Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.

 

Sisältö sanojen takana

Kurt Vonnegutin romaanissa Titaanin seireenit on kohtaus, jossa kaksi miestä on matkalla Marsista Maahan. Toinen, Boaz, haaveilee Hollywoodin yökerhoista ja hauskanpidosta, mutta ei oikeastaan tiedä tarpeeksi voidakseen puhua toiveistaan. Toinen, Unk, on ollut Maassa, mutta ei juuri reagoi Boazin rehvasteleviin yrityksiin kuulostaa maailmaa nähneeltä.

 – Jep, Boaz sanoi Unkille yrittäen salata toiveittensa säälittävän epämääräisyyden. – Me mennään sitten kaikkiin hienoihin paikkoihin ja tilataan itsellemme kaikkea mahdollista hienoa ja liikutaan ja kavereerataan hienojen ihmisten kanssa ja noin ylimalkaan pidetään oikein kunnolla lystiä.  […] meistä tulee kuuluisa pari – kuletaan joka paikassa ja tehdään kaikenlaista. (Kurt Vonnegut, Titaanin seireenit, suom. Marjatta Kapari, Tammi 1979, s. 107)

Tämä epämääräisistä mielikuvista ponnahtava ”tehdään kaikenlaista” tulee aina välillä mieleen, kun kuulee yleistä visiopuhetta vaikkapa digitalisaatiosta tai 3D-tulostamisesta. Voidaan tehdä ”kaikenlaista”, mitä vaan, kunhan joku keksisi ja tietäisi, mitä. Voidaan mullistaa opetus, tutkimus, ihmisten kanssakäyminen. Sen kuin tehdään ”kaikenlaista” digitaalista, vaikkapa hankitaan kaikenlaisia laitteita, tai jotakin, kyllähän te tiedätte…?

Kun visiopuheille haetaan konkretiaa, käytännön toteutusehdotukset tuntuvat joskus ontoilta. Mennään innovaatio-odotukset edellä, mutta pitäisi olla jotain sisältöä, jota uudet kehitelmät palvelevat. Mieleeni on pysyvästi syöpynyt jokusen vuoden takainen radiohaastattelu, jossa hehkutettiin 3D-tulostuksen ihmeitä. Kun toimittaja uteli hehkuttajalta käytännön toteutusta, esimerkiksi saatiin – hääkattauksen serviettipidikkeet, joihin voisi vaikkapa tulostaa yksilölliset kasvot.

Onneksi myöhemmin kuulin esimerkiksi 3D-tulostettavista apuvälineistä, joita voitiin valmistaa katastrofialueella: se kuulosti tehtävältä, jolla on tarkoitus. Mutta sekä Boazin tietämättömyyttä peittelevä ”tehdään kaikenlaista” että nuo 3D-serviettipidikkeet kummittelevat säännöllisesti mielessäni, kun joudun visiopuheen pariin. Ja kyllä joskus tulee oltua Boazin roolissakin, kun yritän kovasti päästä selvyyteen, mitä ”kaikenlaista” nyt oikeasti voisin tehdä ”datallani” (eli tutkimusaineistolla ja siitä kootulla tiedolla) ja milloin digiosaamisesta oikeasti on konkreettista hyötyä tai päinvastoin ei.

Olen vuoden verran vetänyt historian opetuksen digiloikkaa, joka on Helsingin yliopiston rahoittama hanke ja yksi monista yliopiston määräaikaisista opetuksen digikehittämisen hankkeista. Digiloikan blogi löytyy osoitteesta https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/  ja historian omasta digiloikasta olemme julkaisseet sekä yhteisessä digiloikka-blogissa että historian yksikön omassa blogissa (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/).

Yksi digiloikan tavoitteista on, että päästäisiin ankkuroimaan digi-puheen ”tehdään kaikenlaista” siihen, mitä historia, historiatiede ja historian opettaminen perusteiltaan on. Kirjoitin asiasta äsken myös historian yksikön blogiin ja korostin, kuten hankkeemme on koko ajan korostanut, että historian opetuksen digiosaamisen pitää palvella tieteenalan sisältöjä.

On tärkeää erottaa, milloin kyse on lähteiden digitalisaatiosta tai digitaalisista tutkimusmenetelmistä, milloin taas puhutaan opetusteknologian tai julkaisuteknologioiden digitalisaatiosta, milloin digitaalisen viestinnän ja esittämisen keinoista. Ja on myös tärkeää erottaa, milloin puhutaan merkittävästä vaikutuksesta ja milloin digitalisaatiopuheessa liikutaankin pinnallisemmalla tasolla, ”kaikenlaisessa”, mutta ei päästäkään sanojen kautta kunnolla kiinni tietoon ja sisältöön.

Kaikki digitalisaation tulokulmat vaikuttavat historian opettamiseen ja historiatieteeseen, mutta eri tasoilla ja eri tavoilla. Vaikka käytössä olisi miten vinkeä digitaalinen luokkahuone tai miten hienoja virtuaalisia teknologioita, se ei paljoa lämmitä, jos ei ole historiallista tietoa ja historioitsijan kriittistä otetta. Lähteet, aineistot, tieteenalan oma keskustelu on välttämätön sisältö, ja niiden antama tieto on tarpeen, jotta digiloikka voisi oikeasti mennä jonnekin. (Lähtökohtaisesti puhuisin kyllä pikemminkin vuosikymmenten mittaisesta digitaalisesta hortoilusta, jota itsekin olen seurannut jo 1990-luvulta alkaen.)

Tätä sisällön ja pohjatyön merkitystä jäin kaipaamaan myös hiljattaisessa uutisessa, jossa pohdittiin, ”Voisiko museosta löytyä yhteiskuntaa hyödyttävä innovaatio”. Lähtökohtaisesti teki mieli sanoa, että museo itsessään on innovaatio. Museot on moneen kertaan osoitettu yhteiskuntaa hyödyttäväksi instituutioksi, jotka tallettavat, jäsentävät ja viestivät monenlaisille yleisöille menneisyyden elämää, kulttuuria ja yhteiskunnallista muutosta.

Seuraavaksi mieleeni tulivat taas Titaanin seireenit ja se, miten visiopuheessa etsitään ”kaikenlaista” ja mitä tahansa (ja vieläkin välillä sitä uutta Nokiaa, mutta viimeistään Siilasmaan muistelmien lukemisen jälkeen todellakin kaipaan ja toivon jotain muuta kuin uutta Nokiaa). Mutta innovaation etsiminenkin kääntyy visiopuheessa turhan usein ”kaikenlaiseksi” ja miksi tahansa. Aeon-esseessään ”Innovation is overvalued” professorit Andrew Russell ja Lee Vinsel tuovat esiin vaaran, että sanaa innovaatio käytetään peittämään sisällön puutetta (a ‘word to hide the lack of substance’). Samassa esseessä he kiinnittävät huomiota ylläpidon ja huollon merkitykseen.

Tarkoitukseni ei nyt tässä ole lytätä innovaatioita yleisesti eikä nimenomaan YLEn uutisessa kuvattua innovaatiotyön tuomista museoon – kuulosti positiiviselta, että esimerkiksi mietittiin, miten lapsille luodaan aktiivinen suhde museoon. Mutta uutisen olisi voinut kehystää toisinkin: tuli vaikutelma, kuin museoiden ydintyö olisi jotain noloa ja torjuttavaa. Kun uutisessa todettiin, ettei museo ole ”pölyttynyt entisajan tallentaja”, ammattilaisten teki mieli huomauttaa, että museo on myös ja sen nimenomaan tulee olla entisajan tallentaja. Kokoelmien tarjoama tieto antaa museotyölle sisältöä ja voimaa. Joskus sieltä löytyy pölyäkin, mutta pölyisenäkin kokoelmatyö on arvokasta ja korvaamatonta, eikä vastakkainasettelu innovatiivisuuden tai pölyisyyden välillä tee oikeutta museoiden kokonaistyölle.

Parhaimmillaan museoissa tehdyt oivallukset pohjautuvat siihen, että museoissa on tehty vuosikymmenten työtä menneisyyden dokumentoimiseksi, tallentamiseksi ja tutkimiseksi. (Some-keskutelujen mukaan uutisen museoinno.fi pyrkiikin hyödyntämään kokoelmia ja museoiden osaamista.) Uutisoinnin sanavalinnoista huolimatta ja juuri siksi kannattaa myös muistaa, että vaikka innovaatioita ei tulisikaan, museot ovat arvokkaita – niissä tehdään ”kaikenlaista” muutakin.

(Etsiessään Maata Titaanin seireenien Boaz ja Unk päätyvätkin muuten Merkuriukseen. Kuvittelemiensa ”kaikkien hienojen paikkojen” ja Hollywoodin yökerhojen sijasta Boaz kohtaa olentoja, jotka ovat todellisia ja läsnä ja joille hän on tärkeä. Boaz toteaa, että lopulta tärkeintä ei ole ”tehdä kaikenlaista”, vaan se, että hän voi tehdä hyvää tekemättä pahaa. Boazillekin tärkeintä on lopulta sisältö, elämän sisältö ja merkityksellisyys, sekä ylläpito ja huolenpito muita olentoja kohtaan.)

Kotikunnaan Rilla ja ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotismuistopäivä on juuri takana. Aika moni suomalainen tyttöoletettu lienee lukenut itsensä 1. maailmansotaan Kanadan kotirintamaa kuvaavan ”Kotikunnaan Rillan” (Rilla of Ingleside, alk. 1921) teinitytön kasvukertomuksen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Rilla keskittyi kuvaamaan omaa nuoruuttaan päiväkirjateksteissään, mutta samalla ensimmäisen maailmansodan velvoitteet ja kotirintamaan vaikeudet tulivat osaksi hänen elämäänsä, ja maailmansodan päättyessä hän oli jo varsin aikuinen nuori nainen.

Ensimmäisen maailmansodan uhreja edusti teoksessa Rillan runoilijaveli Walter Blythe (sekä liian aikaisin harmaantuneet ja invalidisoituneet Glenin kylän pojat). Walteria oli jo lapsena kiehtonut tarina Hamelnin pillipiiparista, ja hän tuli kuuluisaksi (John McCraen hengessä kirjoitetulla) runollaan Huilunsoittajasta, joka vei koulupojat mukanaan kuolemaan suureen taisteluun.

Kirja nostaa esiin monenlaisia aikalaistuntoja – ainakin narratiivissa rikkumattoman lojaalisuuden brittiläistä imperiumia kohtaan, naisten tuohtumuksen, heillä kun ei ole äänioikeutta (paitsi poikkeustilanteissa niillä, joilla on perheenjäsen rintamalla) tai Walteria kaipaavan Una Meredithin surun, koska kihlaamattomana hänellä ”ei ole maailman silmissä oikeutta valittaa”.

Oletan, että kirja, kuten osa muistakin Montgomeryn kirjoista, käyttää myös hänen omia kirjeitään ja päiväkirjojaan, vaikka hän itse oli tietysti jo varttunut ihminen. Kotikunnaan Rillaa kirjoittaessaan hän ajatteli uuden maailman syntyvän annetusta uhrista. Sotasankarien uhri oli muutenkin monien puheenaiheena maailmansotien välisenä aikana.

1940-luvun alussa Montgomery kirjoitti pessimistisemmän teoksen, joka on ilmestynyt 2009 nimellä Blythes are Quoted suomeksi vuonna 2010 nimellä Annan jäähyväiset. Toisen maailmansodan aikaan kirjoitettu teos oli monestakin syystä paljon illuusiottomampi kuin poikkeuksellisen yhteiskunnallisen rakennusprojektin visioiva Kotikunnaan Rilla. Siinä Blythen perhe lukee äiti-Annan ja Walter-pojan runoja, mukana on myös itse runo Huilunsoittaja.

Montgomery kertoo, että Walter kaatui Courcelettessa, ja päättää teoksen sotatraumaa kuvaavaan Walterin runoon pistinhyökkäyksen haavoittamasta vihollisesta ja tämän kuvan armottomasta mieleen painumisesta: ”poika jonka tapoin ilomielin, tuo soma poika yhä maassa kiemurtaa”. Tämän runon luettuaan Walterin äiti, vuosikymmeniä aiemmin valoisa Vihervaaran Anna, toteaa: ”Walter … ei olisi ikinä kestänyt muistojaan… ja jos hän olisi nähnyt heidän turhan uhrauksensa heijastuksen tässä uudessa, kaameassa holokaustissa…” Sodasta palannut poika Jem (James) Blythe vastaa sitaatilla, jonka mukaan unohdamme, koska meidän on pakko.

Jos liikaa unohdetaan, tuntuu kuitenkin seurauksena olevan, että samoja virheitä toistetaan uudestaan ja uudestaan. Vuoden 1918 jälkeen monissa maissa huudettiin ”ei koskaan enää sotaa”, mutta tarvittiin vain kaksi vuosikymmentä, ja oltiin uudessa vielä totaalisemmassa sodassa. Tekisikin mieli kääntää Jemin lausuma toisin päin ja sanoa, että meidän on muistettava, meidän on pakko.

Big Mama Thornton

On kuvaavaa, että Big Mama Thortonista (Winnie Mae Thornton, 1926-1984) on vain tämä yksi varsinainen elämäkertateos, joka ilmestyi vuonna 2014 – ja senkin kirjoittamisen ja ilmestymiseen tarvittiin saksalaisen politiikantutkijan, poliitikon ja vammaisten oikeuksien puolustajan Michael Spörken innostus, joka taas heräsi Big Brother & the Holding Companyn ja Janis Joplinin esittämän Ball and Chain -laulun kautta (laulu on Big Mama Thorntonin). Spörken kokoamissa lähteissä ja muistelmissa tulee pitkin matkaa vastaan ne monet vaikeudet ja rajoitukset, joita musta naispuolinen laulaja kohtasi rotuerottelun aikaisessa USA:ssa.

Esiintymisen ja menestymisen mahdollisuudet olivat mustille erilaiset alkaen esiintymispaikoista, esiintymisajankohdista, näkyvyydestä ja palkkioista. Kiertueista päästiin tiedottamaan mustille tarkoitettujen radioasemien kautta tai kaiutinautoilla pari päivää ennen esitystä. Myös valkoisia kiinnostuneita kuulijoita saapui paikalle, mutta heillä oli omat ”karsinansa” eivätkä mustat esiintyjät tai valkoiset kuulijat saaneet kohdata toisiaan esimerkiksi nimikirjoitusten jakamista varten. Big Mama Thornton saattoi olla tähti ja hänen esittämänsä alkuperäinen Hound Dog (jossa sanatkin käyvät enemmän järkeen) suuri menestys, mutta tämä menestys ei esiintyjälle itselleen realisoitunut samalla tavoin kuin hänen inspiroimilleen nuoremman polven tähdille. Kun koulunkäyntikin oli perhevelvoitteiden vuoksi jäänyt vähiin, oli laulajan sitä vaikeampi pitää huolta oikeuksistaan palkkioiden ja sopimusten suhteen.

Kiinnostava kontrasti syntyy Euroopan ja USA:n välille, sillä Euroopassa kiertueita eivät rajoittaneet ainakaan ohjelmallinen rotuerottelu. Euroopan-kiertueelle lähteneet Thornton ja hänen seurueensa vaikuttuivat siitä, että esityksiä kuunneltiin hiiren hiljaa, kunnes lopussa kuulijat nousivat taputtamaan käsiään seisaallaan. Big Mama Thorntonin Euroopan-kiertueeseen 1972 on muuten merkitty myös esiintymispaikka ”Finlandia” ja majoitus Helsingin Vuorikatu 17:n Hospitsissa.

Spörken kirja ei ole kerronnallisesti tai analyyttisesti varsinainen lukuelämys – ylimalkaan tällaisten artisti-elämäkertojen ongelmana on tavaton detaljisuus asioissa, jotka eivät aukene skeneen perehtymättömille, ja laajojen tulkintayhteyksien puuttuminen. Joitakin aiheita, kuten esiintyjätoverin väkivaltainen kuolemaa, alustetaan pitkään ja toisteisesti, jotkut uran suuret käänteet taas ohitetaan maininnalla. Thorntonin elämässä on ollut tragedioita, jotka teos sivuttaa viittauksenomaisesti, mutta jää epäselväksi, onko ne sivuutettu eettisistä syistä, lähteiden puutteessa vai mielenkiinnon puutteessa. Vähän alkoholia käyttävän on vaikea viitteellisistä huomioista hahmottaa, miten alkoholinhuuruisia varsinkin esiintymispaikkojen takahuoneet olivat, mutta maininnat tappeluista ja holtittomasta aseiden käytöstä antavat siitä osittain kuvaa.

Tyylillisesti tulee myös mieleen Buster Keatonin omaelämäkerta, jossa elämäntarina on kerrottu varsin yksinkertaisesti, kouluja käymättömän ja osin järjestelmän turhauttaman henkilön tarinana. Ehkä esiintyjän elämä ei aina käänny kielelliseksi analyysiksi, jos työkin on ollut pikemminkin tilanteisiin menemistä ja tekemistä, eikä esiintymiskeikkojen virrassa ole välttämättä erityistä kerronnallista jännitettä. Spörke välttää joka tapauksessa useiden wikipediassakin elävien myyttisten tarinoiden vahvistamista ja lähdekritiikki näyttää olevan kohdillaan. Tärkeää on, että teos on viitteytetty ja sitä varten on tehty alkuperäistutkimusta ja monia haastatteluja. Thorntonin elämässä olisi vielä varmasti useammankin kirjan verran analysoitavaa ja tutkittavaa.

Michael Spörke 2014: Big Mama Thornton. The Life and Music. McFarland & Company, Inc., Publishers, North Carolina. 188 sivua.

” …enkä kuitenkaan voi sanoa mitään”

Kulkuriteatterin esitys Jää hyvästi Helene. Käsikirjoitus Anu Lahtinen, ohjaus Benita Kivistö. Ensi-ilta su 4.3. klo 15.00, muut: ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00. muut esitykset ke 7.3. klo 18.00 ja su 18.3. klo 17.00 HYVINKÄÄN TAIDEMUSEOssa, Hämeenkatu 3 D, www.hyvinkaantaidemuseo.fi  Lippuja à 15 € voi ostaa 1.2.2018 alkaen Hyvinkään taidemuseon lipunmyynnistä.

”Yksinäisyys seisoo suurena ja syleilee minua.”
Helene Schjerfbeck Einar Reuterille

Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää ja taidetta ovat dokumentoineet lukemattomat ihmiset. Eräs tärkeä tulkki oli taidehistorioitsija Pirjo Hämäläinen (1952-2017), joka teki pitkän ja monipuolisen päivätyön kulttuurin ja taiteen maailmassa. Hänen työllään oli erityisen suuri merkitys Hyvinkään kaupungille. Hämäläinen kirjoitti lukuisia teoksia hyvinkääläisistä taiteilijoista, hän julkaisi monipuolisesti kolumneja, ja hänen taideaiheiset facebook-päivityksensä olivat eloisia pienoisesseitä.

Hämäläinen harmitteli ja protestoi toistuvasti sitä, että monet naistaiteilijat ja +-kirjailijat esitettiin hänen mielestään kovin eteerisinä ja ruumiittomina. Hyvinkään taiteilijahistoriaan niin vahvasti liittyvä Helene Schjerfbeck  oli hänen harmikseen saanut ”kuivakkaan ikäneidon” maineen.

Pirjo Hämäläisen toiveena ja tavoitteena oli, että ihmiset ymmärtäisivät myös Schjerfbeckin tunteet, niiden kiihkeyden ja ehdottomuuden. Hän muistutti, että Schjerfbeck rakastui useita kertoja elämässään. Yli 50-vuotiaana Schjerfbeck tutustui paljon nuorempaan metsänhoitaja Einar Reuteriin (1881-1968), joka oli myös taiteilija ja kirjailija (taiteilijanimi Ahtela). Schjerfbeck tapasi Reuterin ensi kertaa Hyvinkäällä. Kesällä 1918 Helene ja Einar viettivät pari viikkoa Tammisaaressa. Tuolta kesältä on Schjerfbeckin maalaus Purjehtija, mallina Einar Reuter. Taiteilijan valitsema pehmeä ja lämmin kuvaustapa kertoi Hämäläiselle Schjerfbeckin voimakkaista tunteista. Kirjeenvaihdon perusteella taiteilijoiden välillä on ollut joitakin läheisyyden hetkiä, joihin kirjeissä viitattiin kuitenkin vain viitteellisesti.

Seuraavana vuonna Reuter kihlautui ruotsalaisen naisen kanssa. Helene Schjerfbeck kertoo, että kihlausuutisesta lukiessaan hän huusi kuin lapsi, jolta viedään rakas lelu. Kirjeistä heijastuu kuvaamaton menetys ja suru menetetystä tulevaisuudesta. Schjerfbeck kuvasi toistuvasti sitä, miten suunnaton kipu ja kaipaus oli suhteessa siihen, mitä hänellä oli oikeus saattaa sanoiksi: ”Tuntuu, että sydämeni särkyy, enkä kuitenkaan voi sanoa mitään.” ”Tärkeimmät asiat sanotaan ohimennen. Kukaan ei huomaa mitään.”

Suhde Reuteriin ei kuitenkaan katkennut. Schjerfbeck kirjoitti hänelle lukemattomia kirjeitä ja viestejä, ja Reuter puolestaan omisti monissa julkaisuissaan huomionsa Schjerfbeckille, vaikka häntä on myöhemmin moitittu taiteilijan romantisoimisesta. Tämän kaksikon kohtalot kiehtoivat Pirjo Hämäläistä, ja hän halusi nimenomaan tuoda esiin Schjerfbeckin tunteiden voiman ja intohimon. Suunnitteilla ollut, aihetta käsittelevä työ jäi aikeeksi, kun Hämäläinen menehtyi äkillisesti alkuvuodesta 2017. Aiheesta käydyt keskustelut jäivät kuitenkin hänen ystäviensä mieliin, ja niiden tuloksena syntyi ajatus näytelmästä ”Jää hyvästi, rakas Helene”.

Näytelmätulkinnassa on haettu taustoitusta muun muassa Pirjo Hämäläisen toimittamasta teoksesta Taikavuorella. Muutoksen Vuodet 1902-1925 (WSOY 2001).

blogiteksti on alun perin julkaistu Kulkuriteatterin blogissa
http://www.kulkuriteatteri.fi/historiablogianu.htm

 

Kevään graduja

Opinnäytetöiden ohjaaminen on tavattoman antoisaa, koska niiden kautta pääsee kurkistamaan itselle aivan uusiin aiheisiin. Kuten toisaalla keskusteluissa todettiin, historia-alan graduissa on usein erinomaista lähdetyötä, ja on hienoa nähdä miten tutkielman tekijä ottaa aineiston haltuunsa. Lisäksi pääsee näkemään, miten paikallinen ja ajallisesti rajattu aihe kuitenkin liittyy osaksi suuria linjoja, joista kirjoitin myös Historiallisen Aikakauskirjan 2/2017 pääkirjoituksessani (http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=11&t=6691). Alla joitakin kevään gradutöitä, jotka nykyisinä sähköisinä aikoina ovat kätevästi luettavissa verkossa. Suosittelen.

Niina Hägg: Mainettaan parempia. Aviottomana syntyneet lapset ja heidän äitinsä Kymintehtaan tehdasyhdyskunnassa 1904–1915. Monipuolisesti lähdeaineistoa käyttävä tutkielma vahvistaa aiempien tutkimusten havaintoja, että vaikka avioton raskaus aiheutti häpeää ja epävarmuutta, Kymintehtaalla aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki turvanaan. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184173

Pasi Pykälistö: Valapaton tulva Kymenlaaksossa 1898-1910 – paikallisyhteisö ja luonnonkatastrofi autonomian ajan lopulla. Kymijokilaaksossa koettiin vuona 1898 ja 1899 ”valapaton tulvana” tunnettu suurtulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräiden. Opinnäytetyö tarkastelee tulvan aiheuttamia vahinkoja ja yhteiskunnallista keskustelua ja tuo esiin, miten teollisuuden ja maatalouden suhde ja intressit ympäristön käyttöön tulivat tulvakeskusteluissa näkyviksi. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181399

Anna Hyödynmaa: Asumisen saumakohdassa – Työväestön asunto-osuuskunnat Käpy ja Voitto 1920-luvulla. Työ tarkastelee 1920-luvun pienimuotoisia asunto-osuuskuntia. Asumismuotona asunto-osuuskunta jäi Suomessa varsin harvinaiseksi. Asunto-osuuskunnat jäivät vuokra-asumisen ja osakeyhtiöiden väliseen saumakohtaan, ja niiden asukkaat olivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohdassa. Gradu tuo esiin sekä asunto-osuuskuntien hallintoa että arjen haasteita. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184169

Markus Meriruoho: Adlercreutzin rykmentin upseeristo Viaporin antautumisen jälkeen vuonna 1808. Gradussa on selvitetty Adlercreutzin rykmentin upseeristoa, upseerien taustoja ja elämänvaiheita sekä sitä, mitä heille tapahtui sodan päätyttyä. Miten he selvisivät vankeudesta Venäjällä ja kuinka moni siirtyi Ruotsin puolelle?  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184165

——————————————
Lisäksi kiinnostavia graduja lähialoilta:
Janika Aho: Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181389
Toni Simanainen: Goottilainen typografia ja symboliikka Saksalaisen ritarikunnan alueilla: keskiajan semioottisen merkityksen muutos keskiajan lopulta 1900-luvun alkuun  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184159

Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Norsuja ja susia

(Sisältänee spoilereita!)

Päiväkotiin pitäisi päästä, mutta missä on vaatteet ja ehditäänkö aamupalalle? Äiti-johtaja ja johtaja-äiti (Anna Pitkämäki) etsii vaatteita hammasharja suussa, kello käy, valmista ei tule, rationaaliset työasiat sekoittuvat kotoisiin absurditeetteihin ja lasten kysymyksiin. Kun lapsi on saatu päiväkotiin, hyökkää vaatekaapista hehkeä juontaja, joka tivaa äiti-johtajalta: voiko kaiken saada?

Näin alkaa Paula Salmisen kirjoittama ja Anne Rautiaisen ohjaama Alfanaaras – miten kaiken saa. Lahden Kaupunginteatterin hauska ja eläytyvä komedia perheenäidistä, urahaaveista ja ruuhkavuosista on täynnä tuttuja kohtauksia, asetelmia, repliikkejä ja liikkeitä. Loputtoman pyykin oikaisuravistukset tuntuvat omissa käsivarsissa. Jumahtaneet hartiat, ehtimisen, kiireen ja koordinoinnin ongelmat kuvataan juuri sellaisena tragikoomisena farssina, jollaisina ne usein voi kokea omassakin eteisessään.

Johtaja Anna Pitkämäki ja matriarkka Kirsti Wallasvaara pohtivat, kuka on historian vaikuttavin ihminen – ja miksi vaikutusvaltaisten luetteloissa on vähän naisia. Lehdistökuva: Tarmo Valmela. https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/pressgallery/193

Kaikki ei tietysti nauratakaan. Tuntuu siltä, kuten päähenkilö usein tuumiikin, että ei tämä nyt mennyt niinkuin oli tarkoitus. Vaatimuksia tuntuu olevan valtavasti, pakka hajoaa, mitä itse oikeastaan halusikaan? Mies jää kotiin hoitamaan lasta, mutta tasapainoa ei löydy ilman muuta. Äiti-johtaja miettii menneisyyden suurmiehiä mutta ei oikein samastu näihin, toisaalta matriarkka-norsun tarjoama asema lauman johtajana ei sekään tunnu oikein oikealta. Löytyykö alfanaaraan ja alfauroksen yhteistyöstä uusi tie ja oma ura? Ainakin he haluavat ajatella ja tehdä toisin.

Päiväkotiin ja aamupalalle pitäisi ehtiä ja joskus jonnekin eteenkinpäin, mutta… ”Äiti, rakastathan sä mua eniten?” Anna Pitkämäen lapsina Paavo Kääriäinen, Mirja Räty ja Jari-Pekka Rautiainen. Aikuislapset sopivat oikeastaan hyvin näyttämölle, kyllähän suuri koko vastaa lasten merkitystä ja vaikutusta vanhempiensa elämässä. Lehdistökuva: Tarmo Valmela. https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/pressgallery/193

Alfanaaras yhdistää farssia, vakavia kysymyksiä ja luonnonmystiikkaa intensiivisen puolentoista tunnin esityksen ajan. Tasa-arvo-ongelmien osoittamisessa monet näytelmät ovat päässeet melko pitkälle, ja sehän on tärkeä askel, mutta ratkaisujen löytämisessä ei taidekaan usein pääse kuin puoleenväliin. Tämä näytelmä tarjoaa kuitenkin erilaisia ideoita, nauruterapiaa ja ajateltavaa niille, jotka eivät kaipaa luolamiehiä eivätkä Louhi-hahmoja, vaan etsivät erilaisia, uudenlaisia ja omansalaisia tapoja ajatella perhettä ja työtä.

Lisäys: Uutta tietoa susien perhe-elämästä, samassa hengessä näytelmän ajatusten kanssa: http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/koira-katsoo-ihmista-kuin-isaa-tai-aitia

Lehdistöarvioita Alfanaaras-näytelmästä Lahden kaupunginteatterin sivuilla:
https://www.lahdenkaupunginteatteri.fi/palaute/lehdiston-arvioita/alfanaaras

Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

Kuin kyyhky oksalla

English Summary: The blogger compares the lyrics and mood of Kissing a Fool by George Michael to a Swedish song from the year 1651, probably written by or for a person called Christina Regina von Birchenbaum. While the songs are far from identical, there are similarities, too. Paying attention to these similarities may bring a 17th century song writer a little bit closer to our world. BTW there is an error in the English wikipedia article: she did not marry the second man she fell in love with: they were clearly separated by evil rumours in an early phase.

———————

You are far
When I could have been your star
You listened to people
Who scared you to death
And from my heart

George Michaelin lempeän moittiva Kissing a Fool (1988) kantautui korviini, kun olin lukemassa erästä vuoden 1651 laulua, ja äkkiä tuntui siltä että tässähän ollaan saman aiheen äärellä. En ole saanut ruotsinkielisestä vanhasta laulusta ihan tarkkaa suomennosta aikaiseksi, mutta vanhassa ruotsinkielisessä laulussa kertoja kuvaa rakastuneensa (ja käyttää myös sydämen kuvaa ”hjärta”-sanan alkutavua korvaamassa) jaloon nuoreen mieheen, joka kuitenkin antoi pahojen kielten ja petollisten ystävien erottaa heidät toisistaan.

stor kierleek till mig draga,
then ädling mon förwist,

dock lät han sig intaga,
aff arga tungors list.

Christ hur falska wänner,
haa giordt mig till förtreet,
fast thet mitt ♥ta bränner,
i sorg och ifrigheet, …

So 1651, so 1988. Valheelliset ystävät, pahaa puhuvat ”kademiehet” ja muut rauhan rikkojat ovat aikojen saatossa saaneet moitteita rakkauden tärvelemisestä. Kansanlauluissa moititaan ”kylän ämmiä” jotka ovat saaneet ”nuoren tytön sanan alaiseksi”. Vanhoissa lauluissa kamarineidot pilaavat asiat kiukkuisilla sanoillaan – tai joskus myös pelastavat rakastavaiset kulissientakaisilla juonilla. Kaikki on hiuskarvan varassa ja menetykset peruuttamattomia, se kuuluu kohtalontuntuun.

Vuodelle 1651 päivätty laulu on otsikoitu uudeksi lauluksi (En annan ny visa). Laulun säkeiden alkukirjaimista syntyy akrostikon, nimi Christina Regina von Birchenbaum, josta kirjoitan lyhyesti myös hiljattain mainostamassani ohjelmavihossa Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä. Nimi kuulostaa jotenkin oudoksuttavalta, mutta – tämä henkilö myös löytyy 1600-luvun kirjeenvaihdosta, De la Gardielle lähetettyjen anomuskirjeiden joukosta. [Edit 2019: Kävin hiljattain Ruotsin valtionarkistossa, ja muokkasin aiempaa ehdollista tietoa varmaksi: olen omin silmin nähnyt Christina Regina von Birchenbaumin kaksi anomuskirjettä.]

Runo vaikuttaa vahvasti elämäkerralliselta; siinä on vaiheita ja henkilöitä, jotka tuntuvat perustuvan oikeaan rosoiseen elämänkulkuun eivätkä vain kuvaa yleisellä tasolla kenen tahansa rakkaudessa osattoman elämää. Aiheeltaan ja kerronnaltaan laulu toki yhdistyy muihin aikakauden runoihin, joissa kuvataan maailman epävakaisuutta ja maallisen onnen haurautta, ja tähytään lohtua tuonpuoleisessa. Christina onkin nimetty ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi suomalaiseksi naisrunoilijaksi. (edit: Kaisa Kyläkosken minulle vinkkaama oheinen blogiteksti toisaalta muistuttaa, ettei akrostikon aina kerro kirjoittajan nimeä.)

Christina kertoo, miten on ainut lapsi, kotoisin Karjalasta, ja menettänyt sekä vanhempansa, puolisonsa että kaksi lastaan varhain. Kaikki nämä rakkaudet ovat tulleet hänen elämäänsä ja murheellisesti myös kaikonneet. Christinan laulu on siinä mielessä toisenlainen kuin moderni verrokkinsa, että mukana kulkee koko perhe, ei vain menetetty rakastettu.

Vuonna 1651 Christinan tyttäristä yksi on elossa, mutta miehineen kaukana ”meren ja hiekan takana” – Itämerikö erottaa vaiko ehkä jopa Atlantti. (Runo on säilynyt kokoelmassa, jossa on myös laulu ruotsalaisten lähdöstä uudelle mantereelle.) Christina kertoo, miten ensimmäinen puoliso, ratsumies, on kaatunut 30-vuotisen sodan taisteluihin, ja miten hän itse yhdeksäntoista vuoden leskeyden jälkeen löysi uuden onnen – vain menettääkseen ”jalon nuoren miehen” valheellisten ystävien tähden. Aikakaudelle tyypillisin, leskeydestä ja parittomuudesta kertovin kielikuvin hän toteaa jääneensä yksin kuin turturikyyhky oksalle.

Ensam är iag nu bliffwen,
må iag beklaga wist,
och så plat öffwer giffwin,
som turtur på een quist

Kuten sanottu, Christina Reginan ja George Michaelin laulut kietoutuvat mielessäni yhteen. Molemmissa lauluissa surraan rakkautta, joka ei kestänyt panettelijoiden tai pilkallisten lähimmäisten puhetta. Usein pahan puhujat kuvataan juoruamassa päähenkilön uskottomuudesta (1500-luvulla kosija vannottikin kirjeessään, ettei kihlattu neito uskoisi ”maan tapaan”, suutaan soittaviin pahanpuhujiin, jotka pilasivat joskus rakastavaisten välit ”tarpeettomalla suunsoitollaan”). Ehkä Christinan ikä on ollut ongelma sivullisille. Elettyään leskenä 17 vuotta leskenä hänen on täytynyt olla nelissäkymmenissä, ja uusi rakkaus oli ilmeisesti nuorempi; ainakin häneen viitataan nuorena miehenä. (Englanninkielinen wikipedia-artikkeli väittää parin menneen naimisiin, mutta se antaisi laululle aivan oudon sävyn: kyse on selvästi nimenomaan täyttymättömästä ja virallista muotoa vaille jääneestä tunteesta.)

Mielessä käy sekin, että pahoja puheita on helppo syyttää, ”kademiehet” (avundsman) tarjoavat selityksen tilanteessa, jossa todellista selitystä ei ehkä ole tai polttavampia syitä ei haluta penkoa. Kaikki olisi voinut sujua hyvin ilman petollisia ystäviä, mutta ehkä toisaalta ei. Rakastavaiset olisivat saattaneet ihan itsekin sössiä suhteensa. Rakkaus jää traagisesti värittyneeksi, mutta myös ihannoiduksi; mikäpä olisi varmempi itsestään kuin rakkaus, joka ei ole altistunut arjelle.

Yhteistä lauluille on myös, että vaikka toivo on mennyt, rakkaus jää – ja siksi rakastetulle toivotaan vain hyvää. Vuoden 1651 laulussa Christina toteaa, ettei surustaan huolimatta koskaan unohda [sydän]ystäväänsä (skall iag dock aldrig sänckia, then vän utur mitt sinn), ja toivoo että Jumalakin ottaisi huomioon hänen uskollisuutensa. Myös George Michael pohtii: I will wait for you — there is something there that can’t compare with any other.  Silti tunnelmassa korostuu resignaatio.

I’m never gonna be your star,
I’ll pick up the pieces

And mend my heart

Yhteistä laulujen tunnelmille ovat myös etäisyydet: You are far, olet kaukana; tämä voi olla fyysistä kaukaisuutta (CRvB:n tytär kaukana, ensimmäinen mieskin kuollut kaukana), tai suhteen särkymisen aiheuttamaa etäisyyttä. Wie weit so nah.

Tämä ajassa etäisten lyriikoiden vertailu ei välttämättä kestäisi tarkempaa tieteellistä tarkastelua, mutta lastutunnelmointina se voi tuoda esiin sen, että rakkaudessa ja sen kuvauksissa on jotain, mikä voi pysyä vuosisadasta toiseen. Länsimaisen rakkauden kuvastossa on paljon samaa vuosisadasta toiseen. Sydämen symboliikka on mukana vuosisadasta toiseen, mutta uskonnollinen vivahde on haalistunut. Christina sen sijaan vetoaa monessa kohdassa Jumalan suojelukseen ja lohtuun, ja kääntyy lopulta – omalle ajalleen tyypilliseen tapaan – maailman turhuuteen pettyneenä ”todellisen sulhon”, Kristuksen puoleen.

Tämän kirjoitettuani kävin läpi vanhaa työkonettani ja totesin, että olen parina viime vuonna ehtinyt koota Christinasta aina monenkinlaisia johtolankoja. Seuraavaksi pitäisi ainakin nähdä alkuperäinen laulukirja (Edit: nähty 2019) ja selvittää, ovatko De la Gardien arkistossa mahdollisesti lymyävät anomuskirjeet todella yhdistettävissä tähän runoilijaan. (Edit: löydetty 2019) Vai onko kyse sittenkin salanimestä? (Edit 2019: ei ole, runon tekijyys toki vaatii lisätutkimusta)  1800-1900 -lukujen taitteen jälkeen kukaan tutkija ei ole itse käsitellyt kirjeitä, eikä varhaisessa tutkimuksessa näytä olevan tarkkoja arkistoviitteita. Kaikki tutkimukset näyttävät viittaavan yli 100 vuotta sitten tehtyihin arkistohavaintoihin. Katsotaan nyt missä vaiheessa ehdin selvitellä lisää. (edit 2019: selvitelty)

Pidän muuten oikeastaan enemmän Michael Bublén uudemmasta Kissing a Fool –tulkinnasta. Mutta kuka tulkitsisi Christina Regina von Birchenbaumin ”uuden laulun”?

KIRJALLISUUTTA JA MUITA AINEISTOJA

”Een Annor Ny Wijsa”, painettu teoksessa 1500- och 1600-talens visböcker III (toim. Adolf Noreen & Anders Grape, 1916-1925).

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015)

Anu Lahtinen, ”Noudatin vanhempieni tahtoa.” Omaelämäkerralliset kirjoitukset 1500-1600 -lukujen Pohjolassa. Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus  (Toim. Heini Hakosalo ym. 2014).

Tässä aiemmin mainitsemassani yleistajuisessa tekstissä on lyhyesti tietoa myös Christina Regina von Birchenbaumista:

Queen Christina in English

Drottning Kristina på Svenska

Kuningatar Kristiinasta suomeksi

 

« Older entries