Äiti ja poika

Kuningatar Margareetan hautamuistomerkki Roskilden katedraalissa. Kuva: Anu Lahtinen 2007.

Osallistuin 25 vuotta sitten pohjoismaiseen opiskelijakonferenssiin, jonne useakin osanottaja oli kirjoittanut tutkielman Kuningatar Margareetasta. Tanskalaisten opiskelijoiden mielestä Margareeta oli hyvä hallitsija, joka ei edustanut mitään tanskalaisen ylivallan tavoittelua; ruotsalaiset ja suomalaiset eivät olleet ihan samaa mieltä vaan muistelivat syitä, joiden vuoksi Ruotsi myöhemmin irtautui unoniyhteydestä. Margareeta on joka tapauksessa kiistatta ollut tärkeä poliittinen vaikuttaja, ja hänen aikanaan syntynyt ns. Kalmarin unioni nautti rauhasta unionikuningattaren valtakauden ajan. Ottopoika ja kruununperijä Erik Pommerilaisen aikana alkoi mennä huonommin.

Elokuva ”Margareeta, Pohjolan kuningatar” tarttuu tähän merkkihahmoon ja tarkastelee hänen elämäänsä erään kuuluisan huijaritarinan näkökulmasta. 1400-luvun alussa nimittäin ilmaantui mies, joka väitti olevansa vankeudessa pidetty kuningattaren poika, Olof Håkansson, jota oli luultu kuolleeksi. Kuningattarella oli kuitenkin jo uusi kruununperijä, ottopoika Erik. Elokuvassa molemmat vetoavat unionikuningattareen äitinään. Oikeasti huijari oli huijari, mutta elokuvan kantavaksi teemaksi on valittu valtapeli, jonka seurauksena oikea poika on onnistuttu pitämään vankeudessa. Kuninkaaksi itseään väittävän ihmisraunion ilmaantuminen keskelle unionin armeijasuunnitelmia ja kuningas Erikin avioliittoneuvotteluja uhkaa sekoittaa tilanteen.

Mutta miten Margareeta oli päätynyt valta-asemaansa ja millainen oli pohjoismaisen unionin tilanne historian valossa? Kerron seuraavassa lyhyesti Margareetan omasta lapsuudesta ja tiestä unionikuningattareksi, palaan sen jälkeen elokuvaan ja sen tapahtumiin.

Sijaishallitsijasta ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”

Margaretan lapsuus ei antanut välittömästi viitteitä loistavasta tulevaisuudesta, vaikka toki hallitsijaperheen lapsi sai ihan hyvät lähtökohdat elämäänsä. Hän oli mahtavan ja häikäilemättömän kuningas Valdemar Atterdagin kuudes ja nuorin lapsi, joka syntyi vuonna 1353. Perhe odotti tuolloin, että isoveli Kristofferista tulisi kuningas, myöhemmin kruunua soviteltiin siskonpoika Albrekt Mecklenburgilaiselle. Toisin kuitenkin kävi. Margareta kihlattiin jo varhain Norjan kuningas Håkanille. Sopimusta tekevät kuningasisät Magnus ja Valdemar sopivat, että Valdemar auttaisi Magnusta nujertamaan oman poikansa Erikin. Kymmenvuotiaana Margareeta saapui Norjan hoviin, Pyhän Birgitan tyttären kasvatettavaksi.

Kuusitoistavuotiaana Margareta aloitti yhteiselämän aviomiehensä kanssa. Håkan joutui hallintotehtävissään matkustamaan kauas, ja nuori kuningatar sai kannettavakseen paljon vastuuta. Perheen poika, 5-vuotias Olof, valittiin vuonna 1375 Valdemarin jälkeen Tanskan kuninkaaksi, ja tämän jälkeen Margareeta asui Tanskassa poikansa sijaishallitsijana, hänen kuningaspuolisonsa Håkan taas asui Norjassa. Håkan kuoli 1380, ja nyt Margareeta hallitsi poikansa sijaisena sekä Tanskaa että Norjaa.

Kun poika Olof sitten vuonna 1387 kuoli, Margareeta ei enää voinut edustaa häntä, ja hänen asemansa hallitsijana oli uhattuna. Nopeasti Margareta kuitenkin onnistunut valituttamaan itsensä sekä Tanskan että Norjan ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”. Vähän myöhemmin hän liittoutui myös ruotsalaisen ylimystön kanssa, ja hänen joukkonsa löivät valtaa tavoitelleen Margareetan sisarenpojan, Albrekt Mecklenburgilaisen. Margareeta lujitti valtansa adoptoimalla kruununperijäksi sisarensa tyttärenpojan, Bogislavin (kruunattuna Erik, lisänimeltä Pommerilainen).

Keskiajalla todettiin aivan suoraan, että oli hyviä puolia siinä, että valtaistuimella oli lapsi, koska viisaat johtajat saattoivat hallita hänen nimissään. Jo aiemmin norjalanen Ingeborg oli ollut pitkään pienen poikansa sijaishallitsijana. Myös Margareetaa seuranneille kuningattarille Filipalle ja Dorothealle oli varattu oikeus toimia holhoojahallitsijoina, mikäli he jäisivät leskiksi poikiensa ollessa alaikäisiä.

Äidin auktoriteetti näkyi myös Margareetan kielenkäytössä. Hän antoi pojalleen muun muassa seuraavat ohjeet: ”Jos joku pyytää kuninkaalta kirjallisia vahvistuksia tuomioista, jotka on annettu, tulee kuninkaan sanoa, ettei hän tiedä, mitä tuomioita on annettu, ja viivytellä asian kanssa mahdollisimman pitkään. Ja kun kuningas ei enää voi viivytellä, tulee hänen sanoa, että asia ratkaistaan niin pian kuin hänen äitinsä saapuu paikalle.” Margareeta ehkä sai aikaan rauhan, mutta hän oli myös vallankäyttäjänä määrätietoinen ja saattoi vältellä kirjallisten sitoumusten antamista – tällöin ei voitu suoraan syyttää lupausten pettämisestäkään.

Elokuvan Margareeta

Miten elokuva sitten kuvaa Margareetaa? Hän on arvovaltainen ja käskemään tottunut nainen, joka haluaa rauhaa. Onko tässä vähän romantisoitu tai alleviivattu ajatus naisen rauhantahtoisuudesta – ehkä hitusen, mutta Margareetahan kyllä saikin aikaan melko tasaiset olot, kun siihen asti edellisten sukupolvien kuninkaat ja kuninkaanpojat olivat tappaneet toisiaan ja veljiään mennen tullen. (Katsokaapa esim. Håtunaleken tai Nyköpings gästabud.) Margareeta säilyttää malttinsa ja puhuu vähäeleisesti aristokraatit puolelleen; ja omapäisille hän osoittaa, ettei kannata asettua haukan saaliiksi.

Odottamatta ilmaantuu rujo mies, joka väittää olleensa 15 vuotta vankeudessa ja joka kutsuu itseään kuningas Olofiksi. Historiallisesti ottaen monenlaisia huijari-kuninkaallisia on nähty – 1300-luvun alussa Bergeniin saapui harmaantunut nainen, joka väitti olevansa kuolleeksi luultu prinsessa Margareta, Norjan neito ja kuningas Erikin tytär, ja jota kerrotaan kunnioitetun pyhimyksenä senkin jälkeen, kun hänet oli huijarina poltettu roviolla.

Margareetan aikana kuninkaana esiintynyt Olof vaikuttaa silkalta huijarilta, mutta reilu sata vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan haastanut ja kuolemaan tuomittu ”Taalainmaan junkkari” (Dalajunkern) Nils Sture saattoi ehkä ollakin aiemman valtionhoitaja Sten Sturen ja hänen leskensä Kristina Gyllenstiernan poika. (Ehkä, mahdollisesti.) Henkilöllisyyden todistaminen ei menneinä aikoina ollut aivan yksinkertaista, ei myöskään sen varmistaminen, että joku oli kuollut. (Vuonna 1550 Tukholmassa teloitettiin Knut-niminen mies, joka oli esiintynyt kuningattaren sisarenpoikana (olisi ollut Ebba Stenbockin veli) ja onnistunut toistuvasti esiintymään kuninkaan edustajana, varastamaan ja huijaamaan ihmisiä. Aina joku uskoi.)

Elokuvan tarina ei ole kirjaimellisesti totta, mutta on se totta siinä mielessä, että kyse on keskiajan hovimaailmasta, jossa voi joutua uhraamaan mitä tahansa ja kenet tahansa. Margareeta pitää arvossa unionia ja rauhan turvaamista, mutta henkilökohtainen hinta on kova. Tarina tarjoaa monia tilannekuvia, joissa tulee näkyväksi valtapolitiikan raadollisuus ja alituinen valppaus – lopulta kehenkään ei voi luottaa, ja tämän oppiminen on osa hallitsijaksi kasvamista. Miljööt ovat minun silmääni suhteellisen uskottavia, vaikka teollisia ikkunaruutuja ja lattiatiiliä taitaa välillä vilahdella; hahmot ovat sopivan ryttyisiä ja arpisia. Valtahierarkioita ja kirkon merkitystä olisi toki voinut pohtia vähän hienovireisemminkin, ja pituudesta olisi saanut helposti vartin pois.

Pisteet siitä, että elokuvan tulokulma on valtapolitiikka sekä äiti-lapsi -suhteet, ei romanttinen rakkaus. Marilyn French on tainnut korostaa lasten merkitystä naisten elämässä, ja valta-asemassa olevan naisen elämässä oma poika, tarvittaessa adoptoitu poika – vävykin saattoi kelvata – oli tärkeä liittolainen, mutta myös mahdollinen vastustaja.

Sekalaista

Muuten kiitämme: monikielisyyttä, ratsastuskuvauksia – juuri joulukuussa keskustelin norjalaiskollegojen kanssa matkareiteistä keskiajan Norjan ja Tanskan välillä – valaistusratkaisuja ja taustan himmennystä, jotka toimivat miljöiden kanssa; lapsimorsian-problematiikan kuljettamista mukana mutta ei liian retostelevasti.

Moitimme: Turhan selväpiirteisesti ajatellut kansallisvaltiot, eestaas loppuratkaisua arpova juonenkuljetus – jonkun käänteen olisi voinut jättää pois; pappi, joka näkee ennalta Margareetan kyvyt ja raivaa esteet hänen tieltään. Kirjeet olivat liian isolla paperilla ja liian isolla käsialalla – tuntui tuhlaukselta. Tai ehkä tanskalaisilla oli varaa käyttää papereita runsaammin kuin ruotsalaisilla…

Ambivalentti suhtautuminen: viittaukset naisrauhaan (naisrauha oli oikea asia, mutta tässa ehkä vähän allevivattu – toisaalta plussaa siitä, että elokuva välttää kliseisimmät naistrauma -kuvastot); tolkun ihmisiin, unioniin, Eurooppaan, yhteiseen armeijaan; Suomen täydellinen puuttuminen; hyvin olisi johonkin nurkkaan sopinut Pommerista Tanskan kautta, Margaretan suosikkina, Suomeen laamanniksi päätynyt ritari Klaus Fleming (vanhin niistä).

Ainakin jos on koko päivän kirjoittanut artikkelia 1500-luvun aatelisnaisesta ja siitä, myikö hän lastensa tulevaisuuden kuninkaan pelastamiseksi, niin hyvin vetoaa tematiikka ja ongelmakohdat. Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun on saatavilla historiallista draamaa, jossa valtaa käyttävä nainen joutuu käymään läpi sieluntaisteluita komeassa miljöössä, dramaattisen musiikin soidessa.

Episodin elokuva-arvio: https://www.episodi.fi/elok…/margareeta-pohjolan-kuningatar/

Lisää tietoa alkukohtauksen verilöylystä, Alussahan isä-Valdemar on teurastanut Gotlannin, siellä on museossa osa jäännöksistä. https://kaponieeri.blogspot.com/2012/12/visby-1361.html (en usko, että Margareta oli siellä, mutta ehkä kohtauksen voi ottaa vähän unenomaisena)

Kirjoittaja on julkaissut aiheeseen liittyen mm. kirjan Pohjolan Prinsessat (Atena 2009). Kuningasvallasta Pohjolassa kertovat myös mm. hänen artikkelinsa uudessa kirjassa Kuninkaallisen mahdin näyttämöt (Sigillum 2021). https://www.sigillum.fi/tuote/kuninkaallisen-mahdin-nayttamot-pohjoismaiset-paalinnat/

Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.

 

Sisältö sanojen takana

Kurt Vonnegutin romaanissa Titaanin seireenit on kohtaus, jossa kaksi miestä on matkalla Marsista Maahan. Toinen, Boaz, haaveilee Hollywoodin yökerhoista ja hauskanpidosta, mutta ei oikeastaan tiedä tarpeeksi voidakseen puhua toiveistaan. Toinen, Unk, on ollut Maassa, mutta ei juuri reagoi Boazin rehvasteleviin yrityksiin kuulostaa maailmaa nähneeltä.

 – Jep, Boaz sanoi Unkille yrittäen salata toiveittensa säälittävän epämääräisyyden. – Me mennään sitten kaikkiin hienoihin paikkoihin ja tilataan itsellemme kaikkea mahdollista hienoa ja liikutaan ja kavereerataan hienojen ihmisten kanssa ja noin ylimalkaan pidetään oikein kunnolla lystiä.  […] meistä tulee kuuluisa pari – kuletaan joka paikassa ja tehdään kaikenlaista. (Kurt Vonnegut, Titaanin seireenit, suom. Marjatta Kapari, Tammi 1979, s. 107)

Tämä epämääräisistä mielikuvista ponnahtava ”tehdään kaikenlaista” tulee aina välillä mieleen, kun kuulee yleistä visiopuhetta vaikkapa digitalisaatiosta tai 3D-tulostamisesta. Voidaan tehdä ”kaikenlaista”, mitä vaan, kunhan joku keksisi ja tietäisi, mitä. Voidaan mullistaa opetus, tutkimus, ihmisten kanssakäyminen. Sen kuin tehdään ”kaikenlaista” digitaalista, vaikkapa hankitaan kaikenlaisia laitteita, tai jotakin, kyllähän te tiedätte…?

Kun visiopuheille haetaan konkretiaa, käytännön toteutusehdotukset tuntuvat joskus ontoilta. Mennään innovaatio-odotukset edellä, mutta pitäisi olla jotain sisältöä, jota uudet kehitelmät palvelevat. Mieleeni on pysyvästi syöpynyt jokusen vuoden takainen radiohaastattelu, jossa hehkutettiin 3D-tulostuksen ihmeitä. Kun toimittaja uteli hehkuttajalta käytännön toteutusta, esimerkiksi saatiin – hääkattauksen serviettipidikkeet, joihin voisi vaikkapa tulostaa yksilölliset kasvot.

Onneksi myöhemmin kuulin esimerkiksi 3D-tulostettavista apuvälineistä, joita voitiin valmistaa katastrofialueella: se kuulosti tehtävältä, jolla on tarkoitus. Mutta sekä Boazin tietämättömyyttä peittelevä ”tehdään kaikenlaista” että nuo 3D-serviettipidikkeet kummittelevat säännöllisesti mielessäni, kun joudun visiopuheen pariin. Ja kyllä joskus tulee oltua Boazin roolissakin, kun yritän kovasti päästä selvyyteen, mitä ”kaikenlaista” nyt oikeasti voisin tehdä ”datallani” (eli tutkimusaineistolla ja siitä kootulla tiedolla) ja milloin digiosaamisesta oikeasti on konkreettista hyötyä tai päinvastoin ei.

Olen vuoden verran vetänyt historian opetuksen digiloikkaa, joka on Helsingin yliopiston rahoittama hanke ja yksi monista yliopiston määräaikaisista opetuksen digikehittämisen hankkeista. Digiloikan blogi löytyy osoitteesta https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/  ja historian omasta digiloikasta olemme julkaisseet sekä yhteisessä digiloikka-blogissa että historian yksikön omassa blogissa (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/).

Yksi digiloikan tavoitteista on, että päästäisiin ankkuroimaan digi-puheen ”tehdään kaikenlaista” siihen, mitä historia, historiatiede ja historian opettaminen perusteiltaan on. Kirjoitin asiasta äsken myös historian yksikön blogiin ja korostin, kuten hankkeemme on koko ajan korostanut, että historian opetuksen digiosaamisen pitää palvella tieteenalan sisältöjä.

On tärkeää erottaa, milloin kyse on lähteiden digitalisaatiosta tai digitaalisista tutkimusmenetelmistä, milloin taas puhutaan opetusteknologian tai julkaisuteknologioiden digitalisaatiosta, milloin digitaalisen viestinnän ja esittämisen keinoista. Ja on myös tärkeää erottaa, milloin puhutaan merkittävästä vaikutuksesta ja milloin digitalisaatiopuheessa liikutaankin pinnallisemmalla tasolla, ”kaikenlaisessa”, mutta ei päästäkään sanojen kautta kunnolla kiinni tietoon ja sisältöön.

Kaikki digitalisaation tulokulmat vaikuttavat historian opettamiseen ja historiatieteeseen, mutta eri tasoilla ja eri tavoilla. Vaikka käytössä olisi miten vinkeä digitaalinen luokkahuone tai miten hienoja virtuaalisia teknologioita, se ei paljoa lämmitä, jos ei ole historiallista tietoa ja historioitsijan kriittistä otetta. Lähteet, aineistot, tieteenalan oma keskustelu on välttämätön sisältö, ja niiden antama tieto on tarpeen, jotta digiloikka voisi oikeasti mennä jonnekin. (Lähtökohtaisesti puhuisin kyllä pikemminkin vuosikymmenten mittaisesta digitaalisesta hortoilusta, jota itsekin olen seurannut jo 1990-luvulta alkaen.)

Tätä sisällön ja pohjatyön merkitystä jäin kaipaamaan myös hiljattaisessa uutisessa, jossa pohdittiin, ”Voisiko museosta löytyä yhteiskuntaa hyödyttävä innovaatio”. Lähtökohtaisesti teki mieli sanoa, että museo itsessään on innovaatio. Museot on moneen kertaan osoitettu yhteiskuntaa hyödyttäväksi instituutioksi, jotka tallettavat, jäsentävät ja viestivät monenlaisille yleisöille menneisyyden elämää, kulttuuria ja yhteiskunnallista muutosta.

Seuraavaksi mieleeni tulivat taas Titaanin seireenit ja se, miten visiopuheessa etsitään ”kaikenlaista” ja mitä tahansa (ja vieläkin välillä sitä uutta Nokiaa, mutta viimeistään Siilasmaan muistelmien lukemisen jälkeen todellakin kaipaan ja toivon jotain muuta kuin uutta Nokiaa). Mutta innovaation etsiminenkin kääntyy visiopuheessa turhan usein ”kaikenlaiseksi” ja miksi tahansa. Aeon-esseessään ”Innovation is overvalued” professorit Andrew Russell ja Lee Vinsel tuovat esiin vaaran, että sanaa innovaatio käytetään peittämään sisällön puutetta (a ‘word to hide the lack of substance’). Samassa esseessä he kiinnittävät huomiota ylläpidon ja huollon merkitykseen.

Tarkoitukseni ei nyt tässä ole lytätä innovaatioita yleisesti eikä nimenomaan YLEn uutisessa kuvattua innovaatiotyön tuomista museoon – kuulosti positiiviselta, että esimerkiksi mietittiin, miten lapsille luodaan aktiivinen suhde museoon. Mutta uutisen olisi voinut kehystää toisinkin: tuli vaikutelma, kuin museoiden ydintyö olisi jotain noloa ja torjuttavaa. Kun uutisessa todettiin, ettei museo ole ”pölyttynyt entisajan tallentaja”, ammattilaisten teki mieli huomauttaa, että museo on myös ja sen nimenomaan tulee olla entisajan tallentaja. Kokoelmien tarjoama tieto antaa museotyölle sisältöä ja voimaa. Joskus sieltä löytyy pölyäkin, mutta pölyisenäkin kokoelmatyö on arvokasta ja korvaamatonta, eikä vastakkainasettelu innovatiivisuuden tai pölyisyyden välillä tee oikeutta museoiden kokonaistyölle.

Parhaimmillaan museoissa tehdyt oivallukset pohjautuvat siihen, että museoissa on tehty vuosikymmenten työtä menneisyyden dokumentoimiseksi, tallentamiseksi ja tutkimiseksi. (Some-keskutelujen mukaan uutisen museoinno.fi pyrkiikin hyödyntämään kokoelmia ja museoiden osaamista.) Uutisoinnin sanavalinnoista huolimatta ja juuri siksi kannattaa myös muistaa, että vaikka innovaatioita ei tulisikaan, museot ovat arvokkaita – niissä tehdään ”kaikenlaista” muutakin.

(Etsiessään Maata Titaanin seireenien Boaz ja Unk päätyvätkin muuten Merkuriukseen. Kuvittelemiensa ”kaikkien hienojen paikkojen” ja Hollywoodin yökerhojen sijasta Boaz kohtaa olentoja, jotka ovat todellisia ja läsnä ja joille hän on tärkeä. Boaz toteaa, että lopulta tärkeintä ei ole ”tehdä kaikenlaista”, vaan se, että hän voi tehdä hyvää tekemättä pahaa. Boazillekin tärkeintä on lopulta sisältö, elämän sisältö ja merkityksellisyys, sekä ylläpito ja huolenpito muita olentoja kohtaan.)

Kotikunnaan Rilla ja ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotismuistopäivä on juuri takana. Aika moni suomalainen tyttöoletettu lienee lukenut itsensä 1. maailmansotaan Kanadan kotirintamaa kuvaavan ”Kotikunnaan Rillan” (Rilla of Ingleside, alk. 1921) teinitytön kasvukertomuksen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Rilla keskittyi kuvaamaan omaa nuoruuttaan päiväkirjateksteissään, mutta samalla ensimmäisen maailmansodan velvoitteet ja kotirintamaan vaikeudet tulivat osaksi hänen elämäänsä, ja maailmansodan päättyessä hän oli jo varsin aikuinen nuori nainen.

Ensimmäisen maailmansodan uhreja edusti teoksessa Rillan runoilijaveli Walter Blythe (sekä liian aikaisin harmaantuneet ja invalidisoituneet Glenin kylän pojat). Walteria oli jo lapsena kiehtonut tarina Hamelnin pillipiiparista, ja hän tuli kuuluisaksi (John McCraen hengessä kirjoitetulla) runollaan Huilunsoittajasta, joka vei koulupojat mukanaan kuolemaan suureen taisteluun.

Kirja nostaa esiin monenlaisia aikalaistuntoja – ainakin narratiivissa rikkumattoman lojaalisuuden brittiläistä imperiumia kohtaan, naisten tuohtumuksen, heillä kun ei ole äänioikeutta (paitsi poikkeustilanteissa niillä, joilla on perheenjäsen rintamalla) tai Walteria kaipaavan Una Meredithin surun, koska kihlaamattomana hänellä ”ei ole maailman silmissä oikeutta valittaa”.

Oletan, että kirja, kuten osa muistakin Montgomeryn kirjoista, käyttää myös hänen omia kirjeitään ja päiväkirjojaan, vaikka hän itse oli tietysti jo varttunut ihminen. Kotikunnaan Rillaa kirjoittaessaan hän ajatteli uuden maailman syntyvän annetusta uhrista. Sotasankarien uhri oli muutenkin monien puheenaiheena maailmansotien välisenä aikana.

1940-luvun alussa Montgomery kirjoitti pessimistisemmän teoksen, joka on ilmestynyt 2009 nimellä Blythes are Quoted suomeksi vuonna 2010 nimellä Annan jäähyväiset. Toisen maailmansodan aikaan kirjoitettu teos oli monestakin syystä paljon illuusiottomampi kuin poikkeuksellisen yhteiskunnallisen rakennusprojektin visioiva Kotikunnaan Rilla. Siinä Blythen perhe lukee äiti-Annan ja Walter-pojan runoja, mukana on myös itse runo Huilunsoittaja.

Montgomery kertoo, että Walter kaatui Courcelettessa, ja päättää teoksen sotatraumaa kuvaavaan Walterin runoon pistinhyökkäyksen haavoittamasta vihollisesta ja tämän kuvan armottomasta mieleen painumisesta: ”poika jonka tapoin ilomielin, tuo soma poika yhä maassa kiemurtaa”. Tämän runon luettuaan Walterin äiti, vuosikymmeniä aiemmin valoisa Vihervaaran Anna, toteaa: ”Walter … ei olisi ikinä kestänyt muistojaan… ja jos hän olisi nähnyt heidän turhan uhrauksensa heijastuksen tässä uudessa, kaameassa holokaustissa…” Sodasta palannut poika Jem (James) Blythe vastaa sitaatilla, jonka mukaan unohdamme, koska meidän on pakko.

Jos liikaa unohdetaan, tuntuu kuitenkin seurauksena olevan, että samoja virheitä toistetaan uudestaan ja uudestaan. Vuoden 1918 jälkeen monissa maissa huudettiin ”ei koskaan enää sotaa”, mutta tarvittiin vain kaksi vuosikymmentä, ja oltiin uudessa vielä totaalisemmassa sodassa. Tekisikin mieli kääntää Jemin lausuma toisin päin ja sanoa, että meidän on muistettava, meidän on pakko.

Big Mama Thornton

On kuvaavaa, että Big Mama Thortonista (Winnie Mae Thornton, 1926-1984) on vain tämä yksi varsinainen elämäkertateos, joka ilmestyi vuonna 2014 – ja senkin kirjoittamisen ja ilmestymiseen tarvittiin saksalaisen politiikantutkijan, poliitikon ja vammaisten oikeuksien puolustajan Michael Spörken innostus, joka taas heräsi Big Brother & the Holding Companyn ja Janis Joplinin esittämän Ball and Chain -laulun kautta (laulu on Big Mama Thorntonin). Spörken kokoamissa lähteissä ja muistelmissa tulee pitkin matkaa vastaan ne monet vaikeudet ja rajoitukset, joita musta naispuolinen laulaja kohtasi rotuerottelun aikaisessa USA:ssa.

Esiintymisen ja menestymisen mahdollisuudet olivat mustille erilaiset alkaen esiintymispaikoista, esiintymisajankohdista, näkyvyydestä ja palkkioista. Kiertueista päästiin tiedottamaan mustille tarkoitettujen radioasemien kautta tai kaiutinautoilla pari päivää ennen esitystä. Myös valkoisia kiinnostuneita kuulijoita saapui paikalle, mutta heillä oli omat ”karsinansa” eivätkä mustat esiintyjät tai valkoiset kuulijat saaneet kohdata toisiaan esimerkiksi nimikirjoitusten jakamista varten. Big Mama Thornton saattoi olla tähti ja hänen esittämänsä alkuperäinen Hound Dog (jossa sanatkin käyvät enemmän järkeen) suuri menestys, mutta tämä menestys ei esiintyjälle itselleen realisoitunut samalla tavoin kuin hänen inspiroimilleen nuoremman polven tähdille. Kun koulunkäyntikin oli perhevelvoitteiden vuoksi jäänyt vähiin, oli laulajan sitä vaikeampi pitää huolta oikeuksistaan palkkioiden ja sopimusten suhteen.

Kiinnostava kontrasti syntyy Euroopan ja USA:n välille, sillä Euroopassa kiertueita eivät rajoittaneet ainakaan ohjelmallinen rotuerottelu. Euroopan-kiertueelle lähteneet Thornton ja hänen seurueensa vaikuttuivat siitä, että esityksiä kuunneltiin hiiren hiljaa, kunnes lopussa kuulijat nousivat taputtamaan käsiään seisaallaan. Big Mama Thorntonin Euroopan-kiertueeseen 1972 on muuten merkitty myös esiintymispaikka ”Finlandia” ja majoitus Helsingin Vuorikatu 17:n Hospitsissa.

Spörken kirja ei ole kerronnallisesti tai analyyttisesti varsinainen lukuelämys – ylimalkaan tällaisten artisti-elämäkertojen ongelmana on tavaton detaljisuus asioissa, jotka eivät aukene skeneen perehtymättömille, ja laajojen tulkintayhteyksien puuttuminen. Joitakin aiheita, kuten esiintyjätoverin väkivaltainen kuolemaa, alustetaan pitkään ja toisteisesti, jotkut uran suuret käänteet taas ohitetaan maininnalla. Thorntonin elämässä on ollut tragedioita, jotka teos sivuttaa viittauksenomaisesti, mutta jää epäselväksi, onko ne sivuutettu eettisistä syistä, lähteiden puutteessa vai mielenkiinnon puutteessa. Vähän alkoholia käyttävän on vaikea viitteellisistä huomioista hahmottaa, miten alkoholinhuuruisia varsinkin esiintymispaikkojen takahuoneet olivat, mutta maininnat tappeluista ja holtittomasta aseiden käytöstä antavat siitä osittain kuvaa.

Tyylillisesti tulee myös mieleen Buster Keatonin omaelämäkerta, jossa elämäntarina on kerrottu varsin yksinkertaisesti, kouluja käymättömän ja osin järjestelmän turhauttaman henkilön tarinana. Ehkä esiintyjän elämä ei aina käänny kielelliseksi analyysiksi, jos työkin on ollut pikemminkin tilanteisiin menemistä ja tekemistä, eikä esiintymiskeikkojen virrassa ole välttämättä erityistä kerronnallista jännitettä. Spörke välttää joka tapauksessa useiden wikipediassakin elävien myyttisten tarinoiden vahvistamista ja lähdekritiikki näyttää olevan kohdillaan. Tärkeää on, että teos on viitteytetty ja sitä varten on tehty alkuperäistutkimusta ja monia haastatteluja. Thorntonin elämässä olisi vielä varmasti useammankin kirjan verran analysoitavaa ja tutkittavaa.

Michael Spörke 2014: Big Mama Thornton. The Life and Music. McFarland & Company, Inc., Publishers, North Carolina. 188 sivua.

” …enkä kuitenkaan voi sanoa mitään”

Kulkuriteatterin esitys Jää hyvästi Helene. Käsikirjoitus Anu Lahtinen, ohjaus Benita Kivistö. Ensi-ilta su 4.3. klo 15.00, muut: ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00. muut esitykset ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00 HYVINKÄÄN TAIDEMUSEOssa, Hämeenkatu 3 D, www.hyvinkaantaidemuseo.fi  Lippuja à 15 € voi ostaa 1.2.2018 alkaen Hyvinkään taidemuseon lipunmyynnistä.

”Yksinäisyys seisoo suurena ja syleilee minua.”
Helene Schjerfbeck Einar Reuterille

Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää ja taidetta ovat dokumentoineet lukemattomat ihmiset. Eräs tärkeä tulkki oli taidehistorioitsija Pirjo Hämäläinen (1952-2017), joka teki pitkän ja monipuolisen päivätyön kulttuurin ja taiteen maailmassa. Hänen työllään oli erityisen suuri merkitys Hyvinkään kaupungille. Hämäläinen kirjoitti lukuisia teoksia hyvinkääläisistä taiteilijoista, hän julkaisi monipuolisesti kolumneja, ja hänen taideaiheiset facebook-päivityksensä olivat eloisia pienoisesseitä.

Hämäläinen harmitteli ja protestoi toistuvasti sitä, että monet naistaiteilijat ja +-kirjailijat esitettiin hänen mielestään kovin eteerisinä ja ruumiittomina. Hyvinkään taiteilijahistoriaan niin vahvasti liittyvä Helene Schjerfbeck  oli hänen harmikseen saanut ”kuivakkaan ikäneidon” maineen.

Pirjo Hämäläisen toiveena ja tavoitteena oli, että ihmiset ymmärtäisivät myös Schjerfbeckin tunteet, niiden kiihkeyden ja ehdottomuuden. Hän muistutti, että Schjerfbeck rakastui useita kertoja elämässään. Yli 50-vuotiaana Schjerfbeck tutustui paljon nuorempaan metsänhoitaja Einar Reuteriin (1881-1968), joka oli myös taiteilija ja kirjailija (taiteilijanimi Ahtela). Schjerfbeck tapasi Reuterin ensi kertaa Hyvinkäällä. Kesällä 1918 Helene ja Einar viettivät pari viikkoa Tammisaaressa. Tuolta kesältä on Schjerfbeckin maalaus Purjehtija, mallina Einar Reuter. Taiteilijan valitsema pehmeä ja lämmin kuvaustapa kertoi Hämäläiselle Schjerfbeckin voimakkaista tunteista. Kirjeenvaihdon perusteella taiteilijoiden välillä on ollut joitakin läheisyyden hetkiä, joihin kirjeissä viitattiin kuitenkin vain viitteellisesti.

Seuraavana vuonna Reuter kihlautui ruotsalaisen naisen kanssa. Helene Schjerfbeck kertoo, että kihlausuutisesta lukiessaan hän huusi kuin lapsi, jolta viedään rakas lelu. Kirjeistä heijastuu kuvaamaton menetys ja suru menetetystä tulevaisuudesta. Schjerfbeck kuvasi toistuvasti sitä, miten suunnaton kipu ja kaipaus oli suhteessa siihen, mitä hänellä oli oikeus saattaa sanoiksi: ”Tuntuu, että sydämeni särkyy, enkä kuitenkaan voi sanoa mitään.” ”Tärkeimmät asiat sanotaan ohimennen. Kukaan ei huomaa mitään.”

Suhde Reuteriin ei kuitenkaan katkennut. Schjerfbeck kirjoitti hänelle lukemattomia kirjeitä ja viestejä, ja Reuter puolestaan omisti monissa julkaisuissaan huomionsa Schjerfbeckille, vaikka häntä on myöhemmin moitittu taiteilijan romantisoimisesta. Tämän kaksikon kohtalot kiehtoivat Pirjo Hämäläistä, ja hän halusi nimenomaan tuoda esiin Schjerfbeckin tunteiden voiman ja intohimon. Suunnitteilla ollut, aihetta käsittelevä työ jäi aikeeksi, kun Hämäläinen menehtyi äkillisesti alkuvuodesta 2017. Aiheesta käydyt keskustelut jäivät kuitenkin hänen ystäviensä mieliin, ja niiden tuloksena syntyi ajatus näytelmästä ”Jää hyvästi, rakas Helene”.

Näytelmätulkinnassa on haettu taustoitusta muun muassa Pirjo Hämäläisen toimittamasta teoksesta Taikavuorella. Muutoksen Vuodet 1902-1925 (WSOY 2001).

blogiteksti on alun perin julkaistu Kulkuriteatterin blogissa
http://www.kulkuriteatteri.fi/historiablogianu.htm

 

Kevään graduja

Opinnäytetöiden ohjaaminen on tavattoman antoisaa, koska niiden kautta pääsee kurkistamaan itselle aivan uusiin aiheisiin. Kuten toisaalla keskusteluissa todettiin, historia-alan graduissa on usein erinomaista lähdetyötä, ja on hienoa nähdä miten tutkielman tekijä ottaa aineiston haltuunsa. Lisäksi pääsee näkemään, miten paikallinen ja ajallisesti rajattu aihe kuitenkin liittyy osaksi suuria linjoja, joista kirjoitin myös Historiallisen Aikakauskirjan 2/2017 pääkirjoituksessani (http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=11&t=6691). Alla joitakin kevään gradutöitä, jotka nykyisinä sähköisinä aikoina ovat kätevästi luettavissa verkossa. Suosittelen.

Niina Hägg: Mainettaan parempia. Aviottomana syntyneet lapset ja heidän äitinsä Kymintehtaan tehdasyhdyskunnassa 1904–1915. Monipuolisesti lähdeaineistoa käyttävä tutkielma vahvistaa aiempien tutkimusten havaintoja, että vaikka avioton raskaus aiheutti häpeää ja epävarmuutta, Kymintehtaalla aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki turvanaan. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184173

Pasi Pykälistö: Valapaton tulva Kymenlaaksossa 1898-1910 – paikallisyhteisö ja luonnonkatastrofi autonomian ajan lopulla. Kymijokilaaksossa koettiin vuona 1898 ja 1899 ”valapaton tulvana” tunnettu suurtulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräiden. Opinnäytetyö tarkastelee tulvan aiheuttamia vahinkoja ja yhteiskunnallista keskustelua ja tuo esiin, miten teollisuuden ja maatalouden suhde ja intressit ympäristön käyttöön tulivat tulvakeskusteluissa näkyviksi. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181399

Anna Hyödynmaa: Asumisen saumakohdassa – Työväestön asunto-osuuskunnat Käpy ja Voitto 1920-luvulla. Työ tarkastelee 1920-luvun pienimuotoisia asunto-osuuskuntia. Asumismuotona asunto-osuuskunta jäi Suomessa varsin harvinaiseksi. Asunto-osuuskunnat jäivät vuokra-asumisen ja osakeyhtiöiden väliseen saumakohtaan, ja niiden asukkaat olivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohdassa. Gradu tuo esiin sekä asunto-osuuskuntien hallintoa että arjen haasteita. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184169

Markus Meriruoho: Adlercreutzin rykmentin upseeristo Viaporin antautumisen jälkeen vuonna 1808. Gradussa on selvitetty Adlercreutzin rykmentin upseeristoa, upseerien taustoja ja elämänvaiheita sekä sitä, mitä heille tapahtui sodan päätyttyä. Miten he selvisivät vankeudesta Venäjällä ja kuinka moni siirtyi Ruotsin puolelle?  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184165

——————————————
Lisäksi kiinnostavia graduja lähialoilta:
Janika Aho: Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181389
Toni Simanainen: Goottilainen typografia ja symboliikka Saksalaisen ritarikunnan alueilla: keskiajan semioottisen merkityksen muutos keskiajan lopulta 1900-luvun alkuun  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184159

Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Norsuja ja susia

(Sisältänee spoilereita!)

Päiväkotiin pitäisi päästä, mutta missä on vaatteet ja ehditäänkö aamupalalle? Äiti-johtaja ja johtaja-äiti (Anna Pitkämäki) etsii vaatteita hammasharja suussa, kello käy, valmista ei tule, rationaaliset työasiat sekoittuvat kotoisiin absurditeetteihin ja lasten kysymyksiin. Kun lapsi on saatu päiväkotiin, hyökkää vaatekaapista hehkeä juontaja, joka tivaa äiti-johtajalta: voiko kaiken saada?

Näin alkaa Paula Salmisen kirjoittama ja Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras – miten kaiken saa. Lahden Kaupunginteatterin hauska ja eläytyvä komedia perheenäidistä, urahaaveista ja ruuhkavuosista on täynnä tuttuja kohtauksia, asetelmia, repliikkejä ja liikkeitä. Loputtoman pyykin oikaisuravistukset tuntuvat omissa käsivarsissa. Jumahtaneet hartiat, ehtimisen, kiireen ja koordinoinnin ongelmat kuvataan juuri sellaisena tragikoomisena farssina, jollaisina ne usein voi kokea omassakin eteisessään.

Johtaja Anna Pitkämäki ja matriarkka Kirsti Wallasvaara pohtivat, kuka on historian vaikuttavin ihminen – ja miksi vaikutusvaltaisten luetteloissa on vähän naisia. Lehdistökuva: Tarmo Valmela. https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/pressgallery/193

Kaikki ei tietysti nauratakaan. Tuntuu siltä, kuten päähenkilö usein tuumiikin, että ei tämä nyt mennyt niinkuin oli tarkoitus. Vaatimuksia tuntuu olevan valtavasti, pakka hajoaa, mitä itse oikeastaan halusikaan? Mies jää kotiin hoitamaan lasta, mutta tasapainoa ei löydy ilman muuta. Äiti-johtaja miettii menneisyyden suurmiehiä mutta ei oikein samastu näihin, toisaalta matriarkka-norsun tarjoama asema lauman johtajana ei sekään tunnu oikein oikealta. Löytyykö alfanaaraan ja alfauroksen yhteistyöstä uusi tie ja oma ura? Ainakin he haluavat ajatella ja tehdä toisin.

Päiväkotiin ja aamupalalle pitäisi ehtiä ja joskus jonnekin eteenkinpäin, mutta… ”Äiti, rakastathan sä mua eniten?” Anna Pitkämäen lapsina Paavo Kääriäinen, Mirja Räty ja Jari-Pekka Rautiainen. Aikuislapset sopivat oikeastaan hyvin näyttämölle, kyllähän suuri koko vastaa lasten merkitystä ja vaikutusta vanhempiensa elämässä. Lehdistökuva: Tarmo Valmela. https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/pressgallery/193

Alfanaaras yhdistää farssia, vakavia kysymyksiä ja luonnonmystiikkaa intensiivisen puolentoista tunnin esityksen ajan. Tasa-arvo-ongelmien osoittamisessa monet näytelmät ovat päässeet melko pitkälle, ja sehän on tärkeä askel, mutta ratkaisujen löytämisessä ei taidekaan usein pääse kuin puoleenväliin. Tämä näytelmä tarjoaa kuitenkin erilaisia ideoita, nauruterapiaa ja ajateltavaa niille, jotka eivät kaipaa luolamiehiä eivätkä Louhi-hahmoja, vaan etsivät erilaisia, uudenlaisia ja omansalaisia tapoja ajatella perhettä ja työtä.

Lisäys: Uutta tietoa susien perhe-elämästä, samassa hengessä näytelmän ajatusten kanssa: http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/koira-katsoo-ihmista-kuin-isaa-tai-aitia

Lehdistöarvioita Alfanaaras-näytelmästä Lahden kaupunginteatterin sivuilla:
https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/palaute/lehdiston-arvioita/alfanaaras

« Older entries