Vahva, heikko, kaikenmoinen

Ebba Stenbockin rautahankintoja koskeva omakätinen kuittaus (oikealla) Ruotsin vationarkiston Stavsundsarkivetissa. Aineisto on omalaatuinen kokoelma välähdyksiä menneisyyden ihmisten elämään, siellä kun on erilaisia omakätisiä kirjoituksia vaihtelevista aiheista, vaikkapa raaka-ainehankintoihin liittyvistä kuiteista. Arkiston järjestähän saatesanoissa (vasemmalla) mainitaan, että Ebba oli ”miehekäs ja peloton luonteeltaan”, ja hän olisi voinut leskeksi jäätyään valita näkymättömämmänkin roolin, mutta hänen elämässään ja luoteessaan oli monenlaisia vivahteita, joita elämäkerran kirjoittaja ja tutkija joutuu pohtimaan hajanaisen aineiston äärellä.

Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.

Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.

Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?

Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.

Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”

Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.

Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.

Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.

——————–

VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.

Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva

HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/

Pohjoismainen paikallisuus meren takana

Ilmestynyt alun perin Paikallishistoria.fi -sivuilla 29.5.2021 os. http://paikallishistoria.fi/artikkelit/pohjoismainen-paikallisuus-meren-takana-konferenssiraportti

Pohjoismainen paikallishistoria oli omalla tavallaan mukana Society for the Advancement of Scandinavian Study vuotuisessa konferenssissa, joka järjestettiin tänä vuonna etätapahtumana. Sessiossa ”Local History Writing and the Immigrant Experience” käsiteltiin pohjoismaisten siirtolaisten paikallisia kokemuksia Pohjois-Amerikassa. Mutta millaisia ovat paikallishistorian kokemukset toisella mantereella?

Millaisia olivat alkuperäisasukkaiden, muiden siirtolaisten, entisten orjien ja pohjoismaiden alueelta saapuvien siirtolaisten kohtaamiset? Tätä pohti Jennifer Attebery (Idaho State University) esityksessään ”Local history writing as an immigrant genre”, jota varten hän oli tutkinut Amerikan-ruotsalaisia paikallishistoria-teoksia. Atterbery ei löytänyt ruotsalaistaustaisten siirtolaisten paikallishistorioissa erityistä eroa suhteessa esimerkiksi englantilaistaustaisiin teoksiin, vaan katsoi, että teokset olivat ennen kaikkea kuvaamansa paikallisyhteisön tarpeisiin kirjoitettua, positiivista ja esimerkiksi etnisten ryhmien ristiriidat tai alkuperäisasukkaat ohittavaa kerrontaa.

Caitlin Sackrison (Brandeis University) puolestaan puhui aiheesta ”Space of Belonging: The History of Land Rights for Norwegian-American Women in Southern Minnesota” ja toi esiin norjalaisten siirtolaisten käsitykset naisten perintöoikeudesta ja omistusoikeudesta sekä niiden vaikutukset siirtolaisten tapaan hoitaa ja hallita tilojaan. Sackrison oli tutkimushankkeessaan aikeissa selvittää siirtolaisten maaomistuksia ja naisten roolia maaomaisuuden haltuunotossa alkuperäisaineistojen kautta.

Sarah C. Reed (Brigham Young University) käsitteli norjalaisten mormoni-imigranttien kirjeitä; esitys muistutti siitä, että siirtolaisten kokemukset uudella asuinseuduilla osin jakautuivat esimerkiksi vakaumuksen mukaan, mutta toisaalta yhdistäviä kokemuksia norjalaisten kesken oli paljon uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

Siirtolaiset paikallishistorian teemana toi ehkä erityisen selkeästi esiin kysymyksen, joka on mukana muissakin paikallishistorian tutkimuksissa ja julkaisuissa: miten tasapainoilla paikallisuuteen liittyvää yhteenkuuluvuuden ja ulkopuolelle sulkemisen välillä? Oma kiinnostava ylirajainen paikallisuutensa syntyi myös konferenssikeskusteluissa, joissa monet keskustelijat viittasivat pohjoismaiseen perhetaustaansa.

Konferenssi järjestettiin etätapahtumana, ja sen pääpaikka oli Seattle.  Järjestäjänä oli Society for the Advancement of Scandinavian Study. Kirjoittaja Anu Lahtinen, joka on myös Tilaushistoriakeskus ry:n puheenjohtaja, osallistui sessioon kuuntelijana. Lisätietoja: https://scandinavianstudy.org/annual-meeting/sass-2021-seattle/

Porvoon mitalla

Emme ole olleet paikalla, kun voivero on maksettu, emmekä viljaveroa kerättäessä, … emme ole voineet tarkkaan tietää mittojen eroa. Jumala tietäköön, miten tässä on näin käynyt, koskaan emme tiedä mitään saaneemme omaksi hyödyksemme, ei edes markan vertaa voita.

Näin vakuutti Pepotin Nils Perinpoika (Nils Persson / Niilo Pietarinpoika) joulukuussa 1556 Turun linnassa, samoin kuin hänen kirjurinaan toiminut Matts Sigfridinpoika (Matts Sigfridsson / Matti Sipinpoika tai Siprinpoika). Hämeen ja Uudenmaan voutina toiminut Nils oli pahassa pulassa: häntä epäiltiin veropetoksesta Porvoossa.

Tuomiolla linnassa oli useita Suomen alueen vouteja ja heidän kirjureitaan, joita syytettiin siitä, että he olivat kantaneet veroa suurilla mitoilla ja painoilla, mutta toimittaneet maksut Tukholmaan pienempien mittojen mukaan ja pitäneet itse ylijäämän. Kootut selitykset eivät auttaneet, kun selvää oli, että joku oli kirjaimellisesti vetänyt välistä ennen verotuotteiden kuljettamista eteenpäin. Laskelmien mukaan Nils oli saanut omaksi edukseen ainakin 10 tynnyrillistä voita.

Porvoon mittaa, niin paino- kuin tilamittojakin, ihmeteltiin joulukuussa 1556 Turun linnassa, kun Juhana-herttuan johdolla selvitettiin useita veropetoksia. Jaakko Teitin valitusluettelo, toim. Kustavi Grotenfelt, julk. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1894, 141. Samassa tapauksessa käytettyä bismare-sanaa selittää Svenska Akademiens Ordbok https://www.saob.se/artikel/?seek=BESMAN

Eri seuduilla koottiin veroja erikokoisilla mitoilla, ja Suomessa oli selvästi käytetty isompia mittoja kuin Tukholmassa. Kun kuninkaalle asti ei kuitenkaan tullut ylijäämää ja kun verotettavat valittivat mittojen suuruutta, tuomittiin nämä petolliset voudit veropetoksesta ”kuninkaan varkaina” hirteen. (Toki oli mahdollista, jos omaisuutta riitti, ostaa armahdus rukouksilla ja lahjoituksilla.) Pepotin Nils Perinpoikaa vastaan esitettiin sellainenkin syyte, että hän väitti nauttivansa verovapautta omasta tilastaan muttei pystynyt esittämään hallitsijan antamaa kirjettä asiasta.

Nils-voudin ja hänen kirjurinsa tapaus on ensimmäinen tuntemani tapaus, jossa puhutaan ”Porvoon mitasta” (Borgå wikt, myöh. Borgåmått) ja nimenomaan veropetoksen yhteydessä. Samaa ilmaisua löytyy myöhemmin toistuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun julkaisuista – milloin annetaan selkään Porvoon mitalla, milloin tulee vettä tai lunta Porvoon mitalla, milloin kannetaan lunta Porvoon mitalla. Sinänsä on aivan oikeutettua käyttää ilmaisua myös positiivisessa mielessä, ilman syytettä petoksesta – suurella mitalla olisi ollut mahdollisuus mitata myös vieraanvaraisesti ilman pahaa tarkoitusta.

Sanontaa on ihmetelty silloin tällöin, vuonna 1892 Turun lehdessä muuan forssalainen lukija toivoi tarkennusta mittaan ja toimitus asian selittikin. Porvoon mitta on joskus yhdistetty myös 1800-luvulla Porvoossa toimineeseen viinatehtaaseen ja sen säiliöihin. Ja joku muukin vilunkivouti kuin Nils ja kirjuri Matts on voinut osua myös vuosien 1500-1900 välille ja antaa lisäpontta tarinalle. Mutta kuten taannoin Helsingin Sanomissakin oli puhetta, vanha tarina petollisesta voudista ja Porvoon mitasta tulee vastaan on siis melkein puolen vuosituhannen takaa, Kustaa Vaasan ja Juhana-herttuan ajoilta. Eikä siis ole pelkkä tarina, vaan oikeusjuttuihin kirjattu tapaus.

Mikä on se Kuuluisa Porvoon mitta, kyselee lukija Turun lehdessä 25.8.1892.
Lehden toimitus vastaa Turun lehdessä 25.8.1892.

Linkkejä aiheesta

”Kavallusta Porvoon mitalla” (Esa Lilja, HS 18.4.2021)
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007923203.html

”Mistä tulee sanonta Porvoon mitalla” (Kysy.fi)
http://www.kysy.fi/kysymys/mista-tulee-sanonta-porvoon-mitalla

Kustaa Vilkuna: ”Maksetaan (tai annetaan) Porvoon mitalla” selitys Kotiseutu-lehdessä käyttää myös Jaakko Teitin valitusluetteloa lähteenään 01.01.1935 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 1 s. 69-70

Alkuperäinen aineisto, ”Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelia vastaan”, on Ruotsin valtionarkistossa, mutta painettu lähdejulkaisu on sähköisenäkin: https://www.doria.fi/handle/10024/167654 (kiitos Kaisa Kyläkoski toimivan linkin vinkkaamisesta).

”Porvoon mitalla” -lausahdusta löytyi Kansalliskirjaston digitaalisesta julkaisuarkistosta 5040 esiintymää. Borgåmått esiintyi haussa harvemmin. – Tein pikaisen sanahaun, en perinpohjaista analyysiä sanan käytössä. Hakuja voi itse kukin tehdä os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Ebba Stenbock, kuningattaren sisar

Toukokuussa 1999 istuin Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa ja kävin läpi suomalaisia pienoiselämäkertoja 1500-luvun aatelista. Minun oli määrä kirjoittaa suunnitelmanpätkä Suomen Akatemian hakemukseen, jossa käsiteltiin Suomea johtaneita perheitä 1500-luvulta 2000-luvulle. Omana aiheenani oli Flemingin suku, joten luonnollisesti huomioni kiinnittyi Klaus Flemingiin ja Ebba Stenbockiin.

Ja vähitellen yhä enemmän Ebba Stenbockiin, joka ei itse jättänyt jälkeensä paljon lähteitä mutta joka mainittiin usein esimerkiksi kuningatarsisaren kirjeenvaihdossa. Eilen postilähetyksestä kuoriutui viimein Ebban elämäkerta – ensi töikseni kävin viemässä yhden kappaleen samaiseen kaupunginkirjastoon, jossa tutkimussuunnitelmaakin aikoinaan tein.

Kirjan kansikuvassa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Klaus Flemingin leski” (1879), joka oli näytteillä Hämeenlinnan museossa joitakin vuosia sitten.

Tutkimukset usein elävät omaa elämäänsä – hanke tuli ja meni, väitösaiheeni vähän muuttui ja lopulta väitöskirjassa käsittelin 1500-luvun aatelisnaisten toimijuutta. Ebba Stenbockin ja Flemingin perheen aineistoja oli mukana paljon, mutta ei kronologisesti, elämäkertamaisesti.

Itselleni Ebban elämänvaiheiden kulku oli toki varsin selvää, mutta vuosien mittaan ymmärsin, ettei elämäntarina tullut muille yhtä selväksi väitöskirjan tai tieteellisten artikkelien sivuilta. Uusia lähteitäkin tuli vastaan, ja vuosien mittaan näkökulma aatelisnaisen tai ylimalkaan naisen / naisoletetun elämänkaareen sai uusia sävyjä omassa mielessä. Nyt Ebba Stenbockin elämäkerta on kirjoissa ja kansissa, ja samalla hänen elämänsä toivottavasti nousee paremmin esiin.

Erityisen iloinen olen kirjan kannesta – moni tuntee Albert Edelfeltin teoksessa kuvatun Ebban, ja maalaus on myös teoksen kuvituksena. Mutta Helene Schjerfbeckin muotokuva ”Klaus Flemingin leski” saattaa tavoittaa paremmin ajatuksen Ebban kokemista suruista ja herkkyydestä ja siitä, miten ne näkyvät ihmiskasvoissa.

Ebba-rouva oli vaikutusvaltainen nainen, mutta en halunnut kirjoittaa hänestä pelkistettyä ”vahvan naisen” tarinaa vaan tuoda esiin myös muita puolia. Toivottavasti 1500-luvun naisen elämäntarina avaa uusia näkymiä menneisyyteemme! Paljon saa töitä tehdä, jotta löytäisi tarpeeksi lähteitä tuon ajan vaikutusvaltaisestakaan naisesta, ja jotkut nykyajan pandemiat estivät tietysti arkistoreissut ja tarkastukset Ruotsin puolelle. Onneksi väitöskirjatutkijana tulin kirjoittaneeksi muistiin ja kuvanneeksi aineistoja enemmän kuin olisi ollut aivan välttämätöntä – etätöissä kaikki kootut omat muistiinpanot ja kuvatut arkistosivut tulivat käyttöön.

Seuraavaksi sitten ehkä ”Perkile-Klaus, elämä ja teot”? Tosin myös ”Mahtiporvari Valborg” voisi olla houkutteleva elämäkerta-aihe.

Ebba, Kuningattaren sisar on nyt kirjakaupoissa ja saatavilla myös äänikirjana.
Kustantamon sivu: https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar
Kirjoittajan muita julkaisuja 1500-luvusta ja historiasta ks. https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

Aiheesta muualla:
Haastattelu 4.5.2021 Kulttuuriykkösessä Pia-Maria Lehtolan vieraana https://areena.yle.fi/audio/1-50787444
Toimittaja Kalle Haatasen vieraana 7.5.2021 https://areena.yle.fi/audio/1-50827523
FT Kirsi-Maria Hytösen arvio https://kirsimaria.wordpress.com/2021/05/24/anu-lahtinen-ebba-kuningattaren-sisar/
FT Olli Bäckströmin arvio https://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2021/05/kuningattaren-sisar-ja-marskin-vaimo.html
Jorma Mellerin arvio https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/suomen-vihatuin-mies-ja-hanen-armollinen-rouvansa/
Arla Kanerva, ”Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html)

Tunnetusta Edelfeltin maalauksesta tehty opetustaulu.
Maalauksen syntyä voi seurata SLS:n julkaisemista Albert Edelfeltin kirjeistä:
https://edelfelt.sls.fi/personer/3006/stenbock-ebba/


Suomi, kolonialismi (tai etniset ja taloudelliset valtasuhteet tms. tjsp. by any other name?!) ja aika ennen itsenäisyyttä

Some-keskusteluissa nousee aina välillä kysymyksiä Suomen ja suomalaisten / suomenkielisten asemasta aikana ennen itsenäisyyttä, erityisesti Ruotsin ajalla.

Kolonialismiin tai imperialismiin liittyvät teemat eivät ole ydinaluettani, mutta yleisesti tapaan suositella tiettyjä mielestäni valaisevia teoksia ruotsalaisten tai novgorodilaisten suhtautumisesta suomen kieleen ja suomalaisuuteen sekä suomalaisten asemasta valtakunnanpolitiikassa, resurssien jakamisessa.

Koska aihepiiri tulee säännöllisesti esille, kokoan ajan säästämiseksi oheen joitakin usein suosittelemiani teoksia ja nimekkeitä. Täydennetään kun lisää tulee mieleen. Omissa nuoruuden artikkeleissa voi olla suht railakasta käsitteenkäyttöä, aina pitää jotain kokeilla. Lista ei ole kattava, mutta koska ajan säästämiseksi viittaisin joka tapauksessa näihin teoksiin, säästän aikaa kokoamalla teokset tähän. Siitä puuttuu ainakin ison Svenskt i Finland – Finskt i Sverige -hankkeen tuotanto. Muutamien otsakkeiden alle olen kirjotitanut joitain omia huomioita sisällöistä.

Omana huomiona totean, että Marko Lamberg toteaa yhtäältä, miten Suomen tultua osaksi Ruotsia ei juuri puhuta kielellisestä tai etnisestä erillisryhmästä ruotsalaisaineistoissa, ja samantyylisesti Mari Isoaho toteaa, että hämäläiset ym. katoavat Novgorodin kronikoista ja viholliseksi tuleekin Ruotsi, kun valtakuntien aluerajat alkavat määrittyä. Isoahon artikkeli on taas kriittinen tiettyjä Jukka Korpelan havaintoja kohtaan (orjakauppa &c.).


Isoaho, Mari. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Häme Novgorodin kronikoissa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2017.
Isoaho tarkastelee perinpohjaisesti Häme-mainintoja Novgorodin kronikoissa ja purkaa osin aiemman tutkimuksen tulkintoja.

Klockars, Birgit. Medeltida förbindelser mellan Finland och Västerås. Turun historiallinen arkisto 31, 1976.
1500-luvulla pohdittiin, että Ruotsin suomalaiset ovat hyvin hedelmällisiä, ja jos kuningas antaisi suomalaisille Ruotsin metsämaasta verovapauden muutamaksi vuodeksi, maa voittaisi siitä, ja suomalaispoloiset saisivat hekin palkkansa.

Korpela, Jukka. Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta. SKS 2014.

Kuisma, Markku. Metsäteollisuuden maa — Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920. SKS 2006.
Otsikko taitaa sanoa aika paljon.

Kuisma, Markku. Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Siltala 2009.

Lahtinen, Anu. Piispa Hemming ja talonpojat yhteisillä apajilla. Kiista luonnonvarojen käyttöoikeudesta 1300-luvun Satakunnassa. Ympäristöhistorian näkökulmia. Piispan apajilta trooppiseen helvettiin. 1999.
Käsittelee 1300-luvun kalastuskiistoja ympäristöhistorian kehyksessä.

Lahtinen, Anu. Frontier and borderland. The use of natural resources in Medieval Finland from an environmental history point of view. Frontiers in the Middle Ages. Proceedings of the Third European Congress of Medieval Studies (Jyväskylä, 10-14 June 2003) 2006.
– 1999 artikkelin teemoja englanniksi.

Lamberg, Marko. Kestien ja ruokaruotsien aikaan. Murteet, kielet ja kansallisuudet myöhäiskeskiajan Pohjolassa. Keskiajan rajoilla. Atena 2002.
Kun Suomesta oli tullut osa Ruotsin valtakuntaa, ylätason aineistot eivät juuri kommentoi erillisen etnisen kansanosan olemassaoloa. Esim. Sturekronikassa ei finne-sanaa esiinny kertaakaan, vaan Suomessa käydyt taistelut ovat ruotsalaisten ja venäläisten välisiä. Lamberg arvelee, että kruunulla ja aristokratialla oli tarve korostaa valtakunnan yhtenäisyytttä keskiajalla. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa oppineet sen sijaan kuvasivat Suomea ja suomalaisen kansanosan erityispiirteitä.

Lamberg, Marko. Perceptions of Finns and Ethnic Boundaries in Sweden during the Middle Ages and the Early Modern Era. NORDEUROPAforum 1/2004.

Lamberg, Marko. Piikojen selviytyminen myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun Tukholmassa. Työteliäs ja uskollinen. SKS 2006.

Lamberg, Marko. Ethnic Imagery and Social Boundaries in Early Modern Urban Communities: The Case of Finns in Swedish Towns, c. 1450-1650. Shaping Ethnic Identitities. Ethnic Minorities in Nothern and East Central European States and Communities, c. 1450-2000. East-West Books Helsinki 2007.

Lamberg, Marko. Noitaäiti — Malin Matsintyttären tarina. SKS, 2020.
Lamberg, Marko. Häxmoder — Berättelsen om Malin Mattsdotter. SLS – Natur & Kultur 2021.
Kirja kertoo noitana poltetun Malin Mattsdotterin tarinan ja pohtii myös, mitä syntyperäinen ”suomalaisuus” merkitsi Malinin elämänvaiheissa.

Lähteenmäki, Eila. Ruotsin suomalaismetsien synty. Savolainen liikkuvuus vanhemmalla Vaasa-kaudella. SKS 2002.
Miten Suomesta päädyttiin Ruotsiin vanhemmalla Vaasa-kaudella.

Massa, Ilmo. Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki 1994.
Aihepiirin klassikko, toki varhaisimmat ajat runtattu aika tiiviiseen pakettiin.

Renvall, Pentti & Halila, Aimo. Suomen kansanedustuksen vaiheet 1850-luvun puoliväliin. 1962.
Kuka edusti, miten edusti, millä mielellä edusti valtiopäivillä ja muuten vaan Suomen aluetta mainitulla ajanjaksolla.

Tarkiainen, Kari. Finnarnas historia i Sverige 1-3.

Toivanen, Tero. Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa. Helsingin yliopisto, e-thesis 2018.

Ajanluku

Uusi hanke #Ajanluku tutkii 1500-luvun suomalaisten elämää ja liikkuvuutta. Miten löytää eletty arki viranomaisten virkapapereista?

Apulaisprofessori Anu Lahtisen (historia, Helsingin yliopisto) johtama hanke tutkii koneavusteisesti lähteitä, jotka valottavat 1500-luvun suomalaisia paikallisyhteisöjä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt hankkeelle rahoituksen, jonka turvin digitoidaan aineistoja, kehitetään niiden konelukua (handwritten text recognition) ja tutkitaan tiettyjä esimerkkiaineistoja. Joulukuussa 2020 aloitettiin aineistojen kuvaaminen, ja myös HTR-mallia kehitetään jo.

Pääaineistona on voudintilit, joka on nimestään huolimatta paljon muutakin kuin tilejä. Satojen niteiden joukossa on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maatilaluetteloita, sakkoluetteloita ja paljon muuta. Voudintilit ovat Kansallisarkiston vanhin yhtenäinen aineistosarja ja ajoittuu vuosille 1537-1634.

Koneluvun avulla tekstiä voidaan tulkita ja aineistoon voidaan parhaassa tapauksessa tehdä sana- ja nimihakuja. Tällöin voidaan löytää uutta tietoa henkilöistä, paikoista ja aiheista. Myös aiemmin tehtyjä katalogeja ja kortistoja käytetään tukena. Avainsana #Ajanluku on vanha ajanlaskuun tai myös esimerkiksi almanakkaan viittaava sana, joka tässä viittaa myös tietokoneavusteiseen menneisyyden lukemiseen.

Digitoidut aineistot tulevat aikanaan avoimesti saataville Kansallisarkiston tietojärjestelmien kautta. Voudintileistä Uudenmaan ja Hämeen läänien asiakirjat digitoidaan yhteistyössä Kansallisarkiston kanssa kumppanuusprojektina. Tutkimushankkeen tutkija Seppo Eskola väittteli 11.12.2020, aiheenaan Archives, Accounting, and Accountability.

Hankkeen tarkka nimi: 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa; Suomen kulttuurirahaston apurahanumero 00200611. Lisätietoja hankkeesta: Anu Lahtinen. Lisätietoa Kansallisarkiston digitointitoiminnasta ja kumppanuusprojekteista: István Kecskeméti, Kansallisarkisto

Omaa sukua aina vaan

Kävin aamutuimaan läpi Ruotsin kuningatar Margareta Leijonhufvudin kirjeitä sisarelleen Märtalle. 15 vuotta sitten luin niitä Lundin yliopiston kirjastossa, mutta nykyään onneksi monet tekstit voi saada ulottuvilleen kotoa käsin. (Lundissahan olisi mukava olla, mutta aina ei pääse käymään ja varsinaan ei nyt.) – Margaretan kirjeitä on julkaistu myös Wieselgrenin 1830-luvulla toimittamassa lähdejulkaisusarjassa Dela-Gardiska Archivet, mutta kirjeistä on tuolloin jätetty pois muun muassa perheasioita. Nyt on helppo vierailla Lundin aineistojen parissa ja todeta, että Margareta neuvoi Märtaa hoitamaan itseään muun muassa poltettujen pyyn höyhenten (ierpe fieder) savulla.

Kirje 15.3.1549, Historiska Handlingar 1:4, De la Gardiska Arkivet, Lunds universitetsbibliotek (LUB). https://www.alvin-portal.org/alvin/imageViewer.jsf?dsId=ATTACHMENT-0001&pid=alvin-record:214295

Metatiedoissa kiinnitti taas vaihteeksi huomiota, että arkistomerkinnöissä kirje mainitaan osoitetuksi ”Märta Sturelle”. Kirje on kuitenkin tarkkaan ottaen osoitettu ”hyväsukuiselle rouva Märtalle, kreivi Svante Sturen [puolisolle]”. Märta oli Leijonhufvud-sukua siinä missä Margareta-siskokin. Aatelisnaiset eivät naimisiin mennessään ottaneet miehensä sukunimeä tai vaakunaa, vaan käyttivät tyypillisesti isänpuoleista vaakunakuvaa ja sukunimien yleistyessä isänsä sukunimeä. Sture ja Fleming olivat varhaisia, erityisesti suvun miesten käyttämiä lisänimiä, mutta vasta 1500-luvun lopulla sukunimien käyttö omaksuttiin ilmeisesti tanskalaisten vaikutteesta.

Kuningas Juhana III evästi vuonna 1573 itään suuntaavaa lähetystöään, että heidän tulisi selittää ruotsalaista nimijärjestelmää:

Ruotsissa ei ole ollut eikä edelleenkään ole tapana, niin kuin ulkomailla, käyttää lisänimiä tai sukunimiä, muutamia harvoja sukuja lukuunottamatta – – muut ovat aina käyttäneet isänsä nimeä – – kuten hyvin tiedätte. Eikä suvuilla ole tapana kiinnittyä yhteen linnaan tai kartanoon, vaan he mainitsevat kulloinkin sen kartanon, jossa he asuvat. Emmekä siksi ole merkinneet rekistereihin, mihin linnaan tai kartanoon he ilmoittavat itsensä, koska he vaihtavat tiloja, linnoja ja kartanoita keskenään, niin ylempi kuin alempikin aateli, niin että isien kartanot tai linnat päätyvät siskon perintöosiin, kuten nyt on käynyt Per-kreivin tapauksessa, niin että hän on saanut Lindholmin ja Rydboholmin äitinsä perintönä – –

En ole ihan varma, vakuuttuivatko ulkomaalaiset hallitsijat tai heidän edustajansa näistä Juhana III:n selityksistä, mutta ainakin selitys osoittaa, että Juhana III oli tietoinen ruotsalaisten tapojen poikkeuksellisuudesta. 1500-luvun lopussa yhä useampi aatelinen alkoi käyttää sukunimeä, joka usein kuvasi vaakunassa esiintyvää aihetta. Esimerkiksi Stenbock-suvun vesoista Abraham Gustavsson otti tämän sukunimen käyttöön 1560-luvulla, mutta hänen sisarensa kirjoitti aina nimensä ”Ebba gustafsdotter”. https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=20066

Koska 1800-1900 -lukujen arkistojen järjestäjät eivät aina pysyneet mukana näissä nimivariaatioissa sen paremmin kuin Venäjän, arkistoissa on naisia milloin milläkin nimillä – etunimien, patronyymien, oman perheen sukunimen, aviomiehen sukunimen mukaan. Tähän liittyvistä haasteista olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Cherchez la femme”. https://anulah.wordpress.com/2019/09/02/cherchez-la-femme-arkistojen-naiset/

Niin, alla muuten Juhana III:n alkuperäinen kirjeteksti ruotsiksi, sen on ystävällisesti tietooni saattanut kollegani, nyttemmin oikeushistorian professori Mia Korpiola. Lisää aatelin historiaa esimerkiksi teoksesta Haikari – Hakanen – Lahtinen – Snellman (toim.), Aatelin historia Suomessa, Siltala 2020 https://www.siltalapublishing.fi/kirjat/aatelin-historia-suomessa/ ja vuoden 2021 puolella teoksessa Ebba, kuningattaren sisar, Atena https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar.

”Effther thz eder well wetterligett är trogne Männ, att her i Swerige icke haff:u waritt icke heller är thz bruk som i fremmende landh medh tillnampnn eller Slechtnampnn, Vndentagendes någre fhå slechter, sampt the som nÿlig:n haff:r tagitt sigh tillnampnn, the andre haff:r altijdh waritt nämnde effther faders nampnet, såsom och edre och andres föräldrer som i well wethe, Icke pläger heller någenn slecht schriffwe sig vthaff ett slott eller gårdh, vthenn hwar schriff:r sigh vthaff thz hann boor vpå, therföre Wij och icke haff:r latidtt sättie her vdi vthaff hwadh slott och gårder thz haff:r schriffwitt sigh, Tÿ att the bÿthe godz, slott och gårder sine emelenn, både högre och nidrige adell, så att fädernes gårdenn eller Slotther vndertijdenn faller på een Sÿsterdeel, såsom och är skedt mz Greffwe Peer, att hann haff:r bekommit Lindholm och Ribboholm på sitt möderne, hwilkett doch är Wårt rätte gamble fäderne så well som annett, Therföre kann hände, att the icke fulkomligh well kunne rätte sigh effther Slechte Register, såsom främende äre, och icke aff Wåre Swenske sedwaner och Lagh, Tÿ försee Wij Oss, attj som äre födde her i Rÿkett kunne Well giff:e ther vpå och annett tilbörlig:tt swar hwar så behöffwes, Thette haff:r Wij och Welett giff:a eder tilkenne, opå thz i motte kommett ihugh. Datum ut in litteris 

Juhana III 19.5.1573 Hogenskild Bielkelle, Gustav Banerille, Klas Bielkelle ja sihteeri Andreas Lorichille;
Riksarkivet, Kungliga koncept, vol. 13: Konung Johan III:s originalbrev 1568-1579.

Aika janalla

Yliopistotyössä on 2000-luvulla puhuttu paljon ajankäytöstä, ajankäytön suunnittelusta ja ajankäytön laskemisesta. Asia on ollut ajankohtainen tänä syksynä, kun Helsingin yliopistossa on viimeinen mahdollisuus suorittaa opintoja vanhojen tutkintovaatimusten mukaan. Vuoden vaihteessa kaikki yli kymmenen vuotta vanhat opinnot vanhenevat.

Suoritukset ja tutkinnot ovat vanhenneet välillä aiemminkin, mutta valmistumisodotukset ja vuotuiset suoritusvaatimukset ovat kiristyneet kiristymistään. Opintotuen ehtona pitää nykyään suorittaa paljon enemmän opintoja per lukuvuosi kuin 25 vuotta sitten. Monille entisille ja nykyisillekin opiskelijoille opinnot ja tutkielmat ovat silti jotain muuta kuin parin vuoden aikalaatikko, joka täytetään suorituksilla ja josta kiirehditään selkeisiin työtehtäviin. Sen sijaan moni pohtii elämänsä suuntaa. Elämä tekee mutkia ja kiemuroita. Korkeakoulupolitiikan linjauksissa aikataulut ja suoritetut opintopisteet kuitenkin linjaavat, että juuri valmis, lasketussa ajassa suoritettu tutkinto on tie onneen, sekä hallinnon, yliopistorahoituksen että ihmisen itsensä näkökulmasta.

Toki valmistuminen on monilla myös oma tavoite, ja jos tutkinnon saaminen pitkittyy, siitä voi seurata stressin ja häpeänkin tunteita, työllistymisvaikeuksia tai muita todellisia huolia. Kuluneena vuonna olemme tehneet paljon töitä sen puolesta, että kaikki halukkaat ehtisivät suorittaa tutkintonsa ennen määräaikaa. Olen koettanut myös itselleni kirkastaa niitä etappeja ja määräaikoja, jotka pitää tietää ja muistaa kertoa opiskelijoille. On ihan helpotus, jos vuoden vaihteessa voi unohtaa vanhat kurssikoodit ja -vaatimukset, jotka muutenkin jo pyörivät hyrränä mielessä.

Viime viikonloppuna toisaalta sain muistutuksen siitä, että nämä aikalaatikot ja kellotukset ovat lopultakin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Lueskelin antropologi Edward T. Hallin kirjaa The Silent Language (ilmestynyt alun perin 1959, uusi painos 1990). Kirja kommentoi erilaisia kulttuuriin rakennettuja, julkilausumattomia oletuksia ajasta ja ajankäytöstä. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemminkin se muistuttaa ihan riittävän ajankohtaisesti, ettei ole yleismaailmallista ymmärrystä siitä, miksi asiat pitäisi toteuttaa tietyssä ajassa, parantaako aika todella haavat, tai onko oikea aloitus/valmistumisaika ylimalkaan määriteltävissä/merkittävä. Länsimaisittain on tyypillistä ajatella, että tilaisuus alkaa tietyllä kellonlyömällä ja asiat saadaan valmiiksi tietyllä aikataululla. Jossain toisessa kulttuurissa voidaan ajatella, että tilaisuus aloitetaan ja tehtävä toteutetaan, kun kaikki on valmista, mieli on valmistautunut, asiat ovat kohdillaan. Siihen voi mennä tunteja, päiviä tai kauemmin. Kaikkialla aikaa ei edes ajatella lineaarisesti eteneväksi.

Yksityiskohta kaiverruksesta Maine (Fama) ja Historia, Open Domain, Rijksmuseum, http://hdl.handle.net/10934/RM0001.COLLECT.450127

Hall vertasi tuolloista länsimaista ja erityisesti amerikkalaista (”meidän”) aikakäsitystä(mme) monien eri kulttuurien ja maanosien käsityksiin ja totesi jotain, mikä hyvin kiteytyy opintosuoritusajattelussa: ”By and large, the overriding pattern with us is that once you have scheduled the time, you have to use it as designated, even when it turns out that this is not necessary or advantageous. … If we have allocated so much time to a certain activity, we can change it once, or maybe twice, when we are trying to discover the proper amount of time for the activity. We cannot continually move the walls of our time compartments back and forth, even though an activity may actually call for such flexibility. The pattern of the immovable time wall applies in most situations, even long periods of time, such as how long it takes to complete a college career.” (154-155)

Tämä aika-ajattelu ja etenemisodotukset ovat koko tutkintojärjestelmän, suoritusvaatimusten ja vanhenevien tutkintosuoritusten ytimessä. Ja siinä on puolensa, jos haluaa edetä lineaarisessa ajassa seuraaviin vaiheisiin. Mutta tällainen tapa ajatella aikaa ja ajankäyttöä ei ole mitenkään yksiselitteisesti ainoa tai oikea, eikä kaikkea elämää yleensä saa lainkaan sullottua tällaisiin ”projektiaikoihin”.

Erilaisten deadlinein paineessa voi olla hyvä muistaa, että valmistumis- ja suoritusaikataulut ovat enemmän tai vähemmän sopimuksenvaraisia ja elämänalakohtaisia. Aina sopinee myös muistuttaa, että ihmisarvo tai elämän arvo ei lopulta ole kiinni siitä, paljonko suorituksia kokoaa tietyssä aikalaatikossa. Kulttuurissamme on nyt vallalla käsitys, että asioiden prosessoiminen ennalta suunnitellussa ajassa on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia, josta palkitaan, ja josta poikkeamisesta rangaistaan. Tämä ei ole välttämätön asioiden tila. Asiat voisivat olla myös toisin. Ja jos katsoo ympärilleen aikalaatikosta, voi ehkä huomata, että ne ovat toisin.

Etäsyksy kampuksella

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja kuvasin siinä syksyn alkua:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.

 

« Older entries