Oheinen teksti on muokattu versio Puheenjohtajan kolumnista, jonka piti ilmestyä Sukutieto 2/2011:ssä mutta joka jäi siitä pois.
Tänä vuonna on käsitelty monessakin yhteydessä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua, jossa todettiin, että sukututkijalla on oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin. Historiantutkijana pidän ratkaisua ongelmallisena, vaikka ymmärrän myös yksityisyydensuojan merkityksen. On aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja.
Seurakunnan työntekijät varmasti tekevät hyvää työtä ja joissakin tapauksissa toisten antama selvitys riittää, mutta tutkimuksen näkökulmasta tämä ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Alkuperäislähteiden merkitys on historiantutkijoille tuttu asia, vaikka alkuperäislähteeksi ymmärretään nykyään monia muitakin asioita kuin arkistolähteitä.
Suomen varhaisen historian tutkijat ovat usein tottuneet käyttämään lähdejulkaisuja, joihin on painettu suuri osa aikakauden asiakirjoista. Tällaisia julkaisuja on helppo käyttää ja niitä on pakkokin käyttää, koska varsinkin keskiajan asiakirjalähteemme ovat sirottuneet sinne tänne eurooppalaisiin arkistoihin. Mutta samalla hämärtyy lähteiden alkuperäinen yhteys.
On aivan eri asia, kun pääsee arkistoon katsomaan tiettyä lähdenippua ja näkee, millaiseen kokonaisuuteen etsitty kirje tai asiakirja liittyy. Tällöin tutkija saattaa huomata, että yksittäinen perintöriita, josta hän etsi tietoja, on osa monenlaisten oikeusjuttujen sarjaa, ja taustalla saattaa olla monimutkaisia sukulaisuussuhteita, joista saman lähdenipun asiakirjat kertovat. Alkuperäislähteessä saattaa olla marginaalimerkintöjä, jotka eivät ole päätyneet lähdejulkaisuun. Tai lähdejulkaisussa tai aikaisemmassa tutkimuksessa on saattanut olla virhe, joka on tärkeää korjata.
Lisäksi aineisto on arvaamatonta – alkuperäislähteestä saattaa löytyä jokin kiintoisa lisätieto tai yhteys, jota tutkija ei osaa etukäteen tiedustella. Olen itse ollut joskus ymmälläni, kun olen halunnut tilata 1500-luvun sekalaisia asiakirjoja sisältävän arkistokansion, ja minua on kehotettu ilmoittamaan, minkä nimenomaisen asiakirjan tuosta kansiosta haluan. Olen onneksi saanut arkistovirkailijan vakuuttumaan siitä, että tarvitsen nähtävilleni koko kansion, koska sen sisältöä ei ole luetteloitu enkä siis voi etukäteen tietää, mitä tietoja sieltä tarkalleen haluan, ennen kuin olen tutustunut koko sisältöön.
Joskus arkistosta löytyy todella jännittäviä lähteitä, jotka saattavat herättää kiinnostuksen johonkin aivan uuteen tutkimusaiheeseen. Kuten sukututkimuksen juhlaseminaarissa olleet saattoivat kuulla, kollegani, Genoksen päätoimittaja Tiina Miettinen löysi kiintoisan sukukirjan eräästä kartanoarkistosta aivan odottamatta. Kartanon historian kirjoitushanke poiki kiinnostavia sukuhistoriallisia tutkimusnäkökulmia ja useita kiintoisia aiheeseen liittyviä artikkeleita. [Edit: tästä esimerkki myöhemmässä bloggauksessa ”Yllätyslöytö – tilaustutkimus johti kadonneen sukukirjan jäljille”.]
Omiin merkittäviin löytöelämyksiini kuuluu Tallinnan kaupunginarkistossa tekemäni havainto, kun kävin läpi 1500-luvun asiakirjoja. Ritari Erik Flemingin kirjeet olivat minulle tuttuja, koska ne oli aiemmin julkaistu, mutta kokoelmasta löytyi myös hänen puolisonsa Hebla Sparren kirjeitä, joita ei oltu painettu. Alkuperäisaineistojen tutkiminen onkin usein ollut erittäin tärkeää erityisesti naisten, lasten ja vähäväkisten elämän tutkimisessa.
Olipa tutkimuksen kohteena 1500-luvun voudintili, 1700-luvun kirkonkirjoja tai vuosien 1910-60 rippikirjoja, tutkijan – sukututkijan, historiantutkijan, kulttuuriperinteen tutkijan – tutkimustyön kannalta yhtä tärkeää on päästä itse tekemään oma tutkimuksensa. Yksittäinen selvityspyyntö ei tuota samaa tulosta, samoja oivalluksia tai samoja yhdistelmiä. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.
———–
Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla (se tex. Kyrkopressen 27.1.2011). Att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Det här har jag ofta märkt när jag har studerat källmaterialet – antingen som historieforskare eller som släktforskare. När man själv läser källor, vare det nu är medeltida liturgitexter, 1700-talets brevväxling eller 1910-talets kyrkböcker, kan man hitta uppgifter som man inte ens visste fanns där. Genealogiska samfundet arbetar aktivt för att förbättra situationen så att släktforskarna skulle ha bättre möjligheter för att själv studera kyrkböcker.
Vita Historica 