Tutkimusartikkelin anatomia

Historiallisen aikakauskirjan toimitus on vuoden alussa linjannut entistä tarkempia ohjeita tieteellisen artikkelin rakenteesta. Lopulliset ohjeet ilmestyvät helmikuussa 2016 Historiallisen aikakauskirjan omilla sivuilla, mutta tässä perusohjeita ja joitakin pohdintoja, joista monien voi ajatella sopivan muihinkin historia-alan julkaisuihin:

Artikkelin alkuun kirjoitetaan kappaleen mittainen ingressi, joka kiteyttää artikkelin keskeiset kysymykset ja kontekstin. (Joissakin julkaisuissa alkuun tulee hiukan laajempi tiivistelmä.) Sen jälkeen alkaa itse artikkeli, jonka johdanto-osuuden tulee olla ymmärrettävä myös ilman ingressiä.

Johdanto-osuudessa esitellään artikkelin pääkysymys/tutkimusongelma, avainkäsitteet ja käytetty aineisto. Johdannossa esitellään lyhyesti käytetyt metodit / teoreettinen viitekehys (joita voidaan käsitellä lisää edempänä). Johdannossa tulee käydä ilmi relevantti ajallinen ja alueellinen rajaus sekä se, mikä artikkelissa on uutta suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.

Paljon kaikkea soviteltavaa? Johdanto onkin usein ehkä kaikkein vaikein kirjoitettava: miten saada ydinasiat tiiviisti siihen? Mutta toisaalta johdanto toimii eräänlaisena keittiömestarin esittelynä päivän kattaukseen: kun lukija tietää, mitä aineksia ja välineitä on käytetty, hän pystyy paremmin arvioimaan kokonaisuutta ja sen onnistumista.

Käsittelyluvuissa käsitellään tutkittavaa ilmiötä järjestyksessä, joka on looginen itse tutkimuskysymyksen ja tutkittavan aiheen kannalta. Tavallisesti tarkastelu syvenee aineiston ja metodologisen keskustelun kautta kohti johtopäätöksiä. Artikkelin loppukappaleessa käsitellään johtopäätökset (kyse ei siis ole vain yhteenvedosta). Tässä osuudessa ei enää esitellä uutta materiaalia.

1990-luvun puolivälissä suomalaisessa historia-alan kirjoittamisessa suositeltiin, että teksti tulisi rakentaa kuin dekkari: ”Tässä artikkelissa selvitän, kuka murhasi rouva Spoofin”. Yleistyvä tapa on, että artikkeli noudattaa lähestymistapaa ”Rouva Spoofin murhasi X, ja seuraavassa osoitan, miten kaikki kävi”. Tärkeintä on, että artikkeli etenee loogisesti ja jokainen kappale on luontevaa jatkoa aiemmin annetulle tiedolle.

Jäikö jotain olennaista puuttumaan?

 

Mainokset

Ja taas mennään … ilon kautta

Historiallisen aikakauskirjan hallitus valitsi minut eilen tulevaksi päätoimittajaksi kaudelle 2016-2020. Tehtävä kuuluu sivutoimisiin tieteellisiin tehtäviin, jollaisia olen hoitanut ainakin vuodesta 2000. Tai siis no minä nyt elän ja hengitän historiaa sekä vapaalla että töissä, eikä se muuksi muutu, joten työt ja tehtävät ovat osa vita historicaa. Joka tapauksessa tämä tehtävä on erityinen. Jo opiskelujen alkuaikoina Historiallinen aikakauskirja oli minulle kotimaisen tiedeyhteisön peili. Ja jotakin sellaista, mihin jo silloin toivoin joskus pääseväni mukaan. Marko Lambergin päätoimittajakaudella, vuodesta 2011, olenkin saanut olla mukana toimituksessa jossa on ollut todella hyvä tunnelma. Ilon kautta tekemistä on tarkoitus jatkaa.

Tiedejulkaiseminen, kaikki julkaiseminen ja Historiallinen aikakauskirja muiden mukana ovat tietysti muuttuneet vuodesta 1995. Mutta silloin yhtä lailla kuin nyt tarvitsemme kotimaista, yleistajuista historian tiedejulkaisua. Tiedeartikkelit ovat tiedejulkaisun kova ydin. Tekemisen ja julkaisemisen muotoja voidaan kehittää uusien mahdollisuuksien mukaan. Aikana, jolloin tiede, tutkijat ja yliopistot ovat kovassa paineessa, aikakauskirja voi olla tärkeä paikka, jossa kotimaiset historiantutkijat voivat vaihtaa ajatuksia, tukea toisiaan ja ideoida uutta. Historia ja sen tutkiminen ei ole vain artikkelituotantoa, se on historian tutkijoiden ja historian ystävien elävää kiinnostusta menneisyyttä ja historiatiedettä kohtaan.

Vuoden 2016 odotuksessa voidaan tavata edelleen täällä, tai twitterissä (@anulah), tai ellossa (@anulah) tai facebookissa (Historiallisen aikakauskirjan sivut https://www.facebook.com/pages/Historiallinen-Aikakauskirja/499147576875453?fref=ts), tai muuten vaan elävässä elämässä.

Tiedote Historiallisen aikakauskirjan sivulla:
http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/uutiset/anu-lahtinen-historiallisen-aikakauskirjan-uudeksi-p%C3%A4%C3%A4toimittajaksi

Tiedote Historian ystäväin liiton sivulla:
http://www.historianyst.fi/historialliselle-aikakauskirjalle-valittu-uusi-paatoimittaja-2016-2020

Ottia tuota

Tampereella järjestetty Blockfest ei ole ollut omalla kesätapahtumien listalla, mutta sitä koskeva uutisointi herätti huomioni. Tai oikeastaan uutisointia koskeva uutisointi kiinnitti huomiota. Näyttää siltä, että Blockfestin järjestäjillä on ollut vaikeuksia saada julki oikaisua uutiseen, jonka mukaan festareilla olisi tapahtunut puukotus. Nyttemmin festareita moittinut mielipidekirjoittaja on osoittautunut olemattomaksi. Tekevälle sattuu, ei vähiten toimituksille, mutta tässä tapauksessa kai ainakin oikaisumahdollisuus tuntuisi kohtuulliselta.

http://www.facebook.com/notes/blockfest/avoin-vastine-aamulehdelle-lehtijuttu-tuhosi-nuorison-maineen/10150265613540547

http://www.stara.fi/2011/08/26/aamulehti-karysi-valehenkilosta-blockfest-kohussa/

http://www.stara.fi/2011/08/28/aamulehti-uhkailee-nyt-myos-staraa/

”Keskeytämme juonen isänmaallisen tiedotuksen ajaksi”

”Turku ja lähtevä laiva. Rinnassa poreilivat keväiset padot. Tässä oli melkein jo vapautus.
Voidritteleitä lastataan laivaan. Raidan on kuljettava siitä ohi toisen luokan hyttiin. Kahden muun tavarat tuodaan samaan hyttiin. Liikaa. Kerran hänkin matkustaa ensi luokassa. Tilaa hytin itselleen. (…) Tästä ahtaudesta kyllä selviää olemalla kannella.
Raita palasi katsomaan lastausta. Noin ansaitsee Suomi takaisin sitä, mitä huvinhaluiset ihmiset ulkomailla tuhlaavat. Raita menee työhön ja ansaitsee itse takaisin ulkomailta sinne tuhlaamansa. Moninkertaisesti. Hänen vuokseen ei Suomen tarvitse metsiään eikä voitansa myydä. Raita hymähti. Hänhän oli kuin talonemäntä, joka laski tulojaan ja menojaan!
Hän tomertui: niin tulisi maansa puolesta jokaisen laskea.”
(Elsa Heporauta: Maa vai taivas. 2. painos, WSOY, Porvoo 1944.)

Toisinaan tuntuu siltä, että kirjassa pitäisi jossain kohtaa lukea ylimääräinen tiedote: ”Tauko. Keskeytämme nyt juonen kantaaottavan tiedotuksen ajaksi.” Elsa Heporaudan kirjassa Maa vai taivas tällainen tauko syntyy yllämainitussa, hiukan irrallisessa kohtauksessa, jossa päähenkilö Raita äkisti pysähtyy murehtimaan Suomen taloudellista tilaa. Ei ole sinänsä outoa tai huono juttu, että kirkasotsainen Raita pohtii maansa parasta, mutta en löytänyt loogista yhteyttä muuhun tarinaan, eikä se tunnu pohjustavan seuraavia tapahtumia. Tuntuu siltä, että kirjoittajan on suorastaan pakko nostaa esiin tietty teema, vaikka se haittaisi itse esitystä.

Virginia Woolf pohtii samaa teoksessaan Oma huone, kun hän neljännessä luvussa kommentoi Jane Austenin ja Charlotte Brontën tuotantoa. Woolf ihailee Austenin taitavaa tyyliä, joka pysyy johdonmukaisena, ja toteaa erityisesti, että Austenin elämän ja kirjoitustyön vaikeudet eivät samenna tekstiä. Kuten elämäkertakirjailija Jon Spence toteaa, Austen pystyi näköjään kääntämään turhautumisen, suuttumuksen ja kielteiset kokemukset ironiaksi ja leikkisyydeksi. (Spencen mielestä Austen hylkäsi erään kirjaluonnoksensa nimenomaan siksi, että oli ajautunut liian synkkään, vaikeiden kokemusten painostamaan moodiin, jota ei pystynyt jatkamaan.)

Brontëa lukiessaan Woolf sen sijaan löytää ”kiusallisen katkoksen” Kotiopettajattaren romaanin (1847) luvusta kaksitoista, jossa Jane Eyre ikävöi nähdä kaukaisuuteen, vaeltaa eloisampiin ja haastavampiin maisemiin kotiopettajattaren tehtävistään:

”Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se tuotti minulle väliin tuskaa. (…) Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän velhensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin (…) On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.
Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun…”

Brontën kannanotto on aikakauden oloissa enemmän kuin ymmärrettävä, mutta sitä ei ole helppo yhdistää Jane Eyren muuhun toimintaan, se ei tunnu kovin selkeästi nivoutuvan ympäröivään tekstiin, eikä kaukokaipuuseen juuri palata myöhemmin. Woolf  harmittelee, että olosuhteet saivat Brontën kirjoittamaan vihan vallassa, kun hänen olisi pitänyt saada tilaisuus kirjoittaa tyynesti. Tyyneyden tavoittelusta voi olla monta mieltä, mutta tässäkin tuntuu siltä, että juonen ja tarinan ulkopuoliset tunnot ja vaatimukset murtautuvat tekstiin. Ehkä se kuvaa myös sitä, että aikakauden kirjallisuudessa ei ollut sellaista kirjoittamisen perinnettä, jonka avulla Brontën pohtima naisen asema olisi voitu helposti nivoa tekstiin.

Sivupolut eivät toki välttämättä ole pahaksi. Cato vanhemmalla oli tapana lausahtaa puheensa lopuksi Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, ”muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Sitkeä muistuttelu tuottikin tulosta, joten ehkä asiasta poikkeamisesta voi olla hyötyäkin omalle asialle: tyylirikko voi yllättävyydessään herättää, myös yllämainitussa Brontën tai Heporaudan tapauksissa.

Joskus, kun tarkasteltavana on kaukaisten aikojen teksti, voi olla vaikea jäljittää sivupolun syitä. Erityisen yllättävä sivupolku tulee vastaan aatelisen Erik Turesson Bielken (k. 1599) hautasaarnassa. Lukemani vanhat ruumissaarnat noudattavat tiettyä kaavaa – niissä kerrotaan vainajasta, hänen kunniallisesta suvustaan ja elämästään, samoin kuin hänen hurskaasta kuolemastaan, ja kokonaisuutta höystetään usein jollakin sopivalla raamatullisella lauseella, joka nivotaan tarinaan.

Erik oli kuitenkin jäädä sivulliseksi omassa hautajaissaarnassaan. Teksti esittelee hänet pikaisesti, ylistää sitten äiti Sigrid Sturen sukua, maan ensimmäistä kreivillistä sukua, jonka jäseniä (Sigridin perhettä) julmasti murhattiin Erik XIV:n toimesta (grufeliga mördh, iemmerliga dräpin, och tyranskeliga af dagha taghen). Leskiäiti Sigrid mainitaan saarnaa kuuntelemassa, joten sinänsä on ymmärrettävää, että hänen perheensä nostetaan esiin (Bielke suku sen sijaan ohitetaan pikaisesti).

Mutta kun itse Erik-pojan kuolema on kuvattu, loikkaakin saarna äkkiä Sigrid Sturen veljen, Karl Sturen vuonna 1598 tapahtuneeseen kuolemaan:

”Ja rakkaat kristityt, kuten näkemme, Jumala kaikkivaltias kutsuu kuoleman kautta luokseen monia oikeamielisiä ja hurskaita, niin hengellisestä kuin maallisestakin säädystä, kuten myös muun muassa kaksi vuotta sitten tapahtui, kun hyväsukuinen herra (jota en voi tässä jättää mainitsematta) autuaasti edesmennyt Kreivi Karl Sture, joka oli sellainen herra, etteivät häntä sure ja sydämen murheessa kaipaa ainoastaan hänen rakastettava Rouvansa, sisaruksensa, sukulaiset ja perhepiiri, vaan moni rehellinen, oikeamielinen ruotsalaismies tänä päivänäkin hänsä sydämen huokauksin ja vuolain kyynelein kaipaa, mistä erityisesti ne, jotka ovat perehtyneet korkeimpiin asioihin ja tärkeisiin tapahtumiin, voivat todenmukaisesti vahvistaa.” (käännös AL)

Poloinen Erik! Ensimmäisen kihlattunsa hylkäämä, vaimonsa ja lapsensa menettänyt, pian sen jälkeen itsekin menehtynyt, ja nyt kuolemassakin enonsa varjoon jäävä mies – sillä aivan näin vuolaita kaipauksen sanoja ei papilta liiennyt itse vainajalle. Puhumattakaan hänen vaimostaan, joka haudattiin samalla, mutta johon saarna ehtii vasta melko pikaisesti ja vasta Karl Sturen jälkeen.

Miksi Erik Bielken hautasaarna sitten keskeytyi tämän suurmiesmuistelun ajaksi? Oliko Karl Sturea vastaan meneillään jotain mustamaalausta? Tuntuiko siltä, että itse Erikistä ei irtoa tarpeeksi juttua, niin että hänet haluttiin epäsuorasti rinnastaa maineikkaaseen enoon? Tai toivoiko Sigrid Sture tai pappi pääsevänsä vallan ottaneen Kaarle-herttuan suosioon siten, että hänen edesmennyttä neuvostaan näin muistettiin? Vai olenko lukenut liian vähän saarnatekstejä tietääkseni, että tällaisia poikkeamia on tehty joskus muulloinkin?

Tämäkin sivupolku kuitenkin herättää ällistyneen lukijan ja herättää tutkijan kysymään, mitä taustalla piilee.