Vuosituhannen vaihteessa kiinnitin huomiota siihen, että Osakunnan juhlasalissa Turun ylioppilastalolla soi usein laulu, jossa joku huusi apua mereltä päin. Se oli hyvin suosittu, eläytyen laulettava kertosäe. Maija Vilkkumaan levy, Pitkä ihana leikki, tuli myöhemmin vastaan ilmeisesti Yhteishyvän levysuosituksissa – sellainen leike on talletettuna oman levyn sanavihkon välissä.
Jos 1990-lukuani sävyttivät CMX:n kulloisetkin levyuutuudet, 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen meni sitä ihmetellessä, miten sopivasti Vilkkumaan uudet laulut aina sopivat omaan mielenmaisemaan. Hänen laulujensa hahmot ovat usein ”aika lailla sekaisin” – tunteet, toiveet ja todellisuus elävät ristiriitaisena mylläkkänä, ja ne kiteytyvät laulujen tarjoamissa tilannekuvissa. Osansa saavat pieleen menneet juhlatoiveet, tunteiden kertomisen mahdottomuus, norminmukaisen elämän vaatimukset ja omapäisyyden kauneus ja kauheus. Ja (kuten Helene Schjerfbeck joskus totesi kirjeessään) tärkeät asiat sanotaan usein ohimennen. Kuten laulussa Kuuraiset puut, jossa ”jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut”.
Periaatteessa olisin voinut jo 1990-luvun alussa lukiolaisena päästä jyvälle Vilkkumaan varhaisesta Tarharyhmästä, mutta vähänpä tiesin siitä, että pääkaupungissa oli vähän vanhempia lukiolaistyttöjä, joista oli jo tulossa muusikkoja, näyttelijöitä ja kirjailijoita. Ehkä kuitenkin myöhemmin tuntui siltä, että Vilkkumaan laulut olivat vähän kuin riehakkaan isosiskon kokemuksia, jotka kertoivat elämän mahdollisista käänteistä aina pari vuotta ja askelta edellä.
Nyt ne vähän vanhemmat lukiolaiset ovat viisissäkymmenissä, ja Gummerus julkaisi syksyllä elämäkerran Vilkkumaa (Maija Vilkkumaa & Miina Supinen, kirjan sivu https://gummerus.fi/products/vilkkumaa), jonka ensi töikseni ostin syksyn kirjamessuilta, kun messuhalliin pääsin. Kirja kertoo Maija Vilkkumaan elämästä ja urasta, ja yleisemmällä tasolla se luotaa 1970-luvulla syntyneiden, eri alojen ammattilaisiksi varttuneiden naisten kokemusmaailmaa. Kun taannoin seurasin Vilkkumaata Voice of Finland -ohjelmassa, juuri ammattilaisuus ja ammattimaisuus tuntuivat häntä kuvaavilta avainsanoilta.
Vilkkumaa on onnistunut muusikkoelämäkerta, jollaisia ei ole tullut kovin usein vastaan – niissä tuntuu turhan usein kiireisyyttä ja töksähtelyä, johtuneeko sitten itse eletystä elämästä tai (haamu)kirjoittajan kiireestä tai markkinoinnin toiveista tai mistä milloinkin. Maija Vilkkumaan elämäkertaa luin tosiaan ennen kaikkea ammattilaiseksi varttumisen näkökulmasta. Yhtäältä Vilkkumaa kertoo elämästä kirjavana, vaivoin hallittavana tapahtumien virtana: toisaalta punaisena lankana kulkee halu tehdä kiinnostavia asioita, ottaa haltuun musiikin maailma, ja pitää hauskaa matkan varrella.
Kuuntelin vähän aikaa sitten Tarharyhmän Oppivuodet-kokoelmaa ja pohdin, miten äänessä ja sisällössä oli monenlaista mitä kuulosti nimenomaan 1990-luvun maailmalta. Mietin myös, tarvitsisiko nykyään karnevalisoida ”Tyttömäistä tappopoppia” tai vinoilla teiniraskaudelle? Sitä kiinnostavampaa olikin lukea, että teinitytön hupsusta ihastuksesta kertova laulu Carlos jäi vaivaamaan Vilkkumaata. Lauluntekijä kertoi alkaneensa itse inhota laulua (elämäkerta s. 88-89), koska se suhtautui minäkertojaan pilkallisesti. Vilkkumaan myöhemmissä lauluissa kertojien elämä on usein eri tavoilla sekaisin, mutta hahmoissa on erilaista syvyyttä ja särmää. Vaikka Vilkkumaa kirjoittaa, että hän tuntee vetoa kirjoittaa passiivisista päähenkilöistä, eivät hänen päähenkilönsä tunnu passiivisilta, vaan maailmaa ainakin aktiivisesti havainnoivilta ja siitä sydäntäsärkeviä havaintoja tekeviltä. Heillä ei ehkä ole mallia, miten onnistua, mutta yritystä on.
Maija Vilkkumaan elämäkerta antaakin taustoja monille tutuiksi tulleille lauluille, niiden sanavalinnoille ja syntyprosesseille. Joskus laulu perustuu henkilökohtaisiin tunnelmiin, joskus se taas syntyy pitkien assosiaatioketjujen kautta, joskus yksittäisiä sanoituksia tuskitellaan pitkään. Osa laulujen samastuttavuudesta liittyy omaan sukupolvikokemukseen (”Sä muistat Neuvostoliiton”) tai universaalimpiin elämänkokemuksiin kuten lasten syntymään ja muuten vaan keski-ikäistymiseen. Vilkkumaan Superpallo-levyllä on kaksi kaunista lapsiin liittyvää laulua, jotka aikoinaan sanoittivat rohkaisevasti jotain toiveita ja mahdollisuuksia – siinäkin Vilkkumaa oli hitusen edellä.
Muusikon elämänvaiheiden ja ratkaisujen rinnalla kulkee myös maailman ja yhteiskunnan kehitys. 1900-luvun loppu oli yhtäältä värikästä aikaa, ja Tarharyhmän vaiheissa näkyy hyvin, mikä kaikki oli jo mahdollista ja mahdollista nimenomaan Maija Vilkkumaan nuoruudessa. Samanaikaisesti kolmenkymmenen vuoden takaisessa maailmassa oli kaikenlaista tunkkaista ja latistavaa, ja vaikka naismuusikolle oli kysyntää, hän sai vastattavakseen myös eri tavoin pöljiä kysymyksiä. Kovaa ja karua 1990-lukua muistelevat usein muutenkin pääkaupungin lehteen haastatellut kulttuuripersoonat – ja olihan tuossa ajassa jotain, minkä opiskelukaverit kiteyttivät raportoidessaan laivaristeilyn sambakarnevaalista: mämmiä ananasrenkailla.
Toisaalta Vilkkumaan elämäkerrassa tulevat esiin nykyajan ongelmat kuten aggressiivisen verkkohäiriköinnin nousu ja kasvava huoli siitä, trendaako ja tienaako Spotifyssä (tai jotain sinnepäin, sanoo elämäkerran lukija, joka edelleen kuuntelee musiikkinsa cd-levyiltä ja osti eilen uuden c-kasettinauhurin). Kullakin ajalla on murheensa, ja viime vuosituhannen lopussa melko etäiseltä tuntunut poliittinen vastakkainasettelu on nyttemmin tehnyt paluun. Elämäkerran tarinointi on iloista, värikästä ja lämmintä; kollegoista muistetaan mieluiten parhaat puolet ja yhteydet. Voi huomata, että vaikeat elämänvaiheet on pyritty kirjoittamaan tasapuolisesti ja repimättä. Lukijana huomasin kovasti toivovani, että Vilkkumaa mahdollisimman vähän pienentäisi itseään, vaan olisi vain ”… kuin kuka tahansa legendaarinen suomalainen…” (s. 403), jollainen hän onkin.
Elämäkerta on sukupolvikuvausta, kokemusten ketjuja, jotka ovat ehkä erityisen tuttuja niille, jotka ovat eläneet nuoruutensa 1900-luvun lopulla ja ikääntyneet 2000-luvun maailmoissa. Samanikäisyys ei toki tarkoita kaikkien kokemusten yhtäläisyyttä, mutta on kiinnostavaa seurata, miten suurin piirtein saman sukupolven lapsi poimii yhdistäviä tai vähän toisin nähtyjä kokemuksia ja havaintoja vuosikymmenten varrelta.
Sivuhavaintoja: Helsinkiin lapsena Mannerheimintietä ajaneelle jäi kaupungista mieleen katukuilut, mutta Vilkkumaan lapsuuden ja nuoruuden ydin-Helsingin maisema on kiehtovan vihreä, siinä pyöräillään Hietaniemenrannasta Töölönlahdelle tai Stadionille. Kirjassa on myös muuten vaan tuttuja välähdyksiä perhe-elämän arjesta, jossa vanhempi saa tuskitella, että auta tässä nyt lasta koulumatikassa, kun jakokulmakaan ei ole entisensä (s. 82) – tai jossa sisarusten ja lasten nimet menevät iloisesti sekaisin (s. 325).
Hauska oli myös havaita, että Vilkkumaa pohtii ”vahvoista naisista” näin: ”Ne biisini, joiden yleensä tulkitaan kertovan ’vahvoista naisista’, kertovat itse asiassa heikkouksista, vääristä tunteista ja haavoista (s. 345)”. Tätä on tullut pohdittua, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Helsingin Sanomien jutusta (Arla Kanervan tekstiä): https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html
Vita Historica 