokkaasti, ennen kaikkea piikkinä erään saarivaltion suuntaan: ”Toisin kuin joissakin maissa, meillä ei ole aikomusta ajaa alas sivistystä ja kulttuuria.” Voisinpa sanoa samoin täkäläisestä menosta! Mutta jos Matteus-efektin (Matt. 22:25) mukaan mennään niin suunta on arvattavissa.

Ehkä museovirastonkin pitäisi kehittää itselleen parinsadan miljoonan gutenbergiläisintergalaktinen hanke, sillä kun tarpeeksi isoja lukuja heitellään, numerolukutaidottomuus näyttää iskevän ja mikä vaan menee läpi, mutta liian nöyrät, vaatimattomat ja maan hiljaiset lakaistaan roskina pihalle. Pitäisikö tässä alkaa kaivella historiasta esimerkkejä siitä, miten huonosti asiat voivat mennä, jos ja kun arkiselle uskolliselle työnteolle ei anneta mitään arvoa, vaan suurelliset visiot ovat ylimpänä johdattajana?

(päivitys 25.2.2012: tämmöinen puheenvuoro löytyi.
http://alastonkriitikko.blogspot.com/2012/02/guggenheim-venaja-suhteet-ja-brandin.html)

(päivitys 3.3.2012: Tuttava kiinnitti huomiotani siihen, että Museoviraston rahoitusongelma liittyy monelle muullekin valtiosektorin toimijalle tuttuun seikkaan: Senaattikiinteistöille maksettaviin vuokriin.Kuten allaolevassa uutisessa todetaan, ”– valtion virastot joutuvat maksamaan valtion omistamista kiinteistöstä kovia vuokria, sillä ne vievät suuren osan virastojen toimintamenoista. Sen vuoksi säästöt kohdistuvat helposti henkilöstön määrään –” Saman muistan yliopistolta ja kunnallispolitiikasta – eri sektorien määrärahankorotukset jäävät näennäisiksi, kun vuokrat nousevat määrärahoja nopeammin. Tässäkin on varmaan joku kirjanpidollinen nerokkuus (ainakin voidaan kehua, että määrärahat ovat kokonaisuutena kasvaneet), mutta tuntuu todelliselta hölmöläisten peiton paikkaamiselta. Museoviraston taloussuunnitelman perusteella juuri vuokramenojen nousu oli osasyynä siihen, että talous meni tiukille. Eikä nuo vuokrat ainakaan laske.

http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2012/03/museoviraston_henkilotyovuodet_vahenevat_yli_50lla_3299018.html

http://www.nba.fi/fi/File/1126/mv-talousarvioehdotus-2012.pdf)

Summary added:
In the text above, the Blogger ventilates her anger at the ongoing cultural suicide. Previously, we have wittnessed outrageous demands to cut the budget of the Institute for the Languages in Finland. At the  research, funding is cut and publishing in languages other than English is becoming less and less valued in funding, regardless of the research field. This time, it is the National Board of Antiquities that has to cut its personnel and close down several museums, despite of a growing number of visitors and a lot of work that is done for the cultural heritage  – and, for that matter, for helping town planning and many other important projects
. At the same time when the cut of 3 million euros are about to paralyse many activities, megalomaniac plans for multimillion projects such as building a new Guggenheim Gallery are being encouraged (for Guggenheim projects see this). Verily I say unto you, the meek do not seem to inherit much around here – it is the Matthew effect that counts.