Meluinen myöhäisillan seurusteluhuone, jossa nuoret naiset koettavat luovia tietään päihtyneessä miesseurassa. Ihannekuvan mukaan illan pitäisi sujua sivistyneesti teen ja kahvin ääressä, musiikkia kuunnellen. Miehet ovat kuitenkin humalaisia ja riitaisia. Yksi nainen itkee ja väistelee miehensä kiukkua, toinen yritää säilyttää mielenrauhansa ja pitää järjestystä haukkumasanojen ja ivanaurun ryöpystä huolimatta. Kolmas kääntää selkänsä aviomiehelleen ja flirttailee seurueen muiden ukkomiesten kanssa. Alle kouluikäistä lasta yllytetään juomaan viiniä ja grogia ”yhtä reippaasti kuin isänsä”. Tässä kohtauksia Anne Brontën romaanista Wildfell Hallin asukas (Tenant of Wildfell Hall, 1848).
Luin jo kouluaikoina Charlotte Brontën ja Emily Brontën tuotantoa, samoin Anne Brontën romaanin Agnes, kotiopettajatar (Agnes Grey 1847). Agnes-romaanin esipuheessa tunnelmoitiin vähän harmaan nunnamaisesta, hiljaisesta kolmannesta Brontën sisaresta, joka ei yltänyt muiden sisartensa tasolle. Otin tämän arvion totuutena, vaikka myöhemmin huomasin, että kaikkea tällaista vähän alentuvaa oli syyttä suotta kirjoitettu monien naispuolisten kirjailijoiden esipuheisiin. Enkä sitten tullut etsineeksi käsiini Anne Brontën toista romaania Wildfell Hallin asukas, vaikka siitä löytyi satunnaisia mainintoja. Pidin Brontë-tuntemustani kohtalaisena luettuani Agnes Greytä ja isosiskojen teoksia toistuvasti 35 vuoden ajan. Kaiken aikaa lukemistaan odotti tämä toinen romaani, jonka uusintapainosten ottamisessa Charlotte-sisko pisti hanttiin, ilmeisesti siksi, että teosta pidettiin aikanaan skandaalimaisena.
Tänä talvena käsiini osui erinomainen ruotsinnos Främlingen på Wildfell Hall (käännös Maria Ekman, Pan 2004). Luin suurimman osan kirjasta nyt vapunalusviikolla, ja pitkästä aikaa käsissä oli kirja, joka piti lukea loppuun mahdollisimman ripeästi ja josta en kerrassaan halunnut vilkuilla loppua, koska halusin pitää jännityksen yllä loppuun asti. Lukukokemuksen jäljiltä synapsit napsuvat yhä päässäni. Kaiken aikaa on ollut olemassa tämä romaani, joka ilman muuta kuuluu sisartensa teosten rinnalle.
Optimistisesta rakkauden huumasta illuusiottomaksi alkoholistin puolisoksi ajautuva Helen Huntingdon on liikuttava hahmo, joka kuvataan kamppailemassa aivan epäoikeudenmukaisissa tilanteissa. Setäselittäminen on huipussaan, kun ikämieskosija ei ota uskoakseen nuoren Helenin antamia rukkasia – eikä Helenillä ole samanlaista tukea kuin Elizabeth Bennetillä omassa isässään. Nuori kilpakosija, joka saa myöntävän vastauksen, osoittautuu periaatteettomaksi juhlijaksi, joka vuosi vuodelta vaipuu yhä syvempään rappioon ja koettaa vetää vaimon mukanaan.
Anne Brontë maalaa nuorten naisten vaihtoehdoista ja lähipiirin välinpitämättömyydestä monipuolisen ja monipuolisesti ankean kuvan, sillä hän ei kerro vain Helenin vaan myös hänen ystävättäriensä epäonnisista liitoista. Huoltajat ja vanhemmat eivät kovinkaan tarkkaan perehdy nuorten naisten kosijoihin vaan ovat alttiimpia lykkäämään heidät alttarille kuin pohtimaan heidän parastaan. Aviomiehet ja heidän poikamiesystävänsä ovat puolestaan piintyneet klubi-ilonpitoonsa eivätkä malta luopua vanhoista tavoistaan, ja toisten rappiojuopottelu ja pelivelat ovat kaverien huvin aiheena. Kukin nuorista vaimoista huomaa tehneensä virhearvion ja koettaa löytää keinoja sen käsittelemiseen.
Moderneja avioliittokiistoja seuranneet lukijat voivat tunnistaa sellaisia ilmiöitä kuin taloudellinen kontrollointi ja väkivalta, säröttäminen tai harhauttaminen (engl. gaslighting), lapsen vieraannuttaminen tai käyttäminen aseena toista vanhempaa vastaan. Herrasväen maatilat ja kartanot ovat kaikkea muuta kuin turvallisia ja hienostuneita paikkoja; missä tahansa tilanteessa nuoret neidit ja aviovaimot huomaavat joutuneensa nurkkaan ahdistetuiksi, kun joko aviomies tai joku miesvieras vaatii enemmän huomiota ja ymmärrystä kuin mihin hänellä olisi oikeus. Ja jos jotakin menee pieleen tai herää epäilys kunniattomasta käytöksestä, syyttävä sormi kohdistuu näihin naisiin. Koska vaimolla ei ole itsenäistä oikeudellista asemaa, hänellä ei ole sananvaltaa rahoihinsa, ruumiiseensa tai lapseensa.
Helenin ainoaksi mahdollisuudeksi jää paeta. Pakenemisen valmistelu ja huomaamaton järjestely tuo mieleen viime vuosikymmenten uutiset naisista, jotka valmistelevat jopa vuosikausia pakoa ensikotiin tai toiselle paikkakunnalle, odottaen sopivaa hetkeä jolloin karata väkivaltaista puolisoa. Taloudellista turvaa tai tukea ei ole, vaan Helenin ainoana mahdollisuutena on asettua niukkoihin oloihin oudolle paikkakunnalle, tulonlähteenä maalaukset, joita harvat avustajat välittävät edelleen myytäviksi. Lohtuna on huojennus siitä, että lapsi on turvassa isän mielivallalta. Mutta harmia aiheutuu naapurustosta, joka ihmettelee ja juoruaa mustapukuisen ”lesken” erakkoelämästä.
Romaanissaan Agnes, kotiopettajatar Anne Brontë kuvaa kotiopetttajattaren kapeaa liikkumatilaa karkeiden maalaissäätyläisten kodeissa, joissa vanhemmat ovat riitaisia ja lapset kurittomia. Wildfell Hallin asukas tarkastelee samanlaisia koteja aviovaimojen näkökulmasta. Liikkumatilaa on heilläkin vähän. Kun näiden teosten kuvauksia yhdistelee, syntyy kokonaiskuva varsin raakalaismaisesta ”säätyläiselämästä”, jossa avioeron ja vaihtoehtoisten elämännäkymien mahdottomuus ruokkii monenlaista katkeruutta, tunnekylmyyttä ja epäsuoraa julmuutta. Hahmot eivät ehkä ole yhtä värikkäitä kuin Kotiopettajattaren romaanissa tai Humisevassa harjussa, mutta henkilöt ja tilanteet tarjoavat elämänmakuisia ja monella tavoin realistisia kohtauksia.
Ehkäpä Helenin alkuperäisen rakastumisen perusteet on kuvattu vähän epämääräisesti, ja ehkäpä hämyisissä salongeissa ja klubeilla nauraa röhöttävän humalaisen herraseurueen henkilökuvaus on hiukan epätasaista. Nykynäkökulmasta sankarittaren ankara hyveellisyys voi myös tuntua epäuskottavalta, kun taas 1800-luvun näkökulmasta voi olettaa, että Anne Brontën oli tehtävä sankarittarestaan hyveellinen ja alkoholistimiehestä hirivömäinen, jotta lukijat kerta kaikkiaan vakuuttuisivat, että vaimo ei voinut tehdä muuta kuin jättää miehensä, jos halusi pelastaa poikansa.
Pienistä notkahduksista huolimatta Brontë kuvaa hienosti pienten maalaisseurapiirien pikkumaista ja turhantarkkaa elämää ja naapurikyttäystä, jossa kaksinaismoralismi kukoistaa. Vaimo saa moitteita jopa kirkossa käymisestä ja raittiista elämästä, koska niiden katsotaan olevan merkki, että hän asettaa Jumalan aviomiehensä edelle ja aiheuttaa hyveellisyydellään turhaa ahdistusta miehelleen. Kirjan lopulla Helenin puoliso on kammottava ihmisraunio, joka näyttää olevan tuomittu jos ei ikuiseen kadotukseen niin ainakin pitkään kärsimysaikaan tuonpuoleisessa.
Ruotsinnoksen takakannessa on Dagens Nyheterin luonnehdinta: När vi nu kan läsa den i utmärkt svensk översättning av Maria Ekman visar den sig vara så hisnande bra, at man inte kan tro annat än att den motarbetats sedan 1848, då den först kom ut. Kieltämättä lukiessa tuli selainen olo, että Brontën sisaruksista nuorin ansaitsisi enemmänkin arvostusta. Kirjassa on paljon käänteitä ja henkilöhahmoja, jotka ovat kuin luotuja suoratoistosarjaan. Anne Brontën analyysit avioliitosta, pikkusieluisista seurueista ja alkoholismista ovat monella tapaa nykyajassakin tunnistettavia, ei ole tarvetta erikseen päälleliimata moderneja teemoja tarinaan, ne ovat jo mukana. Miksi kirnuta keskeneräistä Sanditonia tai laukalle lähtenyttä Bridgerton-fantasiaa, kun tarjolla olisi varsin käyttämätön alkuperäistarina? Edellinen filmatisointi näyttää olevan vuodelta 1996.
Parin vuoden takaisen hankkeeni Perheen jäljillä koontiteos tarjoaa esimerkkejä myös avioliittokriiseistä ja huoltajuuskiistoista – erityisesti prof. Mia Korpiolan artikkelissa. Avoimesti luettavissa https://research.abo.fi/en/publications/perheen-j%C3%A4ljill%C3%A4-perhesuhteiden-moninaisuus-pohjolassa-1400-2020
Vita Historica 