Kevään graduja

Opinnäytetöiden ohjaaminen on tavattoman antoisaa, koska niiden kautta pääsee kurkistamaan itselle aivan uusiin aiheisiin. Kuten toisaalla keskusteluissa todettiin, historia-alan graduissa on usein erinomaista lähdetyötä, ja on hienoa nähdä miten tutkielman tekijä ottaa aineiston haltuunsa. Lisäksi pääsee näkemään, miten paikallinen ja ajallisesti rajattu aihe kuitenkin liittyy osaksi suuria linjoja, joista kirjoitin myös Historiallisen Aikakauskirjan 2/2017 pääkirjoituksessani (http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=11&t=6691). Alla joitakin kevään gradutöitä, jotka nykyisinä sähköisinä aikoina ovat kätevästi luettavissa verkossa. Suosittelen.

Niina Hägg: Mainettaan parempia. Aviottomana syntyneet lapset ja heidän äitinsä Kymintehtaan tehdasyhdyskunnassa 1904–1915. Monipuolisesti lähdeaineistoa käyttävä tutkielma vahvistaa aiempien tutkimusten havaintoja, että vaikka avioton raskaus aiheutti häpeää ja epävarmuutta, Kymintehtaalla aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki turvanaan. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184173

Pasi Pykälistö: Valapaton tulva Kymenlaaksossa 1898-1910 – paikallisyhteisö ja luonnonkatastrofi autonomian ajan lopulla. Kymijokilaaksossa koettiin vuona 1898 ja 1899 ”valapaton tulvana” tunnettu suurtulva, jonka aikana Järvi-Suomen suuret laskujoet, Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki tulvivat yli äyräiden. Opinnäytetyö tarkastelee tulvan aiheuttamia vahinkoja ja yhteiskunnallista keskustelua ja tuo esiin, miten teollisuuden ja maatalouden suhde ja intressit ympäristön käyttöön tulivat tulvakeskusteluissa näkyviksi. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181399

Anna Hyödynmaa: Asumisen saumakohdassa – Työväestön asunto-osuuskunnat Käpy ja Voitto 1920-luvulla. Työ tarkastelee 1920-luvun pienimuotoisia asunto-osuuskuntia. Asumismuotona asunto-osuuskunta jäi Suomessa varsin harvinaiseksi. Asunto-osuuskunnat jäivät vuokra-asumisen ja osakeyhtiöiden väliseen saumakohtaan, ja niiden asukkaat olivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohdassa. Gradu tuo esiin sekä asunto-osuuskuntien hallintoa että arjen haasteita. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184169

Markus Meriruoho: Adlercreutzin rykmentin upseeristo Viaporin antautumisen jälkeen vuonna 1808. Gradussa on selvitetty Adlercreutzin rykmentin upseeristoa, upseerien taustoja ja elämänvaiheita sekä sitä, mitä heille tapahtui sodan päätyttyä. Miten he selvisivät vankeudesta Venäjällä ja kuinka moni siirtyi Ruotsin puolelle?  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184165

——————————————
Lisäksi kiinnostavia graduja lähialoilta:
Janika Aho: Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/181389
Toni Simanainen: Goottilainen typografia ja symboliikka Saksalaisen ritarikunnan alueilla: keskiajan semioottisen merkityksen muutos keskiajan lopulta 1900-luvun alkuun  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/184159

Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

Tavallisesti luotettavat lähteet…

Facebook-tutut pohtivat hiljattain tiedon ja huuhaa-tiedon ongelmia. Periaatteessa tietoa päätöksenteon pohjaksi on valtavasti. Käytännössä tieto ei tavoita tarvitsijoita, tai tietoon hukkuu, sitä on liikaa ja sitä käytetään päätöksenteossa miten sattuu. Tutkijoita turhauttaa, että julkisuudessa kärjistetty mielipide voittaa perustellun tutkimustuloksen. Toisaalta vähän joka alan työntekijät saavat kuulla, että heidän pitäisi työnsä tueksi omaksua lisää tietoa lastensuojelusta/yrityslainsäädännöstä/teknologiasta/vähemmistöistä/enemmistöistä/kielistä/matematiikasta/ohjelmoinnista.

Ihmisten on kuitenkin valittava, millaisen tiedon hakemiseen he käyttävät aikaa. Periaatteessa etsivä varmasti löytäisi luotettavimmat 1900-luvun väestötilastot, parhaat tieteelliset tutkimustulokset ja kilpailukykyisimmän remonttifirman. Käytännössä vuorokaudessa on rajallisesti tunteja, ja helpompaa voi olla vain kirjoittaa facebook-päivitykseen ”rakas facebook/interwebs, onko vinkkejä ongelmaan?” ja odottaa sattuman tuomia tuloksia. Vaikkei sitä kautta löytyisikään kaikkein parasta ratkaisua, löytyy kuitenkin jotain todistettavasti koeteltua ”good enough” -tietoa.

Mika Kallioinen on keskiajan yrittäjiä tutkiessaan käyttänyt käsitettä ”rajattu rationaalisuus” (bounded rationality), joka tarkoittaa ihmisten halua hankkia tietoa päätöksentekoaan varten mutta kyvyttömyyttä saada kaikkia tarvitsemiaan tietoja. Suurimman riskin keskiajan kauppiaan elämässä muodosti informaation ja liikkumisen epävarmuus. Riskien pienentämiseen pyrittiin tehokkaalla organisoinnilla. Silloin sukulais- ja tuttavaverkostot olivat tärkeitä, koska tuttavankauppa oli luotettavampaa.

Tuntuu siltä, että nykyolot eivät paljon eroa keskiaikaisista kuvioista. Tuolloin tietoa oli määrällisesti vähän ja tiedonkulku hidasta. Nykyisin ongelmana on tiedon valtava määrä ja ongelmat sen jäsentämisessä. Molemmissa tapauksissa turvataan paljon tuttavaverkostojen tarjoamiin vinkkeihin.

Tuttavan antama tieto voi myös olla helpommassa muodossa kuin oppaiden tai verkkosivujen teksti. Muistan, miten ensimmäisen vuoden opiskelijana koetin lukea läpi opinto-opasta ja vaivuin vain epätoivoon sen kapulakielen kanssa. Tieto meni paremmin läpi, kun jo pari vuotta opiskelleet kaverit kädestä pitäen esittelivät kirjaston ja atk-keskuksen ja tenttiin ilmoittautumisen periaatteet.

Monissa tapauksissa menetelmä toki toimii, erityisesti jos haetaan käyttäjäkokemuksia. Jos tuttavaverkoston kautta löytynyt remontoija olisikin vähän kalliimpi kuin joku toinen, säästyypä toisaalta etsintäaikaa ja aika on rahaa. Lisäksi voi toivoa, että tutun suosittelema on tiedetysti hyvä eikä täysin sika säkissä. Toisaalta tuttavatkin ovat erehtyväisiä. Tärkeää on ainakin tunnistaa aiheet, jotka ovat niin painavia, että päätöksentekoon kannattaa hakea tietoa mukavuusalueen ulkopuolelta ja alan asiantuntijoilta. Tällaisia aiheita voivat olla esimerkiksi lääketieteellinen hoito, ympäristönsuojelu tai ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

—————————–
Kallioinen, Mika. 1998. ”Kohti rationaalista – yrittäjyys ja kapitalismin henki esimodernissa yhteiskunnassa.” Ihmeiden peili. Keskiajan ihmisen maailmankuva, toim. Susanna Niiranen & Marko Lamberg. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy, 40-42.
Huom. Koska kirjoittaja laati tämän blogilastun pohdiskelmaksi eikä tieteelliseksi artikkeliksi, pohjana on käytetty tutun kollegan artikkelia, joka on kirjoittajalle tutuin – siis ylläkuvattua tiedonhaun ekonomisuuden periaatetta noudattaen.

Perheen jäljillä – kiitos Emil Aaltosen

The Blogger is happy to announce that she and her project team have received a funding of 200 000 euros for a project that aims to analyze and write a new interpretation of the family relations in Finland. I am very grateful to the Emil Aaltonen Foundation and happy for myself and the excellent members of the team.

Linkki Emil Aaltosen säätiön sivuille
Linkki Turun yliopiston UTUonline -uutiseen

Omasta ja työryhmän puolesta olen todella hyvilläni ja iloinen: Emil Aaltosen säätiö on myöntänyt 200 000 euron kolmivuotisrahoituksen johtamalleni hankkeelle Perheen jäljillä. Tämä on mahtava juttu, ensi vuoden alussa käynnistellään ja kolmen vuoden päästä toivottavasti nähdään tuloksia! Matkan varrella toivottavasti päästään keskustelemaan monien perhehistorian ja perhetutkimuksen klassisten nimien ja uusien pohtijoiden kanssa. 

Ajallisesti hanke keskittyy siihen, millaisia perhesuhteet ovat olleet ennen 1900-luvun alkua ja miten menneiden vuosisatojen perintö on nähty 1900- ja 2000-luvuilla.

Huomiota saavat lain ja normien tunnistamat ja arvostamat keskeiset kolme suhdetyyppiä, joihin on lähtökohtaisesti liitetty kirkon siunaama avioliitto sekä verisukulaisuus:

1) puolisoiden väliset suhteet
2) vanhempi–lapsi -suhteet
3) sisarusten keskinäiset suhteet

Perheenjäsenet elävät tyypillisesti samanaikaisesti läpi useita yllämainittuja suhteita, joihin liittyy erilaisia valta-asetelmia, tunnesiteitä ja velvoitteita. Varhaismodernin ihanteen mukainen kuuliainen vaimo saattoi samanaikaisesti olla rakastettu tytär, arvovaltainen äiti ja toisaalta läheinen (tai etäinen) sisar. Yllämainittuihin kolmeen suhdetyyppiin menneisyyden ihmiset viittasivat usein myös silloin, kun he arvottivat ja määrittelivät muita hoiva- ja riippuvuussuhteita tai yhteiskunnallisia suhteita.

Menneisyydestä löytyy silti paljon muutakin: on uusperheitä, vihkimättömiä suhteita, jalkavaimoja, ottolapsia, yksinhuoltajia ja sosiaalisesti määrittyneitä sukulaisuussuheita (kuten kummius sekä tietyt hoiva- ja riippuvuussuhteet).

Hanke käsittelee sekä normien mukaisia että niistä poikkeavia perhesuhteita ja muistuttaa siten, että menneisyyden moninaisten perheiden ymmärtäminen voi auttaa ymmärtämään ja ratkomaan myös nykyperheiden ongelmia.

Hankkeessa on mukana  jo väitelleitä tutkijoita, jotka tekevät pitkän aikavälin tulkintoja perhesuhteiden historiasta. Näitä osuuksia syventävät ja osittain haastavat hankkeessa olevat väitöskirjan tekijät, jotka keskittyvät väitöskirjatyölleen olennaisiin tapaustutkimuksiin.

Hankkeessa on mukana eri oppiaineiden ja yliopistojen tutkijoita, jotta eri tutkimusympäristöjen osaaminen ja parhaat käytännöt saadaan mukaan. Väitöskirjan tekijät saavat keskittyä edistämään opinnäytetyötään ja väitelleet puolestaan pääsevät hiomaan asiantuntemustaan ja kokemustaan tutkijoina ja jatko-opiskelijoiden mentoreina.

Perheen jäljillä tuo yhteen tutkimuksen eri haarat, rakentaa uutta kokonaistulkintaa ja kyseenalaistaa yksinkertaistetut käsitykset menneisyyden perheestä. Se ottaa huomioon keskiajan ja varhaismodernin ajan merkityksen myöhempien vuosisatojen perhesuhteissa ja hakee aktiivista keskusteluyhteyttä modernin kriittisen perhetutkimuksen kanssa. Näin tutkimuksella on uutta sanottavaa sekä historiantutkimuksen että yhteiskunnallisen keskustelun kentällä.

Emil Aaltosen elämäkerta säätiön sivuilla: ”Emil Aaltosen mielestä kasvava taloudellinen hyvinvointi on mahdollista vain siellä, missä kansallinen kulttuuri on korkealla tasolla. Sen vuoksi hän halusi lahjoittaa osan työnsä tuotosta suomalaisen kulttuurin tukemiseen.”

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 170 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

There is still time …?

Bloggaaja käsitelee Ron Rosenbaumin ydintuhon uhkaa käsittelevää kirjaa How the End Begins monin tavoin valaisevaa luettavaa maallikolle ja historioitsijalle, kuten blogikin, vaikkei varmasti ja tietenkään koko totuus.

Leafing books at the Bristol Airport last May, I came across a book, How the End Begins. The Road to a Nuclear World War III, written  by an American journalist Ron Rosenbaum. The book discusses the  threat of nuclear war both in the past and the present. Looking for something completely different to read (in comparison to my usual readings in late medieval or early modern history), I bought the book and later congratulated myself on my choice of reading for the flight back home.

Well written, vivid and witty, Rosenbaum’s book analyses the ”holiday from history” that people have taken in the post-cold war period, choosing to trust that the nuclear threat is no longer relevant. I want to stress that I am no expert on the topic. Rosenbaum’s  arguments may have serious faults and some bias is certainly to be found in the book. The fact that the text is written to be intelligible to all (or many) also means that simplifications have been made.

Anyway, the book does a great (terrific, terrifying) job in showing the possibility, even probability of human or technical errors that could trigger a nuclear war. The problems include the one presented by Major Herringin 1973 ( ”How can I know that an order I receive to launch my missiles came from a sane president?”), the long tension between the USA and Soviet, later Russia, the role of ”nonstate actors” (terrorists etc.) or the nuclear codes gone missing (p. 34). As Rosenbaum points out, any system is just as strong as its weakest link/agent. And when the book turns its attention to the Near East, the reader can easily understand why and how the nuclear arsenals of both the super powers and the poor countries are intertwined in the local conflicts – conflicts that might go nuke and turn into worldwide disasters.

The source analysis made by Rosenbaum and his informants  is often delightful for a historian to read. It is amazing how much one can read into, say, short announcements given by military forces or politicians – what words are used when a sale of nuclear capable submarines is announced,  how to read ”bland nondenials” of the existence of nuclear weapons in certain countries – it comes close to the ”close reading” of fragmentary sources of the previous centuries. Rosenbaum discusses the forbidden questions and hidden contentions that linger around the nuclear threat.  The analysis of euphemisms (such as civilian targets being renamed ”economic infrastructure”) is always useful, too, in history as well as in politics.

In the USA,  the president and the secretaries face the possibility of having to take control over the nuclear codes – a nerve wrecking burden to say the least. Thinking on this, I couldn’t help thinking that leaders of a small country enjoy some ”benefits” –  incompetent and irritating as our lads and lasses in charge sometimes may seem, they are unlikely to become guilty of causing ”the death of the consciousness” (the result of a total nuclear apocalypse: no-one to observe that there is no-one around anymore).

Also, after reading the analysis on the precarious balancing of words and deeds in the publicity and in the military and political negotiations, threats, action, and conciliation behind the scenes (an example of Rosenbaum’s being the case of Syria, now as topical as ever!), one can better understand how problematic situations, loss of face for politicians, even a need to retaliate could be triggered by, say, some wikileaks.

Rosenbaum’s book is thought-provoking, unfortunately the nuclear threat is not a puzzle easily solved so the book does not really offer easy solutions, except for the final statement: nothing justifies following orders for genocide. As Rosenbaum shows, however, this opinion is not shared by everyone. Nuclear threat is a dishearteningly complicated problem like the global warming and economic meltdown – and there are limited means, interest, and time resources to try solve these huge problems.

I am writing this at the same time as I am watching at the movie On the Beach, a post-apocalyptic film from the late 1950s, broadcasted by the  Finnish broadcasting company a couple of days ago. As the film suggests, ”There is still time…” but how long? And what are we to do about it, if anything?

Ron Rosenbaum has a blog in http://howtheendbegins.com/

(I was surprised, by the way, that there were hardly any mentions of the non-existent WMD in Iraq, and nothing of the Moscow–Washington hotline or its equivalents.)

Paras työelämä?

The Finnish Government has a new goal: working life / labour market in Finland shall be the best in Europe in 2020. The blogger strongly supports this but cannot resist making some spicy remarks on the present situation. For example, some democracy and appreciation would not hurt.

Viime viikon lopulla juhlittiin koulujen päättymistä. Tuttu opettaja tuli töistä ruusu mukanaan. Ilahduin, koska ajattelin, että hän on saanut edes pienen kiitoksen vaivannäöstään. Aikaisempina vuosina suosittu monimuoto-opettaja oli saanut oppilailta ja oppilasryhmiltä monenlaisia hauskoja kiitoskortteja, mutta viime aikoina hän oli ponnistellut säästösyistä liian suurten ja levottomien ryhmien kanssa, ja kaikkien suurin toive tuntui olevan, että vuosi olisi jo pian ohi. Mukavaa, että joku oli kuitenkin nähnyt opettajan ruusun arvoiseksi, ajattelin.

Ilmeni kuitenkin, että ruusu olikin ylijäämätarjontaa,  joka oli paremman puutteessa jaettu opettajille, koska valmistuville oppilaille oli vahingossa tilattu ruusut kahdelta eri toimittajalta. Ne olivat samalla ainoa seikka, joka muistutti opettajille heidän kurssilaistensa valmistujaisjuhlasta, sillä he eivät itse päässeet juhliin mukaan. Työnantaja oli päättänyt, että heidän tuli päättäjäispäivänä olla muissa tehtävissä kuin juhlimassa oppilaitaan.

Päättäjäisepisodi tuntui kiteyttävän  yhtä ja toista työelämästä, josta hallituksen tavoitteen mukaan pitäisi vuoteen 2020 mennessä saada Euroopan paras. (http://yle.fi/uutiset/tavoite_suomeen_euroopan_paras_tyoelama_vuonna_2020/6146082) Tämä on tietysti hieno tavoite ja kannattaa yrittää, tosin kun katselen työelämän nykytilaa, tekee mieli kysyä, onko tarkoituksena lähinnä elää siinä toivossa, että joku katastrofi kurittaa muuta Eurooppaa niin, että vertailuasetelma muuttuu sitä kautta meidän kannaltamme ratkaisevasti paremmaksi.

Aina välillä valitetaan sitä, että ihmiset laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan siirtyvät pois työelämästä. Ajatus tuntuu olevan, että työntekijät itse valitsevat varhaisen eläkkeellelähtönsä. Silloin ajattelen tuntemiani tielaitoksen tarkastajaa, lähihoitajaa, tehtaan toimistovirkailijaa, talousjohtajaa, kaupungin matkailusihteeriä, paperitehtaan koneidenkäyttäjää, informaatikkoa, toimistosihteeriä, useita opettajia, yliopistoväkeä, konepajan työntekijää, vain muutamia listatakseni.

Kaikki he ovat varsinkin 55. syntymäpäivänsä jälkeen saaneet tuntea olevansa työnantajalleen pelkkä menoerä ja riippakivi, josta on toisaalta puristettu kaikki mehut pois ja kiitokseksi lähinnä valitettu heidän työpaikalle aiheuttamiaan kuluja ja rasituksia. Useimmat näistä henkilöistä on jo siivottu joko työttömyysputkeen tai muiden sopimusten kautta varhennetulle eläkkeelle. Miten heidän voi olettaa pystyvän pidentämään työuriaan, jos työssäolo on muuttunut jokapäiväisiksi nöyryytyksiksi ja kyykyttämisiksi, ja jos työnantaja selkeästi toivoo heidän poistuvan niin pian kuin mahdollista?

Useimmat olisivat hyvin pystyneet työhön, jos siitä olisi kiitetty, jos olisi kannustettu, keskusteltu tehtävien uudelleenjärjestämisestä, ylimalkaan jollain tavalla osoitettu, että työntekijällä on joku arvo työnantajan silmissä. Sen sijaan taloushallinnon ammattilainen sai todeta, ettei hänen asiantuntemuksellaan ollut väliä talouspäätöksissä, korkeasti koulutettu opettaja sai kuulla vain valituksia siitä, että hänen tohtorintutkintonsa tulee koululle kalliiksi (vaikka aidanseipäätkin nauravat ja jopa yliopiston palkkausperiaatteet kunnostautuvat oppilaitoksen tohtorille maksaman 40e tuntipalkan edessä). Ja vähän joka toiselle lykättiin kaikenlaista toisarvoista toimisto- ja raportointityötä, joka söi aikaa itse varsinaiselta työn tekemiseltä. Tai muuten vain organisaatiouudistus vei kaiken tolkun työpaikan ajankäytöstä.

Nämä tuntemani ihmiset ovat aikuisten oikeasti yhteistyökykyistä ja joviaalia porukkaa, mutta ketä tahansa voi alkaa nyppiä, jos työehtosopimusta tulkitaan virheellisesti, työtilat jaetaan uudelleen työntekijöitä kuulematta, ammattitekijän mielipide ohitetaan kädenhuitaisulla ja työmäärää kasvatetaan kysymättä koskaan, miten työntekijä itse voi. Jotkut ovat koettaneet vaikuttaa työoloihinsa luottamushenkilöiden, ammattiliiton tai paikallisten neuvottelujen kautta, jolloin työnantajan rakentava reaktio on ollut joko valittaa salaliitosta tai nerokkaimmillaan kieltää asian käsittely julkisuudessa. Kaikkihan tietysti on hyvin niin kauan kuin paikallisaviisin sivuilla hymistellään hyväntahtoisesti ja eroavien työntekijöiden avoimet kirjeet kiertelevät vain pienen piirin postilaatikoissa.

Tässä olen nostanut erityisesti 50+ työntekijöiden kokemuksia, koska niitä on viime vuosina tullut vastaan suututtavan samankaltaisina. Omat 30+ tuttavapiirini voisivat kertoa omista ikuisen pätkätyön, loputtoman organisaatiouudistuskierteen ja yksipuolisten joustojen kokemuksistaan. Muistan erään aiemman organisaationi korkean tason johtajan vuodenaloituspuheen, jossa puhuttiin vain tulevista haasteista, vaatimuksista ja suorituksista – ei puolta sanaa siitä, että epävarmoihin työoloihinsa sitoutuneen henkilökunnan panos on merkittävä ja arvostettava ja että heidän jaksamisensa on yksi menestyksen avain.

Mitä tulee 20+ ikäpolveen, heillä luultavasti olisi vielä oma tarinansa, jonka sisältönä lienee usein ”työelämä – miten siihen edes pääsee mukaan?”

Tietynlaisen myönteisenkin seikan voisi kuitenkin nostaa esiin: tästä tilanteesta pääsisi aika nopeasti kohti parempaa. Usein, kun olen kuunnellut työpaikkakokemuksia, olen ajatellut, että niin paljon voitettaisiin sillä, että kysyttäisiin työntekijöiltä, mitä heille kuuluu ja miten he viihtyisivät ja jaksaisivat paremmin työpaikallaan.  Sen jälkeen voisi vaikka tarttua muutamaan heidän esittämäänsä ideaan ja toiveeseen. Esimerkiksi siihen, että opettajista voisi olla mukavaa olla läsnä oppilaidensa valmistujaisjuhlassa, tai että alansa asiantuntija (tehtaassa tai yliopistossa) keskittyisi mieluiten työhönsä eikä sen näennäisraportointiin.

Tällaiset askelet voisivat jopa viedä kohti tuota ”paras työelämä 2020” -tavoitetta, eivätkä ne välttämättä edes tulisi kalliiksi.  Ja onneksi tällaisestakin löytyy viitteitä sieltä täältä. Lisäksi kääntöpuolena on todettava, että eläkkeelle päästyään 55+ ihmiset ovat edelleen hyvin arvokas tuki yhteiskunnalle: he ostavat, matkustavat, osallistuvat, ovat mukana järjestöissä, vapaaehtoistoiminnassa ja lastenlastensa arjessa. Jos he eivät kelpaa työelämään, niin muualle kyllä oikein mieluusti. Työelämä siinä vain häviää. Vähän harmillista silti, jos työtään ilolla tehneiden ja siitä ennen kiitostakin saaneiden ihmisten viimeiset työpäivät tuntuvat työnantajan suunnalta huokuvan vain malttamatonta odotusta siitä, että mokomat kuluerät ja kyseenalaistajat jo poistuisivat.

Loppujen lopuksi kirjoittaja nostaa hattua kaikille täyspäisille ja kannustaville työnantajille,  niin henkilöille kuin organisaatioillekin, joista myös kuulee kerrottavan ja joilla on oikeasti ymmärrystä aiheesta ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme”, ja toivottaa näille menestystä ja pitkää ikää, samoin kuin kannustusta työntekijöille ja työntekijöiksi haluaville ikään, alaan ja asemaan katsomatta.

Historian havinaa, prinsessoja ja ruudinkatkua

The blogger has started to tweet a chronicle (in Swedish) by Klaus (Clas, Klas, Claes) Hermansson Fleming (Lord till Lehtis Manor in present day Finland, d. 1616). See https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi

Bloggaren har börjat twittra Klaus (Klas, Clas, Claes) Hermansson Flemings till Lehtis (d. 1616, inte den ”giftige flemmingen” Clas (Klaus, Klas, Claes) Eriksson Fleming som dog 1597) krönika Memoriale chronicum i https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi för att få några nordiska exempel på hur det förflutna kan presenteras (se tex. https://twitter.com/#!/samuelpepys). Bloggaren har publicerats om Flemingarna också på svenska i sin bok Anpassning, förhandling, motstånd (SLS-Atlantis 2009) mm.

Prinsessahuumaa on ilmassa ja laukauksiakin on ammuttu pienen Itä-Göötanmaan herttuattaren, kruununperijä-Estellen kunniaksi (olkoon hän onnekkaampi kuin jotkut samaa maapalaa herttuakuntana hallinneet!). Samoja teemoja löytyy myös Mynämäen Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616, wikipediassa lyhyesti) kronikkatekstistä Memoriale chronicum. Siellä raportoidaan aikakauden tapaan melko niukasti keskeiset kuninkaallisten syntymät, ruudin keksimisen kaltaiset vanhan ajan kiintoisat sattumukset, taistelut sekä kronikoitsijan omat edesottamukset.

Nyt Klaus on siirtynyt nykyaikaan osoitteeseen https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi. Aloin eilettäin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermanssonin kronikkaa twitterissä, jotta saisimme jonkun kokeellisen pohjoisen vastineen esimerkiksi Samuel Pepysin päiväkirjamerkinnöille (https://twitter.com/#!/samuelpepys). Kronikka on myös suomennettu 1950-luvulla, mutta kun historiantutkija on tämmöinen alkukielisen arvostaja, otetaan nyt koekierros ruotsiksi, katsotaan mitä jatkossa.

Tästä Klaus Flemingistä olen aiemminkin jutellut jotain (https://anulah.wordpress.com/2009/09/13/flemingien-maisemissa/). Hän jäi kaimansa, rautamarski Klaus Flemingin (k. 1597) varjoon, mutta oli aikoinaan melko tärkeissä hallinnon tehtävissä ja kävi ulkomailla yliopistossakin, missä tosin joutui eroamaan arrogantin ja väkivaltaisen käytöksensä takia.

Latinankielisissä muistelmissaan Res in Finnia hän esitti itsensä rauhantahtoisena (, mutta esimerkiksi Ulla Koskisen tutkimuksissa (esimerkiksi tuoreessa väitöskirjassa Hyvien miesten valtakunta) on ilmennyt, että aikalaiset eivät pitäneet häntä kovinkaan leppoisana kaverina. Hän myös hortoili vähän onnettomasti poliittisten vastakkainasettelujen välimaastoss (siitä kerrotaan lisää esimerkiksi Mirkka Lappalaisen teoksessa Susimessu).

Kuvassa on Hangon edustalle Hauensuolen saarelle kaiverrettu vaakunapari. Matkustajat pysähtyivät alueelle usein odottamaan suotuisia tuulia ja pysähtyessään he kaiversivat tai kaiverruttivat vaakunansa ja nimensä kallioon. Tässä on Lehtisten Klaus-herran ja hänen vaimonsa, Kankaisten Horn-sukuun kuuluneen Elin-rouvan vaakunat vuodelta 1586.

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli hankaluuksia erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit ja Elinit. Klausia kutsuttiin lähteissä “Lehtisten Klaus-herraksi” tai “nuoreksi herra Klauksi”. Yllämainitun Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko ja pari kaukaista serkkua nimeltä Elin Fleming, ja Klausin veli Magnus oli hänkin naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa. Olen pariinkin kertaan repinyt hiuksiani, kun olen koettanut selvittää, kuka näistä rouva Elineistä oli se, joka järjesti Johan Flemingille asianmukaisen verhoilun mestauslavalle (tapauksesta lisää vanhassa blogilastussa ja tässä artikkelissa). Useakin näistä Elineistä joutui kokemaan kovia 1590-luvun sotatoimien aikaan, ja niistä on sanottu sananen toisissa kronikoissa, joihin voidaan palata tuonnempana.

KIRJALLISUUTTA

Fleming, Klaus (Hermansson) ”Memorial Cronicum”. Ilmestynyt lähdejulkaisussa Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och början af 17de århundradet. (E. Grönblad.) Andra Flocken. Första Häftet. Helsingfors, J. Simelii Arfwingar 1856.

Vuori, Tauno: Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikat. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 12. Toim. Arvo Viljanti. Varsinais-Suomen Maakuntaliitto, Turku 1953. (sisältää suomennoksen Klausin tekstistä otsikolla ”Muistikronikka eli muistettavien tapahtumien luettelo vuodesta 1380 syyskuun 10 p:vään 1591…”)

—————————

Kirjoittaja on käsitellyt Flemingin sukupiiriä muun muassa väitöskirjassaan Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä monissa artikkeleissa. Prinsessauutisointia on käsitelty teoksissa Skandaali! Historian parhaat lööpit (2006) sekä Pohjolan prinsessat (2009, 2. p. 2010) . Hän on myös penkonut vanhoja kronikkatekstejä ja muistiinpanovihkoja ja koettaa julkaista jotain lisääkin jahka tässä nyt konsa.

History in Words and Images. Ed. Hannu Salmi. Turku 2005.

Museovirasto ja Matteus-efekti

Summary in English in the end of the text.

Yleensä mielestäni katselen asioita valoiselta kannalta. Nyt en. Suututtaa meneillään olevat kulttuurisen itsemurhan yritykset. Milloin on kotimaisten kielten tutkimuskeskus lahtipenkissä (jottei kukaan enää ymmärtäisi vastustaa läänien muuttamista aluehallintovirastoiksi?) – yksikkö, joka kielioppien, sanakirjojen, kurssien ja asiantuntija-avun keskuksena tekee kotimaisten kieltemme ja kielen arkisen sujuvuuden hyväksi työtä, jota mikään muu yksikkö maailmassa ei voi tehdä eikä tule tekemään. Toisaalla taas  suomen kielellä julkaistua tutkimusta ollaan automaattisesti arvottamassa heikommaksi kuin englanninkielistä.

Tällä kertaa uutisoidaan, että museovirasto joutuu irtisanomaan 40 henkeä – 15% henkilökunnastaan. Sen seurauksena kartano- ja linnamuseoita menee kiinni, vaikka kävijöitä on ollut viime vuosina. Kansallismuseonkin aukioloja supistetaan.

Museovirasto joutuu tekemään supistukset, koska siltä leikataan 3 miljoonaa. Näin siitä huolimatta, että se on maailman sivu elänyt niukasti, koettanut laskea huolellisesti budjettinsa erilaisten arkeologisten kaivausten järjestämiseksi, palvellut niin viranomaisia, yksityisiä kansalaisia kuin kaupallisiakin tahoja. Ja kiltisti niellyt valtion tuottavuusohjelman aiemmat säästövaatimukset. Kuten tavallista, kiltit eivät hyödy yhtään mitään siitä, että ovat yrittäneet nostaa tuloksellisuuttaan.

Museovirastolla on laajat kuvakokoelmat maamme historiasta – ja niitä tarvitsevat kaupallisetkin julkaisijat, kansainväliset kuvatoimistot eivät moisia kuriositeetteja kokoelmissaan hyysää. Museovirasto myös tarjoaa tiedot monenlaisten kaava- ja rakennussuunnitelmien pohjaksi ja antaa ohjeita vanhojen rakennusten ylläpidosta jne. jne. Sen suojissa säilytetään, huolletaan ja entisöidään vanhoja esineitä. Historiasta ja kulttuurista kehitetään näyttelyitä ja opastuksia eri kielillä, niin kotimaisille kuin kansainvälisille asiakkaille, vanhoille ja nuorille, liikunta- ja näkörajoitteisille. Ja niin edelleen.

Kokonaisuutena näissä säästöissä on käsillä kansallinen skandaali. En voi olla muistelematta kollegani kuvausta EU-päättäjien kesken käydystä keskustelusta, jossa Saksan edustaja totesi kolean painokkaasti, ennen kaikkea piikkinä erään saarivaltion suuntaan: ”Toisin kuin joissakin maissa, meillä ei ole aikomusta ajaa alas sivistystä ja kulttuuria.” Voisinpa sanoa samoin täkäläisestä menosta! Mutta jos Matteus-efektin (Matt. 22:25) mukaan mennään niin suunta on arvattavissa.

Ehkä museovirastonkin pitäisi kehittää itselleen parinsadan miljoonan gutenbergiläisintergalaktinen hanke, sillä kun tarpeeksi isoja lukuja heitellään, numerolukutaidottomuus näyttää iskevän ja mikä vaan menee läpi, mutta liian nöyrät, vaatimattomat ja maan hiljaiset lakaistaan roskina pihalle. Pitäisikö tässä alkaa kaivella historiasta esimerkkejä siitä, miten huonosti asiat voivat mennä, jos ja kun arkiselle uskolliselle työnteolle ei anneta mitään arvoa, vaan suurelliset visiot ovat ylimpänä johdattajana?

(päivitys 25.2.2012: tämmöinen puheenvuoro löytyi.
http://alastonkriitikko.blogspot.com/2012/02/guggenheim-venaja-suhteet-ja-brandin.html)

(päivitys 3.3.2012: Tuttava kiinnitti huomiotani siihen, että Museoviraston rahoitusongelma liittyy monelle muullekin valtiosektorin toimijalle tuttuun seikkaan: Senaattikiinteistöille maksettaviin vuokriin.Kuten allaolevassa uutisessa todetaan, ”– valtion virastot joutuvat maksamaan valtion omistamista kiinteistöstä kovia vuokria, sillä ne vievät suuren osan virastojen toimintamenoista. Sen vuoksi säästöt kohdistuvat helposti henkilöstön määrään –” Saman muistan yliopistolta ja kunnallispolitiikasta – eri sektorien määrärahankorotukset jäävät näennäisiksi, kun vuokrat nousevat määrärahoja nopeammin. Tässäkin on varmaan joku kirjanpidollinen nerokkuus (ainakin voidaan kehua, että määrärahat ovat kokonaisuutena kasvaneet), mutta tuntuu todelliselta hölmöläisten peiton paikkaamiselta. Museoviraston taloussuunnitelman perusteella juuri vuokramenojen nousu oli osasyynä siihen, että talous meni tiukille. Eikä nuo vuokrat ainakaan laske.

http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2012/03/museoviraston_henkilotyovuodet_vahenevat_yli_50lla_3299018.html

http://www.nba.fi/fi/File/1126/mv-talousarvioehdotus-2012.pdf)

Summary added:
In the text above, the Blogger ventilates her anger at the ongoing cultural suicide. Previously, we have wittnessed outrageous demands to cut the budget of the Institute for the Languages in Finland. At the  research, funding is cut and publishing in languages other than English is becoming less and less valued in funding, regardless of the research field. This time, it is the National Board of Antiquities that has to cut its personnel and close down several museums, despite of a growing number of visitors and a lot of work that is done for the cultural heritage  – and, for that matter, for helping town planning and many other important projects
. At the same time when the cut of 3 million euros are about to paralyse many activities, megalomaniac plans for multimillion projects such as building a new Guggenheim Gallery are being encouraged (for Guggenheim projects see this). Verily I say unto you, the meek do not seem to inherit much around here – it is the Matthew effect that counts.

Narsisti esimiehenä

Sirpa Polo: Narsisti esimiehenä. Miten vapauduin työpaikkahelvetistä. Minerva, Jyväskylä 2011. Loppusanat Petri Juuti.

Taannoin mietin (ja taisi miettiä joku muukin), että jos joku kaipaa käsitystä siitä, millainen narsisti on, hyvä esimerkki voisi olla Tarun sormusten herrasta Saruman valkoinen. Kyseinen velho luo uuden örkkirodun oman valtansa pönkittäjäksi ja lumoaa puheillaan ne, joita haluaa käyttää hyväkseen. Kun homma menee puihin, kaveri linnoittautuu läpitunkemattomaan torniinsa ja selittää sieltä käsin, ettei hän mitään sotaa halunnut. Hän on juuri hävinnyt taistelun, mutta koettaa yhä viisaan voittajan elkein tarjota rauhaa ja yhteistyötä – ja onnistuu lumoamaan muutaman hyväuskoisen (oikeastaan aika monia).

Sirpa Polo, joka on toiminut vapaan sivistystyön parissa, kuvaa teoksessaan Narsisti esimiehenä vähän arkisempia ympyröitä – siitä, miten narsismi ja työpaikkakiusaaminen nakertavat ihmisen ja hänen työyhteisönsä toimintakykyä. Teos ammentaa selvästi kirjoittajan omista havainnoista, joskin se on kirjoitettu puolifiktiiviseen päiväkirjamaiseen muotoon, kuvitteellisen päähenkilön, Birgitta (Gitta) Anderssonin kertomaksi.

Päähenkilö Gitta aloittaa toiveikkaana työnsä sivistystyön monivuotisessa kehittämisprojektissa, mutta joutuu pian ongelmiin. Työnkuva ja tehtävienjako on epäselvää, esimies (tässä tapauksessa nainen, Alma nimeltään) esittää epäselviä moitteita mutta ei suostu keskustelemaan tai tarkentamaan ongelmia, eikä alainen saa oikein missään vaiheessa tietää hankkeen taloudellisia puitteita. Projekti junnaa paikallaan, koska ei synny selvyyttä siitä, kuka tekee ratkaisevat päätökset sen käynnistämisestä ja hankesopimuksista. Gitta tekee monenlaisia toimintasuunnitelmia ja hankemuotoiluja, joita ei kelpuuteta tai jotka eivät tunnu vievän hanketta eteenpäin.

Johtoryhmään ei saisi olla yhteydessä esimiehen ohi, toisaalta työntekijä ei pysty tekemään työtään, kun ei saa esimiehen kautta tarpeeksi tietoa päätöksenteosta.  Työpaikan alaissuhteet muuttuvat kesken kaiken, myös hallintorakenne muuttuu ilman, että työntekijälle kerrotaan asiasta. Yhtäkkiä hän vain saa moitteita siitä, ettei noudata uutta käskytysjärjestelmää. Esimies ei ota vastuuta alaisten ongelmista, uupumisesta tai toimenkuvan epäselvyyksistä. Työntekijän osittainen etätyöskentely on esimiehen mielestä ongelma, vaikka asiasta on sovittu työhönottohaastattelun ja työsopimuksen teon yhteydessä, eikä esimies itse ole esimerkillisimpiä paikallaolijoita.

Bonuksena mukana on johtoryhmä, jonka jäsenistä vain osalla on aikaa tai kiinnostusta tulla kokouksiin. Vaikka johtoryhmällä periaatteessa olisi halua auttaa, omavaltaista työpaikan esimiestä on käytännössä vaikea kontrolloida ja valvoa. Vaikka johtoportaassa olisi tunne, että kaikki ei ole kunnossa, narsistin levittämä disinformaatio tekee vaikeaksi hahmottaa, missä vika tarkalleen on. Muodolliset valtasuhteet kääntyvät päälaelleen ja narsisti pompottaa myös niitä, joille hänen pitäisi raportoida toiminnastaan. Kaoottisesta päätöksenteosta ei tiedoteta kunnolla eikä päätöksiä kirjata selkeästi muistiin, puhumattakaan että niitä seurattaisiin kunnolla. Tämä antaa valtaa esimiehelle, joka voi esittää päätöksentekoprosessin alaisten suuntaan mielensä mukaan. Valitettavasti tuntuu siltä, että tällaiset menettelyt ovat järjestötoiminnassa luvattoman tyypillisiä. Kirjallisen todistusaineiston tuottaminen on esimiehelle jopa siinä määrin epämieluista, että hän yrittää kahdenkeskisissä palavereissa kieltää alaistaan tekemästä muistiinpanoja siitä, mitä keskustellaan ja mitä sovitaan.

Kirja käsittelee työpaikan ongelmia jokapäiväisten tapahtumien ja pienten ristiriitatilanteiden tasolla. Lähestymistapa tekee näkyväksi sen, että sairaan työpaikan ongelmat tulevat esiin nimenomaan arjen pienissä teoissa, minkä vuoksi niiden kokonaisvaikutusta ja tuhovoimaa on vaikea hahmottaa. Toisaalta yksittäistapauksien listaaminen tekee kirjan tarinasta välillä vähän vaikeasti seurattavan. Joillakin lausahduksilla tai tapahtumilla on päähenkilölle dramaattisia merkityksiä, mutta lukijan on niiden merkitystä joskus vaikea hahmottaa – ehkä siksi, että oikea äänensävy tai kokonaistilanne ei välity. Tämä on toisaalta kuvaavaa – ulkopuolisen on usein vaikea saada otetta sairaan työyhteisön tilanteesta. Ne, jotka oirehtivat eniten, eivät välttämättä ole ongelman ydintekijöitä.

Selkeitä kohtuuttomuuksiakin esiintyy yllin kyllin –  eräs absurdeimmista on ehkä se, että päähenkilö saa moitteet, kun on lähettänyt joulutervehdyksen. Tämä peruskohteliaisuus on esimiehen mielestä osoittanut, että alainen on liian leppoisissa tunnelmissa samaan aikaan, kun toiset raatavat itsensä uuvuksiin. Alaisen ystävällinen käytös siis mitätöidään siinä missä hänen muutkin toimensa.

Kirjassa annetaan lukemattomia esimerkkejä siitä, miten narsistinen esimies säteilee ongelmiaan todella laajasti ympäristöön. Narsistinen ihminen on kirjan loppusanojen mukaan ”sisäisesti tyhjä ja avuton. Peittääkseen tämän narsistinen henkilö antaa ulospäin kuvan, että hän on voimakas ja haavoittumaton.” Seurauksena on autoritaarista johtamista, jossa ihmisiä kohdellaan kuin esineitä – heillä on arvoa vain siltä osin kuin narsisti voi käyttää heitä pönkittämään omaa itseään.  Narsistin oma sisäinen kaaos, pelko ja ahdistus siirtyvät alaisten ja heidän läheistensä kannettavaksi. Argumentteja, päätöksiä, liittolaisia ja toimintaperiaatteita voidaan vaihtaa lennossa, jos se on tarpeellista narsistin oman tyhjyyden tai vajavaisuuden peittämiseksi. Jos epäonnistumisia tapahtuu, syyllinen on aina löydettävä ulkopuolelta, ei narsistin omista toimista.

Kirjan kuvaamat ongelmat ovat osittain ällistyttävänkin samanlaisia, melkein identtisiä kuin ne, joista olen kuullut tai joista olen joskus jopa omin silmin tai korvin todistanut työelämässä tai järjestötoiminnassa (vaikka Sirpa Polo ammentaa tarinansa ainekset minulle vieraista piireistä). Tyypillistä tuntuu olevan esimerkiksi työtehtävien ja organisaation epäselvyys tai jatkuvat muutokset, jotka antavat esimiehelle valtaa alaisiin ja toisaalta kätkevät muutoshämminkiin johtajan mahdolliset erehdykset ja puutteet.

Kehityskeskustelut muuttuvat alkuperäisen tarkoituksensa irvikuvaksi, käytännössä työntekijän pelotteluksi tai vähättelyksi tai työnantajan mielivallaksi. Tiedonkulun monopolisointi narsistin kautta kulkevaksi on myös tutun kuuloista – kieltämällä yhteydenpidon alaisten kesken tai johdon suuntaan narsisti voi koettaa saada alaiset toisiaan vastaan, pimittää tietoa, varmistaa ettei hänen toiminnastaan kerrota eteenpäin.

Muualta tutulta kalskahtaa myös esimerkiksi esimiehen halu vedota direktio-oikeuteensa (muistelen EK:n edustajan joskus todenneen, että äänekäs omaan määräysvaltaan vetoaminen ei anna työnantajan johtamis- tai neuvottelutaidoista kovin hyvää kuvaa). Toki ylläkuvattuja ongelmia esiintyy työelämässä muutenkin kuin narsistien tekosina (eivätkä kaikki hankalaksi koetut työkaverit ole narsisteja).  Erityisen irvokkaiksi tällaiset menettelyt kuitenkin muuttuvat, kun niistä tulee sisäisesti rikkinäisen johtajan työkaluja, hänen keinonsa pönkittää omaa valtaansa ja omia tavoitteitaan. Tällöin kaikkia ja kaikkea hyödynnetään narsistin omien tarpeiden mukaan, eikä inhimillisyydestä, lojaliteeteista, kiitollisuudesta tai kohtuudesta piitata. Tämä toimintatapa on niin suuressa ristiriidassa keskivertokäyttäytymisen kanssa, että sitä on usein vaikea hahmottaa tai edes uskoa todeksi.

Selkeästä omakohtaisuudesta huolimatta kirja on puettu kaunokirjalliseen muotoon, eikä sen yksityiskohtia siksi pitäne verrata liian tarkasti todellisuuteen. Huomiota kiinnitti silti kuvaus päähenkilön erottamisesta. Erottaminen tapahtui tuotannollisin ja taloudellisin perustein, vaikka sittemmin ilmenee, että hankkeen rahoitus tai työnantajan taloudellinen kokonaistilanne ei ollut muuttunut eikä työntekijälle ilmeisesti ollut tarjottu muuta työtä tilalle. (Myös työntekijän kuulemis- ja tiedotusmenettelyssä saattaisi olla jotain huomautettavaa, annetusta ”tulosvaroituksesta” huolimatta – siinäkin kovin suurieleinen käsite käytettäväksi melko pienessä työpaikassa.)

Kirjassa työsuojelu toteaa byrokraattisen niukasti, että koska työsuhde on päättynyt, työsuojelulla ei ole enää asiassa mitään roolia. Oikeusasiantuntija harmittelee irtisanomisen laittomuuksia (joista hän löytää vain päättyvän työsuhteen lomien laittoman ajoituksen) mutta sanoo, että käräjille vietyjä ennakkotapauksiakaan ei ole. Tosielämässä aivan viime vuosilta pitäisi kuitenkin löytyä jokunen tapaus, esimerkiksi Suomen sukututkimusseuralle Helsingin käräjäoikeudessa joulukuussa 2010 langetettu (pari vuotta aiemmin tehdystä irtisanomisesta – mainittakoon tämä, koska huomaan että tämä blogilastu on kerännyt aika paljon lukijoita, jos joku haluaa etsiä tuekseen ”ennakkotapausta”). Tapaus tai sen taustaprosessi eivät liene identtisiä Polon tapauksen kanssa, mutta ulkoisia yhtäläisyyksiä löytyy, ja erottamisprosessi  todettiin virheelliseksi ja siitä tuomittiin tuntuviin korvauksiin. En voinut olla ajattelematta, että ehkä tämänkin kirjan päähenkilöllä, Gitta Anderssonilla, olisi ollut mahdollisuuksia oikeusjuttuun tai sovittelun kautta saatavaan lisäkorvaukseen, jos hän olisi löytänyt sopivan asiantuntijan tuekseen.

Eri asia sitten on, kuinka moni jaksaa oikeasti lähteä taistelemaan oikeuksistaan tilanteessa, jossa mieli on musertunut ja uupunut. Oman psyyken suojelu voi tuntua tärkeämmältä, syystäkin. Oikeustaistelusta luopuminen on siksi monille realistisempi ratkaisu, vaikka hyvähän olisi, että mahdollisimman moni epäkohta saataisiin näkyville ja mätäpaiseet puhkottua. Onneksi Gitan tarina päättyy kuitenkin valoisiin näkymiin – kuten hänelle on aiemmin kirjassa todettu, Karjalan mäntyihin ei kannata jäädä päätään hakkaamaan, ja edestäpäin löytyy uutta. Sitä samaa voi sydämellisesti toivoa kaikille joiden työkokemukset miltään osin muistuttavat kirjassa kuvattuja: he ansaitsevat parempaa.

Polon kirjan lukeminen voi auttaa sekä niitä, jotka ovat kohdanneet narsismiin liittyviä ongelmia työpaikalla, että niitä, jotka ovat ulkopuolisina ihmetelleet ongelmien seurauksia. Kirja voi auttaa näkemään niitä toimintatapoja, joilla narsisti luo pelon ilmapiiriä ja toisaalta pyrkii ulospäin luomaan vaikutelmaa, että kaikki on hallinnassa. Narsistin hallitsemassa työyhteisössä (ja yleensäkin sairaassa työyhteisössä) kaikki häviävät, niin työntekijät kuin tehtävä työ ja henkilöt, joiden hyväksi työtä pitäisi tehdä. Ajojahdit eivät ole ratkaisu, mutta työyhteisössä ja sitä valvovissa elimissä pitäisi ehkä olla valmiutta ylittää mukavuusrajat ja tarkastella perin pohjin työyhteisöä kalvavia ongelmia.

Lisäys 3.3. ja 11.3.2012. Mietin juuri pari päivää sitten, että pitäisi ehkä kirjoittaa pessimistinen lisäys työilmapiriiteemaan, kun viime aikoina on uutisoitu työpaikkakiusaamisen oikeudellisia seurauksia tai pikemminkin seurauksien vähäisyyttä. Nyt asia nousi entistä näkyvämmin esille, kun AKT:n työilmapiiristä valituksen tehnyt Hilkka Ahde sai kenkää ilman kuulemismenettelyä ja niukan äänestyksen jälkeen. Muistan että vajaa 10 vuotta sitten oman ammattiliiton laivaseminaarissa käsiteltiin suht toiveikkaina lakiuudistusta, jonka piti suitsia työpaikkakiusaamista. Viime aikojen uutisoinneissa on kuitenkin tullut ilmi, että työilmapiiriä koskevista, työsuojeluun tehdyistä valituksista aniharva johtaa toimenpiteisiin, ja että valituksen tekijä saa varautua siihen että työsuhde tavalla tai toisella loppuu.

Mistä AKT-Ahde -tapauksessa tarkkaan ottaen onkin kysymys (se ei alun perin ollut mielessäni kun tätä blogilastua kirjoitin, mutta liippaa tarpeeksi läheltä työilmapiirikysymystä), niin irtisanomisen ajankohta ja toteutus vahvistavat vaikutelmaa, jonka moni näkymättömämmin milloin mistäkin työpaikasta pois potkittu varmaan voisi osaltaan todeta: paljon on tehtävä, ennen kuin työilmapiiriä pystytään hyvässä hengessä selvittelemään. AKT – Ahde -tapauksen kylkiäisenä on nostettu esiin monenlaisia ongelmia, jotka tuntuvat toistuvan tapauksesta toiseen: taloushallinnon seurannan hankaluudet, työvaliokunnan kaltaisten valmistelevien elimien ohittaminen, erottamispäätöksen kaltaiset isot ratkaisut, joita ei etukäteen ole kirjattu esityslistaan, kosmeettisiksi jäävät korjausliikkeet ja jyrkentyvät puolenvalinnat. Tulisiko tästä kuitenkin tapaus, josta saataisiin jotain (myönteisiä) linjauksia myös muille työpaikoille?

Toinen viime päivinä hämmentänyt irtisanomisuutinen koski VR:n irtisanomaa sihteeriä, joka joutui turvayksikön kyydillä kotiin, mutta kyseinen irtisanominen on ilmeisesti sovittu työntekijän ja työnantajan kesken, eikä VR näin ollen joutune vastaavaan pyöritykseen kuin AKT.

http://yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2012/03/aktn_paaluottamusmies_pitaa_ahteen_potkuja_laittomina_3303779.html

http://www.sak.fi/suomi/ajankohtaista.jsp?location1=1&lang=fi&ao=tyomarkkinauutiset&sl2=3&id=35287#.T1HHTJgu8Mt.facebook

Hyvän johtaja – hallitus – organisaatio -suhteen merkityksestä
http://essetter.blogspot.com/2012/03/om-ledarskap-ur-styrelseperspektiv.html

—————————————

Sirpa Polo Sivistys-julkaisun sivuilla

http://www.sivistys.net/uutiset/sirpa_polo_kuvasi_jarjestotyon_rajattomuuden.html

Sirpa Polo aiemmin vuonna 2006
http://www.sivistys.net/vanhoja_osastoja/henkilouutiset/sirpa_polo_vsy_n_projektipaallikoksi.html

http://www.sivistys.net/uutiset/tohtori_sirpa_polo_palaa_vapaaseen_sivistystyohon.html

http://www.vsop-ohjelma.fi/doc/VSOPVekkari_2-06.pdf

« Older entries