Eddy ylittää jälkensä

Luin vuosi sitten Édouard Louis’n kirjan Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule 2014, suom. Lotta Toivanen) ja tällä viikolla olen lukenut hänen uusintaan Muutos: metodi (Changer: méthode 2021, suom. Lotta Toivanen). Huonosti voiva yhteisö käpertyy itseensä ja koettaa vetää kaikki mukaan samaan olemisen harmauteen, ja tyttömäisen oloista koulupoikaa hyljeksitään armotta. Kukaan ei saa loistaa, vaan kaikkien tulisi kulkea samaa ankeaa polkua kohti vääjäämätöntä kohtaloa.

Kirjoissaan Louis kuvaa pakoaan ja etääntymistään kotiseutunsa arvoista, samalla kun hän osoittaa myötätuntoa sen hyljeksittyjä kohtaan: ”Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.”

Ei enää Eddy –kirjaa lukiessa mielessä alkoi tikuttaa, että tämähän on aivan kuin erään skandinaavisen pikkupaikkakunnan surkeus sata vuotta aikaisemmin. Aivan oikein, Aksel Sandemosen teos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, alk. 1933, suom. Rauno Ekholm) onkin noteerattu HS arviossa. Kirjailija muokkasi teosta melko lailla ja 1960-luvun suomennos onkin tehty uudemmasta laitoksesta, jossa heijastuvat elämän varrella koetut tragediat ja kasvanut myötätunto.

Pakolainen ylittää jälkensä on monikerroksinen ja myötäelävä nuoruudenkuvaus nuoren pojan yrityksistä ymmärtää samanlaista ankaran työn ja tiukkojen rajojen paikkakuntaa kuin Bellegueulen kuvaama Hallencourt. Sandemose nimesi työläisten ja kurjuuden, tekopyhien ja kyynikkojen pikkupaikkakunnan Janteksi, ja moni on siteerannut tai kuullut siteerattavan Janten lakia (Janteloven):

  1. Älä luule, että sinä olet jotain.
  2. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
  3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
  4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
  5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
  6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
  7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
  8. Älä naura meille.
  9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
  10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Jante yhteisönä on kompleksinen ja erottumisen pelko hirmuinen, mutta yhteisöllisten solmujen rajoittamat ihmiset on kuvattu empaattisesti. Tunteiden kirjo ja vaikutelmien kirjo on hienoa, Sandemosella on lauseita joita tekisi mieli nimittää jumalaisiksi, sellaisia kuin ”… enkä enää ole nopea ravuri murheellisella loppusuoralla joulunaikaan, kun Vapahtajaa juhlitaan vaihtelevin muodoin.” Ja todella resonoi Bellegueulen nyky-Ranskan nurkkakuntakuvauksen kanssa. Näiden yhteisöjen eetoksesta tulee mieleen Putkinotko, sillä eroavuudella, että Putkinotkosta ei ollut poispääsyä, kun taas Espen Arnakke ja Eddy Bellegueule ylittävät jälkensä, pääsevät kirotusta taikapiiristä pakoon. Mieleen tulevat myös Welshin Skotlanti-kuvaukset (Trainspotting, Porno).

Teokset saavat miettimään (Sandemosesta tykänneen) isoisän nuoruutta Lopella, omaa nuoruutta 1980-1990 -lukujen Hyvinkäällä, ja omien koululaistenkin kokemuksia. Tavaratalon kulmalla notkuminen ja herjanheitto 1910-luvun pikkukaupungissa kuulostaa melko lailla identtiseltä 1980-luvun Jussintorin kiertämisen tai nykypäivän kauppakeskusnotkumisen kanssa. Édouard Louis’n kirjaa pidettiin alun perin epäuskottavana – ei kai moista kurjuutta enää ollut nykypäivän Ranskassa? – mikä ehkä kertoo maailmojen eroista kaiken. Henkistä kurjuutta on kaikkialla ja paljon siihen kietoutuvaa materiaalista näköalattomuutta myös.

Huomasin kirjan Ei enää Eddy, koska luin siitä arvion Iso numero -lehdestä. Samassa lehdessä oli haastattelu 20-vuotiaasta Romanian-romaninaisesta, joka ei uskaltanut ajaa ajokorttia. Aviomiehellä ei ollut korttia, ja naisen hankkima ajokortti olisi voinut aiheuttaa juoruilua. Kirja ja romaninaisen haastattelu resonoivat, paljon on esteitä ja näkymättömiä kaltereita.

Vähemmän jantelaista pelkoa ja mitätöintiä, enemmän vapautta kaikille! Tai kuten Victor Hugo toivoi: valoa kaikkialle!


Jälkikirjoitus 9.6.2023 Annie Ernaux’n kirja Vuodet tarjoaa kiinnostavan vertailukohteen Eddy-Édouardin kokemuksille ja havainnoille – Ernaux’n muistelut pienen paikkakunnan elämästä 1950-luvulla muistuttavat osittain Luis’n muisteluita – erona kuitenkin ainakin se, että sotienjälkeisenä aikana vallitsi optimismi, että on tulossa parempaa.

Opin sauna autuas aina?

Haluatko kasvattaa pojastasi rehdin miehen? Thomas Hughesin klassikko ”Tom Brownin kouluvuodet” (Tom Brown’s school days, 1857) antaa hiukan oudon oloisen mutta suositun vinkin: lähetä lapsi pois sisäoppilaitokseen, jossa pennalismia, epämääräisiä koulutehtäviä ja ”reilua” nujakointia riittää. Kirjan päähenkilö, Tom Brown, käy Rugbyn yksityiskoulua (engl. public school, suomennoksessa ”julkinen koulu”) toki selviää oivallisten tovereiden ja brownilaisen sinnikkyytensä ansiosta, mutta kohtelu on välillä varsin karua. Hahmoista ilkeä Flashman edustaa varsinaista lierojen kiusaajien prototyyppiä, jolla on seuraajansa niin Billy Binnsin kuin Harry Potterinkin koulumaailmoissa. Viisas rehtori Thomas Arnold on myös myöhemmin saanut seuraajia – kyse on historiallisesta henkilöstä, joka johti Rugbyn yksityiskoulua Thomas Hughesin ja hänen veljensä kouluaikoina.

Tom Brownin kouluvuosissa, jota muun muassa Louisa May Alcott kiitti, on paljon kiinnostavaa ajankuvaa ja 1850-luvun ”retrospektiä” 1830-luvun koulumaailmaan. Kirjailija Thomas Hughes (1822-1896) oli myös aktiivinen kristillisessä työväenliikkeessä ja osuustoiminnan kehittämisessä, ja hän työskenteli myös parlamentin jäsenenä. Hughesin sisar oli yhteiskunnalisesti aktiivinen Jane Senior. Kirjassa ihaillaankin lempeitä ja inhimillisiä kristittyjä esikuvia, joista eräs työskentelee aktiivisesti pappina teollisuuspaikkakunnalla. Ateistit, politiikka, siirtomaat ja uusi aika välähtelevät kirjassa, joka keskittyy kuvaamaan vanhan ajan koulumaailmaa. Hughes pohtii alkupuolella, että kirjaa lukevat pojat ovat maailmankansalaisia ja junamatkoillaan perehtyvät eri maiden kulttuureihin, mutta hän haluaa myös arvostaa vanhaa englantilaista paikalliskulttuuria.

Aukeama kirjasta Tom Brownin kouluvuodet. Vasemmalla sivulla kuvataan isojen poikien halua simputtaa uusia poikia, oikealla piirros, jossa pientä poikaa heitellään lakanan varassa kohti kattoa.

Britannian poliitikkojen edesottamukset ovat kiinnittäneet huomion siihen, millaisen koulutuksen yläluokan pojat saavat ja mitä jälkiä se jättää heidän psyykeensä. Viimeksi asiasta kirjoitti HBL:ssä Charlotta Buxton (”Boris Johnson får skäll av rektorn”, HBL 17.5.2023). Varhain perheistään erotetut lapset oppivat, että tunteitaan ei pidä näyttää ja että on parasta lyödä ensin takaisin. Kasvatus tuottaa myös politiikkaan kiusaajia tai ruokkii kaoottisia käyttäytymismalleja. (Muistelen, että jo keskiajalla italialaiset olisivat paheksuneet, että Britanniassa on luonnoton tapa laittaa lapset pois kotoa… sitten jos muistaisin tietolähteen…)

Hughesin kirjaklassikossa pikku Tom on itse innokas lähtemään kouluun ja omaksumaan sen kaikki tavat – jopa urheasti kestämään tulokkaan pomputtelun pingotetulla lakanalla. Tom Brownin isä epäröi vähän, miten valmistaa pientä koululaista Rugbyn sisäoppilaitokseen armon vuonna 1830 ja vähän päälle. Lopulta hän päättelee, etteivät poikaa auta liian pitkät käytössaarnat tai tarkat kuvaukset koulumaailman mahdollisista vääryyksistä. Hän päätyy antamaan ohjeen, että kaikki menee hyvin, kunhan Tom ei tee tai sano mitään, mitä ei kehtaisi toistaa tai kertoa äidilleen ja sisarelleen. Onko ohje hyvä vai huono ja noudattiko Tom sitä, mene tiedä.

Kirjaa lukiessani isä-Brownin mietteet resonoivat, koska pohdin edelleen, Sävelsinkö-kirjan (ks. https://anulah.wordpress.com/2023/05/09/humanists-of-late-capitalism/) ja yleisen tutkijakeskustelun valossa, mitä pitäisi sanoa väitöskirjatyöstä kiinnostuneelle. Kannustaa täytyy, pelotella ei kannata, mutta varoiteltava on. Mutta kuten sukupolvi toisensa jälkeen toteaa, on eri asia tietää kuin kokea rahoituksen epämääräisyyden ja yleisen epävarmuuden hetket. Turhat varoitukset voivat jarruttaa ja muuttua itsensätoteuttaviksi profetioiksi. Senkin huomaa äkkiä, että liiat varoittavat sanat tai synkät kertomukset saavat lähinnä esittäjänsä kuulostamaan omituiselta kärttyilijältä. Mihin keskityt, se kasvaa.

Lähin ohje, mihin tilanhoitaja Brownin hengessä pääsin, olisi ehkä: Älä tee tai sano mitään, mitä et kehtaisi toistaa tai kertoa omalle kirkasotsaiselle kaksikymmentävuotiaalle itsellesi?

Mitä haluaisit sinulle sanottavan?

Thomas Hughes pohtii "nykyajan" eli 1850-luvun koulupoikien ja nuorten miesten kokemusmaailmaa.

Thomas Hughes, Tom Brownin kouluvuodet (1857), suom. Leena Tuuteri, kuv. Aarne Nopsanen. Otava 1951.

Rugbyn ja rugby-pelin sekä miehekkään liikunnan historiaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Rugbyn_historia

Jane Eyren maailmat

Viime päivityksessä viipyilin Elizabeth Gaskellin kirjoittamassa Charlotte Brontën elämäkerrassa ja päädyin sitten myös lukemaan uudelleen Jane Eyren – suomennettuna Kotiopettajattaren romaanin. Kun jotain kirjaa lukee uudestaan eri elämäntilanteissa, käy kiinnostavaksi paitsi kirjan tarina, myös lukukokemuksen muutokset. vaihtelevat.

Lapsena olin kiinnostunein Jane Eyren jännittävistä nuoruusvuosista ja kirja jäi kerran toisensa jälkeen kesken siinä kohdilla, kun Jane oli täysikasvuinen ja saapui Thornfield Halliin kotiopettajattareksi. Koululaisen silmissä aikuishahmot (parikymppinen Jane ja 35-vuotias Rochester) hoippuivat haudan partaalla eikä heillä voinut olla paljoa kiinnostavaa sanottavaa. Viime vuosina taas Jane Eyren lapsuudenkuvaus on tuntunut uuvuttavan sadistiselta, joten olen usein päinvastoin hypännyt siitä yli.

Mutta nyt ajattelin lukea kirjan rauhassa alusta loppuun. Pysähdyin erikseen miettimään, miten maisemat ja huonetilat tuntuivat levollisilta (joskin usein myös ummehtuneilta tai kylmiltä ja vetoisilta), kun niissä ei ollut mitään digitaalista hälinää. Lukiessani saatoin mielessäni kuulla kellon raksuttavan, nähdä lyhdyn valon liikkuvan seinällä, viimesyksyisten lehtien kahisevan, kun Jane Eyre nojautui aitaan ja katseli talvisia, mutta vähälumisia maisemia.

Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, miten Charlotte kuvaa lapsen maailmaa: pelästystä pylväsmäisen Brocklehurstin edessä, sitä, miten päähenkilön maailmassa pyörteilevät havainnot lastenkamarista, alakuloisista syksyisistä maisemista ja toisaalta mielikuvituksen ja tarinoiden luomat haavekuvat Lapinmailta Kauko-Itään. Usein, kun sote-ongelmista uutisoidaan, mieleeni tulee, että paras tapa välttää huonoa hoitoa on sama, jolla lapsi-Jane toivoi välttävänsä helvetin: ”Minun täytyy pysyä hyvin terveenä eikä kuolla ollenkaan.”

Ensimmäiset luvut saavat myös miettimään, että apteekkari Lloyd antaa esimerkin, miten lasten kaltoinkohtelu tunnistetaan. Gatesheadissa Jane Eyreä moititaan alakuloisuudesta, ja hänen surunsa syitä vähätellään. Apteekkarille tarjotaan monenlaista selitystä Janen huonosta voinnista, mutta Lloyd näkee ristiriidat selitysten ja omien havaintojensa välillä ja onnistuu kysymään orvolta lapselta paljastavia kysymyksiä. Jane Eyre taas kiteyttää kaltoinkohdellun uskoutumisen riskit pelätessään ”menettävänsä tämän ensimmäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä”.

Lukukokemus vei yhtäältä muistoihin aiemmista omista lukukerroista analogisemmalla 1900-luvulla. Toisaalta totesin, että nykyajassa on puolensa. Voi helposti hakea lisätietoja henkilöistä, tapahtumista ja teoksista, joihin kirjassa viitataan. Ennenkin hain kirjoja, joihin viitattiin, mutta usein ne olivat vaikeita löytää. Esimerkiksi Helena Burnsn lukema Rasselas jäi aikoinaan arvoitukseksi, mutta nyt sen voisi lukea verkosta: https://en.wikipedia.org/wiki/The_History_of_Rasselas,_Prince_of_Abissinia

Näinä päivinä voi myös helposti etsiä netistä vaikkapa ”Wolfen kuolemaa kuvaavan maalauksen”, https://www.gallery.ca/collection/artwork/the-death-of-general-wolfe-0 jollainen oli Jane Eyren käyttämässä huoneessa Millcotessa – lyhyessä siirtymätilanteessa, jossa hän odotti kuljettajaa hakemaan hänet Thornfield Halliin. Huoneen tauluista on tehty oma analyysinsa: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1179/bst.2002.27.3.247?journalCode=ybst20 Osa tämäntyyppisistä artikkeleista on sellaisia, etten oikein osaa päättää, ovatko ne (tai niiden lukeminen) oppineisuuden huipentumia vai jonkinlaista fanituksen kanavointia. Tällainen ongelma taitaa välillä vaivata monenkin tutkimusaiheen kanssa.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tutkimus on kääntänyt esiin todella paljon siitä, mikä Brontën teoksissa on kolonialistista ja imperialistista, ja kai se on tarpeellista (vaikka joskus tuntuu, että siitäkin olennaisin sanottiin jo 20 vuotta sitten). Mutta ainakin kolonialismi pönöttää turkkilaissohvana keskellä punaista huonetta kirkkaasti näkyvänä, nykyään se lymyää kännykän metalleissa ja suklaamunien käsittämättömissä halpalahjoissa.

Benjamin West, The Death of General Wolfe, National Gallery of Canada, Ottawa,
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Death_of_General_Wolfe

Pohjoismaista euroviisuvinoilua

”Eurovision iskelmäkilpailuissa ruotsalaisten menestys on kuitenkin jäänyt vähäiseksi.” Gunnar Mattssonin kirjapari Ruotsalaiset vastatuulessa ja Suomalaiset myötätuulessa vinoilee sekä ruotsalaisille että suomalaisille. Euroviisu-kommentti sai kuitenkin oivaltamaan, että kirjat (1963 ja 1964) on kirjoitettu aikana, jolloin Ruotsin Monica Zetterlund oli jäänyt vaille yhtään pistettä (En gång i Stockholm, 1963). Paras sijoitus oli ollut 4. sija vuonna 1958.

Suomi puolestaan oli osallistunut Euroviisuihin vuodesta 1961 alkaen, jolloin Laila Kinnunen oli 10. sijalla, Ruotsin Lill-Babs sijalla 14. Vuonna 1962 Marion Rung ja Inger Berggren olivat molemmat 7. sijalla. Ruotsin toinen sija vuonna 1966 ja ABBAn voitto 1974 olivat vasta edessä.

Tosin Monican häviölle hymähtelevä Mattsson jättää sanomatta, että samana vuonna 1963 myös suomalainen Laila Halme jakoi Monican kanssa jumbosijan, mutta ero maiden menestyksessä ei ollut silmiinpistävä. Myöhemmät Euroviisu-vuodet muuttivat sitä, miten Suomi tarkasteli omaa ja Ruotsin menestystä. Uusi käänne tuli vuonna 2006, kun Suomi voitti, ja taas silloinen nykyhetki sai viisuhistoriankin näyttämään uudelta.

Mattsson kyllä tarjoili suomalaiskirjassaan myös Euroviisukappaleen, jota Suomi voisi käyttää 20 vuotta eteenpäin. Siinä oli säkeitä tyyliin ”Lapsuudenkodissa istuu äiti harmajapää”, ”on lempesi niin kylmää miks täytyi mulle käydä näin”, ”Tango merellä, metsässä, ruohikolla, puun latvassa, merihädässä” ja muita suomalaisista lauluklassikoista poimittuja rivejä.

Euroviisun kielivalintaa pohdittiin myös 1963. Gunnar Mattssonin mukaan
Ruotsin TV:n selostaja Åke Falk esitti sitä paitsi ajattelemisen arvoisen lausunnon:
– Jos kaikkien maiden edustajat laulaisivat englanniksi niin vältyttäisiin siltä epäkohdalta, että pienet maat eivät voita koskaan, kun kukaan ei ymmärrä niiden kieltä.
(Suurvalta Tanskan melodia esitettiin tanskaksi ja se voitti kilpailun.)

Miten käy vuonna 2023? Meni miten meni, Ruotsilla ja Suomella voi olla mahdollisuus käyttää Gunnar Mattsonin havaitsemaa uutisointikikkaa:

Ruotsalainen urheilulehdistö tekee kaikkensa pitääkseen pohjoismaiden nimeä kunniassa. Kun Norja voitti luistelun Euroopan mestaruuden, ei Ruotsin lehdistö epäröinyt silmänräpäystäkään:

EM POHJOLAAN

Hyvää viisumieltä maailmaan ja Euroviisut Pohjolaan!

Love, Love, Peace, Peace -Eurovision tutorial
https://www.youtube.com/watch?v=Cv6tgnx6jTQ

Kuvassa Pirkko Nukarin Sirkuskarhu (1977) Anja Luukon tekemässä vihreässä bolerossa 12.5.2023.
https://www.hyvinkaa.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/julkiset-veistokset/pirkko-nukari/sirkuskarhu/

Humanists of late capitalism

Minna Lindgrenin uudessa romaanissa Sävelsinkö väitöskirjatutkijan maailma menee apokalyptisenpuoleiseen kaaokseen, kun hän yrittää tutkia juhlitun, dementoituvan säveltäjän työtä etnografian keinoin. Hän toisin sanoen haastattelee 90-vuotiasta säveltäjää, jonka koti on puolittaisessa lahoamisen tilassa ja niin on muistikin. Samaan aikaan myös väitöskirjatutkijan oppiaine, tiedekunta ja yliopisto ovat hajoamisen tilassa. Ohjaava professori istuu seminaarien aikana etänä eri kehittämiskokouksissa ja lopulta ilmassa on viimeinen sammuttaa valot -tunnelmaa.

Lindgrenin kirja resonoi vuosikymmenten takaisten ja nykyisten väitöskirjatutkijoiden tuskaisten tuntojen kanssa. Lukiessa mieleeni tulivat muun muassa René Gothonin varsin raadollinen teos ”Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle” (1991) josta en oikeastaan muista lohdutuksen sanoja vaan mitä kammottavimpia kuvauksia siitä, miten tutkielmantekijät jätetään heitteille liian suurten odotusten keskelle. Myös Pirkko Lindbergin Candida-romaani muistuu mieleen: siinä Lindberg vinoilee kansainvälisyyttä ja eurooppalaista kulttuuria kiitteleville yliopistilaisille. Tarina seurailee Voltairen Candiden vaiheita, samanlaisesta idealismista vastoinkäymisten kautta voipumiseen.

Lindgrenin kirjaa lukiessa tulee ikävä eurooppalaisen kulttuurin ihailua – nyt jäljellä on lähinnä kyyninen kapitalismi, älykköposeeraus ja hyödyntavoittelu, jonka nimissä opetus ja tutkimus siirretään tekoälyn valvontaan ja tutkijat ulkoistetaan siivoojiksi ja vanhustenhoitajiksi. Hoivatyöläis- ja tutkijaproletariaatin elämät kietoutuvat toisiinsa, kun apurahatutkija joutuu auttamaan laulavaa vanhushoitajaa dementoituvan säveltäjän saattohoidossa.

Nauru takertuu kurkkuun, niin mustaa huumori on, ja vaikka tiedemaailman ja vanhustenhuollon ongelmia karnevalisoidaan, kirja osuu moniin oikeasti kipeisiin kohtiin. Sekä tutkijat että hoitajat rämpivät ongelmissa ja toimintalabyrinteissä, jotka tilastoissa ja poliittisessa puheessa kehystetään fantastiseksi post-gutenbergiaaniseksi pluskyvykkyydeksi. Luin kirjan samaan aikaan, kun HS uutisoi ettei kaikki koulutus kannata (palkkapussin kannalta) ja julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen englannin kielen käytöstä tilanteissa, joissa sen paremmin opiskelijat kuin opettajat eivät oikein hallitse kieltä. Kirjan kuvaukset kieli- ja tulkintaongelmista tutkijaseminaarissa resonoivat samojen ongelmien kanssa.

Väitöskirjatutkijoiden ohjaajana en oikein osannut irrottaa kuvausta todellisesta elämästä ja olin lukiessani kiukkuinen sekä päähenkilön saamasta huonosta väitöskirjaohjauksesta että päähenkilön nääntyneestä naiviudesta, jotka toisaalta resonoivat tosimaailman pahimpien tilanteiden kanssa. Pitäisikö Sävelsinkö-teos ehkä lykätä luettavaksi kenelle tahansa, joka pohtii tutkijaksi ryhtymistä? Väitöskirjatutkijan kokemukset resonoivat sen turhautumisen kanssa, jota saan viikoittain lukea somepäivityksistä.

Vaikka kirja ei ole suoraan todellisuutta toistava, se heijastelee tieteentekijöiden hämmennystä vaatimusten ristipaineissa ja toimii ehkä varoittavana esimerkkinä siitä, että tietyissä tilanteissa voi olla parempi mennä suoraan suorittavaan työhön kulkematta akateemisten pilvilinnojen ja romahdusten kautta. Tarvittaisiin ehkä tiedemaailman ulkopuolinen arvioimaan, miten hauska tai humoristinen kirja on. Ajattelemisen aihetta se antaa. Musiikkimaailman asiantuntija ehkä puolestaan kiinnittäisi huomiota erityisesti säveltäjämaailman teemoihin ja voisi päätyä aivan toisenlaisiin havaintoihin.

Illalla havaittua: kirjan kansiteksti hehkuu laskevan auringon valossa, heijastaen hienosti taivaan kirkkautta pimenevässä huomeessa.

—————————————

Ks. myös blogilastu ”Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun” vuodelta 2007.

Tuoreita ”aiotko tutkijaksi, lue nämä ensin” -puheenvuoroja viime ajoilta
Anu Wartiovaara: Suomen tieteen kilpailukyky hiipuu salakavalasti https://www.tieteessatapahtuu.fi/index.php/numerot/2-2023/suomen-tieteen-kilpailukyky-hiipuu-salakavalasti-hatahuuto-nuorten-tietelijoiden
Mona Mannevuo: Yliopistossa opin pelkäämään työttömyyttä https://yle.fi/a/74-20033527