”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 170 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

Brudöverlämningen / Luovuttaa vai ei, kas siinä pulma

Brudöverlämningsfrågan har blivit aktuell när kronprinsessan Victoria har önskat att hennes pappa ska överlämna henne till blivande maken. Medan bloggaren inte bryr sig så mycket om problemet, vill hon ändå kommentera att påståendet att ”brudöverlämningen inte är riktigt nordisk sed” kan ifrågasättas. Kolla tex. Magnus Erikssons lagar, ca. 1350!

”Vill man bedja om hustru åt sig, då skall han gå till hennes giftoman och närmaste fränder och framföra sin bön. Fader vare sin dotters giftoman... Nu begär brudgummen giftermål; då skall giftomannen giva och överlämna till honom hans fästekvinna med dessa ord: ’Jag giver dig min dotter till heder och till husfru och till halva sängen, till lås och nycklar …'”osv.

Ord som kungen kunde använda den 19 juni? … eller inte. BTW, ni som är medlemmar i facebook kan också bli medlemmar i gruppen ”Alla vi som tycker att Daniles mamma ska lämna över Daniel på bröllopet”.

Ruotsalaisille papeille ja hoville on perinteisesti koitunut erilaisia murheita kuninkaallisista avioliitoista. Joskus on ollut harmia siitä, että avioliitto solmitaan liian läheisten sukulaisten kesken (Kuten Kustaa Vaasa ja 3. vaimonsa Katarina, edellisen kuningattaren siskontyttö). Joskus häät ovat sujuneet hyvin, mutta jälkijuhlissa vihityn prinsessan sisko on hummaillut liian reippaasti (Cecilia Vadstenan mekkalassa). Joskus taas on vihille tuotu talonpoikainen tyttö (Erik XIV & Kaarina Maununtytär), mistä on saatu perusteet todistettavasti hullun kuninkaan syöksemiseen vallasta. Ja niin edelleen.

Tällaisten haasteiden jälkeen tuntuu suhteellisen pienoiselta se murhe, jota on aiheuttanut kruununprinsessa Victorian toive, että Kalle Kustaa luovuttaisi hänet sulholle kirkossa. Voihan tuon ymmärtää, että se saattaa tuntua oudolta ja patriarkaaliselta ja sen sellaista, vaikka jos patriarkaalisuutta haluaa välttää ei ehkä kannata ylimalkaan järjestää häitä tai kirkkohäitä.

On joka tapauksessa pakko vähän halkoa hiuksia ja huomauttaa, että ei tyttären luovutus nyt ihan vieras ole ammoisille perinteille. No, Maunu Eerikinpojan maanlain aikoihin ei välttämättä piitattu siitä kirkkokäytävää kulkemisesta, tärkeämpää oli, että sukulaiset tiesivät missä mentiin. Joka tapauksessa isä oli tyttärensä naittaja, ja hänen piti lain mukaan luovuttaa tämä sulhaselle seuraavilla sanoilla:

”Minä naitan sinulle tyttäreni kunnialliseksi emännäksi, jolle kuuluu puoli vuodetta, lukot ja avaimet ja kolmannes irtaimistosta, jonka Te omistatte tai voitte tulla omistamaan, ja kaikki se oikeus, joka on Uplannin lain mukainen ja jonka Pyhä Erik antoi; nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.”

Ehkä Kalle Kustaa voisi ottaa vanhat luovutussanat käyttöön, niin loppuisi murhe pohjoismaisten perinteiden polkemisesta.

Good enuf readin’

Wired-lehden syyskuun numero ehti lojua pitkään luettavien pinossa, mutta onneksi se tuli lopulta lukuvuoroon. Juttu graigslist.org -sivuston sitkeästä ”perinteikkyydestä” toi mieleen nostalgisoituneet muistot 1990-luvun nettielämästä. Oli hauskaa lukea historiatulkintaa sellaisesta, minkä kehittymistä on itse ollut jotenkin seuraamassa, vaikka sitten vähän puolivillaisesti ja lähinnä satunnaistekemisen kautta. Jutussa ”Gone” analysoitiin sitä, millaisia mahdollisuuksia nykyteknologian maailmassa on pitävästi lavastaa katoamisensa; ”The Placebo Problem” puolestaan pohti sitä, miksi lumelääkkeet ovat alkaneet vaikuttaa masennuksen hoidossa yhä tehokkaammin.

Artikkeli ”The good enuf rvlutn” esitteli MP3-ilmiön: ”tarpeeksi hyvä” (esim. MP3-toisto) kelpaa monille, koska se on ollut helppo ladata ja käyttää, ja vähitellen monet ovat tottuneet pitämään ohutta MP3-ääntä hyvänä. Vapaasti tekniikkaa ja ihmistoimintaa mielessäni vertaillen pohdin, mitä ”good enuf” -ajattelu merkitsisi esimerkiksi töissä tai huippujen huipulle haaveilevassa koulutuspolitiikassa. Kaikessa ei pidä tyytyä riittävään eikä varsinkaan hyväksyä riittämätöntä – mutta tietyssä mielessä ”good enuf” voisi olla hyvä asenne hillitsemään jatkuvan suorittamisen ja itsensäylittämisen oravanpyörää. Ainakin ”good enuf” -ajattelusta on hyvä olla tietoinen, jos haluaa puolustaa huippulaatua.

Koulutus- ja kasvatuspoliittiset pohdinnat jatkuivat artikkelin ”Revenge of the Nerds” parissa. Kirjoittaja Daniel Roth käsitteli koulukulttuuria, jossa nörtteily – merkityksessä ”aiheestaan innostunut” – on out. Hyvien opintosuoritusten sijaan monille on tärkeämpää kuulua joukkoon ja olla ”cool” (tuttu aihe monista nuorisoelokuvista, esimerkiksi takavuosina pyörineestä elokuvasta ”Mean Girls”, jossa Lindsay Lohan koettaa unohtaa matikantaitonsa saadakseen suosiota).

Joissakin sandiegolaisissa kouluissa on panostettu luovuuteen ja siihen, että koululaisia houkutellaan innostumaan luomisesta, ideoinnista ja koulusuorituksista. Kiinnostavaa kyllä, eräs keskeinen keino on se, että opettajien ja oppilaiden tilat ovat yhteiset. Heillä on yhteiset vessat ja oleskelutilat, joissa vanhemmatkin voivat liikkua, ja oppilaiden on esiteltävä opiskelutuloksiaan myös ulkopuolisille. Viimeksi mainittu ”yleisölle kirjoittaminen” on palkitsevampaa kuin opettajalle kirjoittaminen, kuten todetaan myös Wired-lehden jutussa ”The New Literacy”.

”A big high school has a youth-owned culture. You’ve got to break that”, toteaa muuan lehteen haastateltu. Vaikka verbi ”break” kuulostaa väkivaltaiselta, eri sukupolvien tuominen yhteen on jotain, mitä on kaivattu muuallakin. Junassa tapaamani päihdetyöntekijä kertoili taannoin, että on saatu hyviä tuloksia sillä, että nuoret aikuiset ovat hankkiutuneet mukaan syrjäytymässä olevien nuorten porukoihin. ”A big chunk of the school experience is having them hang out with the adults they could imagine becoming”, on Wired-lehden pointti. Useita ja monenlaisia aikuisia tarkoittaisi useampia mahdollisuuksia kuvitella omaa tulevaisuuttaan.

Metro-lehden kolumnisti kysyi taannoin, kuinka moni pitäisi normaalina, että työkaverit rääkyisivät täyttä kurkkua haukkumasanoja, huitoisivat toisiaan salkuillaan, heittelisivät toisiaan irtaimella tai lähettelisivät toisilleen pilkkatekstareita (olkoonkin, että aikuismaailmassa on omat viidakkonsa). Kuitenkin tämä on masentavan tyypillistä koululaisten arkea. Nuoria ei pitäisi jättää liian yksin omaan maailmaansa, rakentamaan toimintakulttuuriaan yksipuolisten rakennuspalikoiden avulla. Aikuisten ja koululaisten monenlaiset kohtaamiset olisivat hyvä juttu molemmille osapuolille.

Lite mere organic, ikke?

Så det er den svenske miljøminister, der fører an, da hun og Charlotte [den danske miljøminister] benytter en ledig frokostpause under OECD-mødets anden dag til at powershoppe i kvarteret omkring St. Germain-des-Prés.
“For en kvindelig minister i Sverige er det lige så vigtigt at komme på hotlisten i Elle, som at få en forside i D[agens ]N[yheter]”, forklarer hun … hos Sonia Rykiel. … [hun er] meget smuk på en cool, svensk made…
“… I Danmark skal en miljøminister helst være lite mere
organic, ikke?”
(Hanne-Vibeke Holst,
Kronprinsessen, 2002)

Hanne-Vibeke Holstin kirja Kronprinsessen kertoo kuvitteellisen joskin tositapahtumia hyödyntävän tarinan energisestä ja kirkasotsaisesta ympäristöministeristä, Charlotte Damgaardista. Kirjoittaja käsittelee viihteen keinoin politiikan ja median kyynisyyttä, joka uhkaa pimentää myös Damgaardin elämän. Jatkuva kiire, työmäärä, vieraantuvat ystävät, kabinettijuonittelut ja perheriidat varjostavat ministerin yrityksiä toimia vastuullisen valtionaisen elkein.

Tarina tuntuu hetkittäin jonkinlaiselta poliittiselta fantasialta: se houkuttelee lukijaa unelmoimaan, että päätöksenteon huipulla voisi olla tilaa lahjakkaalle ja uupumattomalle nuorelle (kauniille naiselle), joka tuo politiikkaan ruohonjuuritason ja järjestötoiminnan asiantuntemuksensa ja onnistuu välttämään juonittelun salakuopat ja pyrkii nostamaan Tanskan ympäristöpolitiikan kärkinimeksi. Tavallaan unelma tuntuu naivilta, toisaalta se kiehtoo – olisi hauskaa uskoa, että toisenlainen päätöksenteko olisi mahdollista.

Kun marraskuun lopussa kävin Kööpenhaminassa, ajattelin, että siinä ympäristössä Holstin maalaamat unelmat eivät tuntuneet ihan yhtä mahdottomilta kuin piirun verran pohjoisemmilla leveyspiireillä. Ainakin kaupungin yliopistokortteleissa, missä kadut vilisivät työmatkapyöräilijöitä ja raideliikenne vei ripeästi paikasta toiseen, voi aistia ympäristöystävällisen elämäntavan eetosta. Hotellilta olisi voinut vuokrata paitsi pyöriä, myös sähköauton, jolla saattoi päästä ilmaiseksi maksullisille parkkialueille.

Tuntui entistä uskottavammalta kuvitella Holstin ministeri polkemassa kuljetuskärryissä istuvia lapsiaan päivähoitoon ennen työn aloittamista. Niinhän kaikki tekivät. Kirjassa esiintyvä, yllä lainattu vertailu ruotsalaisen ja tanskalaisen ympäristöministerin välillä tuntui sekin entistä ymmärrettävämmältä.

Kööpenhamina tuntuu olevan onnen omiaan ilmastokonferenssin järjestämispaikaksi. Se muistuttaa silkalla miljööllään, että toisenlaiset maailmat ovat mahdollisia ja että esimerkiksi työmatkapyöräily on paitsi hyödyllistä ja luontoystävällistä, myös hauskaa ja cool – jälkimmäistä on korostanut Financial Timesin kolumnisti Tyler Brulé, joka viihtyy usein pohjoismaisessa tunnelmassa ja on ihaillut muun muassa puku päällä töihin viilettäviä kööpenhaminalaismiehiä.

Työmatkalla ollen edesautoin itse lähinnä vanhojen kirjojen kierrätystä,  koska kaivelin antikoista hyödyllistä ammattikirjallisuutta. Lopulta oli haettava apua myös fisk-kirppikseltä, josta löytyi sopiva vanha matkalaukku hankintojen kuljettamiseksi. (Vinkkejä nahkamatkalaukun tuunaajista otetaan vastaan, väsky kaipaisi hiukan kunnostusta.) Yliopiston kulmalla (Skt. Peders Stræde 1) toimiva fisk myy käytettyä tavaraa ja fiks-kierrätysmuotoilua – näyteikkunan solmiomekosta maanläheisempiin tuotteisiin. Samoissa tiloissa toimii myös kahvila. Ja eikös vain myytävien kirjojen hyllyssä piillyt tanskalaisen uskonpuhdistuksen aikaa valottava lähdejulkaisukin…

Fisk

Fisk, Köpenhamn

Solmiomekko (vas) ja muuta kierrätyshenkistä vaatemuotoilua fisk-liikkeen ikkunassa Kööpenhaminassa. Fiskistä myös esim. Vagabondin sivuilla

Kööpenhaminasta muualla:
Monocle July-August 2009: ”Metropolitan life coupled with intimacy, Scandinavian welfare, low crime rates and a relaxed athmosphere – an ideal combination, right? … That’s what many Copenhageners think as they weave their way around the city’s vast network of cycle paths. The city is clean and green and flows smoothly (and will make the perfect backdrop for the COP15 climate conference this year)”

Muodin ja talouden muotit

In this entry, different magazines and newspapers are presented. The lists of powerful women in Fortune & Financial Times are contrasted with Swedish discussion of fashion blogs and the hope that women’s spending power ”could save the world from recession”, (in the words of the Newsweek cover story). Whether the lipstick index is true or not – the blogger remains a bit sceptical about this – there is hope in the world as long as the Swedish tabloids are capable of combining deconstructionism and the Let’s Dance program in the same article.

Viikon lehtihaaviin on tarttunut artikkeleita kuluttamisesta, taloudesta ja muodista. Göteborgin asunnottomien lehti Faktum – ett friluftsmagasin käsittelee muotiblogeja ja bloggaajien vastuuta. Eräässä artikkelissa pohditaan, ovatko muotiblogit silkkaa pintaa vai tarjoavatko ne esimerkiksi nuorille naisille mahdollisuuksia itse määritellä elämäänsä ja asemaansa. Faktum toteaa, että ruotsalaismediassa muotiblogeista on tullut pinnallistuneen kulttuurin symboli. Vaikka ”oman tyylin rakentaminen” olisi niissä periaatteessa mahdollista, blogeja moititaan siitä, että ne käytännössä seuraavat samaa kaavaa.

Artikkelissa moititaan muotiblogeja myös siitä, että ne eivät ole ottaneet yhteiskunnallista vastuuta ja kommentoineet esimerkiksi taloudellista romahdusta. Tämä yhdelle blogityypille asetettu vastuun vaatimus tuntuu äkkiseltään aika kovalta.  Joskohan jokusen muunkin alan harrasteblogi jätti mainitsematta Lehman Brothersin tuhon eikä tunnistanut yhteiskunnallista vastuutaan. Ja kenties ihmisten elämässä on muitakin tieto- ja virikelähteitä kuin muotilastut. (En sinänsä moiti Faktum-lehden hyviä juttuja.)

Sinänsä muoti ja suhdanteet löytävät kosketuspintaa – laskusuhdanne on iskenyt muotitaloihin, muoti on koettanut sopeutua laskusuhdanteeseen, ja muodista on haettu piristystä laman iskiessä. Esimerkiksi InStyle ja Bazaar ovat pitkin vuotta tarjonneet tarinoita työttömäksi jääneistä toimittajista, ja (omassa luokassaan) edulliset ostosvinkit ovat hiipineet niiden sivuille. Idealistisimmat voivat haaveilla siitä, että muodin taloudellinen ja ekologinen nousu linkittyisivät toisiinsa, kun muoti hakee uusia ekologisia ratkaisuja.

Sekä muotilehtien että talouslehtien sivuilla on myös pohdittu ”huulipunaindeksin” (lipstick index, Financial Times) toimivuutta – ajatusta, että laman iskiessä huulipunan myynti kasvaa, kun kosmetiikasta kaivataan piristystä elämään tai kohennusta ulkonäköön (ja esimerkiksi parempaa onnea työ- tai avioliittomarkkinoilla).

Newsweek on tällä viikolla ollut erityisen optimistisella tuulella – kansilehtijutussa Female factor (21.9.2009) laskeskellaan, että maailman naisten kasvava ostovoima, vaikka onkin vielä alhaisempi kuin miesten, voisi nostaa maailman lamasta. Lehti ei pohdi niinkään naistenmuodin taloudellista potentiaalia kuin esimerkiksi rahoja, joita Kiinan ja Intian työssäkäyvät naiset sijoittavat terveyteen, perheeseen ja koulutukseen.

Tiettyjä epäilyn sanojakin voi tietysti esittää näistä toiveista – onko kyseessä tiukkojen aikojen tuoma toiveajattelu, entä mistä pelastus sitten kun seuraava kasvun stoppi tulee vastaan? Talous ja maailma ylimalkaan tarvitsevat varmasti sekä naisten että miesten työpanosta ja ideoita, mutta pelkkä naiseus tai mieheys ei tehne heistä maailmantalouden pelastajia.

On joka tapauksessa kiintoisaa, että viikon Financial Times, Fortune ja Newsweek pohtivat naisten myönteistä kontribuutiota markkinoilla ja työelämässä. Sekä Fortune että Financial Times listaavat viikonloppunumerossaan 50 talousmaailman johtonaista (mukana Suomen uutisissakin mainittu Anne Lauvergeon – listalle pääsy ei välttämättä tarkoita kaikinpuolista esikuvallisuutta). Kumpaisenkaan päälistoilla tai lisälistoilla ei ole yhtään suomalaista. Lehtiviikon suomalaiseksi naiseksi nousee Fortunen Airbus-mainoksessa esiintyvä ”Marja-Liisa Turtiainen and her global team, making Airbus logistics first class”.

Yllätyslöytö lehtihaavista:
– Iltapäivälehdistön ja dekonstruktion tiet voivat kohdata sovussa. Katrine Kielos käsittelee Aftonbladetin kakkossivulla dekonstruktion käsitettä Göran Hägglundin ja ”Let’s Dance” -ohjelman yhteydessä. Verkkoversiosta tosin on hävinnyt viimeinen virke, joka tässä alla:
Veckans största nyhet måste emellertid vara att Gudrun Schyman ska delta i ”Let’s Dance”. Den mest genusteoretiserande, föräldraförsäkringsdelande, könsrollsifrågasättande av dem alla ska skaka rumpa i den folkligaste fredagsunderhållningen.
Detta, Göran Hägglund, är dekonstruktion!

Yllätyslöytö bittivirrasta:
– Huulipunan myyntikäyrää (lipstick effect/indicator/index/curve) etsiessäni törmäsin Rebecca Klementovichin hienoihin taideteoksiin.

Porttiteoria à la Tyler Brûlé

Tämä porttiteoria liittyy lentokenttien lähtöportteihin. Sellaisiin lentoihin joiden yhteydessä jaetaan ilmaisia lehtiä. Niitä on kiva ottaa ja lukea. Ja sitten siitä tulee tapa matkoilla. Ja sitten alkaa tuntua kivalta ostaa ja lukea niitä silloinkin, kun ei ole matkoilla. Ja sitten on myöhäistä, sitä vain istuu ja lueskelee ja hekumoi hyvin kirjoitetun tekstin äärellä ja oppii uutta maailmasta.

Tämä porttiteoria on nimettävä Tyler Brûlén mukaan. Lehtimaailman miekkonen hoitaa Monocle-lehden päätoimittajahommia ja kirjoittaa muun muassa Financial Timesin kolumnia Last Word -sivulle. Usein lentokentän lähtöportilla onkin tullut luettua näitä Financial Timesin kolumneja, joissa taas usein seikkaillaan lentokentän lähtöporteilla. Viimeksi sunnuntain numerossa Mr. Brûlé kirjasi fiiliksiään New Yorkin lennon kanelbulle-tarjonnasta.

Turistiluokassa, laivoilla ja junissa matkustelevan voi välillä olla vaikeaa hahmottaa tuskaa, jota ykkösluokan palvelujen pikku epämiellyttävyydet voivat aiheuttaa. Brûlén sieluun isketyt haavat johtuvat usein sentään suht harmittomista seikoista kuten paperisista alushousuista: elämänhalu katoaa, kun joutuu käyttämään moisia mörköjä hierojalla käydessään, hän murehti aikoinaan. Comon ostovinkitkään eivät kaikilla välttämättä tule välittömään hyötykäyttöön. Eräässä kolumnissa mainittiin Brûlén assistentti, ja tuolloin mieleen hiipi aatos, mahtaisiko hänen assistenttinsa sympata Miranda Priestleyn avustajaa – vaatimustaso on molemmilla korkea.

Ei ihme, että Fast Lane -kolumnit ovat välillä kirvoittaneet mielipidepalstoilla epäilyjä, että koko kaveri on toimituskunnan villiintyneen mielikuvituksen tuotos. Kun Brûlé taannoin moitti Yhdysvaltain 1. naisen vaatetusta, kuului myös ehdotuksia, että Tylerin olisi aika väistyä ja antaa sijaa kuvitteellisen siskon Crème Brûléen kolumneille. Ainakin joidenkin bloggausten perusteella Brûlé kuitenkin on vahvasti olemassa ja singahtelee pitkin poikin palloa kauneuden ja mukavuuden suojakuplassa.

Sen lisäksi, että outokin viehättää, Brûlélla on myös tuttuja fiiliksiä jaettavana. Huonon ja hyvän palvelun kokemuksia voi saada sekä naapurikorttelin Siwassa että Japanin lentokentällä. Vieraan ja kotoisan sekoitus syntyy, kun samassa kappaleessa puhutaan muoti-, gourmet- tai palveluvalikoimista, joita ei ole tiennyt jääneensä paitsi, ja toisaalta riemuitaan tutummista näkymistä kuten tanskalaisesta työmatkapyöräilystä, Esplanadilla kahvittelusta, Akateemisen kirjakaupan lehtivalikoimasta ja pulahduksesta Tukholman saaristossa. Brûlé puhvaakin usein Itämeren piiriä, jossa hänen juurensa ovat.

Niin ja tämä on siis vain kuvaus yhdestä kolumnista lehdessä, joka toimii kohtalokkaan houkuttelevana lähtöporttina paitsi talouden, usein myös kulttuurin, matkailun, muodin, yhteiskunnan, työelämän ja tieteen maailmoihin, joista ei ole paluuta. Ja hyvin kirjoitettuakin on se, eikä aina kumarra mammonalle, joskin näkökulmista voi välillä huomata, että kohdeyleisön materiaalinen maailma ei ole täysin synkronissa historioitsijaplantun elämänpiirin kanssa.

Ja entäs ne Lucy Kellawayn kolumnit ja ”agony aunt” -osio, tai Adam Smithin vinkkipalsta, tai John Authers, tai kirja-arviot… No, niistä ehkä lisää toisella kertaa.