Joulukirje diktaattoreille

Edit 29.12.2022. Koska historioitsijana elän epäsynkronisessa suhteessa aikaan ja useammin enemmän menneellä vuosituhannella kuin nykyisellä, tulin lukeneeksi jouluaaton Hesarin vasta 5 päivää myöhässä ja huomasin silloin, että sama kirje oli julkaistu uudelleen HS:ssa tänä vuonna.Tätä blogissa tarjottua taustoitusta et kuitenkaan lukenut HS:stä.

Kulttuurihenkilöiden poliittiset kohukommentit tai ”skandaalipaperit”, samoin kuin ”äärisivustojen” reaktiot eivät ole vain 2000-luvun yksinoikeus.

Jouluaattona 24.12.1938 Frans Emil Sillanpää julkaisi ”Joulukirjeen diktaattoreille” (Suomen Sosialidemokraatti no. 348, 24.12.21938) ja puhutteli siinä niin Stalinia, Hitleriä kuin Mussoliniakin. Sanoma oli lyhyesti ottaen se, että vaikka diktaattorit kuvittelivat olevansa suuria, on sivistys ja kristinuskon sanoma heitä suurempi ja pysyvämpi. Mussolinin soidenkuivatushankkeitakin hän väheksyi suomalaisittain mitattömiksi.

Joulukirje diktaattoreille kuvamuodossa

Alkuperäinen joulukirje ja sen herättämä keskustelu on nykyään luettavissa Kansalliskirjaston hienossa digitoitujen sanomalehtien kokoelmassa os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1317312?page=6. Ja keskusteluahan kyllä syntyi. Tekstiä julkaistiin uudelleen ja lainailtiin sekä kiittäen että moittien. Useampikin lehti nosti paheksuen esiin sen, että Sillanpää kajosi Napoleonin maineeseen. Toinen julisti, että diktaattorit olivat järjestäneet leipää ja työtä paremmin kuin demokraattiset järjestelmät.

Monille Sillanpään puheenvuoro oli tervetullut kulttuurin ja myötätunnon puolustus. Sillanpäätä moitittiin yhtäältä marksilaisuuden äänitorveksi, toisaalta kehuttiin, että hän oli korostanut oletetuille vasemmistolaisille lukijoille demokratian arvoa totalitaaristen järjestelmien rinnalla (ja vallakumouksen sijasta). Yhden mielestä Sillanpään kirje oli skandaali, toisen mielestä reaktiot olivat ”hälinää” tai ”myrsky vesilasissa”. Osa kommentoijista ei ollut tainnut lukea alkuperäistä kirjettä, sillä Sillanpäätä kehotettiin muun muassa muistamaan, että Saksassa oli vaikuttanut sellainen hieno kirjailija kuin Goethe. Sillanpää oli kuitenkin nimenomaan maininnut Goethen esimerkkinä siitä, millaiset saksalaisen kulttuurin aarteet säilyisivät 1930-luvun poliittisten käänteiden tuolle puolen.

Kuulostavatko reaktiot tutuilta? Mieleeni tuli nykyajan vaatimukset, että kaikkia tulisi kritisoida tasapuolisesti (tähän voidaan esittää ns. false balance -kritiikkiä). Lukematta tai kuulopuheen perusteella tuomitseminen ei ainakaan tviittijakojen aikana ole mitenkään vierasta. Tutuilta kuulostivat moitteet nimettöminä huutelevista kritiikoista (”nimettömät sala-ampujat sekä puhelimessa että lähetyksissään ovat sitä kauhistuneet”, kuittasi Suomen Sosialidemokraatti 2.1.1939), samoin valitukset siitä, että kulttuuripersoonat sekaantuvat politiikkaan. Muutamassakin puheenvuorossa huomautettiin, että lehdistön muka neutraali suhtautuminen ohitti sen, mitä tiedettiin Saksan keskitysleireistä (kyllä, juutalaisvainot ja keskitysleirit mainittiin useissa jutuissa). Aihetta kommentoivia puheenvuoroja julkaistiin ahkerasti eri lehdestä toiseen, samaan tapaan kuin nykyään jaetaan ja siteerataan ahkerasti ristiin eri medioita tai julkaistaan saman pakinoitsijan tekstiä eri lehdissä.

Vanha kunnon ”mitä ulkomailla ajatellaan” -tulokulma toistui myös. Jotkut olivat huolissaan diplomaattisuhteiden vaarantumisesta Italiaan ja Saksaan. Jonkun kirjoittajan mielestä Ranskaakin olisi pitänyt moittia. Epäiltiin, että nyt jää Nobel saamatta, tai toisaalta arvailtiin, että tällä se nyt viimeistään irtoaa. Samalla uutisoitiin, että Koskenniemi sentään oli tehnyt hyvän vaikutuksen muun muassa Italiassa. Saksassa Sillanpään teokset menivät makulatuuriin, ilmeisesti ei kuitenkaan rovioille.

Marraskuussa 1939 tunnelmat olivat toisenlaiset. Sillanpää oli tuore nobelisti, Suomessa oli käynnissä ”ylimääräiset kertausharjoitukset”; vuoden 1938 ”joulupukki-kirje” oli joko unohdettu tai sitä pidettiin nyt viisaana puheenvuorona, joskin huomio keskittyi enemmänkin Sillanpään marssilauluun. Myöhemmin Sillanpään puheenvuoroon on viitattu jämäkkänä ja arvokkaana kannanottona, johon on palattu mm. Helsingin Sanomissa 1993 (maksumuurin takana) ja Demokraatissa 2013.

”Kun nyt vain sodat pysyisivät edes niissä rajoissa, joissa niitä nykyään käydään, yleinen rauha säilyisi sekä työtä ja toimeentulomahdollisuuksia olisi”, oli nimimerkki Aapo pohtinut Etelä-Suomen Sanomissa 10.1.1939. Kunpa olisivat pysyneet. Sillanpään joulukirje muistuttaa joka tapauksessa siitä, että nykyhetken hulinassa on hyvä koettaa pitää katse myös kauempana horisontissa ja miettiä, mikä pysyy ja mikä on tärkeintä. Hyvin voi myös jouluna 2022 yhtyä hänen loppusitaattiinsa:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä!

—————————————

Koska tämä teksti on bloggaus eikä tutkimus, en lähtenyt hakemaan aiheesta tutkimuskirjallisuutta, mutta aiheesta on kirjoitettu kirjallisuusvinkkien kera esimerkiksi nyk. Demokraatissa vuonna 2013 https://demokraatti.fi/f-e-sillanpaa-kirjoitti-joulukirjeen-diktaattoreille-suomen-sosialidemokraatissa-75-vuotta-sitten ja Veikko Huuskan blogikirjoituksessa https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/157339-f-e-sillanpaan-joulukirje-diktaattoreille-jouluna-1938 Artikkelit on haettu Kansalliskirjaston digi https://digi.kansalliskirjasto.fi/ haulla ”joulukirje diktaattoreille”.
Blogitekstin jakokuvaksi on valittu Hyvinkään kaupunginmuseolla säilytettävä valokuva Frans Emil Sillanpäästä vierailulla Hyvinkäällä.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: