Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.
Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.
Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.
Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.
Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.
Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.
Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.
Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.
Vita Historica 