Aika yhdistää

Ajan kuluminen tasoittaa eroja ja vierauden tunteita. 1900-luvun lopun musiikintuntemuksessani on valtavia tyhjiä aukkoja, ja Bon Jovin muistan lähinnä nuortenlehtien kansista, levyhyllyiltä ja radiosta. En olisi osannut nimetä oikein moniakaan kappaleita, joita dokumentissa esitetään, vaikka tunnistin sävelmän ja olen joitakin kuunnellut enemmänkin.

Vaikka moni asia erottaa, niin kun katsoin taannoin dokumentin Thank You, Goodnight: The Bon Jovi Story, siinä tuli näkyväksi se, mikä ajan myötä yhdistää samojen vuosikymmenten läpi rämpineitä ihmisiä. Maailmanhistoria, varttuminen, suuren linjan kultturi- ja musiikkimuutokset; aika yhdistää. Neuvostoliiton murtuminen, musiikkimaailman ja yhteiskunnan muutokset näkyvät kaikkien elämässä, ja on kiinnostavaa tunnistaa samoja piirteitä eri ihmisten elämässä.

Samoin yhdistää vanheneminen. Tai työn tekeminen ja sen merkitykset: mikä on riittävä työmäärä, kuka ottaa vastuun, mikä on kohtuullista. AIkoinaan ikivanhoilta näyttäneet rokkarit ovat kovin bébén näköisiä vanhoissa kuvissa (ja olivatkin usein aivan hirveän nuoria) ja uudemmassakin aineistossa). Bruce Springsteen -inspiraatio ja New Jersey -tausta avaavat yhtyeen taustoja 1900-luvun lopun unelmien suuntaan.

Kuten Guardian ja kotimaiset arvioitsijat totesivat, dokumenttisarjassa on monenlaista riipaisevaa, koska laulaja kamppailee äänen heikkenemistä vastaan (valtavin ponnistuksin). Kovasti tekisi mieli kehottaa, että Jon jo voisi ottaa rauhallisesti – 80% suoritus on aivan loistava, vaikka joka modulaatio ei aina onnistuisi. Toisaalta dokumentin melankolisuus antaa sille hienon vireen ja rikkoo liiallisen ”kaiken on päätyttävä 150% hyvin ja selitämme kaiken parhain päin” -tunnelman, joka on vähän liian tyypillistä tämäntyyppisissä dokumenteissa.

Bon Jovin kampauksenmuutos oli uutisklippien mukaan keskeinen 1990-luvun uutinen heti politiikan uutisten jälkeen. Se toi mieleen Legally Blonde 2 -elokuvan huipentuman, jossa Reese Witherspoon esittää keskeisen poliittisen sanoman, lähtökohtanaan ”erittäin tärkeä asia: hiukseni”. Pikainen interwebs-selailu ei paljasta, onko asioiden välillä jotain yhteyttä – julkkisten ulkonäön uutsiarvo on toki usein kommentoitu aihe.

Dokumenttisarjasta lisää esimerkiksi Guardianin jutussa https://www.theguardian.com/tv-and-radio/2024/apr/26/thank-you-goodnight-review-jon-bon-jovi-rockumentary-disney

Kiristyvässä verkossa

Epäilin jo, että en ehtisi lukea heräteostostani Sitten juoksin pakoon. Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945 (alkuteos 2014, suom. 2015), mutta onneksi kuitenkin aloitin. Berliini 1938-1945 on paikka, jossa nuoren juutalaisnaisen, orvoksi 1941 jääneen Marie Jalowiczin on yhä vaikeampi vältellä pakkotyö-, pidätys- ja häätömääräyksiä.

Selviäminen käy yhä vaikeammaksi, mutta asteettain, ja selviämisen mahdollisuuksia löytyy, mutta samalla päähenkilö joutuu asettamaan vaaraan itsensä ja muita. Kirja tarjoaa korutonta ja illuusiotonta kerrontaa, jossa pilkahtelee paljon avunantoa ja salaisia yhteydenpitokeinoja (keinoja sabotoida Siemensin pakkotyössä tehtyjä ruuveja ja muttereita, keinoja piilotella kurjissa asunnonloukoissa).

Kiinnostava ja hurja oli esmerkiksi kuvaus siitä, miten päähenkilö ystävineen kirjaimellisesti noudattaa juutalaisia koskevia määräyksiä ja kyselee, numeronsa ja asuinalueensa määräysten mukaan ilmoitettuaan, kaupungin poliiseilta, miten heidän pitäisi siirtyä paikasta A paikkaan B, kun eivät juutalaisina saa käyttää junaa tai mennä tiettyjen kaupunginosien halki; ja poliiseista monet ovat hämmentyneitä, että jaa tällaisiakin säädöksiä on.

”Opin tästä kaikesta sen, että edes poliisit eivät tunteneet kaikkia lakeihin sisältyviä määräyksiä, kaikkia noita pikkukiusoja, joilla meitä juutalaisia pidettiin lieassa. Aivan tavalliset kansalaiset tiesivät niistä vielä vähemmän. Saksalainen keskivertokotirouva oli kiinnostunut siitä, mistä hän sai siedettävällä mustanpörssin hinnalla puoli kiloa tomaatteja (…)” (s. 76). Ja tälllaisissa pienissä asetuksissa, ja ihmisiä hämmentävissä arjen hankaluuksissa piilee suuri osa sitä sumuverhoa, joka estää ihmisiä näkemästä toisiaan ihmisinä ja ymmärtämästä toistensa hätää.

On kylmäävää lukea, miten normalisoitunutta kaikenlainen syrjintä ja sorto ja lokerointi [esim. pakkotyöpaikalla Siemensillä ihmisten erottelu ja eriarvoinen kohtelu] voi olla. Muistelija kuvaa myös seksiä vaihdon välineenä, varsin arkisena ja ilottomana keinona selviytyä epäinhimillisissä oloissa.

Kaiken keskellä ihmiset koettavat olla kuin asiat olisivat niin kuin pitää. Päähenkilö on virittäytynyt ajattelemaan selviytymistään, omaa selviytymistään; hän on hionut osaamisensa ja käytöksensä voidakseen puhua itsensä pinteestä. Ja hän selviää, koska kieltäytyy lähtemästä siirtokäskyn saaneen tätinsä huolehtijaksi keskitysleirille; koska säilyttää malttinsa ja huijaa itsensä ulos talosta, kun Gestapo on jo keittiössä.

Kirja kertoo kaunistelematta selviytymisestä, arkisesta ihmisten hyvyydestä, itsekkyydestä ja voimattomuudesta. Koruttomasti ja kaunistelematta se avaa välähdyksiä lukemattomiin kohtaloihin ja yrityksiin selviytyä Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Varmasti oli monia, jotka eivät eläneet kertomaan, vaikka olisivat miten suunnitelleet selviytyvänsä.

Toipilas ja äidillinen Ebba-rouva

Bloggaren skriver kort om hur Ebba Stenbock, Klaus Flemings maka, tog hand om en lite pojke, Henrik Fleming (1584-1650), vars lårben ”i mursk afbräkte” i en olycka på Åbo slott. För svenska versionen av Henrik Flemings egna memoartext samt litteraturtips på svenska: se slutet av blogginlägget.

Klaus Flemingin (k. 1597) puoliso Ebba Stenbock muistetaan usein parhaiten kuuluisasta Turun linnaan liitetystä herjaus-tarinasta, jota käsittelin viime vuonna tässä blogissa (Mitä Kaarle-herttua todella sanoi? https://anulah.wordpress.com/2017/03/10/mita-kaarle-herttua-todella-sanoi/).

2017-03-08 18.18.07

Asiantuntijaselfie Turun linnasta noin vuodelta 2016 tai 2017. Taustalla Albert Edelfeltin maalaus ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”, Ebba Stenbock kuvassa oikealla.

Miehensä kuoltua Ebba Stenbock mainitaan linnan henkisenä johtajana syksyllä 1597, kun Kaarle-herttuan joukot saapuivat valtaamaan linnaa. Tuolloin Korppolaismäeltä ammutut tykinkuulat näkyvät edelleen Turun linnan seinissä, jos oikein katsoo (ks. Kaponieerin bloggaus Tykinkuulia muureissa http://kaponieeri.blogspot.com/2011/06/tykinkuulia-muureissa.html). Kaarle-herttua ja hänen puoluelaisensa selittivät, ettei linnaa ammuttu tosissaan, vaan naisten säikyttelemiseksi, mutta että linnasta vastattiin oikein tulisella ammuskelulla.

turun_linna_1996

Turun linna Korppolaismäeltä vuonna 1996. Kuva: Anu Lahtinen

Poliittisten valtataisteluiden huipentumat ovat jättäneet erityisesti jälkensä Ebba Stenbockin jälkikuvaan ja häntä on helppo ajatella arkipuheen ”vahvaksi naiseksi” tai aikalaissanonnankin mukaan ”ankaraksi rouvaksi”. Mutta menneisyydenkään ihmiset eivät olleet yksiulotteisia, ja jotkut aikalaiset muistelivat ihan toisenlaisia luonteenpiirteitä. Niinpä Lehtisten kartanon Henrik Fleming (1584–1650) kertoi muistelmissaan ystävällisestä ja hoivaavasta Ebba-rouvasta, joka huolehti onnettomuuteen joutuneesta pikkupojasta, nimittäin Henrikistä itsestään.

mietoinen

Lehtisten kartanon Henrik Flemingin perhettä Mietoisten koulumuseon nukkekabinetissa vuonna 2012. Hahmot perustuvat Mynämäen kirkossa olevaan epitafiin. Taustalla myös muita Mietoisten ja Mynämäen merkkihenkilöitä.

Henrik oli ilmeisesti 1590-luvun alussa vierailulla Turun linnassa äitinsä Elin Hornin kanssa. Hän loukkaantui linnan pihalla, kun pillastunut hevonen säntäsi häntä kohti, ja joutui joutui luunmurtuman vuoksi sairastamaan kaksi viikkoa. Henrik kertoi tapahtumasta 1620-luvulla pienille lapsilleen, kun hän alkoi kirjoittaa opettavaista ”peiliä” omista kommelluksistaan ja vaaroista, joihin oli pikkupoikana joutunut. Onnettomuus Turun linnassa aloitti hänen muistelmansa, jota säilytetään käsikirjoituksena Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa.

Kun olin pieni poika, matkasin (nyttemmin) autuaasti edesmenneen rakkaan äitini kanssa Turun linnaan, kun hän vieraili (nyttemmin) autuaasti edesmenneen Rouva Ebba Stebockin, vanhan herra Klaus Flemingin puolison luona, joka oli silloin Suomen kenraali. Silloin juoksin äitini luota alas rekien luo, koska matkustin rakkaan siskoni lailla reessä.

Vähän sen jälkeen kun tulin portin ja vallihaudan välille, tuli eräs miespalvelija Herra Klausin tallista, vaunuhevosta ajaen, ja älyttömät ihmiset säikyttivät hevosen, niin että se vauhkoontui ja ryntäsi  hevostemme ja rekiemme joukkoon, siihen missä seisoin. Pitkä reki heittelehti sen perässä ja osui oikeaan reisiluuhuni, joka murtui.

Pieni kun olin, kaaduin ja pyörryin ja jäin lojumaan tielle, mutta Jumala varjeli minua siinä vaarassa, niin että (nyttemmin) autuaasti edesmenneen isäni (nyttemmin) autuaasti edesmenneen kirjuri Henrik Stråbock oli niin uskollinen ja nosti minut nopeasti ylös, heittäen minut nopeasti äitini rekeen, ennen kuin sama vauhkoontunut hevonen tuli takaisin. Samassa hevonen kaatoi hänet kumoon, ja hän jäi pahoin sekä hevosen jalkoihin että reen alle.

Tämän vaaran ja onnettomuuden jälkeen, joka kohdalleni oli tullut, kannettiin minut kuolleeksi luultuna Rouvien saliin, ja lähetettiin hakemaan kaupungista parturia. Minut laitettiin sisar Katarinan vuoteeseen. Kun parturi saapui, selvisi hänelle, missä vamma oli, ja päältäni leikattiin varovaisesti kaikki vaatteet, reisiluu laitettiin paikoilleen ja lastoitettiin. Tämän jouduin kestämään hirveällä kivulla ja tuskalla.

Ja Ebba-rouva oli niin hyvä ja hyveellinen rouva, että hän antoi minun maata linnassa omassa kamarissaan ja osoitti minulle suurta äidillisyyttä monilla hyvillä teoillaan, vaikka (nyttemmin) autuaasti edesmenneet äitini ja isänikin usein tulivat luokseni. He eivät saaneet liikutella minua ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut ja luu jotensakin alkanut taas parantua, ja niin Jumala vähitellen auttoi minua taas armollisesti parantumaan.

Näistä vaarallisista vaiheista tulee minun rakkaiden lasteni muistaa ja oppia, että he eivät tällä tavoin juoksisi rakkaiden vanhempiensa ja hyvien ystäviensä luota, vaan olisivat heidän luonaan, ja että jos heidän on mentävä ulos, ottavat mukaan ystävän, joka voi heitä auttaa ja tukea, ja sitten menevät taas takaisin vanhempiensa luo, eivätkä tällä tavoin jää yksin ulos seuraa ja joudu onnettomuuksiin.

Henrik Fleming jatkaa muistelmissaan samantapaisilla kuvauksilla siitä, miten oli joutua hääjuhlissa tappelijoiden jalkoihin, joutua raivohullun oppineen pahoinpitelemäksi ja hukkua jumalattoman palvelijan kanssa jokeen. Ei ihme, että Henrik mainitsee näiden edesottamustensa yhteydessä äitinsä huolestuneet huokaukset ja rukoukset.

Varsinkin alkupuolella hän muistaa lausua opettavaisia huomioita, mutta kun Fleming pääsee nuorukaiselämänsä kuvauksiin, opettavaisuus hälvenee ja tarina etenee pikemminkin melko huolettomana elämänvaiheiden ja edesottamusten kuvauksena. Muistelmia voi lukea ”opettavaisena peilinä” mutta varsinkin kurkistusikkunana siihen, millaista oli pienen aatelispojan ja nuorukaisen elämä noin neljäsataa vuotta sitten.

Aiheesta myös

Anu Lahtinen, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. SKS, Helsinki 2007.

Samuel Loenbom (toim.), Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet 1768 on julkaissut Henrik Flemingin muistelmat. Alkuperäinen käsikirjoitus on Kungliga biblioteketissa Tukholmassa.

Tuija Tuhkanen, Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi. Henrik Flemingin lahjoitukset Suomen kirkoissa. SKS, Helsinki 2008.



Henrik Flemings memoarer, publicerade i Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet. År 1768, 44-46. 

Emedan jag en liten pojke war, fölgde jag med min Salige käre Moder på Åbo Slott, emedan hon besökte S. Fru Ebba (Stenbock) gamle Herr Clas Flemings, som på den tiden General i Finland war: då lop jag ifrån min Moder förut neder till Slädarna, effter jag tillika med min K. Syster i en Släda åkte, och litet der effter jag nederkom imellan porten och wallen, kom en dräng af  Herr Classes stall körandes med en wangns häst, och huru som skalkaktige folket skrämde hästen, tog han till att skena: Och kom så ibland wåra hästar och slädar, der jag stod, och samme lång-släde slängrade effter och kom mig på min högra lår och det således i mursk afbräkte. Och der jag som liten war föll och bort beswimmade och i wägen låg, gaf Gud lyckan i samma farligheten, att min Salig Faders Skrifwer Henric Stråbock Salig, så trogen war och hastigt i det han mig optog, kastandes mig snällt i min Moders Släda, förr än den samma rasande hästen kom tillbakas, och med samma rände hösten honom omkull och såleds blef han illa både af hästen trampad och af släden krossad.

Effter sådant farligt och olyckeligt, som mig wederfors, blef jag för döder opburen i Salen der Fruarne woro och effter Balberaren till Stan skickadt. Lades jag således i Syster Cathrinas säng [Katarina? Tämännimistä siskoa ei muualla mainita. Voisiko olla Ebban tytär Katarina?]. När Barberaren kom kände han hwar skadan war, och såleds all klädren saktlig ifrån mig skuren blef, och lårpipan igen utsträkt och spjelkad. Så måste jag i stor wärk och sweda der uthålla. Och war Fru Ebba en sådan from och dygdesamer Fru, att hon höllt mig på Slottet i hennes kammar liggandes och mig många stora moderliga wälgerningar bewiste, ändock Min Salige Moder och Fader offta kom till mig, dock fingo de inte röra eller föra mig förr än som 14 dagar förbi war och benen sig något ihopa sättja kunde, och Gud mig sedan småningom till helsan nådeligen förhalp. Af denna farligheten skall mine k. Barn wara warnadt och underwist, att de såleds icke skulle löpa ifrån des k. Föräldrar och gode wänner, utan wara hos dem tillstäds, och när de behöfwa att gå ut, taga en wän med sig, deraf de hjelp och annat bistånd hafwa kunna, och sedan gå igen in till dess Föräldrar, och icke såleds med allonedt blifwa ute ibland sådane gemen parti och komma på olycka.

Mera information: Anu Lahtinen, Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming 1470-1620, SLS – Atlantis 2009.