Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.
Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.
Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?
Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.
Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”
Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.
Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.
Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.
——————–
VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.
Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva
HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/
Vita Historica 