Apurahatutkijat yliopistoyhteisössä

Kun usein on tottunut odottamaan hartiat hiukan kyyryssä jotain uutisia yliopistomaailman kriiseistä, niin olipa piristävää lukea jotain muuta, nimittäin uutisia Itä-Suomen yliopistosta (Kuopio, Joensuu): ”Kesäkuun 2021 alusta alkaen apurahatutkijoiden on mahdollista solmia osa-aikainen työsuhde yliopiston kanssa, mikä takaa heille pääsyn työsuhteeseen normaalisti kuuluvien etujen piiriin sekä entistä kiinteämmin osaksi yliopistoyhteisöä.” https://www.uef.fi/fi/artikkeli/ita-suomen-yliopisto-parantaa-apurahatutkijoidensa-asemaa-tarjolla-osa-aikainen-tyosuhde

Apurahatutkijoiden asema on tyypillisesti heikko, ja he jäävät usein työyhteisön laidoille, kun tiedotussähköpostit ja työterveys ja monet resurssit on suunnattu työsuhteisille. Tästä seuraa outoja tilanteita, kun rahoitustavat vaihtelevat – yhtenä lukuvuonna tutkija saattaa olla palkkatutkija ja toisena apurahatutkija, tai samassa hankkeessa voi olla palkka- ja apurahatutkijoita.

Monet listaviestitkin on ohjelmoitu menemään nimenomaan työsuhteisille ja sekä vapaa- että työajan juhla/kokoustiedot täytyy erikseen välittää apurahatutkijoille tai dosenteille. Osattomuuden kokemukset ovat päivittäin nähtävissä mm. somessa, ja niihin on vaikea puuttua ruohonjuuritasolla.

Tulee ainakin seuraavat hyvät puolet vielä mieleen:
1) jos esimerkiksi väitöskirjahankkeen palkkarahoitus päättyy mutta saa viimeistely/hankeapurahaa, voi jatkaa työsuhteisena eikä tunnukset, käyttäjäoikeudet tms. muutu.
2) Yliopiston kannalta voi toimia vetovoimatekijänä, jos apurahaa hakiessa miettii, mitä eri affiliaatiovaihtoehdoilla on tarjota.
3) Apurahahankkeen vetäjänä voi suunnitella, että jos rahoitusta tulee, jaetaan riittävän pitkiä jaksoja, jotta 10% työsuhdemahdollisuus toteutuu.
4) Voi paremmin omintunnoin kutsua apurahatutkijoita myös kehityskokouksiin tms. joissa heidän ei tarvitsisi olla vain pro bono.
5) Työsuhde antaa mahdollisuuden opetuskokemuksiin.
Kollega muistutti myös siitä, että tutkimuksen ja opetuksen välinen suhde vahvistuu positiivisesti, kun tutkijoille annetaan pieni korvaus siitä, että he voivat opettaa.

Toki voi herätä kysymyksiä, miten työmäärä pidetään hallinnassa, ja muitakin ongelmia tulee mieleen. Lyhytrahoitteiset tutkijat eivät edelleenkään kuulu joukkoon. Itä-Suomen yliopiston linjaus on kuitenkin tervetullut tunnustus apurahatutkijoille ja jotenkin piristävä avaus. Vaihteeksi mahdollisuuksia, ei vain uhkia.

Ajanluku

Uusi hanke #Ajanluku tutkii 1500-luvun suomalaisten elämää ja liikkuvuutta. Miten löytää eletty arki viranomaisten virkapapereista?

Apulaisprofessori Anu Lahtisen (historia, Helsingin yliopisto) johtama hanke tutkii koneavusteisesti lähteitä, jotka valottavat 1500-luvun suomalaisia paikallisyhteisöjä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt hankkeelle rahoituksen, jonka turvin digitoidaan aineistoja, kehitetään niiden konelukua (handwritten text recognition) ja tutkitaan tiettyjä esimerkkiaineistoja. Joulukuussa 2020 aloitettiin aineistojen kuvaaminen, ja myös HTR-mallia kehitetään jo.

Pääaineistona on voudintilit, joka on nimestään huolimatta paljon muutakin kuin tilejä. Satojen niteiden joukossa on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maatilaluetteloita, sakkoluetteloita ja paljon muuta. Voudintilit ovat Kansallisarkiston vanhin yhtenäinen aineistosarja ja ajoittuu vuosille 1537-1634.

Koneluvun avulla tekstiä voidaan tulkita ja aineistoon voidaan parhaassa tapauksessa tehdä sana- ja nimihakuja. Tällöin voidaan löytää uutta tietoa henkilöistä, paikoista ja aiheista. Myös aiemmin tehtyjä katalogeja ja kortistoja käytetään tukena. Avainsana #Ajanluku on vanha ajanlaskuun tai myös esimerkiksi almanakkaan viittaava sana, joka tässä viittaa myös tietokoneavusteiseen menneisyyden lukemiseen.

Digitoidut aineistot tulevat aikanaan avoimesti saataville Kansallisarkiston tietojärjestelmien kautta. Voudintileistä Uudenmaan ja Hämeen läänien asiakirjat digitoidaan yhteistyössä Kansallisarkiston kanssa kumppanuusprojektina. Tutkimushankkeen tutkija Seppo Eskola väittteli 11.12.2020, aiheenaan Archives, Accounting, and Accountability.

Hankkeen tarkka nimi: 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa; Suomen kulttuurirahaston apurahanumero 00200611. Lisätietoja hankkeesta: Anu Lahtinen. Lisätietoa Kansallisarkiston digitointitoiminnasta ja kumppanuusprojekteista: István Kecskeméti, Kansallisarkisto

Omaa sukua aina vaan

Kävin aamutuimaan läpi Ruotsin kuningatar Margareta Leijonhufvudin kirjeitä sisarelleen Märtalle. 15 vuotta sitten luin niitä Lundin yliopiston kirjastossa, mutta nykyään onneksi monet tekstit voi saada ulottuvilleen kotoa käsin. (Lundissahan olisi mukava olla, mutta aina ei pääse käymään ja varsinaan ei nyt.) – Margaretan kirjeitä on julkaistu myös Wieselgrenin 1830-luvulla toimittamassa lähdejulkaisusarjassa Dela-Gardiska Archivet, mutta kirjeistä on tuolloin jätetty pois muun muassa perheasioita. Nyt on helppo vierailla Lundin aineistojen parissa ja todeta, että Margareta neuvoi Märtaa hoitamaan itseään muun muassa poltettujen pyyn höyhenten (ierpe fieder) savulla.

Kirje 15.3.1549, Historiska Handlingar 1:4, De la Gardiska Arkivet, Lunds universitetsbibliotek (LUB). https://www.alvin-portal.org/alvin/imageViewer.jsf?dsId=ATTACHMENT-0001&pid=alvin-record:214295

Metatiedoissa kiinnitti taas vaihteeksi huomiota, että arkistomerkinnöissä kirje mainitaan osoitetuksi ”Märta Sturelle”. Kirje on kuitenkin tarkkaan ottaen osoitettu ”hyväsukuiselle rouva Märtalle, kreivi Svante Sturen [puolisolle]”. Märta oli Leijonhufvud-sukua siinä missä Margareta-siskokin. Aatelisnaiset eivät naimisiin mennessään ottaneet miehensä sukunimeä tai vaakunaa, vaan käyttivät tyypillisesti isänpuoleista vaakunakuvaa ja sukunimien yleistyessä isänsä sukunimeä. Sture ja Fleming olivat varhaisia, erityisesti suvun miesten käyttämiä lisänimiä, mutta vasta 1500-luvun lopulla sukunimien käyttö omaksuttiin ilmeisesti tanskalaisten vaikutteesta.

Kuningas Juhana III evästi vuonna 1573 itään suuntaavaa lähetystöään, että heidän tulisi selittää ruotsalaista nimijärjestelmää:

Ruotsissa ei ole ollut eikä edelleenkään ole tapana, niin kuin ulkomailla, käyttää lisänimiä tai sukunimiä, muutamia harvoja sukuja lukuunottamatta – – muut ovat aina käyttäneet isänsä nimeä – – kuten hyvin tiedätte. Eikä suvuilla ole tapana kiinnittyä yhteen linnaan tai kartanoon, vaan he mainitsevat kulloinkin sen kartanon, jossa he asuvat. Emmekä siksi ole merkinneet rekistereihin, mihin linnaan tai kartanoon he ilmoittavat itsensä, koska he vaihtavat tiloja, linnoja ja kartanoita keskenään, niin ylempi kuin alempikin aateli, niin että isien kartanot tai linnat päätyvät siskon perintöosiin, kuten nyt on käynyt Per-kreivin tapauksessa, niin että hän on saanut Lindholmin ja Rydboholmin äitinsä perintönä – –

En ole ihan varma, vakuuttuivatko ulkomaalaiset hallitsijat tai heidän edustajansa näistä Juhana III:n selityksistä, mutta ainakin selitys osoittaa, että Juhana III oli tietoinen ruotsalaisten tapojen poikkeuksellisuudesta. 1500-luvun lopussa yhä useampi aatelinen alkoi käyttää sukunimeä, joka usein kuvasi vaakunassa esiintyvää aihetta. Esimerkiksi Stenbock-suvun vesoista Abraham Gustavsson otti tämän sukunimen käyttöön 1560-luvulla, mutta hänen sisarensa kirjoitti aina nimensä ”Ebba gustafsdotter”. https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=20066

Koska 1800-1900 -lukujen arkistojen järjestäjät eivät aina pysyneet mukana näissä nimivariaatioissa sen paremmin kuin Venäjän, arkistoissa on naisia milloin milläkin nimillä – etunimien, patronyymien, oman perheen sukunimen, aviomiehen sukunimen mukaan. Tähän liittyvistä haasteista olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Cherchez la femme”. https://anulah.wordpress.com/2019/09/02/cherchez-la-femme-arkistojen-naiset/

Niin, alla muuten Juhana III:n alkuperäinen kirjeteksti ruotsiksi, sen on ystävällisesti tietooni saattanut kollegani, nyttemmin oikeushistorian professori Mia Korpiola. Lisää aatelin historiaa esimerkiksi teoksesta Haikari – Hakanen – Lahtinen – Snellman (toim.), Aatelin historia Suomessa, Siltala 2020 https://www.siltalapublishing.fi/kirjat/aatelin-historia-suomessa/ ja vuoden 2021 puolella teoksessa Ebba, kuningattaren sisar, Atena https://atena.fi/kirjat/ebba-kuningattaren-sisar.

”Effther thz eder well wetterligett är trogne Männ, att her i Swerige icke haff:u waritt icke heller är thz bruk som i fremmende landh medh tillnampnn eller Slechtnampnn, Vndentagendes någre fhå slechter, sampt the som nÿlig:n haff:r tagitt sigh tillnampnn, the andre haff:r altijdh waritt nämnde effther faders nampnet, såsom och edre och andres föräldrer som i well wethe, Icke pläger heller någenn slecht schriffwe sig vthaff ett slott eller gårdh, vthenn hwar schriff:r sigh vthaff thz hann boor vpå, therföre Wij och icke haff:r latidtt sättie her vdi vthaff hwadh slott och gårder thz haff:r schriffwitt sigh, Tÿ att the bÿthe godz, slott och gårder sine emelenn, både högre och nidrige adell, så att fädernes gårdenn eller Slotther vndertijdenn faller på een Sÿsterdeel, såsom och är skedt mz Greffwe Peer, att hann haff:r bekommit Lindholm och Ribboholm på sitt möderne, hwilkett doch är Wårt rätte gamble fäderne så well som annett, Therföre kann hände, att the icke fulkomligh well kunne rätte sigh effther Slechte Register, såsom främende äre, och icke aff Wåre Swenske sedwaner och Lagh, Tÿ försee Wij Oss, attj som äre födde her i Rÿkett kunne Well giff:e ther vpå och annett tilbörlig:tt swar hwar så behöffwes, Thette haff:r Wij och Welett giff:a eder tilkenne, opå thz i motte kommett ihugh. Datum ut in litteris 

Juhana III 19.5.1573 Hogenskild Bielkelle, Gustav Banerille, Klas Bielkelle ja sihteeri Andreas Lorichille;
Riksarkivet, Kungliga koncept, vol. 13: Konung Johan III:s originalbrev 1568-1579.

Aika janalla

Yliopistotyössä on 2000-luvulla puhuttu paljon ajankäytöstä, ajankäytön suunnittelusta ja ajankäytön laskemisesta. Asia on ollut ajankohtainen tänä syksynä, kun Helsingin yliopistossa on viimeinen mahdollisuus suorittaa opintoja vanhojen tutkintovaatimusten mukaan. Vuoden vaihteessa kaikki yli kymmenen vuotta vanhat opinnot vanhenevat.

Suoritukset ja tutkinnot ovat vanhenneet välillä aiemminkin, mutta valmistumisodotukset ja vuotuiset suoritusvaatimukset ovat kiristyneet kiristymistään. Opintotuen ehtona pitää nykyään suorittaa paljon enemmän opintoja per lukuvuosi kuin 25 vuotta sitten. Monille entisille ja nykyisillekin opiskelijoille opinnot ja tutkielmat ovat silti jotain muuta kuin parin vuoden aikalaatikko, joka täytetään suorituksilla ja josta kiirehditään selkeisiin työtehtäviin. Sen sijaan moni pohtii elämänsä suuntaa. Elämä tekee mutkia ja kiemuroita. Korkeakoulupolitiikan linjauksissa aikataulut ja suoritetut opintopisteet kuitenkin linjaavat, että juuri valmis, lasketussa ajassa suoritettu tutkinto on tie onneen, sekä hallinnon, yliopistorahoituksen että ihmisen itsensä näkökulmasta.

Toki valmistuminen on monilla myös oma tavoite, ja jos tutkinnon saaminen pitkittyy, siitä voi seurata stressin ja häpeänkin tunteita, työllistymisvaikeuksia tai muita todellisia huolia. Kuluneena vuonna olemme tehneet paljon töitä sen puolesta, että kaikki halukkaat ehtisivät suorittaa tutkintonsa ennen määräaikaa. Olen koettanut myös itselleni kirkastaa niitä etappeja ja määräaikoja, jotka pitää tietää ja muistaa kertoa opiskelijoille. On ihan helpotus, jos vuoden vaihteessa voi unohtaa vanhat kurssikoodit ja -vaatimukset, jotka muutenkin jo pyörivät hyrränä mielessä.

Viime viikonloppuna toisaalta sain muistutuksen siitä, että nämä aikalaatikot ja kellotukset ovat lopultakin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Lueskelin antropologi Edward T. Hallin kirjaa The Silent Language (ilmestynyt alun perin 1959, uusi painos 1990). Kirja kommentoi erilaisia kulttuuriin rakennettuja, julkilausumattomia oletuksia ajasta ja ajankäytöstä. Kuutisenkymmentä vuotta myöhemminkin se muistuttaa ihan riittävän ajankohtaisesti, ettei ole yleismaailmallista ymmärrystä siitä, miksi asiat pitäisi toteuttaa tietyssä ajassa, parantaako aika todella haavat, tai onko oikea aloitus/valmistumisaika ylimalkaan määriteltävissä/merkittävä. Länsimaisittain on tyypillistä ajatella, että tilaisuus alkaa tietyllä kellonlyömällä ja asiat saadaan valmiiksi tietyllä aikataululla. Jossain toisessa kulttuurissa voidaan ajatella, että tilaisuus aloitetaan ja tehtävä toteutetaan, kun kaikki on valmista, mieli on valmistautunut, asiat ovat kohdillaan. Siihen voi mennä tunteja, päiviä tai kauemmin. Kaikkialla aikaa ei edes ajatella lineaarisesti eteneväksi.

Yksityiskohta kaiverruksesta Maine (Fama) ja Historia, Open Domain, Rijksmuseum, http://hdl.handle.net/10934/RM0001.COLLECT.450127

Hall vertasi tuolloista länsimaista ja erityisesti amerikkalaista (”meidän”) aikakäsitystä(mme) monien eri kulttuurien ja maanosien käsityksiin ja totesi jotain, mikä hyvin kiteytyy opintosuoritusajattelussa: ”By and large, the overriding pattern with us is that once you have scheduled the time, you have to use it as designated, even when it turns out that this is not necessary or advantageous. … If we have allocated so much time to a certain activity, we can change it once, or maybe twice, when we are trying to discover the proper amount of time for the activity. We cannot continually move the walls of our time compartments back and forth, even though an activity may actually call for such flexibility. The pattern of the immovable time wall applies in most situations, even long periods of time, such as how long it takes to complete a college career.” (154-155)

Tämä aika-ajattelu ja etenemisodotukset ovat koko tutkintojärjestelmän, suoritusvaatimusten ja vanhenevien tutkintosuoritusten ytimessä. Ja siinä on puolensa, jos haluaa edetä lineaarisessa ajassa seuraaviin vaiheisiin. Mutta tällainen tapa ajatella aikaa ja ajankäyttöä ei ole mitenkään yksiselitteisesti ainoa tai oikea, eikä kaikkea elämää yleensä saa lainkaan sullottua tällaisiin ”projektiaikoihin”.

Erilaisten deadlinein paineessa voi olla hyvä muistaa, että valmistumis- ja suoritusaikataulut ovat enemmän tai vähemmän sopimuksenvaraisia ja elämänalakohtaisia. Aina sopinee myös muistuttaa, että ihmisarvo tai elämän arvo ei lopulta ole kiinni siitä, paljonko suorituksia kokoaa tietyssä aikalaatikossa. Kulttuurissamme on nyt vallalla käsitys, että asioiden prosessoiminen ennalta suunnitellussa ajassa on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia, josta palkitaan, ja josta poikkeamisesta rangaistaan. Tämä ei ole välttämätön asioiden tila. Asiat voisivat olla myös toisin. Ja jos katsoo ympärilleen aikalaatikosta, voi ehkä huomata, että ne ovat toisin.

Etäsyksy kampuksella

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin viime viikolla alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja kuvasin siinä syksyn alkua:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Kompakteja osuvia tuokiokuvia

117976992_667542740787238_3550199607313470111_o

Aina joskus ehdin ostaa ja lukea jotain uutta. Taivassalon kirja on mainosteksteissä ja kirja-arvioissa ehkä kehystetty vähän turhankin konkreettiseen suhdekiemuraan, mikä voi herättää mielikuvia Lena Anderssonin Ester-kirjojen kaltaisista taiteilijalemmen käänteistä. Kyllä, tarinan kantavana juonena on mahdoton rakkaus, mutta sitä ei ole tarpeen kehystää kovin konkreettisesti, eikä itse kirja kehystä sitä erityisen tarkkaan.

Kirja elää tarinan kanssa ja ilmankin, tuokiokuvina elämästä, jossa on läsnä vaikea kaipaus ja mahdottomia toiveita (ja hajoavia pesukoneita), monella tapaa yleisesti tunnistettavasti (valo lankkulattioilla, askeleet jotka siirtävät lehtiä ja soraa). Kompakti koonti tarinafragmentteja ja elämän ristiriitaisuuksia 2000-luvun maailmasta virtuaalisine päiväunikirjoineen.

Ja onneksi nykyään Wertherin tai Anna Kareninan ei tarvitse kuolla lopussa. Aihesta voi olla tarkkaa tutkimustakin, joskus tein sattumanvaraista omaa laskelmaa siitä, että 1800-luvun alkupuolella nainen kuoli helposti jo siitä, että joku rakastui häneen epäsopivasti, ja pitkään vähintään siinä tilanteessa, että itse rakastui epäsopivasti. Myöhemmin oli ilmeisesti moraalisesti riittävää esimerkiksi vain ajautua elämänmittaiseen yksinäisyyteen, mutta nykyään voi myös jatkaa elämäänsä.

Mikä on ihan hyvä, koska useimmiten elämä jatkuu, ja siitä on hyvä kirjoittaa.

http://www.teos.fi/kirjailijat/hannele-mikaela-taivassalo.html
http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2020-syksy/lopussa-minun-pit%C3%A4isi-kuolla.html

 

 

Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.

 

Menneisyyden naisia / Women of the Past

 

Turku_Jyvaskyla_helmi2005 057

A printed copy, to be used for history lessons at schools, of a painting ”Hertig Karl insults the corpse of Klas Fleming”, by Albert Edelfeldt, 1878

 

The Blogger has recently published six short biographies of women who actively contributed to Swedish (and Finnish) society between 1300-1700. The biographies are available both in English and Swedish. They are published as part of the The Biographical Dictionary of Swedish Women (SKBL) that aims to improve the availability of biographies of women. In SKBL you can find the following (and 1000 other!) entries:

———————————–

Ohjaan usein opiskelijoita etsimään tietoa Svenskt biografiskt lexikonista eli Ruotsalaisesta elämäkertahakemistosta. Kyseessä on 100 vuotta työn alla ollut julkaisu, ja teoksen elämäkerta-artikkelit ovat usein hyödyllisiä myös Suomen historiasta kiinnostuneille, onhan maallamme pitkä yhteinen historia ja vuoden 1808 jälkeenkin moni merkkihenkilö on vaikuttanut niin Suomessa kuin Ruotsissakin. – Mutta SBL-julkaisuhanke on aloitettu ja sen julkaisuperusteet lukittu 1920-luvulla, jolloin monia naisia ei pidetty historian kannalta kovinkaan kiinnostavina. Etsipä esimerkiksi tietoa Gunilla Besestä – käteen jää pari tiedonmurua hänen isänsä ja miehensä elämäkerta-artikkelien kautta.
https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=18124
https://sok.riksarkivet.se/Sbl/Presentation.aspx?id=18162

Svenskt kvinnobiografiskt lexikon pyrkii korjaamaan tätä vajetta, ja hankkeessa on jo julkaistu yli 1000 ruotsalaisen naisen elämäkertaa. Vuosi sitten kävin läpi näitä naisia ja aloin miettiä, että muutamakin Ruotsin ajan Suomessa vaikuttanut nainen ansaitsisi päästä mukaan. Listasin pikapikaa muutaman naistoimijan, joiden elämää olin tutkinut ja joista olin itse kirjoittanut tai kirjoittamassa. Muutamasta oli ilmestynytkin lyhyitä elämäkertoja toisaalla, mutta katsoin käyneeni alkuperäisaineistoa ja uusinta tutkimusta läpi siten, että elämäkertatietojen päivitys olisi paikallaan. Esimerkiksi Christina Regina von Birchenbaumin elämää käsitelleistä tutkijoista harva näyttää tutustuneen alkuperäisaineistoihin (joista kirjoitin viime vuonna, ks. esim. https://anulah.wordpress.com/2019/09/02/cherchez-la-femme-arkistojen-naiset/ tai kaikki aiheeseen liittyvät bloggaukseni).

Laitoin täydennysehdotuksen SKBL:lle – toiveeni oli tuoda esiin myös Suomen alueella vaikuttaneiden naisten toimintaa, ja lisäksi ylimalkaan vanhempien vuosisatojen naisten elämäkertoja. Naistenpäivän 2020 alla ovat nyt ilmestyneet oheiset kuusi elämäkertaa sekä ruotsiksi (linkit alla) että englanniksi (linkit yllä). Lisääkin kerrottavaa olisi, mutta standardimallisen elämäkerran kirjoittaminen ei ole ihan kevyt homma, vaikka (tai koska) pitää kirjoittaa lyhyesti tietyn rakenteen mukaan. Nämä (ja tuhat muuta!) elämäkertaa siis ruotsiksi (ja ainakin osin myös englanniksi) nyt luettavissanne. Henkilökohtaisesti olen todella iloinen, että pikainen päähänpisto tarjota kuutta elämäkertaa on johtanut näin hyviin tuloksiin.

 

Ajantietoa uusin keinoin

A new research project, using HTR to study people, mobility, and networks in 16th-century Southern Finland (Prof. Anu Lahtinen (PI), History, Faculty of Arts, University of Helsinki): The research project, funded by The Finnish Cultural Foundation (Suomen Kulttuurirahasto) will use handwritten text recognition technology to index and analyse 16th century documents. The aim of the project is to study networks and mobility in the light of 16th century cameral bookkeeping and other documents.


Laitoin tästä hankkeesta ensi uutiset jo pikapikaa historian yksikön blogiin, mutta kirjoitan omaan blogiini nyt vielä vähän vapaamuotoisemmin. Helmikuussa koitti ilon päivä, kun Suomen Kulttuurirahasto myönsi 145 000 euron rahoituksen hankkeelle 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa. (1) Hankkeen tavoitteena on tutkia tutkia koneavusteisesti erityisesti 1500-luvun voudintilien tarjoamaa tietoa aikakauden paikallisyhteisöjen ja yksilöiden sosiaalisista suhteista ja liikkuvuudesta.

Ennen kaikkea tämä tarkoittaa sitä, että mahdollisimman paljon erityisesti Uudenmaan ja Kanta-Hämeen voudintilejä ja muita relevantteja aineistoja digitoidaan, indeksoidaan ja tutkitaan, ja kehitetään tekstin koneavusteista tulkintaa sekä avainsanojen (esimerkiksi henkilönimien ja paikannimien) etsintää. Olen hakenut rahoitusta viime vuosina eri suunnilta, mutta hankkeita ja hakijoita on paljon. HTR, Handwritten text recognition ei myöskään ole vielä mitenkään yksinkertaisesti sovellettavissa, mutta se on kehittynyt huimasti eri kokeiluissa. Sitä hienompaa on, että Suomen Kulttuurirahasto nyt tarttui ideaan ja antoi rahoituksen Huhtamäen rahastosta.

Voudintilit on nimestään huolimatta paljon muutain kuin tilejä – siellä on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maakirjaselvityksiä, sakkoluetteloita ja kaikenlaista tärkeää tietoa 1500-luvun yhteiskunnasta. Tilejä on satojatuhansia sivuja, mutta niistä on tehty myös asiakirjanimikortistoja 1900-luvun mittaan. Tässä hankkeessa on nyt tarkoituksena yhdistää olemassaolevia kortistoja, ja eräs kollega jo muistutti, että myös voudintilien kannet, jotka tehtiin keskiaikaisista pergamenttilehdistä ja jotka on digitoitu toisaalla, ovat yhdistettävissä tileihin.

Useinhan hankkeille keksitään jo alkuvaiheessa joku hieno akronyymi eli otsikosta muodostuva kirjainyhdistelmä – tämän varhaisen ristin aikoinaan ”Oiliksi” http://users.utu.fi/anulah/oili.html Olen joskus ollut varsin pahoillani, ettei esimerkiksi ”Dynamite”-lyhenteinen hankkeeni (Dynamics of XXX..., olen unohtanut jo, mutta velkaantumisen historiaa siinä oli tarkoitus tutkia pitkällä aikavälillä… ) vuosia sitten saanut rahoitusta.

Tälle hankkeelle en hakuvaiheessa keksinyt mykistävää akronyymiä, mutta olen ajatellut nyt aikatauluja laatiessani ja suunnittelutapaamisia sopiessani pallotellut työnimeä ”Ajantieto” tai ”Ajanluku”, joissa olisi viite ajallisuuteen ja sen lukemiseen / tutkimiseen.

Koneavusteisessa lähteidentulkinnassa voidaan käyttää esimerkiksi Transkribus-ohjelmaa. Kuvassa Kansallisarkiston Acta Historica -kokoelman asiakirja kokeellisesti Transkribus-ohjelman tarkasteltavana.

————————————————————————————————————-
(1) Otsikko viittaa historioitsija Pentti Renvallin voudintiliaineistoja hyödyntäneeseen klassikkoteokseen Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (Turku 1949).

Historiaa twiitaten

Miten käyttää Twitteriä osana historian metodikurssia? Tässä uunituoreessa artikkelissa minä sekä kollegani, FT Kati Katajisto ja FT Reetta Hänninen raportoimme ”Helsinki 1918” -kurssistamme. Artikkelimme ”Kevään 1918 Helsinki” Twitter-toteutuksena on vuoden 2019 lopussa julkaistu Yliopistopedagogiikka-lehdessä esimerkkinä opetusmenetelmäkokeilusta.

helsinki1918_kuva

Kuvakaappaus artikkelin alusta. Artikkeli on luettavissa verkkoversiona sivulla https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2019/12/31/helsinki-1918-twitter-toteutuksena/

Kurssin alkuidea syntyi vuoden 2017 some-keskusteluissa, kun näytti siltä, että kannanotot sisällissodasta ennakoivat levotonta muistovuotta 2018. Tutkitun tiedon välittämiseksi olin mukana rakentamassa Helsingin yliopiston vuosi 1918 -asiantuntijatietopankkia. Samalla virisi ajatus somen ja vuoden 1918 käsittelystä yliopistokurssilla.

Oheisessa artikkelissa on kokeilun tuloksia. Nyt alkavana vuonna on tarkoitus kokeilla kursseilla muun muassa wikialustoja ja kuvapankkeja.

Lisäys 19.3.2020: Menneisyyden jäljillä -podcastia toimittava väitöskirjatutkija, FM Lotta Vuorio ja FT Kati Katajisto keskustelevat kurssin tekemisestä Podcastissa ”Twiitin mittainen sisällissodan historia”, ks. https://podtail.com/fi/podcast/menneisyyden-jaljilla/-7-twiitin-mittainen-sisallissodan-historia/

Lisätietoja:

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit, Helsingin yliopiston historian blogi 8.4.2018
https://blogs.helsinki.fi/historia/2018/04/08/anu-lahtinen-vuoden-1918-twiitit/

Pia Purra: ”Perttua käy sääliksi” – #Hel­sin­ki 1918-kurs­sil­la opis­kel­tiin his­to­ri­aa tviit­taa­mal­la si­säl­lis­so­dan ajan hel­sin­ki­läi­si­nä, Helsingin yliopiston uutiset 6.6.2018   https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/perttua-kay-saaliksi-helsinki1918-kurssilla-opiskeltiin-historiaa-tviittaamalla-sisallissodan-ajan-helsinkilaisina

« Older entries