Vita Historica

Osallistuin 25 vuotta sitten pohjoismaiseen opiskelijakonferenssiin, jonne useakin osanottaja oli kirjoittanut tutkielman Kuningatar Margareetasta. Tanskalaisten opiskelijoiden mielestä Margareeta oli hyvä hallitsija, joka ei edustanut mitään tanskalaisen ylivallan tavoittelua; ruotsalaiset ja suomalaiset eivät olleet ihan samaa mieltä vaan muistelivat syitä, joiden vuoksi Ruotsi myöhemmin irtautui unoniyhteydestä. Margareeta on joka tapauksessa kiistatta ollut tärkeä poliittinen vaikuttaja, ja hänen aikanaan syntynyt ns. Kalmarin unioni nautti rauhasta unionikuningattaren valtakauden ajan. Ottopoika ja kruununperijä Erik Pommerilaisen aikana alkoi mennä huonommin.

Elokuva ”Margareeta, Pohjolan kuningatar” tarttuu tähän merkkihahmoon ja tarkastelee hänen elämäänsä erään kuuluisan huijaritarinan näkökulmasta. 1400-luvun alussa nimittäin ilmaantui mies, joka väitti olevansa vankeudessa pidetty kuningattaren poika, Olof Håkansson, jota oli luultu kuolleeksi. Kuningattarella oli kuitenkin jo uusi kruununperijä, ottopoika Erik. Elokuvassa molemmat vetoavat unionikuningattareen äitinään. Oikeasti huijari oli huijari, mutta elokuvan kantavaksi teemaksi on valittu valtapeli, jonka seurauksena oikea poika on onnistuttu pitämään vankeudessa. Kuninkaaksi itseään väittävän ihmisraunion ilmaantuminen keskelle unionin armeijasuunnitelmia ja kuningas Erikin avioliittoneuvotteluja uhkaa sekoittaa tilanteen.

Mutta miten Margareeta oli päätynyt valta-asemaansa ja millainen oli pohjoismaisen unionin tilanne historian valossa? Kerron seuraavassa lyhyesti Margareetan omasta lapsuudesta ja tiestä unionikuningattareksi, palaan sen jälkeen elokuvaan ja sen tapahtumiin.

Sijaishallitsijasta ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”

Margaretan lapsuus ei antanut välittömästi viitteitä loistavasta tulevaisuudesta, vaikka toki hallitsijaperheen lapsi sai ihan hyvät lähtökohdat elämäänsä. Hän oli mahtavan ja häikäilemättömän kuningas Valdemar Atterdagin kuudes ja nuorin lapsi, joka syntyi vuonna 1353. Perhe odotti tuolloin, että isoveli Kristofferista tulisi kuningas, myöhemmin kruunua soviteltiin siskonpoika Albrekt Mecklenburgilaiselle. Toisin kuitenkin kävi. Margareta kihlattiin jo varhain Norjan kuningas Håkanille. Sopimusta tekevät kuningasisät Magnus ja Valdemar sopivat, että Valdemar auttaisi Magnusta nujertamaan oman poikansa Erikin. Kymmenvuotiaana Margareeta saapui Norjan hoviin, Pyhän Birgitan tyttären kasvatettavaksi.

Kuusitoistavuotiaana Margareta aloitti yhteiselämän aviomiehensä kanssa. Håkan joutui hallintotehtävissään matkustamaan kauas, ja nuori kuningatar sai kannettavakseen paljon vastuuta. Perheen poika, 5-vuotias Olof, valittiin vuonna 1375 Valdemarin jälkeen Tanskan kuninkaaksi, ja tämän jälkeen Margareeta asui Tanskassa poikansa sijaishallitsijana, hänen kuningaspuolisonsa Håkan taas asui Norjassa. Håkan kuoli 1380, ja nyt Margareeta hallitsi poikansa sijaisena sekä Tanskaa että Norjaa.

Kun poika Olof sitten vuonna 1387 kuoli, Margareeta ei enää voinut edustaa häntä, ja hänen asemansa hallitsijana oli uhattuna. Nopeasti Margareta kuitenkin onnistunut valituttamaan itsensä sekä Tanskan että Norjan ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”. Vähän myöhemmin hän liittoutui myös ruotsalaisen ylimystön kanssa, ja hänen joukkonsa löivät valtaa tavoitelleen Margareetan sisarenpojan, Albrekt Mecklenburgilaisen. Margareeta lujitti valtansa adoptoimalla kruununperijäksi sisarensa tyttärenpojan, Bogislavin (kruunattuna Erik, lisänimeltä Pommerilainen).

Keskiajalla todettiin aivan suoraan, että oli hyviä puolia siinä, että valtaistuimella oli lapsi, koska viisaat johtajat saattoivat hallita hänen nimissään. Jo aiemmin norjalanen Ingeborg oli ollut pitkään pienen poikansa sijaishallitsijana. Myös Margareetaa seuranneille kuningattarille Filipalle ja Dorothealle oli varattu oikeus toimia holhoojahallitsijoina, mikäli he jäisivät leskiksi poikiensa ollessa alaikäisiä.

Äidin auktoriteetti näkyi myös Margareetan kielenkäytössä. Hän antoi pojalleen muun muassa seuraavat ohjeet: ”Jos joku pyytää kuninkaalta kirjallisia vahvistuksia tuomioista, jotka on annettu, tulee kuninkaan sanoa, ettei hän tiedä, mitä tuomioita on annettu, ja viivytellä asian kanssa mahdollisimman pitkään. Ja kun kuningas ei enää voi viivytellä, tulee hänen sanoa, että asia ratkaistaan niin pian kuin hänen äitinsä saapuu paikalle.” Margareeta ehkä sai aikaan rauhan, mutta hän oli myös vallankäyttäjänä määrätietoinen ja saattoi vältellä kirjallisten sitoumusten antamista – tällöin ei voitu suoraan syyttää lupausten pettämisestäkään.

Elokuvan Margareeta

Miten elokuva sitten kuvaa Margareetaa? Hän on arvovaltainen ja käskemään tottunut nainen, joka haluaa rauhaa. Onko tässä vähän romantisoitu tai alleviivattu ajatus naisen rauhantahtoisuudesta – ehkä hitusen, mutta Margareetahan kyllä saikin aikaan melko tasaiset olot, kun siihen asti edellisten sukupolvien kuninkaat ja kuninkaanpojat olivat tappaneet toisiaan ja veljiään mennen tullen. (Katsokaapa esim. Håtunaleken tai Nyköpings gästabud.) Margareeta säilyttää malttinsa ja puhuu vähäeleisesti aristokraatit puolelleen; ja omapäisille hän osoittaa, ettei kannata asettua haukan saaliiksi.

Odottamatta ilmaantuu rujo mies, joka väittää olleensa 15 vuotta vankeudessa ja joka kutsuu itseään kuningas Olofiksi. Historiallisesti ottaen monenlaisia huijari-kuninkaallisia on nähty – 1300-luvun alussa Bergeniin saapui harmaantunut nainen, joka väitti olevansa kuolleeksi luultu prinsessa Margareta, Norjan neito ja kuningas Erikin tytär, ja jota kerrotaan kunnioitetun pyhimyksenä senkin jälkeen, kun hänet oli huijarina poltettu roviolla.

Margareetan aikana kuninkaana esiintynyt Olof vaikuttaa silkalta huijarilta, mutta reilu sata vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan haastanut ja kuolemaan tuomittu ”Taalainmaan junkkari” (Dalajunkern) Nils Sture saattoi ehkä ollakin aiemman valtionhoitaja Sten Sturen ja hänen leskensä Kristina Gyllenstiernan poika. (Ehkä, mahdollisesti.) Henkilöllisyyden todistaminen ei menneinä aikoina ollut aivan yksinkertaista, ei myöskään sen varmistaminen, että joku oli kuollut. (Vuonna 1550 Tukholmassa teloitettiin Knut-niminen mies, joka oli esiintynyt kuningattaren sisarenpoikana (olisi ollut Ebba Stenbockin veli) ja onnistunut toistuvasti esiintymään kuninkaan edustajana, varastamaan ja huijaamaan ihmisiä. Aina joku uskoi.)

Elokuvan tarina ei ole kirjaimellisesti totta, mutta on se totta siinä mielessä, että kyse on keskiajan hovimaailmasta, jossa voi joutua uhraamaan mitä tahansa ja kenet tahansa. Margareeta pitää arvossa unionia ja rauhan turvaamista, mutta henkilökohtainen hinta on kova. Tarina tarjoaa monia tilannekuvia, joissa tulee näkyväksi valtapolitiikan raadollisuus ja alituinen valppaus – lopulta kehenkään ei voi luottaa, ja tämän oppiminen on osa hallitsijaksi kasvamista. Miljööt ovat minun silmääni suhteellisen uskottavia, vaikka teollisia ikkunaruutuja ja lattiatiiliä taitaa välillä vilahdella; hahmot ovat sopivan ryttyisiä ja arpisia. Valtahierarkioita ja kirkon merkitystä olisi toki voinut pohtia vähän hienovireisemminkin, ja pituudesta olisi saanut helposti vartin pois.

Pisteet siitä, että elokuvan tulokulma on valtapolitiikka sekä äiti-lapsi -suhteet, ei romanttinen rakkaus. Marilyn French on tainnut korostaa lasten merkitystä naisten elämässä, ja valta-asemassa olevan naisen elämässä oma poika, tarvittaessa adoptoitu poika – vävykin saattoi kelvata – oli tärkeä liittolainen, mutta myös mahdollinen vastustaja.

Sekalaista

Muuten kiitämme: monikielisyyttä, ratsastuskuvauksia – juuri joulukuussa keskustelin norjalaiskollegojen kanssa matkareiteistä keskiajan Norjan ja Tanskan välillä – valaistusratkaisuja ja taustan himmennystä, jotka toimivat miljöiden kanssa; lapsimorsian-problematiikan kuljettamista mukana mutta ei liian retostelevasti.

Moitimme: Turhan selväpiirteisesti ajatellut kansallisvaltiot, eestaas loppuratkaisua arpova juonenkuljetus – jonkun käänteen olisi voinut jättää pois; pappi, joka näkee ennalta Margareetan kyvyt ja raivaa esteet hänen tieltään. Kirjeet olivat liian isolla paperilla ja liian isolla käsialalla – tuntui tuhlaukselta. Tai ehkä tanskalaisilla oli varaa käyttää papereita runsaammin kuin ruotsalaisilla…

Ambivalentti suhtautuminen: viittaukset naisrauhaan (naisrauha oli oikea asia, mutta tässa ehkä vähän allevivattu – toisaalta plussaa siitä, että elokuva välttää kliseisimmät naistrauma -kuvastot); tolkun ihmisiin, unioniin, Eurooppaan, yhteiseen armeijaan; Suomen täydellinen puuttuminen; hyvin olisi johonkin nurkkaan sopinut Pommerista Tanskan kautta, Margaretan suosikkina, Suomeen laamanniksi päätynyt ritari Klaus Fleming (vanhin niistä).

Ainakin jos on koko päivän kirjoittanut artikkelia 1500-luvun aatelisnaisesta ja siitä, myikö hän lastensa tulevaisuuden kuninkaan pelastamiseksi, niin hyvin vetoaa tematiikka ja ongelmakohdat. Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun on saatavilla historiallista draamaa, jossa valtaa käyttävä nainen joutuu käymään läpi sieluntaisteluita komeassa miljöössä, dramaattisen musiikin soidessa.

Episodin elokuva-arvio: https://www.episodi.fi/elokuvat/margareeta-pohjolan-kuningatar/

Lisää tietoa alkukohtauksen verilöylystä, Alussahan isä-Valdemar on teurastanut Gotlannin, siellä on museossa osa jäännöksistä. https://kaponieeri.blogspot.com/2012/12/visby-1361.html (en usko, että Margareta oli siellä, mutta ehkä kohtauksen voi ottaa vähän unenomaisena)

Kirjoittaja on julkaissut aiheeseen liittyen mm. kirjan Pohjolan Prinsessat (Atena 2009). Kuningasvallasta Pohjolassa kertovat myös mm. hänen artikkelinsa uudessa kirjassa Kuninkaallisen mahdin näyttämöt (Sigillum 2021). https://www.sigillum.fi/tuote/kuninkaallisen-mahdin-nayttamot-pohjoismaiset-paalinnat/