Olisi helppoa, kun ei tietäisi muusta eikä osaisi haikailla, millaista opetustyö ennen oli. — Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa. Näemme sen jatkumon, joka toi tähän päivään. Osaamme eritellä hyvin selkeästi, mikä kaikki on mennyt pieleen. (Rytisalo & Kinnunen 2023, s. 12)
Ensiksi allekirjoittaneen henkilökohtaista ränttiä maailman menosta: ”Tiedämme liikaa. Muistamme liikaa” muistuttaa tunteesta, joka valtaa, kun uutisia lukiessa huomaan miettiväni, luenko oikeasti tärkeää valtakunnallista sanomalehteä vai jonkun keskustakorttelin asukastiedotetta taikka apumonistetta niille, jotka ovat nukkuneet kotitaloustuntinsa ja yhteiskuntaoppinsa ohi. Ehkä kyse on osittain ikääntymisestä ja siitä, että ei hahmota, että oma tieto on karttunut puolen vuosisadan mittaan. Median elämäntapajutut tuntuvat silti usein itsestäänselvyyksien ja epäkiinnostavuuksien vatvomiselta, uutiset ovat usein pikaisia pintaraapaisuja siihen, mitä joku häsläsi Elon Muskin alustalla. Voin kyllä aiemmilta vuosilta muistaa ja historioitsijana tiedän, että mediajutut ovat maailman sivu olleet kierrätettyjä ja kiireisiä, ja aina on ollut tunnetta siitä, että huonompaan päin mennään. Mutta joskus tuntuu, että nykyään on huonommin eikä ketään edes kiinnosta.
Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) tuntuu kommentoivan tätä yhteiskunnallista tunnelmaa, vaikka huomio kohdistuu kouluun. Kirja on koottu kahden työstään kiinnostuneen, mutta työoloihin uupuneen opettajan kirjeenvaihdosta. Kirjassa on varmasti paljon tunnistettavia asioita muidenkin ammattien näkökulmasta. Työmäärä tuntuu kohtuuttoman suurelta ja hyväätarkoittavia neuvojia riittää, taakan keventäjiä vähemmän. Välillä tuntuu siltä, että yhteiskunnan osaaminen murenee ympäriltä; äidinkielen kirjoituksia tarkistavalle ei tule enää eteen kiinnostavia tuoreita näkökulmia, vaan ”kömpelöä epäsuomea” ja ”mökellystä” (62, 64). Pitkään 2010-luvulla oli muodikasta kuitata laadun aleneminen turhana huolena: kyllä diginatiivit oppivat ja omaksuvat uusia hienoja tiedon muotoja, vanhat kalkkikset vaan ei tajuu. Paitsi että eivät välttämättä opi eivätkä omaksu. Huolestuneena toinen kirjoittaja pohtii, että jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee.
Korona-aikana yksin kamppaillut lukiolainen voi itsearvioinnissaan kokea, että on suoriutunut hyvin, kun on saanut itsensä kammettua luokkaan ja istunut siellä hiljaa, mutta kuten kirjassa todetaan, se ei vielä osoita kirjallista taitoa vaan lähinnä elämänhallintaa; se on perustavoite, mutta kielen ja ilmaisun oppiminen on muuta. Opettajat kokevat, että vastuu mistä tahansa ongelmista sysätään heille – opettajan on kyettävä seuraamaan yksilöllisiä opintopolkuja ja raportoitava niistä; on oltava poliisi, psykologi ja sosiaalityöntekijä, mutta työtunnit eivät lisäänny, ei myöskään palkka.
Samalla kun opettajia vaaditaan yhä voimakkaammin yksilöllistämään opetusta, se tehdään käytännössä mahdottomaksi. (s. 34) — me suunnittelemme läpäiseviä ja halkaisevia opetuskokonaisuuksia, väännämme opetuksen ensin kursseiksi ja sitten opetussuunnitelmien muuttuessa kurssit moduuleiksi, puhumme yhtenä päivänä jaksoista ja seuraavana periodeista – kaikki vain siksi, että jonkun ulkopuolisen mielestä se oli kiva uusi idea! (s. 35)
Kirjaa lukiessa joutuu miettimään, mitä opetushallinnon ylätasolla tapahtuu. Ainakaan siellä ei tunnu olevan kiinnostusta oikeasti pohtia kouluissa vallitsevia olosuhteita. Kirjeenvaihdossa tuodaan esiin monia Ylioppilastutkintolautakunnan ratkaisuja ja Opetushallituksen päätöksiä, jotka arjessa toteutettuna aiheuttavat vain uutta hämminkiä. Arviointisarakkeiden käyttöä ei ohjeisteta, Abitin arviointityökalu on vaikea (digiloikka risoilla piikkareilla kiviseen kuoppaan, todetaan kirjassa). Lopputuloksena on raskas muistitikkuihin perustuva kokeilu, jonka laboratoriorottina toimivat kaikki Suomen lukiot (s. 75) –– Ohjelmasta ei kuulemma voi tehdä paremmin koulukäyttöön sopivaa, sillä se olisi verorahoilla kustannettua kilpailuttamatonta työtä kaupallisiin tuotteisiin nähden. Sen tähden opettajien ja opiskelijoiden täytyy tyytyä sekundaan. (s. 76)
Kirjassa tulee esimerkkejä myös hallinnon kiireestä ja sekavasta koordinoinnista. Kun uutta opetussuunnitelmaa kehitettiin, Opetushallitus lähetti sen lausunnoissa samoilla viikoilla, jolloin oli meneillään ylioppilaskokeet. Hiukan työlästä opettajien enää venyttää pitkää päivää koko yön yli ja alkaa arviointityön jälkeen kommentoimaan opetussuunnitelmaa. Kun päällekkäisyyttä ja aikataulun mahdottomuutta kommentoitiin, vastaus oli, ettei Opetushallituksessa ollut ollut tietoa, että lausuntoaikataulu meni kokeiden kanssa päällekkäin. (s. 35) Oikea käsi ei ilmeisesti tiennyt, mitä vasen teki. Hyvinvointialueisiin liittyvät kuraattorien, terveydenhoitajien ja opintopsykologien tiedonsaantiongelmat johtuvat muun muassa siitä, että Opetushallituksen ohjeet tietosuojasta tulivat viime tingassa. Eipä tieto kulje tai tehoa toiseensaan suuntaan. Kirjeenvaihtajat arvioivat, että tieto oppimisen tason laskusta voi olla yllätys vain opetusministeriölle ja -hallitukselle (s. 420). Olisikohan kouluhallinnon ylätasollakin vähän turhan paljon kiirettä ja ristiriitaisia tavoitteita suhteessa henkilömäärään?
Osansa saavat myös turkulaiset erityispiirteet kuten iankaikkinen toriparkkihanke sekavine kyltityksineen, jos kohta myös taidemuseon näyttelyt ja monet muut tutut piirteet. Myös pohjoisen luonnon ja työn ulkopuolisen elämän merkitys tulee esiin – moni kun tuntuu ajattelevan, että opettajalla ei tarvitse olla luokkahuoneen ulkopuolista elämää. Kirjeissä on välillä vähän tyhjäkäyntiäkin – ja ehkä kriittisyydestä huolimatta opettajamaista kiltteyttä? Mutta paikoin sanottava onkin niin tiukkaa, että se vaatii vastapainonsa. Myös S2-opetuksen viralliset linjaukset ja arjen todellisuus tulevat hyvin esiin. Kiitoksia taas osoitetaan useankin kerran muun muassa Sixten Korkmanille, joka muistuttaa kulttuurin arvosta. Vuoden mittaisen kirjeenvaihdon aikana opettajat päätyvä tahoillaan omansalaisiin uraratkaisuihin.
Kirjan soisi osuvan varsinkin sellaisten käsiin, jotka ovat ehtimiseen kauppaamassa opetukseen vielä sitä, tätä ja tota (yrittäjyyttä, ohjelmointia, taukojumppaa, maanpuolustusta, innovaatioita, sähkökatkoksiin ja poikkeusaikoihin varautumisen vanhempainiltoja) aavistamatta kummoisestikaan, mitä kaikkea opettajat jo tekevät. Kirjoittajat tuovat esiin myös ratkaisuja: lisää aikaa, vähemmän sälää, enemmän tukea nuorille, järkevämpiä ratkaisuja kokeiden suorittamiseen. Tommi Kinnunen listaa viimeisessä kirjeessään:
- Koulu mukaan keskusteluihin
- Työn määrä kohtuulliseksi
- Työskentelyolosuhteet kuntoon
- Koulu ei ole korjaussarja [kaikkeen, missä yhteiskunta muuten tyrii]
- Nuorten tuki kuntoon (s. 442-447)
Käy järkeen.
Ylimalkaan voi todeta, että asiat eivät ole kohdillaan, jos vastuulliset, oppilaistaan huolehtivat opettajat harkitsevat siivoojan uraa. Eikä kenenkään pitäisi joutua lukemaan toimialajohtajansa lausuntona, että ryhtykööt akateemisiksi hampurilaisenpaistajiksi jos ei opetustyö kiinnosta (s. 17 – muistan lausunnon itsekin lukeneeni). Sellainen suhtautuminen työnantajan osalta osoittaa välittömästi, että kaikki ei ole työoloissa kunnossa.
PS. Helsingin Sanomat uutisoi 20.1.2021, että Helsingin kaupunki antoi opettajille vaihteeksi uuden tehtävän – laskea koulujen tietokoneet ja etsiä kadonneet laitteet muita tehtäviä keskeyttäen. Koska sähköinen järjestelmä ei muuten selviä koneiden seurannasta ja koska miksipä ei ja mitäpä ne opettajat koulussa nyt tekevätkään.
Vita Historica 