Julmuuden ja hoivan rajamailla

Brutaliteten är inbäddad i vardagen och ändå, samtidigt, framstår den som en angelägenhet, inte för oss, utan för andra människor, en annan plats, en annan tid eller andra politiska förhållanden än våra egna. Det är viktigt att ständigt erinra sig att grymhet och destruktivitet snabbt kan ta oss själva i besittning. (Igra 2001, 178.)

Ludvig Igra (1945-2003) oli puolalaissyntyinen juutalainen ja sittemmin psykoanalyytikko, joka muutti perheensä mukana Ruotsiin pian sodan päätyttyä. Teos ”Den tunna hinnan mellan omsorg och grymhet” (Natur & kultur 2001) käsittelee sitä, miten lähellä huolenpito ja julmuus ovat toisiaan. Igra kritisoi siksi käsitettä ”pahuus”, koska katsoo, että sanan käytöllä oletetaan selkeästi erotettava pimeä vyöhyke tai voima ihmisessä, vaikka kyse on jatkuvasta rajankäynnistä kaikkien ihmisten mielissä ja yhteiskunnissa.

Igra käsittelee myös anteeksianto- ja sovitusprosesseja (förlåtelse, försoning). Hänen mielestään anteeksipyyntö on kömpelö yritys tunnustaa tapahtunut vahinko; se ei anna kuitenkaan mahdollisuutta asioiden perinpohjaiseen työstämiseen. Igran silmissä kansanmurha on anteeksiantamaton, mutta on mahdollista vähitellen tehdä rauha tapahtuneen kanssa, jos tukea on kyllin saatavilla: ”Utplåningen av andra människors liv kan inte förlåtas, men det är möjligt att försonas med att brotten har inträffat (Igra 2001, 136).”

Igran mukaan kaikissa on valmius julmuuteen, ja Zygmunt Baumanin hengessä hän käsittelee yhtäältä persoonattoman byrokratian tuhovoimaa että toisaalta myös kollektiivista ja persoonallista myötätuntoa. Mukana teoksessa kulkevat Igran perheen kohtaamat julmuudet paitsi sodan aikana, myös sodan jälkeisessä Puolassa. Pikkupoikana vähän sodan jälkeen Igra oli hoidossa puolalaisnaisella, kun aseistettu miesjoukko etsi juutalaislapsia surmatakseen heitä. Hoitaja vakuutti, että hänen vahtimansa pikkupoika oli kristitty, ja tämä säästyi: ”Tack vare hennes medmänsklighet, förkroppsligad i en lögn, kan jag skriva dessa rader (Igra 2001, 77)”.

Kuten tavallista, osa psykoanalyyttisista osuuksista kyntää jossain syvissä pohjamudissa, mutta yleisellä tasolla kirja antaa aihetta pohtia menneiden ja nykyisten yhteiskuntien potentiaalia julmuuteen ja hoivaan. Igran tekstissä eletään 2000-luvun alun Ruotsissa, jossa uusnatsismi ja muukalaisviha nostivat päätään. Nykylukija voi miettiä, mihin on sen jälkeen kuljettu ja minne ollaan matkalla.

Hinnan förblir tunn och vårt personliga ansvar är skrämmande stort och ovillkorligt. Vi måste utveckla vår förmåga att i den andre även se en aspekt av oss själva. Igenkännandet är en av våra viktigaste förmågor, men det krävs en stor ärlighet för att kunna se att den andres mest motbjudande egenskaper också är en möjlighet inom oss själva. Vi kan alltid, om vi gräver tillräckligt djupt i vårt inre, känna igen oss i den andre. De gånger vi inte gör det är det något som fattas i vår egen självförståelse. Vi måste börja med oss själva men får inte sluta där. (Igra 2001, 179.)

————————————

Fasismista ja juutalaisvainoista tässä blogissa aikaisemmin:
https://anulah.wordpress.com/tag/holokausti/

Joulukirje diktaattoreille

Edit 29.12.2022. Koska historioitsijana elän epäsynkronisessa suhteessa aikaan ja useammin enemmän menneellä vuosituhannella kuin nykyisellä, tulin lukeneeksi jouluaaton Hesarin vasta 5 päivää myöhässä ja huomasin silloin, että sama kirje oli julkaistu uudelleen HS:ssa tänä vuonna.Tätä blogissa tarjottua taustoitusta et kuitenkaan lukenut HS:stä.

Kulttuurihenkilöiden poliittiset kohukommentit tai ”skandaalipaperit”, samoin kuin ”äärisivustojen” reaktiot eivät ole vain 2000-luvun yksinoikeus.

Jouluaattona 24.12.1938 Frans Emil Sillanpää julkaisi ”Joulukirjeen diktaattoreille” (Suomen Sosialidemokraatti no. 348, 24.12.21938) ja puhutteli siinä niin Stalinia, Hitleriä kuin Mussoliniakin. Sanoma oli lyhyesti ottaen se, että vaikka diktaattorit kuvittelivat olevansa suuria, on sivistys ja kristinuskon sanoma heitä suurempi ja pysyvämpi. Mussolinin soidenkuivatushankkeitakin hän väheksyi suomalaisittain mitattömiksi.

Joulukirje diktaattoreille kuvamuodossa

Alkuperäinen joulukirje ja sen herättämä keskustelu on nykyään luettavissa Kansalliskirjaston hienossa digitoitujen sanomalehtien kokoelmassa os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1317312?page=6. Ja keskusteluahan kyllä syntyi. Tekstiä julkaistiin uudelleen ja lainailtiin sekä kiittäen että moittien. Useampikin lehti nosti paheksuen esiin sen, että Sillanpää kajosi Napoleonin maineeseen. Toinen julisti, että diktaattorit olivat järjestäneet leipää ja työtä paremmin kuin demokraattiset järjestelmät.

Monille Sillanpään puheenvuoro oli tervetullut kulttuurin ja myötätunnon puolustus. Sillanpäätä moitittiin yhtäältä marksilaisuuden äänitorveksi, toisaalta kehuttiin, että hän oli korostanut oletetuille vasemmistolaisille lukijoille demokratian arvoa totalitaaristen järjestelmien rinnalla (ja vallakumouksen sijasta). Yhden mielestä Sillanpään kirje oli skandaali, toisen mielestä reaktiot olivat ”hälinää” tai ”myrsky vesilasissa”. Osa kommentoijista ei ollut tainnut lukea alkuperäistä kirjettä, sillä Sillanpäätä kehotettiin muun muassa muistamaan, että Saksassa oli vaikuttanut sellainen hieno kirjailija kuin Goethe. Sillanpää oli kuitenkin nimenomaan maininnut Goethen esimerkkinä siitä, millaiset saksalaisen kulttuurin aarteet säilyisivät 1930-luvun poliittisten käänteiden tuolle puolen.

Kuulostavatko reaktiot tutuilta? Mieleeni tuli nykyajan vaatimukset, että kaikkia tulisi kritisoida tasapuolisesti (tähän voidaan esittää ns. false balance -kritiikkiä). Lukematta tai kuulopuheen perusteella tuomitseminen ei ainakaan tviittijakojen aikana ole mitenkään vierasta. Tutuilta kuulostivat moitteet nimettöminä huutelevista kritiikoista (”nimettömät sala-ampujat sekä puhelimessa että lähetyksissään ovat sitä kauhistuneet”, kuittasi Suomen Sosialidemokraatti 2.1.1939), samoin valitukset siitä, että kulttuuripersoonat sekaantuvat politiikkaan. Muutamassakin puheenvuorossa huomautettiin, että lehdistön muka neutraali suhtautuminen ohitti sen, mitä tiedettiin Saksan keskitysleireistä (kyllä, juutalaisvainot ja keskitysleirit mainittiin useissa jutuissa). Aihetta kommentoivia puheenvuoroja julkaistiin ahkerasti eri lehdestä toiseen, samaan tapaan kuin nykyään jaetaan ja siteerataan ahkerasti ristiin eri medioita tai julkaistaan saman pakinoitsijan tekstiä eri lehdissä.

Vanha kunnon ”mitä ulkomailla ajatellaan” -tulokulma toistui myös. Jotkut olivat huolissaan diplomaattisuhteiden vaarantumisesta Italiaan ja Saksaan. Jonkun kirjoittajan mielestä Ranskaakin olisi pitänyt moittia. Epäiltiin, että nyt jää Nobel saamatta, tai toisaalta arvailtiin, että tällä se nyt viimeistään irtoaa. Samalla uutisoitiin, että Koskenniemi sentään oli tehnyt hyvän vaikutuksen muun muassa Italiassa. Saksassa Sillanpään teokset menivät makulatuuriin, ilmeisesti ei kuitenkaan rovioille.

Marraskuussa 1939 tunnelmat olivat toisenlaiset. Sillanpää oli tuore nobelisti, Suomessa oli käynnissä ”ylimääräiset kertausharjoitukset”; vuoden 1938 ”joulupukki-kirje” oli joko unohdettu tai sitä pidettiin nyt viisaana puheenvuorona, joskin huomio keskittyi enemmänkin Sillanpään marssilauluun. Myöhemmin Sillanpään puheenvuoroon on viitattu jämäkkänä ja arvokkaana kannanottona, johon on palattu mm. Helsingin Sanomissa 1993 (maksumuurin takana) ja Demokraatissa 2013.

”Kun nyt vain sodat pysyisivät edes niissä rajoissa, joissa niitä nykyään käydään, yleinen rauha säilyisi sekä työtä ja toimeentulomahdollisuuksia olisi”, oli nimimerkki Aapo pohtinut Etelä-Suomen Sanomissa 10.1.1939. Kunpa olisivat pysyneet. Sillanpään joulukirje muistuttaa joka tapauksessa siitä, että nykyhetken hulinassa on hyvä koettaa pitää katse myös kauempana horisontissa ja miettiä, mikä pysyy ja mikä on tärkeintä. Hyvin voi myös jouluna 2022 yhtyä hänen loppusitaattiinsa:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä!

—————————————

Koska tämä teksti on bloggaus eikä tutkimus, en lähtenyt hakemaan aiheesta tutkimuskirjallisuutta, mutta aiheesta on kirjoitettu kirjallisuusvinkkien kera esimerkiksi nyk. Demokraatissa vuonna 2013 https://demokraatti.fi/f-e-sillanpaa-kirjoitti-joulukirjeen-diktaattoreille-suomen-sosialidemokraatissa-75-vuotta-sitten ja Veikko Huuskan blogikirjoituksessa https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/157339-f-e-sillanpaan-joulukirje-diktaattoreille-jouluna-1938 Artikkelit on haettu Kansalliskirjaston digi https://digi.kansalliskirjasto.fi/ haulla ”joulukirje diktaattoreille”.
Blogitekstin jakokuvaksi on valittu Hyvinkään kaupunginmuseolla säilytettävä valokuva Frans Emil Sillanpäästä vierailulla Hyvinkäällä.

Kiristyvässä verkossa

Epäilin jo, että en ehtisi lukea heräteostostani Sitten juoksin pakoon. Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945 (alkuteos 2014, suom. 2015), mutta onneksi kuitenkin aloitin. Berliini 1938-1945 on paikka, jossa nuoren juutalaisnaisen, orvoksi 1941 jääneen Marie Jalowiczin on yhä vaikeampi vältellä pakkotyö-, pidätys- ja häätömääräyksiä.

Selviäminen käy yhä vaikeammaksi, mutta asteettain, ja selviämisen mahdollisuuksia löytyy, mutta samalla päähenkilö joutuu asettamaan vaaraan itsensä ja muita. Kirja tarjoaa korutonta ja illuusiotonta kerrontaa, jossa pilkahtelee paljon avunantoa ja salaisia yhteydenpitokeinoja (keinoja sabotoida Siemensin pakkotyössä tehtyjä ruuveja ja muttereita, keinoja piilotella kurjissa asunnonloukoissa).

Kiinnostava ja hurja oli esmerkiksi kuvaus siitä, miten päähenkilö ystävineen kirjaimellisesti noudattaa juutalaisia koskevia määräyksiä ja kyselee, numeronsa ja asuinalueensa määräysten mukaan ilmoitettuaan, kaupungin poliiseilta, miten heidän pitäisi siirtyä paikasta A paikkaan B, kun eivät juutalaisina saa käyttää junaa tai mennä tiettyjen kaupunginosien halki; ja poliiseista monet ovat hämmentyneitä, että jaa tällaisiakin säädöksiä on.

”Opin tästä kaikesta sen, että edes poliisit eivät tunteneet kaikkia lakeihin sisältyviä määräyksiä, kaikkia noita pikkukiusoja, joilla meitä juutalaisia pidettiin lieassa. Aivan tavalliset kansalaiset tiesivät niistä vielä vähemmän. Saksalainen keskivertokotirouva oli kiinnostunut siitä, mistä hän sai siedettävällä mustanpörssin hinnalla puoli kiloa tomaatteja (…)” (s. 76). Ja tälllaisissa pienissä asetuksissa, ja ihmisiä hämmentävissä arjen hankaluuksissa piilee suuri osa sitä sumuverhoa, joka estää ihmisiä näkemästä toisiaan ihmisinä ja ymmärtämästä toistensa hätää.

On kylmäävää lukea, miten normalisoitunutta kaikenlainen syrjintä ja sorto ja lokerointi [esim. pakkotyöpaikalla Siemensillä ihmisten erottelu ja eriarvoinen kohtelu] voi olla. Muistelija kuvaa myös seksiä vaihdon välineenä, varsin arkisena ja ilottomana keinona selviytyä epäinhimillisissä oloissa.

Kaiken keskellä ihmiset koettavat olla kuin asiat olisivat niin kuin pitää. Päähenkilö on virittäytynyt ajattelemaan selviytymistään, omaa selviytymistään; hän on hionut osaamisensa ja käytöksensä voidakseen puhua itsensä pinteestä. Ja hän selviää, koska kieltäytyy lähtemästä siirtokäskyn saaneen tätinsä huolehtijaksi keskitysleirille; koska säilyttää malttinsa ja huijaa itsensä ulos talosta, kun Gestapo on jo keittiössä.

Kirja kertoo kaunistelematta selviytymisestä, arkisesta ihmisten hyvyydestä, itsekkyydestä ja voimattomuudesta. Koruttomasti ja kaunistelematta se avaa välähdyksiä lukemattomiin kohtaloihin ja yrityksiin selviytyä Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Varmasti oli monia, jotka eivät eläneet kertomaan, vaikka olisivat miten suunnitelleet selviytyvänsä.

Tutkijat tuuliajolla?

Britanniassa on kuluneella viikolla  herättänyt hämminkiä uutinen, että sata EU-kansalaista, heidän joukossaan historioitsija Eva Johanna Holmberg, ovat saaneet kehotuksen poistua Britanniasta, vieläpä varsin ripeässä järjestyksessä – huolimatta EU-maan kansalaisuudesta, työpaikasta, perhesuhteista tai muista yksityiskohdista. Tylynsävyinen kirje näytti toteuttavan pahimmat pelot siitä, että Brexit johtaisi EU-maiden kansalaisten mielivaltaiseen kohteluun. Kun asia nousi julkisuuteen, ministeriö ilmoitti kirjeiden lähteneen erehdyksessä, ja tapahtunutta on nyt koetettu hyvitellä.

Peter Frankopan on Evening Standardissa (Foreign scholars should receive letters of welcome, not rejection) muistutellut mieliin 1930-luvun ja sen, miten Saksa vuonna 1933 vei melko vähällä hälyllä läpi lakimuutoksen, joka syrjäytti juutalaistaustaiset tieteentekijät yliopistosta. Francopan totesi, että 1930-luvun Britannia tarttui tilaisuuteen ja rekrytoi lupaavia tutkijoita Manner-Euroopasta (myös muita kuin juutalaisia tai Saksassa asuneita), kun taas nyt suuntaus näytti olevan toisenlainen.

Vuoden 1933 asetus palautti mieleeni, että kun kirjoitin YFK:n 110-vuotishistoriaa vuonna 1997, tutustuin vuosikymmeniä koskemattomina lojuneisiin vanhoihin papereihin ja löysin saksankielisen kirjeen, joka oli päivätty Berliinissä neljäntenä päivänä helmikuuta vuonna 1934. Berliiniläinen dosentti Maximilian Ehrenstein osoitti kirjeensä Helsingin yliopiston farmaseuttisen oppilaitoksen johtajalle, apulaisprofessori Jim Östlingille. Hän tiedusteli, löytyisikö hänelle Suomesta tutkijanpaikkaa. Selitys on koruton:

” — daß mein Großvater väterlicherseits Jude gewesen ist, ich bin demnach im Sinne der deutschen Gesetze nicht rein arisch. Ich kann daher meine Lehrtätigkeit in der Universität Berlin nicht fortsetzen.”

Ehrenstein oli määritelty juutalaiseksi, koska hänen isoisänsä oli isän puolelta ollut juutalainen. 1930-luvun kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä juutalaiset kuuluivat ryhmiin, joille sälytettiin vastuu niin Saksan sotatappiosta vuonna 1918 kuin vuoden 1929 taloudellisesta romahduksestakin. Niinpä 35-vuotiaan dosentti Maximilian Ehrensteininkaan ei auttanut vedota tieteellisiin ansioihinsa tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Hänellä oli väärät esi-isät, joten se siitä.

Ehrensteinin tieteellinen ansioluettelo vaikuttaa sangen lupaavalta. Hän oli työskennellyt tunnetun saksalaisen professori H. Thomsin laboratoriossa. Ehrensteinin saavutuksista mainitaan eräässä kirja-arviossa muun muassa näin (samalla tiettyjä nykytutkimuksen käytäntöjä sivuten):

Maximilian Ehrenstein’s (1899-1968) spadework, a person who, for the first time, managed to remove the C19 between the A and B rings of the steroidskeleton, a feat which nowadays would never have been published due to lack of reproducability… (Hubert Rehmin kirja-arvio teoksesta In Retrospect: From the Pill to the Pen)

Olisiko Ehrenstein tahtonut asettua vaatimattomaan helsinkiläiseen, opiskelijoiden kansoittamaan farmaseuttiseen laboratorioon? Elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein siirtyi USA:han ja osallistui siellä tärkeisiin tutkimushankkeisiin. (Aikoinaan löytämieni elämäkertatietojen mukaan Ehrenstein oli ihaillut Saksan uutta johtajaa ja oli ymmällään siitä, ettei saanut olla mukana rakentamassa kolmatta valtakuntaa.) Hyödyn keräsi sillä välin siis Yhdysvallat, ei kylmäkylkinen Saksa tai vähävarainen suomalainen tiedeyhteisö.

Kirjoitin aiheesta 1990-luvun lopulla farmasian opiskelijoiden ainejärjestölehdessä MDS:ssä ja pohdin tuolloin: ”Mitä takeita meillä on siitä, ettei vastaavaa voisi tapahtua uudelleen Euroopassa – historian karusta opetuksesta huolimatta?” Historioitsija joutuu yhtaikaa olemaan varovainen rinnastusten kanssa ja toisaalta tiedostamaan, että asiat voivat, kun niikseen tulee, ottaa hallitsemattomia suuntia. Viimeviikkoiset ”sata kirjettä EU-kansalaisille” eivät nyt varsinaisesti rauhoittaneet sen paremmin tieteentekijöiden kuin muidenkaan asianomaisten tunnelmia.

Kirjoittaja on julkaissut farmasian opetusta ja opiskelijaelämää käsittelevät julkaisut Fiat lege artis (1997) sekä Spes farmaciae (1998) yhdessä Touko Issakaisen kanssa. Ks. myös myöhempi bloggaus Spes farmaciae.