The Mighty Fall

Tonight, the Blogger is going to watch the last taping of Tonight with Conan O’Brien (broadcasted in USA last Friday). A strange process it has been. When he started in the Late Night with Conan O’Brien in 1993, O’Brien was quite unknown and almost remained so, looking like one of the likely victims of the Late Night Talk Show Wars. Then, the main focus of interest, however, was on the fate of Jay Leno, who recently had got the  appreciated Tonight Show, although many had expected David Letterman to be the righteous heir of the throne of Johnny Carson.

The story goes that at its early phase, the Late Night with Conan O’Brien was actually decided to be cancelled (unbeknownst to O’Brien), and was let to run only until a new program could be found for the time slot. In the meanwhile, however, O’Brien started to get more and more audience, and some five years ago, it was announced that the would herit the Tonight show after Jay Leno.

For a while, it looked like the NBC was going to avoid the crisis of the 1990s, although Leno was not very happy of the solution in the first place. Turns out Leno was not really going anywhere; he was given a time slot before Conan. It looked like a strange solution anyway, as Leno’s show deprived the TV series their time slot, and it proved to be unsuccessful to put so many talk shows in line (The Jay Leno Show, Tonight, Late Night [now with Jimmy Fallon], Last Call…). And now NBC is giving the old position back to him, after first denying any plans to make alterations, then trying to change the old traditions of Tonight Show by pushing it and O’Brien to a later time slot, and finally ending up with O’Brien leaving NBC. Which he might have done already some five years ago, if he hadn’t been promised the Tonight Show in the first place, in which case he would have had some five years to build a new show someplace else.

Is NBC wisely adjusting itself in a changing situation, as some people say?  Maybe, but somehow the Blogger was reminded about Jim Collins’ book How the Mighty Fall, describing the five stages of decline of many big companies. Comparing the observations of Collins to the results of Bill Carter’s interesting book Desperate Networks about the plight of American broadcasters, one might think that NBC has reached the fourth phase of decline, ”Grasping for Salvation”. ( To see Bill Carter’s recent analysis, look here.)

While the Blogger is waiting for the ”I’m with CoCo” T-shirt to arrive from the USA (there is no doubt whom she sympathizes), it will be interesting to take a look at the final episode of the show and to speculate where exactly O’Brien will resurrect next September, after the end of his broadcasting quarantine. Although the Tonight Show has been a big deal and meant a lot to O’Brien, the change may turn out for the best even for him.

In his book Desperate Networks, describing the situation of NBC a couple of years earlier, Bill Carter claims that Jeff Zucker of NBC ”could not help thinking how much worse off he and NBC might have been that fall: Imagine how this year would be if we had bungled the Conan thing.” In the end, however, they did.

Some more will be blogged in Finnish later on.

Some further reading connected to the present mess:
Bill Carter’s analysis of Conan O’Brien’s position
Mid-life crisis analysis of NBC

Conan O’Briens open letter

FOX woos O’Brien
Bill Carter has covered the Late Night Talk Show War of the 1990s in his book ”The Late Shift”; Bernard M. Timberg has given a good analysis of the history of talk show, including the development of the Tonight Show, in his ”Television talk.”
The Blogger has, among other things, written an online analysis, published as
“In Finland I am the MAN!” Gender, Irony and Exoticism in Late Night with Conan O’Brien. in the conference proceedings History of Stardom Reconsidered. IIPC, Turku 2006.

Kirjakauppa lahtipenkkiin?

The blogger comments shortly on the news that one of the first projects that seem to characterize the new university is the plans to close down the bookstore of the University of Turku. The friends of the bookstore have, however, decided to collect an address to tell about their opinion. This after a couple of weeks of the New Order at the Finnish universities. We shall see what comes next; I foresee interesting things arising.

Tämä ei ole niinkään historiallinen bloggaus kuin tiedonanto. Uusi yliopistolaki on astunut voimaan ja uusi yliopistohallinto aloittanut työnsä. Ensimmäisiä konkreettisia muutosuutisia oli yliopistolaisille mutkien kautta toimitettu tiedotusasia, että yliopiston kirjakauppa on päätetty lakkauttaa, vaikka sen kehittämiseksi on ollut monenlaisia suunnitelmia. Nyt ei ole saada edes tilaisuutta testata, olisiko uusi yliopisto voinut tarjota hyvät eväät kirjakaupan uudenlaiselle toiminnalle. Yliopiston omassa blogissa on kirjoitettu asiasta enemmän ja kahteenkin otteeseen,joten tässä vain totean, että kirjakaupan ystävät ovat listanneet kritiikkinsä myös adressiin, jonka voi kirjoittaa osoitteessa http://www.adressit.com/allekirjoitukset/kirjakauppa/

Näin saamme siis yliopistovuoden värikkäästi avattua.

– Ford auttaa niitä, jotka auttavat itseään.
Ja nauraen, sulasta riemusta nauraen Helmholtz Watson puski tiensä väkijoukon halki.
Aldous Huxley, Uljas uusi maailma

Neljäs käsky

This time, the blogger writes about the care available for Chinese elderly people, Nordic elderly people and elderly people in medieval times. The Chinese law obliges children and family to take care of the old people, and actually, this kind of legal and moral obligations are not unknown in the Western culture either. Besides or despite legal and moral obligations, one could also think that emotional obligations are and have been keenly felt by many people in the West and East alike.

Valtakunnan suurilevikkisin paikallislehti uutisoi lauantaina kiinalaisista vanhuksista, jotka muuttuvassa maassa ovat jäämässä vaille huoltoa.  Lapsilla on moraalinen ja lakiinkin kirjattu velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, mutta aina tämä ei toteudu, ja vanhusten hoitopaikkojakin on vähemmän kuin pitäisi. Toisaalta virkeille vanhuksille on perustettu myös virkistyskeskuksia.

Kiinaa koskevat luvut ovat absoluuttisina määrinä hurjia: tarvetta olisi 8 miljoonalle vanhuksen vuodepaikalle, 100 000 vanhusta päätyy itsemurhaan vuosittain, ja niin edelleen. Ihan tuntemattomia nämä olosuhteet eivät silti ole täkäläisilläkään leveysasteilla, missä uutisoidaan yhä useammista pakkaseen menehtyneistä vanhuksista ja missä lapset joutuvat miettimään, onko heillä oikeutta tai varsinkaan sydäntä jättää vanhempiaan virumaan karuun hoitolaitokseen. (Myös hyviä hoitolaitoksia on onneksi nähty.)

Kiinan lakiin kirjattu huoltovelvollisuus voi ensisilmäyksellä tuntua vieraalta:

”Perheenjäsenten on pidettävä huolta ikääntyneestä — Tukijan on maksettava ikääntyneen elinkulut, huolehdittava hänestä ja lohdutettava häntä henkisesti — Tukijan on huolehdittava ikääntyneen kelvollisesta asumisesta eikä ikääntynyttä saa pakottaa muuttamaan köyhään asuntoon — Tukijan velvollisuus on ylläpitää ikääntyneen asuntoa, viljellä tämän maata sekä vastata ikääntyneen metsästä ja karjasta. Maanviljelyn tuotto kuuluu ikääntyneelle — Jos tukija ei täytä velvollisuuksiaan, on ikääntyneellä oikeus vaatia maksua tukijaltaan.” (HS 23.1.2010: Otteita vanhustenhuoltolaista)

Mutta eipä tuo nyt niin tuntematonta ole ollut meidänkään kultuurissamme. Kuningas Kristoferin maanlaki 1442 osuu aukeamaan juuri oikeasta kohtaa:

”Jos mies tai nainen tulee vanhaksi tai sairastuu, tulee lasten ylläpitää ja elättää häntä hänen kuolinpäiväänsä saakka, omistakootpa nämä enemmän tai vähemmän. —
Vanhimman lapsen tulee häntä ensin elättää ja ylläpitää isää ja äitiä siihen saakka, kunnes on kulunut niin paljon kuin lapsen tulisi saada heidän jälkeensä perintöä, jos he olisivat kuolleet; sisar sisaren ja veli veljen osuuden. — Ellei ole lapsia, olkoon sukulaisista sama laki kuin nyt on sanottu. Sen tulee olla lähin häntä elättämään, joka on lähin perintöön —
Olkoot perilliset velvolliset, mikäli kykenevät, elättämään isää ja äitiä, jos nämä köyhtyvät tai tulevat vanhaksi, olkoonpa näillä omaisuutta tai ei. Poika tai tytär, joka kieltäytyy elättämästä isäänsä tai äitiänsä, maksakoon sakkoa kolme markkaa jokaiselta vuodelta; sakot ottakoon oikea asianomistaja.”
(Kuningas Kristoferin maanlaki 1442, Maakaari 31. luku, suom. Martti Ulkuniemi, SKS 1978.)

Vaikka tähän siteerattu pohjoismainen esimerkki on keskiajalta, elatusvelvollisuuden ajatus säilyi toki paljon myöhemminkin myös länsimaissa. Sehän sisältyy myös kymmenestä käskystä neljänteen, jossa kehotetaan kunnioittamaan vanhempia (Ison katekismuksen selitykset täällä).

Toisaalta jo keskiajan ja uuden ajan alun historiasta käy ilmi, että käskyt ja lait eivät aina toimineet edes menneinä aikoina. Tuolloinkin lapset saattoivat muuttaa kauas esimerkiksi avioliiton tai palvelustyön vuoksi. Joskus lasten ja vanhempien välit kiristyivät muuten vain erimielisyyksiin. Aatelinen Birgitta, Johan Flemingin tytär, totesi 1560-luvulla, että hän halusi suosia lahjoin niitä lapsiaan, jotka olivat osoittaneet lapselle kuuluvaa kuuliaisuutta ja rakkautta ja olleet hänen tukenaan. Kaikki lapset eivät hänen mukaansa olleet olleet yhtä suureksi avuksi äidilleen. Joissakin tapauksissa ristiriidan syyksi voitiin tosin mainita sekin, että isä tai äiti oli kovin kiivasluonteinen ja että yhteiselo ei siksi sujunut.

Kaikilla ei ollut omia lapsia eikä lähisukulaisia, joten he joutuivat tulemaan toimeen muiden tuella. Jotkut pääsivät luostarin hoidokeiksi, toiset ”keräsivät elantonsa vierailta miten parhaiten taisivat”. Pahojen puheiden mukaan joku poloinen vanhus antoi omaisuutensa paikalliselle aateliselle elatusta vastaan, mutta jäi sittenkin hoidotta ja kuoli ”likimain nälkään nääntyneenä”.

Löytyypä silti todisteita huolenpidostakin. Erään naisen kerrottiin huolehtineen kivulloisesta tädistään ”yhtä hyvin ja rakastavasti kuin jos kyseessä olisi ollut hänen oma äitinsä”, ja järjestäneen vuodepotilaalle oman palvelijattaren, joka huolehti aina potilaan tarpeista. Uskollinen palvelijatarkin saattoi periä maaomaisuutta palkkioksi vanhuksen hoitamisesta, vaikka laki ei järjestelyä varsinaisesti hyväksynytkään. Huolensa on silti ollut vanhuksilla ja heidän hoitajillaan ennen ja nyt, sekä täällä että kaukaisissa maissa.

Päivä prinsessaguruna

Olen jo aiemminkin kirjoittanut prinsessa Ceciliasta, Kustaa Vaasan tyttärestä, jonka elämä oli melko sähäkkää.  Prinsessan viettämä ylellinen elämä makeisineen, juhlineen sekä helmi- ja kultakirjottuine pukuineen oli ajalleen tyypillistä, samoin kuin prinsessan harjoittama kaapparitoiminta (itse hän toki nautti vain työn hedelmistä, englantilaisia laivoja kaappasivat kaikki muut).

Epätavallisempi kohu syntyi, kun Itä-Friisin kreivin kuultiin kiivenneen nuoratikkaita pitkin prinsessan huoneistoon, mistä hänet myös tavattiin ja piestiin pahanpäiväisesti. Tapaus on kiintoisa toisaalta siksi, että se osoittaa nuoren prinsessan pitäneen hauskaa ankarista moraalikoodeista huolimatta. Toisaalta selkkaus kertoo siitä, että tällainen hauskanpito johti myös seuraamuksiin – mutta oliko muita tapauksia, jotka oli painettu villaisella?

Puoli seitsemän -ohjelman toimittajakaartiin kuuluva Kimmo Ohtonen halusi koetella onneaan: olisiko hänestä prinsessan puolisokokelaaksi ja turvautui prinsessagurun apuun. Syyskuisessa Suomenlinnassa järjestettiin tanssiharjoituksia, testattiin hoviaterian nauttimista ja pohdittiin, millaisella lahjalla prinsessaa olisi sopivaa tervehtiä. Riittäisikö koru vai pitäisikö olla valkoisia ratsuja?

Kun kaikki muut keinot näyttivät pettävän, lannistumaton kokelas turvasi lopulta Itä-Friisin kreivin keinoihin. Parikerroksisen muurin ylittäminen prinssin asussa, hanskoissa ja hienoissa kengissä oli todellinen voimanponnistus. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Päivä oli täynnä tekemisen ja oivaltamisen iloa, monipuolisia ovat ohjelmantekijöitä kohtaavat haasteet!

Lannistumatonta kiipeämistä prinsessan luo

Lannistumatonta kiipeämistä prinsessan luo

Lisäys: Sain Sukututkijan loppuvuoden kirjoittajan kautta käsiini uutisen vähän (tai huomattavan paljon) varhaisemmasta ”Julkkisprinsessasta” Eadgythistä, jonka jäännökset uutisoitiin löydetyiksi Magdeburgista. Huima löytö! YLEn uutisessa Eadgythiä verrataan prinsessa Dianaan. Kieltämättä Dianaan liitetyt ihanteet olivat kovaa valuuttaa ainakin kronikoitsijoiden teksteissä, niissä Eadgythiä kerrotaan ihaillun ylittämättömän sulokkuutensa ja kuninkaallisen arvokkuutensa takia. Lieneekö kyseessä sitten erityinen mainesana, vai ovatko kronikoitsijat tottuneesti toistaneet samaa ylistystä kaikkien ruhtinattarien kohdalla, kuten joissakin kronikoissa tuntuu käyneen. Mutta keskimäärin lienee hauskempaa ajatella muinaista prinsessaa kauniina ja ylväänä, ei esimerkiksi kihtisenä ja kärttyisenä. (Aiheesta myös brittiuutinen.)

Bloggaaja oli syksyllä 2009 prinsessagurun ominaisuudessa mukana Suomenlinnassa, Puoli seitsemän -ohjelman kuvauksissa. Kooste nähtiin perjantaina 15.1.2010 Ruotsin prinssiä koskevan uutisen yhteydessä. Kyseisen päivän Puoli seitsemän on katsottavissa YLEn Areenassa viikon verran esityksen jälkeen. Lisää prinsessa Ceciliasta kirjassa Pohjolan prinsessat.

Elämäs on julkaisun arvoinen

Ei käy kateeksi henkilöitä, joiden tehtävänä on valikoida henkilöitä suuriin biografisiin teoksiin, tai kirjoittajia pienelämäkerroille. Valtava työmäärä ja elämänvaiheiden kirjo, jota pitäisi jotenkin koettaa jäsentää ja hallita ja esitellä jollakin tavalla yhteismitallisesti.

Esimerkiksi Ruotsin Svenskt Biografiskt Lexikon on ottanut haasteen erittäin vakavasti – ruotsalaisten merkkihenkilöiden elämäkertojen julkaiseminen aakkosjärjestyksessä ollut meneillään vuodesta 1917, sarjassa päästiin vuonna 2009 Stigzeliukseen asti – josko vuonna 2017 oltaisiin jo lähellä Ö:tä?  Jälki on suurelta osin hyvää, ja SvBL on erityisen ansiokas siinä, että pienoiselämäkertojen loppuun on koottu kattavasti tietoa arkistolähteistä ja ilmestyneistä julkaisuista.

No, pientä ongelmaa tulee toki siitä, että melkein sadan vuoden takaiset käsitykset merkkihenkilöistä ja elämäkerrasta ovat vähän muuttuneet, eikä A-kirjaimen aikoihin tehtyjä linjauksia voi radikaalisti muuttaa S-kirjaimen paikkeilla. Mutta olen oppinut ymmärtämään, miksi ensi kertaa Ruotsin valtionarkistoon mennessäni minua kehotettiin käyttämään SvBL:n henkilöartikkeleita Flemingin suvusta ja tekemään ensimmäiset arkistotilaukset niiden antamien tietojen avulla. (Tuolloin ajattelin, että mitä ne nyt lykkäävät käteeni tällaisen yleiselämäkertateoksen, minähän tulin tänne tekemään syvällistä tutkimusta.) SvBL tarjoaa hyvät lähdevinkit kuvaamiensa henkilöiden historiaan – varjopuolena tietenkin on, että moni historian hahmo jää myös ulkopuolelle.

Suomalainen kansallisbiografia on toimitettu toisenlaisista lähtökohdista – vuosia on vierähtänyt senkin valmistumiseen, mutta elämäkertakokoelma on syntynyt kuitenkin suhteellisen ripeällä aikataululla. Tämä on yhtäältä tarkoittanut sitä, että lähdetietoja on hyvin vähän ja tutkimuskirjallisuuskin joskus niukkaa. Toisaalta hankkeessa on se hyvä puoli, että sitä on tuotettu verkkoon: joitakin yksityiskohtia on pystytty korjaamaan ennen painetun version ilmestymistä, ja verkkoversioita korjataan kommenttien perusteella. Kuka tahansa voi jättää artikkeleihin korjaus- tai täydennysehdotuksia, jos uutta kirjallisuutta on ilmestynyt tai jos vaikka huomaa jonkun henkilön vanhempien kuolleen ennen aikojaan tai lasten jääneen syntymättä. Verkkoversioihin voidaan myös lisätä mainintoja uudesta tutkimuksesta – samoin kuin kokonaan uusia elämäkertoja.

Nykyään katsotaan, että monenlaiset menneisyyden ja lähihistorian ihmiset ovat pienoiselämäkertansa ansainneet, joten Suomen jo julkaistuun kansallisbiografiaan ja varsinkin uuteen verkko-osaan (Moninainen Suomi, julkistetaan perjantaina 15.1.2010) on hallitsijoiden rinnalle päässyt myös muun muassa palvelijoita ja muita pieneläjiä. Kansallisbiografia II:n toimituskunnan onkin tarkoitus päivittää elämäkertojen kokonaisuutta ja kehittää saatavilla olevia kokoelmia.

Pientä haastettakin on matkan varrella. Standardimallinen matrikkelitieto (biografiassa on toki paljon muutakin) voisi mennä suurin piirtein tähän tapaan:
Henkilö se-ja-se, selkeän ammatin haltija. Syntynyt 1910 Kaupungissa, kuollut 1980 maalla, koulutus tässä ja tuossa laitoksessa, mennyt naimisiin vuonna luu, uralla virat 1, 2, ja 3, loppuhuipentumana kunniamerkki vuonna kivi ja keppi. Vanhemmat viranhaltija se ja se sekä kotiäiti tämä ja tämä. Naimisissa N.N:n kanssa ja kolme lasta, syntymävuodet ja avioliitot.

Pieneläjän (ja joskus keskiaikaisten kuuluisuuksienkin) matrikkelitiedot voivat olla tämänkaltaisia:
Etunimi: luultavasti oli (esimerkiksi Mickel Raukan piiasta emme sitä tiedä), sukunimeä tai patro/matronyymiä ei ole. Mainitaan ennen Kiinan suurta kivisotaa. Ammatista ja koulutuksesta ei tietoa, mutta ilmeisesti palkkapalveluksessa saanut käytännön oppia. Vanhemmista, puolisosta tai lapsista ei tietoa, mutta saattoi olla erään takametsien virkaheiton papin kummilapsi.

Matrikkelitietojen esitysvaikeudet ovat toki sinänsä pikkupulmia, jotka kertovat siitä, millaisia ”tärkeän ihmisen” elämäkertatietoja on totuttu pitämään ”tärkeinä”. Kun moninaisia elämäkertoja kerrotaan, kehittyy ehkä vähitellen myös uudenlaisia tapoja kiteyttää ihmisten elämänvaiheita – ja nähdä, että kertomisen arvoinen elämä ei edellytä tiettyä koulutusta tai yhteiskunnallista asemaa. Merkitystä voi olla esimerkiksi sillä, että kyseisen henkilön elämänkohtalot auttavat ymmärtämään monenlaisten suomalaisten menneisyyttä ja elinehtoja.

Omassa opetuksessani painotan kuitenkin, että pienoiselämäkerta, SvBL:n tai Kansallisbiografian tai jonkun muun, on lähtökohta, tiivis esitys, josta lukija saa summittaisen yleiskuvan menneisyyden henkilöstä. Tarkempi tutkimuskäyttö edellyttää kuitenkin sitä, että elämäkerta-artikkelien tietoja verrataan muuhun tutkimukseen – ja mielellään myös lähteisiin.

Kansallisbiografiaa täydentävä uusi osuus ”Moninainen suomi” julkistetaan perjantaina 15.1.2010 klo 13 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Kokonaisuus on vapaasti selattavissa 1.8.2010 asti. Bloggaaja on kirjoittanut biografiaan saamelaisen käännytystyöntekijä Margaretan (main. n.  1380 – 1410 -luvuilla) pienoiselämäkerran. Margareta oli ainakin luultavasti saamelainen, ja ilmaisu ”käännytystyöntekijä” on ehkä suhteellisen lähellä sitä, mitä Margareta teki. Korjaukset ja täydennykset ovat hyvin tervetulleita.

Lisäys: Kannattaa tosiaan myös muistaa Biografiskt lexikon för Finland, joka siis ei sisällä pelkkiä käännöksiä suomenkielisistä vaan myös työstettyjä versioita ja laajennuksia Suomalaiseen kansallisbiografiaan. Hankkeen sivuilla on luettavissa koko joukko näyteartikkeleita.

”Popular” – for people, by people, or something completely different?

Today, the blogger went to the first IIPC Debates, organised by the International Institute for Popular Culture at the University of Turku. As was very proper, the first debate was about the meaning of the word ”popular”. The speaker, Professor Bruce Johnson, (see also the pages of  Maquarie University) is known to be an inspiring, good-humoured scholar, teacher and colleague, and  the presentation of today was no exception.

In his presentation, Professor Johnson analysed the concept of popular, putting emphasis on the historical depth in the analysis of popular culture, as well as the power relations embedded in notions of popular culture. One of the questions presented was as follows: is popular culture made for people, by people, or what? ”Where would we locate Beethoven as used in the movie Clockwork Orange?”

In the discussion, many juxtapositions, such as low – high, were touched. One of the points made was that ”popular” is often understood as ”secular”, although that is not necessarily the case. No easy answers were given, but many interesting questions were presented and participants coming from different institutions and scholarly fields made the meeting very interesting! For the topics of the future IIPC debates, plesase see the program at http://iipc.utu.fi/events.html.

Tällä kertaa pääasiallinen bloggaus on englanniksi ja tiivistelmä suomeksi, koska päivän keskustelu käytiin edellämainitulla kolmannella kotimaisella. Monititeteinen International Institute for Popular Culture järjesti tänäpänä ensimmäisen väittelytilaisuutensa aiheesta What does ’popular’ mean? Alustajana oli Professori Johnsonin tuntevat tietävät hänet innostavaksi opettajaksi ja kollegaksi (tutkimuksesta ks. esimerkiksi UTUOnlinen haastattelu), ja tämänkertainenkin alustus tarjosi paljon ajateltavaa.

Professori Bruce Johnson korosti alustuksessaan populaarikulttuurin merkitystä yhteiskunnallisten valtasuhteiden analysoimisessa. Hän painotti myös, että populaarikulttuurin tutkimus ei ole vain nykyajan tutkimusta, vaan sitä tutkivan on tärkeää ymmärtää historiaa ja ajallista muutosta. Tulevissa alustuksissa mukana onkin puheenvuoroja, jotka ulottuvat nykypäivästä keskiaikaan: ohjelma löytyy IIPC:n sivuilta (http://iipc.utu.fi/events.html).

Postia pappi Jaakobille

”Kurjat”, sanoi hän, ”älkää pelätkö minua enempää kuin minäkään pelkään teitä.”
Misérables, dit-il, n’ayez pas plus peur de moi que je n’ai peur de vous. (Victor Hugo: KurjatLes Misérables, 1862)

The blogger has seen the movie Postia pappi Jaakobille (Letters to Father Jacob) and found it an excellent, touching and intense movie, as did the Variety in its review. The story reminded her of Les Misérables by Victor Hugo, especially of the meeting of the convict Jean Valjean and Bishop Myriel.

Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) kertoo elinkautisvangista, Leila Stenistä, jolla ei armahduksen jälkeen ole paikkaa minne mennä. Hän päätyy tehtäviin sokean pappi Jaakobin luo, missä hänen tehtävänään on lukea papille tulleita esirukouskirjeitä ja kirjoittaa niihin vastauksia. Elinkautisvanki hymähtelee papin auttamisinnolle ja armon korostamiselle,  mutta vähitellen käy ilmi, että erilaiset auttamisyritykset ja armahdus ovat tärkeä ja traaginen osa molempien elämänvaiheita. Eräs keskeinen kysymys on, miten ja millä motiiveilla ihminen voi toista auttaa.

Tarina toi mieleeni Victor Hugon Kurjat. Sen alussa Jean Valjean, leivän varastamisesta raskaan tuomion saanut ja viimein vapauteen päässyt mies, yöpyy aidosti hurskaan piispa Myrielin luona. Valjean anastaa ensin piispan hopeat, mutta piispa pelastaa hänet poliisien kynsistä ja sanoo, että oli antanut hopeat Valjeanille: ”… te olette luvannut minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi.”

Piispa Myrielin hyvyys mullistaa Jean Valjeanin maailman, ja kirjan mittaan hän muuttuu itse yhä enemmän pelastajansa kaltaiseksi. Pappi Jaakob, piispa Myriel ja myöhemmin myös Jean Valjean puhuvat ja toimivat pelotta, luottavaisesti ja ilman vihaa. Klaus Härön elokuvassa postinkantaja on huolissaan siitä, mitä elinkautisvanki ehkä tekee sokealle vanhukselle, mutta pappi itse on luottavainen ja peloton – eikä kuitenkaan liian virheetön.

Postia pappi Jaakobille eroaa toki Hugon romanttisesta näkökulmasta, pappi Jaakob ei ole yhtä tahraton kuin piispa Myriel, eikä Leila Sten koe yhtä nopeaa muutosta. Mutta niin Härö kuin Hugokin käsittelevät ”kurjien”, vähäosaisten elämänkohtaloita lämmöllä ja intensiteetillä. Elokuvan juonesta saattoi myöhemmin löytää jotakin huomauttamista, eikä etukäteen kuultu juonikuvaus herättänyt uteliaisuutta. Katseluhetkellä tarina ja hahmot tempaisivat kuitenkin täydellisesti hienovireiseen maailmaansa. Eleet, ilmeet ja teot ovat juuri riittäviä, eivät liian alleviivattuja eivätkä liian viitteellisiä.

Elokuvasta muualla
IMBD:n sivut
YLE: Postia pappi Jaakobille on harras ja humoristinen elokuva armosta
Leffatykin arviot elokuvasta
Tähtihetken arvioinnit
Film-o-holicin arvio

Miks sädeharppuas soittavan kuulen / Many happy returns

This entry is all about anniversaries, perhaps because the anniversary of the blogger is nigh. It is 125 years since V. A. Koskenniemi (Veikko Antero) was born. It is also 170 years since the first Finnish novel, ”Murgrönan” (Engl. Ivy, Fin. Muratti) by Fredrika Wilhelmina Carstens was published (the original was in Swedish), and 140 years since the novel ”Seitsemän Veljestä”, ”Seven Brothers” (in Finnish) by Aleksis Kivi was published (”Like the Great Bear up in heaven, Jukola has brothers seven…” – I must write more about Murgrönan & Brothers someday soon). It is also 15 years since they started organising the Medieval Market in Turku. I was there almost in the beginning and sacrificed my cd player for the second or third market, long story… Anyway, this entry focuses on Koskenniemi, who is at the same time a poet to be appreciated – and yet, somehow, embarrassingly old-fashioned. But never mind – it is good that some more research is to be published about the guy.

Edellisen bloggauksen runoniekkateema jatkuu V. A. Koskenniemen parissa. Runoilija, kirjailija, kirjallisuudentutkija, Finlandia-hymnin sanoittaja, herra rehtori Koskenniemi tuntuu jollakin tavalla erityisen vanhahtavalta, poliittisesti epäkorrektilta ja ”jäykkikseltä”, joskus vaivaannuttavalta helskyttelijältä. Kiusallisesti mieleeni on myös jäänyt kiertelemään kertomus, jonka mukaan kirjallisuuskriitikko Koskenniemi huijasi runoilija Aaro Hellaakosken kirjoittamaan tietynsävyisen kirjallisuuskritiikin (tai jotakin vastaavaa) vain voidakseen rutata nuoren runoilijan näkemykset.

Silti Koskenniemi on myös klassikko.  Tämän totesin taas kerran, kun osuin syksyllä ostamaan Koskenniemen minipokkarin ”Hiljaisuuden ääniä” vuodelta 1920.  Sieltä löytyi monta klassikkoa kukkivista omenapuista, kaiken keskellä yksin olemisesta, suuren rannan autiudesta, pakkaseen ja lumeen hautautuvista orvokeista ja sinikelloista. Otollisena päivänä viihdyin runojen parissa ja helskyttelin itsekin oikein mielikseni Koskenniemen alakuloa ja perikato-tunnelmia.

Nytpä (tai siis heinäkuussa) tulee kuluneeksi 125 vuotta Koskenniemen syntymästä, joten yhtä ja toista on tekeillä. Turun yliopisto ehti jo ennakkoon julkistamaan entisen professorinsa ja rehtorinsa päivitetyn bibliografian. V. A. Koskenniemen bibliografia (2009) on verkossa kaikkien saatavilla.  Professori Martti Häikiön kirjoittama V. A. Koskenniemi -elämäkerta ilmestyy kuluvana juhlavuonna, ja Koskenniemen muistoa vaaliva seura järjestää kaikenlaista muutakin ohjelmaa. Varmasti Koskenniemessä riittääkin uutta esille käännettävää kuten muissakin suomalaiskansallisen kulttuurin rakentajissa ja visionääreissä, joiden merkitys ansaitsee tulla uudelleen arvioiduksi.

Muita enemmän tai vähemmän vakavoiduttavia merkkipäiviä: Tänä vuonna on kulunut muun muassa 170 vuotta Suomen ensimmäisen (ruotsinkielisen) romaanin Muratin (Murgröna) ilmestymisestä (kirjoittaja Fredrika Wilhelmina Carstens),  140 vuotta Aleksis Kiven Seitsemästä Veljeksestä (”Seittemän Miestä; ilostelewa (humoristisk) elämänkertomus seittemästä weljestä Hämeen metsissä.”), sekä 15 vuotta Turun keskiaikamarkkinoista, 427 vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin häistä, ja 99 vuotta Elsa Enäjärvi-Haavion syntymästä. Niistä lisää joskus toiste.

Lausukoot sitten Nerudaa / Hovpoeter och kärleksdikter

Bloggaren har hört att poeter inte vill skriva dikter till Victorias och Daniels bröllop, för att läsas ut på ”Kärleksalléen” i Stockholm. Annorlunda skulle det ha varit på 1500-talet, då skulle flera poeter säkert ha skrickat sina texter in. Inte menar jag att vi skulle återvända till 1500-talet.  Men om poeterna är motvilliga, varför inte ge röst åt folket, som har redan skickat in ett antal dikter på Aftonbladets sidor?

Pari päivää sitten YLE uutisoi rojalistisesta runokiistasta, joka on vaivannut Ruotsia. Taidehallin johtaja oli lähtenyt visioimaan runobulevardia, jossa Victorian ja Danielin häiden aikaan kaikuisivat maan arvostetuimpien runoilijoiden tilaisuutta varten laatimat rakkausrunot. Mutta runoilijat eivät olleetkaan innostuneet.

Uutisen alun luettuani ajattelin, että ongelmana oli mitättömän oloinen maksu – kolmisensataa euroa ja kymmenen tekijänkappaletta painetusta juhlakirjasta. Mutta ilmenikin, että osa arvostetuista runoilijoista vastusti monarkiaa ja osa piti runobulevardia liian banaalina ajatuksena.

Pöytälaatikkorunoilijat taas olisivat mielellään osallistuneet, mutta bulevardin ideanikkari näytti ylenkatsovan heidän tarjousehdotuksiaan, vaikka tässähän olisi loistava mahdollisuus antaa suurten kansanryhmien osallistua hankkeeseen. Vaan ehkä sitten hakevat aineistoa maailmankirjallisuudesta (vaikkapa vanhasta kunnon Nerudasta).

En sinänsä ihmettele runoilijoidenkaan reaktiota – muuan heistä totesi muuten, että vaimo on tasavaltalainen ja ottaa eron, jos mies sekaantuu hovirunoiluun. Toisaalta runoja supattelevat puut voisivat olla ihan vinkeä ajatus, varsinkin jos hanke irrotettaisiin hääjuhlajumusta yleisemmälle tasolle ja jos tavalliset ihmiset saisivat osallistua. Silloinhan se voisi luoda kansanjuhlan tuntua.

Kiintoisaa joka tapauksessa havaita, miten ajat ovat muuttuneet. On vaikea kuvitella, että vaikkapa 1500-luvun kynänkäyttäjät olisivat ylenkatsoneet mahdollisuutta helskytellä säkeitä kuninkaallisten kunniaksi. Päin vastoin, he tarttuivatkin  toimeen pyydettyinä ja pyytämättä. Tähän tapaan uutisoitiin esimerkiksi Kustaa Vaasan tyttärestä Elisabetista tämän hääjuhlien aikaan, kun ”maassa kiersi iloinen uutinen”:

Kuninkaan tytär, neiti Elisa / haluaa osoittaa uskollista rakkautta / ja jakaa kaiken ilossa ja surussa / Mecklenburgin herttuan kanssa. (1581)

ja tähän tapaan taas lirkuteltiin isosisko prinsessa Ceciliasta, jonka teot (esimerkiksi yölliset kohtaamiset ulkomaisen kreivin kanssa) eivät aina yltäneet hovirunoilijan ylistämien hyveiden tasolle:

Tässä on Cecilia itse, ruotsalaisten kuninkaiden jälkeläinen! / Ihanin vedoin näyttää kuva hänen ylväät piirteensä: / Otsa loistaa lumenvalkeana, silmät säteilevät kuin aurinko, / Huulten suloinen pari voittaa ruusujen hehkun. / Kiharat loistavat kuin kulta, kauneuden jumalattarien siunaus / Ei koskaan olet levittänyt purppuraansa hienommalle poskelle. / Totisesti ihania lahjoja! Ja kuitenkin kauniimmin koristaa, / Korkea ruhtinatar, Teitä hyveiden läheinen liitto!
(1500-luku)

Entisinä aikoina häärunot saattoivat toimia myös uutisten välittäjinä, jos niitä onnistuttiin painettuna ja käsin kopioituina välittämään eri tahoille. Tällainen PR-toiminta oli tärkeääkin, sillä aina löytyi myös niitä tahoja, jotka runoilivat vähemmän kunnioittavasti. Kustaa Vaasan yhtenä huolena olikin, että Cecilia-tyttären lemmenseikkailut päätyisivät ulkomaisten irvileukojen pilkkalauluihin. Tällaisia pilkkalauluja vastaavat nykyään prinsessoista kerrotut skandaalilehtijutut – jotkut ilmiöt eivät katoa, vaikka muuttaisivatkin muotoaan.

* Runo-otteet bloggaajan kirjasta (Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin. Atena, Jyväskylä 2009).
*
Aftonbladetin lukijoiden runoja Victorialle ja Danielille