”Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee”

Olisi helppoa, kun ei tietäisi muusta eikä osaisi haikailla, millaista opetustyö ennen oli. — Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa. Näemme sen jatkumon, joka toi tähän päivään. Osaamme eritellä hyvin selkeästi, mikä kaikki on mennyt pieleen. (Rytisalo & Kinnunen 2023, s. 12)

Ensiksi allekirjoittaneen henkilökohtaista ränttiä maailman menosta: ”Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa” muistuttaa tunteesta, joka valtaa, kun uutisia lukiessa huomaan miettiväni, luenko oikeasti tärkeää valtakunnallista sanomalehteä vai jonkun keskustakorttelin asukastiedotetta taikka apumonistetta niille, jotka ovat nukkuneet kotitaloustuntinsa ja yhteiskuntaoppinsa ohi. Ehkä kyse on osittain ikääntymisestä ja siitä, että ei hahmota, että oma tieto on karttunut puolen vuosisadan mittaan. Median elämäntapajutut tuntuvat silti usein itsestäänselvyyksien ja epäkiinnostavuuksien vatvomiselta, uutiset ovat usein pikaisia pintaraapaisuja siihen, mitä joku häsläsi Elon Muskin alustalla. Voin kyllä aiemmilta vuosilta muistaa ja historioitsijana tiedän, että mediajutut ovat maailman sivu olleet kierrätettyjä ja kiireisiä, ja aina on ollut tunnetta siitä, että huonompaan päin mennään. Mutta joskus tuntuu, että nykyään on huonommin eikä ketään edes kiinnosta.

Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) tuntuu kommentoivan tätä yhteiskunnallista tunnelmaa, vaikka huomio kohdistuu kouluun. Kirja on koottu kahden työstään kiinnostuneen, mutta työoloihin uupuneen opettajan kirjeenvaihdosta. Kirjassa on varmasti paljon tunnistettavia asioita muidenkin ammattien näkökulmasta. Työmäärä tuntuu kohtuuttoman suurelta ja hyväätarkoittavia neuvojia riittää, taakan keventäjiä vähemmän. Välillä tuntuu siltä, että yhteiskunnan osaaminen murenee ympäriltä; äidinkielen kirjoituksia tarkistavalle ei tule enää eteen kiinnostavia tuoreita näkökulmia, vaan ”kömpelöä epäsuomea” ja ”mökellystä” (62, 64). Pitkään 2010-luvulla oli muodikasta kuitata laadun aleneminen turhana huolena: kyllä diginatiivit oppivat ja omaksuvat uusia hienoja tiedon muotoja, vanhat kalkkikset vaan ei tajuu. Paitsi että eivät välttämättä opi eivätkä omaksu. Huolestuneena toinen kirjoittaja pohtii, että jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee.

Korona-aikana yksin kamppaillut lukiolainen voi itsearvioinnissaan kokea, että on suoriutunut hyvin, kun on saanut itsensä kammettua luokkaan ja istunut siellä hiljaa, mutta kuten kirjassa todetaan, se ei vielä osoita kirjallista taitoa vaan lähinnä elämänhallintaa; se on perustavoite, mutta kielen ja ilmaisun oppiminen on muuta. Opettajat kokevat, että vastuu mistä tahansa ongelmista sysätään heille – opettajan on kyettävä seuraamaan yksilöllisiä opintopolkuja ja raportoitava niistä; on oltava poliisi, psykologi ja sosiaalityöntekijä, mutta työtunnit eivät lisäänny, ei myöskään palkka.

Samalla kun opettajia vaaditaan yhä voimakkaammin yksilöllistämään opetusta, se tehdään käytännössä mahdottomaksi. (s. 34) — me suunnittelemme läpäiseviä ja halkaisevia opetuskokonaisuuksia, väännämme opetuksen ensin kursseiksi ja sitten opetussuunnitelmien muuttuessa kurssit moduuleiksi, puhumme yhtenä päivänä jaksoista ja seuraavana periodeista – kaikki vain siksi, että jonkun ulkopuolisen mielestä se oli kiva uusi idea! (s. 35)

Kirjaa lukiessa joutuu miettimään, mitä opetushallinnon ylätasolla tapahtuu. Ainakaan siellä ei tunnu olevan kiinnostusta oikeasti pohtia kouluissa vallitsevia olosuhteita. Kirjeenvaihdossa tuodaan esiin monia Ylioppilastutkintolautakunnan ratkaisuja ja Opetushallituksen päätöksiä, jotka arjessa toteutettuna aiheuttavat vain uutta hämminkiä. Arviointisarakkeiden käyttöä ei ohjeisteta, Abitin arviointityökalu on vaikea (digiloikka risoilla piikkareilla kiviseen kuoppaan, todetaan kirjassa). Lopputuloksena on raskas muistitikkuihin perustuva kokeilu, jonka laboratoriorottina toimivat kaikki Suomen lukiot (s. 75) –– Ohjelmasta ei kuulemma voi tehdä paremmin koulukäyttöön sopivaa, sillä se olisi verorahoilla kustannettua kilpailuttamatonta työtä kaupallisiin tuotteisiin nähden. Sen tähden opettajien ja opiskelijoiden täytyy tyytyä sekundaan. (s. 76)

Kirjassa tulee esimerkkejä myös hallinnon kiireestä ja sekavasta koordinoinnista. Kun uutta opetussuunnitelmaa kehitettiin, Opetushallitus lähetti sen lausunnoissa samoilla viikoilla, jolloin oli meneillään ylioppilaskokeet. Hiukan työlästä opettajien enää venyttää pitkää päivää koko yön yli ja alkaa arviointityön jälkeen kommentoimaan opetussuunnitelmaa. Kun päällekkäisyyttä ja aikataulun mahdottomuutta kommentoitiin, vastaus oli, ettei Opetushallituksessa ollut ollut tietoa, että lausuntoaikataulu meni kokeiden kanssa päällekkäin. (s. 35) Oikea käsi ei ilmeisesti tiennyt, mitä vasen teki. Hyvinvointialueisiin liittyvät kuraattorien, terveydenhoitajien ja opintopsykologien tiedonsaantiongelmat johtuvat muun muassa siitä, että Opetushallituksen ohjeet tietosuojasta tulivat viime tingassa. Eipä tieto kulje tai tehoa toiseensaan suuntaan. Kirjeenvaihtajat arvioivat, että tieto oppimisen tason laskusta voi olla yllätys vain opetusministeriölle ja -hallitukselle (s. 420). Olisikohan kouluhallinnon ylätasollakin vähän turhan paljon kiirettä ja ristiriitaisia tavoitteita suhteessa henkilömäärään?

Osansa saavat myös turkulaiset erityispiirteet kuten iankaikkinen toriparkkihanke sekavine kyltityksineen, jos kohta myös taidemuseon näyttelyt ja monet muut tutut piirteet. Myös pohjoisen luonnon ja työn ulkopuolisen elämän merkitys tulee esiin – moni kun tuntuu ajattelevan, että opettajalla ei tarvitse olla luokkahuoneen ulkopuolista elämää. Kirjeissä on välillä vähän tyhjäkäyntiäkin – ja ehkä kriittisyydestä huolimatta opettajamaista kiltteyttä? Mutta paikoin sanottava onkin niin tiukkaa, että se vaatii vastapainonsa. Myös S2-opetuksen viralliset linjaukset ja arjen todellisuus tulevat hyvin esiin. Kiitoksia taas osoitetaan useankin kerran muun muassa Sixten Korkmanille, joka muistuttaa kulttuurin arvosta. Vuoden mittaisen kirjeenvaihdon aikana opettajat päätyvä tahoillaan omansalaisiin uraratkaisuihin.

Kirjan soisi osuvan varsinkin sellaisten käsiin, jotka ovat ehtimiseen kauppaamassa opetukseen vielä sitä, tätä ja tota (yrittäjyyttä, ohjelmointia, taukojumppaa, maanpuolustusta, innovaatioita, sähkökatkoksiin ja poikkeusaikoihin varautumisen vanhempainiltoja) aavistamatta kummoisestikaan, mitä kaikkea opettajat jo tekevät. Kirjoittajat tuovat esiin myös ratkaisuja: lisää aikaa, vähemmän sälää, enemmän tukea nuorille, järkevämpiä ratkaisuja kokeiden suorittamiseen. Tommi Kinnunen listaa viimeisessä kirjeessään:

  1. Koulu mukaan keskusteluihin
  2. Työn määrä kohtuulliseksi
  3. Työskentelyolosuhteet kuntoon
  4. Koulu ei ole korjaussarja [kaikkeen, missä yhteiskunta muuten tyrii]
  5. Nuorten tuki kuntoon (s. 442-447)

Käy järkeen.

Ylimalkaan voi todeta, että asiat eivät ole kohdillaan, jos vastuulliset, oppilaistaan huolehtivat opettajat harkitsevat siivoojan uraa. Eikä kenenkään pitäisi joutua lukemaan toimialajohtajansa lausuntona, että ryhtykööt akateemisiksi hampurilaisenpaistajiksi jos ei opetustyö kiinnosta (s. 17 – muistan lausunnon itsekin lukeneeni). Sellainen suhtautuminen työnantajan osalta osoittaa välittömästi, että kaikki ei ole työoloissa kunnossa.

PS. Helsingin Sanomat uutisoi 20.1.2021, että Helsingin kaupunki antoi opettajille vaihteeksi uuden tehtävän – laskea koulujen tietokoneet ja etsiä kadonneet laitteet muita tehtäviä keskeyttäen. Koska sähköinen järjestelmä ei muuten selviä koneiden seurannasta ja koska miksipä ei ja mitäpä ne opettajat koulussa nyt tekevätkään.

”Ajattelin, että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa”- lue arkkiteinin jäätävä kirje!

[Edit: päätin vaihteeksi testata klikkiotsikkoa, vrt. https://anulah.wordpress.com/2017/03/07/hatkahdyttava-totuus-naantyneesta-vaimosta/]

Miten opastaa nuoria ihmisiä vaarallisessa maailmassa? Ongelmaa ovat joutuneet pohtimaan vanhemmat ja kasvattajat maailman sivu. Jo muinaiset sumerilaiset tuskailivat kiittämättömien lasten kanssa, ja Gottlund valitti 1800-luvun alussa, että lapset kurittavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. (Ks. https://anulah.wordpress.com/2012/11/03/ennen-lapset-kasvatettiin/)

Puoli vuosituhatta sitten eräs karkuripoika koetteli Turun arkkiteini Paulus Scheelin ja Tallinnan porvari Hans Suurpään välejä. Kirkollisten velvoitteidensa lisäksi Paulus Scheel kävi kauppaa ulkomaille, majoitti ulkomaisten kauppiaiden poikia näiden opiskellessa Turussa, ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa monien kanssa.

Kun Paulus Scheelin palvelija kävi Tallinnassa vuonna 1510, Hansin poika Mårten karkasi isänsä ja äitipuolensa luota ja kätkeytyi Scheelin laivaan. Scheel puolestaan kohtasi pojan juuri ennen lähtöään Venäjälle neuvotteluihin, joten hän selitti ottaneensa pojan ja tämän asiat pikaisesti hoitoonsa, kunnes ehtisi perehtyä tilanteeseen paremmin.

Tapahtumasta käytiin poikkeuksellisen kovasanaista kirjeenvaihtoa, sillä Hans Suurpää syytti Paulusta ja tämän palvelijaa poikansa houkuttelemisesta Turkuun. Tällainen syytös kävi arkkiteinin kunnialle, ja Paulus lateli lyhyin, kiihtyneen oloisin virkkein oman kantansa, samoin kuin muutamia kasvatusohjeita:

Olisin varsin mielelläni nähnyt, että hän olisi heti palannut luoksenne. Mitään hyötyä en tiedä hänestä saavani. [–] Nyt kun palasin Venäjältä, hän seurasi minua tänne Ruotsiin ja käy nyt täällä koulua. Asunnon ja ruoan olen antanut hänelle ystävyytemme tähden. Jos haluatte hakea hänet pois, olkaa hyvä vaan. En pyytänyt häntä tänne, en hakenut häntä tänne, en aio häntä täältä pois ajaa. Olen antanut hänelle hyviä neuvoja parhaimpani mukaan mitä olen suinkin voinut. Ketään en voi pakottaa sinne, minne hän itse ei halua, en myöskään antaa kahlita ja vangita teidän tähtenne, tai ryhtyä pyöveliksi tai kyläpoliisiksi. Ei siis tarvitse kirjoittaa minulle niin loukkaavia kirjeitä [–]

Tiedätte nyt, että hän on täällä, toimikaa hänen kanssaan miten haluatte. Ajattelin, että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa siitä, että olen varjellut häntä joutumasta johonkin roistojoukkoon tai ryhtyä muuhun hullutukseen. Mutta jos suvaitsette ottaa vastaan neuvoni, kohdelkaa poikaanne rauhallisesti ja harkiten, jos haluatte hänestä aikanaan iloa. Ihmistä ei voi heti saada niin viisaaksi ja järkeväksi kuin mitä hänen tulisi olla. Teidät Jumalan haltuun uskoen. (Käännös AL, korjaukset tervetulleita)

Mårten Suurpää, oli saanut erityisenä suosionosoituksena Turun piispalta Maunu Särkilahdelta (Magnus Nicolai Stjernkors) testamenttilahjoituksen, jolla hänen oli määrä rahoittaa opintojaan. Ilmeisesti isä Hans oli kuitenkin haluton lähettämään poikaa Turkuun. Scheel ei ilmeisesti koskaan lähettänyt kirjettä, tai Hans-isä ei sitä ainakaan saanut – hän kuoli samoihin aikoihin, ja porvarin ja arkkiteinin riita raukesi.

Kun Mårten nyt oli orpo, hänen äitipuolensa ilmoitti, että uskoi mielellään Mårtenin Paulus Scheelin ja muiden turkulaisten huomaan, jotta nämä kasvattaisivat hänestä hyvän papin. Mårten opiskelikin tämän jälkeen sekä Turussa että myöhemmin Upsalassa. Birgit Klockars on arvellut, että hän saattaa olla sama henkilö kuin kirkkoherra Mårten Johannis, joka mainitaan Nauvossa 1530-luvun lopulla.


Otteita kirjeestä (Paval / Paulus Scheel, Turun tuomiokirkon arkkiteini, Hans Suurpäälle vuonna 1511). Diplomatarium Fennicum 5471, aiemmin Finlands medeltidsurkunder VII, 5471, http://df.narc.fi/document/5471, myös dokumentit 5423, 5424, 5449, samoin Birgit Klockars, I nådens dal, (1979),163 sekä Hanska & Lahtinen teoksessa Huoneentaulun maailma, SKS 2010. Kirjeet kuvattuna myös täällä https://www.doria.fi/handle/10024/124101

Venlige helsa forsent met Gudh. Som i skriffwe mik til, Hans, besynnerlige gode wen, bode nw och swa i höstres om ider son Morthen, at myn drengh skulde haffua stulit och lockat honom tedhan from ider etc., [–] Huad han [Morthen] swarade ther til, weth han sielff göra rekenskap fore. Män myn drengh vrsakade han oc alle andre, the i skepet wore, at the hade met honom inthe göra. [–]

Jagh hade ganska gerna seet, at han hade stragx komit ider tilhonde igen. Engen fordel weth iak mik aff honom haffua. [–] Nw sidhan jak kom fron Rytzelandh folde han mik hiit til Abo oc gonger her nw til scola. Kosten och hwsrwm hauer jach vnt honom for wener skuldh. Teckis ider lata henta honom igen, thet mai göra. Jnte bodh hahde jac effter honom, inthe hentade jac honom hiidh, ey heller achter jac honom hädan föra. Jac haffuer vnderwist honom met godom ordom thet bäste oc yterste jach haffuer kunnit göra. Engen kan jach truffwa tidh han sielff wil ey fara, ey heller kan jac nagon latha basta eller bynda for ider skuldh, eller bödhel eller byswen aff mik göra. Ty giordis icki behoff at scriffua sa hommodigh breff fron ider. [–]

i wethe nw han är her, görer om honom huad ider täckis. Jach menthe mik haffua fortjänt tak oc engen owilia, at jak honom haffuer hyllat til mik ther vppa, at han skulde icke koma i on skalke hopp eller tage sik nogot löst liffwerne fore. Män vele i tagha myt rodh, tho roder jac ider fulleliga, ati fara wiseliga oc sacta met honom, swa frampt i wele noghen tidh hugnat aff honom haffua. man kan icke skapa menniskien stragx sa wiiss och kloch, som henne bör wara. Jder her met Gud befellendis.