”Innovaatio on yliarvostettua – ylläpito on usein paljon tärkeämpää” (Innovation is overvalued, maintenance often matters more). Näin kirjoittivat Andrew Russell & Lee Vinsel kirjoituksessaan Hail the maintainers, joka ilmestyi Aeon-julkaisussa viitisen vuotta sitten. (https://aeon.co/essays/innovation-is-overvalued-maintenance-often-matters-more)
Olen ajatellut tätä väittämää yhä uudelleen viime vuosina. Tutkijoitakin ohjeistetaan pitämään ”pitchaus-puhetta” ja kaikin tavoin tuomaan esiin tutkimuksensa uutuutta ja mullistavuutta. Suonenvedontapainen huippujen etsiminen on ollut jo pitkään tapetilla, aivan kuin huiput leijuisivat irrallaan tukevasta maaperästä ihan oman huipukkuutensa varassa.
Kaiken tämän varjoon jää kuitenkin helposti kysymys ylläpidosta ja vaalimisesta. On helppo hihkaista, että nyt pölyt pois arkistosta ja kaikki aineistot verkkoon. Mutta kukapa muuten ylläpitää niitä digitaalisia aineistoja? Harmillisesti ne voivat vaatia vaalimista enemmänkin kuin paperiaineistot. Tätä pohdin Historiallisen Aikakauskirjan 2/2021 pääkirjoituksessa, kun Historiallisen Aikakauskirjan digisiirto oli alkamassa. https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/06/HAik_2_2021_suuntaviivoja.pdf
Viime päivinä tutkijat ovat keskustelleet somessa siitä, miksi tieteellinen tieto ei tavoita yleisöä, niin että tutkijat saavat jatkuvasti lukea, että naishistoria, arjen historia, toinen maailmansota ja hyvässä lykyssä jopa vuosi 1918 ja Mannerheim ovat niinsanotusti vaiettuja aiheita. Asiaan vaikuttaa tiedonvälityksen ja nykyuutisoinnin logiikka, jossa ihan uusi on jännempää kuin jo tunnettu. Olemme kuitenkin välillä miettineet, eikö voisi olla jotain arvoa sellaisellakin uutisella, jossa kerrottaisiin esimerkiksi, että aiempi vahva osaaminen saa nyt vielä hienomman ilmiasun uudessa teoksessa.
On myös muuan asia, joka tuli vahvasti esiin, kun joitakin vuosia sitten aloin tutkia poliittisen historian professori Lauri Aadolf Puntilan verkostoja. Oikeastaan tarkoitus oli keskittyä ja yhä kerään tietoja hänen akateemisista verkostoistaan. Mutta kun olin jonkin aikaa perannut hänen noin 600 volyymin arkistokokelmaansa, aloin kiinnittää huomiota siihen, että professorin oman käsialan lisäksi aineistoissa esiintyi toinen – siisti käsiala, joka arkistoi, korjasi, merkitsi tiedoksi, välitti eteenpäin.
Neiti Alli Hytti, fil.yo englannin kielen opiskelija ja Viipurista evakuoitu nuori nainen, päätyi 1940-luvulla ensin toimistosihteeriksi Suomen Kulttuurirahastoon, jossa Lauri Aadolf Puntilalla oli keskeinen rooli, ja myöhemmin Puntilan mukana edelleen Huhtamäen palkkalistoille ja lopuksi Yrjö Jahnssonin säätiöön, mutta työskenteli ennen kaikkea Puntilan apuna niin Kulttuurirahaston, yliopiston kuin yhteiskunnallisten verkostojenkin tukena. Eräässä kirjeessä tuttava tervehtikin neiti Hyttiä, palauttaessaan lainaamansa nauhoitteen: ”Anteeksi nyt, että olin sen välillä hukannut, mutta minulla ei olekaan hyvää sihteeriä”.
Muutamat arkistosta löytyvät, sihteeri Hytin pöydälle päätyneet toimeksiannot kuvaavat hänen työtehtäviensä kirjoa.
Näin LAP sihteeri Hytille:
”Olen sanellut rullaan [ääninauha] poliittista historiaa. Alussa on vähän epävarmuutta esim. päivämäärien suhteen. Kirjoitetaan joka päivää koskeva tai koskevat uutiset kautta linjan juuri tuon ylläolevan tavoin ulkopolitiikka, talouspolitiikka, sisäpolitiikka ja sosiaalipolitiikka kukin eri liuskoille ja jatketaan aiheenmukaisesti vuodesta toiseen. Otetaan kolme kappaletta. Kiitos PL”
Ja näin puolestaan sihteeri Hytti LAP:lle:
Professori Puntila, [1.2.1974] / toivon, että matkanne olisi kaikin puolin onnistunut, vaikka Otava ei tainnutkaan saada positiivista vastausta yrittämiltään kustantajilta. / Professori Nurmio ilmoitti lukeneensa S[—-]n käsikirjoituksen ja olevansa valmis kokoukseen. / Tohtori S[—]n tiedusteli sopivaa päivää Välimäen rahaston hoitokunnan kokouksenpitoa varten. [–] Maisteri R[—-] peruuttaa 13.2. klo 15:ksi sovitun kokouksen [–] Kouluneuvos Jahnssonin syntymäpäiväksi on varattu kukkalaite. [–] rouva Kuuskoski [–] antaa sen Teille onnittelukäynnille mennessänne. / Olen pahoillani, mutta en tavoittanut Rouvaanne perjantaina iltapäivällä, joten varmuuden vuoksi Lindgren tulee lentokentälle ja tuo postin tullessaan.
Ja sitten sitaatti kirjeestä, jota usein ajattelen, kun koetan saada näkyvyyttä jollekin omalle asialle:
”Hyvä Neiti, jälleenkin joudun vaivaamaan omissa asioissani. Olen luvannut pitää esitelmän Hämeenlinnassa ensi sunnuntaina myös toimittaa referaatin lehtiin. Voisitteko ystävällisesti sen monistaa ja toimittaa seuraaviin lehtiin: [lista n. 25 lehdestä] Monin kiitollisin terveisin Teidän L A Puntila. JK. Voisitteko postittaa samalla minulle 5. kpl.”
Pikaisen digitaalisen sanomalehtikirjaston vilkaisun perusteella noin 1 julkaisu tarttui Alli Hytin lähettämään referaattiin ja julkaisi sen. Tällainen aikalaisittain tavattoman laajalevikkinen oman näkökulman rummuttaminen oli L. A. Puntilalle keskeinen tapa tuoda omaa asiaansa julkisuuteen; hänen arkistoissaan on lukemattomia kopioituja kirjeitä ja vetoomuksia. Mutta siihen tarvittiin mahdollistaja – sihteeri Hytti, joka muisteluidensa perusteella koki, että pääsi tehtävässään itsekin osalliseksi monenlaisesta jännittävästä.
”Sihteeri, siinä vasta kova tekijä”, kirjoitettiin äskettäin HS:n pääkirjoitussivulla. L. A. Puntilan arkistojen äärellä, tutkimushankkeen hallinnon ja tiedottamisen äärellä tai tieteellisen aikakauskirjan uudistuksen äärellä on helppo olla tästä samaa mieltä. Ja kyllä vielä kännykkäaikanakin voisi välillä olla käyttöä Lindgrenille, joka tulisi varmuuden vuoksi postin kanssa lentokentälle vastaan…
Kirjoittaja on Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja ja aika monen oman hankkeensa sihteeri, joka julkaisi hiljattain artikkelin sihteeri, neiti Alli Hytistä teoksessa Thanks for Typing: Remembering Forgotten Women in History. Artikkelissa on tarkempi viitteytys, jotka kirjoittaja olisi mielellään ehtiessään laittanut tähänkin, mutta hänellä ei olekaan hyvää täysiaikaista sihteeriä; kaikkia apunaan työskennelleitä hän kyllä muistaa monin kiitollisin terveisin.
Vita Historica 