Opin sauna autuas aina?

Haluatko kasvattaa pojastasi rehdin miehen? Thomas Hughesin klassikko ”Tom Brownin kouluvuodet” (Tom Brown’s school days, 1857) antaa hiukan oudon oloisen mutta suositun vinkin: lähetä lapsi pois sisäoppilaitokseen, jossa pennalismia, epämääräisiä koulutehtäviä ja ”reilua” nujakointia riittää. Kirjan päähenkilö, Tom Brown, käy Rugbyn yksityiskoulua (engl. public school, suomennoksessa ”julkinen koulu”) toki selviää oivallisten tovereiden ja brownilaisen sinnikkyytensä ansiosta, mutta kohtelu on välillä varsin karua. Hahmoista ilkeä Flashman edustaa varsinaista lierojen kiusaajien prototyyppiä, jolla on seuraajansa niin Billy Binnsin kuin Harry Potterinkin koulumaailmoissa. Viisas rehtori Thomas Arnold on myös myöhemmin saanut seuraajia – kyse on historiallisesta henkilöstä, joka johti Rugbyn yksityiskoulua Thomas Hughesin ja hänen veljensä kouluaikoina.

Tom Brownin kouluvuosissa, jota muun muassa Louisa May Alcott kiitti, on paljon kiinnostavaa ajankuvaa ja 1850-luvun ”retrospektiä” 1830-luvun koulumaailmaan. Kirjailija Thomas Hughes (1822-1896) oli myös aktiivinen kristillisessä työväenliikkeessä ja osuustoiminnan kehittämisessä, ja hän työskenteli myös parlamentin jäsenenä. Hughesin sisar oli yhteiskunnalisesti aktiivinen Jane Senior. Kirjassa ihaillaankin lempeitä ja inhimillisiä kristittyjä esikuvia, joista eräs työskentelee aktiivisesti pappina teollisuuspaikkakunnalla. Ateistit, politiikka, siirtomaat ja uusi aika välähtelevät kirjassa, joka keskittyy kuvaamaan vanhan ajan koulumaailmaa. Hughes pohtii alkupuolella, että kirjaa lukevat pojat ovat maailmankansalaisia ja junamatkoillaan perehtyvät eri maiden kulttuureihin, mutta hän haluaa myös arvostaa vanhaa englantilaista paikalliskulttuuria.

Aukeama kirjasta Tom Brownin kouluvuodet. Vasemmalla sivulla kuvataan isojen poikien halua simputtaa uusia poikia, oikealla piirros, jossa pientä poikaa heitellään lakanan varassa kohti kattoa.

Britannian poliitikkojen edesottamukset ovat kiinnittäneet huomion siihen, millaisen koulutuksen yläluokan pojat saavat ja mitä jälkiä se jättää heidän psyykeensä. Viimeksi asiasta kirjoitti HBL:ssä Charlotta Buxton (”Boris Johnson får skäll av rektorn”, HBL 17.5.2023). Varhain perheistään erotetut lapset oppivat, että tunteitaan ei pidä näyttää ja että on parasta lyödä ensin takaisin. Kasvatus tuottaa myös politiikkaan kiusaajia tai ruokkii kaoottisia käyttäytymismalleja. (Muistelen, että jo keskiajalla italialaiset olisivat paheksuneet, että Britanniassa on luonnoton tapa laittaa lapset pois kotoa… sitten jos muistaisin tietolähteen…)

Hughesin kirjaklassikossa pikku Tom on itse innokas lähtemään kouluun ja omaksumaan sen kaikki tavat – jopa urheasti kestämään tulokkaan pomputtelun pingotetulla lakanalla. Tom Brownin isä epäröi vähän, miten valmistaa pientä koululaista Rugbyn sisäoppilaitokseen armon vuonna 1830 ja vähän päälle. Lopulta hän päättelee, etteivät poikaa auta liian pitkät käytössaarnat tai tarkat kuvaukset koulumaailman mahdollisista vääryyksistä. Hän päätyy antamaan ohjeen, että kaikki menee hyvin, kunhan Tom ei tee tai sano mitään, mitä ei kehtaisi toistaa tai kertoa äidilleen ja sisarelleen. Onko ohje hyvä vai huono ja noudattiko Tom sitä, mene tiedä.

Kirjaa lukiessani isä-Brownin mietteet resonoivat, koska pohdin edelleen, Sävelsinkö-kirjan (ks. https://anulah.wordpress.com/2023/05/09/humanists-of-late-capitalism/) ja yleisen tutkijakeskustelun valossa, mitä pitäisi sanoa väitöskirjatyöstä kiinnostuneelle. Kannustaa täytyy, pelotella ei kannata, mutta varoiteltava on. Mutta kuten sukupolvi toisensa jälkeen toteaa, on eri asia tietää kuin kokea rahoituksen epämääräisyyden ja yleisen epävarmuuden hetket. Turhat varoitukset voivat jarruttaa ja muuttua itsensätoteuttaviksi profetioiksi. Senkin huomaa äkkiä, että liiat varoittavat sanat tai synkät kertomukset saavat lähinnä esittäjänsä kuulostamaan omituiselta kärttyilijältä. Mihin keskityt, se kasvaa.

Lähin ohje, mihin tilanhoitaja Brownin hengessä pääsin, olisi ehkä: Älä tee tai sano mitään, mitä et kehtaisi toistaa tai kertoa omalle kirkasotsaiselle kaksikymmentävuotiaalle itsellesi?

Mitä haluaisit sinulle sanottavan?

Thomas Hughes pohtii "nykyajan" eli 1850-luvun koulupoikien ja nuorten miesten kokemusmaailmaa.

Thomas Hughes, Tom Brownin kouluvuodet (1857), suom. Leena Tuuteri, kuv. Aarne Nopsanen. Otava 1951.

Rugbyn ja rugby-pelin sekä miehekkään liikunnan historiaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Rugbyn_historia

Humanists of late capitalism

Minna Lindgrenin uudessa romaanissa Sävelsinkö väitöskirjatutkijan maailma menee apokalyptisenpuoleiseen kaaokseen, kun hän yrittää tutkia juhlitun, dementoituvan säveltäjän työtä etnografian keinoin. Hän toisin sanoen haastattelee 90-vuotiasta säveltäjää, jonka koti on puolittaisessa lahoamisen tilassa ja niin on muistikin. Samaan aikaan myös väitöskirjatutkijan oppiaine, tiedekunta ja yliopisto ovat hajoamisen tilassa. Ohjaava professori istuu seminaarien aikana etänä eri kehittämiskokouksissa ja lopulta ilmassa on viimeinen sammuttaa valot -tunnelmaa.

Lindgrenin kirja resonoi vuosikymmenten takaisten ja nykyisten väitöskirjatutkijoiden tuskaisten tuntojen kanssa. Lukiessa mieleeni tulivat muun muassa René Gothonin varsin raadollinen teos ”Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle” (1991) josta en oikeastaan muista lohdutuksen sanoja vaan mitä kammottavimpia kuvauksia siitä, miten tutkielmantekijät jätetään heitteille liian suurten odotusten keskelle. Myös Pirkko Lindbergin Candida-romaani muistuu mieleen: siinä Lindberg vinoilee kansainvälisyyttä ja eurooppalaista kulttuuria kiitteleville yliopistilaisille. Tarina seurailee Voltairen Candiden vaiheita, samanlaisesta idealismista vastoinkäymisten kautta voipumiseen.

Lindgrenin kirjaa lukiessa tulee ikävä eurooppalaisen kulttuurin ihailua – nyt jäljellä on lähinnä kyyninen kapitalismi, älykköposeeraus ja hyödyntavoittelu, jonka nimissä opetus ja tutkimus siirretään tekoälyn valvontaan ja tutkijat ulkoistetaan siivoojiksi ja vanhustenhoitajiksi. Hoivatyöläis- ja tutkijaproletariaatin elämät kietoutuvat toisiinsa, kun apurahatutkija joutuu auttamaan laulavaa vanhushoitajaa dementoituvan säveltäjän saattohoidossa.

Nauru takertuu kurkkuun, niin mustaa huumori on, ja vaikka tiedemaailman ja vanhustenhuollon ongelmia karnevalisoidaan, kirja osuu moniin oikeasti kipeisiin kohtiin. Sekä tutkijat että hoitajat rämpivät ongelmissa ja toimintalabyrinteissä, jotka tilastoissa ja poliittisessa puheessa kehystetään fantastiseksi post-gutenbergiaaniseksi pluskyvykkyydeksi. Luin kirjan samaan aikaan, kun HS uutisoi ettei kaikki koulutus kannata (palkkapussin kannalta) ja julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen englannin kielen käytöstä tilanteissa, joissa sen paremmin opiskelijat kuin opettajat eivät oikein hallitse kieltä. Kirjan kuvaukset kieli- ja tulkintaongelmista tutkijaseminaarissa resonoivat samojen ongelmien kanssa.

Väitöskirjatutkijoiden ohjaajana en oikein osannut irrottaa kuvausta todellisesta elämästä ja olin lukiessani kiukkuinen sekä päähenkilön saamasta huonosta väitöskirjaohjauksesta että päähenkilön nääntyneestä naiviudesta, jotka toisaalta resonoivat tosimaailman pahimpien tilanteiden kanssa. Pitäisikö Sävelsinkö-teos ehkä lykätä luettavaksi kenelle tahansa, joka pohtii tutkijaksi ryhtymistä? Väitöskirjatutkijan kokemukset resonoivat sen turhautumisen kanssa, jota saan viikoittain lukea somepäivityksistä.

Vaikka kirja ei ole suoraan todellisuutta toistava, se heijastelee tieteentekijöiden hämmennystä vaatimusten ristipaineissa ja toimii ehkä varoittavana esimerkkinä siitä, että tietyissä tilanteissa voi olla parempi mennä suoraan suorittavaan työhön kulkematta akateemisten pilvilinnojen ja romahdusten kautta. Tarvittaisiin ehkä tiedemaailman ulkopuolinen arvioimaan, miten hauska tai humoristinen kirja on. Ajattelemisen aihetta se antaa. Musiikkimaailman asiantuntija ehkä puolestaan kiinnittäisi huomiota erityisesti säveltäjämaailman teemoihin ja voisi päätyä aivan toisenlaisiin havaintoihin.

Illalla havaittua: kirjan kansiteksti hehkuu laskevan auringon valossa, heijastaen hienosti taivaan kirkkautta pimenevässä huomeessa.

—————————————

Ks. myös blogilastu ”Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun” vuodelta 2007.

Tuoreita ”aiotko tutkijaksi, lue nämä ensin” -puheenvuoroja viime ajoilta
Anu Wartiovaara: Suomen tieteen kilpailukyky hiipuu salakavalasti https://www.tieteessatapahtuu.fi/index.php/numerot/2-2023/suomen-tieteen-kilpailukyky-hiipuu-salakavalasti-hatahuuto-nuorten-tietelijoiden
Mona Mannevuo: Yliopistossa opin pelkäämään työttömyyttä https://yle.fi/a/74-20033527