Porvoon mitalla

Emme ole olleet paikalla, kun voivero on maksettu, emmekä viljaveroa kerättäessä, … emme ole voineet tarkkaan tietää mittojen eroa. Jumala tietäköön, miten tässä on näin käynyt, koskaan emme tiedä mitään saaneemme omaksi hyödyksemme, ei edes markan vertaa voita.

Näin vakuutti Pepotin Nils Perinpoika (Nils Persson / Niilo Pietarinpoika) joulukuussa 1556 Turun linnassa, samoin kuin hänen kirjurinaan toiminut Matts Sigfridinpoika (Matts Sigfridsson / Matti Sipinpoika tai Siprinpoika). Hämeen ja Uudenmaan voutina toiminut Nils oli pahassa pulassa: häntä epäiltiin veropetoksesta Porvoossa.

Tuomiolla linnassa oli useita Suomen alueen vouteja ja heidän kirjureitaan, joita syytettiin siitä, että he olivat kantaneet veroa suurilla mitoilla ja painoilla, mutta toimittaneet maksut Tukholmaan pienempien mittojen mukaan ja pitäneet itse ylijäämän. Kootut selitykset eivät auttaneet, kun selvää oli, että joku oli kirjaimellisesti vetänyt välistä ennen verotuotteiden kuljettamista eteenpäin. Laskelmien mukaan Nils oli saanut omaksi edukseen ainakin 10 tynnyrillistä voita.

Porvoon mittaa, niin paino- kuin tilamittojakin, ihmeteltiin joulukuussa 1556 Turun linnassa, kun Juhana-herttuan johdolla selvitettiin useita veropetoksia. Jaakko Teitin valitusluettelo, toim. Kustavi Grotenfelt, julk. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1894, 141. Samassa tapauksessa käytettyä bismare-sanaa selittää Svenska Akademiens Ordbok https://www.saob.se/artikel/?seek=BESMAN

Eri seuduilla koottiin veroja erikokoisilla mitoilla, ja Suomessa oli selvästi käytetty isompia mittoja kuin Tukholmassa. Kun kuninkaalle asti ei kuitenkaan tullut ylijäämää ja kun verotettavat valittivat mittojen suuruutta, tuomittiin nämä petolliset voudit veropetoksesta ”kuninkaan varkaina” hirteen. (Toki oli mahdollista, jos omaisuutta riitti, ostaa armahdus rukouksilla ja lahjoituksilla.) Pepotin Nils Perinpoikaa vastaan esitettiin sellainenkin syyte, että hän väitti nauttivansa verovapautta omasta tilastaan muttei pystynyt esittämään hallitsijan antamaa kirjettä asiasta.

Nils-voudin ja hänen kirjurinsa tapaus on ensimmäinen tuntemani tapaus, jossa puhutaan ”Porvoon mitasta” (Borgå wikt, myöh. Borgåmått) ja nimenomaan veropetoksen yhteydessä. Samaa ilmaisua löytyy myöhemmin toistuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun julkaisuista – milloin annetaan selkään Porvoon mitalla, milloin tulee vettä tai lunta Porvoon mitalla, milloin kannetaan lunta Porvoon mitalla. Sinänsä on aivan oikeutettua käyttää ilmaisua myös positiivisessa mielessä, ilman syytettä petoksesta – suurella mitalla olisi ollut mahdollisuus mitata myös vieraanvaraisesti ilman pahaa tarkoitusta.

Sanontaa on ihmetelty silloin tällöin, vuonna 1892 Turun lehdessä muuan forssalainen lukija toivoi tarkennusta mittaan ja toimitus asian selittikin. Porvoon mitta on joskus yhdistetty myös 1800-luvulla Porvoossa toimineeseen viinatehtaaseen ja sen säiliöihin. Ja joku muukin vilunkivouti kuin Nils ja kirjuri Matts on voinut osua myös vuosien 1500-1900 välille ja antaa lisäpontta tarinalle. Mutta kuten taannoin Helsingin Sanomissakin oli puhetta, vanha tarina petollisesta voudista ja Porvoon mitasta tulee vastaan on siis melkein puolen vuosituhannen takaa, Kustaa Vaasan ja Juhana-herttuan ajoilta. Eikä siis ole pelkkä tarina, vaan oikeusjuttuihin kirjattu tapaus.

Mikä on se Kuuluisa Porvoon mitta, kyselee lukija Turun lehdessä 25.8.1892.
Lehden toimitus vastaa Turun lehdessä 25.8.1892.

Linkkejä aiheesta

”Kavallusta Porvoon mitalla” (Esa Lilja, HS 18.4.2021)
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007923203.html

”Mistä tulee sanonta Porvoon mitalla” (Kysy.fi)
http://www.kysy.fi/kysymys/mista-tulee-sanonta-porvoon-mitalla

Kustaa Vilkuna: ”Maksetaan (tai annetaan) Porvoon mitalla” selitys Kotiseutu-lehdessä käyttää myös Jaakko Teitin valitusluetteloa lähteenään 01.01.1935 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 1 s. 69-70

Alkuperäinen aineisto, ”Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan”, on Ruotsin valtionarkistossa, mutta painettu lähdejulkaisu on sähköisenäkin: https://www.doria.fi/handle/10024/167654 (kiitos Kaisa Kyläkoski toimivan linkin vinkkaamisesta).

”Porvoon mitalla” -lausahdusta löytyi Kansalliskirjaston digitaalisesta julkaisuarkistosta 5040 esiintymää. Borgåmått esiintyi haussa harvemmin. – Tein pikaisen sanahaun, en perinpohjaista analyysiä sanan käytössä. Hakuja voi itse kukin tehdä os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Cherchez la femme II – johtolankoja Ebba-rouvan elämään

Kirjoitin toissa vuonna aiheesta Cherchez la femme, etsikää naista, tuolloin erityisesti Christina Regina von Birchenbaumiin henkilöhistoriaan liittyen. Kun viime talvena viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mieleeni palasivat myös varhaiset arkistoseikkailut ja suoraan sanoen arvuukaupalla haparoivat aineistotilaukset, joiden avulla pääsin erään tärkeän lähteen, siskojen kirjeenvaihdon jäljille.

Kun aloitin väitöskirjan kirjoittamisen, moni kollega epäili, että naisista ei ole tietoja ensinkään. Näin 20 vuotta myöhemmin on helppo sanoa, että on sitä, mutta alkuvaiheessa oli melko hankalaa koettaa hapuilla eteenpäin. Joulukuussa 2002 vierailin Riksarkivetissa Tukholmassa Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston matka-apurahalla, kävin läpi arkistoluetteloita ja tutkimuskirjallisuutta ja luotin, että jossain vaiheessa löytyy, kun osun oikeaan volyymiin.

Mitään valmista ”Ebba Stenbockin kirjeenvaihto vuosilta …” -kokoelmaa ei ollut. – Joistakin muista suvuista kuten Bielkeistä voi paremmin löytyäkin, kuten joskus myöhemmin totesin, mutta tyypillisesti monet naisten arkistot olivat hajallaan ja heikosti luetteloituina arkistokokoelmissa, jotka oli nimetty sekalaisiksi [Strödda historiska handlingar, Miscellanea]. Nykyään sanottaisiin, että metatietoja on kovin vähän eivätkä ne auta löytämään naisista kertovia lähteitä.

Ebban ja Klaus Flemingin arkistot oli aikoinaan takavarikoitu Gripsholmiin, mutta entä sisaret? Arkiston päivystyksessä ohjeistettin katsomaan, mitä Ruotsin elämäkertakokoelma, Svenskt biografiskt lexikon, sanoo. Sinne eivät kaikki naiset olleet päässeet ja 2000-luvun alussa Stenbock-osa oli vielä toimituksen suunnitelmissa, mutta K-kirjaimesta löytyi Katarina-siskon pienoiselämäkerta ja sieltä maininta: Katarinan ja Cecilian kirjeenvaihtoa löytyi Skoklostersamlingen 2:5 -volyymistä. https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=12405

Arkiston kotelokohtainen luettelo ja kuvailu ei ollut kovin rohkaiseva, sillä luettelon mukaan kyse oli lähinnä kaste- ja hääkutsuista. Mutta kun ei muutakaan juuri sillä hetkellä ollut tullut vastaan, niin pitihän ne tilata. Merkitsin tuoreeltaan transkriptioiden yläpuolelle:

Beata Stenbock, Portrait
Kreivitär Beata Stenbock (1533-1583, vielä yksi Ebban sisar. Vapaaherratar Ebba Stenbockista ei valitettavasti näytä säilyneen minkäänlaista muotokuvaa. Johan Baptista van Utherin maalaus. Skoklosterin linna, public domain. Kuvaaja Göran Schmidt.

aika paljon, 18 kirjettä! Kunpa siellä olisi jotakin hyödyllistä… Ja onkin. Tässä on nyt viimeinkin kotoisempaa perheensisäistä viestintää, vaikka kuninkaallista tasoa lähestytäänkin. Voisi ajatella, että onpi jotain muutosta kirjeissä, että ensimmäisessä sangen nuori Katariina sinuttelee, vasta varsin myöhemmin hän käy suorastaan armolliseksi… Tulee vaikutelma, että Katarina ja Ebba olisivat olleet 1570-luvulla suhteellisen paljon yhdessä, että suhteet olisivat suht läheiset. [merkintä muistiinpanokortistossa, joulukuu 2002]

Ei siis Ebban kirjeitä, mutta lopultakin Katarinan kirjeet Cecilia-siskolle käsittelivät paljon pikkusisko Ebbaa. Niissä on kuvattu Katarinan ja Ebban yhteisiä vierailuja Kastelholman linnaan, on huolehdittu Ebban terveydestä, ja viimein vuonna 1598 huolehdittu siskon voinnista Turun linnan tapahtumien jälkeen. (ks. esim. Mitä Kaarle-herttua todella sanoi?) Voi olla niinkin, että lähipiirin kirjeistä avautuu omalla tavallaan antoisampikin kuva menneisyyden toimijaan kuin hänen omista viesteistään. Tämä kirjekokoelma antoi vuonna 2002 tukea muille, hajanaisemmille löydöille, siitä syntyi oivalluksia väitöskirjaan, samoin artikkeli There’s no friend like a sister, ja lopulta myös ajatus kirjasta Kuningattaren sisar.

Myöhemmin huomasin, että myös Fridolf Ödberg oli lukenut samoja kirjeitä sata vuotta aikaisemmin ja maininnut ne ohimennen (Vestergötlands fornminnesförenings tidskrift sarja 2, osa 10 v. 1909), mutta muuten ne olivat saaneet olla varsin rauhassa [Tegenborg Falkdalen on kokoelmaa myöhemmin käyttänyt joissakin tietokirjoissaan]. Oma lukunsa onkin se, miten vuosien mittaan alkaa tunnistaa aiempien tutkijasukupolvien teoksista, mitä tuttuja kokoelmia he ovat käyttäneet. Vuosien jälkeenkin aina vähän mietityttää, että mitä jos en vain ole huomannut, miten joku on jo analysoinut näitä aineistoja jossain teoksessa. Mutta niin kauan, kun eivät ole monille tuttuja ollenkaan, voi ehkä kertoa, mitä niihin on kirjoitettu ja miten ne valaisevat 1500-luvun aatelisnaisten elämää.

Omaa sukua aina vaan

Kävin aamutuimaan läpi Ruotsin kuningatar Margareta Leijonhufvudin kirjeitä sisarelleen Märtalle. 15 vuotta sitten luin niitä Lundin yliopiston kirjastossa, mutta nykyään onneksi monet tekstit voi saada ulottuvilleen kotoa käsin. (Lundissahan olisi mukava olla, mutta aina ei pääse käymään ja varsinaan ei nyt.) – Margaretan kirjeitä on julkaistu myös Wieselgrenin 1830-luvulla toimittamassa lähdejulkaisusarjassa Dela-Gardiska Archivet, mutta kirjeistä on tuolloin jätetty pois muun muassa perheasioita. Nyt on helppo vierailla Lundin aineistojen parissa ja todeta, että Margareta neuvoi Märtaa hoitamaan itseään muun muassa poltettujen pyyn höyhenten (ierpe fieder) savulla.

Kirje 15.3.1549, Historiska Handlingar 1:4, De la Gardiska Arkivet, Lunds universitetsbibliotek (LUB). https://www.alvin-portal.org/alvin/imageViewer.jsf?dsId=ATTACHMENT-0001&pid=alvin-record:214295

Metatiedoissa kiinnitti taas vaihteeksi huomiota, että arkistomerkinnöissä kirje mainitaan osoitetuksi ”Märta Sturelle”. Kirje on kuitenkin tarkkaan ottaen osoitettu ”hyväsukuiselle rouva Märtalle, kreivi Svante Sturen [puolisolle]”. Märta oli Leijonhufvud-sukua siinä missä Margareta-siskokin. Aatelisnaiset eivät naimisiin mennessään ottaneet miehensä sukunimeä tai vaakunaa, vaan käyttivät tyypillisesti isänpuoleista vaakunakuvaa ja sukunimien yleistyessä isänsä sukunimeä. Sture ja Fleming olivat varhaisia, erityisesti suvun miesten käyttämiä lisänimiä, mutta vasta 1500-luvun lopulla sukunimien käyttö omaksuttiin ilmeisesti tanskalaisten vaikutteesta.

Kuningas Juhana III evästi vuonna 1573 itään suuntaavaa lähetystöään, että heidän tulisi selittää ruotsalaista nimijärjestelmää:

Ruotsissa ei ole ollut eikä edelleenkään ole tapana, niin kuin ulkomailla, käyttää lisänimiä tai sukunimiä, muutamia harvoja sukuja lukuunottamatta – – muut ovat aina käyttäneet isänsä nimeä – – kuten hyvin tiedätte. Eikä suvuilla ole tapana kiinnittyä yhteen linnaan tai kartanoon, vaan he mainitsevat kulloinkin sen kartanon, jossa he asuvat. Emmekä siksi ole merkinneet rekistereihin, mihin linnaan tai kartanoon he ilmoittavat itsensä, koska he vaihtavat tiloja, linnoja ja kartanoita keskenään, niin ylempi kuin alempikin aateli, niin että isien kartanot tai linnat päätyvät siskon perintöosiin, kuten nyt on käynyt Per-kreivin tapauksessa, niin että hän on saanut Lindholmin ja Rydboholmin äitinsä perintönä – –

En ole ihan varma, vakuuttuivatko ulkomaalaiset hallitsijat tai heidän edustajansa näistä Juhana III:n selityksistä, mutta ainakin selitys osoittaa, että Juhana III oli tietoinen ruotsalaisten tapojen poikkeuksellisuudesta. 1500-luvun lopussa yhä useampi aatelinen alkoi käyttää sukunimeä, joka usein kuvasi vaakunassa esiintyvää aihetta. Esimerkiksi Stenbock-suvun vesoista Abraham Gustavsson otti tämän sukunimen käyttöön 1560-luvulla, mutta hänen sisarensa kirjoitti aina nimensä ”Ebba gustafsdotter”. https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=20066

Koska 1800-1900 -lukujen arkistojen järjestäjät eivät aina pysyneet mukana näissä nimivariaatioissa sen paremmin kuin Venäjän, arkistoissa on naisia milloin milläkin nimillä – etunimien, patronyymien, oman perheen sukunimen, aviomiehen sukunimen mukaan. Tähän liittyvistä haasteista olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Cherchez la femme”. https://anulah.wordpress.com/2019/09/02/cherchez-la-femme-arkistojen-naiset/

Niin, alla muuten Juhana III:n alkuperäinen kirjeteksti ruotsiksi, sen on ystävällisesti tietooni saattanut kollegani, nyttemmin oikeushistorian professori Mia Korpiola. Lisää aatelin historiaa esimerkiksi teoksesta Haikari – Hakanen – Lahtinen – Snellman (toim.), Aatelin historia Suomessa, Siltala 2020 https://www.siltalapublishing.fi/kirjat/aatelin-historia-suomessa/ ja vuoden 2021 puolella teoksessa Ebba, kuningattaren sisar, Atena https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar.

”Effther thz eder well wetterligett är trogne Männ, att her i Swerige icke haff:u waritt icke heller är thz bruk som i fremmende landh medh tillnampnn eller Slechtnampnn, Vndentagendes någre fhå slechter, sampt the som nÿlig:n haff:r tagitt sigh tillnampnn, the andre haff:r altijdh waritt nämnde effther faders nampnet, såsom och edre och andres föräldrer som i well wethe, Icke pläger heller någenn slecht schriffwe sig vthaff ett slott eller gårdh, vthenn hwar schriff:r sigh vthaff thz hann boor vpå, therföre Wij och icke haff:r latidtt sättie her vdi vthaff hwadh slott och gårder thz haff:r schriffwitt sigh, Tÿ att the bÿthe godz, slott och gårder sine emelenn, både högre och nidrige adell, så att fädernes gårdenn eller Slotther vndertijdenn faller på een Sÿsterdeel, såsom och är skedt mz Greffwe Peer, att hann haff:r bekommit Lindholm och Ribboholm på sitt möderne, hwilkett doch är Wårt rätte gamble fäderne så well som annett, Therföre kann hände, att the icke fulkomligh well kunne rätte sigh effther Slechte Register, såsom främende äre, och icke aff Wåre Swenske sedwaner och Lagh, Tÿ försee Wij Oss, attj som äre födde her i Rÿkett kunne Well giff:e ther vpå och annett tilbörlig:tt swar hwar så behöffwes, Thette haff:r Wij och Welett giff:a eder tilkenne, opå thz i motte kommett ihugh. Datum ut in litteris 

Juhana III 19.5.1573 Hogenskild Bielkelle, Gustav Banerille, Klas Bielkelle ja sihteeri Andreas Lorichille;
Riksarkivet, Kungliga koncept, vol. 13: Konung Johan III:s originalbrev 1568-1579.

Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.

 

Ajantietoa uusin keinoin

A new research project, using HTR to study people, mobility, and networks in 16th-century Southern Finland (Prof. Anu Lahtinen (PI), History, Faculty of Arts, University of Helsinki): The research project, funded by The Finnish Cultural Foundation (Suomen Kulttuurirahasto) will use handwritten text recognition technology to index and analyse 16th century documents. The aim of the project is to study networks and mobility in the light of 16th century cameral bookkeeping and other documents.


Laitoin tästä hankkeesta ensi uutiset jo pikapikaa historian yksikön blogiin, mutta kirjoitan omaan blogiini nyt vielä vähän vapaamuotoisemmin. Helmikuussa koitti ilon päivä, kun Suomen Kulttuurirahasto myönsi 145 000 euron rahoituksen hankkeelle 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa. (1) Hankkeen tavoitteena on tutkia tutkia koneavusteisesti erityisesti 1500-luvun voudintilien tarjoamaa tietoa aikakauden paikallisyhteisöjen ja yksilöiden sosiaalisista suhteista ja liikkuvuudesta.

Ennen kaikkea tämä tarkoittaa sitä, että mahdollisimman paljon erityisesti Uudenmaan ja Kanta-Hämeen voudintilejä ja muita relevantteja aineistoja digitoidaan, indeksoidaan ja tutkitaan, ja kehitetään tekstin koneavusteista tulkintaa sekä avainsanojen (esimerkiksi henkilönimien ja paikannimien) etsintää. Olen hakenut rahoitusta viime vuosina eri suunnilta, mutta hankkeita ja hakijoita on paljon. HTR, Handwritten text recognition ei myöskään ole vielä mitenkään yksinkertaisesti sovellettavissa, mutta se on kehittynyt huimasti eri kokeiluissa. Sitä hienompaa on, että Suomen Kulttuurirahasto nyt tarttui ideaan ja antoi rahoituksen Huhtamäen rahastosta.

Voudintilit on nimestään huolimatta paljon muutain kuin tilejä – siellä on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maakirjaselvityksiä, sakkoluetteloita ja kaikenlaista tärkeää tietoa 1500-luvun yhteiskunnasta. Tilejä on satojatuhansia sivuja, mutta niistä on tehty myös asiakirjanimikortistoja 1900-luvun mittaan. Tässä hankkeessa on nyt tarkoituksena yhdistää olemassaolevia kortistoja, ja eräs kollega jo muistutti, että myös voudintilien kannet, jotka tehtiin keskiaikaisista pergamenttilehdistä ja jotka on digitoitu toisaalla, ovat yhdistettävissä tileihin.

Useinhan hankkeille keksitään jo alkuvaiheessa joku hieno akronyymi eli otsikosta muodostuva kirjainyhdistelmä – tämän varhaisen ristin aikoinaan ”Oiliksi” http://users.utu.fi/anulah/oili.html Olen joskus ollut varsin pahoillani, ettei esimerkiksi ”Dynamite”-lyhenteinen hankkeeni (Dynamics of XXX..., olen unohtanut jo, mutta velkaantumisen historiaa siinä oli tarkoitus tutkia pitkällä aikavälillä… ) vuosia sitten saanut rahoitusta.

Tälle hankkeelle en hakuvaiheessa keksinyt mykistävää akronyymiä, mutta olen ajatellut nyt aikatauluja laatiessani ja suunnittelutapaamisia sopiessani pallotellut työnimeä ”Ajantieto” tai ”Ajanluku”, joissa olisi viite ajallisuuteen ja sen lukemiseen / tutkimiseen.

Koneavusteisessa lähteidentulkinnassa voidaan käyttää esimerkiksi Transkribus-ohjelmaa. Kuvassa Kansallisarkiston Acta Historica -kokoelman asiakirja kokeellisesti Transkribus-ohjelman tarkasteltavana.

————————————————————————————————————-
(1) Otsikko viittaa historioitsija Pentti Renvallin voudintiliaineistoja hyödyntäneeseen klassikkoteokseen Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (Turku 1949).

Historiaa twiitaten

Miten käyttää Twitteriä osana historian metodikurssia? Tässä uunituoreessa artikkelissa minä sekä kollegani, FT Kati Katajisto ja FT Reetta Hänninen raportoimme ”Helsinki 1918” -kurssistamme. Artikkelimme ”Kevään 1918 Helsinki” Twitter-toteutuksena on vuoden 2019 lopussa julkaistu Yliopistopedagogiikka-lehdessä esimerkkinä opetusmenetelmäkokeilusta.

helsinki1918_kuva

Kuvakaappaus artikkelin alusta. Artikkeli on luettavissa verkkoversiona sivulla https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2019/12/31/helsinki-1918-twitter-toteutuksena/

Kurssin alkuidea syntyi vuoden 2017 some-keskusteluissa, kun näytti siltä, että kannanotot sisällissodasta ennakoivat levotonta muistovuotta 2018. Tutkitun tiedon välittämiseksi olin mukana rakentamassa Helsingin yliopiston vuosi 1918 -asiantuntijatietopankkia. Samalla virisi ajatus somen ja vuoden 1918 käsittelystä yliopistokurssilla.

Oheisessa artikkelissa on kokeilun tuloksia. Nyt alkavana vuonna on tarkoitus kokeilla kursseilla muun muassa wikialustoja ja kuvapankkeja.

Lisäys 19.3.2020: Menneisyyden jäljillä -podcastia toimittava väitöskirjatutkija, FM Lotta Vuorio ja FT Kati Katajisto keskustelevat kurssin tekemisestä Podcastissa ”Twiitin mittainen sisällissodan historia”, ks. https://podtail.com/fi/podcast/menneisyyden-jaljilla/-7-twiitin-mittainen-sisallissodan-historia/

Lisätietoja:

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit, Helsingin yliopiston historian blogi 8.4.2018
https://blogs.helsinki.fi/historia/2018/04/08/anu-lahtinen-vuoden-1918-twiitit/

Pia Purra: ”Perttua käy sääliksi” – #Hel­sin­ki 1918-kurs­sil­la opis­kel­tiin his­to­ri­aa tviit­taa­mal­la si­säl­lis­so­dan ajan hel­sin­ki­läi­si­nä, Helsingin yliopiston uutiset 6.6.2018   https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/perttua-kay-saaliksi-helsinki1918-kurssilla-opiskeltiin-historiaa-tviittaamalla-sisallissodan-ajan-helsinkilaisina

Cherchez la femme – arkistojen naiset

Cherchez la femme! – ”Etsikää naista / Kaiken takana on nainen!”  Tämä ajatus on kirjallisuudesta ja elokuvista tuttu, mutta välillä tuo nainen on kyllä aika monen kiven takana, ei vähiten arkistoreissulla.

Olin Ruotsissa arkistoreissulla viime heinäkuussa, etsimässä muutamaakin 1600-luvun naista, joista piti oleman joitakin jälkiä arkistossa. Lähteitähän löytyi, kun aikani perkasin, mutta aika harvasta naisesta löytyy näppärästi koottuja kokoelmia hänen omalla nimellään.

Totesinkin, ainakin volyymeja plarattuani, että voisin yhtä hyvin jakaa jotain havaintoja tästä etsinnästä. (”Tämä hämmästyttävän yksinkertainen vinkki auttaa sinua löytämään menneisyyden naisia arkistosta!”) Ja ihan ensimmäinen ohje on kyllä päinvastainen kuin Dumas’n toistama lausahdus. Jos haluaa löytää naisen, on nimittäin ensin etsittävä mies – tai mieluiten miehiä.

Cherchez l’homme

Cherchez l’homme. Etsityn naisen puolisoita, isiä, veljiä, poikia, lankoja, vävyjä. Vaikka naisella itsellään ei olisi arkistoja, vaikka hän ei olisi lähettänyt kirjeitä, tai nämä kirjeet eivät olisi säilyneet, miehen laita voi olla toisin. Ja miehen kirjeistä, palkkauskuiteista, arkistomapeista voi löytyä tietoa naisista. Ja silloinkin, kun kyse on naisten kirjoittamista lähteistä, ne on voitu aivan hyvin arkistoida hänen miehensä nimen mukaan.

Otetaan esimerkiksi läpikäymäni Magnus Gabriel de la Gardien arkisto 1660-luvulta. Siellä on satoja ja satoja volyymeja saapuneita kirjeitä – miehiltä. Miehiäkään koskevat aineistot eivät ole ihan yksiselitteisesti arkistoidut – ne voivat olla joko etunimen, sukunimen tai patronyymin mukaan. Se etu miesten etsimisessä on, että juuri koskaan heidän papereitaan ei ole arkistoitu vaimon tietojen mukaan; tosin esimerkiksi vaimon lähettämä kirje saattaa sisältää miehestäkin tärkeitä tietoja.

Jos siis etsii naisen elämään kuuluneita miehiä, voi löytyä mainintoja naisista, tai miesten lähettämien kirjeiden joukossa saattaa myös olla hänen vaimonsa, leskensä tai tyttärensä kirjeitä.

Tällä periaatteella lähdin jäljittämään ruotsalaisen ratsumiehen lesken lähettämiä anomuskirjeitä. Lesken kaksi anomusta mainitaan aiemmassa tutkimuksessa, mutta hyvin ylimalkaisin arkistotiedoin. Tiesin kuitenkin, että hän oli ratsumiehen leski, tiesin miehen nimen, ja  tiesin, että anomukset olivat olleet Magnus Gabriel de la Gardien kokoelmassa ainakin 1890-luvulla, jolloin tutkija on nimenomaisesti kertonut ne löytäneensä.

20190724_094107

Magnus Gabriel de la Gardien arkistossa (Riksarkivet) vastaan tuli sellaisiakin kokonaisuuksia kuin ”kirjeitä ja anomuksia, joista allekirjoitukset murentuneet (kirjaimellisesti kääntäen maatuneet?), useimmat ilman päivämäärää”.

Anomuksia, naisten anomuksia ja sotaväen leskien anomuksia

Arkistoluettelosta ilmeni, että de la Gardielle saapuneet anomukset ja kirjeet jakautuivat miesten lähettämiin satoihin arkistokotelollisiin; lisäksi löytyi muutama arkistokotelo, joihin oli erikseen koottu naisten lähettämiä anomuksia. Nimensä perusteella lupaavia koteloita olivat muun muassa

  • Naisten anomukset (kvinnors ansökan, svenska)
  • Naisten saksankieliset / saksankielisten naisten anomukset (kvinnors ansökan, tyska)
  • Upseerien leskien ym. anomukset (militäränkor mfl.) – ”mfl. – med flera” -merkintä voi tarkoittaa aivan mitä tahansa; kokoelmassa oli myös mm. laivureiden ja musikanttien leskien kirjeitä.

Tilasin kyseiset arkistokotelot ja sen lisäksi vielä erinäisiä perhepiirin miehiä mahdollisesti mainitsevat arkistokotelot. Kun kävin koteloita muutenkin läpi, saatoin hyvin nähdä, että naisten lähettämiä kirjeitä oli aakkostettu 1) oman etunimensä 2) miehensä etunimen 3) miehensä upseerinarvon 4) oman sukunimen (joka tuolloin ei muuttunut) 5) miehen sukunimen 6) patronyymin tai jonkin satunnaisperusteen mukaan.

Lisäksi aakkostus on tyypillisesti hyvin horjuvaa, ja on muistettava, että esimerkiksi Katarina saattaa olla (ja olikin) aakkostettu C:n kohdalle, tai sitten K:n kohdalle, jolloin oli siis tarkistettava sekä kotelot A-J että K-W. (Kotelo K-W alkoikin heti kunniakkaasti erään Christinen lähettämällä kirjeellä.) Koteloissa voi olla myös erikseen joku pikkunippu, jossa on vain merkintä ”nimettömiä/epäselviä/sekalaisia”.

Ranskankielisen Madelaine Francoisin kirje oli sattumoisin kotelossa ”kvinnors ansökan, svenska” – kenties hänen puolisonsa oli kuitenkin ruotsalainen, mene tiedä. Kotelossa ”kvinnors ansökan, tyska” oli siinäkin heti alkajaisiksi ranskankielinen kirje; tämä esimerkkinä siitä että vähän mitä vaan voi olla vähän missä vaan.

Screenshot_20190723-120553_Chrome

Tästä kirjekollaasista ehkä arvaakin erään tutkimani naisen henkilöllisyyden – olen aiemminkin käsitellyt hänen elämäänsä ja lisää on luvassa, kunhan aikaa riittää ja julkaisusuunnitelmat selkiävät.

Mitä löytyi?

Miten kävi etsimieni kahden anomuskirjeen? Etsin kahta anomusta, löysin kaksi anomusta. Ne eivät tokikaan olleet samassa kotelossa, vaan toinen oli kotelossa ”militäränkor” (upseerien ja sotaväen leskiä, luokiteltu miehen sotilasarvon mukaan) ja toinen kotelossa ”kvinnors ansökan – svenska” (jotenkin aakkostettuna tai sitten ei). Etsimäni nainen oli ratsumiehen leski, ja ruotsinkielinen nainen, ja toisessa kirjeessä ratsumies-puoliso mainittiin, toisessa ei. Siinä lienee olleet arkistointiperusteet.

Etsimäni naisen lähettämissä anomuksissa oli viittauksia siihen, että muualla kokoelmissa voisi olla vielä pidempiä anomuspapereita (tai sitten ne ovatkin ehkä kuninkaalle lähetettyjen anomusten joukossa, eli pitäisikin katsoa kuninkaan kansliaan saapuneet anomukset), mutta lisäpapereita etsiessäni en ollut sen onnekkaampi kuin edeltäjäni 1890-luvulla – toistaiseksi.

Tuntui silti hienolta henkilökohtaisesti päästä lukemaan ja katsomaan nämä asiakirjat, joita myöhemmässä tutkimuksessa on hetkittäin pidetty ihan tavoittamattomina. Alkuperäisestä lähteestä näkee käsialaan, sinetöintiin ja sanavalintoihin liittyviä asioita, joita varsinkaan ylimalkainen aiemman tutkimuskirjallisuuden maininta ei korvaa.

Eikä nyt ole vielä sanottua, ettei lisääkin voisi löytyä vaikkapa volyymista Ser. C:XII, E 1649 Brev o ansökningar med förmultnade underskrifter de flesta utan datum… Lisäksi löysin miesten lähettämistä anomuksista joitakin potentiaalisia lankomiehiä, joiden kautta saattaa löytyä lisätietoja. Kuten yllä jo toin esiin, etsintää ei koskaan pidä jättää ensimmäiseen löytöön, koska mikään ei takaa, että saman henkilön lähettämä aineisto olisi yhdessä ja samassa arkistokotelossa.

Naisten etsiminen menneisyyden arkistoista ei siis ole mitenkään päin mahdotonta, päinvastoin se on usein todella kiinnostavaa, ja siinä välillä tulee omaksuttua myös erittäin paljon tietoa aikakauden miehistä ja siitä, miten heitä koskeva aineisto on tai ei ole järjestetty. Harvoin silti kyse on sellaisesta aineistosta, jossa pääsisi etenemään pienimmän vastuksen mukaan. Arkistomatkallani tein monenlaisia pistokokeita ja hutitulkintayrityksiä niin sinettien, vaakunakuvien kuin arkistointiratkaisujenkin pohjalta. Mutta sain myös koottua uusia lähteitä, joihin pitää seuraavaksi palata.


Esimerkkejä aikaisemmista seikkailuista naishistorian lähteiden parissa ks. esim.

Uhrattava agentti, Turun linna 1540

Sun Tzun Sodankäynnin taito antaa esimerkin uhrattavista agenteista, vakoilijoista, joille annetaan harhaanjohtavia tietoja, mutta tiedot eivät voi vahingoittaa agentin palvelemaa hallitsijaa, eikä hänelle ole isoa vahinkoa, jos agentti menetetetään. Sun Tzun esimerkissä muuan tuomittu mies puetaan munkiksi ja hänen mukaansa annetaan viesti, jossa on muka liittolaiskirje eräälle vihollisen päällikölle. Viesti löydetään, munkkivakooja saa surmansa ja niin saa myös vihollisen päällikkö, jonka kirje saattaa epäilyksenalaiseksi.
Esimerkistä tuli mieleeni Hans Gerickin tapaus vuodelta 1540. Se on ensimmäinen epäluulojen ja syytösten sarjassa, joka ulottuu 1540-luvulta 1590-luvulle ja jossa Erik Fleming tai hänen perheensä (ml. poika Klaus) ja Henrik Klaunpoika Horn ja hänen perheensä (ml. poika Karl) joutuvat / päätyvät ottamaan kantaa toisistaan esitettyihin petturuusepäilyihin.
Vuonna 1540 Suomen alueella jäi siis kiinni Hans Gerick, joka oli ollut Kustaa Vaasan vihollisten palveluksessa ja saapunut Preussista mukanaan kirje herttua Albrekt Brandenburgilaiselta. Herttuan omakätinen kirje on mitä lipevin – siinä vakuutetaan vain Erik Flemingille ystävyyttä – kuten Kustavi Grotenfelt suomentaa: ”Arvoisa, suuresti rakastettu ystävä, vaikka emme Teidän kanssa ole ollut suuressa ystävyydessä, ainoastaan sen verran kuin viime Tanskan sodan aikana Juhana Pen’in kautta kuulimme Teistä kerrottavan. Kuitenkin sen nojalla, ja koska Ruotsi ja Preussi kaikin puolin ovat hyvässä naapuriystävyydessä, ja koska paremmin tunnemme Teidän veljenne, niin emme ole tahtoneet tähän aikaan olla Teidän puoleenne kääntymättä”.

 

Lisäksi herttua pyytää, että Erik Fleming herttuan puolesta tervehtäisi veljeänsä ja myöskin herttualle hankkisi ”hyvän sudenturkin” – osoitukseksi hyvästä naapuriudesta Ruotsin valtakunnan ja Preussin välillä. Lisäksi herttua viittaa siihen, että tuntee Erik Flemingin veljenpojan, Lars Ivar Flemingin (Sundholma, k. Tallinna 1562).

Sudennahkaturkki ei ollut mikään huippumuodikas raaka-aine, joskin Riitta Pylkkäsen mukaan sitä voitiin käyttää esim. matkaviittojen vuoraamiseen. Koko pyyntö herättikin paljon epäilyksiä, ja Henrik Klaunpoika lienee kokenut olevansa pahassa välikädessä Erik Flemingiä kohtaan syntyneiden epäilysten kanssa. Hans Gerick oli kuulusteltaessa sanonut, että oli tullut Suomeen vakoilemaan varsinkin kuninkaan terveyteen liittyviä huhuja. Äärimmäisenä tavoitteena oli vallata Suomen alue ja nostaa nuori Hannu-herttua sen johtoon. Tästä enemmän tai vähemmän painostavassa kuulustelussa annetusta tunnustuksesta voi nyt sit kukin ajatella mitä tahtoo.

Henrik joka tapauksessa raportoi asiasta kuninkaalle, ja Kustaa vaati 25.4.1540 Gerickin luokseen. Lisäksi hän halusi varotoimiin ryhdyttävän myös Erik Flemingin suhteen; Henrik Klaunpojan tulee pitää häntä silmällä. ”Szå westh tu och wäll, ath her Erick Flemmingh är en sielsind och vnderliig man, ther föge fasthett opå byggiandes är” (Tiedät hyvin, että Erik Fleming on omalaatuinen ja kummallinen mies, johon ei paljoakaan voi luottaa); näin ollen Erikiltä tuli ottaa lupaus pysyä maassa ja lisäksi hyvien miesten tuli mennä takuuseen hänen puolestaan.
Erik Fleming oli ilmeisesti juuri ennen epäilyjen heräämistä lähettänyt kuninkaalle aika suoraviivaisen valituksen läänitysten menettämisistä. Kun hän sai tietää Hans Gerickin vangitsemisesta, hän lähestyi hallitsijaa varsin erisävyisellä viestillä. Kaarlo Blomstedt sanoo Erikin suhtautuneen maltillisesti epäilyihin, mutta melko hädissään Erik Fleming silti ilmaisee olevansa seuraavassa kirjeessä, vaikka kiittää siitä ”kristillisestä” tavasta, jolla hallitsija oli suhtautunut hänen ”pakottavaan hätäänsä ja todelliseen viattomuuteensa” [mijn anliggende drengende nödh och sanna vnschul], pelastaen hänen kunniansa, maineensa ja vaimonsa ja lapsensa.
”Korkean älynsä viisaudella oli kuningas jättänyt sikseen epäkristilliset, keksityt ja ilkeämieliset asiat”; Erik Fleming pyytää vielä saada kirjoittaa Albrektille itse ja kieltää tätä ja kätyreitään enää lähettämästä moisia kunniattomia viestejä. Lisäksi hän pyytää kuninkaalta avointa kirjettä maineensa puhdistamiseksi – lapsiaan ja jälkikasvuaan ajatellen”. Erikin piti vielä tulla kesäkuussa 1540 Tukholmaan uudistamaan uskollisuudenvalansa.

Kustavi Grotenfelt ja Kaarlo Blomstedt katsovat tutkimuksissaan, että Erik Fleming ja Henrik Klaunpoika saivat välinsä pysymään suht hyvinä, vaikka nuorempi mies oli varmasti hankalassa tilanteessa joutuessaan selvittämään seudun johtavan valtaneuvoksen toimiin liittyviä epäilyjä. Mutta toisaalta Blomstedtkin toteaa, että 1540-luvulla, niin kauan kuin Erik Fleming elää, Henrikille ei Suomen siviilihallinnossa löydy erityisen merkittäviä asemia.

20 vuotta myöhemmin Erikin poika Klaus Fleming oli vangitsemassa Henrikin perhettä petturuusepäilysten vuoksi, ja näihin vanhoihin tapahtumiin palattiin sitten taas edelleen 20+30 vuotta myöhemmin, Karl Henrikinpoika Hornin jouduttua kuninkaan epäsuosioon ja Klaus Flemingin toimiessa syyttäjänä häntä vastaan käydyssä oikeuskäsittelyssä. Lehtisten Klaus Fleming nuorempi viittaa muistelmassaan kaunaan ja kateuteen, jota vanhempi Klaus Erikinpoika Fleming tunsi Louhisaari-Masku -akselin Horneja ja Flemingejä kohtaan. Mielessä käy, ettei Hans Gerickin tapaus välejä välttämättä lähentänyt, ja seuraavina vuosina kuilu perheiden välillä vain syveni.

Niin ja Hans Gerick, hän oli tosiaan uhrattava agentti, jota luultavasti kidutettiin tai vähintään kohdeltiin kaltoin vankeudessa (tunnustuskirjeessä sanotaan, että ilman kidutusta, mutta no…) ja joka myös sitten menehtyi vankeudessa, Albrekt-herttuan kärsimättä tässä asiassa isompaa vahinkoa. Sen sijaan hän onnistui ainakin jossain määrin luomaan vihollisessa sekaannusta ja epäsopua, jolla voidaan parhaassa tapauksessa tehdä sotatoimet tarpeettomiksi.
Kuvat: Tietosanakirja, osa 2, julkaistu projekt Runebergissä http://runeberg.org/tieto/2/0765.html sekä HKH:n kirje asiasta kuninkaalle 1540, Skrivelser till konungen, Svenska riksarkivet.
——–
Blomstedt, Kaarlo. Henrik Klaunpoika Horn. Ajankuvaus. Osa 1: Kustaa Vaasan Ja Juhana Herttuan Palveluksessa. Historiallisia Tutkimuksia III:1. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1921.
Grotenfelt, Kustavi: Hannu Gerickin lähetys Suomeen v. 1540. Historiallinen Arkisto XII. Suomen historiallinen seura, Helsingi 1892, ss. 96-116
Lahtinen, Anu: Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2007.
Pylkkänen, Riitta: Renessanssin puku Suomessa 1550-1620. WSOY, Porvoo 1956.
Sun Tzu, Sodankäynnin taito. Samuel B. Griffithin toimittamasta versiosta ”Sun Tzu: The Art of War” (OUP 1963) suomentanut Heikki Karkkolainen. Tietosanoma, Helsinki 1992.

Datanhallinta käytännössä: havaintoja historian graduseminaarista

Blogilastu on alun perin julkaistu Helsingin yliopiston Think Open -blogissa 14.6.2019 https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Yliopiston yleiset ohjeet ja linjaukset kertovat, miten tietoa tulisi käsitellä vastuullisesti. Miten nämä ohjeet kääntyvät oman tieteenalan käyttöön? Historian professori Anu Lahtinen kertoo blogilastussaan, miten historian opetus hakee tuntumaa datanhallintaan ja sen opettamiseen. Graduseminaarissa tehty harjoite toi esiin sen, että uudet teknologiat muuttavat aineistonhallintaa, mutta tieteenalan peruslähtökohdat vaikuttavat käytännön toteutukseen ja ohjaavat sitä.

Datanhallintaohjeet ja historian graduntekijät

Eräs avoimen ja vastuullisen tieteen avainkysymyksiä on, miten tutkimusaineiston elinkaaresta huolehditaan. Datanhallintaan liittyy monia muistiinpanojen, tietosuojan, aineiston järjestämisen, jakamisen ja tallettamisen kannalta tärkeitä kysymyksiä. Harvoin kuitenkaan jok’ikinen datahallinnan kysymys koskettaa jokaista opiskelijaa tai tutkijaa.

Varsinkin opiskelijoiden näkökulmasta ajatus suurten aineistojen kokoamisesta tuntuu selvästi hiukan vieraalta, ja joka tapauksessa on tyypillistä, että gradua tekevä opiskelija pohtii, mitä yleisohjeet tarkoittavat juuri hänen aiheensa tai aineistonsa osalta. Olen pohtinut tätä itsekin tutkijana, kun olen ollut mukana testaamassa ja tekemässä historia-alan aineistonhallintasuunnitelman (Data Management Plan, DMP) ohjeistusta.

Aineistonhallinta on aihe, jota historioitsijat ovat pohtineet vähän eri käsittein jo pitkään, mutta digitaalisuus tuo aiheeseen omat uudet mahdollisuutensa ja haasteensa. Opetuksessa datanhallintakin kuuluu niihin aiheisiin, jotka on esiteltävä vähin erin ja muuttuvien tilanteiden mukaan: DMP-ohjeiden täräyttäminen johdantokurssilaisten eteen jättäisi aiheen luultavasti liian abstraktiksi ja etäiseksi.

Harjoite ja sen toteutus

Graduseminaarin vetäjänä ja opinnäytetöiden ohjaajana olin kiinnostunut siitä, miten historian graduseminaarilaiset kokivat datanhallintakysymykset ja miten datanhallintaohjeet mahdollisesti tukivat heidän työtään. Siksi tein vuoden alussa lyhyen orientaatiotehtävän, jossa pyysin gradueminaarilaisiani pohtimaan vajaan liuskan verran, mitä datanhallinta merkitsi heidän gradutyössään. Harjoitteen pohjana toimi myös ideointikeskustelu Helsingin yliopiston kirjaston väen kanssa.

Annoin tehtävän tueksi linkin yliopiston kirjaston Datanhallinnan perusoppaaseen ja pyysin seminaarilaisia pohtimaan vajaan liuskan verran, mitä datanhallinta heidän omalle gradutyölleen merkitsi. Esitin lisäksi seuraavat kysymykset:

  • Millaista dataa omassa gradutyössäsi syntyy?
  • Miten säilytät ja järjestät datasi?
  • Syntyykö gradutyön aikana aineistoja, jotka haluaisit säilyttää ja jakaa?

Vastauksia tuli yksitoista, eli käytännössä kaikilta seminaarilaisilta. Tämä blogilastu pohjautuu lyhyeen raporttiin, jonka lähetin myös seminaarilaisille luettavaksi kevään päätteeksi.

Millaista dataa gradutyössä syntyy?

Historian alalla tutkimus kohdistuu ennen kaikkea teksteihin, asiakirjoihin ja julkaisuihin, jossain määrin myös kuviin. Tyypillisesti lähteitä käydään lukemassa arkistoissa tai vastaavissa kokoelmissa, ja tutkimuskirjallisuuteen perehdytään kirjastossa tai sähköisten yhteyksien kautta. Arkistoissa tehdään muistiinpanoja, myös sähköisiä kokoelmia ja tietokantoja voidaan käyttää ja koota omalle koneelle tietoja mm. Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta tai Kansallisarkiston digiarkistosta. Opiskelijoiden vastaukset heijastavat hyvin tätä tilannetta.

Useimmat seminaarilaiset totesivat kokoavansa aineistoa tekstitiedostoiksi (muistiinpanot, gradutyön käsikirjoitusversiot) sekä exceliin. Exceliä käytettiin tyypillisesti arkistomateriaalin jäsentämiseen, tekstitiedostoja oman tulkinnan työstämiseen. Osa opiskelijoista totesi rakentavansa excel-muistiinpanot siten, että tiedosta saattoi myöhemmin jäsentää esimerkiksi taulukoita tai muuta numeraalista tietoa.

Gradutyöskentelyssä oli tyypillistä, että arkistoaineistoja kuvattiin myöhempää analyysiä varten. Kuviin liittyvien, esimerkiksi exceliin koottavien metatietojen (päivämäärä, vuosi, tiedostoa kuvaava nimitys) todettiin helpottavan datan löytämistä. Opiskelijat myös litteroivat/transkriboivat eli kirjoittivat tekstiksi kuvaamiensa tai lukemiensa lähteiden sisältöjä. Moni ilmoitti myös tekevänsä käsin tai paperille muistiinpanoja, ja kirjallisuudesta ja muusta aineistosta oli voitu ottaa kopioita tai paperitulosteita. Paperille saatettiin kirjoittaa sekä lähdetietoja että aineistojen herättämiä ajatuksia, oivalluksia ja jatkokysymyksiä.

Miten säilytät ja järjestät datasi?

Historiantutkimuksessa hyvin tyypillisesti käytetään monenlaisia aineistoja ja arkistoja, joiden tietoja yhdistellään. On varsin eri asia tutkia ja jäsentää vaikkapa eduskunnan pöytäkirjoja kuin 1600-luvun pamfletteja tai keskiaikaisia latinankielisiä fragmentteja. Aineiston järjestäminen on siksi aihekohtaista ja etenee aineiston karttuessa.

Opiskelijat kuvasivat useimmissa tapauksissa, että keskeinen aineisto oli järjestetty tietokoneen erikseen nimettyihin kansioihin, satunnaisemmat havainnot ja aineistolöydöt saattoivat olla hiukan epäjärjestyksessä. Kansiointia voisi verrata arkistoalalta tuttuun arkistokaavaan. Tyypillisesti, jos kirjallisuusviitteiden hallintaan käytettiin ohjelmaa, mainittiin RefWorks. Kevätlukukaudella historian yksikössä järjestettiin historian maisteriohjelman digiloikka -hankkeen osana myös Zotero-koulutusta ja aineiston jäsentämisestä annettiin graduseminaarissa muutenkin ohjeistusta. (Itse käytän Endnotea.)

Osa seminaarilaisista oli käyttänyt tallennukseen ja varmuuskopioihin muistitikkua, useita tietokoneita tai pilvipalveluita (Google Drive tai yliopiston säilytyspalvelut), osa pohtinut niiden käyttämistä. Tallennus- ja varmuuskopioinnin osalta tuli mieleen, että opetuksessa voisi olla tärkeää tuoda esiin tietosuojakysymykset.

Aineiston jakaminen

Aineistojen jakaminen on aihe, joka keskusteluttaa ja johon liittyy paljon toiveita. Historian tutkimukselle on tyypillistä, että graduntekijä saavuttaa syvällisen tuntemuksen käyttämästään aineistosta, ja toisinaan syntyy esimerkiksi väestökirjanpitoon, oikeusasiakirjoihin tai taloushallintoon perustuvia aineistokokonaisuuksia, jotka olisivat hyödyllisiä esimerkiksi jatkotutkimuksen, suuren yleisön tai aiheeseen linkittyvien organisaatioiden kannalta.

Gradut julkaistaan joka tapauksessa nykyään avoimesti yliopiston palvelimella, Helda-julkaisuarkistossa, joten graduun päätyvät havainnot ja taulukot ovat saatavilla sitä kautta. Usea graduntekijä mainitsi, että oli aikeissa jättää valmiista gradutyöstään kappaleen organisaatiolle (yritys, kunta), jonka historiaa gradutyö tulisi sivuamaan. Tämä onkin hyvä täsmätiedotusidea, sillä toisinaan esimerkiksi kaupunginmuseon oma käsikirjasto voi olla tietoa hakeville helpompi tietolähde kuin laaja Helda-aineisto.

Muutama opiskelija mainitsi taulukot, joita arkistoaineistosta syntyy, sekä edelleen työtään jäsentävät kuvaajat. Kaikki tällainen aineisto ei välttämättä päädy itse graduun, joten niiden säilyttäminen tai avaaminen voisi olla mahdollista. Talletusalustoista mainittiin pilvipalvelu tai henkilökohtaiset tallennusversiot.

Historiassa suuri osa arkistoaineistosta on jo avoimesti saatavilla esimerkiksi julkisissa arkistoissa tai sähköisinä tietokantoina tai aineistoina (esimerkiksi Kansalliskirjaston tai Kansallisarkiston digitaalisissa palveluissa). Joissakin tapauksissa opiskelija on saattanut kuvata ja koota paljon valokuvia arkistoaineistoista. Tarkoilla metatiedolla varustettu kokoelma arkistokuvia voi tukea jotakuta samaa aihetta tutkivaa, mutta arkistoilla voi myös olla rajoituksia sen suhteen, saako otettuja asiakirjakuvia antaa eteenpäin.

Osa graduntekijöistä ajatteli, että voisi periaatteessa mielellään säilyttää tai jakaa aineistoaan, jos löytäisi niistä kiinnostuneita toimijoita. Muutama graduntekijä nimesikin jatkokäyttöaikeita tai kollegoja, joille aikoi kertoa aineistosta. Jotkut graduntekijät olivat aikeissa jatkaa itse aineiston parissa työnsä valmistuttua.

Loppuhavaintoja

Tein harjoitteen yhtenä graduseminaariin kuuluvana tehtävänä nyt ensi kertaa, ja kuten tavallista, vastaukset toivat esiin täsmennystarpeita sekä opetuksessa että itse harjoitteessa. Huomasin esimerkiksi, mitä olin jättänyt kysymättä – olin epäsuorasti toivonut, että opiskelijat kertoisivat, mitä tukea katsoivat tarvitsevansa, mutta koska kysymys jäi eksplikoimatta, vastauksetkin jäivät saamatta ja jouduin tekemään päätelmiä epäsuorasti. Datahallintaopas antoi kuitenkin hyvän yleisluontoisen rungon, jonka avulla aihetta voitiin lähestyä riittävän yleisellä tasolla.

Vedän graduseminaaria myös lukuvuonna 2019–2020, ja olen ajatellut, että ensi vuonna teetän samanlaisen orientaatiotehtävän heti seminaarin alkupuolella. Kevätpuolella, kun opiskelijat käyvät konkreettisesti perehtymään aineistoihin, voimme lyhyesti keskustella, miten työskentely ehkä muuttaa ajatuksia datanhallinnasta. Ensi lukuvuonna tiedän ja keskustella myös tarkemmin esimerkiksi datanhallintaoppaan antamasta hyödystä.

Graduun liittyy paljon muutakin kuin aineistonhallinnan kysymyksiä, joten tässä kuvattu harjoite on vain yksi osa suurta kokonaisuutta. Joka tapauksessa kyseessä on esimerkki siitä, miten yleisiä linjauksia arjessa sovelletaan ja tulkitaan eri alojen käytännön opetuksessa ja tutkimuksessa. Arjen harjoitteilla rakennetaan kokonaisuutta ja myös saadaan palautetta siitä, mikä käytännössä toimii parhaiten. Näin aineistonhallinnan päivitetyt periaatteet toivottavasti tavoittavat graduntekijät, joista osa on tulevia tutkijoita tai muita datahallinnan(kin) ammattilaisia.


Anu Lahtinen toimii Helsingin yliopiston historian professorina ja Historian maisteriohjelman digiloikan johtajana. Hän on aiemmin kertonut Think Open -blogissa historian yksikön ja avoimen tieteen koulutuspilotin kokeiluista ja toimii HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilönä.

 

Toipilas ja äidillinen Ebba-rouva

Bloggaren skriver kort om hur Ebba Stenbock, Klaus Flemings maka, tog hand om en lite pojke, Henrik Fleming (1584-1650), vars lårben ”i mursk afbräkte” i en olycka på Åbo slott. För svenska versionen av Henrik Flemings egna memoartext samt litteraturtips på svenska: se slutet av blogginlägget.

Klaus Flemingin (k. 1597) puoliso Ebba Stenbock muistetaan usein parhaiten kuuluisasta Turun linnaan liitetystä herjaus-tarinasta, jota käsittelin viime vuonna tässä blogissa (Mitä Kaarle-herttua todella sanoi? https://anulah.wordpress.com/2017/03/10/mita-kaarle-herttua-todella-sanoi/).

2017-03-08 18.18.07

Asiantuntijaselfie Turun linnasta noin vuodelta 2016 tai 2017. Taustalla Albert Edelfeltin maalaus ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”, Ebba Stenbock kuvassa oikealla.

Miehensä kuoltua Ebba Stenbock mainitaan linnan henkisenä johtajana syksyllä 1597, kun Kaarle-herttuan joukot saapuivat valtaamaan linnaa. Tuolloin Korppolaismäeltä ammutut tykinkuulat näkyvät edelleen Turun linnan seinissä, jos oikein katsoo (ks. Kaponieerin bloggaus Tykinkuulia muureissa http://kaponieeri.blogspot.com/2011/06/tykinkuulia-muureissa.html). Kaarle-herttua ja hänen puoluelaisensa selittivät, ettei linnaa ammuttu tosissaan, vaan naisten säikyttelemiseksi, mutta että linnasta vastattiin oikein tulisella ammuskelulla.

turun_linna_1996

Turun linna Korppolaismäeltä vuonna 1996. Kuva: Anu Lahtinen

Poliittisten valtataisteluiden huipentumat ovat jättäneet erityisesti jälkensä Ebba Stenbockin jälkikuvaan ja häntä on helppo ajatella arkipuheen ”vahvaksi naiseksi” tai aikalaissanonnankin mukaan ”ankaraksi rouvaksi”. Mutta menneisyydenkään ihmiset eivät olleet yksiulotteisia, ja jotkut aikalaiset muistelivat ihan toisenlaisia luonteenpiirteitä. Niinpä Lehtisten kartanon Henrik Fleming (1584–1650) kertoi muistelmissaan ystävällisestä ja hoivaavasta Ebba-rouvasta, joka huolehti onnettomuuteen joutuneesta pikkupojasta, nimittäin Henrikistä itsestään.

mietoinen

Lehtisten kartanon Henrik Flemingin perhettä Mietoisten koulumuseon nukkekabinetissa vuonna 2012. Hahmot perustuvat Mynämäen kirkossa olevaan epitafiin. Taustalla myös muita Mietoisten ja Mynämäen merkkihenkilöitä.

Henrik oli ilmeisesti 1590-luvun alussa vierailulla Turun linnassa äitinsä Elin Hornin kanssa. Hän loukkaantui linnan pihalla, kun pillastunut hevonen säntäsi häntä kohti, ja joutui joutui luunmurtuman vuoksi sairastamaan kaksi viikkoa. Henrik kertoi tapahtumasta 1620-luvulla pienille lapsilleen, kun hän alkoi kirjoittaa opettavaista ”peiliä” omista kommelluksistaan ja vaaroista, joihin oli pikkupoikana joutunut. Onnettomuus Turun linnassa aloitti hänen muistelmansa, jota säilytetään käsikirjoituksena Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa.

Kun olin pieni poika, matkasin (nyttemmin) autuaasti edesmenneen rakkaan äitini kanssa Turun linnaan, kun hän vieraili (nyttemmin) autuaasti edesmenneen Rouva Ebba Stebockin, vanhan herra Klaus Flemingin puolison luona, joka oli silloin Suomen kenraali. Silloin juoksin äitini luota alas rekien luo, koska matkustin rakkaan siskoni lailla reessä.

Vähän sen jälkeen kun tulin portin ja vallihaudan välille, tuli eräs miespalvelija Herra Klausin tallista, vaunuhevosta ajaen, ja älyttömät ihmiset säikyttivät hevosen, niin että se vauhkoontui ja ryntäsi  hevostemme ja rekiemme joukkoon, siihen missä seisoin. Pitkä reki heittelehti sen perässä ja osui oikeaan reisiluuhuni, joka murtui.

Pieni kun olin, kaaduin ja pyörryin ja jäin lojumaan tielle, mutta Jumala varjeli minua siinä vaarassa, niin että (nyttemmin) autuaasti edesmenneen isäni (nyttemmin) autuaasti edesmenneen kirjuri Henrik Stråbock oli niin uskollinen ja nosti minut nopeasti ylös, heittäen minut nopeasti äitini rekeen, ennen kuin sama vauhkoontunut hevonen tuli takaisin. Samassa hevonen kaatoi hänet kumoon, ja hän jäi pahoin sekä hevosen jalkoihin että reen alle.

Tämän vaaran ja onnettomuuden jälkeen, joka kohdalleni oli tullut, kannettiin minut kuolleeksi luultuna Rouvien saliin, ja lähetettiin hakemaan kaupungista parturia. Minut laitettiin sisar Katarinan vuoteeseen. Kun parturi saapui, selvisi hänelle, missä vamma oli, ja päältäni leikattiin varovaisesti kaikki vaatteet, reisiluu laitettiin paikoilleen ja lastoitettiin. Tämän jouduin kestämään hirveällä kivulla ja tuskalla.

Ja Ebba-rouva oli niin hyvä ja hyveellinen rouva, että hän antoi minun maata linnassa omassa kamarissaan ja osoitti minulle suurta äidillisyyttä monilla hyvillä teoillaan, vaikka (nyttemmin) autuaasti edesmenneet äitini ja isänikin usein tulivat luokseni. He eivät saaneet liikutella minua ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut ja luu jotensakin alkanut taas parantua, ja niin Jumala vähitellen auttoi minua taas armollisesti parantumaan.

Näistä vaarallisista vaiheista tulee minun rakkaiden lasteni muistaa ja oppia, että he eivät tällä tavoin juoksisi rakkaiden vanhempiensa ja hyvien ystäviensä luota, vaan olisivat heidän luonaan, ja että jos heidän on mentävä ulos, ottavat mukaan ystävän, joka voi heitä auttaa ja tukea, ja sitten menevät taas takaisin vanhempiensa luo, eivätkä tällä tavoin jää yksin ulos seuraa ja joudu onnettomuuksiin.

Henrik Fleming jatkaa muistelmissaan samantapaisilla kuvauksilla siitä, miten oli joutua hääjuhlissa tappelijoiden jalkoihin, joutua raivohullun oppineen pahoinpitelemäksi ja hukkua jumalattoman palvelijan kanssa jokeen. Ei ihme, että Henrik mainitsee näiden edesottamustensa yhteydessä äitinsä huolestuneet huokaukset ja rukoukset.

Varsinkin alkupuolella hän muistaa lausua opettavaisia huomioita, mutta kun Fleming pääsee nuorukaiselämänsä kuvauksiin, opettavaisuus hälvenee ja tarina etenee pikemminkin melko huolettomana elämänvaiheiden ja edesottamusten kuvauksena. Muistelmia voi lukea ”opettavaisena peilinä” mutta varsinkin kurkistusikkunana siihen, millaista oli pienen aatelispojan ja nuorukaisen elämä noin neljäsataa vuotta sitten.

Aiheesta myös

Anu Lahtinen, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. SKS, Helsinki 2007.

Samuel Loenbom (toim.), Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet 1768 on julkaissut Henrik Flemingin muistelmat. Alkuperäinen käsikirjoitus on Kungliga biblioteketissa Tukholmassa.

Tuija Tuhkanen, Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi. Henrik Flemingin lahjoitukset Suomen kirkoissa. SKS, Helsinki 2008.



Henrik Flemings memoarer, publicerade i Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet. År 1768, 44-46. 

Emedan jag en liten pojke war, fölgde jag med min Salige käre Moder på Åbo Slott, emedan hon besökte S. Fru Ebba (Stenbock) gamle Herr Clas Flemings, som på den tiden General i Finland war: då lop jag ifrån min Moder förut neder till Slädarna, effter jag tillika med min K. Syster i en Släda åkte, och litet der effter jag nederkom imellan porten och wallen, kom en dräng af  Herr Classes stall körandes med en wangns häst, och huru som skalkaktige folket skrämde hästen, tog han till att skena: Och kom så ibland wåra hästar och slädar, der jag stod, och samme lång-släde slängrade effter och kom mig på min högra lår och det således i mursk afbräkte. Och der jag som liten war föll och bort beswimmade och i wägen låg, gaf Gud lyckan i samma farligheten, att min Salig Faders Skrifwer Henric Stråbock Salig, så trogen war och hastigt i det han mig optog, kastandes mig snällt i min Moders Släda, förr än den samma rasande hästen kom tillbakas, och med samma rände hösten honom omkull och såleds blef han illa både af hästen trampad och af släden krossad.

Effter sådant farligt och olyckeligt, som mig wederfors, blef jag för döder opburen i Salen der Fruarne woro och effter Balberaren till Stan skickadt. Lades jag således i Syster Cathrinas säng [Katarina? Tämännimistä siskoa ei muualla mainita. Voisiko olla Ebban tytär Katarina?]. När Barberaren kom kände han hwar skadan war, och såleds all klädren saktlig ifrån mig skuren blef, och lårpipan igen utsträkt och spjelkad. Så måste jag i stor wärk och sweda der uthålla. Och war Fru Ebba en sådan from och dygdesamer Fru, att hon höllt mig på Slottet i hennes kammar liggandes och mig många stora moderliga wälgerningar bewiste, ändock Min Salige Moder och Fader offta kom till mig, dock fingo de inte röra eller föra mig förr än som 14 dagar förbi war och benen sig något ihopa sättja kunde, och Gud mig sedan småningom till helsan nådeligen förhalp. Af denna farligheten skall mine k. Barn wara warnadt och underwist, att de såleds icke skulle löpa ifrån des k. Föräldrar och gode wänner, utan wara hos dem tillstäds, och när de behöfwa att gå ut, taga en wän med sig, deraf de hjelp och annat bistånd hafwa kunna, och sedan gå igen in till dess Föräldrar, och icke såleds med allonedt blifwa ute ibland sådane gemen parti och komma på olycka.

Mera information: Anu Lahtinen, Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming 1470-1620, SLS – Atlantis 2009.

 

 

« Older entries