Sinkkunaisia entisajan Suomessa

Tampereen yliopistolla tarkastettiin eilen lauantaina Tiina Miettisen väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (The Status and Position of Unmarried Women in Western Finland Households in 17th and 18th-century Historical Sources).  Väitöskirja esittää entistä monipuolisemman tulkinnan menneisyyden naimattomien naisten elämänvaiheista.

Raportoin mukavan väitöksen kulkua tuoreeltaan twitterin kautta https://twitter.com/anulah #ihanteista_irrallaan, joten tässä vain Kaisa Kyläkosken ystävällisesti tekemä Storify-koonti: http://storify.com/K_KM_K/anun-twiitit-tiina-vaitoksesta

Väitöstilaisuuden tiedote löytyy täältä http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75787

Tiina Miettisen väitöskirja on luettavissa täällä http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8887-0.pdf

Onnea väittelijälle! Tiina Miettinen on tehnyt hienoa työtä myös sukututkijana, sukututkimuksen opettajana ja Suomen Sukututkimusseuran tieteellisen Genos-julkaisun päätoimittajana, ja tässä väitöskirjatyössään hän osoittaa erinomaisesti myös sen, miten hienosti genealoginen lähestymistapa voi tukea historiantutkimusta, miksei myös päinvastoin. (Miettisen aiempi artikkeli aiheesta http://www.ennenjanyt.net/?p=94)

Mainokset

Narsisti esimiehenä

Sirpa Polo: Narsisti esimiehenä. Miten vapauduin työpaikkahelvetistä. Minerva, Jyväskylä 2011. Loppusanat Petri Juuti.

Taannoin mietin (ja taisi miettiä joku muukin), että jos joku kaipaa käsitystä siitä, millainen narsisti on, hyvä esimerkki voisi olla Tarun sormusten herrasta Saruman valkoinen. Kyseinen velho luo uuden örkkirodun oman valtansa pönkittäjäksi ja lumoaa puheillaan ne, joita haluaa käyttää hyväkseen. Kun homma menee puihin, kaveri linnoittautuu läpitunkemattomaan torniinsa ja selittää sieltä käsin, ettei hän mitään sotaa halunnut. Hän on juuri hävinnyt taistelun, mutta koettaa yhä viisaan voittajan elkein tarjota rauhaa ja yhteistyötä – ja onnistuu lumoamaan muutaman hyväuskoisen (oikeastaan aika monia).

Sirpa Polo, joka on toiminut vapaan sivistystyön parissa, kuvaa teoksessaan Narsisti esimiehenä vähän arkisempia ympyröitä – siitä, miten narsismi ja työpaikkakiusaaminen nakertavat ihmisen ja hänen työyhteisönsä toimintakykyä. Teos ammentaa selvästi kirjoittajan omista havainnoista, joskin se on kirjoitettu puolifiktiiviseen päiväkirjamaiseen muotoon, kuvitteellisen päähenkilön, Birgitta (Gitta) Anderssonin kertomaksi.

Päähenkilö Gitta aloittaa toiveikkaana työnsä sivistystyön monivuotisessa kehittämisprojektissa, mutta joutuu pian ongelmiin. Työnkuva ja tehtävienjako on epäselvää, esimies (tässä tapauksessa nainen, Alma nimeltään) esittää epäselviä moitteita mutta ei suostu keskustelemaan tai tarkentamaan ongelmia, eikä alainen saa oikein missään vaiheessa tietää hankkeen taloudellisia puitteita. Projekti junnaa paikallaan, koska ei synny selvyyttä siitä, kuka tekee ratkaisevat päätökset sen käynnistämisestä ja hankesopimuksista. Gitta tekee monenlaisia toimintasuunnitelmia ja hankemuotoiluja, joita ei kelpuuteta tai jotka eivät tunnu vievän hanketta eteenpäin.

Johtoryhmään ei saisi olla yhteydessä esimiehen ohi, toisaalta työntekijä ei pysty tekemään työtään, kun ei saa esimiehen kautta tarpeeksi tietoa päätöksenteosta.  Työpaikan alaissuhteet muuttuvat kesken kaiken, myös hallintorakenne muuttuu ilman, että työntekijälle kerrotaan asiasta. Yhtäkkiä hän vain saa moitteita siitä, ettei noudata uutta käskytysjärjestelmää. Esimies ei ota vastuuta alaisten ongelmista, uupumisesta tai toimenkuvan epäselvyyksistä. Työntekijän osittainen etätyöskentely on esimiehen mielestä ongelma, vaikka asiasta on sovittu työhönottohaastattelun ja työsopimuksen teon yhteydessä, eikä esimies itse ole esimerkillisimpiä paikallaolijoita.

Bonuksena mukana on johtoryhmä, jonka jäsenistä vain osalla on aikaa tai kiinnostusta tulla kokouksiin. Vaikka johtoryhmällä periaatteessa olisi halua auttaa, omavaltaista työpaikan esimiestä on käytännössä vaikea kontrolloida ja valvoa. Vaikka johtoportaassa olisi tunne, että kaikki ei ole kunnossa, narsistin levittämä disinformaatio tekee vaikeaksi hahmottaa, missä vika tarkalleen on. Muodolliset valtasuhteet kääntyvät päälaelleen ja narsisti pompottaa myös niitä, joille hänen pitäisi raportoida toiminnastaan. Kaoottisesta päätöksenteosta ei tiedoteta kunnolla eikä päätöksiä kirjata selkeästi muistiin, puhumattakaan että niitä seurattaisiin kunnolla. Tämä antaa valtaa esimiehelle, joka voi esittää päätöksentekoprosessin alaisten suuntaan mielensä mukaan. Valitettavasti tuntuu siltä, että tällaiset menettelyt ovat järjestötoiminnassa luvattoman tyypillisiä. Kirjallisen todistusaineiston tuottaminen on esimiehelle jopa siinä määrin epämieluista, että hän yrittää kahdenkeskisissä palavereissa kieltää alaistaan tekemästä muistiinpanoja siitä, mitä keskustellaan ja mitä sovitaan.

Kirja käsittelee työpaikan ongelmia jokapäiväisten tapahtumien ja pienten ristiriitatilanteiden tasolla. Lähestymistapa tekee näkyväksi sen, että sairaan työpaikan ongelmat tulevat esiin nimenomaan arjen pienissä teoissa, minkä vuoksi niiden kokonaisvaikutusta ja tuhovoimaa on vaikea hahmottaa. Toisaalta yksittäistapauksien listaaminen tekee kirjan tarinasta välillä vähän vaikeasti seurattavan. Joillakin lausahduksilla tai tapahtumilla on päähenkilölle dramaattisia merkityksiä, mutta lukijan on niiden merkitystä joskus vaikea hahmottaa – ehkä siksi, että oikea äänensävy tai kokonaistilanne ei välity. Tämä on toisaalta kuvaavaa – ulkopuolisen on usein vaikea saada otetta sairaan työyhteisön tilanteesta. Ne, jotka oirehtivat eniten, eivät välttämättä ole ongelman ydintekijöitä.

Selkeitä kohtuuttomuuksiakin esiintyy yllin kyllin –  eräs absurdeimmista on ehkä se, että päähenkilö saa moitteet, kun on lähettänyt joulutervehdyksen. Tämä peruskohteliaisuus on esimiehen mielestä osoittanut, että alainen on liian leppoisissa tunnelmissa samaan aikaan, kun toiset raatavat itsensä uuvuksiin. Alaisen ystävällinen käytös siis mitätöidään siinä missä hänen muutkin toimensa.

Kirjassa annetaan lukemattomia esimerkkejä siitä, miten narsistinen esimies säteilee ongelmiaan todella laajasti ympäristöön. Narsistinen ihminen on kirjan loppusanojen mukaan ”sisäisesti tyhjä ja avuton. Peittääkseen tämän narsistinen henkilö antaa ulospäin kuvan, että hän on voimakas ja haavoittumaton.” Seurauksena on autoritaarista johtamista, jossa ihmisiä kohdellaan kuin esineitä – heillä on arvoa vain siltä osin kuin narsisti voi käyttää heitä pönkittämään omaa itseään.  Narsistin oma sisäinen kaaos, pelko ja ahdistus siirtyvät alaisten ja heidän läheistensä kannettavaksi. Argumentteja, päätöksiä, liittolaisia ja toimintaperiaatteita voidaan vaihtaa lennossa, jos se on tarpeellista narsistin oman tyhjyyden tai vajavaisuuden peittämiseksi. Jos epäonnistumisia tapahtuu, syyllinen on aina löydettävä ulkopuolelta, ei narsistin omista toimista.

Kirjan kuvaamat ongelmat ovat osittain ällistyttävänkin samanlaisia, melkein identtisiä kuin ne, joista olen kuullut tai joista olen joskus jopa omin silmin tai korvin todistanut työelämässä tai järjestötoiminnassa (vaikka Sirpa Polo ammentaa tarinansa ainekset minulle vieraista piireistä). Tyypillistä tuntuu olevan esimerkiksi työtehtävien ja organisaation epäselvyys tai jatkuvat muutokset, jotka antavat esimiehelle valtaa alaisiin ja toisaalta kätkevät muutoshämminkiin johtajan mahdolliset erehdykset ja puutteet.

Kehityskeskustelut muuttuvat alkuperäisen tarkoituksensa irvikuvaksi, käytännössä työntekijän pelotteluksi tai vähättelyksi tai työnantajan mielivallaksi. Tiedonkulun monopolisointi narsistin kautta kulkevaksi on myös tutun kuuloista – kieltämällä yhteydenpidon alaisten kesken tai johdon suuntaan narsisti voi koettaa saada alaiset toisiaan vastaan, pimittää tietoa, varmistaa ettei hänen toiminnastaan kerrota eteenpäin.

Muualta tutulta kalskahtaa myös esimerkiksi esimiehen halu vedota direktio-oikeuteensa (muistelen EK:n edustajan joskus todenneen, että äänekäs omaan määräysvaltaan vetoaminen ei anna työnantajan johtamis- tai neuvottelutaidoista kovin hyvää kuvaa). Toki ylläkuvattuja ongelmia esiintyy työelämässä muutenkin kuin narsistien tekosina (eivätkä kaikki hankalaksi koetut työkaverit ole narsisteja).  Erityisen irvokkaiksi tällaiset menettelyt kuitenkin muuttuvat, kun niistä tulee sisäisesti rikkinäisen johtajan työkaluja, hänen keinonsa pönkittää omaa valtaansa ja omia tavoitteitaan. Tällöin kaikkia ja kaikkea hyödynnetään narsistin omien tarpeiden mukaan, eikä inhimillisyydestä, lojaliteeteista, kiitollisuudesta tai kohtuudesta piitata. Tämä toimintatapa on niin suuressa ristiriidassa keskivertokäyttäytymisen kanssa, että sitä on usein vaikea hahmottaa tai edes uskoa todeksi.

Selkeästä omakohtaisuudesta huolimatta kirja on puettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä sen yksityiskohtia siksi pitäne verrata liian tarkasti todellisuuteen. Huomiota kiinnitti silti kuvaus päähenkilön erottamisesta. Erottaminen tapahtui tuotannollisin ja taloudellisin perustein, vaikka sittemmin ilmenee, että hankkeen rahoitus tai työnantajan taloudellinen kokonaistilanne ei ollut muuttunut eikä työntekijälle ilmeisesti ollut tarjottu muuta työtä tilalle. (Myös työntekijän kuulemis- ja tiedotusmenettelyssä saattaisi olla jotain huomautettavaa, annetusta ”tulosvaroituksesta” huolimatta – siinäkin kovin suurieleinen käsite käytettäväksi melko pienessä työpaikassa.)

Kirjassa työsuojelu toteaa byrokraattisen niukasti, että koska työsuhde on päättynyt, työsuojelulla ei ole enää asiassa mitään roolia. Oikeusasiantuntija harmittelee irtisanomisen laittomuuksia (joista hän löytää vain päättyvän työsuhteen lomien laittoman ajoituksen) mutta sanoo, että käräjille vietyjä ennakkotapauksiakaan ei ole. Tosielämässä aivan viime vuosilta pitäisi kuitenkin löytyä jokunen tapaus, esimerkiksi Suomen sukututkimusseuralle Helsingin käräjäoikeudessa joulukuussa 2010 langetettu (pari vuotta aiemmin tehdystä irtisanomisesta – mainittakoon tämä, koska huomaan että tämä blogilastu on kerännyt aika paljon lukijoita, jos joku haluaa etsiä tuekseen ”ennakkotapausta”). Tapaus tai sen taustaprosessi eivät liene identtisiä Polon tapauksen kanssa, mutta ulkoisia yhtäläisyyksiä löytyy, ja erottamisprosessi  todettiin virheelliseksi ja siitä tuomittiin tuntuviin korvauksiin. En voinut olla ajattelematta, että ehkä tämänkin kirjan päähenkilöllä, Gitta Anderssonilla, olisi ollut mahdollisuuksia oikeusjuttuun tai sovittelun kautta saatavaan lisäkorvaukseen, jos hän olisi löytänyt sopivan asiantuntijan tuekseen.

Eri asia sitten on, kuinka moni jaksaa oikeasti lähteä taistelemaan oikeuksistaan tilanteessa, jossa mieli on musertunut ja uupunut. Oman psyyken suojelu voi tuntua tärkeämmältä, syystäkin. Oikeustaistelusta luopuminen on siksi monille realistisempi ratkaisu, vaikka hyvähän olisi, että mahdollisimman moni epäkohta saataisiin näkyville ja mätäpaiseet puhkottua. Onneksi Gitan tarina päättyy kuitenkin valoisiin näkymiin – kuten hänelle on aiemmin kirjassa todettu, Karjalan mäntyihin ei kannata jäädä päätään hakkaamaan, ja edestäpäin löytyy uutta. Sitä samaa voi sydämellisesti toivoa kaikille joiden työkokemukset miltään osin muistuttavat kirjassa kuvattuja: he ansaitsevat parempaa.

Polon kirjan lukeminen voi auttaa sekä niitä, jotka ovat kohdanneet narsismiin liittyviä ongelmia työpaikalla, että niitä, jotka ovat ulkopuolisina ihmetelleet ongelmien seurauksia. Kirja voi auttaa näkemään niitä toimintatapoja, joilla narsisti luo pelon ilmapiiriä ja toisaalta pyrkii ulospäin luomaan vaikutelmaa, että kaikki on hallinnassa. Narsistin hallitsemassa työyhteisössä (ja yleensäkin sairaassa työyhteisössä) kaikki häviävät, niin työntekijät kuin tehtävä työ ja henkilöt, joiden hyväksi työtä pitäisi tehdä. Ajojahdit eivät ole ratkaisu, mutta työyhteisössä ja sitä valvovissa elimissä pitäisi ehkä olla valmiutta ylittää mukavuusrajat ja tarkastella perin pohjin työyhteisöä kalvavia ongelmia.

Lisäys 3.3. ja 11.3.2012. Mietin juuri pari päivää sitten, että pitäisi ehkä kirjoittaa pessimistinen lisäys työilmapiriiteemaan, kun viime aikoina on uutisoitu työpaikkakiusaamisen oikeudellisia seurauksia tai pikemminkin seurauksien vähäisyyttä. Nyt asia nousi entistä näkyvämmin esille, kun AKT:n työilmapiiristä valituksen tehnyt Hilkka Ahde sai kenkää ilman kuulemismenettelyä ja niukan äänestyksen jälkeen. Muistan että vajaa 10 vuotta sitten oman ammattiliiton laivaseminaarissa käsiteltiin suht toiveikkaina lakiuudistusta, jonka piti suitsia työpaikkakiusaamista. Viime aikojen uutisoinneissa on kuitenkin tullut ilmi, että työilmapiiriä koskevista, työsuojeluun tehdyistä valituksista aniharva johtaa toimenpiteisiin, ja että valituksen tekijä saa varautua siihen että työsuhde tavalla tai toisella loppuu.

Mistä AKT-Ahde -tapauksessa tarkkaan ottaen onkin kysymys (se ei alun perin ollut mielessäni kun tätä blogilastua kirjoitin, mutta liippaa tarpeeksi läheltä työilmapiirikysymystä), niin irtisanomisen ajankohta ja toteutus vahvistavat vaikutelmaa, jonka moni näkymättömämmin milloin mistäkin työpaikasta pois potkittu varmaan voisi osaltaan todeta: paljon on tehtävä, ennen kuin työilmapiiriä pystytään hyvässä hengessä selvittelemään. AKT – Ahde -tapauksen kylkiäisenä on nostettu esiin monenlaisia ongelmia, jotka tuntuvat toistuvan tapauksesta toiseen: taloushallinnon seurannan hankaluudet, työvaliokunnan kaltaisten valmistelevien elimien ohittaminen, erottamispäätöksen kaltaiset isot ratkaisut, joita ei etukäteen ole kirjattu esityslistaan, kosmeettisiksi jäävät korjausliikkeet ja jyrkentyvät puolenvalinnat. Tulisiko tästä kuitenkin tapaus, josta saataisiin jotain (myönteisiä) linjauksia myös muille työpaikoille?

Toinen viime päivinä hämmentänyt irtisanomisuutinen koski VR:n irtisanomaa sihteeriä, joka joutui turvayksikön kyydillä kotiin, mutta kyseinen irtisanominen on ilmeisesti sovittu työntekijän ja työnantajan kesken, eikä VR näin ollen joutune vastaavaan pyöritykseen kuin AKT.

http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2012/03/aktn_paaluottamusmies_pitaa_ahteen_potkuja_laittomina_3303779.html

http://www.sak.fi/suomi/ajankohtaista.jsp?location1=1&lang=fi&ao=tyomarkkinauutiset&sl2=3&id=35287#.T1HHTJgu8Mt.facebook

Hyvän johtaja – hallitus – organisaatio -suhteen merkityksestä
http://essetter.blogspot.com/2012/03/om-ledarskap-ur-styrelseperspektiv.html

—————————————

Sirpa Polo Sivistys-julkaisun sivuilla

http://www.sivistys.net/uutiset/sirpa_polo_kuvasi_jarjestotyon_rajattomuuden.html

Sirpa Polo aiemmin vuonna 2006
http://www.sivistys.net/vanhoja_osastoja/henkilouutiset/sirpa_polo_vsy_n_projektipaallikoksi.html

http://www.sivistys.net/uutiset/tohtori_sirpa_polo_palaa_vapaaseen_sivistystyohon.html

http://www.vsop-ohjelma.fi/doc/VSOPVekkari_2-06.pdf

Menneitä tikku silmässä muistellen?

Esko Lampinen kirjoitti taannoin Sukuforumilla kaunopuheisen keskustelunavauksen, jonka tulkitsen viittaavan Suomen sukututkimusseuraan:

Talvella katosi kapteeni vain hetki pestin alkamisen jälkeen. Konemestari kuoli keväällä. Kesän jälkeen ei ole näkynyt perämiestäkään. Pari korkeakirkollista nousee välillä kannelle laulamaan virsiä, mutta eivät oikein vakuuta.”

http://suku.genealogia.fi/showthread.php?t=15728

Jäin miettimään asiaa siltä osin kuin saatoin samastua kadonneeseen kapteeniin, ilmoitinhan maaliskuun lopussa 2011 eroavani Seuran puheenjohtajan tehtävistä. Useimmiten tuntuu siltä, että menneistä ei kannata tökkiä silmään itseään tai muita, mutta tällä kertaa lopputuloksena oli tällainen vastausviesti.

”Tervehdys,

Kiitos kaunopuheisista vertauskuvista! Lienee ihan reilua, että laivan hylännyt kapteeni vastaa huutoon, vaikka laivan nykyisistä liikkeistä en tiedäkään. Yleisesti ottaen en ole varma, onko tämä foorumi (tai netti ylimalkaan) sopiva keskustelulle, koska kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa ja kaikki tulkinnat ovat subjektiivisia. Toisaalta mielestäni on ongelma sekin, jos foorumilla esitettyihin avoimiin kysymyksiin ei mitään vastata, ja politiikkaan tekemissänikin ekskursioissa olen kokenut, että olisi hyvä pitää ruohonjuuritasoon parempi kosketus. Olen aiemminkin miettinyt, pitäisikö minun reagoida jotenkin, kun olen kuullut että minun on tiedotettu eronneen perhesyistä (siitä teemasta yleisemmin bloggauksessani), ja tässä nyt lienee siihen tilaisuus.

Laitan viestistäni kopion myös omaan blogiini (anulah.wordpress.com), josta voi lukea myös sukututkimukseen liittyviä lastuja – hiljattain uutisoin esimerkiksi Tiina Miettisen tekemästä hauskasta sukukirjalöydöstä.

Mutta asiaan. Puheenjohtajan tehtävä on vastuullinen paikka, itse ainakin koen, että ei ole leikin asia pistää nimeään päätöspöytäkirjoihin, kun ratkaistaan tuhansia jäseniä ja heidän jäsenmaksujaan koskevia asioita. Vaikka säännöt ja johtosäännöt sanoisivat mitä, viime kädessä puheenjohtaja kantaa ison vastuun päätöksistä. Kun suostuin toiselle kaudelle, en tiennyt taustoja tietyille vanhoille päätöksille, jotka vuosien 2010-2011 vaihteessa tulivat vaikuttamaan Seuran toimintaan. Toivoin, että voisin auttaa talouden kehitystä ja työilmapiiriä hyvään suuntaan ja tukea tietysti sukututkijoiden asiaa. Kevään mittaan totesin, että toiveeni oli turha.

Vapaaehtoistyön mielekkyys piilee siinä, että voi kokea oikeasti tekevänsä jotain hyvää yhteisten asioiden puolesta. Lyhyesti voisin sanoa, että koin puheenjohtajana, että tulkintani seuran taloustilanteesta ja talouden seurantatavoista, samoin kuin tiedonkulusta ja työskentelyilmapiiristä, poikkesi ratkaisevasti ja kielteiseen suuntaan siitä, miten muut hallituksen jäsenet asian ilmeisesti kokivat, ja näkemyseroja oli myös siinä, miten tällaisia asioita tulisi käsitellä. Järjestötoiminnan luonteeseen kuulunee, että eriäviä näkemyksiä on, mutta foorumillakin esiintyvien toistuvien tiedustelujen perusteella tuntuu siltä, että ainakin tiedonkulussa olisi parantamista. Tietysti voi olla, ja mielelläni näkisin, että esimerkiksi syyskokous yllättää iloisesti, kokouksesta uutisoidaan ajoissa, ja vanhoista tileistä ja tulevista tekemisistä annetaan selkeän kirjallisesti selko.

Voinen sanoa myös kokeneeni, että mielestäni tiedonkulussa oli liikaa katkoksia ja ”portinvartijoita”, ja että liian paljon päätettiin sähköpostikokouksissa, joissa keskustelu jäi niukaksi, tai puhelinkeskusteluissa, joissa milloin esitettiin että pitää keskustelun vuoksi keskustella vaikkapa sellainenkin mahdollisuus, että kirjasto lahjoitetaan seuralta pois, tai mitä muita arkitoiminnan kannalta mielestäni (toivoakseni!!!) aika kaukaisia ideoita nyt olikaan, milloin taas oltiin siirtämässä vuosi- ja syyskokouksien aikoja ja paikkoja jne. jne. Eri toimintakulttuureja on, mutta tämä kulttuuri ei ollut sellainen missä katsoin voivani toimia. Selvittely-yritykset eivät hetkittäisistä muutostoiveistani huolimatta tuottaneet näkyvää parannusta tilanteeseen, luultavasti vain sivulliset kärsivät.

Olen ollut ja olen yhä mukana monenlaisessa yleishyödyllisessä toiminnassa, ja keskityn nyt sellaiseen toimintaan, jossa en ole muiden ilonpilaajana eivätkä työhetket, viikonloput ja perheen parissa vietetty aika kulu miettiessäni, olenko mukana ratkaisuissa, jotka eivät mielestäni parhaalla tavalla palvele jäsenistöä. Jäsenistön asia taas on hallitusvalinnan kautta ottaa kantaa siihen, palveleeko yhdistys jäsenistöään.

Hallitus ja seuran esimies, joka nykyään siis ei ole puheenjohtaja, tietävät itse parhaiten, millaisista pulmakohdista olen heille kokouksissa, sähköpostitse ja puhelimitse viestitellyt, eikä meillä liene tässä asiassa enempää sanottavaa toisillemme, vaan toivon hallitukselle ja seuralle parasta mahdollista jatkoa. En ole ensimmäinen kesken kauden kelkasta hypännyt, joten tämä ei ole sinänsä mikään poikkeava hetki järjestötoiminnan historiassa.

Toki olen pahoillani, että en ole voinut jatkaa Seuran puheenjohtajana työtä sukututkijoiden puolesta. Porin Sukututkimuspäivillä keväällä 2011 (bloggaus ”Yhteistyön toivossa”) summasin tunnelmiani näin: Suomen sukututkimusseuran puheenjohtajana olen itse oppinut entistäkin enemmän arvostamaan sukututkijoita, jotka pieteetillä ja perinpohjaisuudella perehtyvät omiin juuriinsa. Suurimpia ilonaiheitani tässä tehtävässäni ovat olleet kohtaamiset kentän toimijoiden kanssa.

Nyttemminkin olen pyydettäessä antanut tietoja ja ollut mukana järjestämässä tilaisuuksia, jotka toivoakseni auttavat sukututkijoita niin organisaatiobyrokratioissa kuin lähdetulkintojen parissa. Sukututkimukseen liittyviä vanhoja ja uusia bloggauksia voi lukea sivuiltani. Marraskuussa 2011 Ritarihuoneella järjestetään aatelin historiaa Suomessa käsittelevä seminaari, josta tiedotettiin yhteistyössä Sukutiedon kanssa, vaikka itse tapahtuma toteutetaankin historiantutkijoiden muodostaman työryhmän kautta ja kahden yliopistohankkeen rahoittamana. Kerron tämän siksi, että en haluaisi että sukututkijat arvelisivat minun jotenkin väheksyneen seuraa, koen vain että sen hyvän mitä voin tehdä, voin tehdä myös yksityishenkilönä / historiantutkijana.

Itselleni Seuran asiat nyt ovat menneen talven lumia ja tämänkin viestin löysin sattumalta. Mutta tietysti on mukavaa jos omat sanomiseni tai sähköpostikirjoittamiseni tarkistetaan minulta itseltäni.

Sundholman kartanon perijätär Elin Fleming kirjoitti noin 430 vuotta sitten kirjeessään: ”…pienet linnut munivat mielellään pieniä munia, mutta toivovat silti, että niistä syntyy poikasia, ja niinhän kaikki hyvin mielellään auttaisivat lisäämään sitä mikä hyvää on.” Toivotan kaikille samoin ajatteleville ja tähän pyrkiville oikein hyvää loppuvuotta.

Ystävällisin terveisin,

Anu Lahtinen, FT, Suomen historian dosentti
Tutkijakollegium, Helsingin yliopisto
Yhteystiedot esimerkiksi tutkijakollegiumin kotisivuilla

http://www.iki.fi/anulah

Oheishuomioita: Teemasta jäi soimaan lastenlaulu-korvamato: ”Laiva, laiva, minne se laiva menee? Muille maille omenoita ostamaan, kaalinpäitä kauppaamaan. Ja hups, laiva keikkas.”

Jessica kirjoittaa muista organisaatioista, mutta jotenkin vanhoja muistoja tuli mieleen tästä jutusta http://essetter.blogspot.com/2012/03/om-ledarskap-ur-styrelseperspektiv.html

Laivan liikkeitä on näköjään kommentoitu myös toisaalla: http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2011/10/kulkeeko-karavaani-kun-laiva-seisoo.html

Yllätyslöytö – tilaustutkimus johti kadonneen sukukirjan jäljille

Tämä bloggaus on alun perin julkaistu Kulttuurihistorian oppiaineen omassa blogissa. Itse olen erityisen hyvilläni siitä, että tämä tutkimuslöytö syntyi juuri sellaisesta laajan alan yhteistyöstä – useiden oppiaineiden ja eri maissa asuvien tutkijoiden työstä – joka mielestäni on historiantutkimuksessa parasta.  On aina mukavaa kantaa korsi kekoon tai kahteenkin, se ei ole itseltä pois vaan kaikille enemmän.

Historiantutkimus – ja tutkimus ylimalkaan – on siitä jännittävää, että matkan varrella voi löytää jotain aivan muuta kuin mitä alun perin lähti etsimään. Tällainen löytö on ruotsalaisen kielitieteilijän, mystikon ja muinaistutkijan, Johan Buren (Johannes Bureus 1568-1652) alkuperäinen sukukirja.

Käsinkirjoitettu pergamenttikantinen kirja on erityinen virstanpylväs pohjoismaisen sukututkimuksen historiassa. Se sisältää poikkeuksellisen varhaisen selvityksen Ruotsin Länsipohjan talonpoikaisista sukuverkostoista. Kyse on ajankohtaan nähden harvinaisesta ei-aatelisesta sukututkimuksesta, joka huomioi poikkeuksellisesti sekä mies- että naiskantaiset jälkeläiset.

Kirja löytyi alun perin aivan toisen hankkeen yhteydessä, kesällä 2008, kun kulttuurihistorian k&h-tilauskirjat sai toimeksiannon tutkia Salossa sijaitsevan Fulkilan kartanon historiaa keskiajalta 1700-luvulle. Tilaustyöhön ryhtyivät tutkijat FT Anu Lahtinen (Turun yliopisto) ja FL Tiina Miettinen (Tampereen yliopisto).

Fulkilan kartanon omat arkistot olivat kadonneet, joten johtolankoja oli kerättävä monenlaisista lähteistä kuten hää- ja hautajaisrunoista sekä erilaisten sukujen arkistoista. Johan Buren sukukirja löytyi eräästä tällaisesta arkistokokonaisuudesta. Tiina Miettinen ei heti tunnistanut kirjaa, mutta genealogisen tutkimuksen asiantuntijana hän totesi, että kyseessä oli poikkeuksellisen oloinen varhainen sukuselvitys.

Pari vuotta myöhemmin Tiina Miettinen ja palkittu ruotsalainen genealogi Urban Sikeborg tulivat yhdessä siihen tulokseen, että kirja oli Johan Buren omakätisesti kirjoittama, alkuperäinen sukukirja. Teoksesta tunnetaan myöhempiä kopioita, mutta niissä on epäselviä tai puutteellisia merkintöjä, joita alkuperäinen teos auttaa nyt selvittämään. Ylimalkaan kirja antaa käsityksen siitä, millaisia merkityksiä entisajan ihmiset antoivat sukujuurilleen.

Ruotsalaiset ja suomalaiset genealogiset lehdet ovat viime kuukausina uutisoineet arkistolöydöstä, jota ei olisi tehty ilman Fulkila-hanketta ja monien asiantuntijoiden yhteistyötä. Asiasta raportoi ensimmäisenä Släkthistoriskt forum 3/2011.

Aiheesta muualla
Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillin suvun? Genealogian alkuvaiheita Ruotsissa ja Suomessa. Genos 2/2010.
Nya rön kring Bureätten. Släkthistorisk Forum 3/2011.
Tiina Miettinen: Johan Buren kadonnut sukukirja löytyi Suomesta. Sukutieto 4/2011 (painossa).

Tiina Miettinen on myös Suomen sukututkimusseuran referee-julkaisun, Genoksen, päätoimittaja. Ks. myös Miettisen artikkeli Sukututkimus apuna historiantutkimuksessa”, Ennen ja nyt 1/2007.

Ad fontes – lähteille

Oheinen teksti on muokattu versio Puheenjohtajan kolumnista, jonka piti ilmestyä Sukutieto 2/2011:ssä mutta joka jäi siitä pois.

Tänä vuonna on käsitelty monessakin yhteydessä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua, jossa todettiin, että sukututkijalla on oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin. Historiantutkijana pidän ratkaisua ongelmallisena, vaikka ymmärrän myös yksityisyydensuojan merkityksen. On aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja.

Seurakunnan työntekijät varmasti tekevät hyvää työtä ja joissakin tapauksissa toisten antama selvitys riittää, mutta tutkimuksen näkökulmasta tämä ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Alkuperäislähteiden merkitys on historiantutkijoille tuttu asia, vaikka alkuperäislähteeksi ymmärretään nykyään monia muitakin asioita kuin arkistolähteitä.

Suomen varhaisen historian tutkijat ovat usein tottuneet käyttämään lähdejulkaisuja, joihin on painettu suuri osa aikakauden asiakirjoista. Tällaisia julkaisuja on helppo käyttää ja niitä on pakkokin käyttää, koska varsinkin keskiajan asiakirjalähteemme ovat sirottuneet sinne tänne eurooppalaisiin arkistoihin. Mutta samalla hämärtyy lähteiden alkuperäinen yhteys.

On aivan eri asia, kun pääsee arkistoon katsomaan tiettyä lähdenippua ja näkee, millaiseen kokonaisuuteen etsitty kirje tai asiakirja liittyy. Tällöin tutkija saattaa huomata, että yksittäinen perintöriita, josta hän etsi tietoja, on osa monenlaisten oikeusjuttujen sarjaa, ja taustalla saattaa olla monimutkaisia sukulaisuussuhteita, joista saman lähdenipun asiakirjat kertovat. Alkuperäislähteessä saattaa olla marginaalimerkintöjä, jotka eivät ole päätyneet lähdejulkaisuun. Tai lähdejulkaisussa tai aikaisemmassa tutkimuksessa on saattanut olla virhe, joka on tärkeää korjata.

Lisäksi aineisto on arvaamatonta – alkuperäislähteestä saattaa löytyä jokin kiintoisa lisätieto tai yhteys, jota tutkija ei osaa etukäteen tiedustella. Olen itse ollut joskus ymmälläni, kun olen halunnut tilata 1500-luvun sekalaisia asiakirjoja sisältävän arkistokansion, ja minua on kehotettu ilmoittamaan, minkä nimenomaisen asiakirjan tuosta kansiosta haluan. Olen onneksi saanut arkistovirkailijan vakuuttumaan siitä, että tarvitsen nähtävilleni koko kansion, koska sen sisältöä ei ole luetteloitu enkä siis voi etukäteen tietää, mitä tietoja sieltä tarkalleen haluan, ennen kuin olen tutustunut koko sisältöön.

Joskus arkistosta löytyy todella jännittäviä lähteitä, jotka saattavat herättää kiinnostuksen johonkin aivan uuteen tutkimusaiheeseen. Kuten sukututkimuksen juhlaseminaarissa olleet saattoivat kuulla, kollegani, Genoksen päätoimittaja Tiina Miettinen löysi kiintoisan sukukirjan eräästä kartanoarkistosta aivan odottamatta. Kartanon historian kirjoitushanke poiki kiinnostavia sukuhistoriallisia tutkimusnäkökulmia ja useita kiintoisia aiheeseen liittyviä artikkeleita. [Edit: tästä esimerkki myöhemmässä bloggauksessa ”Yllätyslöytö – tilaustutkimus johti kadonneen sukukirjan jäljille”.]

Omiin merkittäviin löytöelämyksiini kuuluu Tallinnan kaupunginarkistossa tekemäni havainto, kun kävin läpi 1500-luvun asiakirjoja. Ritari Erik Flemingin kirjeet olivat minulle tuttuja, koska ne oli aiemmin julkaistu, mutta kokoelmasta löytyi myös hänen puolisonsa Hebla Sparren kirjeitä, joita ei oltu painettu. Alkuperäisaineistojen tutkiminen onkin usein ollut erittäin tärkeää erityisesti naisten, lasten ja vähäväkisten elämän tutkimisessa.

Olipa tutkimuksen kohteena 1500-luvun voudintili, 1700-luvun kirkonkirjoja tai vuosien 1910-60 rippikirjoja, tutkijan – sukututkijan, historiantutkijan, kulttuuriperinteen tutkijan – tutkimustyön kannalta yhtä tärkeää on päästä itse tekemään oma tutkimuksensa. Yksittäinen selvityspyyntö ei tuota samaa tulosta, samoja oivalluksia tai samoja yhdistelmiä. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

———–

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla (se tex. Kyrkopressen 27.1.2011). Att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Det här har jag ofta märkt när jag har studerat källmaterialet – antingen som historieforskare eller som släktforskare. När man själv läser källor, vare det nu är medeltida liturgitexter, 1700-talets brevväxling eller 1910-talets kyrkböcker, kan man hitta uppgifter som man inte ens visste fanns där. Genealogiska samfundet arbetar aktivt för att förbättra situationen så att släktforskarna skulle ha bättre möjligheter för att själv studera kyrkböcker.

Yhteistyön toivossa

Hiukan lyhennetty versio Sukututkimuspäivillä 2011 pidetystä puheesta.

Suomen sukututkimuspäivät kokoontuu Poriin monien kiinnostavien aiheiden äärelle. Perjantaiseminaarissa tutkijat ovat käsitelleet länsisuomalaisen talonpojan asemaa.  Tutkimusmenetelmien lisäksi monia sukututkijoita askarruttavat käytännön asiat. Alkuvuodesta tiedotusvälineissä uutisoitiin, että sukututkijat ovat jopa tietoturvariski. Taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa todettiin, että sukututkijalla oli kyllä oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin.

Alkuperäislähteissä katsottiin olevan arkaluontoista aineistoa, jota oli varjeltava sukututkijan katseilta. Näyttää siltä, että kirkon hallinnossa halutaan linjata KHO:n mukaisesti, että sukututkijoille ei enää annettaisi käyttöön 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, vaan tietoja tulee pyytää seurakunnan työntekijältä, joka sitten hakee ne.

Sukututkijatkin ovat tähän asti saaneet tutkia alle 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, lähinnä siis 1910-1960 -luvuilta, kun ovat antaneet kirjallisen sitoumuksen, että eivät käytä väärin löytämiään tietoja. Nyt tulevaisuus näyttää epäselvältä, ja viimeaikaiset ratkaisut saattavat avata tietä vieläkin tiukemmille rajoituksille, aiempien aineistojen sulkeutumiselle. KHO:n päätös näyttää siis saavan ennakkotapauksen sävyn, vaikka päätöstä ei ole julkaistu niinsanotussa vuosikirjassa, kuten ennakkotapauksiksi tarkoitetut yleensä on.

Yksityisyydensuojaa on ilman muuta tärkeä valvoa, mutta nykyisistä järjestelyistä ei tiettävästi ole seurannut väärinkäytöksiä. Vuonna 2008 sukututkijat laativat Suomen Sukututkimusseuran johdolla ja yhteistyössä tietosuojavaltuutetun kanssa sukututkimustoimialan käytännesäännöt. Tuolloin sovittiin pelisäännöistä, joita sukututkijat noudattavat elossa olevien henkilötietoja käsitellessään. Näiden sääntöjen sekä tiedottamisen ja kouluttamisen ansiosta suomalaiset sukututkijat tuntevat hyvin henkilötietolain säädöksiä.

Yksi tärkeimmistä säännöistä koski sitä, miten sukututkijan on toimittava silloin, kun henkilötietojen keräämisen tarkoituksena on sukukirjan julkaiseminen. Näppituntumalta voisi sanoa, että sukututkimuskoulutuksessa teroitetaan tietosuojakysymyksiä tiukemminkin kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoille ja aloitteleville tutkijoille. Siinä mielessä sukututkijoiden nostaminen silmätikuksi tuntuu kohtuuttomalta. Mikä on muuttunut, ettei kirkkoherranvirastojen sitoumusmenettelyä enää voida jatkaa?

Vaikka sukututkijalla säilyy oikeus pyytää tietoja, jotka seurakunnan edustaja sitten hakee, menettelyssä on hankaluutensa. Sen voi ajatella ruuhkauttavan selvitystyötä ja lisäävän kustannuksia. Lisäksi on aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja. Tutkimuksen näkökulmasta se ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Jos tutkija itse pääsee tutustumaan lähteisiin, hän saattaa huomata, että niistä löytyykin lisätietoja, joita ei olisi osannut etukäteen aavistaa, joita ei välttämättä selvityspyynnössä osaa tiedustella ja joita selvityksen tekijä ei huomaa sukututkijalle raportoida. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

Myös Suomen Sukututkimusseura pyrkii luonnollisesti tekemään parhaansa, jotta kirkonkirjat eivät jäisi tutkijoiden ulottumattomiin. Seura on perustanut Sukututkijat itse kirkonkirjojen äärelle -hankkeen, jonka tavoitteena on tukea sukututkijoiden tasaveroista kohtelua ja mahdollisuuksia käyttää myös 100 vuotta nuorempaa aineistoa kriittiseen, vastuulliseen tutkimustyöhön.

Toivottavasti voimmekin toimia hyvässä hengessä ja saada asian ratkaistuksi tavalla, joka auttaa sukututkijoita työssään. Suomen sukututkimusseuran puheenjohtajana olen itse oppinut entistäkin enemmän arvostamaan sukututkijoita, jotka pieteetillä ja perinpohjaisuudella perehtyvät omiin juuriinsa. Suurimpia ilonaiheitani tässä tehtävässäni ovat olleet kohtaamiset kentän toimijoiden kanssa.

Hyvää sukututkimusta voisi luonnehtia vastuulliseksi toiminnaksi, jossa otetaan tarkkaan huomioon kansalaisten perusoikeuksiin kuuluva henkilötietojen suoja samoin kuin vainajien tietosuojaan liittyvät kysymykset. Toivon lämpimästi, että yhteistyössä eri tahojen kanssa voimme työskennellä sen hyväksi, että sukututkijat saisivat tulevaisuudessakin itse perehtyä kirkonkirja-aineistoihin.

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla. Domstolen ansåg att det kan finnas för känsliga uppgifter i kyrkböckerna och menade att skyddet av privatlivet går före offentlighetsprincipen. Medan det i och för sig är viktigt att skydda en persons privatliv, måste det dock påpekas att mig veterligen har släktforskarna inte gjort sig skyldiga till missbruk av information de hittat. Man kan väl tänka sig att forskningen lider om släktforskarna är tvungna att be om uppgifter av församlingsanställda – personer som säkert är vänliga och skickliga men som ändå inte är personligen invigda i enskilda släktforskingsprocesser . Också eventuella misstag blir svårare att kolla eller korrigera – att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Genealogiska samfundet samarbetar aktivt med flera andra institutioner för att förbättra situationen så att släktforskarna inte skulle förlora möjligheten att själv studera kyrkböcker, och jag hoppas att vi också under dessa dagar kan diskutera frågan och hitta vägar till bättre lösningar i framtiden.

Emigranttiperheen arvoitus

Viime sunnuntain Hesarissa uutisoitiin vuosikymmeniä vanhan kirjekuoren arvoituksesta. Kyseinen kirjekuori, täynnä vanhoja ruplia, oli lojunut erään asianajotoimiston kassakaapissa, päällä salaperäinen maininta ”Tillhöra L. Nemirowski”.

Oikeushistorioitsija Mia Korpiola luki kirjekuoresta asianajotoimiston historiateoksesta ja yhdisti kuoressa mainitun nimen erääseen samannimiseen kirjailijaan ja onnistunut jäljittämään tiedot emigranttiperheestä, joka pakeni Venäjän vallankumousta Suomen kautta kauemmas Eurooppaan. Hesarissa kerrottiin sekä emigranttiperheestä että jäljitystyöstä.

Joskus kuulin keskiajan tutkijoita palkatun tiedustelupalvelun tehtäviin, molemmissa hommissa kun tarvitaan valpasta johtolankojen ja tiedonhäivien yhdistelyä ja tulkintaa. Mainiosti ratkaistu salapoliisitehtävä.

Muuta teema sivuavaa: Erään toisen emigranttiperheen nostalgiatuntoja tuoreessa tieteellisessä verkkoartikkelissa ”O Petersburg!”

Tämä lastu on julkaistu myös Suomen sukututkimusseuran blogissa.

Pohjoismaisia kuulumisia

Tämä lastu on alun perin julkaistu Suomen sukututkimusseuran blogissa heinäkuussa 2010.

Kesälukemiston joukkoon on kertynyt muutama pohjoismaisen sukututkimuksen julkaisu: tanskalaiset Slaegten. Forum for slaegtshistorie (heinäkuu 2010) ja Slaegt & Data 2/2010 sekä norjalainen Slekt og data 2/2010. Slaegten sisältää ennen kaikkea lyhyitä uutisia eri yhdistysten toiminnasta ja kuulumisista. Pienissä artikkeleissa pohditaan lyhyesti muun muassa sukuun kuuluvien esineiden kuten perhekorujen merkitystä ja kartoitetaan Euroopan kruunupäiden äitienpuoleisia sukulinjoja. Huomio kiinnittyy siihen, että jostakin syystä aatelisia esivanhempia ei kuitenkaan pidetä kiintoisina – kuninkaallisia niiden olla pitää. Eivätkö alempisäätyisetkin sukujuuret ole jännittäviä, sellaisten jäljittämisessäkin on isompi haaste?

Slaegt og Data puolestaan kartoittaa muun muassa iPhonen käyttökelpoisuutta sukututkimuksessa. Mobiili sukututkimus helpottuu, kun sukupuut kulkevat mukana taskussa – toisaalta ohjelmia testaillut kirjoittaja tähyää jo tulevaan iPad-hankintaansa ja sen isomman näytön antamiin mahdollisuuksiin. Toisessa tekniikkaan keskittyvässä artikkelissa taas annetaan hyödyllisiä vinkkejä asiakirjojen valokuvaamiseen arkistoissa.

Lehdessä pohditaan myös laajasti monia kiinnostavaa teemaa, miten tuoda ”lihaa” sukupuun ”luuston” ympärille. Jos sukututkija haluaa luoda itselleen yleismielikuvaa esivanhempiensa elinoloista, hän saattaa löytää itsensä selvittelemässä jos jonkinmoisia paikallishistoriallisia kysymyksiä junien aikatauluista paikallisessa koulussa käytettyihin oppikirjoihin. Kiintoisaa on myös lukea DIS-Danmarkin yleiskokouksen kuulumisia. Avoin keskusteluraportti antaa myönteisen kuvan aktiivisesta ja keskustelevasta yhteisöstä, jossa on meneillään paljon kehityshankkkeita.

Norjalainen Slekt og Data puolestaan keskittyy teemanumerossaan DNA-tutkimukseen. Mukaan on ehtinyt maininta uusista DNA-havainnoista, joiden mukaan neandertalinihminen ja nykyihminen ovat kuin ovatkin risteytyneet. Lehdessä on hyvä setti DNA-tutkimuksesta yleisesti ja sukujuurten tutkimisesta erityisesti.

Erilaisia testejä esittelevät artikkelit muistuttavat myös niiden rajoituksista – eri firmojen tietomäärät vaihtelevat, ja vaikka niiden tiedostoista löytyisikin samaa perimää omaavia, DNA-analyysin vertailu kirkonkirjojen tarjoamiin sukutietoihin voi olla hankalaa. Henkilöt, jotka tutkituttavat perimäänsä esimerkiksi lääketieteellisistä syistä, eivät välttämättä lämpene potentiaalisten sukulaisten yhteydenottoyrityksille. Lisäksi on muistettava, että jos omaa perimäänsä alkaa kartoittaa, on potentiaalisten sukulaisten lisäksi löytävä myös joitakin terveysriskeihin viittaavia geenitietoja, jotka saattavat tulla yllätyksenä tai jopa järkytyksenä.

Näiden teema-artikkelien lisäksi lehdessä käsitellään niin siirtolais- kuin pelastusarmeijataustaisten esivanhempien tutkimuksen haasteita. Uteliaisuutta herättää myös norjalaislehden julistama kirjoituskilpailu, jossa etsitään tutkittua tietoa George Washingtonin väitetyistä norjalaisista sukujuurista. Voittajatekstille on luvassa 5000 Norjan kruunun palkkio.

Pohjoismaiseen luettavaan voi halutessaan käydä tutustumassa esimerkiksi Sukututkimusseuran kirjastossa, kun se taas kesälomien jälkeen jatkaa toimintaansa. Ja tietysti siellä on paljon muutakin kiintoisaa luettavaa.

Slaegten. Forum for slaegtshistorie, Juli 2010.
Slaegt & Data. Medlemsblad for DIS-Danmark 2/2010.
Slekt og data. Medlemsblad for DIS-Norge 2/2010.

Brages Pressarkiv 100 år

Piipahdin tiistaina 100-vuotiaan Brages Pressarkivin tiloissa. Arkisto, joka kerää Suomen ruotsinkielisten lehtien sisältöä sijaitsee nykyään Ritarikatu 7 A:ssa. Se kokoaa aineistoa Suomen ruotsinkielisestä lehdistöstä. Arkiston hyllyltä löytyy niin maantieteellisesti kuin henkilöittäin ja suvuittainkin järstettyä aineistoa.

Kun mainitsin arkiston 100-vuotisjuhlista, huomasin, että hyvin erilaiset kollegat ja tuttavat olivat liikkuneet arkistossa. Niin sukututkijat kuin historiantutkijatkin löytävät tietoja etsimistään henkilöistä. Paikallishistoriasta kiinnostuneet voivat löytää mainion yksityiskohtaisia kuvauksia menneiden aikojen paikallistapahtumista.

Ruotsista, Suomen eri paikkakunnilta ja lähikortteleista toivoteltiin yhtä lailla onnea arkistolle, joka oli auttanut löytämään jos jonkinmoisia menneisyyden aarteita. Alustavia etsintöjä voi halutessaan tehdä 1990-2000 -luvut kattavasta PRESS-viitetietokannasta.

Concordia res parvae crescunt

Kevyesti muokattu versio Suomen sukututkimuspäivillä 2010 pitämästäni puheesta. Lähinnä tervehdykset ym. siivottu pois.

Suomen sukututkimuspäivät on jo perinteikäs ja aina myös uudistuva osa Sukututkimusseuran toimintaa. Melko uusiin ohjelmanumeroihin kuuluu esimerkiksi tutkimusseminaari, joka Turussa järjestettiin paikallisten sukututkijain, Turun historiallisen yhdistyksen ja Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen kanssa, ja jossa käsiteltiin kaupunkitutkimuksen uusia suuntia. Kuulimme uutta sekä piikojen, kauppiaiden että porvarisrouvien elämästä menneinä aikoina ja uskon, että paikalla olleet saivat uusia eväitä sekä historian että sukututkimuksen tarkastelemiseen.

Mikäpä tosiaan parempi teema Turulle kuin kaupunkiteema – itsekin Turussa pitkään opiskelleena ja tutkimusta tehneenä toivon tietysti, että vierailevatkin ihmiset ihastuisivat tähän kevättalviseen kaupunkiin. Näinä päivinä meillä on tietysti erinomaiset mahdollisuudet vaihtaa ajatuksia sekä sukututkimuksesta että sukututkimusjärjestöjen toiminnasta ja siitä, miten voisimme jatkossakin tehdä hyvää työtä.

Sukututkimuspäivät ovat elävä osoitus siitä, että eri puolilta Suomea löytyy paikallisia järjestäjiä, jotka ovat valmiit kantamaan kortensa kekoon sukututkimuspäivien järjestämiseksi. Lapua, Kotka, nyt viestikapula tuodaan Turkuun, mistä sitä seuraavaksi kiidätetään Poriin ja siitä ymmärtääkseni on suuntana Kallavesj…

On virkistävää ja yleissivistävääkin päästä tutustumaan myös kunkin järjestäjäseudun paikallishenkeen, ja kiitän jo tässä vaiheessa lämpimästi tämänkinkertaisia paikallisia järjestäjiä. Paikalliset yhdistykset ja yhteistyö niiden kanssa ovat seurallekin valtavan tärkeitä.

Keskusteluissa ehdittiin keskustella myös yhdistysten keskinäisestä yhteistyöstä – paikallisyhdistysten ja sukuseurojen yhteistyömahdollisuuksista. Pohdittiin sitä, olisiko paikallisyhdistyksien ja sukuseurojen kesken tarvetta ja kiinnostusta yhteistyölle, sekä yhteisille teemapäiville että sellaisille tapaamisille, joissa yhdistysaktiivit voisivat käsitellä joko yhteisiä teemoja tai sitten esimerkiksi yhdistysten hyvien toimintaideoiden ja käytäntöjen jakamista.

Aiemmilla sukututkimuspäivillä ja sukukirjaraadeissa olen nähnyt, miten elinvoimainen sukututkimusharrastus on ja miten monia ansiokkaita järjestöaktiiveja seuran ja muiden alan yhdistysten tehtävissä liikkuu. Tutkimustyössäni, keskiajan ja 1500-luvun tutkijana joudun usein jäljittämään menneisyyden ihmisten suhdeverkostoja, ja tässä työssä olen monin tavoin saanut käyttää sukututkimuksen menetelmiä ja sukututkimuskirjallisuutta.

Toiveenani on, että voin tänä vuonna antaa hyvän kiertää, kun itse olen nyt mukana seuran toiminnassa. Toimin mielihyvin sen puolesta, että mahdollisimman moni kokisi valtakunnallisen ja paikallisen seuratoiminnan omakseen. Kuulen mielelläni kokeneiden tunnelmia ja ideoita ja toivon, että itse kukin rohkaistuu tulemaan osaltaan mukaan.

Det är både inspirerande och förvånande hur många olika forum och resurser det finns för dagens släktforskare. Vi har olika nätresurser och sociala forum, och dessutom har vi många aktiva föreningar och aktiva släktforskare som hjälper till att ordna sådana här möten. Det är inte alltid så lätt att hitta finansiering eller andra resurser för alla olika slags projekt, så jag tänker med tacksamhet på antalet anställda och frivilliga som arbetar för släktforskningens främjande. Det är mitt hopp att Genealogiska samfundet i Finland, i samarbete med andra föreningar och aktiva frivilliga, kan också i framtiden vara ett forum för folk som vill samla sina idéer och krafter för gemensamma nytta och nöje. Kom gärna fram med idéer och önskemål!