There is still time …?

Bloggaaja käsitelee Ron Rosenbaumin ydintuhon uhkaa käsittelevää kirjaa How the End Begins monin tavoin valaisevaa luettavaa maallikolle ja historioitsijalle, kuten blogikin, vaikkei varmasti ja tietenkään koko totuus.

Leafing books at the Bristol Airport last May, I came across a book, How the End Begins. The Road to a Nuclear World War III, written  by an American journalist Ron Rosenbaum. The book discusses the  threat of nuclear war both in the past and the present. Looking for something completely different to read (in comparison to my usual readings in late medieval or early modern history), I bought the book and later congratulated myself on my choice of reading for the flight back home.

Well written, vivid and witty, Rosenbaum’s book analyses the ”holiday from history” that people have taken in the post-cold war period, choosing to trust that the nuclear threat is no longer relevant. I want to stress that I am no expert on the topic. Rosenbaum’s  arguments may have serious faults and some bias is certainly to be found in the book. The fact that the text is written to be intelligible to all (or many) also means that simplifications have been made.

Anyway, the book does a great (terrific, terrifying) job in showing the possibility, even probability of human or technical errors that could trigger a nuclear war. The problems include the one presented by Major Herringin 1973 ( ”How can I know that an order I receive to launch my missiles came from a sane president?”), the long tension between the USA and Soviet, later Russia, the role of ”nonstate actors” (terrorists etc.) or the nuclear codes gone missing (p. 34). As Rosenbaum points out, any system is just as strong as its weakest link/agent. And when the book turns its attention to the Near East, the reader can easily understand why and how the nuclear arsenals of both the super powers and the poor countries are intertwined in the local conflicts – conflicts that might go nuke and turn into worldwide disasters.

The source analysis made by Rosenbaum and his informants  is often delightful for a historian to read. It is amazing how much one can read into, say, short announcements given by military forces or politicians – what words are used when a sale of nuclear capable submarines is announced,  how to read ”bland nondenials” of the existence of nuclear weapons in certain countries – it comes close to the ”close reading” of fragmentary sources of the previous centuries. Rosenbaum discusses the forbidden questions and hidden contentions that linger around the nuclear threat.  The analysis of euphemisms (such as civilian targets being renamed ”economic infrastructure”) is always useful, too, in history as well as in politics.

In the USA,  the president and the secretaries face the possibility of having to take control over the nuclear codes – a nerve wrecking burden to say the least. Thinking on this, I couldn’t help thinking that leaders of a small country enjoy some ”benefits” –  incompetent and irritating as our lads and lasses in charge sometimes may seem, they are unlikely to become guilty of causing ”the death of the consciousness” (the result of a total nuclear apocalypse: no-one to observe that there is no-one around anymore).

Also, after reading the analysis on the precarious balancing of words and deeds in the publicity and in the military and political negotiations, threats, action, and conciliation behind the scenes (an example of Rosenbaum’s being the case of Syria, now as topical as ever!), one can better understand how problematic situations, loss of face for politicians, even a need to retaliate could be triggered by, say, some wikileaks.

Rosenbaum’s book is thought-provoking, unfortunately the nuclear threat is not a puzzle easily solved so the book does not really offer easy solutions, except for the final statement: nothing justifies following orders for genocide. As Rosenbaum shows, however, this opinion is not shared by everyone. Nuclear threat is a dishearteningly complicated problem like the global warming and economic meltdown – and there are limited means, interest, and time resources to try solve these huge problems.

I am writing this at the same time as I am watching at the movie On the Beach, a post-apocalyptic film from the late 1950s, broadcasted by the  Finnish broadcasting company a couple of days ago. As the film suggests, ”There is still time…” but how long? And what are we to do about it, if anything?

Ron Rosenbaum has a blog in http://howtheendbegins.com/

(I was surprised, by the way, that there were hardly any mentions of the non-existent WMD in Iraq, and nothing of the Moscow–Washington hotline or its equivalents.)

Mainokset

I’m with Coco – and Coco’s with us

Tonight the blogger is going to watch Conan O’Brien again – the new show is finally in Finland, too. Previous comments in English: https://anulah.wordpress.com/2010/01/28/the-mighty-fall/

Taisin viimeksi tammikuussa 2010 kirjoittaa Conan O’Brienin vaiheista (https://anulah.wordpress.com/2010/01/28/the-mighty-fall/). Kohta voi taas olla aihetta – illalla SuomiTV marssittaa punapäisen, itseironisen juontajan suomalaisten katsottavaksi.

USA:n business-lehdet kuten Fortune ja Bloomberg businessweek ovat olleet innoissaan uuden TBS:llä olevan show’n tavasta hyödyntää sosiaalista mediaa (tai osittain ja alun perin sitä hyödynsivät ennen kaikkea Conanin fanit), ja mainostajien haikailema nuorehko ostovoimainen yleisö on seurannut ohjelmaa, vaikka luvut ovat olleet laskemaan päin.

Olikohan Late Night with Conan O’Brienin 3-vuotisjuhlaepisodi, jossa David Letterman poikkesi sanomaan Conanille ja sidekick Andy Richterille (jonka merkitystä en itse ole oikein hiffannut), että parin vuoden päästä he voivat siirtyä kaapelille ja tahkota kunnon rahasummia. Jää nähtäväksi, miten käy.

Ks. esim.
http://teamcoco.com/

http://www.suomitv.fi/conan/

http://blogit.stara.fi/chaostube/?p=4344

——

Jälkikommentti 17.8.2011:  SuomiTV:n jaksojen esittäminen alkoi Conanin syntymäpäivänä (18.4.) nauhoitetusta episodista, joka tuntui jotenkin laimealta ja sai miettimään, onko NBC-pettymys vienyt kaverista mehut. Seuraava jakso, jossa Tina Fey vieraili, tuntui energisemmältä. Fey oli mainostamassa kirjaansa Bossypants (joka sattumalta on työhuoneen sivupöydällä odottelemassa lukemista, toivottavasti jossain vaiheessa ennätän siihen asti)

Netissä joku haikaili masturboivan karhun ja muiden Conanin NBC:lle tehdyissä ohjelmissa nähtyjen hahmojen perään. Kaipailu muistutti siitä, että yhtiöstä toiseen siirtyminen on aika kova juttu, koska samalla menivät oikeudet moniin klassikoiksi muodostuneisiin hahmoihin ja sketsityyppeihin.

Triviatietona mainittakoon, että Tina Feyn 30 Rock -komediasarjan jakso Khonani (http://en.wikipedia.org/wiki/Khonani#Plot) kommentoi omalla tavallaan NBC:n talk show -kamppailuja.

Voiko ihanammin päivä enää alkaa

Elokuvan Morning Glory (2010) ennakkotiedot haiskahtivat romanttiselta komedialta – ja romanttinen komedia taas yleensä ei naurata eikä häikäise juonellaan. Toivoa herätti toisaalta se, että elokuvaan oli sentään saatu mukaan vanha kunnon yrmeä Harrison Ford.

Kyllä Morning Glory kuitenkin on komedia. Se ei ehkä ole vuoden elokuva, mutta saa keskivertoa enemmän suosiota katsojalta, joka mielikseen katselee New Yorkin näkymiä, bongailee amerikkalaisen viihdeteollisuuden sisäpiirivitsejä ja seurailee nuoren naisen yrityksiä lunastaa paikkansa televisiokanavan tuottajana.

Becky Fuller (Rachel McAdams) päätyy surkean aamuohjelman tuottajaksi ja kamppailee ohjelman lakkautusuhkaa vastaan. Hän onnistuu patistamaan tv-ohjelman ankkuriksi tylyn reportteri Mike Pomeroyn (Harrison Ford) joka ei juuri viihdy kepeiden aamuaiheiden parissa. Mike Pomeroy kamppailee aamu-tv:n viihdekonseptia vastaan mutta päätyy kuin päätyykin kokkaamaan Beckyn mieliksi.

Sama käsikirjoittaja muokkasi elokuvan kirjasta Paholainen pukeutuu Pradaan, ja tarinan rytmissä voi nähdä tiettyjä yhtymäkohtia. Toisin kuin Prada-tarinan päähenkilö Andy, Morning Gloryn Becky Fuller on kuitenkin jo oppinut ottamaan paikkansa työmaailmassa. Hänen ensimmäinen, räväkästi etenevä aamupalaverinsa surkean aamuohjelman tuottajana on piristävää katsottavaa kenelle tahansa, joka on virkaiältään nuorempana koettanut saavuttaa uskottavuutta työkaverien silmissä. Beckyn lannistumattomuutta seuraa ilokseen.

Romanttiset elementit ovat elokuvassa hiukan päälleliimattuja. Keskeisin jännite syntyy lopultakin Becky Fullerin ja Mike Pomeroyn suhteesta työntekoon. Ikäerosta huolimatta molempia yhdistää taipumus asettaa työ kaiken muun edelle.

Harrison Fordin ja Rachel McAdamsin lisäksi elokuvassa hauskuuttavat kyyninen Jeff Goldblum sekä Diane Keaton. Jälkimmäinen vaikuttaa alussa klassisen nujertavalta vanhemmalta diivalta, joka kuitenkin vaihtaa piristävästi leiriä elokuvan puolimaissa.

Becky Fullerin loppupulma – siirtyäkö NBC:n Today-show’hun vai jäädäkö ”perheeksi” kasvaneeseen omaan ohjelmaporukkaan – voisi ehkä saada toisenkinlaisen ratkaisun. Toisaalta – kuten Bill Carter on todennut kirjassaan Desperate Networks, suuret tv-yhtiöt ja kanavat ovat jo hyvän aikaa olleet pulassa ja NBC on kamppaillut laskevien katsojalukujen kanssa. Tosimaailman tilannetta ajatellen Beckyn valinnassa on puolensa ja puolensa.

Mutta mitä vikaa olisi tuuliviireissä aamu-tv:n jutunaiheena?

Katso myös Skenet-arvio elokuvasta Morning Glory.

The Mighty Fall

Tonight, the Blogger is going to watch the last taping of Tonight with Conan O’Brien (broadcasted in USA last Friday). A strange process it has been. When he started in the Late Night with Conan O’Brien in 1993, O’Brien was quite unknown and almost remained so, looking like one of the likely victims of the Late Night Talk Show Wars. Then, the main focus of interest, however, was on the fate of Jay Leno, who recently had got the  appreciated Tonight Show, although many had expected David Letterman to be the righteous heir of the throne of Johnny Carson.

The story goes that at its early phase, the Late Night with Conan O’Brien was actually decided to be cancelled (unbeknownst to O’Brien), and was let to run only until a new program could be found for the time slot. In the meanwhile, however, O’Brien started to get more and more audience, and some five years ago, it was announced that the would herit the Tonight show after Jay Leno.

For a while, it looked like the NBC was going to avoid the crisis of the 1990s, although Leno was not very happy of the solution in the first place. Turns out Leno was not really going anywhere; he was given a time slot before Conan. It looked like a strange solution anyway, as Leno’s show deprived the TV series their time slot, and it proved to be unsuccessful to put so many talk shows in line (The Jay Leno Show, Tonight, Late Night [now with Jimmy Fallon], Last Call…). And now NBC is giving the old position back to him, after first denying any plans to make alterations, then trying to change the old traditions of Tonight Show by pushing it and O’Brien to a later time slot, and finally ending up with O’Brien leaving NBC. Which he might have done already some five years ago, if he hadn’t been promised the Tonight Show in the first place, in which case he would have had some five years to build a new show someplace else.

Is NBC wisely adjusting itself in a changing situation, as some people say?  Maybe, but somehow the Blogger was reminded about Jim Collins’ book How the Mighty Fall, describing the five stages of decline of many big companies. Comparing the observations of Collins to the results of Bill Carter’s interesting book Desperate Networks about the plight of American broadcasters, one might think that NBC has reached the fourth phase of decline, ”Grasping for Salvation”. ( To see Bill Carter’s recent analysis, look here.)

While the Blogger is waiting for the ”I’m with CoCo” T-shirt to arrive from the USA (there is no doubt whom she sympathizes), it will be interesting to take a look at the final episode of the show and to speculate where exactly O’Brien will resurrect next September, after the end of his broadcasting quarantine. Although the Tonight Show has been a big deal and meant a lot to O’Brien, the change may turn out for the best even for him.

In his book Desperate Networks, describing the situation of NBC a couple of years earlier, Bill Carter claims that Jeff Zucker of NBC ”could not help thinking how much worse off he and NBC might have been that fall: Imagine how this year would be if we had bungled the Conan thing.” In the end, however, they did.

Some more will be blogged in Finnish later on.

Some further reading connected to the present mess:
Bill Carter’s analysis of Conan O’Brien’s position
Mid-life crisis analysis of NBC

Conan O’Briens open letter

FOX woos O’Brien
Bill Carter has covered the Late Night Talk Show War of the 1990s in his book ”The Late Shift”; Bernard M. Timberg has given a good analysis of the history of talk show, including the development of the Tonight Show, in his ”Television talk.”
The Blogger has, among other things, written an online analysis, published as
“In Finland I am the MAN!” Gender, Irony and Exoticism in Late Night with Conan O’Brien. in the conference proceedings History of Stardom Reconsidered. IIPC, Turku 2006.

Päivä prinsessaguruna

Olen jo aiemminkin kirjoittanut prinsessa Ceciliasta, Kustaa Vaasan tyttärestä, jonka elämä oli melko sähäkkää.  Prinsessan viettämä ylellinen elämä makeisineen, juhlineen sekä helmi- ja kultakirjottuine pukuineen oli ajalleen tyypillistä, samoin kuin prinsessan harjoittama kaapparitoiminta (itse hän toki nautti vain työn hedelmistä, englantilaisia laivoja kaappasivat kaikki muut).

Epätavallisempi kohu syntyi, kun Itä-Friisin kreivin kuultiin kiivenneen nuoratikkaita pitkin prinsessan huoneistoon, mistä hänet myös tavattiin ja piestiin pahanpäiväisesti. Tapaus on kiintoisa toisaalta siksi, että se osoittaa nuoren prinsessan pitäneen hauskaa ankarista moraalikoodeista huolimatta. Toisaalta selkkaus kertoo siitä, että tällainen hauskanpito johti myös seuraamuksiin – mutta oliko muita tapauksia, jotka oli painettu villaisella?

Puoli seitsemän -ohjelman toimittajakaartiin kuuluva Kimmo Ohtonen halusi koetella onneaan: olisiko hänestä prinsessan puolisokokelaaksi ja turvautui prinsessagurun apuun. Syyskuisessa Suomenlinnassa järjestettiin tanssiharjoituksia, testattiin hoviaterian nauttimista ja pohdittiin, millaisella lahjalla prinsessaa olisi sopivaa tervehtiä. Riittäisikö koru vai pitäisikö olla valkoisia ratsuja?

Kun kaikki muut keinot näyttivät pettävän, lannistumaton kokelas turvasi lopulta Itä-Friisin kreivin keinoihin. Parikerroksisen muurin ylittäminen prinssin asussa, hanskoissa ja hienoissa kengissä oli todellinen voimanponnistus. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Päivä oli täynnä tekemisen ja oivaltamisen iloa, monipuolisia ovat ohjelmantekijöitä kohtaavat haasteet!

Lannistumatonta kiipeämistä prinsessan luo

Lannistumatonta kiipeämistä prinsessan luo

Lisäys: Sain Sukututkijan loppuvuoden kirjoittajan kautta käsiini uutisen vähän (tai huomattavan paljon) varhaisemmasta ”Julkkisprinsessasta” Eadgythistä, jonka jäännökset uutisoitiin löydetyiksi Magdeburgista. Huima löytö! YLEn uutisessa Eadgythiä verrataan prinsessa Dianaan. Kieltämättä Dianaan liitetyt ihanteet olivat kovaa valuuttaa ainakin kronikoitsijoiden teksteissä, niissä Eadgythiä kerrotaan ihaillun ylittämättömän sulokkuutensa ja kuninkaallisen arvokkuutensa takia. Lieneekö kyseessä sitten erityinen mainesana, vai ovatko kronikoitsijat tottuneesti toistaneet samaa ylistystä kaikkien ruhtinattarien kohdalla, kuten joissakin kronikoissa tuntuu käyneen. Mutta keskimäärin lienee hauskempaa ajatella muinaista prinsessaa kauniina ja ylväänä, ei esimerkiksi kihtisenä ja kärttyisenä. (Aiheesta myös brittiuutinen.)

Bloggaaja oli syksyllä 2009 prinsessagurun ominaisuudessa mukana Suomenlinnassa, Puoli seitsemän -ohjelman kuvauksissa. Kooste nähtiin perjantaina 15.1.2010 Ruotsin prinssiä koskevan uutisen yhteydessä. Kyseisen päivän Puoli seitsemän on katsottavissa YLEn Areenassa viikon verran esityksen jälkeen. Lisää prinsessa Ceciliasta kirjassa Pohjolan prinsessat.

Postia pappi Jaakobille

”Kurjat”, sanoi hän, ”älkää pelätkö minua enempää kuin minäkään pelkään teitä.”
Misérables, dit-il, n’ayez pas plus peur de moi que je n’ai peur de vous. (Victor Hugo: KurjatLes Misérables, 1862)

The blogger has seen the movie Postia pappi Jaakobille (Letters to Father Jacob) and found it an excellent, touching and intense movie, as did the Variety in its review. The story reminded her of Les Misérables by Victor Hugo, especially of the meeting of the convict Jean Valjean and Bishop Myriel.

Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) kertoo elinkautisvangista, Leila Stenistä, jolla ei armahduksen jälkeen ole paikkaa minne mennä. Hän päätyy tehtäviin sokean pappi Jaakobin luo, missä hänen tehtävänään on lukea papille tulleita esirukouskirjeitä ja kirjoittaa niihin vastauksia. Elinkautisvanki hymähtelee papin auttamisinnolle ja armon korostamiselle,  mutta vähitellen käy ilmi, että erilaiset auttamisyritykset ja armahdus ovat tärkeä ja traaginen osa molempien elämänvaiheita. Eräs keskeinen kysymys on, miten ja millä motiiveilla ihminen voi toista auttaa.

Tarina toi mieleeni Victor Hugon Kurjat. Sen alussa Jean Valjean, leivän varastamisesta raskaan tuomion saanut ja viimein vapauteen päässyt mies, yöpyy aidosti hurskaan piispa Myrielin luona. Valjean anastaa ensin piispan hopeat, mutta piispa pelastaa hänet poliisien kynsistä ja sanoo, että oli antanut hopeat Valjeanille: ”… te olette luvannut minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi.”

Piispa Myrielin hyvyys mullistaa Jean Valjeanin maailman, ja kirjan mittaan hän muuttuu itse yhä enemmän pelastajansa kaltaiseksi. Pappi Jaakob, piispa Myriel ja myöhemmin myös Jean Valjean puhuvat ja toimivat pelotta, luottavaisesti ja ilman vihaa. Klaus Härön elokuvassa postinkantaja on huolissaan siitä, mitä elinkautisvanki ehkä tekee sokealle vanhukselle, mutta pappi itse on luottavainen ja peloton – eikä kuitenkaan liian virheetön.

Postia pappi Jaakobille eroaa toki Hugon romanttisesta näkökulmasta, pappi Jaakob ei ole yhtä tahraton kuin piispa Myriel, eikä Leila Sten koe yhtä nopeaa muutosta. Mutta niin Härö kuin Hugokin käsittelevät ”kurjien”, vähäosaisten elämänkohtaloita lämmöllä ja intensiteetillä. Elokuvan juonesta saattoi myöhemmin löytää jotakin huomauttamista, eikä etukäteen kuultu juonikuvaus herättänyt uteliaisuutta. Katseluhetkellä tarina ja hahmot tempaisivat kuitenkin täydellisesti hienovireiseen maailmaansa. Eleet, ilmeet ja teot ovat juuri riittäviä, eivät liian alleviivattuja eivätkä liian viitteellisiä.

Elokuvasta muualla
IMBD:n sivut
YLE: Postia pappi Jaakobille on harras ja humoristinen elokuva armosta
Leffatykin arviot elokuvasta
Tähtihetken arvioinnit
Film-o-holicin arvio

Veni, vidi – ja maitojunalla kotiin

Elokuvajuonien klassikoihin kuuluu tarina, jossa sinisilmäinen, huoleton jokamies tai jokanainen päätyy puolivahingossa vallan huipulle, esimerkiksi senaattiin tai suuren yrityksen johtoon. Päähenkilö koettaa edetä muualla elämässä oppimillaan säännöillä: sanotaan asiat niin kuin ne ovat, käydään suoraan asiaan ja luotetaan siihen, että työtoverit ovat hyväntahtoisia ja ymmärtävät jokahenkilön tervettä järkeä. Vähitellen heille kuitenkin käy ilmi, että yhteistä hyvää tärkeämpiä ovat oma etu sekä poliittiset lehmänkaupat, ja yksinkertaiset uudistustoiveet tallautuvat järjestelmän rattaisiin.

Joulupyhinä tv:ssä pyöri eräs alan klassikkoelokuva, Mr. Smith goes to Washington (ohjaus Frank Capra 1939). Elokuvassa partiolaispoikien johtaja Jefferson Smith (James Stewart), Lincolnin ja Washingtonin suuri ihailija, nimitetään senaattoriksi. Kirkasotsainen senaattori puhuu sivu suunsa, herättää ihastusta ja kauhistusta, ja vastustaa suuren yrityspampun patosuunnitelmaa kotivaltiossaan. 2000-luvun uudelleentulkinnassa Legally Blonde 2 (2003) Elle Woods (Reese Witherspoon) puolestaan lähtee Washingtoniin ajamaan eläinkoekieltoa, mutta joutuu huomaamaan, että hänen ihailemansa kongressiedustajakin on eläinkokeita tekevän yrityksen talutusnuorassa. Legally Blondessa on monia hahmoja ja kohtauksia, jotka ovat suoraan verrannollisia Jefferson Smithin Washingtonin-seikkailuihin.

Koska kyseessä on elokuvamaailma, Jefferson Smith ja Elle Woods onnistuvat naiviudessaankin voittamaan joukon kyynistyneitä poliitikkoja puolelleen ja puolustamaan asiaansa, tuomaan ihmisissä esiin sen hyvän, mitä heissä on. Kumpaistakin elokuvaa ja varsinkin jälkimmäistä on moitittu naiviudesta ja imelyydestä. Elokuvia katsoessani mietin, että niissä on kuitenkin yksi erittäin realistinen piirre: muutosta toivovan jokaihmisen ja vallan verkostoihin rutinoituneiden päättäjien maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan. Tässä mielessä voi hyvin ymmärtää Jefferson Smithiä, joka vapisevin äänin koettaa puolustaa asiaansa senaatissa, ja samastua Elle Woodsiin, joka palaa kongressista jalat rakoilla, yritettyään turhaan saada poliitikkojen huomiota. Eivätkä elokuvissa esitetyt lehmänkaupat edes pärjää sille, mitä tosielämän vallan kabineteissa tapahtuu, ja miten kärkkäitä päättäjät voivat olla sabotoimaan hyviäkin ehdotuksia – vain siksi, että sitä esittää väärä puolue tai henkilö.

Etäisyys vallan käyttäjien ja tavallisten ihmisten arkijärjen välillä selittää sitä, että säännöllisesti on kysyntää suorasuille, jotka kyseenalaistavat vallankäytön ja päätöksenteon periaatteet. Tosielämän herra Smithit ja Elle Woodsit eivät valitettavasti ole aivan yhtä menestyksekkäitä kuin elokuvissa – he eivät saa yhtä paljon aikaan, jolleivät sopeudu järjestelmään, ja jossain vaiheessa se vie heidät kovin kauas alkuperäisistä kannattajista. Päätöksenteko vaatii kompromisseja ja neuvottelutaitoja, mutta miten paljon voi antaa periksi ilman, että luopuu periaatteistaan. Liian jäykkäniskaiset tai yksinkertaiset matkaavat ennen pitkää maitojunalla kotiin, liian sopeutuvat taas kadottavat alkuperäiset tavoitteensa.

Mikä on sopiva myöntymisen ja sopeutumisen aste? Legally Blonde -elokuvassa kongressiedustaja (Sally Field) toteaa, että hänen täytyy säilyttää välit rahoittajiinsa, jos haluaa saada jotain hyvää aikaiseksi. Elle Woods vastaa jokseenkin näin: ”Mutta noin et saa aikaiseksi mitään hyvää.”  Kirkassilmäisyydelle, periaatteille ja terveelle järjelle pitäisi jäädä jokin sija myös vallan ytimessä.

Satunnaisesti aiheeseen liittyvää
Jane Ehrlichin analyysi elokuvasta
Mr. Smith goes to Washington

Everyman goes to Washington
– Random Blowe pohtii yhteyksiä ja eroja Obaman ja Jefferson Smithin välillä
”Poor Sarah” – Judith Warner vertaa Sarah Palinia ja Elle Woodsia; jatkokommentteja aiheesta

Michael Jacobsonin arvio
elokuvasta Mr. Smith goes to Washington

Rotten Tomatoes elokuvasta Legally Blonde 2
Groucho Reviews elokuvasta Legally Blonde 2

Pahvi-Kaarina / Papp-Karin

Bloggaren skriver lite gran om Alf Sjöbergs Karin Månsdotter (1954) som delvis baserar sig på August Strindbergs pjäs Erik XIV. Karin Månsdotter (d. 1612) var en knektdotter som blev kung Eriks frilla, sedan maka och för en kort tid Sveriges drottning. Många böcker har skrivits om denna unga kvinna och hennes öde.

Bloggaren tyckte att Alf Sjöbergs version började lustigt med en slapstick-prolog om Karin Månsdotters liv i pappkulisserna, men som helhet var filmen ganska ojämn med långa ohistoriska och även annars ointressanta monologer. Kungens sekreterare Jöran Persson (jfr. Göran Persson) försöker att representera folket och blir kanske mest ohistorisk av alla.

Harva 1500-luvun ruotsalaisnainen on nauttinut yhtä suurta huomiota kuin kuningas Kustaan poikien naiset: Juhanan kanssa elelleet Kaarina Hannuntytär, Katarina Jagellonica sekä Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter) (k. 1612), joka oli hullun kuningas Erik XIV:n rakastajatar, puoliso, hetken aikaa jopa kuningatar. Moni historiallisten romaanien kirjoittaja on sivunnut hänen kohtaloitaan, ja moni sukunsa juuria tutkiva halajaisi olla Kaarinan jälkeläinen.

Vanhaa aikaa käsitteleviä historiallisia elokuvia on vähemmän kuin romaaneja, tai siltä ainakin näyttää, mutta välillä tulee vastaan myös yllätyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Jouluaattona FST5 näytti Alf Sjöbergin ohjaaman elokuvan Karin Månsdotter (1954).  Lehtiarvioiden perusteella odotin teatterilta kaikuvaa pukudraamaa, mutta tulos oli villimpi – ja hajanaisempi.

Elokuva alkaa slapstick-henkisellä mykkäfilmikohelluksella, jonka pahvikulisseissa pikakelataan Kaarina Maununtyttären kuvitteellisia elämänvaiheita. Hän saa nyyhkiä porsaiden joukossa luuta kädessä ja singahtaa kurpitsavaunuissa kuninkaanlinnaan, minne kuninkaan sihteeri, kansan parasta pohtiva Jöran Persson (onko nimi enne?) tuo hänet kuninkaan tueksi.

Tämän jälkeen seuraa August Strindbergin näytelmään Erik XIV perustuvia kohtauksia, joissa esiintyvä surkea ja veltto kuningas on sukua Monty Pythonin vinkuvalle Herbert-prinssille. Nauloja ja tyynyjä paiskeleva kuningas joutuu asianmukaisesti syöstyksi vallasta vuoden 1568 paikkeilla, kun hän on aikalaisten silmissä osoittanut mielipuolisuutensa muun muassa surmaamalla aristokraatteja ja avioitumalla alhaissäätyisen Kaarinan kanssa.

Elokuva jatkuu vielä näytelmän tuolle puolen, kuvaamaan katkeroituneen Kaarinan ja Erik XIV:n viimeisiä tilintekoja. Lopussa Kaarina harkitsee tyttärensä Sigridin huudattamista kuningattareksi Englannin Elisabetin tyyliin, mutta luopuu ja vetäytyy Suomeen, jossa hän enimmäkseen viettikin myöhemmät vuotensa.

Elokuva on kiinnostava siinä mielessä, että siinä on paljon ajallisia kerroksia – Strindbergin tapa tarkastella menneisyyttä, 1950-luvun elokuvaohjaajan käsitys menneisyydestä, ja jossain kaukana myös 1500-luvun tapahtumakerrokset. Kokonaisuutena tarina jää kuitenkin hajanaiseksi rykelmäksi monologeja ja raivokohtauksia, jotka eivät luo kovin kummoista tulkintaa mistään aikakaudesta tai edes henkilöistä, ainakaan 2000-luvun katsojan näkökulmasta. Vaatteita on kuitenkin ommeltu viimeisen päälle, ja näyttää siltä, että leskikuningatar Katarinan istuimen jäljennös pönöttää erään aution linnansalin keskivaiheilla.

Muuten vaan aiheeseen liittyvää:
Kaarina Maununtyttärestä kaunokirjallisuudessa ovat kirjoittaneet esimerkiksi Mika Waltari ja Carina Forsgren. Lisää ruotsinkielisistä tulkinnoista tässä bloggauksessa; monia historiallisia romaaneja on listattu tälle sivustolle.
Mutta miltä mahtoi näyttää Mirjam Himbergin ohjaama, samaiseen Strindbergin näytelmään perustuva tv-elokuva Erik XIV? Entä Elsa Tervon näytelmä ”Eerik XIV ja Juhana”?

Annetaan pois tarpeettomana: sekava tarina

Steven Spielbergin ohjaama elokuva Terminaali (The Terminal, 2004) perustuu kiehtovahkoon ideaan ihmisestä, Viktor Navorskista (Tom Hanks), joka jää jumiin lentokentälle: kotimaassa on vallankaappaus, joten hän ei voi palata sinne, mutta passi on mitätöity ja sen myötä viisumikin mennyttä, joten häntä ei myöskään päästetä JFK:n lentokentältä Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin, jonne hän ilmoittaa aikovansa.

Varsinkin alku on kiinnostava – lentokenttien ja virastojen byrokratia sekä vieraan kulttuurin ja kielen säännöt lyövät avokämmenellä viatonta vierailijaa. Tulos on ironinen, hauska ja liikuttavakin, kun Viktor joutuu seuraamaan televisioruuduista odottamatonta verilöylyä kotimaassa, jonne ei voi palata ja jonne ei saa yhteyttä. Tulkkia ei löydy, viranomaiset puhuvat vierasta kieltä. Innokkaasti yhteisymmärrystä etsivä Viktor joutuu todistamaan, miten eväsomena (”Big Apple!”) murskaa sipsipussin (”Karkovia!”).

Lentokentällä Viktor sitten harhailee byrokraattien pompoteltavana ja muiden kenttäläisten hyljeksimänä, mutta kehittää itsellen vähitellen tulonlähteitä, solmii ystävyyssuhteita ja pääsee työntekijöiden salaisiin iltajuhliin, joissa nautitaan lentomatkojen ruoantähteitä. Tämä aiheuttaa mielenkarvautta valvontakameroita tuijottelevalle turvallisuuspäällikölle (Stanley Tucci), jota haluaisi harmillisen häiriötekijän pois lentokentältään – tavalla tai toisella.

Tom Hanksin ja Stanley Tuccin välinen vääntö on elokuvan parasta antia. Pieni ihminen versus Byrokraatti -asetelma sopii kaksikolle loistavasti. Hyväntahtoinen Viktor-Tom harhailee, törmäilee ja remontoi lentokenttää uusiksi hämmentyneellä jäyhyydellä, joka tuo hetkittäin mieleen Buster Keatonin. Hahmon tapa sopeutua ja luoda kauneutta outoihin olosuhteisiin tuo monella tavalla mieleen myös vaikkapa Kaurismäen elokuvan Mies vailla menneisyyttä.

Pitkin matkaa elokuvaan tulee kuitenkin yhä enemmän sivutarinoita, jotka eivät tunnu istuvan alkuperäiseen juoneen. Tehdään yhtä. Ja toista. Ja muutetaan mieltä kesken kaiken. Lentokentällä piipahtava lentoemo Amelia (Catherine Zeta-Jones) on jumissa ihmissuhteissa, jotka tuntuvat kuuluvan toiseen elokuvaan tai ehkä johonkin sinkkusarjaan. Ja Viktor Navorskin matkan alkuperäinen syy tuntuu jotenkin kornilta – tai yksinkertaisesti tarpeettomalta. Lopun murtautuminen lentokentältä jää sekin jotenkin epäuskottavaksi, jopa elokuvan sisäisen uskottavuuden kriteereillä.

Joidenkin elokuvien onnahtelut selittyvät, kun katsoo dvd:n poistettuja kohtauksia. Niistä käy ilmi, että syystä tai toisesta tarinan rakennetta, kohtauksia tai juonta on muutettu leikkausvaiheessa (eikä aina parempaan suuntaan: I am Legend -elokuva oli selvästi rakennettu alkuperäistä loppua kohti, ja teatterilevitykseen mennyt räiskintäversio oli siihen verrattuna aika heikko). Terminaalin dvd-versiossa on levyllinen ekstroja, mutta senkään materiaalista ei löydy vihiä siitä, että elokuvaa olisi enää prosessissa muutettu, joten ilmeisesti ongelmat ovat olleet mukana alun perinkin.

Kiinnostava pätkä kuitenkin, eikä ihan ilman todellisuuspohjaa. Kuuluisin lentokentälle jumiin jäänyt henkilö lienee Mehram Karimi Nasseri, ja muutkin ovat päätyneet kansainvälisen alueen mottiin vaihtelevista syistä.

Uskonpalauttavaa teatteria

Eilen nähty esitys Maan kellot. Väkivallan ja kuuntelemisen leikki tarjosi hienon teatterimuotoisen kuvan siitä, mitä historiantutkimuskin usein on: seikkailua vajaiden tietojen, päätelmien ja tuntojen rajamailla. Kolmas tila – tredje rummet -ryhmän esitys oli historiallista fiktiota, jonka pääosissa kuultiin vallankumouksen pyörteistä lapsivuoteeseen pyörähtelevää Mary Wollstonecraftia (1759-1797) sekä mustien oikeuksia puolustanutta pappi Henri Grégoirea (1750-1831). (Katso myös Maarit Leskelä-Kärjen tyylikäs bloggaus aiheesta)

Näytelmässä ei ollut piinallista epookkipatsastelua tai yritystä tarkkaan menneisyyden esittämiseen. Vaikka kuultiin suoriakin lainoja menneisyyden ihmisten suusta, esitys oli tulkintaa ja julisti sen avoimesti esittelyssään: Nykyajassa elävä Maria lähtee aikamatkalle mukanaan Zakarias Mieskonen, Suomen Sodan sotilas ja urkuri, joka haluaa tietää missä kaiken keskellä on Suomi ja hänen tarinansa. Hän lähtee seuraamaan Mariaa ja osallistuu tämän luomaan fiktioon. Vaikkei ehkä itsestäänselvästi siltä kuulosta, lopputulos ei välttämättä ole niinkään kaukana historiantutkimuksesta, vaikka tutkija useimmin lähinnä mielessään laulaa, repii hiuksiaan, tanssahtelee tai hakkaa kirveellä peltiämpäriä.

Maria (Liisu Mikkonen) näyttää tosiaan, varsinkin alussa, olevan tarinan keskeinen kokija ja tavallaan kertoja, hän liikkuu palvelustyttönä Wollstonecraftin asunnossa ja seuraa niin vallankumouksen kuin perhepiirinkin tapahtumia satunnaisesti osallistuen. Toisessa näytöksessä hän on ylhäinen nainen, joka kannattaa Haitin orjakapinaa ja saapuu tapaamaan Henri Grégoirea. Kolmannessa ja viimeisessä hän on jo Napoleonin hahmossa. Onko historian uteliaasta tulkista tullut tapahtumia ahnaasti muokkaava hahmo?

Ihan saumattomasti esityksen osuudet tai varsinkaan herra Mieskonen eivät toisiinsa linkittyneet, vaikka vuosien 1808-1809 Suomen tapahtumat liittyivätkin Napoleonin sotiin, jotka puolestaan olivat jatkoa Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumille. Ehkä keskeisempää kuin näytelmän tapahtumat on kuitenkin yleinen esittämisen tapa. Käsitellään vakavia asioita, mutta esitys on täynnä myös hauskoja törmäytyksiä ja viitteellisiä esittämisen tapoja, joiden pelkkä kuvaaminen ei ehkä välitä niiden intensiteettiä.

Vanhan viinatehtaan tiiliseinät, rautaovet ja lasilattia tarjoavat sellaisenaan loistavat näyttämöpuitteet, joita on käytetty onnistuneesti. Mustista rautaovista saadaan sisäänpääsy kirkkoon, musta orja astuu näyttämölle, kun päähenkilö maalaa kätensä tummiksi ja kätkee kasvonsa hiuksiinsa; melkein tuntemattomaksi jäänyt menneisyyden hahmo kutsuu katsojia etäisesti, kun näyttelijä tähyää tyhjän torson takaa. Ja mäntyjen huminaa kuvaavat näyttelijöiden taiji-eleet.

Intensiteetti kantaa parhaiten ensimmäisessä osassa, ja loppuun asti jaksan ihailla kokonaisuuden luovuutta ja esiintyjien vahvaa läsnäoloa. Kolmannen tilan manifestissa todetaan, että taide voi olla tiedon lähde. Pitää paikkansa, tutkijankin piti tämän jälkeen mennä tutustumaan näytelmässä kohtaamiinsa, aiemmin tuntemattomiin historiallisiin hahmoihin.

Tässä ei pyöritä klassisten parinmuodostuskysymysten vaan toisenlaisten isojen asioiden ympärillä.  Vastaan tullut  näyttämörakkaus tai -kuhertelu on mielestäni usein (äärimmäisen) tylsää, ja vaikka teatterikappale olisi modernikin, naisten ja miesten väliset suhteet on voitu kuvata niin kliseisesti, ettei niitä ole helppoa myötäelää. Yleensä kaikki on ”niin nähty”, oli kyseessä sitten tietty kuuluisa parvekekohtaus, urbaani parisuhderistiriita tai joku ”luonnonvoimainen” maalaisilottelu pakollisine alushameenvilautteluineen (tai alapesuineen, mikä ehkä oli uraauurtavaa joskus vuonna luu). Mutta kun Mary Wollstonecraft pohtii rakkautta, mukaan mahtuu muutakin, ja menneisyyden Maria etsii vaihtoehtoisia tarinoita, ei Sitä Oikeaa.

Näytelmä, varsinkin ensimmäinen osuus, oli kaikkiaan uskonpalauttava kokemus. Teatteri voi olla vinkeällä tavalla älykästä ja samalla empaattista, toisinajattelijoita puolustavaa. Kokonaisuudesta nauttiminen saattaa tosin kärsiä, jos hahmot tai kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat eivät ole ääriviivoiltaan muistissa (käsiohjelma voi tässä vähän jeesata). Ainakin allekirjoittaneen historioitsijan kannalta menneisyyden luova toisin tulkitseminen on tervetullutta. Lisää tällaista! Tosin ehkä hitusen tiiviimmässä paketissa – en ole ihan varma, että kolme ja puoli tuntia oli välttämätön pituus, vaikka ainejärjestö TaoTaon väliajalla myymät syömiset pitivät nälän loitolla.

Kolmas Tila – Tredje rummet ry: Maan kellot. Väkivallan ja kuuntelemisen leikki. Manilla, Vanha viinatehdas, Turku, esityksiä vielä su 11.10., ke 14.10. ja su 18.10.

Muuta sanottua käsitteestä kolmas tila (third space):
Kolmas tila – mahdollisuuksien karuselli
Kolmas toden sanoo, ”third place”

« Older entries