Taas kerran tuli todettua, että kirjat muuttuvat hyllyssä levätessäänkin, eikä samaan teokseen voi palata samoin katsein. Halusin tänään puhua Charlotte Brontën introverttipiirteistä, joten otin pitkästä aikaa esiin kirjailija Elizabeth Gaskellin elämäkerran Charlotte Brontësta.
Edellisellä lukukerralla (1998?) tuntui, että Gaskell velloi ylevän kirjailijaneron elämän väistämättömässä traagisuudessa, jonka marttyyrimaisuutta hän glorifioi. Nyt tuntui, että teos oli ennen kaikkea toisen kirja-alan ammattilaisen pohdintaa ja muisteluita kohtaamisista kollegan kanssa. Se näyttäytyi nyt hyvin myötäelävänä, ja Gaskell tuntui kovasti toivoneen, että kirjailijasisar olisi uskaltanut loistaa ihmisten seurassa eikä olisi rajoittanut elämäänsä liikaa. Ehkä lukukokemukseen vaikuttivat viime aikoina lukemieni kollegojen muistosanat ja kollegiaaliset kuulumisten vaihtamiset.
Kirjaan oli myös ilmestynyt lisää tuttuja, koska jotkut kirjan henkilöt ovat viime lukemisen jälkeen tulleet muuten tutkimuksessa vastaan 1800-luvun vaikuttajina.
Samalla johdannon ja koko teoksen valinnat muistuttavat tietyistä menneisyyden ahdaskatseisuuksista. Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre) silkka aihe herätti aikalaisissa kysymyksiä kirjailijan omista mahdollisista kyseenalaisista lemmenseikkailuista. Niinpä oli tarvetta erikseen esittää arvio, että kirjailija oli itse kunniallinen, mutta ammensi rappeutuneen veljensä kokemusmaailmasta. Vuonna 1913 julkistetut Charlotte Brontën kirjeet ja myöhempi tutkimus ovat tätä kuvaa tietenkin muuttaneet, ja eri vuosikymmeninä Brontë on vaihtelevasti kuvattu turhautuneena vanhanapiikana tai taitavana brändin luojana.
Suhtaudun vähän (paljon) tympiintyneesti ”tekniikka muuttaa kaiken” -touhuamiseen, mutta 100 vuotta vanhaa kirjaa lukiessa huomaa toki eron 1900-luvun tiedonhaun ja nykyisen välillä. Kun ei ollut Wikipediaa, josta lähteä kurkkimaan kirjan ja sen henkilöiden tietoja, hyvän elämäkerran piti sisältää itsessään kunnon tuki lukijalle. Koska paperikirjaan tietty toimi mikään hakutoiminto, arvostin myös Gaskellin elämäkerran (vuoden 1919 laitos) hakemistoa ja perinpohjaista sisällysluetteloa.
Käsillä oli 1900-luvun alun painos elämäkerrasta, joka ilmestyi alun perin vuonna 1857. Niinpä elämäkerran kirjoittajakin oli pitänyt esitellä johdannossa siinä missä kirjailijakin, koska johdannon kirjoittajan mukaan kovin moni kirjailijaelämäkertojen kokoelma ei Elizabeth Gaskellia edes maininnut. Nykyään saa auttavasti apua nettihauilla.
Vaikka Charlotte Brontën ja Gaskellin aikana julkisuus oli verkkaisempaa, julkisuusmyllytyksen ja kohujuttujen ja moraalisen paheksunnan dynamiikka ja pyörre on samankaltainen kuin some-aikanakin. Kun Currer Bellin todellinen henkilöllisyys paljastui, alkoi sen perkaaminen, keitä kirjailija oli käyttänyt varsinkin kunnottomien henkilöidensä esikuvina. Siinäkin mielessä kirja saa pohtimaan nykyhetkeä ja menneisyyttä ja niiden välisiä yhtäläisyyksiä.
Lukiessani ja tiedonhakua ajatellessani palasin mielessäni 1980-luvun Hyvinkään kaupunginkirjaston lasten lukusaliin, jonka hakuteoksista koetin etsiä tietoja lempikirjailijoista. Mitä niistä ei löytynyt, melkein jäi pimentoon. Koululaiselle joskus esitin toiveen tyttökirjailijoiden elämäkerta-artikkelisarjasta ja sellainen ilmestyikin (joko pyynnön johdosta tai sit ei) ja leikkasin ne huolellisesti talteen.
Kun nyt helmi-maaliskuussa sain pyynnön kirjoittaa Louisa May Alcottista Turun kaupunginteatterin Pikku naisia -esityksen ohjelmavihkoon, tilanne oli hyvin toisenlainen: erilaiset verkkoresurssit tarjosivat hyvin perustietoa, ja omalla tietokoneella oli koottuna kirjallisuutta ja viittauksia. Se on helppoa, mutta ei ehkä ole hullumpaa sekään kokemus ja tiedonetsinnän taito, jota aiemmassa maailmassa saattoi saada.
Gaskellin kirjoittamasta Charlotte Brontë -elämäkerrasta lisää pikaisesti esimerkiksi täältä
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Life_of_Charlotte_Bront%C3%AB . Gaskellin romaanejakin kannattaa muuten lukea, niissä on vähemmän tragiikkaa mutta enemmän maanläheistä elämänmenoa kuin vaikkapa Brontë-ystävällä.
Vita Historica 