Luin vuosi sitten Édouard Louis’n kirjan Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule 2014, suom. Lotta Toivanen) ja tällä viikolla olen lukenut hänen uusintaan Muutos: metodi (Changer: méthode 2021, suom. Lotta Toivanen). Huonosti voiva yhteisö käpertyy itseensä ja koettaa vetää kaikki mukaan samaan olemisen harmauteen, ja tyttömäisen oloista koulupoikaa hyljeksitään armotta. Kukaan ei saa loistaa, vaan kaikkien tulisi kulkea samaa ankeaa polkua kohti vääjäämätöntä kohtaloa.
Kirjoissaan Louis kuvaa pakoaan ja etääntymistään kotiseutunsa arvoista, samalla kun hän osoittaa myötätuntoa sen hyljeksittyjä kohtaan: ”Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.”
Ei enää Eddy –kirjaa lukiessa mielessä alkoi tikuttaa, että tämähän on aivan kuin erään skandinaavisen pikkupaikkakunnan surkeus sata vuotta aikaisemmin. Aivan oikein, Aksel Sandemosen teos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, alk. 1933, suom. Rauno Ekholm) onkin noteerattu HS arviossa. Kirjailija muokkasi teosta melko lailla ja 1960-luvun suomennos onkin tehty uudemmasta laitoksesta, jossa heijastuvat elämän varrella koetut tragediat ja kasvanut myötätunto.
Pakolainen ylittää jälkensä on monikerroksinen ja myötäelävä nuoruudenkuvaus nuoren pojan yrityksistä ymmärtää samanlaista ankaran työn ja tiukkojen rajojen paikkakuntaa kuin Bellegueulen kuvaama Hallencourt. Sandemose nimesi työläisten ja kurjuuden, tekopyhien ja kyynikkojen pikkupaikkakunnan Janteksi, ja moni on siteerannut tai kuullut siteerattavan Janten lakia (Janteloven):
- Älä luule, että sinä olet jotain.
- Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
- Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
- Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
- Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
- Älä luule, että olet enemmän kuin me.
- Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
- Älä naura meille.
- Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
- Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
Jante yhteisönä on kompleksinen ja erottumisen pelko hirmuinen, mutta yhteisöllisten solmujen rajoittamat ihmiset on kuvattu empaattisesti. Tunteiden kirjo ja vaikutelmien kirjo on hienoa, Sandemosella on lauseita joita tekisi mieli nimittää jumalaisiksi, sellaisia kuin ”… enkä enää ole nopea ravuri murheellisella loppusuoralla joulunaikaan, kun Vapahtajaa juhlitaan vaihtelevin muodoin.” Ja todella resonoi Bellegueulen nyky-Ranskan nurkkakuntakuvauksen kanssa. Näiden yhteisöjen eetoksesta tulee mieleen Putkinotko, sillä eroavuudella, että Putkinotkosta ei ollut poispääsyä, kun taas Espen Arnakke ja Eddy Bellegueule ylittävät jälkensä, pääsevät kirotusta taikapiiristä pakoon. Mieleen tulevat myös Welshin Skotlanti-kuvaukset (Trainspotting, Porno).
Teokset saavat miettimään (Sandemosesta tykänneen) isoisän nuoruutta Lopella, omaa nuoruutta 1980-1990 -lukujen Hyvinkäällä, ja omien koululaistenkin kokemuksia. Tavaratalon kulmalla notkuminen ja herjanheitto 1910-luvun pikkukaupungissa kuulostaa melko lailla identtiseltä 1980-luvun Jussintorin kiertämisen tai nykypäivän kauppakeskusnotkumisen kanssa. Édouard Louis’n kirjaa pidettiin alun perin epäuskottavana – ei kai moista kurjuutta enää ollut nykypäivän Ranskassa? – mikä ehkä kertoo maailmojen eroista kaiken. Henkistä kurjuutta on kaikkialla ja paljon siihen kietoutuvaa materiaalista näköalattomuutta myös.
Huomasin kirjan Ei enää Eddy, koska luin siitä arvion Iso numero -lehdestä. Samassa lehdessä oli haastattelu 20-vuotiaasta Romanian-romaninaisesta, joka ei uskaltanut ajaa ajokorttia. Aviomiehellä ei ollut korttia, ja naisen hankkima ajokortti olisi voinut aiheuttaa juoruilua. Kirja ja romaninaisen haastattelu resonoivat, paljon on esteitä ja näkymättömiä kaltereita.
Vähemmän jantelaista pelkoa ja mitätöintiä, enemmän vapautta kaikille! Tai kuten Victor Hugo toivoi: valoa kaikkialle!
Vita Historica 