Cui bono?

This blog comments on the dissertation ”Progress and common good in Swedish political language of the Age of Liberty [1719-1772]” by Jouko Nurmiainen. The blogger also makes some reflections on how the notions of common good resonate with the present day discussions.

Viime aikoina laman ahdistamat suomalaiset ovat pohtineet, millainen politiikka ja talouspolitiikka olisivat hyväksi suomalaisille. Yhdellä jos toisellakin on näkemyksiä siitä, miten joko teollisuus, ympäristöteknologia tai veronkorotukset voisivat tuoda pelastuksen maalle ja sen asukkaille. Pelastusta on haettu laadusta ja huipuista, ja moni luottaa innovaatioihin (kuten mm. Petri Paju kommentoi väitöskirjahaastattelussaan). ”Innovaatio” hallitsee myös monia tiedestrategioita, jopa niin että sanat ”tiede” ja ”tutkimus” näyttävät jäävän lapsipuoliksi omalla kentällään. Oma kysymyksensä on sitten, tarjoavatko mitkään ratkaisut hyviä tuloksia kaikille kansalaisille.

Pohdin näitä nykypäivän käsitteitä ja ”yhteisen hyvän” etsimistä, kun seurasin FM Jouko Nurmiaisen väitöstä Edistys ja yhteinen hyvä vapaudenajan ruotsalaisessa poliittisessa kielessä perjantaina 30.10.2009 Helsingin yliopistossa. Nurmiainen analysoi käsitehistoriallisessa tutkimuksessaan sitä, miten vuosien 1719-1772 Ruotsissa ymmärrettiin yhteinen hyvä. Nurmiaisen väitöskirja luo osaltaan valoa siihen, miten nykyajassa tunnetut kasvun ja edistyksen ihanteet 1700-luvun kuluessa saivat entistä suuremman jalansijan.

Väitöskirjatutkimus tutki hyödyn ja edistyksen sanastoa aikakauden laeissa, valtiopäivän juhlapuheissa, taloudellisessa keskustelussa sekä tapauksissa, joissa keskeiseksi nousivatkin erilliset intressit ja eri yhteiskuntaryhmien edut. Yhteistä hyötyä etsittiin niin maatalouden kuin ylellisyyskulutuksenkin tukemisesta, mutta kuten arvata saattaa, yksimielisyyttä ei sentään saavutettu. Nurmiaisen mukaan käsitys yhteisestä hyvästä ja hyödystä alkoi 1700-luvulla hajota entisestään. Yksityisestä edusta tuli entistä hyväksytympi tavoite, eikä sitä enää nähty yhteisen edun vastaisena.  Itsekäs, tehokas, omaa etuaan tavoitteleva yksilö alkoi syrjäyttää yhteisöllisyyden.

Sekä teos että naseva väittely toivat esiin sen monialaisen työn, jonka kautta Nurmiainen on edennyt kirjoittamaan väitöskirjansa. Marcel Maussin Lahjan käännöstyö, verkosto-käsitteen ja muiden käsitteiden laaja pohdiskelu, loviisalaisporvarien eduntavoittelu ja 1700-luvun edistysajattelu – kaikki nämä ja lukemattomat muut väittelijän aikaisemmat työt tuntuivat asettuvan analyysin loogisiksi rakennuspuiksi, monipuolisen tutkimuksen aineksiksi.

Väitöstilaisuus tarjosi yleisellä tasolla hyviä esimerkkejä siitä, millaisia eroja on sanojen ja käsitteiden välillä, tai miten tutkija voi tuoda esiin aikalaiskäsitteiden ja tutkijan apuvälinään käyttämien käsitteiden välisen eron. Nurmiainen muistutti, että käytettyjen sanojen muuttuminen ei välttämättä merkitse ratkaisevaa muutosta ajattelussa. (Tässä päädyin taasen miettimään sitä, miten viime vuosikymmentenkin politiikassa ja opetusuudistuksissa aika lailla samaa asiaa on kaupattu jollakin muotisanalla, jonka sisältö ei ratkaisevasti eroa aiemmasta.)

Myös monista yksittäisistä käsitteistä (yleinen, yhteinen, valistus, demokratia, tasavaltalaisuus, puolue) käytiin hyödyllisiä keskusteluja, joista lisää itse kirjassa. Ja ainakin allekirjoittanut katseli tämän 1700-luvun tutkimuksen pohjalta taas uusin silmin myös nykyaikaa. Näin ollen Nurmiaisen väitös tarjosi runsaasti sekä yleisiä tieteellisiä oivalluksia että erityisiä käsite- ja alakohtaisia virikkeitä, kaikkien läsnäolleiden hyödyksi.

Mainokset

Jees jees. Ofkoos mistö Maginroi

Jokusen historian opiskelijan on kuultu väittävän, että Koiramäen talon lukeminen avittaa ihmeesti kansantieteen opintoja. Mauri Kunnas on tehnyt huiman päivätyön lastenkirjallisuuden parissa ja kertonut uudelleen niin historiaa kuin kaunokirjallisuutta. Toisille Kunnas on tuttu esimerkiksi Nyrok Cityn parodisen sarjakuvataiteen kautta, jonka omaperäinen oikeinkirjoitus räjäytti kielen eri tavalla mutta yhtä riemukkaasti kuin pakinoitsija Olli (josta edellisessä blogilastussa). Allekirjoittaneen lempikirja on Etusivun juttu, joka avaa vinkeästi lehtimaailmaa sekä aikuisille että lapsille.

Monipuolinen on myös Lotta Sonnisen kirjoittama ”Minä, Mauri Kunnas”, jonka teksteissä ja kuvissa riittää kelaamista. Lotta Sonninen, jota Kunnaskin kiittää Kansan Uutisten kirjamessunumerossa tavattoman hauskaksi tyypiksi, on aiemmin muun muassa koonnut teoksen ”Kanna itsesi kauniisti” (Otava 2008), kokoelman käytösohjeita vuosien takaa (kommenttiraitaa Lumikin ja Neiti O:n sivuilla ja tanssikäytöstä tietoja täällä).

Tämä Kunnaksen näköinen kirja, jossa käydään läpi sekä elämänvaiheet että tuotanto, on suunnattu erityisesti Kunnaksen lastenkirjojen ystäville, ja kunkin teoksen syntyvaiheita kuvataan kirjan jälkipuoliskolla. Mukaan mahtuu silti kertomuksia myös Kunnaksen varhaisista sarjakuvista ja pilapiirroksista. Uuden Robin Hood -kirjan kylkiäisiksi sopivat hyvin elämäkertakirjan kuvat ja kuvaukset lapsuudenaikaisista leikeistä, jotka saavat muistelemaan omia Sherwood-seikkailuja katajaisten jousten ja puumiekkojen kanssa.

Sujuvaa tekstiä täydentävät kuvat ja muistiinpanot vuosikymmenten varrelta, niihin uppoaa aikaa samaan tapaan kuin Kunnaksen sarjakuviin ja lastenkirjoihinkin. Muutama lapsuuden maisemaan kuulunut ilmiökin saa uuden tautoituksen: lapsuudesta tuttu Juissi -mehu (aikoinaan Floridan Juissi ja sitten Farmarin Juissi) ja sen alkuperäinen tölkki onkin syntynyt Nyrokin luojan aivoituksista. Tällä taustatiedolla nimi ja merkki näyttäytyvät uudessa valossa. Kunnas on suosittu ja moneen tapaan tuotteistettu – nähdäänkö vielä joskus vanhan tölkin paluu?

”Markku, mikä sä olet?”

Kuten Göteborgissa ja Turussa, myös Helsingissä kirjamessut ovat yhtä pitkät kuin leveätkin; tarkoitan tätä hyvällä, mutta niinpä sitten runsaudenpula vaanii. Onneksi löytyi hyviä keskustelutuokioita, joissa pääsi vähän levähtämään komeiden ja ärhäköiden kirjojen seireenihuudoilta.

Messuilla näkyivät erinäiset juhlavuosien teemat: sarjakuvasankari Asterix juhli 50-vuotista taivaltaan, Takauma-lavalla puolestaan suotiin ansionmukaista huomiota 120 vuotta sitten syntyneelle pakinoitsija Ollille (Väinö Nuorteva, vuoteen 1919 Nyberg, lisää esim. kotiseutusivuilla tai YLEn Elävässä Arkistossa. Kirjailijaliiton sivuilla puhutaan 110-vuotisjuhlasta, mutta syntymävuosi 1889 kertoo muuta).

Kirsti Manninen kertoi Ollin mäntsäläläisistä perhetaustoista – apteekkari-isän ja tämän veljen tuikeasta suomalaismielisyydestä ja aktiivisesta paikkakunnan kehittämisestä. Isän perustaman kirjakaupan ja vapaapalokunnan iltamarientojen sekä poliittisesti aktiivisen kotinsa kautta Väinö Nyberg, tuleva Nuorteva / Olli, kasvoi esiintyväksi humoristiksi, joka niitti seuraavaksi mainetta yliopiston osakuntaspekseissä ja kansanvalistusiltamissa ja sivalteli Ylioppilaslehdessä opiskelijoiden passiivisuutta. Mäntsäläläisiä hän käytti myöhemmin pakinoissaan eturientolalaisista.

Manninen kuvasi Ollin taidokasta kielenkäyttöä nykyisen hammashuollon termein: hän tarkkaili ympäristöään, toisti kuulemansa satiirisin elkein ja ”räjäytti kielen plakkikerrostumia”, oli kyse sitten vierailla kielillä, titteleillä tai hallintojargonilla patsastelusta. Mannisen sanoin moni lukija on Ollin pakinoiden ansiosta saanut rokotuksen liikaa tittelinkipeyttä vastaan – ja tuota rokotetta voisi moni näinäkin päivinä taas kaivata. Ja kuten todettu, Ollia on taas entistä helpommin saatavilla, kun Kirja kerrallaan on ryhtynyt vanhoja julkaisemaan – niistä voi myös todeta hänen profetioineen nykyajankin managerialismista!

Ollin merkeistä oli yllättävänkin luontevaa siirtyä ”Taanilan tunnille”, jossa jatkui sama humoristinen vakavilla asioilla irrottelu, sillä siellä hiillostettiin Suomen historian professori Markku Kuismaa tämän kirjasta ”Suomen poliittinen historia”(ks. Jukka Tarkan arvio). Juontolauseella ”Markku, mikä sä olet?” Taanila johti leppoisan selkeää ja hilpeästi väittelevää keskustelua, jossa pohdittiin Suomen ja sen lähimaiden vaiheita ja muistutettiin muun muassa, ettei taloudellinen kansainvälisyys ole niin uusi asia kuin voisi luulla, ja pohdittiin sitä, riistikö Suomi Venäjää vai päinvastoin, tai oliko Suomi ”valtiompi ennen kuin nyt”.

Muina löytöinä hihaan tarttuivat Sari Katala-Peltomaan ja Raisa Toivon kirja Noitavaimo ja neitsytäiti, jossa kerrotaan keskiajan ja uuden ajan alun naisten historiaa uudesta näkökulmasta. Fiktiivisessä muodossa lähihistoriaa luodannee Rauha S. Virtasen päätösosa jo 50 vuotta sitten alkaneeseen Selja-sarjaan. On kiintoisaa nähdä, miten Chile-kriisin jatko-osa istuu aiempiin teoksiin. Lucy May Montgomeryltä oli suomennettu uutta, ja paluumatka sujui Mullah Nasreddinin veijaritarinoiden parissa; Keijo Korhosen Amerikka-analyysit, suomalaisen korruption lyhyt oppimäärä ja pari muuta kirjahyllytulokasta odottavat vielä lukuaikaa parempaa.

Kirjoittaja oli messuilla paitsi nauttimassa muiden teoksista myös rupattelemassa kirjoistaan ”Pohjolan prinsessat” sekä ”Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming, 1470-1620”.

Henrik tappoikin Lallin?

Olen niin korviani myöten sotkeutunut Suomen keskiajan ja 1500-luvun historiaan ja sen tutkimukseen, että en pysty arvioimaan, miten muut kuin tutkijat lukevat ”vertailevan kirkkohistorian” professorin Anni Isotalon tutkimuksia. Mutta historian tutkijalle ainakin on hupia siitä, miten tarinaan on punottu historiallisia tietoja (mitäs Markus Hiekkanen kirjoittikaan Föglön kirkosta?) sekä vinoiluja ja  viittauksia (vastikään kuollut kirkkohistorian professori ”Kauno Pintanen” – hmm…)

Lukaisin viikonloppuna Isotalon seikkailujen kaksi ensimmäistä, ”Marian koodin” ja ”Valkoisen meren timantit”. Anni Isotalo joutui huomaamaan, että hänen perintönä saamansa koru onkin avain monenlaisiin seikkailuihin ja aarrekätköihin. Ennen pitkää hänen kannoillaan ovat erinäiset koruja ja muinaisuuden tietoja jahtaavat vihamieliset tahot, ei pienimpänä ”Globus Dei” (sarjakuvatarinoiden käsikirjoittaja on julkaissut Opus Dein toiminnasta). Koossa on siis kaikki ainekset klassisiin, hiukan itseironisiin historiallisten aarreseikkailujen käänteisiin, ja tällä kertaa tapahtumapaikaksi on otettu Summa Sariola l. Suomenmaa ja lähiseudut.

Ainakin historioitsijaa Anni Isotalon uudelleentulkittu historia viehättää. Vähän jäin kerronnasta kaipaamaan ”sieluntaisteluita”, kuten Mary Marckilla oli tapana sanoa – kolmisenkymmentäviisi vuotta kadoksissa ollut perheenjäsen ponnahtaa sangen kivuttomasti takaisin perheeseensä. Ehkä siitä olisi voinut kehitellä pientä lisädraamaa Indiana Jonesin kahden viimeisimmän seikkailun ”perheidyllisessä” hengessä?

Olin kommentoimaisillani jotain siitä, ettei oikeista historiantutkijoista välttämättä irtoa napakoita itsepuolustusiskuja rosmojen hyökätessä, mutta sitten muistin, että Isotalon humanististen oikeasti olemassaolevien kollegojen joukosta löytyy niin miekkailijoita, tarkkuusampujia ja karaten taitajia kuin krav magankin hallitsijoita (nämä esimerkit olivat siis naispuolisten tutkijoiden joukosta).  Siitäpä kokoaisi jo suorastaan joukon Charlien enkeleitä? Vai olisivatko ne sarjakuvan pohjalaisessa hengessä Kaarlen, Kallen (tai ehkä Karoliinan) enkeleitä?

Aiheesta muualla: Anni Isotalon tutkimuksia näkyy aiemmin arvioidun muun muassa NettiNartun ja Matti Mattilan sivuilla, ja Kvaak-palstalla on piirtäjäkin ehtinyt mukaan keskusteluun. NettiNartun sarjakuvamuotoinen arvostelu sokerina pohjalla (tintti-viittauksiin ja poliittisiin viittauksiin lisäisin joukkoon historialliset viittaukset)!

Uskonpalauttavaa teatteria

Eilen nähty esitys Maan kellot. Väkivallan ja kuuntelemisen leikki tarjosi hienon teatterimuotoisen kuvan siitä, mitä historiantutkimuskin usein on: seikkailua vajaiden tietojen, päätelmien ja tuntojen rajamailla. Kolmas tila – tredje rummet -ryhmän esitys oli historiallista fiktiota, jonka pääosissa kuultiin vallankumouksen pyörteistä lapsivuoteeseen pyörähtelevää Mary Wollstonecraftia (1759-1797) sekä mustien oikeuksia puolustanutta pappi Henri Grégoirea (1750-1831). (Katso myös Maarit Leskelä-Kärjen tyylikäs bloggaus aiheesta)

Näytelmässä ei ollut piinallista epookkipatsastelua tai yritystä tarkkaan menneisyyden esittämiseen. Vaikka kuultiin suoriakin lainoja menneisyyden ihmisten suusta, esitys oli tulkintaa ja julisti sen avoimesti esittelyssään: Nykyajassa elävä Maria lähtee aikamatkalle mukanaan Zakarias Mieskonen, Suomen Sodan sotilas ja urkuri, joka haluaa tietää missä kaiken keskellä on Suomi ja hänen tarinansa. Hän lähtee seuraamaan Mariaa ja osallistuu tämän luomaan fiktioon. Vaikkei ehkä itsestäänselvästi siltä kuulosta, lopputulos ei välttämättä ole niinkään kaukana historiantutkimuksesta, vaikka tutkija useimmin lähinnä mielessään laulaa, repii hiuksiaan, tanssahtelee tai hakkaa kirveellä peltiämpäriä.

Maria (Liisu Mikkonen) näyttää tosiaan, varsinkin alussa, olevan tarinan keskeinen kokija ja tavallaan kertoja, hän liikkuu palvelustyttönä Wollstonecraftin asunnossa ja seuraa niin vallankumouksen kuin perhepiirinkin tapahtumia satunnaisesti osallistuen. Toisessa näytöksessä hän on ylhäinen nainen, joka kannattaa Haitin orjakapinaa ja saapuu tapaamaan Henri Grégoirea. Kolmannessa ja viimeisessä hän on jo Napoleonin hahmossa. Onko historian uteliaasta tulkista tullut tapahtumia ahnaasti muokkaava hahmo?

Ihan saumattomasti esityksen osuudet tai varsinkaan herra Mieskonen eivät toisiinsa linkittyneet, vaikka vuosien 1808-1809 Suomen tapahtumat liittyivätkin Napoleonin sotiin, jotka puolestaan olivat jatkoa Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumille. Ehkä keskeisempää kuin näytelmän tapahtumat on kuitenkin yleinen esittämisen tapa. Käsitellään vakavia asioita, mutta esitys on täynnä myös hauskoja törmäytyksiä ja viitteellisiä esittämisen tapoja, joiden pelkkä kuvaaminen ei ehkä välitä niiden intensiteettiä.

Vanhan viinatehtaan tiiliseinät, rautaovet ja lasilattia tarjoavat sellaisenaan loistavat näyttämöpuitteet, joita on käytetty onnistuneesti. Mustista rautaovista saadaan sisäänpääsy kirkkoon, musta orja astuu näyttämölle, kun päähenkilö maalaa kätensä tummiksi ja kätkee kasvonsa hiuksiinsa; melkein tuntemattomaksi jäänyt menneisyyden hahmo kutsuu katsojia etäisesti, kun näyttelijä tähyää tyhjän torson takaa. Ja mäntyjen huminaa kuvaavat näyttelijöiden taiji-eleet.

Intensiteetti kantaa parhaiten ensimmäisessä osassa, ja loppuun asti jaksan ihailla kokonaisuuden luovuutta ja esiintyjien vahvaa läsnäoloa. Kolmannen tilan manifestissa todetaan, että taide voi olla tiedon lähde. Pitää paikkansa, tutkijankin piti tämän jälkeen mennä tutustumaan näytelmässä kohtaamiinsa, aiemmin tuntemattomiin historiallisiin hahmoihin.

Tässä ei pyöritä klassisten parinmuodostuskysymysten vaan toisenlaisten isojen asioiden ympärillä.  Vastaan tullut  näyttämörakkaus tai -kuhertelu on mielestäni usein (äärimmäisen) tylsää, ja vaikka teatterikappale olisi modernikin, naisten ja miesten väliset suhteet on voitu kuvata niin kliseisesti, ettei niitä ole helppoa myötäelää. Yleensä kaikki on ”niin nähty”, oli kyseessä sitten tietty kuuluisa parvekekohtaus, urbaani parisuhderistiriita tai joku ”luonnonvoimainen” maalaisilottelu pakollisine alushameenvilautteluineen (tai alapesuineen, mikä ehkä oli uraauurtavaa joskus vuonna luu). Mutta kun Mary Wollstonecraft pohtii rakkautta, mukaan mahtuu muutakin, ja menneisyyden Maria etsii vaihtoehtoisia tarinoita, ei Sitä Oikeaa.

Näytelmä, varsinkin ensimmäinen osuus, oli kaikkiaan uskonpalauttava kokemus. Teatteri voi olla vinkeällä tavalla älykästä ja samalla empaattista, toisinajattelijoita puolustavaa. Kokonaisuudesta nauttiminen saattaa tosin kärsiä, jos hahmot tai kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat eivät ole ääriviivoiltaan muistissa (käsiohjelma voi tässä vähän jeesata). Ainakin allekirjoittaneen historioitsijan kannalta menneisyyden luova toisin tulkitseminen on tervetullutta. Lisää tällaista! Tosin ehkä hitusen tiiviimmässä paketissa – en ole ihan varma, että kolme ja puoli tuntia oli välttämätön pituus, vaikka ainejärjestö TaoTaon väliajalla myymät syömiset pitivät nälän loitolla.

Kolmas Tila – Tredje rummet ry: Maan kellot. Väkivallan ja kuuntelemisen leikki. Manilla, Vanha viinatehdas, Turku, esityksiä vielä su 11.10., ke 14.10. ja su 18.10.

Muuta sanottua käsitteestä kolmas tila (third space):
Kolmas tila – mahdollisuuksien karuselli
Kolmas toden sanoo, ”third place”

Kiirrjoja, kiirrjoja, kirrjoojaa…

Kirjamessut Turussa tulivat ja menivät tänä viikonloppuna. Tuntuu siltä, että suuri osa paikallisesta yliopisto- ja kulttuuriväestä hengailee messuilla – kullakin on omat kustantamokojukytköksensä tai edustettavat seuransa, ja vapaa-ajoilla syntyy hauskoja kohtaamisia ja uusien ideoiden vaihtoja.

Kirjat vaanivat joka kulmalla viattomia ostajia, Parnasson supertilaustarjous viittoili houkuttelevasti… Viimeinen niitti: Lasipalatsilla ovat viime vuosina ruvenneet ottamaan vanhoja näköispainoksia juhlavuottaan viettävän Ollin (Väinö Nuorteva) pakinoista. Viimeaikaisten yliopistobyrokraattisten uudistusten ja valvontaohjelmien käyttöönoton jälkeen alkaa muuten tuntua siltä, että Ollin viidenkymmenen vuoden takaiset byrokratiapakinat eivät olekaan huumoria vaan profetiaa. Hänestä täytyy blogata lisää joskus tuonnempana (ja joku 110-vuotisjuhla kunniakseen olisi syytä järjestää… Ollista myös täällä, ja Ollista ja Hyvinkäästä täältä).

Turun seudun äidinkielenopettajat ry:llä oli messuilla oma haastattelupaikkansa Lukumesta, jossa lukiolaiset haastattelivat kirjailijoita, ja hyvin haastattelivatkin. Vaikka nuorison rappiota aina jaksetaan kuuluttaa, myös osa lukiolaisista ja vastakirjoittaneista yliopistolletulijoistakin on heti kättelyssä niin päteviä, että välillä tuntuu että voisinkin jo siirtyä tieteellisestä ottelukehästä valmentajaksi.

Näyttelykirjoista mieleen jäi Hugleikur Dagssonin mustanhumorististen sarjojen alkuperäisgrafiikkaa. Jaossa oli myös pieni vihkonen, jossa oli Hugleikurin kansainvälisistä kirjajulkaisuista sensuroituja piirroksia (mukana McVauvanraato ja muutama uskonnollinen vinoilu). Mustanhumoristiset hahmot ovat yhtä aikaa mahdottomia ja sitten kuitenkin pelottavan ja naur[e/a]ttavan lähellä sitä, missä hengessä ihmiskunta elinkaarensa päätä kohti koikkelehtii. Lisäksi lyhyet huudahdukset kiteyttävät välillä laajojakin taustatarinoita.

Halvimmasta päästä messutarjouksia olisi ollut 50 sentin hintaan myyty, kontroversaalin dosentin laatima kirjanen, jonka otsikon mukaan sielunvihollinen saapuu pääkaupunkiimme. Jos katsahti kyseiseltä myyntikorilta suoraan eteenpäin käytävää pitkin, viistosti vastapäätä sijaitsevassa koijussa oli selkeästi esillä eteläisen naapurimme lippu. Lieneekö sattumoista vai tarkoituksellista vastakkainasettelua ollut siinä, kyseinen dosentti kun ei ole eteläisen naapurimme kanssa yksimielinen paljon mistään.

Lisäys: Toinen bloggaaja kiinnitti huomiota siihen, että valtakunnan päälehti ei maininnut tapahtumasta mitään. Tilsan sarjakuvahenkilön sanoin: ”En arvosta tätä.”

Omat kirjat messuilla ja myös Helsingin kirjamessuilla:
Pohjolan prinsessat. Viikinkiprinsessoista renessanssiruhtinattariin. Atena Kustannus, Jyväskylä 2009.  /
Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming 1470-1620, SLS-Atlantis 2009. Ja toki myös Keskiajan avain, toim. Marko Lamberg, Anu Lahtinen & Susanna Niiranen, SKS 2009

… your children will be next

The blogger has seen the movie Away We Go (2009) and rather liked its combination of intensity and tranquility.

(NB. Spoilereita voi olla edessäpäin, tosin elokuva kestänee hyvin katsomista vaikka juonesta jotain tietäisikin.)

Elokuvan Kohti uutta (Away We Go, 2009) juonen kuvaus ei ehkä välitä sen viehätystä.  Kolmeaviittä lähenevä pariskunta odottaa ensimmäistä lastaan ja asuu jossakin jumalten hylkäämässä maankolkassa, jonne he ovat muuttaneet ollakseen lähellä tulevan lapsensa isovanhempia. Kun lapsen isovanhemmat julistavat muuttavansa kauas pois Antwerpeniin (”valon kaupunkiin!”), Verona (Maya Rudolph) ja Burt (John Krasinski) toteavat, että heidänkin olisi ehkä syytä nostaa kytkintä.

Seuraavan puolentoista tunnin ajan ”nuorehkopari” matkustaa pitkin poikin Pohjois-Amerikkaa Montrealista Miamiin etsimässä mukavaa asuinkaupunkia ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämänsä. Veronan ja Burtin tyyni, vaikkakaan ei ongelmaton yhteiselo rinnastuu rääväsuisen ex-pomon, eteerisen vaihtoehtoäidin, lapsettomuuteen tuomitun adoptioäidin ja eron kanssa kärvistelevän isän parisuhde- ja perhe-elämään.

Tarina kantaa eteenpäin ilman synkeitä paljastuksia tai äkillisiä dramaattisia käänteitä. Se pysyy intensiivisenä ilman suuria ulkoisia tapahtumia.  Hahmot ovat karrikoituja mutta samalla aitoja. Heidän kauttaan pohditaan paitsi sitä, millaista on olla vanhempi, myös sitä, millaiseen maailmaan lapset kasvatetaan ja mille kaikelle he altistuvat. ”Eivät he kuule mitä me sanomme”, julistaa muuan äiti päivitellessään kovaäänisesti lastensa rumuutta. Vaihtoehtovanhemmat kehottavat lastaan kuuntelemaan sydämensä ääntä vapaasti (ja toivovat hänen valitsevan ”oikein”). Entä miten paljon isä voi valehdella yrittäessään salata tyttäreltään, että äiti on lähtenyt ikuisiksi ajoiksi? Johtaako äidin lähtö todella siihen, että kukaan ei enää huomaa pyyhkiä porkkanamehua lapsen huulista ja että tästä tulee ikuisesti ulkopuolinen?

Matkaa tehdään vanhalla Volvolla, joka ainakin Euroopan puolella oli kuvatunikäisten nuorten aikuisten lapsuuden perheauto, ja vaatetuskin tuntuu olevan osittain menneiltä vuosikymmeniltä. Tässä yhteydessä voisi siis historiantutkimuksen hengessä puhua samanaikaisesta eriaikaisuudesta. Elokuvassa on aineksia pohtia aikuiseksi kasvua, vanhemmuutta ja lapsille siirtyvää henkistä perintöä, mutta se ei alleviivaa tai anna patenttiratkaisuja. Elämä on vähän rujoa mutta parhaimmillaan kaunista, ja vaikka naimisiin ei välittäisikään mennä, omat ”uskollisuudenvalansa” saattaa antaa arkisemmissa merkeissä.

Ja vaikka päähenkilöt pohtivat, ovatko he epäonnistuneita, elokuvasta voi vetää sen johtopäätöksen, että jokaisen elämässä on omat epäonnistumisensa – parisuhteen, lasten saamisen, uran, oman itsen kanssa. Suurimmat moitteet tuntuu saavan luonnollisuutta suvaitsemattomuuteen asti vaativa vaihtoehtoperhe, joskin tavatut ”normaalimmatkin” perheet näyttävät tarjoavan yllin kyllin aineksia lapsuuden traumoihin.

Elokuva toi hämmentävällä tavalla mieleen Fargon (1996) – ehkä siksi, että molemmissa elokuvissa on hiukan pihalla olevia ihmisiä ja raskaana oleva sankaritar, joka vaeltaa oudoissa (mielen)maisemissa. Toinen yhdistävä piirre voisi olla se, että tyyni tarkkailu voi tuottaa parempia oivalluksia kuin ratkuva riuhtominen. Tällaisia elokuvia katsoisi mielellään useamminkin.

Antwerpen, valon kaupunki: Kun itse kävin Antwerpenissä kevättalvella 2003, valtavan kokoinen rautatieasemarakennus oli remontissa ja suunnatonta salia valaisi yksi ainoa valtava spotti. Aseman ulkopuolella odotti valtava kaivostyömaa. Partiolaiset juoksentelivat ympäriinsä sitoen toisiaan nippusiteillä penkkeihin. Alankomaista tultua kaikki oli jotenkin villin rujoa ja epäjärjestyksessä – oli pakko viipyä kyseisessä hassussa kaupungissa yksi ylimääräinen päivä.

Ekskurssi työasioihin: Empiren arvostelu luonnehti elokuvaa otsikolla ”The Road To Parturition”, tie synnytykseen. Matkustamisen ja synnyttämisen vertauskuvat on varhaisempinakin aikoina liitetty toisiinsa – 1500-luvulla naiset toivoivat kirjeissään, että Jumala antaisi kaiken armonsa ja tukensa, ”jotta tuleva matkamme (ruots. resa) sujuisi onnellisesti”.  Eräs ylhäinen nainen, joka oli itse lähdössä maantieteelliselle matkalle ja jonka sisko puolestaan oli juuri auttamassa lapsensa matkaa maailmaan, näyttää jopa leikkivän tällä kielikuvalla toivoessaan, että heidän kumpaisenkin reissut sujuisivat hyvin.