Kotikunnaan Rilla ja ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotismuistopäivä on juuri takana. Aika moni suomalainen tyttöoletettu lienee lukenut itsensä 1. maailmansotaan Kanadan kotirintamaa kuvaavan ”Kotikunnaan Rillan” (Rilla of Ingleside, alk. 1921) teinitytön kasvukertomuksen ja päiväkirjamerkintöjen kautta. Rilla keskittyi kuvaamaan omaa nuoruuttaan päiväkirjateksteissään, mutta samalla ensimmäisen maailmansodan velvoitteet ja kotirintamaan vaikeudet tulivat osaksi hänen elämäänsä, ja maailmansodan päättyessä hän oli jo varsin aikuinen nuori nainen.

Ensimmäisen maailmansodan uhreja edusti teoksessa Rillan runoilijaveli Walter Blythe (sekä liian aikaisin harmaantuneet ja invalidisoituneet Glenin kylän pojat). Walteria oli jo lapsena kiehtonut tarina Hamelnin pillipiiparista, ja hän tuli kuuluisaksi (John McCraen hengessä kirjoitetulla) runollaan Huilunsoittajasta, joka vei koulupojat mukanaan kuolemaan suureen taisteluun.

Kirja nostaa esiin monenlaisia aikalaistuntoja – ainakin narratiivissa rikkumattoman lojaalisuuden brittiläistä imperiumia kohtaan, naisten tuohtumuksen, heillä kun ei ole äänioikeutta (paitsi poikkeustilanteissa niillä, joilla on perheenjäsen rintamalla) tai Walteria kaipaavan Una Meredithin surun, koska kihlaamattomana hänellä ”ei ole maailman silmissä oikeutta valittaa”.

Oletan, että kirja, kuten osa muistakin Montgomeryn kirjoista, käyttää myös hänen omia kirjeitään ja päiväkirjojaan, vaikka hän itse oli tietysti jo varttunut ihminen. Kotikunnaan Rillaa kirjoittaessaan hän ajatteli uuden maailman syntyvän annetusta uhrista. Sotasankarien uhri oli muutenkin monien puheenaiheena maailmansotien välisenä aikana.

1940-luvun alussa Montgomery kirjoitti pessimistisemmän teoksen, joka on ilmestynyt 2009 nimellä Blythes are Quoted suomeksi vuonna 2010 nimellä Annan jäähyväiset. Toisen maailmansodan aikaan kirjoitettu teos oli monestakin syystä paljon illuusiottomampi kuin poikkeuksellisen yhteiskunnallisen rakennusprojektin visioiva Kotikunnaan Rilla. Siinä Blythen perhe lukee äiti-Annan ja Walter-pojan runoja, mukana on myös itse runo Huilunsoittaja.

Montgomery kertoo, että Walter kaatui Courcelettessa, ja päättää teoksen sotatraumaa kuvaavaan Walterin runoon pistinhyökkäyksen haavoittamasta vihollisesta ja tämän kuvan armottomasta mieleen painumisesta: ”poika jonka tapoin ilomielin, tuo soma poika yhä maassa kiemurtaa”. Tämän runon luettuaan Walterin äiti, vuosikymmeniä aiemmin valoisa Vihervaaran Anna, toteaa: ”Walter … ei olisi ikinä kestänyt muistojaan… ja jos hän olisi nähnyt heidän turhan uhrauksensa heijastuksen tässä uudessa, kaameassa holokaustissa…” Sodasta palannut poika Jem (James) Blythe vastaa sitaatilla, jonka mukaan unohdamme, koska meidän on pakko.

Jos liikaa unohdetaan, tuntuu kuitenkin seurauksena olevan, että samoja virheitä toistetaan uudestaan ja uudestaan. Vuoden 1918 jälkeen monissa maissa huudettiin ”ei koskaan enää sotaa”, mutta tarvittiin vain kaksi vuosikymmentä, ja oltiin uudessa vielä totaalisemmassa sodassa. Tekisikin mieli kääntää Jemin lausuma toisin päin ja sanoa, että meidän on muistettava, meidän on pakko.

Mainokset