Savitaipale 1918

Tämä blogilastu on julkaistu ensin Savitaipale-blogissani, mutta koska vuosi 1918 on muutenkin tapetilla ja ensi vuonna hyvin ajankohtainen kaikin tavoin, julkaisen sen myös Vita Historicassa.

Itku siinä isolta Lauriltakin pääsi, kun ne valitsivat vastoin kansan tahtoa Suomelle kuninkaan siinä voiton riemussa. (Eetu Hyrkkänen, Kauhun kevät, s. 26)

Lainasin Reiposen tilan kesäkahvilasta pari kirjaa lukemisiksi. Pelon päivät sisältää siviilien muisteluita vuoden 1918 Savitaipaleen tapahtumista, Kauhun kevät taas on koonnut sotatoimissa olleiden muisteluita, osin myös aiemmin julkaistuja tekstejä. Teokset ovat ilmestyneet 2009 ja 2010, mutta ne sisältävät varhaisempia muisteluita (useimmat muistelijat ovat kuolleet viimeistään 1980-luvulla) ja haastatteluja, joiden kieltä toimitus on hiukan muokannut. Mukana on myös joitakin aikalaistekstejä, mm. Evert Pöllän päiväkirjamuistiinpanot maalis-huhtikuulta 1918 – ne päättyvät hänen kaatumiseensa Savitaipaleen valtauksessa 23.4.1918 – sekä Onni Jäkälän päiväkirja 1917-1919, jossa on niin säämerkinnät kuin muutkin paikalliset kuulumiset:

Maanantaina tammikuun 21 p:nä 1918
Tytöt lopettivat villojen uudelleen raasimisen. Taavetista kuuluu kummia. Punakaartilaiset ja järjestyskaartilaiset siellä kahakoivat. Kuolleitakin on. Lukumäärää ei vielä tiedetä.
Vihdoinkin tuli pyryistä ja pakkasista loppu. Alkaa nimittäin suojata, +1 C.
(Onni Jäkälän päiväkirja, Pelon päivät, s. 129)

Koska tekstit on kirjoitettu monenlaisista näkökulmista ja koottu eri lähteistä, tyyli vaihtelee sopua hakevasta ymmärtämisestä lahtari- ja rosvokaarti-luonnehdintoihin. Tällaisina kirjat kuvastavat hyvin sitä, miten monin erilaisin tavoin sota koettiin ja muistettiin. Tietyt muistot ja menetykset ovat yhteisiä: Savitaipaleen kirkon ja pappilan tuhoa valtaustaisteluissa surraan tai muistellaan traagisena ja mieleenpainuvana tapahtumana, eikä ihme. Kirkon polttamisesta syy menee valkoisten tykkitulelle ja pappilan polttamisesta taas punaisille, siis ainakin näiden muisteluiden mukaan.

20170727_154655

Muistitiedosta on aina syytä muistaa, että siinä äkkiä menevät yksityiskohdat sekaisin, vaikka muisteluissa voi hyvin välittyä tiettyjä tunnelmia ja myöhempiä kokemuksia. Kuten esimerkiksi Anne Heimo on tutkimuksissaan osoittanut, muistojen kertominen ja kokoaminen on ollut tärkeä tapa kertoa ja käsitellä menneisyyttä, varsinkin kun arkistoaineistot ovat usein olleet järjestämättä tai salaisiksi julistettuja (tai niitä ei ole säilynyt). Kertomuksista näkyy toki se, että nimet ja paikat ovat välillä menneet muisteluissa sekaisin, ja Nåhlströmistä on tullut Nordström tai jotain ihan muuta. Näitä ovat toimittajat korjanneet hakasulkeissa, kuten muistelussa ”Kun menin ulos, niin pappila oli täydessä tulessa, samoin Olkkola [Olkkola ei palanut]”.

”Minulla on syytä lisätä, että muistivirheet ovat mahdollisia”, totesi punaisten hyökkäysvaiheen kaoottisuutta kuvannut Hj. Tulander omassa osuudessaan (Kauhun kevät, s. 183). Ja kukin kuvaa tietenkin omaa näkökulmaansa: punaisten kenttäsairaalasta vastannut pohtii tauteja ja rohtoja, joita joutui hoitelemaan, kun taas valkoisiin kuulunut muistelee miten venematkalla laulettiin Jääkärin marssia, joka oli saatu käsinkirjoitettuna versiona miesten haltuun. Koulupojan päiväkirjassa käsitellään perin pohjin eri ryhmillä olleita asemerkkejä. Avustusjoukoissa ollut muisteli leivänmuruja syöneitä lapsia ja monien kertomuksissa välähtävät kärsivät eläimet, jotka joutuivat rintamalinjan, junan tai pommitusten uhreiksi.

Siviilimuisteluissa korostuu, että moni ei valinnut puoltaan ilman muuta vaan koetti lähinnä pysytellä pois tieltä. Paikalliset koettivat varoa ja vältellä joukkoja, piilottelivat viljaa ja ajoivat hevosia ja elintarvikkeita turvaan. Vaihtelevien näkökulmien ansiosta Savitaipaleen vuosi 1918 näyttäytyy monisärmäisenä. Sekä viholliset että omat aiheuttivat pettymyksiä ja vaaratilanteita, mutta antoivat myös turvakirjeitä ja apua.

Molemmilla puolilla oli vakaumuksen ihmisiä, jotka etsivät totuutta ja molemmilla niitä, jotka elivät sensaatiosta (Anna Kohonen, Kauhun kevät, s. 66)

Huhut ja paniikkireaktiot sekoittivat rivejä ja huoltoyrityksiä, ja sota jätti perintönään monille elinikäisiä kärsimyksiä. Yhdessä kokoelmat muistuttavatkin hyvin sodan koko kauheudesta ja seurausten lohduttomuudesta:

Siellä oli kuolleita ja taloja oli raunioina. Varastot savusivat ja antoivat hyvin kaamean vaikutuksen sodan tilanteesta. Komea kirkko oli palanut suureksi tuhkaläjäksi. Näytti, että koko maailma oli yhtä kuollutta. (Antti Karkia, Kauhun kevät, s. 229)

Pelon päivät. Siviilihenkilöiden aikalaismuistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2009.

Kauhun kevät. Sotaan osallistuneiden henkilöiden muistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö ja työryhmä. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2010.

 

Mainokset

Hyvinkää sata vuotta

Yleensä olen kirjoittanut Hyvinkään historiasta omassa blogissaan (Hyvinkään harjumailta), mutta koska Hyvinkään juhlavuosi liittyy myös monen vuoden mittaiseen tutkimus- ja kirjoitustyöhöni, Hyvinkään historiateokseen, julkaisen tämän lastun myös Vita Historica:ssa.

Tänään Hyvinkää juhlii satavuotista itsenäistä kuntataivaltaan! Tasan sata vuotta sitten Hyvinkään aseman koululla järjestettiin ensimmäinen kuntakokous.  Siinä päätettiin yksimielisesti, että myös kunnalliselämä olisi aloitettava välittömästi. Varsinainen kunnan toiminta alkaisi vuoden 1918 alusta.

Hyvinkään asemanseutu oli kehittynyt nopein harppauksin 1890-luvulta lähtien. Villatehdas ja terveysmatkailu olivat tuoneet sinne lyhyt- ja pitkäaikaisia asukkaita ja työntekijöitä. Lähelle asemaa oli noussut oma rukoushuone, paljolti omin voimin rahoitettu ja rakennettu, useita kansakouluja oli perustettu, aseman viereen oli noussut komea postitalo, hiukan kauempana komeilivat työväentalo, seurantalo ja raittiusyhdistys Raivaajien talo. Oli elokuvateatteria ja hotellia ja Sonckin suunnittelema komea parantolarakennus. Ei ihme, että Hyvinkään asema Nurmijärven ja Hausjärven takamaana alkoi olla kestämätön.

Itsenäistyminen oli otettu tavoitteeksi jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta erilaiset byrokraattiset käänteet olivat sitä viivyttäneet. Viimein elokuussa 1917 Riihimäen Sanomat (päivän 18.8.1917 numero – tuolloin ei vielä ollut Hyvinkään Sanomia) uutisoi kuntakokouksesta:

Hyvinkaan_perustaminen_RiSa

Kuva on Kansalliskirjaston hienosta digitaalisten sanomalehtien arkistosta, jossa on muun muassa Riihimäen Sanomat ja Uusimaa -lehtien, tuolloisten Hyvinkään seudun uutislähteiden, vuosikertoja avoimesti luettavissa aina itsenäisyyden alkuvuosille asti. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search

Riihimäen Sanomat ei uutisoinnissaan ollut ihan kauhean tarkka. Jos vertaa alkuperäiseen kokouspöytäkirjaan (Hyvinkään kaupunginarkistossa), voi huomata että lehtiuutisessa H. J. Linnan etunimen alkukirjaimet ovat lipsahtaneet väärin päin. Myös äänimäärä on pyöristetty 2000 – 300 (tarkkaan ottaen 1803 – 346, ilman tiettyjä vähennyksiä 2149 ja 350). Kunnan esimiesehdokkaasta ei vielä äänestetty mies ja ääni -periaatteella, vaan varakkaalla äänestäjällä oli enemmän ääniä. Lisäksi kokouksessa kaksi edustajaa äänesti valtakirjalla jonkun poissaolevan puolesta. Vaaliuudistus oli tuloillaan, ja mies ja ääni -periaatteen käyttämistä esitettiin kokouksessa, mutta vanha käytäntö voitti. Paikalla oli 79 äänestäjää, joista 44 kannatti sosialidemokraattien Emil Sallilaa (joka oli Ahjossa johtotehtävissä ja valittiin 1920-luvulla kansanedustajaksi). Mies ja ääni -periaatteella Sallila olisi voittanut.

Kokouspöytäkirjasta ilmenee, ja Katri Lehto on tämän näytelmässään kuvannutkin, että hävinnyt Sallila ja sosialidemokraatit poistuivat äänestyksen jälkeen mielenosoituksellisesti ja ilmoittivat, etteivät tulisi osallistumaan kunnallisten asioiden hoitoon. Käytännössä Sallila ja monia muita työväen edustajia kuitenkin jo valittiin erilaisiin vastuutehtäviin ja syksymmällä he olivat taas aktiivisesti mukana – Sallila valittiin myös 12-henkisen kunnalliselämää valmistelevan toimikunnan jäseneksi. Syksyn kuluessa valmisteltiin kunnan taloudellista toimintaa, ja vuoden 1918 alussa Hyvinkään kunnasta tuli erillinen nimismiespiiri osana Helsingin kihlakuntaa. Samalla Hyvinkään seutu, joka parisataa vuotta aiemmin vielä kokonaisuudessaan kuului Hämeeseen, oli siirtynyt hallinnollisesti Uudenmaan lääniin.

Kesä 1917 oli levotonta aikaa kunnallisen elämän alkutaipaleelle. Venäjän kevättalvinen vallankumous oli herättänyt paljon toiveita yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta samalla poliittinen ja taloudellinen kaaos aiheutti epävarmuutta, ja työttömyys, inflaatio ja elintarvikepula aiheuttivat levottomuutta. Hyvinkään seudun elintarvikelautakunnassa valitettiin, että ”n.s. huligaaniainesten taholta” oli tapahtunut omavaltaisuuksia. Vielä tuossa vaiheessa yritettiin tilannetta rauhoittaa oikeiston ja vasemmiston yhteisillä järjestysmiehillä. Uuden kunnan toimintaa ei helpottanut se, että sillä ei käytännössä ollut alussa lainkaan omia tuloja – verotuloja oli luvassa vasta vuosien päästä, oli otettava lainaa paikallisilta pankeilta alkuun pääsemiseksi. Kuten tiedetään, vuosi 1918 suisti sekä Hyvinkään että koko maan kaaokseen, jota tutkineen on pakko ihmetellä sitä, että niinkin hyvin on selvitty nollapisteestä ylöspäin.

Hyvinkään kunnallinen toiminta alkoi hyvin pienimuotoisesti, luottamushenkilöpohjalta, ja kunnan palveluksessa toimi vain muutamia henkilöitä. Siitä on tultu (ja onneksi on tultu) pitkä matka vuoteen 2017, jolloin Hyvinkää kuntana on iso työnantaja ja monen merkittävän yrityksen ja organisaation paikkakunta. Teollisuuspaikkakunnan perintö näkyy yhä Hyvinkäällä, vaikka suuri osa savupiipputeollisuudesta on jo historiaa. Toinen valtti, terveysmatkailijoita aikoinaan houkutellut vehreys ja luonnonläheisyys ovat edelleen nykypäivää.

Hyvää syntymäpäivää, Hyvinkää!

kirjankansi2017

Jatkoa seuraa mm. 23.8.2017, kun Hyvinkään virallisella satavuotisjuhlaviikolla ilmestyy Hyvinkään seudun uusi historiateos.