Tämä blogilastu on julkaistu ensin Savitaipale-blogissani, mutta koska vuosi 1918 on muutenkin tapetilla ja ensi vuonna hyvin ajankohtainen kaikin tavoin, julkaisen sen myös Vita Historicassa.
Itku siinä isolta Lauriltakin pääsi, kun ne valitsivat vastoin kansan tahtoa Suomelle kuninkaan siinä voiton riemussa. (Eetu Hyrkkänen, Kauhun kevät, s. 26)
Lainasin Reiposen tilan kesäkahvilasta pari kirjaa lukemisiksi. Pelon päivät sisältää siviilien muisteluita vuoden 1918 Savitaipaleen tapahtumista, Kauhun kevät taas on koonnut sotatoimissa olleiden muisteluita, osin myös aiemmin julkaistuja tekstejä. Teokset ovat ilmestyneet 2009 ja 2010, mutta ne sisältävät varhaisempia muisteluita (useimmat muistelijat ovat kuolleet viimeistään 1980-luvulla) ja haastatteluja, joiden kieltä toimitus on hiukan muokannut. Mukana on myös joitakin aikalaistekstejä, mm. Evert Pöllän päiväkirjamuistiinpanot maalis-huhtikuulta 1918 – ne päättyvät hänen kaatumiseensa Savitaipaleen valtauksessa 23.4.1918 – sekä Onni Jäkälän päiväkirja 1917-1919, jossa on niin säämerkinnät kuin muutkin paikalliset kuulumiset:
Maanantaina tammikuun 21 p:nä 1918
Tytöt lopettivat villojen uudelleen raasimisen. Taavetista kuuluu kummia. Punakaartilaiset ja järjestyskaartilaiset siellä kahakoivat. Kuolleitakin on. Lukumäärää ei vielä tiedetä.
Vihdoinkin tuli pyryistä ja pakkasista loppu. Alkaa nimittäin suojata, +1 C.
(Onni Jäkälän päiväkirja, Pelon päivät, s. 129)
Koska tekstit on kirjoitettu monenlaisista näkökulmista ja koottu eri lähteistä, tyyli vaihtelee sopua hakevasta ymmärtämisestä lahtari- ja rosvokaarti-luonnehdintoihin. Tällaisina kirjat kuvastavat hyvin sitä, miten monin erilaisin tavoin sota koettiin ja muistettiin. Tietyt muistot ja menetykset ovat yhteisiä: Savitaipaleen kirkon ja pappilan tuhoa valtaustaisteluissa surraan tai muistellaan traagisena ja mieleenpainuvana tapahtumana, eikä ihme. Kirkon polttamisesta syy menee valkoisten tykkitulelle ja pappilan polttamisesta taas punaisille, siis ainakin näiden muisteluiden mukaan.
Muistitiedosta on aina syytä muistaa, että siinä äkkiä menevät yksityiskohdat sekaisin, vaikka muisteluissa voi hyvin välittyä tiettyjä tunnelmia ja myöhempiä kokemuksia. Kuten esimerkiksi Anne Heimo on tutkimuksissaan osoittanut, muistojen kertominen ja kokoaminen on ollut tärkeä tapa kertoa ja käsitellä menneisyyttä, varsinkin kun arkistoaineistot ovat usein olleet järjestämättä tai salaisiksi julistettuja (tai niitä ei ole säilynyt). Kertomuksista näkyy toki se, että nimet ja paikat ovat välillä menneet muisteluissa sekaisin, ja Nåhlströmistä on tullut Nordström tai jotain ihan muuta. Näitä ovat toimittajat korjanneet hakasulkeissa, kuten muistelussa ”Kun menin ulos, niin pappila oli täydessä tulessa, samoin Olkkola [Olkkola ei palanut]”.
”Minulla on syytä lisätä, että muistivirheet ovat mahdollisia”, totesi punaisten hyökkäysvaiheen kaoottisuutta kuvannut Hj. Tulander omassa osuudessaan (Kauhun kevät, s. 183). Ja kukin kuvaa tietenkin omaa näkökulmaansa: punaisten kenttäsairaalasta vastannut pohtii tauteja ja rohtoja, joita joutui hoitelemaan, kun taas valkoisiin kuulunut muistelee miten venematkalla laulettiin Jääkärin marssia, joka oli saatu käsinkirjoitettuna versiona miesten haltuun. Koulupojan päiväkirjassa käsitellään perin pohjin eri ryhmillä olleita asemerkkejä. Avustusjoukoissa ollut muisteli leivänmuruja syöneitä lapsia ja monien kertomuksissa välähtävät kärsivät eläimet, jotka joutuivat rintamalinjan, junan tai pommitusten uhreiksi.
Siviilimuisteluissa korostuu, että moni ei valinnut puoltaan ilman muuta vaan koetti lähinnä pysytellä pois tieltä. Paikalliset koettivat varoa ja vältellä joukkoja, piilottelivat viljaa ja ajoivat hevosia ja elintarvikkeita turvaan. Vaihtelevien näkökulmien ansiosta Savitaipaleen vuosi 1918 näyttäytyy monisärmäisenä. Sekä viholliset että omat aiheuttivat pettymyksiä ja vaaratilanteita, mutta antoivat myös turvakirjeitä ja apua.
Molemmilla puolilla oli vakaumuksen ihmisiä, jotka etsivät totuutta ja molemmilla niitä, jotka elivät sensaatiosta (Anna Kohonen, Kauhun kevät, s. 66)
Huhut ja paniikkireaktiot sekoittivat rivejä ja huoltoyrityksiä, ja sota jätti perintönään monille elinikäisiä kärsimyksiä. Yhdessä kokoelmat muistuttavatkin hyvin sodan koko kauheudesta ja seurausten lohduttomuudesta:
Siellä oli kuolleita ja taloja oli raunioina. Varastot savusivat ja antoivat hyvin kaamean vaikutuksen sodan tilanteesta. Komea kirkko oli palanut suureksi tuhkaläjäksi. Näytti, että koko maailma oli yhtä kuollutta. (Antti Karkia, Kauhun kevät, s. 229)
Pelon päivät. Siviilihenkilöiden aikalaismuistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2009.
Kauhun kevät. Sotaan osallistuneiden henkilöiden muistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö ja työryhmä. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2010.
Vita Historica 