Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 180 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:
Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;
nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.
Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.
Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.
Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa. Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?
Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.
Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä? Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?
Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.
Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.
Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.
Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.
Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.
Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa. Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)
Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia. Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.
Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.
Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.
