Äiti ja poika

Kuningatar Margareetan hautamuistomerkki Roskilden katedraalissa. Kuva: Anu Lahtinen 2007.

Osallistuin 25 vuotta sitten pohjoismaiseen opiskelijakonferenssiin, jonne useakin osanottaja oli kirjoittanut tutkielman Kuningatar Margareetasta. Tanskalaisten opiskelijoiden mielestä Margareeta oli hyvä hallitsija, joka ei edustanut mitään tanskalaisen ylivallan tavoittelua; ruotsalaiset ja suomalaiset eivät olleet ihan samaa mieltä vaan muistelivat syitä, joiden vuoksi Ruotsi myöhemmin irtautui unoniyhteydestä. Margareeta on joka tapauksessa kiistatta ollut tärkeä poliittinen vaikuttaja, ja hänen aikanaan syntynyt ns. Kalmarin unioni nautti rauhasta unionikuningattaren valtakauden ajan. Ottopoika ja kruununperijä Erik Pommerilaisen aikana alkoi mennä huonommin.

Elokuva ”Margareeta, Pohjolan kuningatar” tarttuu tähän merkkihahmoon ja tarkastelee hänen elämäänsä erään kuuluisan huijaritarinan näkökulmasta. 1400-luvun alussa nimittäin ilmaantui mies, joka väitti olevansa vankeudessa pidetty kuningattaren poika, Olof Håkansson, jota oli luultu kuolleeksi. Kuningattarella oli kuitenkin jo uusi kruununperijä, ottopoika Erik. Elokuvassa molemmat vetoavat unionikuningattareen äitinään. Oikeasti huijari oli huijari, mutta elokuvan kantavaksi teemaksi on valittu valtapeli, jonka seurauksena oikea poika on onnistuttu pitämään vankeudessa. Kuninkaaksi itseään väittävän ihmisraunion ilmaantuminen keskelle unionin armeijasuunnitelmia ja kuningas Erikin avioliittoneuvotteluja uhkaa sekoittaa tilanteen.

Mutta miten Margareeta oli päätynyt valta-asemaansa ja millainen oli pohjoismaisen unionin tilanne historian valossa? Kerron seuraavassa lyhyesti Margareetan omasta lapsuudesta ja tiestä unionikuningattareksi, palaan sen jälkeen elokuvaan ja sen tapahtumiin.

Sijaishallitsijasta ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”

Margaretan lapsuus ei antanut välittömästi viitteitä loistavasta tulevaisuudesta, vaikka toki hallitsijaperheen lapsi sai ihan hyvät lähtökohdat elämäänsä. Hän oli mahtavan ja häikäilemättömän kuningas Valdemar Atterdagin kuudes ja nuorin lapsi, joka syntyi vuonna 1353. Perhe odotti tuolloin, että isoveli Kristofferista tulisi kuningas, myöhemmin kruunua soviteltiin siskonpoika Albrekt Mecklenburgilaiselle. Toisin kuitenkin kävi. Margareta kihlattiin jo varhain Norjan kuningas Håkanille. Sopimusta tekevät kuningasisät Magnus ja Valdemar sopivat, että Valdemar auttaisi Magnusta nujertamaan oman poikansa Erikin. Kymmenvuotiaana Margareeta saapui Norjan hoviin, Pyhän Birgitan tyttären kasvatettavaksi.

Kuusitoistavuotiaana Margareta aloitti yhteiselämän aviomiehensä kanssa. Håkan joutui hallintotehtävissään matkustamaan kauas, ja nuori kuningatar sai kannettavakseen paljon vastuuta. Perheen poika, 5-vuotias Olof, valittiin vuonna 1375 Valdemarin jälkeen Tanskan kuninkaaksi, ja tämän jälkeen Margareeta asui Tanskassa poikansa sijaishallitsijana, hänen kuningaspuolisonsa Håkan taas asui Norjassa. Håkan kuoli 1380, ja nyt Margareeta hallitsi poikansa sijaisena sekä Tanskaa että Norjaa.

Kun poika Olof sitten vuonna 1387 kuoli, Margareeta ei enää voinut edustaa häntä, ja hänen asemansa hallitsijana oli uhattuna. Nopeasti Margareta kuitenkin onnistunut valituttamaan itsensä sekä Tanskan että Norjan ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”. Vähän myöhemmin hän liittoutui myös ruotsalaisen ylimystön kanssa, ja hänen joukkonsa löivät valtaa tavoitelleen Margareetan sisarenpojan, Albrekt Mecklenburgilaisen. Margareeta lujitti valtansa adoptoimalla kruununperijäksi sisarensa tyttärenpojan, Bogislavin (kruunattuna Erik, lisänimeltä Pommerilainen).

Keskiajalla todettiin aivan suoraan, että oli hyviä puolia siinä, että valtaistuimella oli lapsi, koska viisaat johtajat saattoivat hallita hänen nimissään. Jo aiemmin norjalanen Ingeborg oli ollut pitkään pienen poikansa sijaishallitsijana. Myös Margareetaa seuranneille kuningattarille Filipalle ja Dorothealle oli varattu oikeus toimia holhoojahallitsijoina, mikäli he jäisivät leskiksi poikiensa ollessa alaikäisiä.

Äidin auktoriteetti näkyi myös Margareetan kielenkäytössä. Hän antoi pojalleen muun muassa seuraavat ohjeet: ”Jos joku pyytää kuninkaalta kirjallisia vahvistuksia tuomioista, jotka on annettu, tulee kuninkaan sanoa, ettei hän tiedä, mitä tuomioita on annettu, ja viivytellä asian kanssa mahdollisimman pitkään. Ja kun kuningas ei enää voi viivytellä, tulee hänen sanoa, että asia ratkaistaan niin pian kuin hänen äitinsä saapuu paikalle.” Margareeta ehkä sai aikaan rauhan, mutta hän oli myös vallankäyttäjänä määrätietoinen ja saattoi vältellä kirjallisten sitoumusten antamista – tällöin ei voitu suoraan syyttää lupausten pettämisestäkään.

Elokuvan Margareeta

Miten elokuva sitten kuvaa Margareetaa? Hän on arvovaltainen ja käskemään tottunut nainen, joka haluaa rauhaa. Onko tässä vähän romantisoitu tai alleviivattu ajatus naisen rauhantahtoisuudesta – ehkä hitusen, mutta Margareetahan kyllä saikin aikaan melko tasaiset olot, kun siihen asti edellisten sukupolvien kuninkaat ja kuninkaanpojat olivat tappaneet toisiaan ja veljiään mennen tullen. (Katsokaapa esim. Håtunaleken tai Nyköpings gästabud.) Margareeta säilyttää malttinsa ja puhuu vähäeleisesti aristokraatit puolelleen; ja omapäisille hän osoittaa, ettei kannata asettua haukan saaliiksi.

Odottamatta ilmaantuu rujo mies, joka väittää olleensa 15 vuotta vankeudessa ja joka kutsuu itseään kuningas Olofiksi. Historiallisesti ottaen monenlaisia huijari-kuninkaallisia on nähty – 1300-luvun alussa Bergeniin saapui harmaantunut nainen, joka väitti olevansa kuolleeksi luultu prinsessa Margareta, Norjan neito ja kuningas Erikin tytär, ja jota kerrotaan kunnioitetun pyhimyksenä senkin jälkeen, kun hänet oli huijarina poltettu roviolla.

Margareetan aikana kuninkaana esiintynyt Olof vaikuttaa silkalta huijarilta, mutta reilu sata vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan haastanut ja kuolemaan tuomittu ”Taalainmaan junkkari” (Dalajunkern) Nils Sture saattoi ehkä ollakin aiemman valtionhoitaja Sten Sturen ja hänen leskensä Kristina Gyllenstiernan poika. (Ehkä, mahdollisesti.) Henkilöllisyyden todistaminen ei menneinä aikoina ollut aivan yksinkertaista, ei myöskään sen varmistaminen, että joku oli kuollut. (Vuonna 1550 Tukholmassa teloitettiin Knut-niminen mies, joka oli esiintynyt kuningattaren sisarenpoikana (olisi ollut Ebba Stenbockin veli) ja onnistunut toistuvasti esiintymään kuninkaan edustajana, varastamaan ja huijaamaan ihmisiä. Aina joku uskoi.)

Elokuvan tarina ei ole kirjaimellisesti totta, mutta on se totta siinä mielessä, että kyse on keskiajan hovimaailmasta, jossa voi joutua uhraamaan mitä tahansa ja kenet tahansa. Margareeta pitää arvossa unionia ja rauhan turvaamista, mutta henkilökohtainen hinta on kova. Tarina tarjoaa monia tilannekuvia, joissa tulee näkyväksi valtapolitiikan raadollisuus ja alituinen valppaus – lopulta kehenkään ei voi luottaa, ja tämän oppiminen on osa hallitsijaksi kasvamista. Miljööt ovat minun silmääni suhteellisen uskottavia, vaikka teollisia ikkunaruutuja ja lattiatiiliä taitaa välillä vilahdella; hahmot ovat sopivan ryttyisiä ja arpisia. Valtahierarkioita ja kirkon merkitystä olisi toki voinut pohtia vähän hienovireisemminkin, ja pituudesta olisi saanut helposti vartin pois.

Pisteet siitä, että elokuvan tulokulma on valtapolitiikka sekä äiti-lapsi -suhteet, ei romanttinen rakkaus. Marilyn French on tainnut korostaa lasten merkitystä naisten elämässä, ja valta-asemassa olevan naisen elämässä oma poika, tarvittaessa adoptoitu poika – vävykin saattoi kelvata – oli tärkeä liittolainen, mutta myös mahdollinen vastustaja.

Sekalaista

Muuten kiitämme: monikielisyyttä, ratsastuskuvauksia – juuri joulukuussa keskustelin norjalaiskollegojen kanssa matkareiteistä keskiajan Norjan ja Tanskan välillä – valaistusratkaisuja ja taustan himmennystä, jotka toimivat miljöiden kanssa; lapsimorsian-problematiikan kuljettamista mukana mutta ei liian retostelevasti.

Moitimme: Turhan selväpiirteisesti ajatellut kansallisvaltiot, eestaas loppuratkaisua arpova juonenkuljetus – jonkun käänteen olisi voinut jättää pois; pappi, joka näkee ennalta Margareetan kyvyt ja raivaa esteet hänen tieltään. Kirjeet olivat liian isolla paperilla ja liian isolla käsialalla – tuntui tuhlaukselta. Tai ehkä tanskalaisilla oli varaa käyttää papereita runsaammin kuin ruotsalaisilla…

Ambivalentti suhtautuminen: viittaukset naisrauhaan (naisrauha oli oikea asia, mutta tässa ehkä vähän allevivattu – toisaalta plussaa siitä, että elokuva välttää kliseisimmät naistrauma -kuvastot); tolkun ihmisiin, unioniin, Eurooppaan, yhteiseen armeijaan; Suomen täydellinen puuttuminen; hyvin olisi johonkin nurkkaan sopinut Pommerista Tanskan kautta, Margaretan suosikkina, Suomeen laamanniksi päätynyt ritari Klaus Fleming (vanhin niistä).

Ainakin jos on koko päivän kirjoittanut artikkelia 1500-luvun aatelisnaisesta ja siitä, myikö hän lastensa tulevaisuuden kuninkaan pelastamiseksi, niin hyvin vetoaa tematiikka ja ongelmakohdat. Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun on saatavilla historiallista draamaa, jossa valtaa käyttävä nainen joutuu käymään läpi sieluntaisteluita komeassa miljöössä, dramaattisen musiikin soidessa.

Episodin elokuva-arvio: https://www.episodi.fi/elok…/margareeta-pohjolan-kuningatar/

Lisää tietoa alkukohtauksen verilöylystä, Alussahan isä-Valdemar on teurastanut Gotlannin, siellä on museossa osa jäännöksistä. https://kaponieeri.blogspot.com/2012/12/visby-1361.html (en usko, että Margareta oli siellä, mutta ehkä kohtauksen voi ottaa vähän unenomaisena)

Kirjoittaja on julkaissut aiheeseen liittyen mm. kirjan Pohjolan Prinsessat (Atena 2009). Kuningasvallasta Pohjolassa kertovat myös mm. hänen artikkelinsa uudessa kirjassa Kuninkaallisen mahdin näyttämöt (Sigillum 2021). https://www.sigillum.fi/tuote/kuninkaallisen-mahdin-nayttamot-pohjoismaiset-paalinnat/

There is still time …?

Bloggaaja käsitelee Ron Rosenbaumin ydintuhon uhkaa käsittelevää kirjaa How the End Begins monin tavoin valaisevaa luettavaa maallikolle ja historioitsijalle, kuten blogikin, vaikkei varmasti ja tietenkään koko totuus.

Leafing books at the Bristol Airport last May, I came across a book, How the End Begins. The Road to a Nuclear World War III, written  by an American journalist Ron Rosenbaum. The book discusses the  threat of nuclear war both in the past and the present. Looking for something completely different to read (in comparison to my usual readings in late medieval or early modern history), I bought the book and later congratulated myself on my choice of reading for the flight back home.

Well written, vivid and witty, Rosenbaum’s book analyses the ”holiday from history” that people have taken in the post-cold war period, choosing to trust that the nuclear threat is no longer relevant. I want to stress that I am no expert on the topic. Rosenbaum’s  arguments may have serious faults and some bias is certainly to be found in the book. The fact that the text is written to be intelligible to all (or many) also means that simplifications have been made.

Anyway, the book does a great (terrific, terrifying) job in showing the possibility, even probability of human or technical errors that could trigger a nuclear war. The problems include the one presented by Major Herringin 1973 ( ”How can I know that an order I receive to launch my missiles came from a sane president?”), the long tension between the USA and Soviet, later Russia, the role of ”nonstate actors” (terrorists etc.) or the nuclear codes gone missing (p. 34). As Rosenbaum points out, any system is just as strong as its weakest link/agent. And when the book turns its attention to the Near East, the reader can easily understand why and how the nuclear arsenals of both the super powers and the poor countries are intertwined in the local conflicts – conflicts that might go nuke and turn into worldwide disasters.

The source analysis made by Rosenbaum and his informants  is often delightful for a historian to read. It is amazing how much one can read into, say, short announcements given by military forces or politicians – what words are used when a sale of nuclear capable submarines is announced,  how to read ”bland nondenials” of the existence of nuclear weapons in certain countries – it comes close to the ”close reading” of fragmentary sources of the previous centuries. Rosenbaum discusses the forbidden questions and hidden contentions that linger around the nuclear threat.  The analysis of euphemisms (such as civilian targets being renamed ”economic infrastructure”) is always useful, too, in history as well as in politics.

In the USA,  the president and the secretaries face the possibility of having to take control over the nuclear codes – a nerve wrecking burden to say the least. Thinking on this, I couldn’t help thinking that leaders of a small country enjoy some ”benefits” –  incompetent and irritating as our lads and lasses in charge sometimes may seem, they are unlikely to become guilty of causing ”the death of the consciousness” (the result of a total nuclear apocalypse: no-one to observe that there is no-one around anymore).

Also, after reading the analysis on the precarious balancing of words and deeds in the publicity and in the military and political negotiations, threats, action, and conciliation behind the scenes (an example of Rosenbaum’s being the case of Syria, now as topical as ever!), one can better understand how problematic situations, loss of face for politicians, even a need to retaliate could be triggered by, say, some wikileaks.

Rosenbaum’s book is thought-provoking, unfortunately the nuclear threat is not a puzzle easily solved so the book does not really offer easy solutions, except for the final statement: nothing justifies following orders for genocide. As Rosenbaum shows, however, this opinion is not shared by everyone. Nuclear threat is a dishearteningly complicated problem like the global warming and economic meltdown – and there are limited means, interest, and time resources to try solve these huge problems.

I am writing this at the same time as I am watching at the movie On the Beach, a post-apocalyptic film from the late 1950s, broadcasted by the  Finnish broadcasting company a couple of days ago. As the film suggests, ”There is still time…” but how long? And what are we to do about it, if anything?

Ron Rosenbaum has a blog in http://howtheendbegins.com/

(I was surprised, by the way, that there were hardly any mentions of the non-existent WMD in Iraq, and nothing of the Moscow–Washington hotline or its equivalents.)

I’m with Coco – and Coco’s with us

Tonight the blogger is going to watch Conan O’Brien again – the new show is finally in Finland, too. Previous comments in English: https://anulah.wordpress.com/2010/01/28/the-mighty-fall/

Taisin viimeksi tammikuussa 2010 kirjoittaa Conan O’Brienin vaiheista (https://anulah.wordpress.com/2010/01/28/the-mighty-fall/). Kohta voi taas olla aihetta – illalla SuomiTV marssittaa punapäisen, itseironisen juontajan suomalaisten katsottavaksi.

USA:n business-lehdet kuten Fortune ja Bloomberg businessweek ovat olleet innoissaan uuden TBS:llä olevan show’n tavasta hyödyntää sosiaalista mediaa (tai osittain ja alun perin sitä hyödynsivät ennen kaikkea Conanin fanit), ja mainostajien haikailema nuorehko ostovoimainen yleisö on seurannut ohjelmaa, vaikka luvut ovat olleet laskemaan päin.

Olikohan Late Night with Conan O’Brienin 3-vuotisjuhlaepisodi, jossa David Letterman poikkesi sanomaan Conanille ja sidekick Andy Richterille (jonka merkitystä en itse ole oikein hiffannut), että parin vuoden päästä he voivat siirtyä kaapelille ja tahkota kunnon rahasummia. Jää nähtäväksi, miten käy.

Ks. esim.
http://teamcoco.com/

http://www.suomitv.fi/conan/

http://blogit.stara.fi/chaostube/?p=4344

——

Jälkikommentti 17.8.2011:  SuomiTV:n jaksojen esittäminen alkoi Conanin syntymäpäivänä (18.4.) nauhoitetusta episodista, joka tuntui jotenkin laimealta ja sai miettimään, onko NBC-pettymys vienyt kaverista mehut. Seuraava jakso, jossa Tina Fey vieraili, tuntui energisemmältä. Fey oli mainostamassa kirjaansa Bossypants (joka sattumalta on työhuoneen sivupöydällä odottelemassa lukemista, toivottavasti jossain vaiheessa ennätän siihen asti)

Netissä joku haikaili masturboivan karhun ja muiden Conanin NBC:lle tehdyissä ohjelmissa nähtyjen hahmojen perään. Kaipailu muistutti siitä, että yhtiöstä toiseen siirtyminen on aika kova juttu, koska samalla menivät oikeudet moniin klassikoiksi muodostuneisiin hahmoihin ja sketsityyppeihin.

Triviatietona mainittakoon, että Tina Feyn 30 Rock -komediasarjan jakso Khonani (http://en.wikipedia.org/wiki/Khonani#Plot) kommentoi omalla tavallaan NBC:n talk show -kamppailuja.

Voiko ihanammin päivä enää alkaa

Elokuvan Morning Glory (2010) ennakkotiedot haiskahtivat romanttiselta komedialta – ja romanttinen komedia taas yleensä ei naurata eikä häikäise juonellaan. Toivoa herätti toisaalta se, että elokuvaan oli sentään saatu mukaan vanha kunnon yrmeä Harrison Ford.

Kyllä Morning Glory kuitenkin on komedia. Se ei ehkä ole vuoden elokuva, mutta saa keskivertoa enemmän suosiota katsojalta, joka mielikseen katselee New Yorkin näkymiä, bongailee amerikkalaisen viihdeteollisuuden sisäpiirivitsejä ja seurailee nuoren naisen yrityksiä lunastaa paikkansa televisiokanavan tuottajana.

Becky Fuller (Rachel McAdams) päätyy surkean aamuohjelman tuottajaksi ja kamppailee ohjelman lakkautusuhkaa vastaan. Hän onnistuu patistamaan tv-ohjelman ankkuriksi tylyn reportteri Mike Pomeroyn (Harrison Ford) joka ei juuri viihdy kepeiden aamuaiheiden parissa. Mike Pomeroy kamppailee aamu-tv:n viihdekonseptia vastaan mutta päätyy kuin päätyykin kokkaamaan Beckyn mieliksi.

Sama käsikirjoittaja muokkasi elokuvan kirjasta Paholainen pukeutuu Pradaan, ja tarinan rytmissä voi nähdä tiettyjä yhtymäkohtia. Toisin kuin Prada-tarinan päähenkilö Andy, Morning Gloryn Becky Fuller on kuitenkin jo oppinut ottamaan paikkansa työmaailmassa. Hänen ensimmäinen, räväkästi etenevä aamupalaverinsa surkean aamuohjelman tuottajana on piristävää katsottavaa kenelle tahansa, joka on virkaiältään nuorempana koettanut saavuttaa uskottavuutta työkaverien silmissä. Beckyn lannistumattomuutta seuraa ilokseen.

Romanttiset elementit ovat elokuvassa hiukan päälleliimattuja. Keskeisin jännite syntyy lopultakin Becky Fullerin ja Mike Pomeroyn suhteesta työntekoon. Ikäerosta huolimatta molempia yhdistää taipumus asettaa työ kaiken muun edelle.

Harrison Fordin ja Rachel McAdamsin lisäksi elokuvassa hauskuuttavat kyyninen Jeff Goldblum sekä Diane Keaton. Jälkimmäinen vaikuttaa alussa klassisen nujertavalta vanhemmalta diivalta, joka kuitenkin vaihtaa piristävästi leiriä elokuvan puolimaissa.

Becky Fullerin loppupulma – siirtyäkö NBC:n Today-show’hun vai jäädäkö ”perheeksi” kasvaneeseen omaan ohjelmaporukkaan – voisi ehkä saada toisenkinlaisen ratkaisun. Toisaalta – kuten Bill Carter on todennut kirjassaan Desperate Networks, suuret tv-yhtiöt ja kanavat ovat jo hyvän aikaa olleet pulassa ja NBC on kamppaillut laskevien katsojalukujen kanssa. Tosimaailman tilannetta ajatellen Beckyn valinnassa on puolensa ja puolensa.

Mutta mitä vikaa olisi tuuliviireissä aamu-tv:n jutunaiheena?

Katso myös Skenet-arvio elokuvasta Morning Glory.

The Mighty Fall

Tonight, the Blogger is going to watch the last taping of Tonight with Conan O’Brien (broadcasted in USA last Friday). A strange process it has been. When he started in the Late Night with Conan O’Brien in 1993, O’Brien was quite unknown and almost remained so, looking like one of the likely victims of the Late Night Talk Show Wars. Then, the main focus of interest, however, was on the fate of Jay Leno, who recently had got the  appreciated Tonight Show, although many had expected David Letterman to be the righteous heir of the throne of Johnny Carson.

The story goes that at its early phase, the Late Night with Conan O’Brien was actually decided to be cancelled (unbeknownst to O’Brien), and was let to run only until a new program could be found for the time slot. In the meanwhile, however, O’Brien started to get more and more audience, and some five years ago, it was announced that the would herit the Tonight show after Jay Leno.

For a while, it looked like the NBC was going to avoid the crisis of the 1990s, although Leno was not very happy of the solution in the first place. Turns out Leno was not really going anywhere; he was given a time slot before Conan. It looked like a strange solution anyway, as Leno’s show deprived the TV series their time slot, and it proved to be unsuccessful to put so many talk shows in line (The Jay Leno Show, Tonight, Late Night [now with Jimmy Fallon], Last Call…). And now NBC is giving the old position back to him, after first denying any plans to make alterations, then trying to change the old traditions of Tonight Show by pushing it and O’Brien to a later time slot, and finally ending up with O’Brien leaving NBC. Which he might have done already some five years ago, if he hadn’t been promised the Tonight Show in the first place, in which case he would have had some five years to build a new show someplace else.

Is NBC wisely adjusting itself in a changing situation, as some people say?  Maybe, but somehow the Blogger was reminded about Jim Collins’ book How the Mighty Fall, describing the five stages of decline of many big companies. Comparing the observations of Collins to the results of Bill Carter’s interesting book Desperate Networks about the plight of American broadcasters, one might think that NBC has reached the fourth phase of decline, ”Grasping for Salvation”. ( To see Bill Carter’s recent analysis, look here.)

While the Blogger is waiting for the ”I’m with CoCo” T-shirt to arrive from the USA (there is no doubt whom she sympathizes), it will be interesting to take a look at the final episode of the show and to speculate where exactly O’Brien will resurrect next September, after the end of his broadcasting quarantine. Although the Tonight Show has been a big deal and meant a lot to O’Brien, the change may turn out for the best even for him.

In his book Desperate Networks, describing the situation of NBC a couple of years earlier, Bill Carter claims that Jeff Zucker of NBC ”could not help thinking how much worse off he and NBC might have been that fall: Imagine how this year would be if we had bungled the Conan thing.” In the end, however, they did.

Some more will be blogged in Finnish later on.

Some further reading connected to the present mess:
Bill Carter’s analysis of Conan O’Brien’s position
Mid-life crisis analysis of NBC

Conan O’Briens open letter

FOX woos O’Brien
Bill Carter has covered the Late Night Talk Show War of the 1990s in his book ”The Late Shift”; Bernard M. Timberg has given a good analysis of the history of talk show, including the development of the Tonight Show, in his ”Television talk.”
The Blogger has, among other things, written an online analysis, published as
“In Finland I am the MAN!” Gender, Irony and Exoticism in Late Night with Conan O’Brien. in the conference proceedings History of Stardom Reconsidered. IIPC, Turku 2006.

Päivä prinsessaguruna

Olen jo aiemminkin kirjoittanut prinsessa Ceciliasta, Kustaa Vaasan tyttärestä, jonka elämä oli melko sähäkkää.  Prinsessan viettämä ylellinen elämä makeisineen, juhlineen sekä helmi- ja kultakirjottuine pukuineen oli ajalleen tyypillistä, samoin kuin prinsessan harjoittama kaapparitoiminta (itse hän toki nautti vain työn hedelmistä, englantilaisia laivoja kaappasivat kaikki muut).

Epätavallisempi kohu syntyi, kun Itä-Friisin kreivin kuultiin kiivenneen nuoratikkaita pitkin prinsessan huoneistoon, mistä hänet myös tavattiin ja piestiin pahanpäiväisesti. Tapaus on kiintoisa toisaalta siksi, että se osoittaa nuoren prinsessan pitäneen hauskaa ankarista moraalikoodeista huolimatta. Toisaalta selkkaus kertoo siitä, että tällainen hauskanpito johti myös seuraamuksiin – mutta oliko muita tapauksia, jotka oli painettu villaisella?

Puoli seitsemän -ohjelman toimittajakaartiin kuuluva Kimmo Ohtonen halusi koetella onneaan: olisiko hänestä prinsessan puolisokokelaaksi ja turvautui prinsessagurun apuun. Syyskuisessa Suomenlinnassa järjestettiin tanssiharjoituksia, testattiin hoviaterian nauttimista ja pohdittiin, millaisella lahjalla prinsessaa olisi sopivaa tervehtiä. Riittäisikö koru vai pitäisikö olla valkoisia ratsuja?

Kun kaikki muut keinot näyttivät pettävän, lannistumaton kokelas turvasi lopulta Itä-Friisin kreivin keinoihin. Parikerroksisen muurin ylittäminen prinssin asussa, hanskoissa ja hienoissa kengissä oli todellinen voimanponnistus. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Päivä oli täynnä tekemisen ja oivaltamisen iloa, monipuolisia ovat ohjelmantekijöitä kohtaavat haasteet!

Lannistumatonta kiipeämistä prinsessan luo

Lannistumatonta kiipeämistä prinsessan luo

Lisäys: Sain Sukututkijan loppuvuoden kirjoittajan kautta käsiini uutisen vähän (tai huomattavan paljon) varhaisemmasta ”Julkkisprinsessasta” Eadgythistä, jonka jäännökset uutisoitiin löydetyiksi Magdeburgista. Huima löytö! YLEn uutisessa Eadgythiä verrataan prinsessa Dianaan. Kieltämättä Dianaan liitetyt ihanteet olivat kovaa valuuttaa ainakin kronikoitsijoiden teksteissä, niissä Eadgythiä kerrotaan ihaillun ylittämättömän sulokkuutensa ja kuninkaallisen arvokkuutensa takia. Lieneekö kyseessä sitten erityinen mainesana, vai ovatko kronikoitsijat tottuneesti toistaneet samaa ylistystä kaikkien ruhtinattarien kohdalla, kuten joissakin kronikoissa tuntuu käyneen. Mutta keskimäärin lienee hauskempaa ajatella muinaista prinsessaa kauniina ja ylväänä, ei esimerkiksi kihtisenä ja kärttyisenä. (Aiheesta myös brittiuutinen.)

Bloggaaja oli syksyllä 2009 prinsessagurun ominaisuudessa mukana Suomenlinnassa, Puoli seitsemän -ohjelman kuvauksissa. Kooste nähtiin perjantaina 15.1.2010 Ruotsin prinssiä koskevan uutisen yhteydessä. Kyseisen päivän Puoli seitsemän on katsottavissa YLEn Areenassa viikon verran esityksen jälkeen. Lisää prinsessa Ceciliasta kirjassa Pohjolan prinsessat.

Postia pappi Jaakobille

”Kurjat”, sanoi hän, ”älkää pelätkö minua enempää kuin minäkään pelkään teitä.”
Misérables, dit-il, n’ayez pas plus peur de moi que je n’ai peur de vous. (Victor Hugo: KurjatLes Misérables, 1862)

The blogger has seen the movie Postia pappi Jaakobille (Letters to Father Jacob) and found it an excellent, touching and intense movie, as did the Variety in its review. The story reminded her of Les Misérables by Victor Hugo, especially of the meeting of the convict Jean Valjean and Bishop Myriel.

Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) kertoo elinkautisvangista, Leila Stenistä, jolla ei armahduksen jälkeen ole paikkaa minne mennä. Hän päätyy tehtäviin sokean pappi Jaakobin luo, missä hänen tehtävänään on lukea papille tulleita esirukouskirjeitä ja kirjoittaa niihin vastauksia. Elinkautisvanki hymähtelee papin auttamisinnolle ja armon korostamiselle,  mutta vähitellen käy ilmi, että erilaiset auttamisyritykset ja armahdus ovat tärkeä ja traaginen osa molempien elämänvaiheita. Eräs keskeinen kysymys on, miten ja millä motiiveilla ihminen voi toista auttaa.

Tarina toi mieleeni Victor Hugon Kurjat. Sen alussa Jean Valjean, leivän varastamisesta raskaan tuomion saanut ja viimein vapauteen päässyt mies, yöpyy aidosti hurskaan piispa Myrielin luona. Valjean anastaa ensin piispan hopeat, mutta piispa pelastaa hänet poliisien kynsistä ja sanoo, että oli antanut hopeat Valjeanille: ”… te olette luvannut minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi.”

Piispa Myrielin hyvyys mullistaa Jean Valjeanin maailman, ja kirjan mittaan hän muuttuu itse yhä enemmän pelastajansa kaltaiseksi. Pappi Jaakob, piispa Myriel ja myöhemmin myös Jean Valjean puhuvat ja toimivat pelotta, luottavaisesti ja ilman vihaa. Klaus Härön elokuvassa postinkantaja on huolissaan siitä, mitä elinkautisvanki ehkä tekee sokealle vanhukselle, mutta pappi itse on luottavainen ja peloton – eikä kuitenkaan liian virheetön.

Postia pappi Jaakobille eroaa toki Hugon romanttisesta näkökulmasta, pappi Jaakob ei ole yhtä tahraton kuin piispa Myriel, eikä Leila Sten koe yhtä nopeaa muutosta. Mutta niin Härö kuin Hugokin käsittelevät ”kurjien”, vähäosaisten elämänkohtaloita lämmöllä ja intensiteetillä. Elokuvan juonesta saattoi myöhemmin löytää jotakin huomauttamista, eikä etukäteen kuultu juonikuvaus herättänyt uteliaisuutta. Katseluhetkellä tarina ja hahmot tempaisivat kuitenkin täydellisesti hienovireiseen maailmaansa. Eleet, ilmeet ja teot ovat juuri riittäviä, eivät liian alleviivattuja eivätkä liian viitteellisiä.

Elokuvasta muualla
IMBD:n sivut
YLE: Postia pappi Jaakobille on harras ja humoristinen elokuva armosta
Leffatykin arviot elokuvasta
Tähtihetken arvioinnit
Film-o-holicin arvio

Veni, vidi – ja maitojunalla kotiin

Elokuvajuonien klassikoihin kuuluu tarina, jossa sinisilmäinen, huoleton jokamies tai jokanainen päätyy puolivahingossa vallan huipulle, esimerkiksi senaattiin tai suuren yrityksen johtoon. Päähenkilö koettaa edetä muualla elämässä oppimillaan säännöillä: sanotaan asiat niin kuin ne ovat, käydään suoraan asiaan ja luotetaan siihen, että työtoverit ovat hyväntahtoisia ja ymmärtävät jokahenkilön tervettä järkeä. Vähitellen heille kuitenkin käy ilmi, että yhteistä hyvää tärkeämpiä ovat oma etu sekä poliittiset lehmänkaupat, ja yksinkertaiset uudistustoiveet tallautuvat järjestelmän rattaisiin.

Joulupyhinä tv:ssä pyöri eräs alan klassikkoelokuva, Mr. Smith goes to Washington (ohjaus Frank Capra 1939). Elokuvassa partiolaispoikien johtaja Jefferson Smith (James Stewart), Lincolnin ja Washingtonin suuri ihailija, nimitetään senaattoriksi. Kirkasotsainen senaattori puhuu sivu suunsa, herättää ihastusta ja kauhistusta, ja vastustaa suuren yrityspampun patosuunnitelmaa kotivaltiossaan. 2000-luvun uudelleentulkinnassa Legally Blonde 2 (2003) Elle Woods (Reese Witherspoon) puolestaan lähtee Washingtoniin ajamaan eläinkoekieltoa, mutta joutuu huomaamaan, että hänen ihailemansa kongressiedustajakin on eläinkokeita tekevän yrityksen talutusnuorassa. Legally Blondessa on monia hahmoja ja kohtauksia, jotka ovat suoraan verrannollisia Jefferson Smithin Washingtonin-seikkailuihin.

Koska kyseessä on elokuvamaailma, Jefferson Smith ja Elle Woods onnistuvat naiviudessaankin voittamaan joukon kyynistyneitä poliitikkoja puolelleen ja puolustamaan asiaansa, tuomaan ihmisissä esiin sen hyvän, mitä heissä on. Kumpaistakin elokuvaa ja varsinkin jälkimmäistä on moitittu naiviudesta ja imelyydestä. Elokuvia katsoessani mietin, että niissä on kuitenkin yksi erittäin realistinen piirre: muutosta toivovan jokaihmisen ja vallan verkostoihin rutinoituneiden päättäjien maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan. Tässä mielessä voi hyvin ymmärtää Jefferson Smithiä, joka vapisevin äänin koettaa puolustaa asiaansa senaatissa, ja samastua Elle Woodsiin, joka palaa kongressista jalat rakoilla, yritettyään turhaan saada poliitikkojen huomiota. Eivätkä elokuvissa esitetyt lehmänkaupat edes pärjää sille, mitä tosielämän vallan kabineteissa tapahtuu, ja miten kärkkäitä päättäjät voivat olla sabotoimaan hyviäkin ehdotuksia – vain siksi, että sitä esittää väärä puolue tai henkilö.

Etäisyys vallan käyttäjien ja tavallisten ihmisten arkijärjen välillä selittää sitä, että säännöllisesti on kysyntää suorasuille, jotka kyseenalaistavat vallankäytön ja päätöksenteon periaatteet. Tosielämän herra Smithit ja Elle Woodsit eivät valitettavasti ole aivan yhtä menestyksekkäitä kuin elokuvissa – he eivät saa yhtä paljon aikaan, jolleivät sopeudu järjestelmään, ja jossain vaiheessa se vie heidät kovin kauas alkuperäisistä kannattajista. Päätöksenteko vaatii kompromisseja ja neuvottelutaitoja, mutta miten paljon voi antaa periksi ilman, että luopuu periaatteistaan. Liian jäykkäniskaiset tai yksinkertaiset matkaavat ennen pitkää maitojunalla kotiin, liian sopeutuvat taas kadottavat alkuperäiset tavoitteensa.

Mikä on sopiva myöntymisen ja sopeutumisen aste? Legally Blonde -elokuvassa kongressiedustaja (Sally Field) toteaa, että hänen täytyy säilyttää välit rahoittajiinsa, jos haluaa saada jotain hyvää aikaiseksi. Elle Woods vastaa jokseenkin näin: ”Mutta noin et saa aikaiseksi mitään hyvää.”  Kirkassilmäisyydelle, periaatteille ja terveelle järjelle pitäisi jäädä jokin sija myös vallan ytimessä.

Satunnaisesti aiheeseen liittyvää
Jane Ehrlichin analyysi elokuvasta
Mr. Smith goes to Washington

Everyman goes to Washington
– Random Blowe pohtii yhteyksiä ja eroja Obaman ja Jefferson Smithin välillä
”Poor Sarah” – Judith Warner vertaa Sarah Palinia ja Elle Woodsia; jatkokommentteja aiheesta

Michael Jacobsonin arvio
elokuvasta Mr. Smith goes to Washington

Rotten Tomatoes elokuvasta Legally Blonde 2
Groucho Reviews elokuvasta Legally Blonde 2

Pahvi-Kaarina / Papp-Karin

Bloggaren skriver lite gran om Alf Sjöbergs Karin Månsdotter (1954) som delvis baserar sig på August Strindbergs pjäs Erik XIV. Karin Månsdotter (d. 1612) var en knektdotter som blev kung Eriks frilla, sedan maka och för en kort tid Sveriges drottning. Många böcker har skrivits om denna unga kvinna och hennes öde.

Bloggaren tyckte att Alf Sjöbergs version började lustigt med en slapstick-prolog om Karin Månsdotters liv i pappkulisserna, men som helhet var filmen ganska ojämn med långa ohistoriska och även annars ointressanta monologer. Kungens sekreterare Jöran Persson (jfr. Göran Persson) försöker att representera folket och blir kanske mest ohistorisk av alla.

Harva 1500-luvun ruotsalaisnainen on nauttinut yhtä suurta huomiota kuin kuningas Kustaan poikien naiset: Juhanan kanssa elelleet Kaarina Hannuntytär, Katarina Jagellonica sekä Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter) (k. 1612), joka oli hullun kuningas Erik XIV:n rakastajatar, puoliso, hetken aikaa jopa kuningatar. Moni historiallisten romaanien kirjoittaja on sivunnut hänen kohtaloitaan, ja moni sukunsa juuria tutkiva halajaisi olla Kaarinan jälkeläinen.

Vanhaa aikaa käsitteleviä historiallisia elokuvia on vähemmän kuin romaaneja, tai siltä ainakin näyttää, mutta välillä tulee vastaan myös yllätyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Jouluaattona FST5 näytti Alf Sjöbergin ohjaaman elokuvan Karin Månsdotter (1954).  Lehtiarvioiden perusteella odotin teatterilta kaikuvaa pukudraamaa, mutta tulos oli villimpi – ja hajanaisempi.

Elokuva alkaa slapstick-henkisellä mykkäfilmikohelluksella, jonka pahvikulisseissa pikakelataan Kaarina Maununtyttären kuvitteellisia elämänvaiheita. Hän saa nyyhkiä porsaiden joukossa luuta kädessä ja singahtaa kurpitsavaunuissa kuninkaanlinnaan, minne kuninkaan sihteeri, kansan parasta pohtiva Jöran Persson (onko nimi enne?) tuo hänet kuninkaan tueksi.

Tämän jälkeen seuraa August Strindbergin näytelmään Erik XIV perustuvia kohtauksia, joissa esiintyvä surkea ja veltto kuningas on sukua Monty Pythonin vinkuvalle Herbert-prinssille. Nauloja ja tyynyjä paiskeleva kuningas joutuu asianmukaisesti syöstyksi vallasta vuoden 1568 paikkeilla, kun hän on aikalaisten silmissä osoittanut mielipuolisuutensa muun muassa surmaamalla aristokraatteja ja avioitumalla alhaissäätyisen Kaarinan kanssa.

Elokuva jatkuu vielä näytelmän tuolle puolen, kuvaamaan katkeroituneen Kaarinan ja Erik XIV:n viimeisiä tilintekoja. Lopussa Kaarina harkitsee tyttärensä Sigridin huudattamista kuningattareksi Englannin Elisabetin tyyliin, mutta luopuu ja vetäytyy Suomeen, jossa hän enimmäkseen viettikin myöhemmät vuotensa.

Elokuva on kiinnostava siinä mielessä, että siinä on paljon ajallisia kerroksia – Strindbergin tapa tarkastella menneisyyttä, 1950-luvun elokuvaohjaajan käsitys menneisyydestä, ja jossain kaukana myös 1500-luvun tapahtumakerrokset. Kokonaisuutena tarina jää kuitenkin hajanaiseksi rykelmäksi monologeja ja raivokohtauksia, jotka eivät luo kovin kummoista tulkintaa mistään aikakaudesta tai edes henkilöistä, ainakaan 2000-luvun katsojan näkökulmasta. Vaatteita on kuitenkin ommeltu viimeisen päälle, ja näyttää siltä, että leskikuningatar Katarinan istuimen jäljennös pönöttää erään aution linnansalin keskivaiheilla.

Muuten vaan aiheeseen liittyvää:
Kaarina Maununtyttärestä kaunokirjallisuudessa ovat kirjoittaneet esimerkiksi Mika Waltari ja Carina Forsgren. Lisää ruotsinkielisistä tulkinnoista tässä bloggauksessa; monia historiallisia romaaneja on listattu tälle sivustolle.
Mutta miltä mahtoi näyttää Mirjam Himbergin ohjaama, samaiseen Strindbergin näytelmään perustuva tv-elokuva Erik XIV? Entä Elsa Tervon näytelmä ”Eerik XIV ja Juhana”?

Annetaan pois tarpeettomana: sekava tarina

Steven Spielbergin ohjaama elokuva Terminaali (The Terminal, 2004) perustuu kiehtovahkoon ideaan ihmisestä, Viktor Navorskista (Tom Hanks), joka jää jumiin lentokentälle: kotimaassa on vallankaappaus, joten hän ei voi palata sinne, mutta passi on mitätöity ja sen myötä viisumikin mennyttä, joten häntä ei myöskään päästetä JFK:n lentokentältä Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin, jonne hän ilmoittaa aikovansa.

Varsinkin alku on kiinnostava – lentokenttien ja virastojen byrokratia sekä vieraan kulttuurin ja kielen säännöt lyövät avokämmenellä viatonta vierailijaa. Tulos on ironinen, hauska ja liikuttavakin, kun Viktor joutuu seuraamaan televisioruuduista odottamatonta verilöylyä kotimaassa, jonne ei voi palata ja jonne ei saa yhteyttä. Tulkkia ei löydy, viranomaiset puhuvat vierasta kieltä. Innokkaasti yhteisymmärrystä etsivä Viktor joutuu todistamaan, miten eväsomena (”Big Apple!”) murskaa sipsipussin (”Karkovia!”).

Lentokentällä Viktor sitten harhailee byrokraattien pompoteltavana ja muiden kenttäläisten hyljeksimänä, mutta kehittää itsellen vähitellen tulonlähteitä, solmii ystävyyssuhteita ja pääsee työntekijöiden salaisiin iltajuhliin, joissa nautitaan lentomatkojen ruoantähteitä. Tämä aiheuttaa mielenkarvautta valvontakameroita tuijottelevalle turvallisuuspäällikölle (Stanley Tucci), jota haluaisi harmillisen häiriötekijän pois lentokentältään – tavalla tai toisella.

Tom Hanksin ja Stanley Tuccin välinen vääntö on elokuvan parasta antia. Pieni ihminen versus Byrokraatti -asetelma sopii kaksikolle loistavasti. Hyväntahtoinen Viktor-Tom harhailee, törmäilee ja remontoi lentokenttää uusiksi hämmentyneellä jäyhyydellä, joka tuo hetkittäin mieleen Buster Keatonin. Hahmon tapa sopeutua ja luoda kauneutta outoihin olosuhteisiin tuo monella tavalla mieleen myös vaikkapa Kaurismäen elokuvan Mies vailla menneisyyttä.

Pitkin matkaa elokuvaan tulee kuitenkin yhä enemmän sivutarinoita, jotka eivät tunnu istuvan alkuperäiseen juoneen. Tehdään yhtä. Ja toista. Ja muutetaan mieltä kesken kaiken. Lentokentällä piipahtava lentoemo Amelia (Catherine Zeta-Jones) on jumissa ihmissuhteissa, jotka tuntuvat kuuluvan toiseen elokuvaan tai ehkä johonkin sinkkusarjaan. Ja Viktor Navorskin matkan alkuperäinen syy tuntuu jotenkin kornilta – tai yksinkertaisesti tarpeettomalta. Lopun murtautuminen lentokentältä jää sekin jotenkin epäuskottavaksi, jopa elokuvan sisäisen uskottavuuden kriteereillä.

Joidenkin elokuvien onnahtelut selittyvät, kun katsoo dvd:n poistettuja kohtauksia. Niistä käy ilmi, että syystä tai toisesta tarinan rakennetta, kohtauksia tai juonta on muutettu leikkausvaiheessa (eikä aina parempaan suuntaan: I am Legend -elokuva oli selvästi rakennettu alkuperäistä loppua kohti, ja teatterilevitykseen mennyt räiskintäversio oli siihen verrattuna aika heikko). Terminaalin dvd-versiossa on levyllinen ekstroja, mutta senkään materiaalista ei löydy vihiä siitä, että elokuvaa olisi enää prosessissa muutettu, joten ilmeisesti ongelmat ovat olleet mukana alun perinkin.

Kiinnostava pätkä kuitenkin, eikä ihan ilman todellisuuspohjaa. Kuuluisin lentokentälle jumiin jäänyt henkilö lienee Mehram Karimi Nasseri, ja muutkin ovat päätyneet kansainvälisen alueen mottiin vaihtelevista syistä.

« Older entries