Savitaipale 1918

Tämä blogilastu on julkaistu ensin Savitaipale-blogissani, mutta koska vuosi 1918 on muutenkin tapetilla ja ensi vuonna hyvin ajankohtainen kaikin tavoin, julkaisen sen myös Vita Historicassa.

Itku siinä isolta Lauriltakin pääsi, kun ne valitsivat vastoin kansan tahtoa Suomelle kuninkaan siinä voiton riemussa. (Eetu Hyrkkänen, Kauhun kevät, s. 26)

Lainasin Reiposen tilan kesäkahvilasta pari kirjaa lukemisiksi. Pelon päivät sisältää siviilien muisteluita vuoden 1918 Savitaipaleen tapahtumista, Kauhun kevät taas on koonnut sotatoimissa olleiden muisteluita, osin myös aiemmin julkaistuja tekstejä. Teokset ovat ilmestyneet 2009 ja 2010, mutta ne sisältävät varhaisempia muisteluita (useimmat muistelijat ovat kuolleet viimeistään 1980-luvulla) ja haastatteluja, joiden kieltä toimitus on hiukan muokannut. Mukana on myös joitakin aikalaistekstejä, mm. Evert Pöllän päiväkirjamuistiinpanot maalis-huhtikuulta 1918 – ne päättyvät hänen kaatumiseensa Savitaipaleen valtauksessa 23.4.1918 – sekä Onni Jäkälän päiväkirja 1917-1919, jossa on niin säämerkinnät kuin muutkin paikalliset kuulumiset:

Maanantaina tammikuun 21 p:nä 1918
Tytöt lopettivat villojen uudelleen raasimisen. Taavetista kuuluu kummia. Punakaartilaiset ja järjestyskaartilaiset siellä kahakoivat. Kuolleitakin on. Lukumäärää ei vielä tiedetä.
Vihdoinkin tuli pyryistä ja pakkasista loppu. Alkaa nimittäin suojata, +1 C.
(Onni Jäkälän päiväkirja, Pelon päivät, s. 129)

Koska tekstit on kirjoitettu monenlaisista näkökulmista ja koottu eri lähteistä, tyyli vaihtelee sopua hakevasta ymmärtämisestä lahtari- ja rosvokaarti-luonnehdintoihin. Tällaisina kirjat kuvastavat hyvin sitä, miten monin erilaisin tavoin sota koettiin ja muistettiin. Tietyt muistot ja menetykset ovat yhteisiä: Savitaipaleen kirkon ja pappilan tuhoa valtaustaisteluissa surraan tai muistellaan traagisena ja mieleenpainuvana tapahtumana, eikä ihme. Kirkon polttamisesta syy menee valkoisten tykkitulelle ja pappilan polttamisesta taas punaisille, siis ainakin näiden muisteluiden mukaan.

20170727_154655

Muistitiedosta on aina syytä muistaa, että siinä äkkiä menevät yksityiskohdat sekaisin, vaikka muisteluissa voi hyvin välittyä tiettyjä tunnelmia ja myöhempiä kokemuksia. Kuten esimerkiksi Anne Heimo on tutkimuksissaan osoittanut, muistojen kertominen ja kokoaminen on ollut tärkeä tapa kertoa ja käsitellä menneisyyttä, varsinkin kun arkistoaineistot ovat usein olleet järjestämättä tai salaisiksi julistettuja (tai niitä ei ole säilynyt). Kertomuksista näkyy toki se, että nimet ja paikat ovat välillä menneet muisteluissa sekaisin, ja Nåhlströmistä on tullut Nordström tai jotain ihan muuta. Näitä ovat toimittajat korjanneet hakasulkeissa, kuten muistelussa ”Kun menin ulos, niin pappila oli täydessä tulessa, samoin Olkkola [Olkkola ei palanut]”.

”Minulla on syytä lisätä, että muistivirheet ovat mahdollisia”, totesi punaisten hyökkäysvaiheen kaoottisuutta kuvannut Hj. Tulander omassa osuudessaan (Kauhun kevät, s. 183). Ja kukin kuvaa tietenkin omaa näkökulmaansa: punaisten kenttäsairaalasta vastannut pohtii tauteja ja rohtoja, joita joutui hoitelemaan, kun taas valkoisiin kuulunut muistelee miten venematkalla laulettiin Jääkärin marssia, joka oli saatu käsinkirjoitettuna versiona miesten haltuun. Koulupojan päiväkirjassa käsitellään perin pohjin eri ryhmillä olleita asemerkkejä. Avustusjoukoissa ollut muisteli leivänmuruja syöneitä lapsia ja monien kertomuksissa välähtävät kärsivät eläimet, jotka joutuivat rintamalinjan, junan tai pommitusten uhreiksi.

Siviilimuisteluissa korostuu, että moni ei valinnut puoltaan ilman muuta vaan koetti lähinnä pysytellä pois tieltä. Paikalliset koettivat varoa ja vältellä joukkoja, piilottelivat viljaa ja ajoivat hevosia ja elintarvikkeita turvaan. Vaihtelevien näkökulmien ansiosta Savitaipaleen vuosi 1918 näyttäytyy monisärmäisenä. Sekä viholliset että omat aiheuttivat pettymyksiä ja vaaratilanteita, mutta antoivat myös turvakirjeitä ja apua.

Molemmilla puolilla oli vakaumuksen ihmisiä, jotka etsivät totuutta ja molemmilla niitä, jotka elivät sensaatiosta (Anna Kohonen, Kauhun kevät, s. 66)

Huhut ja paniikkireaktiot sekoittivat rivejä ja huoltoyrityksiä, ja sota jätti perintönään monille elinikäisiä kärsimyksiä. Yhdessä kokoelmat muistuttavatkin hyvin sodan koko kauheudesta ja seurausten lohduttomuudesta:

Siellä oli kuolleita ja taloja oli raunioina. Varastot savusivat ja antoivat hyvin kaamean vaikutuksen sodan tilanteesta. Komea kirkko oli palanut suureksi tuhkaläjäksi. Näytti, että koko maailma oli yhtä kuollutta. (Antti Karkia, Kauhun kevät, s. 229)

Pelon päivät. Siviilihenkilöiden aikalaismuistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2009.

Kauhun kevät. Sotaan osallistuneiden henkilöiden muistelmia Savitaipaleen rintamalta 1918. Toim. Pentti Pylkkö ja työryhmä. Savitaipale 1918 -työryhmä, Savitaipale 2010.

 

Hyvinkää sata vuotta

Yleensä olen kirjoittanut Hyvinkään historiasta omassa blogissaan (Hyvinkään harjumailta), mutta koska Hyvinkään juhlavuosi liittyy myös monen vuoden mittaiseen tutkimus- ja kirjoitustyöhöni, Hyvinkään historiateokseen, julkaisen tämän lastun myös Vita Historica:ssa.

Tänään Hyvinkää juhlii satavuotista itsenäistä kuntataivaltaan! Tasan sata vuotta sitten Hyvinkään aseman koululla järjestettiin ensimmäinen kuntakokous.  Siinä päätettiin yksimielisesti, että myös kunnalliselämä olisi aloitettava välittömästi. Varsinainen kunnan toiminta alkaisi vuoden 1918 alusta.

Hyvinkään asemanseutu oli kehittynyt nopein harppauksin 1890-luvulta lähtien. Villatehdas ja terveysmatkailu olivat tuoneet sinne lyhyt- ja pitkäaikaisia asukkaita ja työntekijöitä. Lähelle asemaa oli noussut oma rukoushuone, paljolti omin voimin rahoitettu ja rakennettu, useita kansakouluja oli perustettu, aseman viereen oli noussut komea postitalo, hiukan kauempana komeilivat työväentalo, seurantalo ja raittiusyhdistys Raivaajien talo. Oli elokuvateatteria ja hotellia ja Sonckin suunnittelema komea parantolarakennus. Ei ihme, että Hyvinkään asema Nurmijärven ja Hausjärven takamaana alkoi olla kestämätön.

Itsenäistyminen oli otettu tavoitteeksi jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta erilaiset byrokraattiset käänteet olivat sitä viivyttäneet. Viimein elokuussa 1917 Riihimäen Sanomat (päivän 18.8.1917 numero – tuolloin ei vielä ollut Hyvinkään Sanomia) uutisoi kuntakokouksesta:

Hyvinkaan_perustaminen_RiSa

Kuva on Kansalliskirjaston hienosta digitaalisten sanomalehtien arkistosta, jossa on muun muassa Riihimäen Sanomat ja Uusimaa -lehtien, tuolloisten Hyvinkään seudun uutislähteiden, vuosikertoja avoimesti luettavissa aina itsenäisyyden alkuvuosille asti. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search

Riihimäen Sanomat ei uutisoinnissaan ollut ihan kauhean tarkka. Jos vertaa alkuperäiseen kokouspöytäkirjaan (Hyvinkään kaupunginarkistossa), voi huomata että lehtiuutisessa H. J. Linnan etunimen alkukirjaimet ovat lipsahtaneet väärin päin. Myös äänimäärä on pyöristetty 2000 – 300 (tarkkaan ottaen 1803 – 346, ilman tiettyjä vähennyksiä 2149 ja 350). Kunnan esimiesehdokkaasta ei vielä äänestetty mies ja ääni -periaatteella, vaan varakkaalla äänestäjällä oli enemmän ääniä. Lisäksi kokouksessa kaksi edustajaa äänesti valtakirjalla jonkun poissaolevan puolesta. Vaaliuudistus oli tuloillaan, ja mies ja ääni -periaatteen käyttämistä esitettiin kokouksessa, mutta vanha käytäntö voitti. Paikalla oli 79 äänestäjää, joista 44 kannatti sosialidemokraattien Emil Sallilaa (joka oli Ahjossa johtotehtävissä ja valittiin 1920-luvulla kansanedustajaksi). Mies ja ääni -periaatteella Sallila olisi voittanut.

Kokouspöytäkirjasta ilmenee, ja Katri Lehto on tämän näytelmässään kuvannutkin, että hävinnyt Sallila ja sosialidemokraatit poistuivat äänestyksen jälkeen mielenosoituksellisesti ja ilmoittivat, etteivät tulisi osallistumaan kunnallisten asioiden hoitoon. Käytännössä Sallila ja monia muita työväen edustajia kuitenkin jo valittiin erilaisiin vastuutehtäviin ja syksymmällä he olivat taas aktiivisesti mukana – Sallila valittiin myös 12-henkisen kunnalliselämää valmistelevan toimikunnan jäseneksi. Syksyn kuluessa valmisteltiin kunnan taloudellista toimintaa, ja vuoden 1918 alussa Hyvinkään kunnasta tuli erillinen nimismiespiiri osana Helsingin kihlakuntaa. Samalla Hyvinkään seutu, joka parisataa vuotta aiemmin vielä kokonaisuudessaan kuului Hämeeseen, oli siirtynyt hallinnollisesti Uudenmaan lääniin.

Kesä 1917 oli levotonta aikaa kunnallisen elämän alkutaipaleelle. Venäjän kevättalvinen vallankumous oli herättänyt paljon toiveita yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta samalla poliittinen ja taloudellinen kaaos aiheutti epävarmuutta, ja työttömyys, inflaatio ja elintarvikepula aiheuttivat levottomuutta. Hyvinkään seudun elintarvikelautakunnassa valitettiin, että ”n.s. huligaaniainesten taholta” oli tapahtunut omavaltaisuuksia. Vielä tuossa vaiheessa yritettiin tilannetta rauhoittaa oikeiston ja vasemmiston yhteisillä järjestysmiehillä. Uuden kunnan toimintaa ei helpottanut se, että sillä ei käytännössä ollut alussa lainkaan omia tuloja – verotuloja oli luvassa vasta vuosien päästä, oli otettava lainaa paikallisilta pankeilta alkuun pääsemiseksi. Kuten tiedetään, vuosi 1918 suisti sekä Hyvinkään että koko maan kaaokseen, jota tutkineen on pakko ihmetellä sitä, että niinkin hyvin on selvitty nollapisteestä ylöspäin.

Hyvinkään kunnallinen toiminta alkoi hyvin pienimuotoisesti, luottamushenkilöpohjalta, ja kunnan palveluksessa toimi vain muutamia henkilöitä. Siitä on tultu (ja onneksi on tultu) pitkä matka vuoteen 2017, jolloin Hyvinkää kuntana on iso työnantaja ja monen merkittävän yrityksen ja organisaation paikkakunta. Teollisuuspaikkakunnan perintö näkyy yhä Hyvinkäällä, vaikka suuri osa savupiipputeollisuudesta on jo historiaa. Toinen valtti, terveysmatkailijoita aikoinaan houkutellut vehreys ja luonnonläheisyys ovat edelleen nykypäivää.

Hyvää syntymäpäivää, Hyvinkää!

kirjankansi2017

Jatkoa seuraa mm. 23.8.2017, kun Hyvinkään virallisella satavuotisjuhlaviikolla ilmestyy Hyvinkään seudun uusi historiateos.

 

 

Keskiajan ja 1500-luvun tutkimuksia SLS:n julkaisusarjoissa

Svenska litteratursällskapet i Finland on vuosikymmenten mittaan julkaissut monia tärkeitä keskiajan ja 1500-luvun tutkimuksia. Joukossa on Greta Hausenin nimistöhistoriallisia tutkimuksia, Gunvor Kerkkosen tutkimuksia merenkulusta ja asutuksesta Suomenlahden rannikolla sekä Birgit Klockarsin keskiaikajulkaisuja, niin piispa Hemmingin elämäkerta kuin tutkimus Naantalin luostarin väestä.

Huomasin vasta tällä viikolla (kiitos Källan-jäsenlehden http://www.sls.fi/sv/lank/las-medlemstidningen-kallan-pa-natet), että SLS on jo naisten päivän viikolla alkanut julkaista näitä teoksia ilmaisina digitoituina versioina.

Linkkien takaisia teoksia voi lämpimästi suositella. SLS vahvisti twiitillä, että Greta Hausenin Nylands ortnamn (1920-1924) on myös luvassa digitaalisena syksymmällä. Hausenin työ on myös ihan huippu historiantutkijalle, joka haluaa etsiä tiettyyn paikkaan liittyviä tietoja voudintileistä. Esimerkiksi Hyvingeberg-Hyvinkäänvuori -nimipoimintojen viitteet auttoivat löytämääm voudintileistä 1550-luvun vuorityön ensi vaiheet Hyvinkäällä – ilman Hausenin pohjatyötä olisi mennyt hakuammunnaksi. (Hyvinkäänvuoresta eli Hopeavuoresta ja sen kaivoshankkeesta lisää https://hyuffwingae.wordpress.com/2017/06/28/hyvinkaanvuori-hopeavuori/ )

http://www.sls.fi/sv/utgivning/vastnylandsk-kustbebyggelse-under-medeltiden

http://www.sls.fi/sv/utgivning/alands-ortnamn

http://www.sls.fi/sv/utgivning/bondesegel-pa-finska-viken

Bonuslinkki: Fredrika Runeberg ja Min pennas saga – valaiseva monessa aiheessa mutta tarjoaa myös lisätaustoja Fredrikan 1500-luvulle sijoittuneen Sigrid Liljeholm -teoksen taustoista. #1500lukujutut

http://www.sls.fi/sv/utgivning/anteckningar-om-runeberg

Lisäys: Kaisa Kyläkoski kommentoi blogissaan digitoitua Släktbok-aineistoa: http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2017/06/digitoitu-slaktbok.html

Hattulan_voutikunnan_tilikirja_48

Nils Mattsson, Turun linnan lasimestari kävi Hyvinkäänvuorella vuonna 1557 malmisuonta katsomassa, ja tämän voudintilitiedon KA 3826 f. 46v. (aukeaman vasen ylälaita) löysin Greta Hausenin Nylands ortnamn, 1920-1924, s. 502 nimipoimintojen ansiosta.

 

A Tale of Two Widows

The blogger has recently finished an article comparing the lives and entrepreneurship of Valborg Innama (”Valpuri Innamaa”), a female merchant in Turku, and Kenau Hasselaer, widowed merchant in Haarlem. Both were active in the latter part of the sixteenth century, and both were quite hard businesswomen dealing with foreign trade. Both have an afterlife that goes beyond what they achieved in their lives, and both their lives and the stories that live are interesting.

Vuonna 2002, kun olin Alankomaissa tutkijavaihdossa, kirjoittamassa väitöskirjaa, ostin puolivahingossa marketista kirjan, joka kertoi 1500-luvulla vaikuttaneesta kauppias- ja laivanvarustajaleski Kenau Hasselaerista. Arkistolähteiden perusteella Kenau toimi miehensä kuoltua kauppiaana ja laivanvarustajana sekä armottomana veronkiskurina, mutta jälkimaailma tunsi hänet suurenmoisten puolustustarinoiden sankarina: väitettiin, että hän oli johtanut 300 naisen joukkoa espanjalaisia vastaan, kun nämä piirittivät Haarlemia vuonna 1573.

Kenu_Symonsdr_Hasselaer

Gerda H. Kurtzin teos Kenu Symonsdochter van Haerlem (1956) on pitkään ollut keskeinen perustutkimus Kenau Hasselaerin elämästä.

Kiinnostuin Kenausta alun perin siksi, että tarina tuntui muistuttavan niin monella tavalla kuvauksia Ebba Stenbockista Turun linnan piirityksen aikana. Ebba oli yksi väitöskirjani henkilöistä, ja tuntui hämmentävältä miten moni lähde ohimennen mainitsi että hän halusi olla mukana johtamassa linnan puolustusta tai rohkaisi ”miehekkäällä” esimerkillään (miessydäminen nainen on tyypillinen kriisiaikojen sankaritarhahmo) – mutta oli tavattoman vaikeaa päästä kiinni yhtään tarkempaan kuvaukseen. Väitöskirjaa varten perkasinkin mielestäni kaikki kuviteltavissa olevat lähteet jotka asiasta olisivat voineet jotain mainita. Kenauhun liitetyt tarinat resonoivat Ebban tarinan kanssa, mutta enempää ei asiasta oikein irronnut. Tämäntyyppiset tarinat kietoutuvat myös uuden ajan alussa ihmisiä kiehtoneeseen Juditin aiheeseen sekä tyrannia vastaan käytävän taistelun teemaan.

Lopulta alkoivat kiinnostaa enemmänkin Kenaun kauppatoimet. Hän toi mieleen muut 1500-luvun kauppiaanlesket, esimerkiksi turkulaisen Valborg Innaman (jota suomenkielisissä teoksissa usein myös kutsutaan Valpuri Innamaaksi). Molemmat olivat  niinsanotusti piinkovia bisnesihmisiä, jotka käräjöivät koko ajan velallistensa kanssa ja monista muistakin asioista. Molempien kaupankäyntiin vaikuttivat 1500-luvun jälkipuoliskon sodat, ja molemmat kävivät ulkomaankauppaa. Molemmat näyttävät myös nauttineen korkeamman hallintotason arvonantoa, kun taas suhteet omaan kaupungin hallintoon olivat välillä kireät.

Kenau, jonka veljetkin olivat laivanvarustamo- ja ulkomaankauppatoimissa, toi maahan viljaa ja puuta. Valborg jatkoi miehensä kuoltua Innamaan kauppahuoneen liiketoimia. Valborg jopa jatkoi kauppahuoneen asioiden hoitamista omissa nimissään,  vaikka solmikin avioliiton – itse asiassa hän avioitui neljä kertaa eläessään. Tämä oli poikkeuksellista – yleensä leski avioiduttuaan jätti viralliset kauppahuoneen johtotehtävät miehelleen, vaikka hänen asiantuntemuksensa oli edelleen tärkeä. Sen sijaan, että Valborg olisi tehnyt näin, hän harmitteli, että velalliset yrittivät sopia asioitaan aviomiehen kanssa.

2017-06-23 12.30.09

Valborg halusi pitää Innaman kauppahuoneen asiat käsissään ja häntä harmitti, kun hänen velallisensa ”kutsuttivat raatihuoneelle mieheni Olavi Kaarlenpojan, joka minulla köyhällä naisella on kolmannessa avioliitossa, ja tahtoivat saada hänet ottamaan sen verran rahaa kuin heitä miellytti hänelle antaa.” Valborg Innama kuningas Juhanalle v. 1577, Skrivelser till Johan III vol. 3, Riksarkivet. Käännös Aulis Oja 1937, s. 97, ks. alla.

Viimeistelin hiljan englanninkielisen artikkelin, jossa käsittelin tarkemmin näiden kahden naisen toimintaa yrittäjinä. Kahden maantieteellisesti melko etäällä mutta samaan aikaan eläneen kauppiaan vaiheita oli kiinnostavaa mutta haastavaa vertailla; kuten aina, jatkotutkimusta  ja -vertailua kaivattaisiin tietenkin. Toisaalta elämänvaiheissa (leskeytymisestä alkanut aktiivinen kauppatoiminta, tiukka oman edun valvonta jne.) näkyy monia piirteitä, jotka olivat ominaisia monille 1500-luvun kauppiaanleskille, vaikka nämä eivät olisikaan olleet aivan yhtä laajaa kauppaa käyneitä liikenaisia. (Usein on tapana puhua ”vahvoista naisista”, mutta ilmaisu on kovin epäselvä, sanoisinko tyhjä, ja sitä käytetään usein sellaisistakin naisista, joiden ainoa dokumentoitu vahvuus on se, että he ovat jääneet jollain tavalla lähteisiin.)

Molemmat hahmot ovat esiintyneet lukemattomissa fiktiivisissä tai ainakin mielikuvituksellisissa menneisyyden esityksissä, mutta tutkimusta voisi olla enemmänkin, ja varsinkin vertailua ja laajemman viitekehyksen tutkimusta. Yksi Kenaun veljistä seilasi Ruotsinkin suuntaan ja Kenau itse kävi Norjan kauppaa – hänen kohtalokseen näyttää koituneen oma merimatka, jolle hän lähti laivurinsa jäätyä vangiksi. Ilmeisesti Kenau tapasi kohtalonsa merirosvojen käsissä vuonna 1588, sillä hän katosi ja hänen laivansa tavattiin myynnissä satamassa, joka oli pahamaineinen ryöstettyjen ja hylättyjen laivojen kauppapaikka.

Vielä yksi yllättävä yhteys Kenaun ja kolmannen ”suomalaisen” naishahmon välillä: kun Alankomaissa vuonna 1940 mietittiin vapaaehtoista naisten puolustusjärjestöä, pohdittiin, voisiko joukkojen nimeen ottaa Kenaun; esikuvana oli tuolloin Suomen Lotta Svärd -järjestö ja sen taustatarinana toiminut Runebergin runo Lotta Svärdistä. Nimi Kenau on toisaalta hollannin kielessä kääntynyt substantiiviksi, jonka merkitys vastaa ”äkäpussia” – Kenaun maine on siis ollut vähän ristiriitainen.

KIRJALLISUUTTA

Edelleen paras Valborg/Valpuri -elämäkerta: Oja, Aulis. Valpuri Innamaa. Turkulainen suurporvari 1500-luvulla. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 6, ss. 94-110. Kirjaa saattoi ainakin vielä joku vuosi sitten ostaa Varsinais-Suomen Maakuntaliitosta. Yleisemmin Turun naisten elämästä tuollakin aikakaudella kerrotaan esimerkiksi kirjassa Naisten kaupunki.

Gerda H. (Gerdina Hendrika) Kurtz, jonka omat vaiheet Haarlemin kaupunginarkistonhoitajana ovat kiintoisat, kirjoitti v. 1956 perusteoksen Kenaun elämästä (Kenu Symonsdochter van Haarlem).

Els Kloek, Kenau Kenau: de heldhaftige zakenvrouw uit Haarlem (1526-1588), Verloren 2001 on myös verkossa. Els Kloek on julkaissut muitakin elämäkertateoksia, joissa Kenaun vaiheet ovat mukana.

Valborg Innama / Valpuri Innamaa on myös kiehtonut monia romaaninkirjoittajia, viimeksi varmaankin Kristiina Vuoren romaani Kaarnatuuli on käsitellyt hänen elämäänsä.

Juditin merkityksestä uuden ajan alussa on kirjoittanut Margarita Stocker teoksessaan Judith: Sexual warrior, women and power in western culture (Yale University Press 1998). Tyranni – marttyyri -kuvastosta 1500-luvun Ruotsissa ks. myös Anu Lahtinen, A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden. Rebellion and Resistance. Ed. Henrik Jensen. Cliohres Network of Excellence, Pisa 2009. http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf

 

Riitoja, rikollisia ja irtolaisia 1600-luvun Iisalmesssa

Taannoisessa gradubloggauksessa jäi vielä uupumaan kevätlukukauden viimeisin gradutyö, mutta nyt sekin on verkossa. Ville-Pekka Kääriäinen on gradussaan tarttunut aiheeseen ”Kontrolli suurvallan syrjäseudulla: Kruunun ja paikallisyhteisön kohtaaminen Iisalmen pitäjän käräjillä 1684–1694https://helda.helsinki.fi/handle/10138/191102?show=full

Usein kun yleisesityksissä käsitellään Suomen historiaa, puhutaan oikeastaan siitä, mitä tiedetään Etelä- ja Länsi-Suomesta, mutta eri seutukunnissa on omat piirteensä, joista monia ei ole oikeasti vielä tutkittu. Esimerkiksi takavuosina ilmestyneet Viipurin läänin historiat ovat osoittaneet, että Itä-Suomen historiaa tulee tarkastella sen omien aineistojen ja erityispiirteiden kautta.

Ei ole ihan pikkujuttu perehtyä esimerkiksi 1600-luvun tuomiokirjoihin, niiden vanhojen käsialojen ja ruotsin kielen kiemuroihin, ja seurata monipolvisia riitatapauksia käräjiltä toiselle. Huolellisen tutkimuksen tuloksena voi löytyä, kuten tässä tapauksessa, uutta tietoa siitä, miten keskusvallan kontrolli toimi Iisalmen seudulla.

Gradussa käsitellään niin  irtolaisiin kohdistuneita toimenpiteitä, seksuaalirikollisuutta kuin maanomistukseen liittyviä konflikteja. Esiin tule sekä paikallisia ja ajallisia erityispiirteitä että viitteitä, jotka ovat linjassa yleisen kehityksen kanssa.

——————————————–

Edellisen gradun kaveriksi satunnaislöytö Heldasta: Merikki Lappi, Omtal av kvinnor på 1700-talet. En analys av Pehr Kalms brev, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/191170?show=full käsittelee mainintoja naisista Pehr Kalmin kirjeissä C. F. Mennanderille. Näyttää siltä, että Kalmilla oli tapana käyttää avioituneista naisista näiden aviopuolisoiden sukunimeä, mikä ei 1700-luvulla vielä ollut vakiintunut käytäntö.

 

Kevään graduja

Opinnäytetöiden ohjaaminen on tavattoman antoisaa, koska niiden kautta pääsee kurkistamaan itselle aivan uusiin aiheisiin. Kuten toisaalla keskusteluissa todettiin, historia-alan graduissa on usein erinomaista lähdetyötä, ja on hienoa nähdä miten tutkielman tekijä ottaa aineiston haltuunsa. Lisäksi pääsee näkemään, miten paikallinen ja ajallisesti rajattu aihe kuitenkin liittyy osaksi suuria linjoja, joista kirjoitin myös Historiallisen Aikakauskirjan 2/2017 pääkirjoituksessani (http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=11&t=6691). Alla joitakin kevään gradutöitä, jotka nykyisinä sähköisinä aikoina ovat kätevästi luettavissa verkossa. Suosittelen.

Niina Hägg: Mainettaan parempia. Aviottomana syntyneet lapset ja heidän äitinsä Kymintehtaan tehdasyhdyskunnassa 1904–1915. Monipuolisesti lähdeaineistoa käyttävä tutkielma vahvistaa aiempien tutkimusten havaintoja, että vaikka avioton raskaus aiheutti häpeää ja epävarmuutta, Kymintehtaalla aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki turvanaan. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184173

Pasi Pykälistö: Valapaton tulva Kymenlaaksossa 1898-1910 – paikallisyhteisö ja luonnonkatastrofi autonomian ajan lopulla. Kymijokilaaksossa koettiin vuona 1898 ja 1899 ”valapaton tulvana” tunnettu suurtulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräiden. Opinnäytetyö tarkastelee tulvan aiheuttamia vahinkoja ja yhteiskunnallista keskustelua ja tuo esiin, miten teollisuuden ja maatalouden suhde ja intressit ympäristön käyttöön tulivat tulvakeskusteluissa näkyviksi. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181399

Anna Hyödynmaa: Asumisen saumakohdassa – Työväestön asunto-osuuskunnat Käpy ja Voitto 1920-luvulla. Työ tarkastelee 1920-luvun pienimuotoisia asunto-osuuskuntia. Asumismuotona asunto-osuuskunta jäi Suomessa varsin harvinaiseksi. Asunto-osuuskunnat jäivät vuokra-asumisen ja osakeyhtiöiden väliseen saumakohtaan, ja niiden asukkaat olivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohdassa. Gradu tuo esiin sekä asunto-osuuskuntien hallintoa että arjen haasteita. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184169

Markus Meriruoho: Adlercreutzin rykmentin upseeristo Viaporin antautumisen jälkeen vuonna 1808. Gradussa on selvitetty Adlercreutzin rykmentin upseeristoa, upseerien taustoja ja elämänvaiheita sekä sitä, mitä heille tapahtui sodan päätyttyä. Miten he selvisivät vankeudesta Venäjällä ja kuinka moni siirtyi Ruotsin puolelle?  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184165

——————————————
Lisäksi kiinnostavia graduja lähialoilta:
Janika Aho: Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181389
Toni Simanainen: Goottilainen typografia ja symboliikka Saksalaisen ritarikunnan alueilla: keskiajan semioottisen merkityksen muutos keskiajan lopulta 1900-luvun alkuun  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184159

Lämmin vesi sydämessä: rakkauden vertauskuvat

Rakastumisen tunteeseen liitetään useimmiten vertauskuvia lämmöstä, siinä missä taas sydänsuru voi tuntua kylmän viiltävältä. Tutkimuksissa on huomattu myös näitä tuntemuksia ja kuvauksia vastaavia fyysisiä reaktioita: sydän voi tavallaan murtua murheesta ja rakkaus saa verenkierron kiihtymään.

Hanna Kietäväinen-Sirén on väitöskirjassaan  nostanut esiin erään 1600-luvun lopun metaforan: ratsumieheen rakastunut nuori aatelisnainen kuvasi, että hänen sydämensä suuntautui heti ensi näkemällä tulevaan rakastajaan, ”aivan kuin joku olisi valellut lämmintä vettä sen päälle”. (Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700 2015, s. 11, 84, 100)

En tiedä, onko vertauskuva korkeakirjallinen vai ollut arkisessa käytössä. Kun luin lausahduksen ensi kertaa, mietin, onko se vähän ”vetinen” ja ”veretön”, mutta jossain vaiheessa aloin miettiä veden lämmittämisen vaivaa entisinä aikoina. Kaikki lämmittäminen vaati oman työnsä – polttopuun hankkimisen, kantamisen, sytyttämisen. Lämmitettävä vesi oli kannettava jostain, se ei virrannut hanasta. Jopa aatelisnaiselle lämmin vesi lienee ollut jossain määrin erityinen mukavuus, joka saattoi liittyä saunomiseen tai vastaavaan lepohetkeen.

Vertauksen voi siis nähdä tässäkin mielessä kuvaavan rakastumisen tunteen erityisyyttä  ja ihanuutta maailmassa, jossa elämä lienee usein ollut melko viluista. Vastaavasti taas erityisen, viheliäisen kiduttamisen muoto oli kylmän veden kaataminen toisen päälle pakkasella – keino, jota aatelin ja sotajoukkojen kerrottiin käyttäneen talonpoikia ja kapinallisia kurittaessaan. Sille, joka ei päässyt lämpimään, tämä vesikidutus saattoi aiheuttaa kuoleman.

Hanna Kietäväinen-Sirénin lektio
http://www.ennenjanyt.net/2015/06/hanna-kietavainen-siren-erityinen-ystavyys-miehen-ja-naisen-valinen-rakkaus-uuden-ajan-alun-suomessa-n-1650-1700-lectio-praecursoria-13-3-2015/

Hanna Kietäväinen-Sirénin väitöskirja Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700)

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015).

mietoinen

AAPO. ”… rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö rakastuu kuninkaaseen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä et tiedä kusta hän tulee.” Seitsemän veljestä, 2. luku. Historialliset nuket esittävät mm. 1600-luvun Flemingejä. Mietoisten kotiseutumuseo, kuva Anu Lahtinen 2012.

Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

”Historiallinen kirjailija”: naisesikuvia etsimässä

Kun naisliike on pyrkinyt parantamaan naisten asemaa kulloisessakin nykyhetkessä, se on usein tähynnyt myös historiaan. Historiasta on haettu yhtäältä esikuvia ja toisaalta tietoa siitä, miten naisen asema on muuttunut.

Vuonna 1896 Suomen naisyhdistys, silloin 12-vuotias Suomen ensimmäinen naisasiayhdistys, tähysi sekä menneisyyteen että nykyisyyteen julkaistessaan matrikkelin Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla. Teoksen tekijät toteavat, että tavoiteena on ollut tuoda esiin naissukupolvien työ, vaikka sitten esimerkinomaisesti.

Kirjassa on monia sellaisia henkilöitä kuten Helene Schjerfbeck, Mathilda Wrede ja Fredrika Runeberg, jotka olivat aikanaan ensimmäisiä ja ainokaisia ja jotka on myöhemminkin totuttu muistamaan, kun puhutaan kuuluisista naisista. Mutta lisäksi joukossa on myös joitakin yllättäjiä, esimerkiksi tällainen:

Fincke, Catharina, historiallinen kirjailija. Vanhemmat: Hämeenlinnan päällikkö Sten Fincke, jonka herttua Kaarle mestautti muiden Suomen herrain kanssa Turussa 10.11.1599, ja Brita Fleming. Hän oli naimisissa Ivar Arvidinpoika Tawastin kanssa, joka oli ottanut osaa nuijasodan kukistamiseen ja mestattiin isänsä kanssa 27.3.1599 Munkkilähteen luona Wiipurin ulkopuolella. Mestattujen omaisuus otettiin valtion omaksi ja Catharina F, joka näin oli jäänyt leskeksi ja orvoksi, sai 1601 takaisin ainoastaan äitinsä perinnön. Kertomuksessa, joka käsikirjoituksena säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, on hän kuvannut herttuan toista matkaa Suomeen ja sen verisiä jälkiä.
Julaissut: Relation om hertig Carls andra tåg till Finland och händelserna 1599 (käsikirjoituksena Ruotsin valtionarkistossa). (sivu 51)

Karin Fincken puoliso ja appi, Ivar Arvidinpoika Tawast ja Arvid Henrikinpoika Tawast, olivat nuijasodan kovakouraisimpia kukistajia, joita säätyveljetkään eivät oikein arvostaneet. Kaarle-herttuan noustua valtaan tawastit ja Karin heidän mukanaan kuuluivat häviäjiin. Karinia ei ole myöskään nostettu myöhemmässä kirjallisuudessa esiin. (Tawastin perhettä on tosin käsitellyt Ulla Koskinen mm. väitöskirjassaan Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, vuonna 2011).

On sanottava, että luonnehdinta Karinista historiallisena kirjailijana on suurellinen, vaikka otettaisiin huomioon sekin, että sana ”kirjailija” ei tässä välttämättä tarkoita laajojen teosten kirjoittajaa. Tieto ”relationista” on saavuttanut kirjasen laatijat välikäsien kautta, sillä jos itse tekstiä lähtee etsimään, se osoittautuu vähän toisenlaiseksi. Ruotsin valtionarkistosta löytyy kyllä käsinkirjoitettu asiakirja, joka on otsikoitu ”Välb. Fru Karin Finckes relation om hertig Carls resa till Finland (julkaistu Historiska Handlingar XX, 1905, s. 256-257). Siinä käydään läpi Kaarle-herttuan sotaretkiä Suomeen, erityisesti Turun ja Viipurin tapahtumia. (Aiemmin olen käynyt läpi vuoden 1597 tapahtumia esimerkiksi tämän kuuluisan tapauksen kautta.)

Kyseessä on muutaman sivun mittainen muistiinpano, ilmeisesti kirjoitettu Karin Fincken muistelemana ja jonkun toisen kirjoittamana, koska se päättyy sanoihin ”hän ei osannut kertoa syytä, miksi yllämainitut herrat teloitettiin” (Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta).” Sinänsä on kiinnostavaa, että 1590-luvun tapahtumien muistoa veivät eteenpäin ja sitä muistelivat usein nimenomaan naiset; olen käsitellyt asiaa Johan Flemingin teloituskuvauksia tutkiessani (ks. artikkeli ”A Nobleman’s Death”).

Karin Fincken lisäksi varhaisina suomalaisnaisina on Biograafisissa tiedoissa nostettu esiin myös muutama Naantalin luostarin nunna, joiden lähettämiä kirjeitä on poimittu Suomi-julkaisusta sekä tutkija Edvard Grönbladin lähdejulkaisuista. Nykytutkijan näkökulmasta nämä keskiajan ja 1500-luvun suomalaisnaiset voivat näyttää vähän yllättäviltä valinnoilta ”biograafisten tietojen” joukkoon, heidän sijalleen on nykyään totuttu nostamaan muita nimiä. (edit: Kaisa Kyläkoski kiinnitti huomioni tähän blogitekstiin, jossa tulee esiin Biograafisten tietojen muitakin ongelmia.)

Mutta on nimenomaan kiehtovaa, että 1890-luvun naisasianaiset uskaltautuivat etsimään varhaisia suomalaisia naisesikuvia ja onnistuivat poimimaan heitä esiin ajankohtana, jolloin varhainen Suomen historia yleisesti ja naishistoria erityisesti oli vielä varsin vähän tunnettua. Sikäli kuin luin kirjasen kyllin tarkkaan, esimerkiksi 1500-luvun kauppias Valpuri Innama ja nykyinen ikiklassikko Ebba Stenbock eivät näytä päässeen mukaan. Kaanon ei ole kaikkina aikoina näyttänyt samalta.

——————————————–

Olen joskus doktorandina kirjoittanut muistiin koko Karin Fincken ”relationin” Historiska Handlingar –julkaisun mukaan, joten tässä koko teksti mahdollisesti kiinnostuneille.

Första gången H. F. N. ankom till Findland, så landstegh han ved Karplass bergh. Tå försande han Calr [sic] Sture och Anderss Linnersson att tractera om frijd med Arffve Erichsson, som var landzhöffding och tå krigzöffverste öffver finnarna tillijka medh Axel Kurk, och Hans Erichsson på Brinkela, ståthållare. Och när H. F. N. sendebud var på tractaten, emädan lätt H. F. N. föra sina stycken uppå för:de Karplas bergh, gint emodh Åbo slåt och på för:de bergh lätt H. F. N. sättia på stegel Samuel Ille med 6 andra oadladt.
Strax som H. F. N. gesanter skildes ifrån Arffved Erichsson och Axel Kurk, begynte H. F. N. att låta skiuta inpå för:de Arffved Erichsson och finska adelen, som han thå hadhe på sin sijdha, så at the måtte till ryggia. Sedan i medeltijdh gick H. F. N. till Åbo slått; ther uppå voro fru Elina, Arffved Erichssons fru, fru Karin, Axell Kurkz fru, fru Anna, Anders Båyds [alaviite 3: Anders Nilsson Boije] fru, hvilka H. F. N. lätt fängzla och föra till Sverige.
Och sedan åhret efter som Stångbro slagh stoodh, togo nogra Uplandz rytterer them på Eekhammars gård och förde medh sigh igen till Findland till sina män. Och när Stångbro slagh stodh, komma finnerna till Stokholm och fingo tå återbud ifrån konungh Sigesmunto, att the skulle till baaka igen och kommo tå inthet längre.
Anno 1599 kom H. F. N. andra gången till Findland, tå var Axell Kurk krigzöffverste, och när H. F. N. kom och fick Vijborgh inn, bleffvo thesse 5 af adelen rättadhe, och huffvuden på porten satte: Arffved Hendrichsson, hans son Iffver Arffvedsson, Niels Oloffzson, Jacob Oloffzson och Larss Mårthenson sampt medh een präst och een annan oadel, the bleffvo steglade, men hufvuden sattes hooss the andra på Karieporten och ther bleff Axell Kurk fången och fört till Sverige. Och när H. F. N. rest ifrån Vijborgh, kom han till Åbo och fick thet in; ther blefvo thesse 7 rättadhe och huffvuden sattes på rådstugan: her Johan Flemmingh, hans huffvud bleff inthet upsatt, Steen Finke, Hartvijch Hendrichsson, Christiern Matzssen, Olaff Classon, Niels Ifversson, Michel Påvelsson och Arffved Erichsson blef fången och förder till Sverige.
Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta.

« Older entries