Aina joskus ehdin ostaa ja lukea jotain uutta. Taivassalon kirja on mainosteksteissä ja kirja-arvioissa ehkä kehystetty vähän turhankin konkreettiseen suhdekiemuraan, mikä voi herättää mielikuvia Lena Anderssonin Ester-kirjojen kaltaisista taiteilijalemmen käänteistä. Kyllä, tarinan kantavana juonena on mahdoton rakkaus, mutta sitä ei ole tarpeen kehystää kovin konkreettisesti, eikä itse kirja kehystä sitä erityisen tarkkaan.
Kirja elää tarinan kanssa ja ilmankin, tuokiokuvina elämästä, jossa on läsnä vaikea kaipaus ja mahdottomia toiveita (ja hajoavia pesukoneita), monella tapaa yleisesti tunnistettavasti (valo lankkulattioilla, askeleet jotka siirtävät lehtiä ja soraa). Kompakti koonti tarinafragmentteja ja elämän ristiriitaisuuksia 2000-luvun maailmasta virtuaalisine päiväunikirjoineen.
Ja onneksi nykyään Wertherin tai Anna Kareninan ei tarvitse kuolla lopussa. Aihesta voi olla tarkkaa tutkimustakin, joskus tein sattumanvaraista omaa laskelmaa siitä, että 1800-luvun alkupuolella nainen kuoli helposti jo siitä, että joku rakastui häneen epäsopivasti, ja pitkään vähintään siinä tilanteessa, että itse rakastui epäsopivasti. Myöhemmin oli ilmeisesti moraalisesti riittävää esimerkiksi vain ajautua elämänmittaiseen yksinäisyyteen, mutta nykyään voi myös jatkaa elämäänsä.
Mikä on ihan hyvä, koska useimmiten elämä jatkuu, ja siitä on hyvä kirjoittaa.
http://www.teos.fi/kirjailijat/hannele-mikaela-taivassalo.html
http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2020-syksy/lopussa-minun-pit%C3%A4isi-kuolla.html
Vita Historica 