Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

Tutkimusartikkelin anatomia

Historiallisen aikakauskirjan toimitus on vuoden alussa linjannut entistä tarkempia ohjeita tieteellisen artikkelin rakenteesta. Lopulliset ohjeet ilmestyvät helmikuussa 2016 Historiallisen aikakauskirjan omilla sivuilla, mutta tässä perusohjeita ja joitakin pohdintoja, joista monien voi ajatella sopivan muihinkin historia-alan julkaisuihin:

Artikkelin alkuun kirjoitetaan kappaleen mittainen ingressi, joka kiteyttää artikkelin keskeiset kysymykset ja kontekstin. (Joissakin julkaisuissa alkuun tulee hiukan laajempi tiivistelmä.) Sen jälkeen alkaa itse artikkeli, jonka johdanto-osuuden tulee olla ymmärrettävä myös ilman ingressiä.

Johdanto-osuudessa esitellään artikkelin pääkysymys/tutkimusongelma, avainkäsitteet ja käytetty aineisto. Johdannossa esitellään lyhyesti käytetyt metodit / teoreettinen viitekehys (joita voidaan käsitellä lisää edempänä). Johdannossa tulee käydä ilmi relevantti ajallinen ja alueellinen rajaus sekä se, mikä artikkelissa on uutta suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.

Paljon kaikkea soviteltavaa? Johdanto onkin usein ehkä kaikkein vaikein kirjoitettava: miten saada ydinasiat tiiviisti siihen? Mutta toisaalta johdanto toimii eräänlaisena keittiömestarin esittelynä päivän kattaukseen: kun lukija tietää, mitä aineksia ja välineitä on käytetty, hän pystyy paremmin arvioimaan kokonaisuutta ja sen onnistumista.

Käsittelyluvuissa käsitellään tutkittavaa ilmiötä järjestyksessä, joka on looginen itse tutkimuskysymyksen ja tutkittavan aiheen kannalta. Tavallisesti tarkastelu syvenee aineiston ja metodologisen keskustelun kautta kohti johtopäätöksiä. Artikkelin loppukappaleessa käsitellään johtopäätökset (kyse ei siis ole vain yhteenvedosta). Tässä osuudessa ei enää esitellä uutta materiaalia.

1990-luvun puolivälissä suomalaisessa historia-alan kirjoittamisessa suositeltiin, että teksti tulisi rakentaa kuin dekkari: ”Tässä artikkelissa selvitän, kuka murhasi rouva Spoofin”. Yleistyvä tapa on, että artikkeli noudattaa lähestymistapaa ”Rouva Spoofin murhasi X, ja seuraavassa osoitan, miten kaikki kävi”. Tärkeintä on, että artikkeli etenee loogisesti ja jokainen kappale on luontevaa jatkoa aiemmin annetulle tiedolle.

Jäikö jotain olennaista puuttumaan?

 

Rakkaudesta tieteeseen

Pisara tieteen ankaraa  velvoitusta, pisara pyhyyttä, katoava, useimmissa heissä tuskin huomattava pisara mettä kennosta, joka oli tarkoitettu auttamaan ihmistä hänen kärsimyksessään, täytyi heissä olla.     (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 43.)

Helvi Hämäläisen romaani Velvoitus on värikylläinen tiedeihmisten kuvaus, ja paikoittain tuoreempi kuin moni 70 vuotta nuorempi tiede-elämän kuvaus. 1930-luvulta alkava ja sota-aikaan päättyvä romaani kertoo kemisteistä ja lääkäreistä, jotka tasapainoilevat yhdistääkseen perhe-elämän, tieteen ja tieteen kaupalliset sovellukset.

Tarinassa näkyy hyvin, että eletään aikaa, jolloin antibiootteja ei vielä tunnettu, mutta uusia hoitokeinoja ihmishenkien pelastamiseksi kehitellään. Osa päähenkilöistä osallistuu koko tarmollaan tähän tehtävään. Ihmisten keskinäinen rakkaus koetellaan suhteessa tieteellisen tutkimuksen ja lääkärintyön asettamiin velvoitteisiin, ja usein voitolle pääsee velvoitus: perhe joutuu odottamaan, kun tärkeät kokeet vaativat tekijäänsä ja potilas kirurgiaan. Se energia, mitä työn jälkeen jää, menee ensisijaisesti lapsille.

– Velvoitus – se on oikeudentunnon ja velvollisuuden ja tahdon sekoitus, minulla se on useimmiten ristiriidassa sydämeni halun kanssa, vastasi toinen.  … se on aivan kuin rakkauden ja oikeudentunnon välinen ristiriita – minulla ei olisi koskaan muuta ratkaisua kuin jälkimmäinen. Velvoitus – ei, se on jotain muuta kuin kaunis puhe antautumisesta työlle. Kun on sodassa itsensä kanssa ja laatii itsellensä lain, jota noudattaa tehdäkseen oikein, silloin kai toimii velvoituksen mukaisesti. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 277.)

Hämäläisen romaanin päähenkilö on kemisti Hanna Lehtoniemi, joka velvoituksen ohjaamana pitää kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle, vaikka kulloinenkin puoliso haluaisi hänen omistautuvan joko miehelleen tai kodilleen. Naista ja luovaa työtä on käsitelty ennemmin (Victoria Woolfin Oma huone on ikiklassikko) ja varsinkin myöhemmin. Hämäläisen teos sijoittuu kuitenkin lukemistani teoksista ajallisesti ja temaattisesti vähän erilleen, se tuntuu edustavan toisen aallon feminismiä ennen toisen aallon feminismiä. Havainnot ovat tutut, mutta tulkintakehikko on ajankohtansa vuoksi omaperäinen.

Velvoitus puolustaa naisen oikeutta yhdistää ura ja perhe – tai, mikä parasta, esittää asian tapahtuvana tosiasiana. Siinä keskustellaan lasten hankkimisesta ja aiheeseen liittyvistä haasteista, myös ”viikonloppuisistä”, lelutulvasta ja lapsista statussymboleina – todella samankaltaisin sanankääntein kuin nykyäänkin. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin kunnallinen päivähoito tai keskustelu kaksoistaakasta ovat vielä Hämäläisen ja hänen kuvaamansa ajan ulottumattomissa, mutta juuri niillä ratkaistavia ongelmia hän kuvaa. Lopulta naispäähenkilön ja muidenkin henkilöiden työinto saa oikeutuksensa kirjan loppupuolella sodan syttymisestä – isänmaalliset ponnistelut oikeuttavat pitkät työpäivät laboratoriossa. Hämäläinen yhdistää tieteellisen velvoituksen myös suomalaiseen kansanluonteeseen, sekä talonpoikien että virkamiesluokan tinkimättömään työlle omistautumiseen.

Nykypäivän keskustelussa työlle omistautuminen kuvataan (usein perustellustikin) joko menestykseen kohottavana tekijänä tai kaikkinielevänä Moolokina, joka uhkaa perhesuhteita ja ihmisen omaa hyvinvointia. Hämäläisen kirjassa kyse ei ole yksiselitteisesti kummastakaan näistä, vaan eräänlaisesta kohtalosta, joka keskeyttää romanttiset hetket ja viikonlopun lepotauot. Kirurgin on riennettävä leikkaussaliin ja kemistin laboratoriokokeidensa pariin, ja se on myös hänen sisäinen kutsumuksensa. Vaikka liian ankaraa velvoitusta ei voi suositella noudatettavaksi nykyisinä rappeutuneina aikoina, Hämäläinen tuntuu tässä tavoittavan tieteestä jotakin sellaista, mikä nykypäivän keskusteluissa usein katoaa.

Luin teosta vähin erin pitkin kevättä, kesää ja syksyä, samaan aikaan kun itse työskentelin yhdessä keskustakampukseen kuuluvassa 1800-luvun rakennuksessa. Vaikka ulkoiset puitteet eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet ihan yhtä  alkeelliset kuin Hannan laboratoriossa, puute ja köyhyys on ollut jatkuvasti läsnä yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa tiedettä ei nähdä juuri lainkaan opetuksen ja hyvin vähän myöskään itse tieteen näkökulmasta, vain jonkinlaisena patentti- ja yrityshyötyautomaattina. Hannan tunnot ovatkin hyvin lähellä tutkijan tuntoja vuonna 2015:

Kaikki suuri maailmassa oli ulkonaisesti loistotonta, myöskin se, joka oli hänelle rakkainta, tiede. Se vetosi sen vuoksi hänen ja kaikkien palvelijoittensa rakkauteen ja uskollisuuteen. … Ei silti ettei köyhyys olisi saanut häntä nousemaan toisinaan vastarintaan. Hän kapinoi koko sydämestään, kun hän ajatteli nuoria tovereitaan, jotka olisivat halunneet antautua johonkin tutkimustyöhön, mutta eivät voineet. Heillä ei ollut kylliksi ansioita apurahojen saantiin, ja apurahoja oli niin vähän, että he saivat raataa parhaat voimansa hukkaan joissakin toisarvoisissa töissä ja ostaa sitten itselleen kalliin oikeuden tehdä sitä, mihin heidän voimansa olisivat olleet vihityt. (Helvi Hämäläinen: Velvoitus, 1942, 222-223.)

Hämäläinen tavoittaa hyvin sekä taloudellisten huolien aiheuttaman turhautumisen että toisaalta tinkimättömän omistautumisen tieteelle ja jollekin korkeammalle tehtävälle. Vaikka tämä omistautuminen ei itsessään riitä elättämään, se on tärkeä piirre tieteentekijän elämässä. Kyse ei ole vain leipätyöstä, vaan sisäisestä velvoituksesta, tunteesta, että on jotain tärkeitä tavoitteita, joiden vuoksi kannattaa ponnistella ja toivoa, vaikka pettymyksiä ja vaikeuksiakin tulee.

Ihmiset unohtivat tavallisesti tieteen – he kulkivat sen ohitse, sen harjoittajilla ei ollut varoja kylliksi, jotta he olisivat voineet antautua yksinomaan työhönsä, ja kuitenkin: tiede kasvoi heidän keskellään, se ojensi heille apua ja lievitystä, sillä oli usein samat kasvot kuin äidillä – niin, uurteiset, vanhat emon kasvot sillä oli kaikille kevytmielisille ja nopeasti unohtaville lapsilleen. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, [sivunumero puuttuu muistiinpanosta, lisätään kun löydetään])

Tieteen velvoitus taas on jotain, mitä nykyinen korkeakoulupolitiikka ei oikein tunnista arviointi- ja rahoituskriteereissään tai ad hoc -uudistusvaatimuksissaan. On siis mahtavaa, että 70 vuoden takainen teos niin hyvin muistuttaa siitä, mikä on tieteellisen elämän ydin. Hämäläisen päähenkilöt eivät tehtaile artikkeleita viittausindeksiä mittaillen tai urakehitystä ennakoiden (vaikka kaupallistakin soveltamista käsitellään). He tekevät tutkimusta ja julkaisevat edistääkseen tieteellisen tiedon välittymistä.

Hämäläisen tyyliin tapahtumat ja näkymät kuvataan värikylläisinä Helsingin keskustan maisemissa. Aurinko hehkuu hangilla monissa väreissä, usvainen kuutamo on kuin päähenkilöiden lasissa helmeillyt shampanja. Hetkeksi heikkokuntoisesta laboratoriosta piipahdetaan myös yliopiston päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan musiikkiesitystä, jossa Sibeliuksen tyttäretkin ovat paikalla. Kesällä voidaan kiitää huvilalle autolla, jonka sisätiloissa on kukille tarkoitetut maljakot tuomassa esteettistä nautintoa ajomatkaan.

Velvoitus päättyy sota-aikaan, eikä lukija voi olla miettimättä, onko käsikirjoituksen loppua on jotenkin muokattu uudelleen isänmaallisia tarkoituksia varten, sen verran erilainen on sen tempo ja fokus. Muutamassa kohdassa tuntuu muutenkin, että kirjailija on vaihtanut mielipidettään tarinan kulusta. Toisaalta varsin ajankohtainen, kehoittavana tai varoittavana, on myös teoksen lopetus. Siinä lääkäri Meltolahti pohtii pienten lasten tulevaisuutta ja siihen sisältyvää lupausta:

… hän vain rakasti niin suunnattomasti tulevaisuutta, näiden kaikkein pienimpien vallassa kerran olevaa tulevaisuutta. … He ovat tekevä maailman iloiseksi … He, lapsukaiset, ovat ihmiskunnan viattomuuden, paratiisin, ajoilta periytyvä unelma, ja kerran on tuleva sukupolvi, joka toteuttaa tuon unelman. … Ja siihen mennessä: mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, – täytyy kai sanoa: mitä hyvää te teette yhdelle näistä pienimmistä, koska heille tehdään myös pahaa … sen olette tehneet tulevaisuuden suuremmalle hyvyydelle, suuremmalle oikeudenmukaisuudelle, suuremmalle ilolle, suuremmalle ja kaiken täyttävälle rakkaudelle. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, 413-415)

Oravalan Matti ja Mecklenburgin Albert

Blogilastu on aiemmin julkaistu Glossa ry:n blogissa os. http://www.glossa.fi/wp/?p=244

Oravalan Mattia käsittelevä kirje on säilynyt 1770-luvun kopiona, joten monet siinä mainitut nimet ja sanat ovat epäselviä. Kärhämä on liitetty erämaiden asuttamiseen: on arveltu että Matti on lähtenyt kruunun tavoitteiden mukaisesti asuttamaan seutua, joka ennen oli toisten laillista eräaluetta, ja että eränkävijät ovat vieneet häneltä hänen raivaamiaan maita. Toisaalta, kun kävin läpi asiakirjaa, sain vaikutelman, että kyse on voinut olla myös irtaimesta omaisuudesta, esimerkiksi Matin omasta eräsaaliista tai kauppatavaroista.

Matti on saanut oikeudet takaavan kirjeen helmikuussa 1365 Albrekt Mecklenburgilaiselta, joka piiritti tuolloin Turun linnaa koettaen vakiinnuttaa asemansa ristiriitojen repimässä valtakunnassa. Mieleen tulee kysymys, oliko Oravalan Matin kärhämässä myös yhteyksiä laajempaan valtakunnassa käytyyn valtataisteluun. Viipurin linnaläänin hallinto antoi tukensa Albrektille, oliko Matilla ehkä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä tähän hallintoon ja oliko hän sitä kautta saanut apua asiansa viemisessä ”kuninkaisiin”?

Korostan, että yllä esittämäni pohdinnat ovat nimenomaan pohdintoja ja ehkä-sanat hyvin painokkaita. Oravalan Matin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten paljon kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia yhden asiakirjan tarkastelu avaa. Paljon jää myös vastaamatta, mutta pohdittavaa ja paikallishistoriallista juhlittavaa Matin tapaus tarjoaa vielä pitkiksi ajoiksi.

Asiakirjan teksti on luettavissa Diplomatarium Fennicumissa osoitteessa http://extranet.narc.fi/DF/detail.php?id=6585 – olen kiinnostunut kuulemaan jos löydätte huomautettavaa ylläesitetystä tulkinnasta! Aihetta on käsitelty mm. Valkealan paikallishistorioissa sekä Seija Nurmen kirjoittamassa Oravalan kyläkirjassa sekä Ragnar Rosénin artikkelissa joka ilmestyi

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, joka esitelmöi Oravalan Matista tämän 650-vuotisjuhlatilaisuudessa Oravalan koululla elokuussa 2015.

Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

Älä jätä huomiseen…

Motto: Non est, crede mihi, sapientis dicere ’Vivam!’ Sera nimis vita est crastina: vive hodie. (Marcus Valerius Martialis, n. 40-104 jKr.)

Luin kesällä Ragnar Rosénin teosta Vehkalahden pitäjän historia, osa I (ilmestynyt 1936). Kaikin puolin kiinnostava, lähdeviitenumeroin ryyditetty tieteellinen tutkimus.

Viitteethän ovat tieteellisen työn selkäranka (tai selkäydin tai aivokurkiainen, valitse mieleinen), jonka mukana teos seisoo tai kaatuu: lähdetietojen avulla tutkija voi tarkistaa käytetyn lähteen, etsiä siitä lisätietoja tai kyseenalaistaa tulkinnan.

Jossain vaiheessa sitten aloin etsiä kirjan lopusta lähdeviitteitä, joihin leipätekstin viitenumerot viittasivat.

Vaan eipä ollut lähdeviitteitä lopussa. Ei, vaikka oli viitteiden yläindeksinumerot kirjassa…

Etsin pikaisesti selitystä alku- ja loppusivuilta, ja alusta löytyikin lupaus: ”Lähdeluettelo ja aakkosellinen luettelo julkaistaan seuraavan, sisältönsä puolesta ensimmäiseen osaan läheisesti liittyvän osan yhteydessä.”

Ei siis syytä huoleen? Vuosi 1936 vain on kovin huolestuttava ilmestymisvuosi, jos ajatellaan sitä seuranneiden vuosien tapahtumia: yksi jos toinenkin hanke jäi toisen maailmansodan jalkoihin.

Vilkaisu kirjastotietokantaan: Vehkalahden pitäjän historia, osa II, oli ilmestynyt kaikkea muuta kuin piakkoin – sen oli kirjoittanut Martti Korhonen ja se oli ilmestynyt vuonna 1981.

Kakkososan alkusanat vahvistivat pahat aavistukset: Rosén oli vuona 1936 maininnut toisen osan olevan osittain jo valmiina, mutta maailmansota sotki suunnitelmat ja hänen kuoltuaan vuonna 1964 kakkososa oli kauempana valmistumisestaan kuin vuonna 1936. Rosénin jälkeenjääneitä papereita läpikäynyt Korhonen totesi:

Vehkalahdelle korvaamattomaksi tappioksi aineistosta ei — löytynyt pitäjänhistorian II osaan liittyviä kirjoituksia eikä I osasta puuttuvaa lähdeviitteiden luetteloa. Tiettävästi nämä paperit hävisivät talvisodan aikaisissa evakkokuljetuksissa. (Korhonen 1981, 5)

Voi tietysti todeta, kuten kollegat ja kaverit asianmukaisesti mainitsivatkin, että Rosénilla oli ainakin poikkeuksellisen hyvä selitys asialle. Moni kakkososa tai ”myöhemmin asiaa valaiseva esitys” on jäänyt vähemmilläkin perusteilla jonnekin puolivalmiin ja melkein aloitetun välimaille.

Siitä huolimatta tai juuri siksi – jos pitää valita, mitä jättää huomiseksi, älä jätä sitä lähdeluetteloa…

Ja taas mennään … ilon kautta

Historiallisen aikakauskirjan hallitus valitsi minut eilen tulevaksi päätoimittajaksi kaudelle 2016-2020. Tehtävä kuuluu sivutoimisiin tieteellisiin tehtäviin, jollaisia olen hoitanut ainakin vuodesta 2000. Tai siis no minä nyt elän ja hengitän historiaa sekä vapaalla että töissä, eikä se muuksi muutu, joten työt ja tehtävät ovat osa vita historicaa. Joka tapauksessa tämä tehtävä on erityinen. Jo opiskelujen alkuaikoina Historiallinen aikakauskirja oli minulle kotimaisen tiedeyhteisön peili. Ja jotakin sellaista, mihin jo silloin toivoin joskus pääseväni mukaan. Marko Lambergin päätoimittajakaudella, vuodesta 2011, olenkin saanut olla mukana toimituksessa jossa on ollut todella hyvä tunnelma. Ilon kautta tekemistä on tarkoitus jatkaa.

Tiedejulkaiseminen, kaikki julkaiseminen ja Historiallinen aikakauskirja muiden mukana ovat tietysti muuttuneet vuodesta 1995. Mutta silloin yhtä lailla kuin nyt tarvitsemme kotimaista, yleistajuista historian tiedejulkaisua. Tiedeartikkelit ovat tiedejulkaisun kova ydin. Tekemisen ja julkaisemisen muotoja voidaan kehittää uusien mahdollisuuksien mukaan. Aikana, jolloin tiede, tutkijat ja yliopistot ovat kovassa paineessa, aikakauskirja voi olla tärkeä paikka, jossa kotimaiset historiantutkijat voivat vaihtaa ajatuksia, tukea toisiaan ja ideoida uutta. Historia ja sen tutkiminen ei ole vain artikkelituotantoa, se on historian tutkijoiden ja historian ystävien elävää kiinnostusta menneisyyttä ja historiatiedettä kohtaan.

Vuoden 2016 odotuksessa voidaan tavata edelleen täällä, tai twitterissä (@anulah), tai ellossa (@anulah) tai facebookissa (Historiallisen aikakauskirjan sivut https://www.facebook.com/pages/Historiallinen-Aikakauskirja/499147576875453?fref=ts), tai muuten vaan elävässä elämässä.

Tiedote Historiallisen aikakauskirjan sivulla:
http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/uutiset/anu-lahtinen-historiallisen-aikakauskirjan-uudeksi-p%C3%A4%C3%A4toimittajaksi

Tiedote Historian ystäväin liiton sivulla:
http://www.historianyst.fi/historialliselle-aikakauskirjalle-valittu-uusi-paatoimittaja-2016-2020

Tavallisesti luotettavat lähteet…

Facebook-tutut pohtivat hiljattain tiedon ja huuhaa-tiedon ongelmia. Periaatteessa tietoa päätöksenteon pohjaksi on valtavasti. Käytännössä tieto ei tavoita tarvitsijoita, tai tietoon hukkuu, sitä on liikaa ja sitä käytetään päätöksenteossa miten sattuu. Tutkijoita turhauttaa, että julkisuudessa kärjistetty mielipide voittaa perustellun tutkimustuloksen. Toisaalta vähän joka alan työntekijät saavat kuulla, että heidän pitäisi työnsä tueksi omaksua lisää tietoa lastensuojelusta/yrityslainsäädännöstä/teknologiasta/vähemmistöistä/enemmistöistä/kielistä/matematiikasta/ohjelmoinnista.

Ihmisten on kuitenkin valittava, millaisen tiedon hakemiseen he käyttävät aikaa. Periaatteessa etsivä varmasti löytäisi luotettavimmat 1900-luvun väestötilastot, parhaat tieteelliset tutkimustulokset ja kilpailukykyisimmän remonttifirman. Käytännössä vuorokaudessa on rajallisesti tunteja, ja helpompaa voi olla vain kirjoittaa facebook-päivitykseen ”rakas facebook/interwebs, onko vinkkejä ongelmaan?” ja odottaa sattuman tuomia tuloksia. Vaikkei sitä kautta löytyisikään kaikkein parasta ratkaisua, löytyy kuitenkin jotain todistettavasti koeteltua ”good enough” -tietoa.

Mika Kallioinen on keskiajan yrittäjiä tutkiessaan käyttänyt käsitettä ”rajattu rationaalisuus” (bounded rationality), joka tarkoittaa ihmisten halua hankkia tietoa päätöksentekoaan varten mutta kyvyttömyyttä saada kaikkia tarvitsemiaan tietoja. Suurimman riskin keskiajan kauppiaan elämässä muodosti informaation ja liikkumisen epävarmuus. Riskien pienentämiseen pyrittiin tehokkaalla organisoinnilla. Silloin sukulais- ja tuttavaverkostot olivat tärkeitä, koska tuttavankauppa oli luotettavampaa.

Tuntuu siltä, että nykyolot eivät paljon eroa keskiaikaisista kuvioista. Tuolloin tietoa oli määrällisesti vähän ja tiedonkulku hidasta. Nykyisin ongelmana on tiedon valtava määrä ja ongelmat sen jäsentämisessä. Molemmissa tapauksissa turvataan paljon tuttavaverkostojen tarjoamiin vinkkeihin.

Tuttavan antama tieto voi myös olla helpommassa muodossa kuin oppaiden tai verkkosivujen teksti. Muistan, miten ensimmäisen vuoden opiskelijana koetin lukea läpi opinto-opasta ja vaivuin vain epätoivoon sen kapulakielen kanssa. Tieto meni paremmin läpi, kun jo pari vuotta opiskelleet kaverit kädestä pitäen esittelivät kirjaston ja atk-keskuksen ja tenttiin ilmoittautumisen periaatteet.

Monissa tapauksissa menetelmä toki toimii, erityisesti jos haetaan käyttäjäkokemuksia. Jos tuttavaverkoston kautta löytynyt remontoija olisikin vähän kalliimpi kuin joku toinen, säästyypä toisaalta etsintäaikaa ja aika on rahaa. Lisäksi voi toivoa, että tutun suosittelema on tiedetysti hyvä eikä täysin sika säkissä. Toisaalta tuttavatkin ovat erehtyväisiä. Tärkeää on ainakin tunnistaa aiheet, jotka ovat niin painavia, että päätöksentekoon kannattaa hakea tietoa mukavuusalueen ulkopuolelta ja alan asiantuntijoilta. Tällaisia aiheita voivat olla esimerkiksi lääketieteellinen hoito, ympäristönsuojelu tai ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

—————————–
Kallioinen, Mika. 1998. ”Kohti rationaalista – yrittäjyys ja kapitalismin henki esimodernissa yhteiskunnassa.” Ihmeiden peili. Keskiajan ihmisen maailmankuva, toim. Susanna Niiranen & Marko Lamberg. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy, 40-42.
Huom. Koska kirjoittaja laati tämän blogilastun pohdiskelmaksi eikä tieteelliseksi artikkeliksi, pohjana on käytetty tutun kollegan artikkelia, joka on kirjoittajalle tutuin – siis ylläkuvattua tiedonhaun ekonomisuuden periaatetta noudattaen.

1500-luvun tuohikirje Tallinnasta

The blogger has been leafing through an interesting source book into the history of the town of Tallinn – there are examples of last wills, letters, songs, judicial documents, etc. If you are interested in medieval / early modern Tallinn and can read some Estonian (the sources are translated to Estonian), you may find some lively and interesting sources in Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (2014, ed. by Tiina Kala, Juhan Kreem, Lea Kõiv, Kalmer Mäeorg, Anu Mänd & Triin Parts). In this blog text, the focus is on a birch-bark letter, sent by Klaus Kursell (who was  soon after beheaded for treason) to Erik Håkansson Slang, see http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V)

Kahjuks ma kirjutan eesti hullem kui loen. Aga õnneks ma oskan lugeda eesti, sest see raamat oli huvitav: Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Koos ka Klaus Kurselli (http://et.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell) kiri (kirjutatud kasetohule!) Toompea lossi peamehelle Erik Hakessonille (Erik Håkansson Slang, http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V). Kursell hukati süudistatuna Rootsi riiki reetmises.

Tallinnan matkalla tarttui mukaan muutamiakin uusia julkaisuja seudun varhaisesta historiasta. Paluureissulla ehdin käydä läpi teosta Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Jos viron kielen lukeminen sujuu suurin piirtein, kirja tarjoaa kiintoisia esimerkkejä (eri kielistä viroksi käännettyjä, osin myös alkuperäisiä vironkielisiä asiakirjoja ja tekstejä) elämästä Tallinnassa.
Julkaisuun on käännetty testamentteja, kirjeitä, häälauluja, hallintotekstejä ja monia muita tekstejä, jotka valottavat eri puolia Tallinnan historiasta. Kunkin lähteen yhteydessä on taustoittava teksti ja tietoa esimerkiksi tutkimuskirjallisuudesta.
Vastaan tuli myös jokunen tuttu henkilö. Sivulla 149 on julkaistu tuohelle kirjoitettu viesti, jonka vastaanottaja oli Erik Hakesson eli Erik Håkansson (Slang, Viurilan sukua, ks. http://runeberg.org/frfinl/0429.html). Sama kaveri oli nuorempana toiminut serkkunsa Erik Flemingin ja tämän puolison Hebla Sparren kartanonvoutina Suitiass ja kirjoitellut silloin kirjeitä muun muassa Tallinnan raadille (aiheesta enemmän täällä: http://www.helsinki.fi/mm/suitia/fleming.htm). Joskus 2000-luvun alussa kävinkin Tallinnan kaupunginarkistossa lukemassa joitakin näitä kirjeitä alkuperäisinä.
Vuonna 1570 Erik Håkansson oli Tallinnassa johtotehtävissä, kun Ruotsi vahvisti otettaan Suomenlahden etelärannikosta. Olot eivät aina olleet helpot, kun taudit ja sota verottivat väestöä – Erik kirjoitti eräässä viestissään, että toivoi avukseen Ruotsista miehiä, joilla olisi kelpo vaimoja, jotka puolestaan voisivat opastaa palvelusväkeä. Yleensä säilynyt kirjeenvaihto sentään kirjoitettiin paperille, mutta uuteen kirjaan on poikkeuksellisuudessaan otettu Erik Håkanssonin saama tuohikirje Klaus Kursellilta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell). Vaikka tuohikirjeitä tunnetaan muista kaupungeista aikaisemmilta ajoilta, Tallinnan kaupunginarkiston kokoelmissa se on ainutlaatuinen.
Kursell oli vuonna 1570 pahassa pulassa, sillä vaikka hän oli ollut Ruotsin kuninkaan palveluksessa, hän oli alkanut vehkeillä tätä vastaan. Oikeudenkäynnin alla Klaus koetti vielä lähestyä ”hyvämaineista, rakasta” Erik Håkanssonia ystävällisellä kirjeellä, jossa ihmetteli, ettei linnan päällikkö ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi tätä pistäytymään puoleksi tunniksi keskustelemaan polttavista asioista. Miten pyynnön kanssa lieneekin käynyt, Kursellin kohtaloa se ei pelastanut, vaan hänet tuomittiin petturuudesta kuolemaan ja teloitettiin.
———————————-
Kollega vinkkasi muutamia linkkejä venäläisiin tuohikirjeisiin, joissa on myös mm. lasten tekemiä piirustuksia:

Elsa Heporaudan maisemissa

Kesän kotimaan matkailu keskittyi tänä vuonna Puumalaan, joka on Elsa Heporaudan (os. Koponen, vuoteen 1935 Hästesko, 1883-1960) synnyinkunta. Elsan isä oli Sahanlahden sahanhoitaja ja mm. valtiopäiväedustaja.Elsa Heporaudan omaa vaiheikasta elämää ulkomaan opintoineen, kirjailijantöineen ja kalevalaisen perinteen vaalimisineen esiteltiin kaupungintalon ikkunoihin kiinnitetyssä näyttelyssä.

Sahanlahti on historian ystävälle hyvä visiittipaikka kantatie 62:n varressa (tässä kohdalla Suomen kauneimpien joukkoon nimetty Lietvedentie). 1740-luvulla sen koskipaikkaan perustettiin vesisaha, joka toimi 1900-luvun alkupuolelle asti. (http://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/sahanlahden-historiaa/)

Nyt paikalla, Elsa Heporaudan syntymäkodissa, toimii Sahanlahti Resort, majoitus- ja ravintolayritys historiallisessa ja todellakin kuvankauniissa miljöössä. (http://www.sahanlahtiresort.fi/) Nautimme visiitillämme paikallisen tuottajan hyvänhyvää jäätelöä.

020720143733

Sahanlahti Resortin yhteydessä myös pieni kotiseutumuseo, jossa opas esittelee tehtaan ja lähiseudun asukkaiden historiaa (http://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/museo/). Kokoelmiin kuului yllättäin myös satoja vuosia vanhan veneen jäänteet. Lapsivieraita kiehtoivat erityisesti pihapiirissä liikkuvat kissat sekä ravintolan verannan leikkipiste leluineen. Puumalan keskustassa hitiksi osoittautui puolestaan Puumalan sillalle vievä näköalahissi sekä pieni näköalakahvila.

Aiheeseen liittyviä sekalaisia linkkejä:

Yrjö Männistön artikkeli Elsa Heporaudan ja hänen miehensä toiminnasta opettajina ja kulttuurivaikuttajina (http://www.kasvhistseura.fi/dokumentit/1212150547_ymannisto.pdf.pdf) Suomen kasvatuksen ja koulutuksen seuran vuosikirjassa (2012).

Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) artikkeli Elsa Heporaudan teoksesta (Sankaripoikia http://www.ennenjanyt.net/?p=358)

Lietveden maisematietä on juuri kehuttu Suomen kauneimmaksi. (http://yle.fi/uutiset/lukijat_suosittelevat_luontokohteita_5_erityisen_kaunista_lomareittia_suomessa/7295956))

Puumala-lehden uutiset Lietvedentien sijoittumsesta (http://www.puumalalehti.fi/lehtiarkisto/260614.pdf)

Hissimatka Puumalan sillan näköalahissillä (http://www.youtube.com/watch?v=8dDeItiW0v0)

Kantatie 62 Matti Grönroosin sivustolla (http://www.mattigronroos.fi/Tiet/Kt62.htm)

Elsa Heporauta aiemmin tässä blogissa (https://anulah.wordpress.com/2009/08/21/keskeytamme-juonen-isanmaallisen-kannanoton-ajaksi/)

« Older entries