Oppikirjojen kirjoittamisesta

Aluksi. Huomaan kerran, pari kuussa, että minut tägätään somessa keskusteluun, jossa jostakin [yleensä historian] oppikirjasta [peruskoulu tai lukio] on löytynyt jotain virheellistä tai vanhentunutta: naisia on kovin vähän, alkuperäiskansoja on varsin niukasti, käytetään sanoja kuten tiedemies / ruots. vetenskapsman, vaikka hyvin perustellusti nykyään voisi puhua tutkijoista tai tieteentekijöistä, ruots. esim. forskare. Ihan ensiksi sanon, että on virheitä, puutteita ja biaksia, niin omissa oppikirjahankkeissani kuin muidenkin, ja olisi tietysti tosi hyvä, että olisi mahdollisimman vähän virheitä, ja että olisi ylimalkaan korkeatasoista ja punnittua oppikirjatekstiä.

Minusta on myös tosi hyvä, vaikka välillä ensin voi harmittaakin, että puutteita tuodaan esiin. Usein oppikirjan kirjoittajakin saattaa siinä huomata, että tulipa tehtyä silleen tyhmästi, ja vaikkei enää voisi korjata, keskustelu eri aiheista voi kuitenkin auttaa sitä, että ehkäpä seuraavalla kerralla kirjoja tehtäessä muistetaan, miten voisi tehdä paremmin. Luetaan ne saamelaisten historian yleisesitykset edes, tai tsekataan Suomen romanien historia, tai katsotaan, onko naisten ja miesten nimet jossain suhteessa johonkin (että saisiko sen uskonnollisen vaikuttaja Liisa Eerikintyttären mukaan, jos mainitaan myös esim. Kustaa III:n hevosenhoitajan nimi; esimerkki kuvitteellinen).

Välillä tuntuu siltä, että oppikirjoihin liittyvät kysymykset toistuvat ja löydän itseni kirjoittamasta taas uuteen some-ketjuun aika samoja juttuja. Ihan ok, koska some-ketjuja tulee ja menee, ja siis hyvä että minut tägätään, niin tiedän mitä on menossa ja voin itsekin oppia uutta. Ja varmaan arvaatte, jos tutkimustani tunnette, että olen oppikirjahankkeissa koettanut miettiä mm. nais- ja sukupuolihistorian ja vähemmistöjen jne merkityksiä ja esittämistä, ja sit varmaan taas unohtanut jotain muuta. Joka tapauksessa ajattelin, että säästän omaa ja muiden vaivoja kirjoittamalla omat havaintoni oppikirjatyöstä yhteen blogitekstiin.

Varauksia ja varoituksia. Havaintoni ovat subjektiivisia ja osin muistinvaraisia. Olen ollut kirjoittamassa kahta lukion oppikirjasarjaa ja sen pohjalta nähnyt työtä ja sen reunaehtoja. Lisäksi olen jutellut monien kollegojen ja opettajatuttujen kanssa, jotka ovat olleet muissa oppikirjahankkeissa, sekä lukenut graduja ja tieteellisiä artikkeleita, joissa käsitellään oppikirjoja. Kirjoitin yo-pedagogiikan lopputyön historian oppiaineesta perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmissa 1980-luvulta vuoteen 2010, eli toivoakseni näkökulmani voi liikkua jotenkin yleisellä tasolla, nostamatta tikun nokkaan sen paremmin omia kuin muidenkaan kirjasarjoja tai kustantamoja.

En ole enää kohta 5 vuoteen kirjoittanut oppikirjoja enkä ole uusissa hankkeissa, joten toivon, että voin kirjoittaa jotain asiantuntemusta osoittaen mutta vaikuttamatta siltä, että markkinoisin tai selittelisin nimenomaan omia kirjojani, joista en myöskään enää tarkkaan muista, mitä itse kirjoitin ja mitä muut kirjoittivat ja mitä käsikirjoituksesta ehkä karsittiin. Olen ollut omiin hankkeisiin joiltain osin tyytyväinen, toisilta osin en, ja sama koskee toimitusprosesseja. Olen myös ehkä jossain keskivaiheella, mitä tulee mielipiteisiin oppikirjoista – mielestäni niitä ei kannata pakata liian täyteen yksityiskohtia, mutta suhtaudun varauksellisesti siihen, että oppikirjat voisi korvata sillä, mitä olen ymmärtänyt avoimien alustojen tai ilmiöoppimisen tarjoavan.

Varsinkin kun ylioppilaskirjoitukset on kytketty nyt hyvin kiinteästi osaksi yliopistojen sisäänpääsymenettelyjä, tuntuu perustellulta, että ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvat tulevat tarvitsemaan jonkun peruskoonnin, joka auttaa heitä valmistautumaan ylioppilaskirjoituksiin. Toki jo minun aikoinani v. 1994 oli olemassa projektikohtaisia ylioppilaskirjoitusten kysymyksiä – maantiedossa toteutettiin tutkielma, valittava maantieteellinen alue vapaa, ja ylioppilaskirjoituksissa piti vastata juuri oman tutkielman alueen osalta [v. 1994 piti kertoa tutkielma-alueen luonnonympäristöstä, oma tutkielmanaiheeni oli Saamenmaa kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se 1990-luvulla ymmärrettiin]. Varmaan samanalaisia kysymyksiä on yhä ja voisi olla enemmänkin. Mutta kuitenkin olen ymmärryksessä, että edelleen on myös niitä tietopohjaisia opetussuunnitelmatavoitteita, joiden vuoksi esim. historiassa edellytetään tiettyjen tietojen omaksumista, joita voi hankkia ja vahvistaa nimenomaan oppikirjasta. Jos vaikka opettaja unohtaa kertoa tai koulu vaihtuu hankalasti tai oppilas haluaa muuten vaan kerrata.

Miten oppikirjoja kirjoitetaan. Uuden oppikirjan kirjoittamista voi motivoida uusi opetussuunnitelma tai se, että jotkut tekniset ratkaisut / aiemman kirjasarjan myynti ovat muuttuneet. Kustantamot usein kustannustoimittajan toimesta alkavat koota asiantuntijaryhmää – historian oppikirjahankkeissa on tyypillisesti ollut historian opettajia ja tutkijoita vaihtelevassa suhteessa. Tutkija pyrkii tarjoamaan uusinta tietoa ainakin tietyistä aiheista, opettajilla on usein huikean rautainen asiantuntemus menneisyyden laajoista aihepiireistä ja kokemus siitä, mitä ja miten koulussa kannattaa opettaa. (Yliopiston kasvatustieteet ja pedagogiikat saattavat olla eri mieltä opettajien kanssa, ja opettajia on tosi moneen junaan tietenkin, joten oppikirjojen kokonaistulos ei välttämättä miellytä kaikkia opettajia tai yliopiston kasvatustieteilijöitä, tai tieteenalan tutkijoita.)

Sitten katsotaan opetussuunnitelmaa ja kurssi- ja tuntimääriä, mietitään pakollisten ja valinnaisten kurssien suoritusmääriä, kurssien suhdetta ylioppilaskirjoituksiin (paljonko kysymyksiä tietty kurssi saa ylioppilaskirjoituksissa, mitä tyypillisesti kysytään). Opetussuunnitelma ja siinä esitetyt tiedolliset ja taidolliset tavoitteet ovat tärkeitä, kun sisältöjä mietitään. Lukiossa opetussuunnitelma antaa ennakkovaikutelmia siitä, mitä ylioppilaskirjoituksissa kysytään. Jos oppikirja ei tue ylioppilaskirjoitusten vastauksista selviämistä, sillä on luultavasti aika heikot näkymät. Joten jos opetussuunnitelmassa lukee, että tietyssä kokonaisuudessa käsitellään löytöretkiä, niin kirjassa käsitellään löytöretkiä, vaikka käsite olisi vanhentunut. Feodaalista yhteiskuntaa käsitellään lukiossa tavalla, joka voi tuntua keskiajan tutkijasta varsin etäiseltä, mutta jos se on opetussuunnitelmassa, siitä pitää kirjassakin jotain olla. Ja vaikka opetussuunnitelmassa korostetaan myös kriittistä tiedon ja tulkintojen käsittelyä, ei voi alkaa ihan joka käsitettä purkamaan yliopistolaisittain.

Tällä on vaikutusta sisältöihin, ei vähiten naisten, lasten ja arjen historiaan (korvaa tämä halutessasi jollain omasta mielestäsi tärkeällä teemalla, jonka puuttumista olet ihmetellyt). Tai alkuperäiskansojen historian esittämiseen jne. Jos esim. naisia, lapsia ja arkea ei mainita opetussuunnitelmassa eikä kysytä ylioppilaskirjoituksissa, ne saattavat joutua kirjassakin vähiin, tai päätyä ns. tietolaatikoihin, jotka jo 1990-luvulla olivat helposti luokkaa ”eihän tätä kysytä kokeessa eihän”. Ruotsissa oli jokin aika sitten (no joo, joskus 2010-luvulla) lukiolaistyttöjen kampanja ”Sluta ruta våra brudar”, ”Lakatkaa lokeroimasta meidän naisia”, jossa koululaiset itse kritisoivat naishistorian kohtaloa tietolaatikoissa. Oppikirja voi onnistua paremmin tai huonommin eri näkökulmien ja ryhmien sisällyttämisessä mukaan, usein voisi mennä paremminkin. Olisikin kiinnostavaa kuulla onnistuneita ratkaisuja ja kirjoituskokemuksia.

Joka tapauksessa – vaikka opetussuunnitelma jotain puhahtaisi naisten ja lasten historiasta (tai korvaa se jollain mielestäsi tärkeällä aiheella), ja vaikka yksittäinen oppikirja kirjoittaisi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista vaikkapa naisista ja arjesta – mutta jos esim. tietyn historiakurssin ylioppilaskysymyksenä olisi vuodesta toiseen jotain sen tapaista kuin Kustaa Vaasan uudistukset, merkantilismi tai kuningasvallan kehitys 1700-luvulla, niin ylioppilaskirjoituksien kysymykset ohjaisivat jossain määrin korostamaan ja arvostamaan kirjoituksiin luvussa jotain muuta kuin niitä naisia ja arkea. En ole nyt seurannut kaikkina vuosina kysymyksiä, ehkä asiat ovat muuttuneet. Mutta opetussuunnitelma ja ylioppilaskirjoituksien odotusaiheet vaikuttavat siis siihen, mitä kustantamojen ja opettajienkin näkökulmasta oppikirjoihin kannattaa laittaa. (Ylioppilastutkintolautakuntaan taidettiin hiljan hakea uutta/uusia historia-alan edustajaa/edustajia, mutta tuntemillani potentiaalisilla toimijoilla tuli muuten vuorokauden tuntien rajallinen määrä vastaan, joten eivät ainakaan hakeneet sinne, eli en tiedä vaikutusmahdollisuuksista sen enempää.)

Voisiko nykyistenkin opetussuunnitelmien puitteissa tehdä parempia oppikirjoja? Aivan varmasti. Oppikirjoja kirjoittamassa oltuani olen huomannut myöhemmin, seuratessani oppikirjoista käytävää keskustelua, että huomiota kiinnitetään esim. naisten nimien määrään hakemistossa. Jos siis nyt aloittaisin oppikirjahankkeen, ehkä aloittaisin pohtimalla, miten koko ajan kirjoittaessa seurataan nimien määriä ja henkilömainintoja. Ehkä. (Arvannette, että menneisyyden naisten nimet ovat usein kadonneet, ja sitten ovat ne, joiden mielestä nimiä pitäisi ylimalkaan olla vähemmän, mutta tietysti on kummallista, jos painotukset on ihan vinossa.) Mutta en enää kirjoittane oppikirjoja, ja ensi kertaa kirjoittaessa tällaisia on kirjoittajan ehkä vaikea tulla ajatelleeksi. On todella paljon kaikkea, mitä oppikirjaa tehdessä on mietittävä. Voi olla joskus eroavia mielipiteitäkin prosessiin osallistuvilla. Tästä päästään siihen, että kirjoja kirjoitetaan usein työryhminä, joissa joku kirjoittaja vastaa tietystä osuudesta; tekstejä voidaan myös kirjoittaa pareina tai siten, että kukin vuorollaan editioi. Sit taas 3-4 kirjoittajaa ei kuitenkaan parhaalla tahdollakaan ole kaiken tiedon asiantuntijoita eikä tule huomanneeksi kaikkia virheitä. Jotain taisi mennä mm. meidän kirjan autonomian ajan käsitteissä metsähän päin.

Kustannustoimittajakin voi olla juuri aloittanut – tuntuu siltä että kustannustoimittajien rotaatio on ollut viime vuosina hurjaa – eikä välttämättä tunne kustantamon ja oppiaineen kirjojen perinteitä, oppiaineesta puhumattakaan. Pohjatyötä voidaan vähän tehdä, mutta ei taida olla mitään ”muista ainakin nämä” -listauksia esim. tasa-arvon näkökulmasta, eivätkä kaikki kirjoittajat tai kustantamot niistä taitaisi ihan vaan ilahtuakaan. Muistan haalineeni kokoon joitakin oppikirjoja koskevia gradutöitä ja muita tutkimuksia, joissa saatettiin analysoida esimerkiksi nuijasodan tai kansainvälisten suhteiden esittämistä historian oppikirjoissa. Tällaisista tutkielmista voi saada tukea, jos ehtii niitä hakea käsiinsä ja jos kirjahankkeessa on konsensus, että asia on tärkeä. – Tutkielmissa on on nostettu tosi kiinnostavia pointteja esim. kuvitusvalinnoista, historiantutkijat taas ovat saattaneet olla kriittisiä huomatessaan vanhentuneita käsitteitä.

Oppikirjoihin kohdistuu paljon toiveita. Oikeastaan – ja tässä nyt varmasti olen myös puolueellinen – ei vain somessa vaan oikeastaan vielä enemmän oppikirjatutkimuksessa tuntuu toistuvan sentyyppinen kaava, että otetaan oppikirjoja ja tutkitaan jotain aihetta, todetaan puutteita ja harmitellaan. Oppikirjan tekijänä tekisi mieli sanoa kaikkien puolesta, että huomaattehan, että on monta kohtaa, jotka eivät ole ihan väärin. No, mutta mielellään korjattaneenkin kun huomataan fiboja, ja olisi hienoa jos ei olisi virheitä ja vikoja. Vaatimukset sit ovat myös erisuuntasia. Osa opettajista ja pedagogiikan tutkijoista / tuntijoista / opettajista on ymmärtääkseni sitä mieltä, että paras kun oppikirjoja ei olisi ollenkaan, että ne ovat joka tapauksessa oppimisen tiellä. Kirjoja usein myös moititaan jo nykyisellään liian pitkiksi, nimiä on liikaa, ja kirjojen toivottaisiin olevan lyhyempiä tai jättävän enemmän tilaa vapaalle tiedon hakemiselle. Sitten taas lehdissä ja yleisessä keskustelussa näkee myös kysyttävän [toki välillä vähän retorisesti, tyylin ”olisinpa tiennyt tästä”], miksi asiasta X ei ole kerrottu oppikirjoissa, eli toiveena ja odotuksena tavallaan monilla kuitenkin on, että oppikirjan pitäisi sisältää paljon ja monenlaista tietoa.

Kustantamon työskentelyssä tulee usein vastaan se, että kustantamo haluaa myydä kirjaa mahdollisimman laajalle, monelle, monenlaisille oppilaille, kouluille ja opettajille. Tällöin kustantamon edustajat miettivät, mikä on sopivan keskitietä, millainen kirja vastaa opiskelijoiden ja opettajien toiveisiin – lyhyesti, lukion osalta: millainen kirjan pitäisi olla, jotta voi sanoa käyttäjille: tästä saat tukea ylioppilaskirjoituksiin, jotka ovat tärkeät yliopistoon pääsemiseksi. [Pitäisikö näin olla – ehkä ei, mutta kun nyt ylioppilaskirjoitukset ylätason varsin määrätietoisesti ohjaamina lykättiin tärkeäksi sisäänpääsymittariksi, niin näin se nyt on.]

Oppikirjatyön resurssit ovat rajalliset. Jotkut kustantamot saattavat kustantaa kirjoittajilleen virkavapaata leipätyöstä, jotta nämä voisivat jonkin aikaa keskittyä oppikirjan kirjoittamiseen (kuulopuhe, en ole ensikäden tietona saanut vahvistusta). Yleensä kuitenkin kirjoja tehdään OTO [oman toimen ohella] tiukoin aikatauluin ja niukoin resurssein. Monet kustantamot ovat pörssiyhtiöitä, joissa kirjatuotantokin on alisteinen kvartaaliajattelulle, ja kirjoista saatetaan puhua kuin mistä tahansa tuotteesta, jota myydään asiakkaille, sen sijaan että sillä olisi erityistä merkitystä kansakunnan yleissivistyksen kannalta. Muut kuin pörssiyhtiöt ja isot konsernit saattavat toimia vähän toisin, kuitenkin niilläkin tuotantobudjetit ovat todennäköisesti melko rajallisia ja tuottotoiveet sellaisia, että isoja investointeja, pohjatöitä tai muita ei ihan äkkiä tehdä.

Kulujen minimoimiseksi oppikirjojen kirjoittajia saatetaan patistaa varsin säästeliäisiin ratkaisuihin, mitä tulee kuvitukseen tai edes oppikirjojen suunnittelupalaverien matkakuluihin. [Historian oppikirjoissa kuvituksen hankkiminen saattaa aiheuttaa erityisiä haasteita, kun nättejä värivalokuvia Suomen keskiajasta ei välttämättä löydy kansainvälisistä kuvapankeista tai ylimalkaan mistään.] Tässä on tapahtunut selvä siirtymä 2000-luvulla; vielä vuosituhannen vaihteessa jotkut oppikirjat olivat selvästi ”kokeellisempia”, esimerkiksi kiinnittyivät yliopistotutkimukseen, tai rikkoivat kurssijakoja. En ole ollut näissä hankkeissa, mutta kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluissa olen antanut ymmärtää itselleni, että myyntitulos ei ole houkutellut uusiin kokeellisuuksiin, kun tuottovaatimukset ovat moniaalla kasvaneet. Huoli taloudellisesta tuloksesta ei tuppaa lisäämään kokeilunhalua tai anna tilaa sille, että veivataan asioita uusiksi siinä vaiheessa, kun taiton korjaukset alkavat aiheuttaa lisäkuluja ja oppikirjan pitäisi olla syksyn kirjamarkkinoilla.

Sopimuksia allekirjoitettaessa kirjoittajille tyypillisesti maksetaan ennakko, mikä on tyypillistä kustannussopimusten kanssa muutenkin, mutta odotusarvo on, että oppikirjan kirjoittaja saa hyvityksen omana aikana kirjoitetusta oppikirjasta myyntituotoista [kun ennakko ensin on katettu]. Jos sarja sitten ei myykään tai sen tuotanto keskeytetään [muistaakseni näin oli Tammen Corpus-sarjan laita], tai opetussuunnitelma muuttuu ja aiemmat pakolliset kurssit muuttuvat vapaaehtoisiksi tai sisältö muuttuu [esim. nykyään vapaaehtoinen Suomen vanhempi historia lukiossa päättyy 1860-lukuun, kun aiemmin rajavuosi oli pitkän 1808/09 ja autonomian alku oli pakollista], niin kirjojen myyntituotto voi jäädä vähäiseksi. Tietokirjailijoiden edunvalvontajärjestön kannanotoista voi seurata hiukan sitä, millaisia epäkohtia oppikirjasopimuksista ja palkkioista ja tekijänoikeuksista on otettu esiin 2000-luvulla. Oppikirjan kirjoittajille jää siis aika paljon taloudellista riskiä, ja he joutuvat miettimään, paljonko voivat panostaa oppikirjaan aikaansa, jos toivo on pantava epävarmoihin tuottoihin. Kokemukseni mukaan he silti panostavat paljon, koska pitävät hyvää työtä tärkeänä. Mutta resurssit ja aika ovat rajalliset.

Koska siis oppikirjoja kirjoitetaan melko lailla oman toimen ohella ja tuotto-odotus on epävarma, pohjatyökin jää rajalliseksi. Kustannustoimittajilla saattaa olla kasvava määrä kirjasarjoja handlattavana samanaikaisesti, heillä saattaa olla (en tiedä, oletan) ohjeistuksia keskittyä ”tarpeeksi hyvään” tulokseen joka ei vie liikaa aikaa eikä tule liian kalliiksi. Yhteistyötä voidaan tehdä asiantuntijoiden kanssa ja luetuttaa käsikirjoituksia tai osuuksia luotto-opettajilla tai tietyn aihepiirin asiantuntijoilla, mutta tässäkin tulee ongelmansa – jos käsikirjoitus menee esimerkiksi [valitsen nyt vähän kuvitteellisen esimerkin, voitte kuvitella politisoituneempia aiheita] huonekaluhistorioitsijalle, lienee todennäköistä, että tulee paljon toiveita tyylihistorian huomioimisesta, jos taas merenkulun tutkijalle, tulee toiveita merenkulun merkityksen kattavasta huomioimisesta. Rajalliset sivumäärät ja aika sit taas rajoittavat sitä, keltä ehditään kysyä ja miten huomiot pystytään hiomaan tekstiin, kun kirjoitetaan usein iltatuimaan, viikonloppuina ja OTO.

Paremmin voisi mennä, ja olen itse jälkikäteen ajatellut monista oppikirjoista, joissa olin mukana, että voi kun olisin ehtinyt lukea tietokirjan X tai jututtaa tutkijaa Y tai kokeilla opettajan B kanssa tiedon tai tehtävän toimivuutta tai miettiä erilaisten etnisten ryhmien ja vähemmistöjen ja naisten ja lasten näkyvyyttä kokonaisuudessa. Mutta historiankin tiedonala on aikamoisen laaja hallittavaksi ihan sinällään, joten kaikenlaista tapahtuu. Oppikirjatyössä usein tärkeitä ovatkin kirjoittajina toimivat opettajat. He ovat historian oppikirjan kirjoittajina luokkahuoneen superasiantuntijoita ja heillä on ihan huikea yleisasiantuntemus historiaan, erilainen kuin tieteentekijällä.

Mitä olisi tehtävä? Oma vaikutelmani on, että oppikirjojen sisältöön voisi vaikuttaa aika paljon, jos opetusuunnitelma ja (lukiossa) ylioppilaskirjoitusten kysymykset ohjaavat molemmat ottamaan huomioon tiettyjä sisältöjä tai näkökulmia. Oppikirjojen laadunvarmistusta tukisivat resurssit – joko kustantamojen tai koulujen tai jonkun yhteishyvän edustajan. Tällä hetkellä tosin ilmeisesti kovat toiveet kohdistuvat siihen, että oppikirjat saataisiin kouluihin pikemminkin entistä halvemmalla, tai että voitaisiin siirtyä opettajien avoimesti jakamiin ilmaisin materiaaleihin. En varsinaisest pidätä hengitystäni mitään näitä skenaarioita odotellessa. Lisäksi on tendenssiä vaatia, että pikemminkin olisi ns. kriittistä lukutaitoa kuin jotain tiettyjä tietosisältöjä. Itse uskon kyllä siihen, että joku perussetti yhteistä tietoa olisi hyvä nykyisessä pirstaloituvassa maailmassa.

Lopuksi. Koska oppikirjakeskustelut, kuten vähän mitkä vaan keskustelut, somessa välillä lähtevät ns. laukalle, olen kirjoittanut tähän monenlaisia varauksia – ettei tulisi vaikutelmaa että tiedän kaiken kaikesta tai että olisin mielestäni itse onnistunut oppikirjailijana jotenkin erityisesti tms. Haluan myös korostaa, että olen kirjoittanut ylläolevat huomiot vapaa-ajalla eräänä iltana hyvin rajallisessa ajassa odotellessani nuorimpien perheenjäsenten nukahtamista, muistinvaraisesti ja tekemättä laajoja taustatutkimuksia. Ehkä nämä vastaavat ainakin joihinkin somekeskusteluihin, täydennetään tarvittaessa. Aiemmin olen koonnut vähän vastaavan pikaisen koonnin verkkokysymykseen ”Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla”, ei täydellistä mutta tarvittaessa täydennettävän, käytettäväksi paremman puutteessa. Täydennetään tarvittaessa. https://anulah.wordpress.com/2021/04/05/suomi-kolonialismi-tai-etniset-ja-taloudelliset-valtasuhteet-by-any-other-name-ja-aika-ennen-itsenaisyytta/

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että olisi tärkeää tavalla tai toisella tutustuttaa kaikki Suomessa koulua käyvät myös oman maamme historiaan sellaisena kuin tutkijat sen tuntevat. Jos historiaan ei perehdytä koulussa, joku muu taho alkaa kyllä tarjota tietoa ja ”tietoa” menneisyydestä ja vie aloitteen tarinan kertojana. Kovin optimistisesti puhutaan välillä siitä, että tiedon käsittelyssä tärkeintä on kriittisyys, mutta kriittinen tiedonkäsittely- ja tiedonhakukyky tuppaa kehittymään sitä mukaa, kun tietomäärä karttuu. Siksipä tieteentekijät usein ovat kovin varovaisia, jos heiltä vaaditaan varmaa tietoa, koska karttuva tieto on opettanut oman asiantuntemuksen rajat.

Ja kyllä, mielestäni tiedemies on ihan hyvin korvattavissa tutkijalla. Ja hyvä kustantamo kiittää, jos huomautetaan, ja korjaa. Mistä päästään siihen, että olen mm. jollekin kustantamolle (en muista mille) huomauttanut, että kiitos kun viittasitte teokseeni oppikirjassanne, mutta nimi on kyllä väärin. Ja saanut vastauksen, että kiitos korjauksesta, emme nyt kuitenkaan enää ota uusia painoksia tai ainakaan juuri korjaa niitä, parempi onni ensi kerralla.

Ja ihan viimeksi: Minua kiinnostaisivat todella paljon erilaiset onnistuneiksi koetut ratkaisut ja se, miten niissä on ratkaistu työmäärän ja rajallisten resurssien aiheuttamat haasteet. Tosin en varmaan kirjoita enää oppikirjoja, kun oma kustantamo siirtyi uusiin kirjasarjoihin ja yhdelle kustantamolle julkaissut ei oikein helposti irtaudu uusiin kustantamoihin. Mutta yleisellä tasolla tietysti alan professorina pidän tätä aihetta kaikin tavoin tosi tärkeänä.

Oliko tästä jotain hyötyä? Aaro Hellaakosken sanoin: Kypsyikö jotain? Annoinko johonkin valon?

Ja nyt hei sori jo kättelyssä, jos sävy on bloggauksessa jotenkin huono, kun aikaa on rajallisesti ja aivosoluja kans… ”Yritin olla hyvä ja ystävällinen” lauloi Mamba.

Kirjoittamisen äidit

Aleksis Kiven päivän kunniaksi lähiomainen kiinnitti huomiota siihen, että prof. emer. Jukka Aaltonen (JY) on julkaissut uusimmassa Psykoterapia-lehdessä 3/2021 artikkelin ”Transsubstaatio: Ajan ulottuvuudet Aleksis kiven ja Marcel Proustin romaaneissa ja elämässä” (Aaltonen 2021, 224-231).

Keskeisenä käsitteenä on transsubstaatio, ”tekstin muuttuminen konkreettiseksi kokemukseksi, tuntutilaksi”. Lisäksi Aaltonen toteaa, että ”… keskeiseksi nousee kummankin äidin kuolema ja näiden tilalle tulleen, kirjalijoita jäsentyneemmän naisen myönteinen vaikutus itse kirjoitusprosessiin” (Aaltonen 2021, 224).

Biologisten äitien rinnalle nousevat ”kirjoittamisen äidit” C. Lönnqvist ja Céleste (Aaltonen 2021, 227). Aaltonen pohtii myös, melko spekulatiivisesti, millainen tuntutila on voinut syntyä Kiven mahdollisesti lukiessa ruotsinkieliselle Lönnqvistille suomenkielistä tekstiä (Aaltonen 2021, 227).

– Äideistä ja äitikuvista johtui mieleeni Kanervalan (1866) runo Äiti ja lapsi kertoo köyhästä torpasta, josta äiti jouttuu lähettämään poikansa mieron tielle; viruileevi säälin kyynel lukijankin silmissä, kun ”Katoo wiimein hänen silmistänsä Metsän korpeen pieni matkamies”.

Tulee mieleen Aaltonen, vaikkei hän tätä runoa mainitse: ”Tekstiin syntyy sellainen ajattomuuden tunteen hiljaisuus, joka ulottuu lukijaan” (Aaltonen 2021, 225).

Kiristyvässä verkossa

Epäilin jo, että en ehtisi lukea heräteostostani Sitten juoksin pakoon. Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945 (alkuteos 2014, suom. 2015), mutta onneksi kuitenkin aloitin. Berliini 1938-1945 on paikka, jossa nuoren juutalaisnaisen, orvoksi 1941 jääneen Marie Jalowiczin on yhä vaikeampi vältellä pakkotyö-, pidätys- ja häätömääräyksiä.

Selviäminen käy yhä vaikeammaksi, mutta asteettain, ja selviämisen mahdollisuuksia löytyy, mutta samalla päähenkilö joutuu asettamaan vaaraan itsensä ja muita. Kirja tarjoaa korutonta ja illuusiotonta kerrontaa, jossa pilkahtelee paljon avunantoa ja salaisia yhteydenpitokeinoja (keinoja sabotoida Siemensin pakkotyössä tehtyjä ruuveja ja muttereita, keinoja piilotella kurjissa asunnonloukoissa).

Kiinnostava ja hurja oli esmerkiksi kuvaus siitä, miten päähenkilö ystävineen kirjaimellisesti noudattaa juutalaisia koskevia määräyksiä ja kyselee, numeronsa ja asuinalueensa määräysten mukaan ilmoitettuaan, kaupungin poliiseilta, miten heidän pitäisi siirtyä paikasta A paikkaan B, kun eivät juutalaisina saa käyttää junaa tai mennä tiettyjen kaupunginosien halki; ja poliiseista monet ovat hämmentyneitä, että jaa tällaisiakin säädöksiä on.

”Opin tästä kaikesta sen, että edes poliisit eivät tunteneet kaikkia lakeihin sisältyviä määräyksiä, kaikkia noita pikkukiusoja, joilla meitä juutalaisia pidettiin lieassa. Aivan tavalliset kansalaiset tiesivät niistä vielä vähemmän. Saksalainen keskivertokotirouva oli kiinnostunut siitä, mistä hän sai siedettävällä mustanpörssin hinnalla puoli kiloa tomaatteja (…)” (s. 76). Ja tälllaisissa pienissä asetuksissa, ja ihmisiä hämmentävissä arjen hankaluuksissa piilee suuri osa sitä sumuverhoa, joka estää ihmisiä näkemästä toisiaan ihmisinä ja ymmärtämästä toistensa hätää.

On kylmäävää lukea, miten normalisoitunutta kaikenlainen syrjintä ja sorto ja lokerointi [esim. pakkotyöpaikalla Siemensillä ihmisten erottelu ja eriarvoinen kohtelu] voi olla. Muistelija kuvaa myös seksiä vaihdon välineenä, varsin arkisena ja ilottomana keinona selviytyä epäinhimillisissä oloissa.

Kaiken keskellä ihmiset koettavat olla kuin asiat olisivat niin kuin pitää. Päähenkilö on virittäytynyt ajattelemaan selviytymistään, omaa selviytymistään; hän on hionut osaamisensa ja käytöksensä voidakseen puhua itsensä pinteestä. Ja hän selviää, koska kieltäytyy lähtemästä siirtokäskyn saaneen tätinsä huolehtijaksi keskitysleirille; koska säilyttää malttinsa ja huijaa itsensä ulos talosta, kun Gestapo on jo keittiössä.

Kirja kertoo kaunistelematta selviytymisestä, arkisesta ihmisten hyvyydestä, itsekkyydestä ja voimattomuudesta. Koruttomasti ja kaunistelematta se avaa välähdyksiä lukemattomiin kohtaloihin ja yrityksiin selviytyä Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Varmasti oli monia, jotka eivät eläneet kertomaan, vaikka olisivat miten suunnitelleet selviytyvänsä.

Eläköön vaalijat!

”Innovaatio on yliarvostettua – ylläpito on usein paljon tärkeämpää” (Innovation is overvalued, maintenance often matters more). Näin kirjoittivat Andrew Russell & Lee Vinsel kirjoituksessaan Hail the maintainers, joka ilmestyi Aeon-julkaisussa viitisen vuotta sitten. (https://aeon.co/essays/innovation-is-overvalued-maintenance-often-matters-more)

Olen ajatellut tätä väittämää yhä uudelleen viime vuosina. Tutkijoitakin ohjeistetaan pitämään ”pitchaus-puhetta” ja kaikin tavoin tuomaan esiin tutkimuksensa uutuutta ja mullistavuutta. Suonenvedontapainen huippujen etsiminen on ollut jo pitkään tapetilla, aivan kuin huiput leijuisivat irrallaan tukevasta maaperästä ihan oman huipukkuutensa varassa.

Kaiken tämän varjoon jää kuitenkin helposti kysymys ylläpidosta ja vaalimisesta. On helppo hihkaista, että nyt pölyt pois arkistosta ja kaikki aineistot verkkoon. Mutta kukapa muuten ylläpitää niitä digitaalisia aineistoja? Harmillisesti ne voivat vaatia vaalimista enemmänkin kuin paperiaineistot. Tätä pohdin Historiallisen Aikakauskirjan 2/2021 pääkirjoituksessa, kun Historiallisen Aikakauskirjan digisiirto oli alkamassa. https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/06/HAik_2_2021_suuntaviivoja.pdf

Viime päivinä tutkijat ovat keskustelleet somessa siitä, miksi tieteellinen tieto ei tavoita yleisöä, niin että tutkijat saavat jatkuvasti lukea, että naishistoria, arjen historia, toinen maailmansota ja hyvässä lykyssä jopa vuosi 1918 ja Mannerheim ovat niinsanotusti vaiettuja aiheita. Asiaan vaikuttaa tiedonvälityksen ja nykyuutisoinnin logiikka, jossa ihan uusi on jännempää kuin jo tunnettu. Olemme kuitenkin välillä miettineet, eikö voisi olla jotain arvoa sellaisellakin uutisella, jossa kerrottaisiin esimerkiksi, että aiempi vahva osaaminen saa nyt vielä hienomman ilmiasun uudessa teoksessa.

On myös muuan asia, joka tuli vahvasti esiin, kun joitakin vuosia sitten aloin tutkia poliittisen historian professori Lauri Aadolf Puntilan verkostoja. Oikeastaan tarkoitus oli keskittyä ja yhä kerään tietoja hänen akateemisista verkostoistaan. Mutta kun olin jonkin aikaa perannut hänen noin 600 volyymin arkistokokelmaansa, aloin kiinnittää huomiota siihen, että professorin oman käsialan lisäksi aineistoissa esiintyi toinen – siisti käsiala, joka arkistoi, korjasi, merkitsi tiedoksi, välitti eteenpäin.

Neiti Alli Hytti, fil.yo englannin kielen opiskelija ja Viipurista evakuoitu nuori nainen, päätyi 1940-luvulla ensin toimistosihteeriksi Suomen Kulttuurirahastoon, jossa Lauri Aadolf Puntilalla oli keskeinen rooli, ja myöhemmin Puntilan mukana edelleen Huhtamäen palkkalistoille ja lopuksi Yrjö Jahnssonin säätiöön, mutta työskenteli ennen kaikkea Puntilan apuna niin Kulttuurirahaston, yliopiston kuin yhteiskunnallisten verkostojenkin tukena. Eräässä kirjeessä tuttava tervehtikin neiti Hyttiä, palauttaessaan lainaamansa nauhoitteen: ”Anteeksi nyt, että olin sen välillä hukannut, mutta minulla ei olekaan hyvää sihteeriä”.

Muutamat arkistosta löytyvät, sihteeri Hytin pöydälle päätyneet toimeksiannot kuvaavat hänen työtehtäviensä kirjoa.

Näin LAP sihteeri Hytille:

”Olen sanellut rullaan [ääninauha] poliittista historiaa. Alussa on vähän epävarmuutta esim. päivämäärien suhteen. Kirjoitetaan joka päivää koskeva tai koskevat uutiset kautta linjan juuri tuon ylläolevan tavoin ulkopolitiikka, talouspolitiikka, sisäpolitiikka ja sosiaalipolitiikka kukin eri liuskoille ja jatketaan aiheenmukaisesti vuodesta toiseen. Otetaan kolme kappaletta. Kiitos PL”

Ja näin puolestaan sihteeri Hytti LAP:lle:

Professori Puntila, [1.2.1974] / toivon, että matkanne olisi kaikin puolin onnistunut, vaikka Otava ei tainnutkaan saada positiivista vastausta yrittämiltään kustantajilta. / Professori Nurmio ilmoitti lukeneensa S[—-]n käsikirjoituksen ja olevansa valmis kokoukseen. / Tohtori S[—]n tiedusteli sopivaa päivää Välimäen rahaston hoitokunnan kokouksenpitoa varten. [–] Maisteri R[—-] peruuttaa 13.2. klo 15:ksi sovitun kokouksen [–] Kouluneuvos Jahnssonin syntymäpäiväksi on varattu kukkalaite. [–] rouva Kuuskoski [–] antaa sen Teille onnittelukäynnille mennessänne. / Olen pahoillani, mutta en tavoittanut Rouvaanne perjantaina iltapäivällä, joten varmuuden vuoksi Lindgren tulee lentokentälle ja tuo postin tullessaan.

Ja sitten sitaatti kirjeestä, jota usein ajattelen, kun koetan saada näkyvyyttä jollekin omalle asialle:

”Hyvä Neiti, jälleenkin joudun vaivaamaan omissa asioissani. Olen luvannut pitää esitelmän Hämeenlinnassa ensi sunnuntaina myös toimittaa referaatin lehtiin. Voisitteko ystävällisesti sen monistaa ja toimittaa seuraaviin lehtiin: [lista n. 25 lehdestä] Monin kiitollisin terveisin Teidän L A Puntila. JK. Voisitteko postittaa samalla minulle 5. kpl.”

Pikaisen digitaalisen sanomalehtikirjaston vilkaisun perusteella noin 1 julkaisu tarttui Alli Hytin lähettämään referaattiin ja julkaisi sen. Tällainen aikalaisittain tavattoman laajalevikkinen oman näkökulman rummuttaminen oli L. A. Puntilalle keskeinen tapa tuoda omaa asiaansa julkisuuteen; hänen arkistoissaan on lukemattomia kopioituja kirjeitä ja vetoomuksia. Mutta siihen tarvittiin mahdollistaja – sihteeri Hytti, joka muisteluidensa perusteella koki, että pääsi tehtävässään itsekin osalliseksi monenlaisesta jännittävästä.

”Sihteeri, siinä vasta kova tekijä”, kirjoitettiin äskettäin HS:n pääkirjoitussivulla. L. A. Puntilan arkistojen äärellä, tutkimushankkeen hallinnon ja tiedottamisen äärellä tai tieteellisen aikakauskirjan uudistuksen äärellä on helppo olla tästä samaa mieltä. Ja kyllä vielä kännykkäaikanakin voisi välillä olla käyttöä Lindgrenille, joka tulisi varmuuden vuoksi postin kanssa lentokentälle vastaan…

Kirjoittaja on Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja ja aika monen oman hankkeensa sihteeri, joka julkaisi hiljattain artikkelin sihteeri, neiti Alli Hytistä teoksessa Thanks for Typing: Remembering Forgotten Women in History. Artikkelissa on tarkempi viitteytys, jotka kirjoittaja olisi mielellään ehtiessään laittanut tähänkin, mutta hänellä ei olekaan hyvää täysiaikaista sihteeriä; kaikkia apunaan työskennelleitä hän kyllä muistaa monin kiitollisin terveisin.

Vahva, heikko, kaikenmoinen

Ebba Stenbockin rautahankintoja koskeva omakätinen kuittaus (oikealla) Ruotsin vationarkiston Stavsundsarkivetissa. Aineisto on omalaatuinen kokoelma välähdyksiä menneisyyden ihmisten elämään, siellä kun on erilaisia omakätisiä kirjoituksia vaihtelevista aiheista, vaikkapa raaka-ainehankintoihin liittyvistä kuiteista. Arkiston järjestähän saatesanoissa (vasemmalla) mainitaan, että Ebba oli ”miehekäs ja peloton luonteeltaan”, ja hän olisi voinut leskeksi jäätyään valita näkymättömämmänkin roolin, mutta hänen elämässään ja luoteessaan oli monenlaisia vivahteita, joita elämäkerran kirjoittaja ja tutkija joutuu pohtimaan hajanaisen aineiston äärellä.

Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.

Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.

Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?

Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.

Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”

Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.

Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.

Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.

——————–

VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.

Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva

HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/

Pohjoismainen paikallisuus meren takana

Ilmestynyt alun perin Paikallishistoria.fi -sivuilla 29.5.2021 os. http://paikallishistoria.fi/artikkelit/pohjoismainen-paikallisuus-meren-takana-konferenssiraportti

Pohjoismainen paikallishistoria oli omalla tavallaan mukana Society for the Advancement of Scandinavian Study vuotuisessa konferenssissa, joka järjestettiin tänä vuonna etätapahtumana. Sessiossa ”Local History Writing and the Immigrant Experience” käsiteltiin pohjoismaisten siirtolaisten paikallisia kokemuksia Pohjois-Amerikassa. Mutta millaisia ovat paikallishistorian kokemukset toisella mantereella?

Millaisia olivat alkuperäisasukkaiden, muiden siirtolaisten, entisten orjien ja pohjoismaiden alueelta saapuvien siirtolaisten kohtaamiset? Tätä pohti Jennifer Attebery (Idaho State University) esityksessään ”Local history writing as an immigrant genre”, jota varten hän oli tutkinut Amerikan-ruotsalaisia paikallishistoria-teoksia. Atterbery ei löytänyt ruotsalaistaustaisten siirtolaisten paikallishistorioissa erityistä eroa suhteessa esimerkiksi englantilaistaustaisiin teoksiin, vaan katsoi, että teokset olivat ennen kaikkea kuvaamansa paikallisyhteisön tarpeisiin kirjoitettua, positiivista ja esimerkiksi etnisten ryhmien ristiriidat tai alkuperäisasukkaat ohittavaa kerrontaa.

Caitlin Sackrison (Brandeis University) puolestaan puhui aiheesta ”Space of Belonging: The History of Land Rights for Norwegian-American Women in Southern Minnesota” ja toi esiin norjalaisten siirtolaisten käsitykset naisten perintöoikeudesta ja omistusoikeudesta sekä niiden vaikutukset siirtolaisten tapaan hoitaa ja hallita tilojaan. Sackrison oli tutkimushankkeessaan aikeissa selvittää siirtolaisten maaomistuksia ja naisten roolia maaomaisuuden haltuunotossa alkuperäisaineistojen kautta.

Sarah C. Reed (Brigham Young University) käsitteli norjalaisten mormoni-imigranttien kirjeitä; esitys muistutti siitä, että siirtolaisten kokemukset uudella asuinseuduilla osin jakautuivat esimerkiksi vakaumuksen mukaan, mutta toisaalta yhdistäviä kokemuksia norjalaisten kesken oli paljon uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

Siirtolaiset paikallishistorian teemana toi ehkä erityisen selkeästi esiin kysymyksen, joka on mukana muissakin paikallishistorian tutkimuksissa ja julkaisuissa: miten tasapainoilla paikallisuuteen liittyvää yhteenkuuluvuuden ja ulkopuolelle sulkemisen välillä? Oma kiinnostava ylirajainen paikallisuutensa syntyi myös konferenssikeskusteluissa, joissa monet keskustelijat viittasivat pohjoismaiseen perhetaustaansa.

Konferenssi järjestettiin etätapahtumana, ja sen pääpaikka oli Seattle.  Järjestäjänä oli Society for the Advancement of Scandinavian Study. Kirjoittaja Anu Lahtinen, joka on myös Tilaushistoriakeskus ry:n puheenjohtaja, osallistui sessioon kuuntelijana. Lisätietoja: https://scandinavianstudy.org/annual-meeting/sass-2021-seattle/

Porvoon mitalla

Emme ole olleet paikalla, kun voivero on maksettu, emmekä viljaveroa kerättäessä, … emme ole voineet tarkkaan tietää mittojen eroa. Jumala tietäköön, miten tässä on näin käynyt, koskaan emme tiedä mitään saaneemme omaksi hyödyksemme, ei edes markan vertaa voita.

Näin vakuutti Pepotin Nils Perinpoika (Nils Persson / Niilo Pietarinpoika) joulukuussa 1556 Turun linnassa, samoin kuin hänen kirjurinaan toiminut Matts Sigfridinpoika (Matts Sigfridsson / Matti Sipinpoika tai Siprinpoika). Hämeen ja Uudenmaan voutina toiminut Nils oli pahassa pulassa: häntä epäiltiin veropetoksesta Porvoossa.

Tuomiolla linnassa oli useita Suomen alueen vouteja ja heidän kirjureitaan, joita syytettiin siitä, että he olivat kantaneet veroa suurilla mitoilla ja painoilla, mutta toimittaneet maksut Tukholmaan pienempien mittojen mukaan ja pitäneet itse ylijäämän. Kootut selitykset eivät auttaneet, kun selvää oli, että joku oli kirjaimellisesti vetänyt välistä ennen verotuotteiden kuljettamista eteenpäin. Laskelmien mukaan Nils oli saanut omaksi edukseen ainakin 10 tynnyrillistä voita.

Porvoon mittaa, niin paino- kuin tilamittojakin, ihmeteltiin joulukuussa 1556 Turun linnassa, kun Juhana-herttuan johdolla selvitettiin useita veropetoksia. Jaakko Teitin valitusluettelo, toim. Kustavi Grotenfelt, julk. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1894, 141. Samassa tapauksessa käytettyä bismare-sanaa selittää Svenska Akademiens Ordbok https://www.saob.se/artikel/?seek=BESMAN

Eri seuduilla koottiin veroja erikokoisilla mitoilla, ja Suomessa oli selvästi käytetty isompia mittoja kuin Tukholmassa. Kun kuninkaalle asti ei kuitenkaan tullut ylijäämää ja kun verotettavat valittivat mittojen suuruutta, tuomittiin nämä petolliset voudit veropetoksesta ”kuninkaan varkaina” hirteen. (Toki oli mahdollista, jos omaisuutta riitti, ostaa armahdus rukouksilla ja lahjoituksilla.) Pepotin Nils Perinpoikaa vastaan esitettiin sellainenkin syyte, että hän väitti nauttivansa verovapautta omasta tilastaan muttei pystynyt esittämään hallitsijan antamaa kirjettä asiasta.

Nils-voudin ja hänen kirjurinsa tapaus on ensimmäinen tuntemani tapaus, jossa puhutaan ”Porvoon mitasta” (Borgå wikt, myöh. Borgåmått) ja nimenomaan veropetoksen yhteydessä. Samaa ilmaisua löytyy myöhemmin toistuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun julkaisuista – milloin annetaan selkään Porvoon mitalla, milloin tulee vettä tai lunta Porvoon mitalla, milloin kannetaan lunta Porvoon mitalla. Sinänsä on aivan oikeutettua käyttää ilmaisua myös positiivisessa mielessä, ilman syytettä petoksesta – suurella mitalla olisi ollut mahdollisuus mitata myös vieraanvaraisesti ilman pahaa tarkoitusta.

Sanontaa on ihmetelty silloin tällöin, vuonna 1892 Turun lehdessä muuan forssalainen lukija toivoi tarkennusta mittaan ja toimitus asian selittikin. Porvoon mitta on joskus yhdistetty myös 1800-luvulla Porvoossa toimineeseen viinatehtaaseen ja sen säiliöihin. Ja joku muukin vilunkivouti kuin Nils ja kirjuri Matts on voinut osua myös vuosien 1500-1900 välille ja antaa lisäpontta tarinalle. Mutta kuten taannoin Helsingin Sanomissakin oli puhetta, vanha tarina petollisesta voudista ja Porvoon mitasta tulee vastaan on siis melkein puolen vuosituhannen takaa, Kustaa Vaasan ja Juhana-herttuan ajoilta. Eikä siis ole pelkkä tarina, vaan oikeusjuttuihin kirjattu tapaus.

Mikä on se Kuuluisa Porvoon mitta, kyselee lukija Turun lehdessä 25.8.1892.
Lehden toimitus vastaa Turun lehdessä 25.8.1892.

Linkkejä aiheesta

”Kavallusta Porvoon mitalla” (Esa Lilja, HS 18.4.2021)
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007923203.html

”Mistä tulee sanonta Porvoon mitalla” (Kysy.fi)
http://www.kysy.fi/kysymys/mista-tulee-sanonta-porvoon-mitalla

Kustaa Vilkuna: ”Maksetaan (tai annetaan) Porvoon mitalla” selitys Kotiseutu-lehdessä käyttää myös Jaakko Teitin valitusluetteloa lähteenään 01.01.1935 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 1 s. 69-70

Alkuperäinen aineisto, ”Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan”, on Ruotsin valtionarkistossa, mutta painettu lähdejulkaisu on sähköisenäkin: https://www.doria.fi/handle/10024/167654 (kiitos Kaisa Kyläkoski toimivan linkin vinkkaamisesta).

”Porvoon mitalla” -lausahdusta löytyi Kansalliskirjaston digitaalisesta julkaisuarkistosta 5040 esiintymää. Borgåmått esiintyi haussa harvemmin. – Tein pikaisen sanahaun, en perinpohjaista analyysiä sanan käytössä. Hakuja voi itse kukin tehdä os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Ebba Stenbock, kuningattaren sisar

Toukokuussa 1999 istuin Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa ja kävin läpi suomalaisia pienoiselämäkertoja 1500-luvun aatelista. Minun oli määrä kirjoittaa suunnitelmanpätkä Suomen Akatemian hakemukseen, jossa käsiteltiin Suomea johtaneita perheitä 1500-luvulta 2000-luvulle. Omana aiheenani oli Flemingin suku, joten luonnollisesti huomioni kiinnittyi Klaus Flemingiin ja Ebba Stenbockiin.

Ja vähitellen yhä enemmän Ebba Stenbockiin, joka ei itse jättänyt jälkeensä paljon lähteitä mutta joka mainittiin usein esimerkiksi kuningatarsisaren kirjeenvaihdossa. Eilen postilähetyksestä kuoriutui viimein Ebban elämäkerta – ensi töikseni kävin viemässä yhden kappaleen samaiseen kaupunginkirjastoon, jossa tutkimussuunnitelmaakin aikoinaan tein.

Kirjan kansikuvassa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Klaus Flemingin leski” (1879), joka oli näytteillä Hämeenlinnan museossa joitakin vuosia sitten.

Tutkimukset usein elävät omaa elämäänsä – hanke tuli ja meni, väitösaiheeni vähän muuttui ja lopulta väitöskirjassa käsittelin 1500-luvun aatelisnaisten toimijuutta. Ebba Stenbockin ja Flemingin perheen aineistoja oli mukana paljon, mutta ei kronologisesti, elämäkertamaisesti.

Itselleni Ebban elämänvaiheiden kulku oli toki varsin selvää, mutta vuosien mittaan ymmärsin, ettei elämäntarina tullut muille yhtä selväksi väitöskirjan tai tieteellisten artikkelien sivuilta. Uusia lähteitäkin tuli vastaan, ja vuosien mittaan näkökulma aatelisnaisen tai ylimalkaan naisen / naisoletetun elämänkaareen sai uusia sävyjä omassa mielessä. Nyt Ebba Stenbockin elämäkerta on kirjoissa ja kansissa, ja samalla hänen elämänsä toivottavasti nousee paremmin esiin.

Erityisen iloinen olen kirjan kannesta – moni tuntee Albert Edelfeltin teoksessa kuvatun Ebban, ja maalaus on myös teoksen kuvituksena. Mutta Helene Schjerfbeckin muotokuva ”Klaus Flemingin leski” saattaa tavoittaa paremmin ajatuksen Ebban kokemista suruista ja herkkyydestä ja siitä, miten ne näkyvät ihmiskasvoissa.

Ebba-rouva oli vaikutusvaltainen nainen, mutta en halunnut kirjoittaa hänestä pelkistettyä ”vahvan naisen” tarinaa vaan tuoda esiin myös muita puolia. Toivottavasti 1500-luvun naisen elämäntarina avaa uusia näkymiä menneisyyteemme! Paljon saa töitä tehdä, jotta löytäisi tarpeeksi lähteitä tuon ajan vaikutusvaltaisestakaan naisesta, ja jotkut nykyajan pandemiat estivät tietysti arkistoreissut ja tarkastukset Ruotsin puolelle. Onneksi väitöskirjatutkijana tulin kirjoittaneeksi muistiin ja kuvanneeksi aineistoja enemmän kuin olisi ollut aivan välttämätöntä – etätöissä kaikki kootut omat muistiinpanot ja kuvatut arkistosivut tulivat käyttöön.

Seuraavaksi sitten ehkä ”Perkile-Klaus, elämä ja teot”? Tosin myös ”Mahtiporvari Valborg” voisi olla houkutteleva elämäkerta-aihe.

Ebba, Kuningattaren sisar on nyt kirjakaupoissa ja saatavilla myös äänikirjana.
Kustantamon sivu: https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar
Kirjoittajan muita julkaisuja 1500-luvusta ja historiasta ks. https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

Aiheesta muualla:
Haastattelu 4.5.2021 Kulttuuriykkösessä Pia-Maria Lehtolan vieraana https://areena.yle.fi/audio/1-50787444
Toimittaja Kalle Haatasen vieraana 7.5.2021 https://areena.yle.fi/audio/1-50827523
FT Kirsi-Maria Hytösen arvio https://kirsimaria.wordpress.com/2021/05/24/anu-lahtinen-ebba-kuningattaren-sisar/
FT Olli Bäckströmin arvio https://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2021/05/kuningattaren-sisar-ja-marskin-vaimo.html
Jorma Mellerin arvio https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/suomen-vihatuin-mies-ja-hanen-armollinen-rouvansa/
Arla Kanerva, ”Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html
Kirsin kirjanurkka: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2021/08/anu-lahtinen-ebba-kuningattaren-sisar.html

Tunnetusta Edelfeltin maalauksesta tehty opetustaulu.
Maalauksen syntyä voi seurata SLS:n julkaisemista Albert Edelfeltin kirjeistä:
https://edelfelt.sls.fi/personer/3006/stenbock-ebba/


Suomi, kolonialismi (tai etniset ja taloudelliset valtasuhteet tms. tjsp. by any other name?!) ja aika ennen itsenäisyyttä

Some-keskusteluissa nousee aina välillä kysymyksiä Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla.

Kolonialismiin tai imperialismiin liittyvät teemat eivät ole ydinaluettani, mutta yleisesti tapaan suositella tiettyjä mielestäni valaisevia teoksia ruotsalaisten tai novgorodilaisten suhtautumisesta suomen kieleen ja suomalaisuuteen sekä suomalaisten asemasta valtakunnanpolitiikassa, resurssien jakamisessa.

Koska aihepiiri tulee säännöllisesti esille, kokoan ajan säästämiseksi oheen joitakin usein suosittelemiani teoksia ja nimekkeitä. Täydennetään kun lisää tulee mieleen. Omissa nuoruuden artikkeleissa voi olla suht railakasta käsitteenkäyttöä, aina pitää jotain kokeilla. Lista ei ole kattava, mutta koska ajan säästämiseksi viittaisin joka tapauksessa näihin teoksiin, säästän aikaa kokoamalla teokset tähän. Siitä puuttuu ainakin ison Svenskt i Finland – Finskt i Sverige -hankkeen tuotanto. Muutamien otsakkeiden alle olen kirjotitanut joitain omia huomioita sisällöistä.

Omana huomiona totean, että Marko Lamberg toteaa yhtäältä, miten Suomen tultua osaksi Ruotsia ei juuri puhuta kielellisestä tai etnisestä erillisryhmästä ruotsalaisaineistoissa, ja samantyylisesti Mari Isoaho toteaa, että hämäläiset ym. katoavat Novgorodin kronikoista ja viholliseksi tuleekin Ruotsi, kun valtakuntien aluerajat alkavat määrittyä. Isoahon artikkeli on taas kriittinen tiettyjä Jukka Korpelan havaintoja kohtaan (orjakauppa &c.).


Isoaho, Mari. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Häme Novgorodin kronikoissa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2017.
Isoaho tarkastelee perinpohjaisesti Häme-mainintoja Novgorodin kronikoissa ja purkaa osin aiemman tutkimuksen tulkintoja.

Klockars, Birgit. Medeltida förbindelser mellan Finland och Västerås. Turun historiallinen arkisto 31, 1976.
1500-luvulla pohdittiin, että Ruotsin suomalaiset ovat hyvin hedelmällisiä, ja jos kuningas antaisi suomalaisille Ruotsin metsämaasta verovapauden muutamaksi vuodeksi, maa voittaisi siitä, ja suomalaispoloiset saisivat hekin palkkansa.

Korpela, Jukka. Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. SKS 2014.

Kuisma, Markku. Metsäteollisuuden maa — Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920. SKS 2006.
Otsikko taitaa sanoa aika paljon.

Kuisma, Markku. Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Siltala 2009.

Lahtinen, Anu. Piispa Hemming ja talonpojat yhteisillä apajilla. Kiista luonnonvarojen käyttöoikeudesta 1300-luvun Satakunnassa. Ympäristöhistorian näkökulmia. Piispan apajilta trooppiseen helvettiin. 1999.
Käsittelee 1300-luvun kalastuskiistoja ympäristöhistorian kehyksessä.

Lahtinen, Anu. Frontier and borderland. The use of natural resources in Medieval Finland from an environmental history point of view. Frontiers in the Middle Ages. Proceedings of the Third European Congress of Medieval Studies (Jyväskylä, 10-14 June 2003) 2006.
– 1999 artikkelin teemoja englanniksi.

Lamberg, Marko. Kestien ja ruokaruotsien aikaan. Murteet, kielet ja kansallisuudet myöhäiskeskiajan Pohjolassa. Keskiajan rajoilla. Atena 2002.
Kun Suomesta oli tullut osa Ruotsin valtakuntaa, ylätason aineistot eivät juuri kommentoi erillisen etnisen kansanosan olemassaoloa. Esim. Sturekronikassa ei finne-sanaa esiinny kertaakaan, vaan Suomessa käydyt taistelut ovat ruotsalaisten ja venäläisten välisiä. Lamberg arvelee, että kruunulla ja aristokratialla oli tarve korostaa valtakunnan yhtenäisyytttä keskiajalla. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa oppineet sen sijaan kuvasivat Suomea ja suomalaisen kansanosan erityispiirteitä.

Lamberg, Marko. Perceptions of Finns and Ethnic Boundaries in Sweden during the Middle Ages and the Early Modern Era. NORDEUROPAforum 1/2004.

Lamberg, Marko. Piikojen selviytyminen myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun Tukholmassa. Työteliäs ja uskollinen. SKS 2006.

Lamberg, Marko. Ethnic Imagery and Social Boundaries in Early Modern Urban Communities: The Case of Finns in Swedish Towns, c. 1450-1650. Shaping Ethnic Identitities. Ethnic Minorities in Nothern and East Central European States and Communities, c. 1450-2000. East-West Books Helsinki 2007.

Lamberg, Marko. Noitaäiti — Malin Matsintyttären tarina. SKS, 2020.
Lamberg, Marko. Häxmoder — Berättelsen om Malin Mattsdotter. SLS – Natur & Kultur 2021.
Kirja kertoo noitana poltetun Malin Mattsdotterin tarinan ja pohtii myös, mitä syntyperäinen ”suomalaisuus” merkitsi Malinin elämänvaiheissa.

Lähteenmäki, Eila. Ruotsin suomalaismetsien synty. Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasa-kaudella. SKS 2002.
Miten Suomesta päädyttiin Ruotsiin vanhemmalla Vaasa-kaudella.

Massa, Ilmo. Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki 1994.
Aihepiirin klassikko, toki varhaisimmat ajat runtattu aika tiiviiseen pakettiin.

Renvall, Pentti & Halila, Aimo. Suomen kansanedustuksen vaiheet 1850-luvun puoliväliin. 1962.
Kuka edusti, miten edusti, millä mielellä edusti valtiopäivillä ja muuten vaan Suomen aluetta mainitulla ajanjaksolla.

Tarkiainen, Kari. Finnarnas historia i Sverige 1-3.

Toivanen, Tero. Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. Helsingin yliopisto, e-thesis 2018.

Ajanluku

Uusi hanke #Ajanluku tutkii 1500-luvun suomalaisten elämää ja liikkuvuutta. Miten löytää eletty arki viranomaisten virkapapereista?

Apulaisprofessori Anu Lahtisen (historia, Helsingin yliopisto) johtama hanke tutkii koneavusteisesti lähteitä, jotka valottavat 1500-luvun suomalaisia paikallisyhteisöjä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt hankkeelle rahoituksen, jonka turvin digitoidaan aineistoja, kehitetään niiden konelukua (handwritten text recognition) ja tutkitaan tiettyjä esimerkkiaineistoja. Joulukuussa 2020 aloitettiin aineistojen kuvaaminen, ja myös HTR-mallia kehitetään jo.

Pääaineistona on voudintilit, joka on nimestään huolimatta paljon muutakin kuin tilejä. Satojen niteiden joukossa on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maatilaluetteloita, sakkoluetteloita ja paljon muuta. Voudintilit ovat Kansallisarkiston vanhin yhtenäinen aineistosarja ja ajoittuu vuosille 1537-1634.

Koneluvun avulla tekstiä voidaan tulkita ja aineistoon voidaan parhaassa tapauksessa tehdä sana- ja nimihakuja. Tällöin voidaan löytää uutta tietoa henkilöistä, paikoista ja aiheista. Myös aiemmin tehtyjä katalogeja ja kortistoja käytetään tukena. Avainsana #Ajanluku on vanha ajanlaskuun tai myös esimerkiksi almanakkaan viittaava sana, joka tässä viittaa myös tietokoneavusteiseen menneisyyden lukemiseen.

Digitoidut aineistot tulevat aikanaan avoimesti saataville Kansallisarkiston tietojärjestelmien kautta. Voudintileistä Uudenmaan ja Hämeen läänien asiakirjat digitoidaan yhteistyössä Kansallisarkiston kanssa kumppanuusprojektina. Tutkimushankkeen tutkija Seppo Eskola väittteli 11.12.2020, aiheenaan Archives, Accounting, and Accountability.

Hankkeen tarkka nimi: 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa; Suomen kulttuurirahaston apurahanumero 00200611. Lisätietoja hankkeesta: Anu Lahtinen. Lisätietoa Kansallisarkiston digitointitoiminnasta ja kumppanuusprojekteista: István Kecskeméti, Kansallisarkisto

« Older entries